I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA. (continued 3)

Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen, törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme: saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus, toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla, mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti, välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian. Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta, ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta suvusta!

Mitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa rehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia heittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset, mutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei niinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi tavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan lahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi vieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä enää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden, ett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli lahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa toiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme tämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin maakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet talonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa, juuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi veloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee sitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen pitämisestä viekasmielisyyden tähden.

Katsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien juttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä. Lapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja katkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät siteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että lahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa epätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa perinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin muodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen tavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.

Kaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii rehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen käynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin. Emme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana viekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa maakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta; jokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja. Kaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta tehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka tavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä tehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen myödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä. Kala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä aina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta harjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten palkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä. Huonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat; ja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim. kaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että paremmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.

Isäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei siinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle silmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole töissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi palvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että suorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella. Se tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.

Paljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme, jos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä kirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä maassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy Suomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja osoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat sananlaskut: sanasta miestä, sarvesta härkää; ja rehellisyys maan perii.

Polén.

42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.

Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi, ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.

Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.

Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä tarkoittaa se raamatullinenkin lause: Mitä te tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille.

Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen, mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin, että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo mahdollista hyötyä.

Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: ystävällisesti ja rehellisesti.

Ystävällisyyteen kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa, puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin, niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi, ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä, tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla muilta kärsittäväksi.

Rehellisyyteen taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään, tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen. Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen, semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka. Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta, useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta, jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta, niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä, varoittavaiseksi esimerkiksi muille.

Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää toimitettaman puolestansa puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa. Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin. Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää, niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin: "jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.

Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: palvelijalle ja kaikelle työväelle pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa. Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.

Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy, ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot, joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita muuta kuin totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä. Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää. Tydy osahasi, niin olet onnellinen.

Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. — Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta. Peräänajatelkaa ja uskokaa se.

Manninen.

43. Kaksi nappia.

Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta. Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit, seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.

Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä. Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla? Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan puheen.

"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö, mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"

"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle niin puhut?"

"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana enää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla yhdenvertaisiksi?"

"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa tilassa, niin — Mutta mitä sinä ymmärrät!"

"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Mitä parempi te nyt olette?"

"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin. Sinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä olet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan kuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka herralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita herra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat herran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa ylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen? Luitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara juoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki ihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä talossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan kyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet, mutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka olin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen edessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin edessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne pilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen: 'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa hävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan kunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja isänmaan kunniaksi.'"

Hannikainen.

44. Maanpetoksesta. (Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)

1 §. Joka valtakuntaa vastaan tarttuu sota-aseihin taikka tekee väkivaltaisuutta valtakunnan kuninkaalle ja herralle, kuningattarelle, tahi heidän lapsillensa, taikka näytetään syylliseksi salahankkeihin, joko kotomaalaisen tahi ulkomaalaisen kanssa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka koettaa vihoillisen valtaan petollisesti saattaa valtakunnan alammaisia, maata tahi kansaa, sotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista, niin menettäköön hän ja kaikki, jotka hänen kanssansa samassa rikoksessa ja aikomuksessa olivat, oikean kätensä, mestattakoot ja teilattakoot; ja heidän tavaransa, sekä irtain että kiinteä, menköön kruunulle. Jos eivät voineet vahinkoa tehdä, menettäkööt kuitenkin henkensä, kunniansa ja tavaransa.

2 §. Jos joku kirjalla, neuvolla tahi avulla yllyttää tahi auttaa sellaiseen petokseen, olkoon sama laki.

3 §. Joka tietää petollisissa salahankkeissa oltavan, ja ei niitä estä niin paljon kuin saattaa ja voipi eikä aikanansa ilmi saata, olkoon myös saman rangaistuksen alainen.

4 §. Jos hän arvelee ei olevan perustuksia, joilla voisi näyttää rikkojan syylliseksi rikokseen ja aikomukseen, niin ilmoittakoon kohta rehellisesti, kaikella varovaisuudella ja rikkojata nimittämättä, kuninkaalle tahi jollenkin sen virkamiehelle kaikki hänelle tietyt asianhaarat, että vaara voitaisiin estää ja salahankkeet ilmi saada. Jos hän sen laiminlyö, rangaistakoon sen mukaan kuin hänen rikoksensa nähdään olevan. Jos hän jonkun erityisen miehen nimittää, ja sitä ei voida syylliseksi saattaa, rangaistakoon asianhaarain mukaan.

5 §. Jos se, jolle on uskottu tietää kuninkaan ja valtakunnan salaisia keskusteluksia ja päätöksiä niissä asioissa, joihin valtakunnan suojelus ja vakavuus perustuvat, ne ilmi antaa, taikka jos joku ilman luvatta ja suosiotta antaa niitä kirjoja ulos, jotka hänen sellaisissa asioissa olisi salassa pidettävä, niin kärsiköön saman rangaistuksen kuin maanpetoksesta sanottu on.

6 §. Joka vieraalta vallalta ottaa antimen tahi suosiolahjan, ollaksensa hänelle apuna kuninkaan ja valtakunnan etua vastaan, menettäköön henkensä ja minkä saanut on. Jos kuninkaan virkamies muutoin ottaa antimen tahi lahjan vieraalta vallalta ja ei ole ennen, eikä kohta jälkeen, sitä ilmoittanut ja saanut siihen kuninkaan lupaa, menettäköön kunniansa ja virkansa ja minkä saanut on.

7 §. Elköön kukaan valtakunnan alamainen antautuko vieraan valtakunnan lähettilääksi, tahi olko vieraalle lähettiläälle apuna hänen toimeensa kuuluvissa asioissa. Joka tätä vastaan rikkoo, ajettakoon pois valtakunnasta ja menettäköön Ruotsin alammaisen oikeudet ja edut.

8 §. Joka itse, tahi muilla apuna, koettaa julkisesti tahi salahankkeilla valtakuntaan asettaa, auttaa tahi edistää ehdotonta yksivaltaa, taikka muuta hallitusmuotoa, kuin minkä valtakunnan säädyt vahvistaneet ovat, rangaistakoon niinkuin maanpettäjä, ja menettäköön henkensä, kunniansa ja tavaransa.

Cannelin.

45. Paavo Korhonen.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Wihtajärven talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Wihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki-niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte, miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä.

Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talonisännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä —, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.

"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.

Lönnrot.

46. Woguulit.

Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden, paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) Tura, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) Tawda, joka syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen Soswa ja Loswa; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan Pelym-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) Konda, joka suuri joki hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen Soswa, syntyvä useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki lännestä on Sigwa eli Ljapina (voguuliksi Sakuje) ja etelästä vähäistä pienempi Tapsje.

Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi (pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana; sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy, teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt paikalla.

Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista Woguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Woguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella semmoisella. Nimestä Wogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja ainoastaan inorodtsy (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli jasatschnye (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Ostjakeiksi. Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän kansan siinä kauan asuneen.

Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus, metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin (naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille, ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.

Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-hansaksi. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä, kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa) maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä), Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.

Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.

Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on, pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot. Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.

Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.

Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.

Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella, että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan. Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.

Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa. Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.

Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.

Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi), joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä, joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesikämmenen nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.

Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Woguulienkin murteissa sana l?n (l?n), niin että esim. riuna on voguuliksi lou l?n (10 oravaa), rupla sch?t l?n eli s?t l?n (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan oks'a (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou sch?t l?n oks'a (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou sch?t l?n yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.

Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella pari heimokuntaa vaativat kniäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet varovammiksi.

Ahlqvist.

47. Lapuan tappelu.

Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p. ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko, joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä, sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa, enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan päivän koviin ponnistuksiin.

Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli. Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan. Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen, kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten, läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet — samatenkuin muukin puku — olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen. Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli, metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali, toimittakaa sijaisia meille."

Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka. Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään, luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen asentoa utelemaan.

Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita, joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin" odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie, etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien, seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa, tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin siirtelee.

Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle. Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.

Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu, jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2 6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.

Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa, kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan vetäymään.

Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla, ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.

Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa, kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v. Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan, heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.

Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa, etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni. "Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä. Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu, ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä etelä- että pohjaispuolella jokea.

Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui, oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.

Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt, joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille. Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, — kuin nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui aivan myöhään apuhun.

Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen, peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen, tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen, säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan, ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4 virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi, joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.

Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät, väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut. Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.

Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.

Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark, Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä, eivät siinä tilassa — kummallista kyllä — kadottaneet kuin yhden ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään mieshukka siellä. — Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.

Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati, valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat, yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin 1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz, en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti lohdutusta.

Blomstedt.

48. Matka tervaveneessä Oulujoella.

Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea — Oulujokea. Jos laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus, vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.

Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat. Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin. Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin. Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.

Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui, palkan saatuansa, maalle. — Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä. He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon. Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi. Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt, hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä hänessä sitten lienee.

Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin. Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan, josta ne veneissä soudetaan Ouluun.

Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. — Ei ole pitkä matka Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. — Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi. Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.

Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi. Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta. Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia, vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia. Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten sijaan.

Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas, kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä vastaavat virsillään.

Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä. Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan. Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski, nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin vene — se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan, mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!

Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna. Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon — se sattui olemaan kestikievaritalo — saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin, ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa, toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut. Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.

K. A. Castrén.

49. Sananlaskuja.

Ei pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.

Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.

Kuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!

Lupa hyvä, kaksi käteinen.

Routavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.

Se toista uunista etsii, joka itse uunissa asuu.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Tattari taloksi saapi, tattari talottomaksi.

Unta täynnä unnon aitta, viljoa vireän aitta.

Äijä on äitin kauneutta, ei ole äitin armautta.

50. Silmänkääntäjä.

Ilveilys kahdessa näytöksessä.

Jäsenet: Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa. Liisa, hänen vaimonsa. Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä. Katri, hänen vaimonsa Mari, heidän piikansa. Hölmölän kyläläisiä.

Ensimmäinen Näytös.

Oluvinen. Liisa.

OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan — hahaha!

LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!

LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita! (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni — ja olen odotellut häntä — —

OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! —

LIISA. Ikävöinytkin — (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi — tulisi!

OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta Liisalle, joka aina katsoo alas.)

LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin — —

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!

LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?

OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi. Ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä, näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät maailman alusta asti.

LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän — viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin — totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän, miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel, viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään. Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska. Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se, näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia, joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! — Ah Jussiseni! Minä olenkin aina herrassäätyä enemmän rakastellut.

OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen ihminen.

LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.

OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!

LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.

OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet hänelle kunniata.

LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä meille?

OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.

LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.

OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.

LIISA. Matkaan? Mihin?

OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa, me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!

LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?

OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen, ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.

LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.

OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.

LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet — kultasormukset ja — korvarenkaat?

OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.

LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.

OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät vakkoihin — minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)

Toinen Näytös.

1. Kohtaus.

Hölmönen. Katri. Mari.

HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" — — Se on viho viimeinen ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!

MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?

HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?

MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse paremmin.

HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!

MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.

HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on putellit, tiedäthän.

MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?

HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; — vaan Mari! Sinä nyt olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän noustessa — hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) — Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. — —

MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille Pietarille, vai miten?

HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon laveammalta sinulle selittää raamat — —

KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos).

HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän raamattua.

KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni! (itkee.)

HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.

KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)

MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi — taisi jo lyödä minunkin — voih! voih!

KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!

HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse, näetsen.

KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta, Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)

HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään. Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän — hihihi — Vaan mitä! Tuossa kuulen, herrat jo tulevat — Ah! tässä olin niin onnellinen — (Laulaa) "Onnen majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" — —.

2. Kohtaus.

Oluvinen ja Liisa, Hölmönen, sitte Katri ja Mari.

OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!

HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.) Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot — armolliset, vapasukuiset!

OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille vastaan.

HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.

OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja kuullella — Ei, se on pantava päiväkirjaan.

LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.

OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)

LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.

OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat, vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta, niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."

HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.

OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.

HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!

MARI. Mitä nyt, isäntä?

HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen tavarat sisään.)

HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?

OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.

HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?

OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni — silmänkääntäjä — oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit, silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.

HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa — hi hi hi!

OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin ihmeempiä.

HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.

OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.

HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin paljon kuin voimme.

OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa pöydälle.)

HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.

MARI. Mitä?

HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.

KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.) Armahtakaa meitä köyhiä!

OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.

HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen, Katri ja Mari menevät.)

3. Kohtaus.

Hölmönen. Katri. Mari.

HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän kyläläisiä. Niin, lapseni!

KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?

MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä — ah!

HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä, kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.

MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.

KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!

HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.

MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?

HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä on, olisi silmänkääntäjä?