I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA. (continued 2)

Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan "lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä, mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä, ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä. Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä, josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä (v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria luonnonlahjoja.

Ahlqvist

25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.

Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko, viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen, sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on. Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla, kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen, leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen, kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.

Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä "pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla" kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan: perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja "halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli "kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan jotensakin pitää lämpymänsä. — Nyt sopii yksin tein kurkistaa porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s. (missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia ripustellaan kauneillenkin seinille. — Päivän tullessa lakkaavat miehet puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin, koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan. Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli "kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla, tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska kerkiävät ja missä sopii. — Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan, hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein, niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.

Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. — Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.

Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. — Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. — Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.

Warelius.

26. Naantalin naisluostari.

Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin eräkkäiksi, jos he itseksensä korvessa elivät, vaan munkeiksi (miespuolet), ja nunniksi (naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä luostarit. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla. Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta, jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa, oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla, Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa, Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaallakin. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!

Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.

Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin, hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.

Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä, kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen olleen autiona. Koko luostarin päänä oli abbedissa niminen; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin yliripittäjäksi (confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea liinarätti neulalla kiinni. — Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. — Siksi että nunnilla yhä olisi kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää tulemaan". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä Johannes Budde l. Reck, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut, joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin virtaeli oppilaita.

Krohn

27. Rahoista.

Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä raha on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin preiliksi, ja niillä lyötyjä rahoja myntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, louduiksi kutsuttiin.

Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.

Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmat markan kappaleet esimerkiksi painoivat naulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, että markka (eli mark) Ruotsin kielessä merkitsee naulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.

v. Becker (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).

28. Eräästä muistopuheesta.

Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.

Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille, täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen. Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte, hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa, kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen, elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä: kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta, ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!

Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810 antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. — Mutta hän vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa, odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."

Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä, olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka ymmärtää?

Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille, tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo, että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.

Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin, kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia, kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja hän nukkui.

Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita. Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä, lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.

Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.

Renvall.

29. Sopuli. (Lemnus norvegicus l. borealis.)

Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua fjell-lemmel, niin puhumme tässä nyt mitä tiedämme tästä sopuliksi mainittavasta otuksesta. Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa; sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene niitten vieläkin Siperian metsissä olevain sobel[2] nimisten eläinten nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on pienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät. Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v. 1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle. Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun 20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät; mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä (v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät, eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät. Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4] lumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista, joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat ovat välistä täynnä sopulien raatoja.

(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)

30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukostaan ovat Mikael Agricolan nimi ja työt yli muiden kuuluisat ja siunatut.

Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla, jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna 1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa, samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä Hämeen pohjais-seudut, tuli Paavali Juusten, toinen Skyten kasvattia, ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat meidän maassa.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan, joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin ynnä valittuja kappaleita Prophetoista suomeksi. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä. Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti Jaakko Suomalainen (Turun koulun rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra Hemming († 1620) myöhemmin uusilla virsillä lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti, suomentanut koko Kristofer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa Ljungo Tuomaanpoika, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.

Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet, Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä Pietari Folling. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.

Krohn.

31. Sananlaskuja.

Ei sääsken ääni taivaasen kuulu.

Isännän jalka pellon sonnittaa.

Kattila pataa soimaa, must' on kylki kummallakin.

Mies miestä vastaan, kaksi karhua vastaan.

Parempi pyy kädessä, kuin kaksi oksalla.

Rohkea rokan syöpi, kainu ei saa kaaliakaan.

Sanasta miestä, sarvesta härkää.

Viisi virkaa, kuusi nälkää.

Yksi synti varkahalla, yhdeksän luulijalla.

Öillä päivät jatketahan, virsillä vähät oluet.

32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä. (Tuomas Kempiläisen kirjasta Kristuksen seuraamisesta.)

1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä ijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus lakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et muutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki ajallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden helolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se vaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä on: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat huokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.

2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua. Täällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen pelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden vietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa: paljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta hermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.

3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta orjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella? Milloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet maahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin ja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin järkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka haaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin viimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet kaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa, jonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?

4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan, jokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta, lievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki maailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin ikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin mieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun polkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha pakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen alinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki pyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.

5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi lihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas minusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi, säikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi; anna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat sydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi. Sinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan! Tullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä pakenee!

6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin rukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä minä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole siinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun vie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se on nopsa mieleeni joukahtamaan.

7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut olet; Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne. Jos taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä. Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää, luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta, sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa otollisen enkelien seurakumppaniksi.

Kemell.

33. Elefantti.

Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas Antiokus Eupator "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia, jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan; ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä ajoi ja hallitsi."

Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista antamaan.

Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on kaikista luontokappaleista viisain.

Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä. Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on puolenkolmatta syltä.

Ne elefantit jotka Persian kuningas Nadir Schah vuonna 1745 keisarinna Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa vastapainoksi.

Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.

Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.

Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.

Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.

Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä) sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.

Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee monta muutakin askaretta.

Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän, kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti, että kaataa kasteltavansa kumoon.

Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan (varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.

Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä, että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan) paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso harjastupsu.

Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.

Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.

Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antioki antoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.

Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!

Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.

Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.

Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.

Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.

Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.

Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.

Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia elefantin johdattajia sanotaan kornakk'eiksi. Niitten pitää olla luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.

Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.

Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.

Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi, ennenkuin ennättää päälle karata.

Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.

Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka kuitenkin aljusta emästä.

Lönnrot.

34. Arvoituksia.

1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?

2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta?

3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?

4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?

5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?

6. Mikä näkymätöin tuvassa?

7. Mikä tekemätöin tuvassa?

8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?

9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?

10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?

Arvoitusten sanat. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6. Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.

35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla.

Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme, oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä, Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa, josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja Inkeristä.

Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä, Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset, kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa. Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa Ruotsinvallasta.

Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi, pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi suojella.

Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno, historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" — kuuluu sanat — "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla koirilla. Tämä seikka, — josta ei kuitenkaan missään muualla mainita, näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen raja-asukkailta — niistähän Olao Magno tässä puhunee — heidän aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet, ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa, vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa. Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty. Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli, ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein, kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; — eikä siitä ajasta havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.

Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.

Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä, niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista. Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden, eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.

Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista." — Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," — niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.

Y. Koskinen.

36. Kuolevaisuuden tunteet.

Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.

Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.

Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, — sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.

En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. — Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.

Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, — joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.

Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, — jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.

Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, — koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.

Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.

Juteini (Judén).

37. Sananlaskuja.

Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.

Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.

Isännän silmä hevosen lihoittaa.

Minä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!

On sappi särjelläkin.

Paha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.

Suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitääpi.

Vahingosta viisaaksi tullaan, ei rikkaaksi.

Älä ennen karsinaa tee, kuin vasikan saat.

38. Klaus Fleming.

Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen — eli, niinkuin silloin sanottiin, Itämaitten — laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa milloinkaan synnyttänyt.

Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä. Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon, Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä, kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa, venäläis-sodan uhatessa.

Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden, Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa. Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut. Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming, samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku koettaisi sitä vapauttaa.

Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p. 1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle, samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä. Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre. Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden, niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä, ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa. Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590 syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.

Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran, kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme, seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576 Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v. 1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa. Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa 1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi, ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.

Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon Puolaan, nimittivät häntä Hominus Admirabilis s.o. kummallinen herra, kuin piti heidän sanoman Dominus Admiralis s.o. herra amiraali. Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä, eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan. Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi, jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta ja luonteesta.

Y. Koskinen

39. Porolla-ajaminen.

Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan pulkaksi tahi ahkioksi. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä, ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta. Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna (mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna, jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan, muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi. Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä, kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on 10 leiviskää.

A. Andelin (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)

40. Sananlaskuja.

Hiljalleen härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.

Hyvä on ison pinon vierestä lastuja noukkia.

Joka kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa.

Kaksin kerroin köysikin vahva on.

Koira paljon haukkuu, tuuli enemmän kantaa.

Paljo sillä jauhoja pitää olla, joka kaikkein suun tahtoo tuketa.

Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

Pidä silloin pussi auki, kuin porsasta tarjotaan.

Ruvessa porsas kasvaa, läskinä liha syödään.

Työläs kynsittömän on puuhun päästä.

Uipi hauki harjullenkin kyntäjän vakoa myöten.

41. Rehellisyydestä Suomessa.

Niinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa rehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa; niinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki kasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä raittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois, niin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä kansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja minkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys vaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin joukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on vihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin tähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa, pienimmissä ja suurimmissa, asioissa.

Tarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain, eripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä, niin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita, koskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan esinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan viekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä, joilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen vihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita selittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita ja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys tämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä niinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät ja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin paljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu, niinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä vaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki kannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se kansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee viekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa rehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä älytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa! Semmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin kaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan lomahan.

Mutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä vienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä asiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko tässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme viekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää surua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei niin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle olisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen totuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden vaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat, synkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän valon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi moninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa. Vaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta rehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio tehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia törkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet, murhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden työt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän harjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden puutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä hienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja aikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen rangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin ja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen petetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi toisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti rehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka ollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin vaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme tarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.