I.

LAPSUUSMUISTOJA.

Lapsuuteni tölli.

Miss' aaltoo Savon viljamaat, Siell' aamuni aukeni ennen, Ja lapsuuspäiväni riemukkaat Pois siivin näyttivät menneen; Niin hiukan tiesin ma maailmasta, Nuo yksin innosti töllin lasta: Vaan pirtti pieni joukkoineen Ja lehto lintuineen.

Mut mulle kieltähän sointuista Haastoivat lempehin huulin Äit', siskot, taattoni tuntoisa, Ja töllin takoa kuulin, Kun kukkui käkönen kevähällä, Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä, Kun aalto rannikolla soi, Ja metsä huminoi.

Mun kouluni vanhan-aikuinen Lie ollut polvesta tästä, Mut läksyn parahan, kultaisen Sain oppia siin' elämästä; Se painui mielehen aamuin, illoin, Kun vierell' äitini istuin silloin, Se tuskin koskaan unhottuu, Min haastoi äidin suu.

Tuo äitini kallis ja armainen On paljon tuntea saanut Tään elämän taistoa melskeisen — On kohta hälle se laannut — Vaan kuinka vaihteli elo mainen, Ei vaihtunut uskonsa luottavainen, Ett' onnekas hän ompi vaan, Ken turvaa Jumalaan.

Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat Ne mulle mielehen jäivät. Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat, Ja jäivät lapsuuden päivät; Mull' elämä opetti paljon uutta, Mut voinut ei ole tuota muuttaa, Min opin äidiltä töllissä Lapsuuden päivinä.

Ja sinne töllihin lapsuuden Mä riennän aattehin silloin, Kun myrskyt elämän purrellen' Ne uhkaa tuhoa milloin; Saan sieltä rauhoa, luottamusta, Saan työhön, lauluhun innostusta. Tään kuinka sulle palkinnen, Sä — tölli kultainen.

1891.

Töllin aarre.

Tölli pieni kallellansa Seisoi kummun reunassa; Siinä äiti lapsiansa Vaali, hoiti armasna.

Katovuott' ol' ollut monta, Jolloin hätä yhteinen Neuvoi perhett' avutonta Kärsintähän puuttehen.

Leipä kuiva, karkeainen Lasten ruokana on vaan, Mut ei mieli nurkuvainen Tänne pääse kuitenkaan.

Muinoin Sarpatissa kesken Jauhot loppua ei voi Vakkasesta köyhän lesken, Siunauksen kun Herra soi.

Äiti uskoi, Herra vielä Katsoo köyhän puolehen, Hält' ei siunausta kiellä Eikä hylkää huolehen.

Rukoillen hän lapsiansa Laihoin leivin ruokkivi; Kertoo, kuinka Herran kansa Juudan maalla taisteli.

Patriarkat, tuomaritkin Lasten tuttuja jo on, Tobiat ja Daviditkin, Salomonkin verraton.

Aapiskirjan, katkismuksen Ehdittyään oppia, Tuntevat he kaipauksen Saada uutta tietoa.

Raamattu, tuo kirja parhain, Josta kaikki ihmehet Äiti heille kertoi varhain, Ah, jos sen ois saanehet!

Kirveskalskehella isä Leipää suuhun yhdeksään Kyllin saanut ei, vaan lisää Äiti puuhas yhtenään.

Kuitenkin ol' niukallainen Töllin ruoka aina vaan, Vaatetuskin vajavainen; Kuinka kirjan hankkikaan

Raamatun tok' armaillensa Tahtoi äiti toimittaa, Vaikka sitä saadaksensa Vuoret täytyis louhentaa.

Kärsi nälkää, teki työtä; Rukin ääressä hän näin Kehräs' monta pitkää yötä Kehruuksia emäntäin.

Ponnistusta kauan kesti, Viimein voitto saatihin, Vaikka tautikin se esti Pääsemästä maalihin.

Vihdoin kirstun laatikosta Markkaa löytyi kymmenen, Biblian niill' äiti ostaa, Vahvan, nahkakantisen.

Uusi aika armahampi Koittaa pikku pirtissä, Kuiva leipä makeampi Myös on siitä päivästä.

Aamusilla kirja varhain Lukea jo nostetaan, Illoin kääritähän parhain, Laatikkohon lasketaan.

Siitä lasten vaisu henki Voimaa, ravintoa juo, Perheen koko elollenki Siunauksensa se tuo.

Vähitellen tuosta vaihtuu Vuodet pitkät puuttehen, Öisen usvan lailla haihtuu, Päivä koittaa jällehen.

Taivas avaa akkunansa, Hedelmänsä jakaa maa; Äiti saapi lapsiansa Puutteetoinna kasvattaa.

Varttuneina maailmalle Töllin lapset kulkevat, Nukkumahan nurmen alle Toiset taasen muuttavat.

Suojanaan on eri teillä Elämän ja kuoleman Äidin rukous ollut heillä, Sana kallis Jumalan.

Odotellen kaihomiellä Herran iloon kutsua, Elää vanha äiti vielä, Muistaa pyhää lausetta.

"Nuorest' olen vanhaks tullut, Mut en ole hurskasta Koskaan hyljätyksi kuullut Enkä hurskaan lapsia."

1890-94.

Siperian tiellä.

Minä lasna pienenä leikitsin Pihanurmella tuoksuavalla, Viattuuden unta ma uinailin. Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.

Minä muistan, kukkia poimittiin, Kuperkeikkoa lyötihin siellä; Elon aamu se tyynenä välkkyi niin, Elon varjoja, tiennyt en vielä.

Jopa silloin portille seisattuu Hepo rattaineen, sekä noista Kaks miestä outoa laskee — huu! Min' en koskaan unhota toista!

Hän ankara nähd' oli katseeltaan, Oli harteva, kookas, ja raajat Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan Kuin ukkois-ilmalla vaajat.

Minä miehen jälkiä hirmuisen Kotipirttihin arkana kuljin Sekä helmahan äitini armaisen Pelonkalgeat kasvoni suljin.

— "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?" Kysyi äiti ja suori mun hapset. — "Siperiaan on tämä toivoton tie… Jäi vaimoni armas ja lapset."

— "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?" Taas äitini tiedusti hältä. — "Minä päissäni naapurin, ystävän Pois ryöstänyt oon elämältä."

— "Lie vaikea matka ja raskas tie Kotimaasta ja heimosta kulkee?" — "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie, Vaan silmäni kyyneleen sulkee."

Mies maitoa sai, kuten pyysikin, Mut äitini virkkoi vielä: — "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin, Siperian ootte te tiellä;

Toki kaikki ne jällehen saapi se, Sydämensä ken särjetyn tuopi Hänen jalkoihinsa, ken vangeille Pelastusta saarnata suopi."

Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan, Sinä päivän' en leikkiä voinut; Mitä näin sekä kuulin, se ainian Minun sielussain ompi soinut.

1891.

"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta, Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta; Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri, Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.

Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan, "Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa; Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten, Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.

Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa, Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa. Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin, Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.

Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta; Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta. "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.

1892.