II.

MAA JA KANSA.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.

Ja Luoja kerran katsel' taivahasta Niin säälivästi kylmään Pohjahan: Sen kärsivän näk' talven sorrannasta, Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.

Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista, Mut kansa nukkui talviuntansa; Ei elvy mielet jäiset horroksista, Ei lämmin löydä ihmisrintoja.

Armahti Luoja silloin kylmää maata, Tään päätöksen Hän teki taivaassaan: En heittää vielä kuolemahan saata Kansaani pienokaista Pohjolaan.

Se taistellut on kanssa parahien Valhetta vastaan mielin urhokkain; Se saisko jäädä uhriks sortajien — Ja minä katseleisin taivaastain…

Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta Säkenen otti Herra kirkkahan, Sytytti sillä rinnat muutamilta Pojilta tämän kansan untelan.

Ja lämmöllänsä kansallensa aamun Loi tietäjitten pieni parvi tää, Sai poistumaan ne öisen talvihaamun, Keväisen laulun eestä sulaa jää.

Niin Suomi virkos talviunestansa, Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa, Ja siunaa aina näitä poikiansa, Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.

Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä Niin herttaisena sykkii maallehen, Hänelle Suomi riemuisella miellä Ja kiitollisna kantaa seppeleen.

Sill' aarteet kansallensa verrattomat Topelius on luonut lemmellään, On sulatellut mielen roudat kovat, Kuin kevään paiste sulaa talven jään.

Nyt Suomen lapset pienoisesta asti Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan, Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".

Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat, Ja uudet luo hän heille maailmat.

Ja kansa karttuu pienoisista uusi, Mi, kypsyneenä hengen toimintaan, On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.

1893.

Professoofi J.R. Danielson'ille.

(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")

Taitavan tietäjän lailla Syntyjä ilmi sa annat, Löyhää vilppiä vailla Totuun soihtua kannat.

Louhi se vuorehen heittää Tahtovi päivöä Suomen, Tuonelan usvihin peittää; Kuitenkin koittavi huomen.

Joukko kun käy kalevainen Vastahan valtoja turman, Totuuden voimalla vainen Tuottavi niille se surman.

Juhlia voiton kun milloin Viettävi Väinölän kansa, Siunaten muistavi silloin Aimot se taistelijansa.

1890.

Viktor Löfgren'ille.

(Sähkösanoma).

Kansan kieltä, oikeutta puollat, Valistusta, vaurastusta huollat, Jalkoihin et uskoansa suolla; Kiitos siitä Sulle, kansan mies, Taivas siunatkohon työs ja ties!

18.11.1893.

J.L. Runebergin haudalla.

(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla Porvoossa 18.8.1894.)

Missä lasta rakkaampata Äiti kantaa povellaan Kuin se, jonka Suomi-äiti Kätki tänne nukkumaan?

Kuss' on kumpu kallihimpi Kansan käydä katsomaan; Kussa patsas puhtahampi Kohoaapi kannaltaan?

Minkä vuoks on kumpu kallis? Miksi patsas puhtoisin? Siks kun alla uinumassa Ompi kansan kallihin.

Meit' ei yksin laulun mahti Tänne jaksa johdattaa; Suomi meidät tänne tuopi, Johdattaapi isänmaa.

Kylmä maa ja köyhä kansa Koskaan ei saa laulajaa Suurempaa, kuin minkä tässä Haudan kohtu tallettaa.

Kirkkauden maamme maine Keltä puhtahamman sais? Kenen luoma laulun laine Korkeammin kuohahtais.

Hanna, Joulu-ilta, Maamme, Vänrik Stål ja kaikki nää — Niistä syömmiin suomalaisten Innon virta vierähtää.

Virran vuolaan lailla vyöryy Laulut kautta kaiken maan, Veltot mielet vahvistaapi Tenhoisalla voimallaan.

Kuvan kauniin kansastamme Sieluun, sydämmiin ne luo, Aijan ahtaan joutuessa Toivon, lohdutuksen tuo.

Tuntuuhan kuin nytkin juuri Kummun alta kuiskajais, Laulu suuren laulajamme Sielussamme soinnun sais:

"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra meitä milloinkaan; Hän on kansan kilpi, turva, Suojelija Suomenmaan."

Kesäksi maalle.

Oi terve, terve kevät kultainen, Tuhansin kerroin tervetullut mulle! Viel hartehilla kuorman talvisen, Vapauden sanan lausui vangitulle.

Kaupungin melske, pauhu rattaiden Ja pulskeileva joukko esplanaadin — En niitä enää sietää tahdo, en; Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

On seutu, missä raittiit tuuloset Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa; Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet, Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

Sen seudun etsin jälleen rakkahan Ja tutun kansan, mihin sielullani Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan', Ja jonka verta virtaa suonissani.

Risteilen siellä halki metsien Ja poikki vetten purrellani soudan Ja karjan kellon ääntä kuuntelen Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan Ja maasta ottais voimanestehensä, Ja omakseen sen tuntee isänmaan Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

Ja siellä taasen rinnall' äitinsä Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma, Ja aatokselle alkaa selvetä: On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

1894.

Haapaniemessä.

Jos määräpaikkahasi Ei sulla, matkamies, Lie kiire kulkeissasi, Niin polvee tänne ties! Käy tänne kesä-illoin Ja viivy hetkinen, Et varmaan poistu silloin Vaivaasi nurpeillen.

On monta nientä, saarta Savossa kauniimpaa, Joit' aallot Saimaan kaartaa, Helmaansa kuvastaa; Mut Suomi sydäntäni Ei leimuun kuumempaan Kuin täällä käydessäni Oo saanut milloinkaan.

Aurinko vaipuu hiljaa Tuon tyynen järven taa, Säteillään pellon viljaa Se vielä kultoaa: Tuntuu kuin päivän kanssa Tää aika rientäis pois, Ja kaukaa kaikujansa Vaan muiston kellot sois.

On niinkuin muurit vielä Ois Kustaan aikojen Tuoss' seisomassa, siellä Nuor' joukko intoinen Silmäilis Suomen maata Kuin ylkä armastaan, Min tahtoisi se saattaa Kultaan ja purppuraan.

On aivan niinkuin heitä Kutsuttais johtamaan Taas Savon jääkäreitä, Kun rikkuu rauha maan; Mut urhojoukon rauta Vainoojan kukistais, Sen nielis kolkko hauta, Vapauden Suomi sais.

Ja voittokulut kaikuis Nyt Saimaan seuduilla, Maat, metsät, rannat raikuis; Uus päivä koittava Hellemmin mantereille Valaisi hohtoaan, Ain' armaammaksi meille Kaunistais kotimaan. —

Vaan haapainlatvoistakin Pois päivän kulta on, Rotkoistaan huuhkajakin Jo lähtev Ientohon… Mut rauhallisna kansa Käy lepoon, nukkumaan; Jumala Suomeansa Valvoopi yksin vaan.

1893.

Savonlinna.

Sun sinivöihin välkkyviin On Saimaa vyöttänyt Ja somiin salmiin, lahdelmiin Sun rantas leikellyt; Kuin tytär aaltoin leikkiväin Ylenet taivahalle päin.

Ihaillen silmä seutujas Katsellen viivähtää, Ja muinaisissa muistoissas Myös rinta lämpeää; On niinkuin sydän synnyinmaan Hellimmin täällä sykkis vaan.

Et valtaa, rikkauttakaan Sä saanut, kaunoinen; Oot lapsi köyhän Suomenmaan Ja parhain kuva sen — Myös siltä kaikki etunsa Pois riistää toinen, mahtava.

Riveihin muitten rikkaampain Voit itses asettaa, Kun inhuus alhainen ei vain Sun lunnas suojaa saa, Kun harrastukses, rientos on Kuin Saimaan aalto, tahraton.

1891.

Talvi-iltana.

Metsän kautta kaartavata tietä Talvi-illall' astelen; Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi Kulkuani ohjaten.

Kaarteleikse talvitaivas Pohjan Kuullakkaana ylläni, Seutu outo, ventovieras vielä Eteheni aukeepi.

Kaihon ääni rinnassani kuuluu, Murhe mieltä murtavi, Kaukana on isä, äiti, sisko, Kaukana on kultani.

Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat Tuttuja on vanhastaan, Pala pieni synnyinmaani suuren Seutu tääkin ompi vaan.

"Maalle, kansalle ja Jumalalle Työtä siellä tehdä voi; Herraa kiitä armostaan kun sulle Voimaa, tilaa siihen soi!"

Niin ne lausui kyyneleisin silmin Erotessa rakkaat nuo. Taivaan Herra, suojele Sä heitä, Toivonsa mun täyttää suo!

Puhdas, raitis luonto ompi talven — Puhtain mielin aina vaan Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle Menestykseks synnyinmaan!

1887.

Kylvöajan lähestyessä.

(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)

Kevätpäivä ilman kultoaapi, Elon uuden luonto taasen saapi, Pellollensa maamies kiiruhtaa; Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa, Katseen nostaa rukoellen hiljaa: "Siunaa, Herra, muokkaamani maa!

Kuritukses kohdannut on meitä, Sortumaan tok' ällös kansaas heitä, Kytke halla korpeen kolkkohon!" Sitten eelleen astuu auran tiessä Nöyränä, mut muuten valmis miessä Kärsimään, kun turma tullut on.

Suomalainen vuotta monen monta Niin on tehnyt, aikaa riemutonta Mont' on kärsinyt ja voittanut; Vierahana tiedon aartehille, Saalihina kansan sortajille Maansa eestä on se taistellut.

Aikaa armaampaa kun aavistaapi, Tuho uus jo silloin uhkoaapi Niinkuin synkkä pilvi ukkosen; Sen ei työstään säikähdyttää anna — Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna, Varmaan kerran säästää Luoja sen.

Kevättä nyt laulaa linnun kieli, Kevättoivoin huokuu ihmismieli, Kulta-ajan sois se koittavan; Kulta-aika tuo jo koittaneeko, Taikka vielä viljan turmelleeko Häijy hammas hallan harmajan?

Kysyä ei meidän auta tuota, Epäröidä siementäissä suotta, Kylvöpelto milloin vartoaa, Korpi kutsuu kasken kaadantahan, Tai suo huutaa rämeen raadantahan, Laajennusta vaatii viljamaa.

Menestyissä uutiskylvöksemme Touko kaunis kasvaa Suomellemme, Jot' ei löytää turman tuuli voi; Juuret juurtuu kansan sydämmessä, Latvat, lännen leudon henkiessä, Kotikuusen virttä huminoi.