I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA. (continued 4)

MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?

HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät kaikki asiat edestakaisin.

MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja piiat emänniksi, ah!

KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!

HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.

KATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi — onko se mahdollista?!

HÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.

MARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!

KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi, annanpa vielä ryypytkin, Matti!

HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut — Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)

4. Kohtaus.

Oluvinen ja Liisa, sitte Hölmönen, Katri, Mari ja Hölmölän kyläläisiä.

OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?

LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?

OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.

LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?

OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.

LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?

OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen konstilla.

LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan hänestä.

OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.

LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?

OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.

LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja vaikeampi sanoa kuin oma virhi.

OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.

LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.

OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.

HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi, armolliset, vapasukuiset — Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä, ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.

OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.

LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah! muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.

OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä kotimaastani Hameriikistä.

KATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!

TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan eli jalat ylöspäin.

OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä, Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.

YKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?

OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei haastakaan, se ennen on äänetä.

TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.

OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.

MARI. Kanahan tuo on — ihan kana.

OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius. Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää peittää, kuin ilpo ihminen.

YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja nenä — niin totta kuin kissa.

OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on, samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.

YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.

OLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!

KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran näköiseksi.

OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.

KATSOJA. Sianporsashan tuo on.

TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!

YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä, mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.

TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.

YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.

TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!

OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon — ja vaimonikin.

LIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!

KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!

TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!

MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.

KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!

OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä, ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne nyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.

YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.

TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.

MARI. Tuoss' on minun vuodenpalkkani.

OLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä ketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen. Kestkievari, sinä seisot ovella vartiana.

HÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät, joukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.) Mariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.

KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.

HÖLMÖNEN. Kova on seinä, lapseni, kova; se, näetsen, on aika hongista, se.

TOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.) Nyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.

ÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä hitolla ovat ihmiset kylästä?

HÖLMÖNEN. Kaikella on aikansa; odottele. (Kolkutus.)

YKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian oikein ja voi sen meille selittää.

HÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö sinä mitä?

MIES. Mitä? Minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.

KATSOJA. Näet sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.

MIES. Hevosella ja reellä, ken? Ja sekö teillä on odoteltavanakin?

KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiakin.

MIES. Hahaha! Mikä veiari teille sitä on kuvaillut?

TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli ulkomaan eläviä.

MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?

HÖLMÖNEN. Niin, naapuri, ja kotoisin Amerikasta.

MIES. Oikein, hahaha! He tulivat vastaani viiden virstan päässä tästä.

KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meidät?

TOINEN KATSOJA. Hahaha! Vieläkö epäilette?

YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani!

TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi nekin; hihihi!

MARI. Ja minä — kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä!

HÖLMÖNEN. Lapseni! Pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.

YKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.

Hannikainen.

Loppu-Toivotus.

Suokǒn Jumala, ettæ kiukku ja viha katoaisi Suomalaisten sydæmmistæ, ja tæytttækœ̌n nĭtæ veljellinen rakkaus ja Lempi!

Ettæ itsekukin harjottaisi hyviæ tapoja ja tavollisŭtta nĭn myös ahkeroitsisi muissa levitellæ sivěllistæ ja Jumalalle otollista elæmætæ!

Sillæ se kansa văn, joka Jumalata pelkæ̌ ja hyviæ tapoja tavollista elæmætæ viljelě, se kansa pystyssæ pysyy ja măilman myrskyjæ kestæ̌.

Mutta sa kansa, joka pahă, sivětœntæ, tavotonta elæmætæ pitæ̌, joka velttona tahrăntŭ rikoksĭn ja paheisĭn, se kansa on jo hukkumaisillăn. Sen osottă măilman Tosine.

Suokǒn Jumala, ettæ Suomen kansa valistuisi, vaurastuisi ja pystyssæ pysyisi vuosi-tuhansia etěnpæin jalona, voimakkăna, sŭrena kansakuntana!

W. Kilpinen.