V.

KÄÄNNÖKSIÄ

Kuolon enkeli.

(J. O. Wallin.)

Sä suku Aatamin, maa min kantoi Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan! Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi, Kun ensi synti tul' maailmaan. Tien' idät kohtaa Ja lännet laajat. Mä sulle johtaa Voin viestit taajat, Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa Jumalan tahtoa kuuluttaa.

Kuin sirkut ootte. — Ne rakennellen Pesänsä lehtohon vihreään Ja turvass' oksalla riemuellen Visertää hetkisen virsiään; Mut riemu sirkun Suruksi vaihtuu, Ja linnun virkun Viserrys haihtuu, Kun myrsky metsässä möyryää Ja pesän oksalta riistältää.

Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs Vuoks huomisen, jot' et ehken nää; Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs, Sä suistut sinne — ja huoles jää. Niin joutuisasti Se hauta aukee — Ja siitä asti Sun muistos raukee. Kuun uuden luodessa valoaan Jo toiset rientävi unholaan.

On riemu, rehke ja äänen kaiku, Kun tanssin pyörteissä heiskaatte; On myrtin tuoksu ja soiton raiku… Mä silloin ilmestyn ukselle: Ja riemu, soitto Ja kukkain tuoksu Ja posken koitto Ja tanssin juoksu Ne laantuu loppuhun synkeään, Ja naurut itkulla päätetään.

Minulla valta on voimakkaalla, Siks kunnes saapuvi vahvempi. Ja vuorten huipuilla, maankin alla Mun kylmä henkeni huokuvi. Ei muurit estä, Ja tarmossansa Ei kilvet kestä, Kun uhriansa Tähtääpi puuskaus saastainen, Kun rutto riehuvi hirmuinen.

Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin Ja tyynnän kuohuvan merten veen. Mä muodot valtioin rikki riivin, Lyön vaajan kourasta Pauanteen. Kuin suvanteessa Levähtää laine, Niin jalkan' eessä Masentuu maine, Ja aikakaudet ja ihmistyöt Ne vierähtää kuten kesäin yöt.

Ei voima järjen, ei miekan norjan, Ei tieteen, taitehen auta, ei; Vapauteen päästän mä elinorjan, Luon kahleet valtijatahdollei. Käyn sotarintaan — Kuin ruoho, lankee Maan huurmepintaan Armeija ankee, Eik' elvy äänestä rummunkaan, Vaan vasta tuomiopasuunan.

Vaan kättä viittaan — niin laastaan maata: Ken henkii, sinne jo matkautuu, Miss' ääntä korva ei kuulla saata, Ja vastausta ei anna suu. Mun käyskellessäin Valt'istuin sortuu, Ja kääntyessäin Palatsit murtuu, Ja Aleksanterit kaatuvat, Ja Bonapartet ne maatuvat.

Te maassa alhaalla käytte kiistaa Suvusta, kullasta, arvosta; Mut kaikki ootte te kummun riistaa, Sen alle vaivutte vertaisna. Ei synkäst' yöstä Teit' aarteet auta, Ja mainetyöstä Ei huoli hauta, Ne hetkeks riemua teille toi, Mut kuolo muille ne saaliiks soi.

Maan päällä täällä ei turvallista Voi linnaa löytyä, matkaajat! Ei maahas vieraasen luottamista, Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat; Ja liinat lauhat Ja hunnut, lakit Ja tähdet, nauhat Ja arkilakit Ne toisten päähän ja kaulaan jää Ja toisten rintoja lämmittää.

Te tulleet — menneetkin tuokiossa Ei teillä tääll' ole suojaakaan: Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa Ei kuu, ei päivä luo valoaan. Ja köyhä pääsi Jo päivätöistä, Ken niitä sääsi, Pääs kilpilöistä Ja syömmen, vankien kahlehet Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.

Miss' äitis, puolisos ompi rakas? — He tietä tuot' ovat mennehet, Jot' eivät jällehen saavu takas', Jot' itsekin pian kulkenet… Siis kalliiks muista, Mit' taivas antaa: Ne luotas luistaa Koht' kuolon rantaa… Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie; Tilille niistä on sulla tie.

Ei enää Herralta silloin kuulla: Miss' on sun veljesi, vertaises? Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla, Tuo toukka, raastava kauneutes! Kun kuolo milloin Myös senkin voittaa, Uus tuska silloin Vaan sulle koittaa. Ja vaiva sammu ei milloinkaan, Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.

Se sua vartovi, kylmyydellä Kun toisten kurjuutta katsot sa, Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä Voit pyhän, kallihin pilkata! Kuin lain sa väännät, Viet harhaan mielet Ja saastaan käännät Sa tunnot, kielet! On sulla surku, kun vastahan Käy haamu kalpea kostajan.

Sua, valheen miestä, se vartoaapi Tuon kieles vuoksi niin liukkahan, Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi Ja maahan tallajat kunnian; — Vaan vasten kalpaan' Min voivas luulet? Sun hautaan salpaan. Ja pilkkahuulet, Kun taas he päästävät lausehen, On eessä tuomarin viimeisen!

Oi kuolevaiset, te punnitkaatte Pelolla sielunne pyytehet, Ja mielin puhtahin huutakaatte Sen luo, ken tuntevi ihmiset! Te paikkaan kyllä Saavutte kerran, Joss' oven yllä On päätös Herran: Jokainen tänne se matkajaa, Vaan täält' ei palata kenkään.

Maan saaliiks töinenne kerran jäätte, Jos niinkuin lauhkeat lännen säät Sit' eläissänne te elvytätte Tai hävitätte kuin tuulispäät — Ja silloin jäivät Nää riennot maiset! Kaikk' eilispäivät Ja alkavaiset Ja työn, mi teille tääll' uskottiin, Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.

Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää; Hän kulkus mittasi, Ihminen! Min voit sa kantaa ja minkä täyttää, Ne kaikki antoi Hän sinullen. Voimankin saanut Oot Jumalasta; Ei koskaan laannut Hän ohjaamasta, Jos taivuit nöyränä seuraamaan Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.

Jos Hengen ääntä sä kuulet aina, Käyt suorin katsehin toimissaan, Ei tuonen pelko sun mieltäs paina, Et kaipaa kiitosta maailman. Kun kutsumukses Sä täytät huolla, On lohdutukses Ylhäällä tuolla! Niin, siellä siintävi oma maa, Sun sinne enkeli johdattaa.

Kun kuljet voimalla tahdon jalon Läp' aijan vaivan ja murhetten, Voi mailma viedä sult' onnen valon, Ei rauhaa tunnon ja sydämmen. Ja ruumiin sulta Ne multaan luopi, Mut Kristus kuulta Sun henkes suopi: Kun kestit asti sä kuolohon, Nyt sulla palkkasi taivaass' on!

Tee oikein aina, ja murheen taakka Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit! Totuutta puolla sa kuoloon saakka, Ja parhain kostit, kun anteeks soit! Jos palkkaa maista Ei kenkään anna, Et kuihtuvaista Seppeltä kanna; Ijäinen, puhdas ja saastaton Perintö autuahitten on.

Mit usko ois, jos ei helmi hienoin, Mi syömmes pohjalla piileilee Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin, Kun kuori aikanans' aukenee? Kun välkkää piilu, Jo loppuu vaivas: Kun lavas hiiluu, Niin kohta taivas Jo sulle, marttyyri, aukeaa, Ja Sovittaja sun kruunoaa.

Mit' oisi kunto, jos henki juuri Kuin sä'en sammuisi mullassa? Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri! Ja Engelbrektikin urhoisa! Ja nero, mieli, Joit' auvostaapi Tääll' ihmiskieli — Ja unhottaapi! Mit' oisi hellyys ja voimakaan, Jos kaiken määrä ois hauta vaan?

Mit' oisi kunnia, joka vaatii Velvollisuudesta hengenki, Jos rahvas ahne sen säännöt laatii Tai vallanpyytäjä ahneempi? Kyll' aika pauhaa Ja nostaa saastaa, Mut sentään rauhaa Sit' ei voi raastaa, Mi päilyy kunnian kulmilta, Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.

Mit' oisi onni ja riemu hellä, Min piiri rakkaitten teille soi, Jos, piirin murtuissa, yhdistellä Sit' ette valossa toivon voi? Mi syömmeen toisi Tääll' lohdutusta? Elämä oisi Niin kolkko, musta! Ois Uriankirje vain armoton, Mi teille myötähän pantu on.

Ja Jakob hukkaapi Josefinsa, Jonatan Davidist' eroaa; Ja rinta raukeepi huolihinsa, Kun hoivahdusta ei mistään saa! Ja Rakel huutaa Vaan lapsiansa, Ei taida muuta Hän tuskassansa, Kun turma vei, mitä kalleinta Voi olla äidille elossa.

On Herra rakkaus. — Rauhoitusta Sydämmet sorretut siitä juo! Tuo siemen, peittämä mullan mustan, Se kultatähkiä kerran luo. Vaikk' armaas kuollen Sun yksin heitti, Hänt' itkit huollen, Ja maa sen peitti; Ei siltä hukkunut henki sen, Luo Isän ijäisen muuttihen.

Elämän lähde Hän ompi parhain, Hän voima, valkeus kirkkain on; Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain Kaikk' sulkee hellähän hoitohon. Kun toivon armaan Luot puolehensa, Hän vievä varmaan On huoneesensa Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan Tee luottain, tunnolla toimet maan.

Jesuksen jalkoihin vaipuneena Ain' ollos lailla sa Marian! Ristille silmää kuin Magdalena, Sielt' armo katsovi katuvaan. Pääs Herran puoleen, Johannes, paina! Lastensa huolen Hän päättää aina, Ne viepi autuuden rauha'an, Vapauteen vallassa taivahan.

Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan, Totuutta, lempeyttä harrastaa, Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan, Hän paljon anteeksi myöskin saa. Ei pääse maassa Hän määrään asti, Vaan taivahassa On armoisasti Merkitty, veljiä hiukankin Ken auttoi uskossa Mestarin.

He ottaneet ovat ohjeeksensa Vaan Herran pelvon ja yksin sen, Ja pesneet verellä vaattehensa, Mi saastat poistavi syntien. Niin taisto päättyy, Synt' anteeks saadaan, Rauhattuus häätyy, Itkusta laataan — Suur' Isä lapsia nimeltään Syliinsä kutsuvi lepäämään.

Ja Herrassansa he nukkui tyynnä Ja päivää Herran he toivovat. Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat, Ja siteistään he Kaikk' irti pääsi; Pääs siirtymään he — Niin Herra sääsi — Orjuuden vaivasta rauhalaan, Ja työnsä heill' ovat seurassaan.

He saapuneet ovat kaikki varhain Nyt isänhuoneesen oikeaan: On kotikaupunki heillä parhain, Min päivä yöksi ei vaihdukaan. Kun kirkkaudella Auringon hohtaa Hän istuimella Ja siitä johtaa Armossa kaikkia katseellaan Ja jakaa eloa, autuuttaan.

On sija kaikille taivahassa, Ken taisteli uskoin ja toivoen. Kun puitten lehti on puhkeemassa, Te suven saapuvan tiedätten: On tiettävänne, Kun ilta varjoo, Ett' ystävänne Lähestyy, tarjoo Asunnon sen, minkä taivaassaan Hän teille valmisti kuolollaan.

Kun aijan ilta se varjollansa Yl' maitten harmajan hunnun luo, Hän, suuri armossa, voimassansa, Hän saapuu silloin ja päästiin tuo. Hetkessä haipuu Nyt voima mainen, Ja silmä vaipuu Nyt nuikeevainen… Mut hetki toinen kun saavuttaa, Se uuteen toivohon aukeaa.

Ja uutta taivasta, maata uutta Uus asuu kuoloton ihminen. Hän kodin jäänehen raihnaisuutta Ei niissä muistele kaihoten. Jäi murheen mannut, Uus päivä koitti, On taisto laannut, Ja usko voitti! Teill' arpa lankesi kauneimpaan; Sit' arvaa ei halut halvat maan.

Ei silloin kirvellä tuskat mieltä, Ei silloin virtaile kyynelvuo, Ei kuolo kammitse ihmiskieltä, En paarten eellä käy haudan luo; Vaan kiitos raikuu Istuimen eessä, Ja autuus kaikuu Sen säveleessä… Mä myöskin, enkeli ikuinen, Elämän laulua laulelen.