IV.

TUNTEITA JA MIETELMIÄ.

Ruusun umput.

Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka, Se altis umput luopi, ruusurukka; Ja suureksi ne paisuu joutuisaan, Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.

Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta, Tarkastan huolla umput ruususelta, Mut turhaan — kahleitaan ei katkaise, Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

Se surullisen kuvan mulle näyttää Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää; Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan, Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.

1892.

Ystävälleni.

Olet kaukana siellä mun ystävän', Olet murheen murtama synkimmän, En voi minä luoksesi tulla; En lohtua sulle ma lausua saa, Povellein ma en voi sua painaltaa, Siks riutuvi rintani mulla.

Sua heimosi ylpeä vartioi, Ettei sinun korvahas ääntä soi, Joka kuiskais nimeni sulle; Sinun sielusi tuoksehen hienoimman, Sinun rintasi ruususen vienoimman Ei soisi ne tuoksuvan mulle.

Puhtoisena, kuin sinivuokkonen Juo kunnahan kaltaalla kastehen, Niin syntyi lempemme hellä; Niin täynn' oli toivoa aamu sen Kuin tähkiä vainio kultainen… Sitä sortaa syöntä on kellä?

Jos sortavat sen, olet kuihtuva Elonkankaalla kelmeenä kukkana, Mikä kuivana vaipuvi maahan. Ikipäiväni itken mä armastain, Puhtoista ja vienoa ruusuain, Sinis itsekin vaivun ma maahan.

1890.

Kuihtuva impi.

Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on, Kuin kukkanen heltehess' auringon? Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan? Miks nuorena riutuen raueta pois, Kun elämän aamua vielä sull' ois?

Sun pettikö elo niin aikaisehen, Kaikk' toivosi murskaksi musertaen, Pois kuplina särkien unelmat nuo, Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo? Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän Lie eelläsi jättänyt tään elämän?

Niin kylmä on nukkua talvinen maa, Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa; Ain' itkevät ystävät uudellehen Ne valveelle kutsuvat kummusta sen, Ja hautaasi kyynelin kastaessaan Niin sulle ne kertovat tuskia maan.

Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan Elonmaljan viimeiseen pisarahan! On riemua siinä, jos haavojakin — Ja ääriin se sullekin täytettihin — Jos pinnalta siitä sä tuskia sait, On viisainta, pohjalta riemun kun hait.

1892.

Olis aika armastaa.

Vieläkö, kultani, kauankin Kylmänä kestät sä mulle, Vaikkapa tulisin tuntehin Lempeni hehkuvi sulle?

Kauanko kaartaen väistyt pois, Kun sua etsin mä milloin? Etkö jo taipua, armas, vois? Päättäisit huoleni silloin.

Meill' on nyt suvinen lämmin sää, Kukkaset nurmia peittää; Kohta ne verhoovi talven jää, Laulunsa lintuset heittää.

Luonnonkin sydän sykkäilee, Kunnes sen hyytävi halla; Ihmisrintakin kylmenee Talvisen vaipan alla.

Aik' olis meillä nyt armastaa, Nauttia lempyen säätä, Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa Kylvää syömmehen jäätä.

1892.

Kihlautuneille.

(A. N:lle ja M. H:lle.)

Suven aika armahainen Meille taasen tullut on, Päivänsäde kultahellä Maan on luonut loistohon.

Ihanampi maa se teille Unelmissa aukeaa, Lemmen pyhän loistehessa Toivon aamu kajastaa.

Yksin lemmessä on kevät Lämmin nuoren elämän, Varjot väistyy eestä syömmen Rakkaudesta sykkivän.

"Minä hänen, hän on minun Lempi teki taijan tään — Edessäni elontiellä Rauhaa, sointua ma nään."

Rauhaa, sointuisuutta aina Elämänne olkohon; Rakkauden Jumalalta Onni, siunaus tulkohon!

Toisihinne liittyneinä Aalloin, sieluin, sydämmin, Lempi teitä ikuisuuden Saattakoon hääpitoihin!

24.6.1888.

Sormuksia vaihtaessa.

Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta, Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan Rientää ihmeno-Iapset Kiihkoll' ahnahan ahmurin.

Kullan kiiltelevän valtahan nostavat, Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin Puhtaan tuntehen rauhan, Onnen maisen ja — taivaankin.

Kulta herrana on puuhissa maailman, Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan, Vaikka kiiltävä multa Ajan pellossa onkin se.

Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan, Elon virrasta etsein. Elon kultoa oikeaa.

Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää Lemmen puhtahan kullan, Aarteen kaikkein kalleimman.

Liekin hohteessa tään käymme me elämään, Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää, Juurta oikean onnen, Katoovaisuutta korkeampaa.

Herra taivahinen liittomme siunatkoon! Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan, Kestää pursi ei saata Voimaa aaltojen ankarain.

1892.

Aprillipäivänä.

Aprilli-narrina toisiaan Ne saada koittavat juoksemaan Nyt nuoret ja vanhemmatkin.

Ei hän ole narri yksin vaan, Jot' aina vauhkona narrataan; On narria narraajatkin.

Ain' onnen haamua yhtenään Tapaamaan miehissä riennetään — Aprilli! onni se matkii.

1893.

"Merkki" sai.

— "Ken, Hilja, huultes purppuraa Suudella ensin saa?" — "Se, joka lempen' ainaisen Omakseen saavuttaa."

Nyt pöydän alta vikkelään Pien' "Merkki" tuivertaa Ja Hiljan helmaan hyppäjää Ja — suuta suikkajaa.

1891.

Syystuulella.

Sä syksyn myrskyisä tuuli, Sä konsa jo rauhoitut, oi! Sua kuolinlauluksi luulin, Kun kalmaa virtesi soi.

Jos äidin lailla sa hellän Unen helmahan heijailisit Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon, Sen kuolosta suojailisit!

Oi miksi et sääliä tunne? Miks armotta tallajat vaan Vihoviimeisen kukkasen kainon, Joka nousisi juureltaan?

Kevätmielisen rintani miksi Niin täytehen hyytä sä loit, Ja kolkon säveles' kaijun Mun syömmeni tunteille soit?

1887.

Onni.

Niinkuin sulorusko iltataivaan Äyräilt' ilman luoden kultiaan Salojärven tyyneen pintaan, aivan Niin on onni syömmeen suruisaan.

1888.

Vuoden vaiheessa.

Katoavaisuus maassa vallitseepi, Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu, Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu, Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.

Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu, Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi, Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi, Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.

Hän kaihokatsein etsii toista rantaa, Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan, Miss' onnen kestäväisen taivas antaa. Ei Herra heitä hukkumahan lastaan! Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa, Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.

1893.

Äidin haudalla.

Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan Äiti armas lasketaan! Kohtunsa jo aukas hauta, Ruumist' ympäröipi lauta; Poveen maan Rauhaisaan Äiti armas suljetaan.

Miks sun vierii poskillen Kuuma virta kyynelten? Sikskö, että peittää multa Puhtahimman lemmen sulla, Ystävän Hellimmän Tuoni vei jo myötähän?

Kenties muistat, kuinka hän Aamupuhteell' elämän Heikkoo, neuvotonta lasta Väsynyt ei vaalimasta, Riemuiten Antaen Kaikki tähden pienoisen.

Maailmaan kun kuljit sa Etsimähän onnea, Hän se hellimmällä miellä Askeleitas seuras siellä; Vaiheitas, Vaarojas Valvoi kallis kantajas.

Riemuitsi sun onnelles, Taikka vuoksi murhettes Huolien vietti yötä monta, Itki lasta onnetonta; Eestäsi Taisteli Niinkuin muinen Jaakoppi.

Aattes parhaat hältä sait, Siveyden, tunnon lait; Mieleesi hän painoi yhä Herran vaatimusta pyhää, Rakkauden Taivaisen Istutti sun syömmehen.

Vieri, vieri kyynel vaan; Äiti hautaan lasketaan! Usein vierii suotta aivan Tähden turhan huolen, vaivan; Haudalle Äitimme Turhaan et sä virtaile.

Nuku, äiti, rauhaisaan! Yli yösi valvomaan Isän silmä hellä jääpi, Aamun tullen herättääpi Jällehen Lapsosen Sunkin eloon uutehen.

1894.

Ei ole taivas kaukana.

Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta ma näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.

— "Ei tuo ole taivas, Kaarlo," Hän virkkavi toimessaan. — "Sano mikä se muu sitten oisi?" — "Yläkertahan onkin vaan."

— "No missä se sitten on taivas?" — "On kaukana, kaukana niin…" — "Ei, eipähän kaukana ookkaan!" Niin siinä nyt väiteltiin.

Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa; Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.

Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten, Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.

1894.

Taistelua ja lepoa.

Sielussan' kovat raivoo taistelut, Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi; On sydän eksyin kauan harhaillut, Milloinka runneltu se levon saapi? Milloinka, tyyntynevi myrskysää, Ja aamu kirkas mulle välkähtää?

Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää Jo perin pyytää himo halpa, mainen, Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää Se haluaisi henki hehkuvainen; Mut siip' ei kanna, pian katkeaa, Ja uuden tuskan rinta raukka saa.

Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat Myös tahtois sielu omaksensa voittaa, Ja kunnian ja maineen kukkulat Se ponnistuksin saavutella koittaa; Kun niit' ei heikko taida tavoittaa, Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.

Mut alta aaltoin joskus ääni soi: "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen! Ikeeni rauhan sulle tuoda voi; Ei rasita mun kuorman keveäinen. Nöyryyttä, siveyttä opi vaan, Niin syömmes raukeavi raivostaan!"

Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan Jo asettuvi aaltoileva rinta, Ja sydän levähtävi taistostaan, Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta. Jos taistelu taas alkais riehua, Suo äänes silloin, Herra, kuulua!

1888.

Papinvirkaan asettamisen johdosta.

(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)

I.

Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla, On kutsumukses suuri, verraton! Elämän maalle asukkaaksi tulla Se määräsi, se kutsumukses on. Vaikk' olet täällä vieras matkalainen, Asunto vartoo sua taivahainen Ja isänmaja, rauhan kaupunki.

Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä, Se hurskahitten kirkas koti on, Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä, Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton. On saastaisuutta kyllä paljon sulla, Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla, Sun puhdistavi Herran rakkaus.

II.

Katso ympär', ihmislapsi, Kaunis ompi maa min näät! Lehto nuori tuoksuu tuolla, Tääll' on kummut kukkapäät.

Kalvot tuhatjärviemme Sini-taivon kuvastaa, Parvet laululintujemme Avaruutta samoaa.

Jos sä kysyt, mistä kaikki Ompi tämä kauneus, Kukkakin jo vastaa, sulle: "Mun toi Herran rakkaus."

Tämä Herran rakkaus jalo Luonnonherraks sinut loi, Ihanamman maan kuin tämän Sulle asunnoksi soi.

Vaikka kiusaaja sun saatti Luojas tahdon rikontaan, Sua eksynyttä lasta Herran lempi holhos vaan;

Holhos, johti, kautta aikain Armollensa valmisti, Kunnes Isän lempiteot Kallein lahja kaunisti.

Lahja, jonka, maailmalle Pojassansa antoi Hän Harhaan käyneet johtaaksensa Lähtehille elämän.

Isän rakkauden tuli Pojassakin salamoi, Siksi rakkauden uhriks Verensä Hän vuotaa soi.

Kansan näki edessänsä Jumalasta luopuneen, Eksyneen päämäärästänsä, Perintönsä tuhlanneen.

Mutta tätä kansaa varten Laskeutui Hän taivaastaan, Sille laittaa seuraajansa Sovintoa saarnaamaan.

Rakkaudesta maailmahan Laittoi valtakuntansa, Jossa puhdistettu kansa Jälleen löytää Luojansa.

III.

Ja viljat kypsyvät jo vainiolla, Ja elomies ne talteen kokoaa, Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla, Ja kukkain maan se hanki verhoaa. Mut tyvenillä mielin ompi peltomies, Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies — Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.

Vaan elomiehet hengen vainiolla Ne talvirauhaan ei saa yhtyä; Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla Niin sitten vois he vasta tyytyä. Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi, Ja puhur ankarata uhkavirttä soi — On paljon pimeyttä taivon alla.

Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta On murrettuna kautta Kristuksen, Ja ihmissuku turmeluksen alta Voi vielä nousta ikikirkkauteen. Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi, Niin Herran sanakin se kirkkahana soi — On Herran Sionilla vartijoita.

Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran Jumalan voimall' esiin kutsutaan, Avaruus loistaa kunniata Herran, Ja vartijoille palkat maksetaan. Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi, Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi — On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.