TYTTÖ RUUSUTARHASSA

ELI

KUOLEVA SISAR

"Käykää pyytämässä minun sisartani ja hänen miestänsä tänne", sanoi Hedvig-neiti, viidenkymmenen vanha, yksinäinen ihminen, apulaisvaimolle, joka oli häntä sairaana hoitanut.

"Sanonko heille mitään muuta", kysyi apulainen.

"Ei muuta kuin että olen sairas ja tahtoisin tavata heitä vielä."

"Minä sanon niin", sanoi apulainen ja läksi.

Liki kymmeneen vuoteen ei Hedvig ollut nähnyt sisartansa, vaikka he asuivat samassa kaupungissa. Liki kymmenen vuotta oli siitä, kun hän oli viimeksi käynyt kotitalossansa, joka oli nyt hänen sisarellaan ja hänen miehellään. Ja hän oli kaivannut niin saadaksensa nähdä vaikka pihan puita. Mutta nyt ne jäivät näkemättä. Hän kuoli kohta. Hänen oli jätettävä kaikki.

Se oli säädetty niin. Ja mikä oli säädetty, oli varmaan hyvin. Eikä hän mitenkään nurkunut sitä vastaan.

Hän oli toivonut vain voivansa rauhassa lähteä matkallensa ja voivansa ehtiä selviytyä sitä ennen. Hän toivoi, ettei hän olisi väärin tuominnut enää elämää eikä kantanut kaunaa jäljelle jääviä kohtaan.

Elonpäivinään näki hän vain sen vääryyden, jota hänelle tehtiin ja tunsi ne iskut, joilla häntä lyötiin. Yksinäisyys ja köyhyys eivät olleet siunanneet eivätkä puhdistaneet häntä. Murhe ja alakuloisuus pitivät hänet saaliinansa.

Hän ymmärsi, että se oli hänen henkensä heikkoutta. Hän oli liiaksi takertunut omiin pikku elämyksiinsä ja pikku pettymyksiinsä. Nehän oikeastaan eivät olleet mitään. Mutta ne olivat kuitenkin olleet hänen kohtalonsa.

Hän oli ollut nuorena kihloissa sisarensa miehen, Konradin kanssa, mutta sisar oli vallannut Konradin häneltä. Niinhän sattuu. He olivat sitten ostaneet hänen osansa kotitalosta. Ja rahan arvon muututtua hän oli köyhtynyt. Hän oli saanut entisajan epäkäytännöllisen kasvatuksen ja hänen toimeentulonsa kävi vaikeaksi, sillä hän sairasteli usein. Siinä kaikki.

Sairas kertasi sen mielessänsä kuin läksyn. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

Olihan muutakin. Kaikki, mikä oli kipeää tehnyt. Se näkymätön etsintä ja hengen harhailu, joka oli aristanut hänet ja erottanut hänet muista, ja tehnyt hänen sisäisenkin elämänsä pelkkien pettymysten sarjaksi.

Näin hänen elämänsä oli tullut raskaaksi. Se oli hänestä onnettomuus alusta loppuun saakka.

Sitten hän kysyi itseksensä, tokko moni täällä voisi kehua onnellansa. Tiesihän hän, että monelle tämä näkyvä ja ulkonainen elämä ei ollut tarkoitus eikä tulos, nämä kokeethan täällä olivat ikäänkuin kypsymistä ja valmistumista varten vain.

Ja niitä toisia, jotka enemmän saavuttivat kuin hän, hän mielellään aina ajatteli. Ne olivat hänen tukensa vaikeina hetkinä. Heidän äänensä hän kuuli hiljaisuudessa ja heidän lohduttavat ajatuksensa hän tapasi suuressa epätoivossaan.

Ja kun hän vuoteellaan siinä lankesi väheksymään mennyttä elämäänsä, tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle:

"Ei olekaan tärkeätä saavuttaa onnea."

"Mikä on tärkeätä", kysyi hän.

"Tehdä mielessänsä oikeutta."

"Ja rakkaus?"

"Ei ole tärkeätä etsiä rakkautta, jota ei ole. Tärkeämpää on etsiä totuutta ja kestää kaikki nöyryytykset."

Hänpä, näkymätön lohduttaja, sen tiesi, tahi hepä sen tiesivät, näkymättömät. Hän uskoi heitä. He olivat olleet etsijöitä. He olivat salaisilla tuskillansa ruoskineet itseänsä aikanansa, koetellakseen ihmisyyttänsä. He olivat ristiinnaulinneet oman lihansa, löytääkseen tien totuuteen ja puhtauteen. He olivat pettymyksistänsä rakentaneet temppelin, jonka alle he olivat haudanneet kielletyn, turhan elämänsä. He palasivat täältä voittajina. Täällä ei heitä voittajiksi tunnustettu. He olivat pyrkimystensä tähden haitallisia toisille, siksi heitä syytettiin. He eivät puolustaneet itseään, siksi heitä kadehdittiin. He olivat ottaneet itsellensä aseman, johon taistelevassa luonnossa ei ollut varaa, siksi löi elämä heitä vasten kasvoja ja hylkäsi heidät.

Sairas ajatteli heitä helpottaakseen ruumiillisia tuskiansa. Ja vaikka hän sanoi, että hän tahtoi kokea levollisesti kaiken, mikä oli hänen osaksensa pantu, vei ruumis voiton. Kun ruumiin tuska oli kova, unohti hän muun. Hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Kipu, kuin repivä ruoska, vihloi hänen ruumistansa. Hänet lyötiin kappaleiksi. Hän heittelehti vuoteellansa ja toivoi vain, että kaikki olisi lopussa ja että saisi raueta pois.

Uupuneena ja tajutonna vaipui hän sitten hetkeksi horroksiin ja löysi virkistystä unen maailmasta. Niin vaihtuivat nopeasti kuin kuumeessa hänen ajatuksensa ja unikuvansa sotkeutuen toisiinsa, niin ettei hän väliin tiennyt, oliko tämä elämää, vai untako kaikki.

Ja väliin taas väsyneenä, lohduttaen itseänsä, kertasi hän:

"Iltaa en enää näe. Pääsen kaikesta kohta pois, pääsen pois!"

Se oli selvää sitten. Oli, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan!

Jäljet olivat peittyneet kohta. Kukaan ei muisteleisi häntä.

Ja hän mielessään ikäänkuin selitti jollekulle:

"Minä olin köyhä ja pettynyt. Minulla ei ollut ystäviä."

"Sinulla on ystäviä, niin kauan kuin sinulle hyvin käy. Kun sinulle huonosti käy, kääntävät ystävät sinulle selkänsä."

"Niin on."

"Ja suurimman hyväntyön he tekevät kääntäessään sinulle selkänsä", neuvoi häntä se joku.

"Sinä opit sen, mitä muuten et oppisi, näkemään, mikä ihminen on. Sinä olet nähnyt. Ja rakastatko sinä vielä häntä?"

"Ei ole muita kuin ihminen rakastamisen arvoisia. Minä rakastan heitä kipeästi. Mutta minä vihaan väärentäjöitä ja valhetta — minä olen ollut siksi kuin sairas nuoruudestani saakka."

Hän mietti näitä tuskiensa lomassa odottaessaan sisartaan.

Hän oli ensin voimakkaampana kun huomasi taudin vievän hänet, ajatellut kuolla yksin. Eihän kukaan hänen poistumisestaan välittäisi, eikä hänellä ollut kenellenkään mitään sanomista. Mutta sitten hän alkoi epäillä itseänsä. Jos hän oli erehtynyt, tahtoi hän korjata erehdyksensä. Jos oli ollut väärinkäsitystä, ei sillä ollut nyt samaa merkitystä kuin ennen. Hän meni pois, toiset jäivät tänne.

Niin hän sanoi, mutta hänen sydämensä ei suostunut siihen vielä. Hän kiihtyi ajatellessaan sitä, mitä hänelle oli tehty. Ja hän syytti sisartansa nyt, kuten ennenkin.

Sisar oli tahtonut saada hänet kotoa pois ja ajoi hänet, niinkuin pahantekijä pois ajetaan.

Sisar tahtoi saada yksin kotitalon ja hän syytti häntä Konradin suhteen. Sisar väitti, että hän tahtoi vallata takaisin Konradin. Hän ei ymmärtänyt sitä ensin, hän luuli sitä peloksi tahi mustasukkaisuudeksi. Mutta sitten huomasi hän, että se oli vain kauppajuoni.

Koti muuttui hänelle piinapaikaksi. Kahden kesken ollessa alkoi sisar kalvaa häntä.

"Olisit sinä hänet ottanut. Sinä olit häneen ihastunut", sanoi sisar.

"Sehän oli silloin. Kaikkihan olimme häneen ihastuneita."

"Sinä rakastat häntä vieläkin", sanoi sisar.

"Elä pelkää!"

"Voitko asua hänen kanssansa saman katon alla rakastamatta häntä?"

"Tämähän on minun kotini. Missä voisin muualla asua?"

"Tämä on minunkin kotini", sanoi sisar.

Niin alkoi hänestä tuntua, että hän oli liikaa. Sen hän ymmärsi hyvin. Ja sitten kysyi sisar suoraan, eikö hän halunnut myydä talo-osuuttansa heille, niin jaettaisiin pesä. Hän suostui ja määräsi vaatimattoman hinnan ja pyysi muutamia äiti vainajan huonekaluja ja suvulle kuuluneita arvoesineitä, sillä hän rakasti niitä niiden vanhuuden tähden. Ne tulisivat lohduttamaan häntä. Niissä oli henkeä, jota toiset eivät tajunneet. Kun hän niitä piteli, oli kuin hän olisi kosketellut elävää, aina elävää, tämän hälinän arkiinnuttamaa menneisyyttä, johon hänkin nyt kuului.

Niin läksi hän kotoa ja asettui asumaan laitakaupungille, jossa köyhät asuivat ja rupesi tekemään työtä, neulomista ja koruompelua, mihin hän pystyi.

Sisar ei etsinyt häntä. Ja niin joutui hän täydellisesti hyljätyksi.

Maailma aukeni nyt hänelle uutena ja pelottavana. Hän tunsi, että se tulisi tuhoamaan hänet. Hän tunsi voimattomuutensa ja aristui. Hänestä tuntui, että köyhä saa moninkertaisen rangaistuksen köyhyytensä tähden. Kukaan ei anna täyttä ihmisarvoa hänelle. Kaikki, mitä hänestä pahaa sanotaan, on totta. Jos todistettaisiin, ettei se ole totta, kohdellaan häntä kuitenkin niinkuin se olisi totta.

Sen sai hän tuntea monesti työtä etsiessään ja töitään kaupitessaan.

Niin olivat parhaat vuodet olleet taistelua toimeentulosta, sairautta, sisäistä kamppausta ja etsintää, raskaita ajatuksia, mutta selvyyteen ei hän päässyt.

Elämä oli hänessä joutunut häpeään, ajatteli hän. Ja se syntitaakka, jota hän kantoi, taivutti jo nuorena hänet kumaraan. Mutta kaikkialla, minne hän katsoi, oli samaa syntiä, valhetta ja häpeää.

Hän koetti etsiä totuutta niistä pienistä ilmiöistä, joilla harmaa päivä häntä ympäröi, ja joita yksitoikkoiset vuodet kertasivat. Mutta mieli apeutui vain. Hän joutui kuin sokkeloon, kiersi yhä samaa kehää avutonna.

Tuli sota. Rahan arvo muuttui. Hänen pieni säästönsä ei merkinnyt mitään. Käsityöt eivät käyneet kaupaksi. Hän joutui ahtaalle ja näki nälkää. Kotoa saatuja muistoesineitä ei hän raskinut myydä. Silloin kerta päätti hän nöyryyttää itseänsä ja mennä sisarensa luo apua pyytämään.

"No, nälkäkö sinut nyt minun luokseni ajaa", kysyi sisar. "Kun tarvitaan, niin muistetaan, kun ei tarvita, unohdetaan."

"Mitenkä sinut voisi unohtaa", sanoi hän.

"Oletko koettanut?"

"Aina", sanoi hän.

"Onhan sinulla sydäntä", vastasi sisar.

"En minä sitä tule tarjoamaan, minä tulen apua pyytämään."

"Et minulle tarjoa, ehkäpä miehelleni taas."

"Tiedät hyvin, että se ei ole totta, ei ennen, eikä nyt."

"Ihmiset puhuivat vain", sanoi sisar.

"Kun sinä kerroit. Kysytäänpä häneltä itseltään suoraan kerta, mitä hän ajattelee?"

"Asia ei ole sen arvoinen enää", sanoi sisar.

"Minulle se on."

"Annan sinulle anteeksi ilmankin", sanoi sisar.

"En tahdo. Sinulla ei ole mitään minulle anteeksi antamista", sanoi hän.

"Olet kiittämätön."

"Mistä minun pitäisi kiittää sinua? Sinä olit tavallaan minun holhoojani, koska olit vanhempi, ja miten sinä menettelit?"

"Ettäkö otin sinulta sulhasesi", sanoi sisar.

"Me olimme kihloissa —"

"Voiko kukaan ottaa keneltäkään ketään — eikö ottaja itse määrännekään mitään", sanoi sisar.

"Totta kai. Meidän välimme olikin nuoruuden erehdystä. En sitä tarkoita. Mutta sitä, miten sinä ajoit minut kotoa pois."

"Niin menetellään aina — erotaan", sanoi sisar. "Toiset lähtevät itsestänsä. Onhan luonnotonta laittaa liian suuria pesiä. Ja etkö sinä myynyt osaasi laillisesti?"

"Möin."

"Oliko siinä jotakin väärää?"

"Ei."

"Mitäs sitten?"

"Rahan arvo laskeutui —"

"Onko se minun syyni", kysyi sisar. "Minulla oli onnea, sinulla ei. Sanotaan että jokainen saa sen onnen, minkä ansaitsee."

"Enpä tiennyt, että valheella voi onnea ostaa."

"Nyt sen tiedät", sanoi sisar. "Minä olen onnellinen. Jos olen valehdellut, olen onneni valheella ostanut."

"Kerta sanoit sinä Konradille, silloin kun me olimme kihloissa vielä, että paha vain, kun minä olin sairas ja kuolemaan tuomittu, että keuhkot muka — sanoit, olivat vialla. Siitä viastahan minä en mitään tiennyt. Et luullut, että minä kuulin sen."

"Ha-ha-haa, näet unta kai", sanoi sisar.

"Voisimmehan kysyä jos et muista."

"Pyydän, jätä tilittelysi", sanoi sisar.

"Ja kun te olitte menneet naimisiin, kerroit ihmisille, että minä olin vielä rakastunut Konradiin ja siksi piti minut ajaa pois. Kyllä kuulin sen. Ja jokainen uskoi, olihan se todennäköistä, koska olin ollut kihloissa hänen kanssansa."

"Eikös se ollut totta?"

"Sinä et itsekään usko minusta sitä, mitä sanoit minusta silloin!"

"Vai niin", naurahti sisar.

"Se oli alhaista!"

"Sanonko, mikä sinusta oli alhaista? Se, että hän jätti sinut ja otti minut. Jos hän olisi jättänyt minut ja ottanut sinut, se ei olisi ollut alhaista kai? Sinähän olet kateellinen, olet huono lisäksi!"

"Tahdon ollakin huono, jos sinä olet hyvä."

"Ja kuka sanoo, etkö nytkin haluaisi katsella minun miestäni, kuten ennenkin", sanoi sisar.

"Silloin olisinkin teidän hyvien naisten kaltainen."

"Ahaa, ymmärrän, sinä rakastat häntä vielä ja tulit häntä tapaamaan taas. Muistelet varmaan mielelläsi usein, miten istuit hänen sylissänsä ennen", sanoi sisar.

"Jätä. Olet hirveä. Olin lapsi silloin ja olimme kihloissa."

Ja sisar perääntyi ja tajusi, ettei pitemmälle voinut mennä, ettei selvittelyjä oman miehensä kanssa tulisi. Ja sisar sanoi:

"Niinpä kyllä, se oli sitä aikaa. Sehän ei ollut mitään se. Niin olen sen ymmärtänytkin."

Mutta hän tiesi, että vaikka sisar sen niin ymmärsi, ei hän halunnut pitää sitä totena. Hänelle tuotti tyydytystä saada kiusata häntä ja väärentää asioita. Ja heittäen ilkeytensä vasten pyytäjän kasvoja, sanoi sisar:

"Jos olisit pyytänyt kauniisti, olisit ehkä saanut leivän."

"Enpä tiedä, tokko se leipä enää leivältä maistuisi. Sydän sinulla on kova kuin kivi."

"Se sydän kelpasi ennen sinun sulhasellesi ja kelpaa vielä nytkin."

"Minä olen siitä iloinen."

"Enpä usko! Jos olisit, et olisi kertonut ennen, että minä rikoin teidän valinne", sanoi sisar.

"Tiedät hyvin, etten kenellekään ole sitä kertonut. Pelkäät vain, että olisin sanonut, ja tahdot kuulla vakuutuksen suustani. Minä en ole niin alhainen kuin luulet."

"Vähälläpä uskon sinua", sanoi sisar.

"Sinä uskot täydellisesti."

"Hän — rakastaa — minua!"

"Minä uskon sen. Se on teidän asianne."

Hän läksi sisarensa luota pois, eikä koskaan mennyt sinne enää.

Ei koskaan, ei koskaan saisi hän nähdä kotiansa enää. Hän muisteli sitä mielellänsä niiltä ajoilta, jolloin isä ja äiti elivät. Se oli valoisa ja kaunis. Se oli kaunis vielä silloin, jolloin he orpoina sisarensa kanssa kahden siellä olivat, rakkaina sisaruksina, tukien toinen toistansa.

Nyt oli heidän välillänsä häpeää, syntiä ja häpeää.

"Minulla on kotiin ikävä!"

Hän sanoi niin, pukien kaipauksensa sanoiksi, ja hän sanoi sen ajatellen tätä kotia, mutta samassa laajeni ajatus, hän tarkoittikin toista kotia. Hän kaipasi täältä pois. Kotiin!

Mutta hän oli niin paha ja hänellä oli niin paha olla, hän oli täynnä syntiä vielä.

Mikä jaksoi lunastaa ihmisen vapaaksi hänen synneistänsä? Mikä pystyi pesemään puhtaaksi hänen tahratun sielunsa, mikä lääkitsi terveeksi hänen sairaan sydämensä? Milloin oli hän kelvollinen näkemään totuuden ja ansaitsemaan anteeksi annon?

Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä nämä vieraat vaatteet, pois hartioiltansa taakan laski, pois kutsuttiin elämän erheestä, sittenkö vasta sai levon ja rauhan?

Syvältä sairaan rinnasta pääsi huokaus:

"Anna minulle nöyrä sydän!"

Jospa hän saisi tuntea olevansa puhdas kuin lapsi.

Hänhän oli ollut kerta puhdas kuin lapsi.

Hän muisteli vielä entistä aikaa. Sehän oli kuin kaukainen unelma vain. Se täytti hänen sielunsa ikävällä ja kaiholla niinkuin niin monesti ennenkin.

Hän oli sen elänyt joskus, ja siunaten muistojansa hän avasi niille sydämensä jälleen.

Oli aurinkoinen kesäpäivä, kotipuutarha oli kukkia täynnä. Ruusut kukkivat juuri.

Silloin tuli Konrad heille ensi kertaa, mutta tuli silloin hänen tähtensä. He olivat tavanneet toisiansa useasti jo ennen.

Hän oli muukalainen luutnantti ja oli haavoittunut sodassa. Se lisäsi hänen viehätystään. Hän kertoi heille niin kauniisti eri maista ja kansoista. Hän oli nähnyt kaukana paljon kaunista ja outoa. Kun kuunteli häntä, tuntui kuin outoa soittoa olisi kuullut, se uuvutti ja vangitsi ja kauas mielen vei.

Ei kukaan osannut kertoa niinkuin hän. Ei kukaan ollut sellainen kuin hän.

Sitten jäivät he kahden ruusutarhaan. Hänellä oli valkea puku päällänsä, hän muisti sen niin selvään ja kimppu kukkia sylissänsä, hän oli taittanut ne illallispöytää varten.

Konrad otti niistä ruusuista yhden ja painoi sen huulillensa. Hän ymmärsi sen, sillä he rakastivat toinen toisiansa.

Ja Konrad sanoi, että vaikka hän oli nähnyt maailmassa ihmisiä paljon, ei hän kenelläkään ollut nähnyt niin sinisiä silmiä, ne olivat kuin taivas ja kuin tähdet. Tuli autuaaksi niitä katsellessa ja tunsi, että oli matkansa päähän päässyt. Ja kun kosketti tukkaa, niin vaalean vaaleaa, tuntui kuin olisi päivän säteitä hyväillyt ja puhdas autuushan valui niistä.

"Annas, minä otan sinut syliini, armas, ja kuiskaan sinulle hiljaa jotakin, pienokainen."

Ja hän sanoi:

"Tiedätkö, että minä rakastan sinua?"

"Tiedän."

"Ja rakastatko sinä minua?"

"Rakastan."

"Kerro, miten paljon."

"Niinkuin maa ja taivas ovat paljon."

"Ja minä, minä kuolemaan saakka ja yli kuoleman ja ajan, aina!"

Ja ruusun tuoksu täytti koko maailman, sillä he istuivat ruusutarhassa ja ruusut kukkivat juuri.

Mutta tuskin oli syksy tullut ja lehdet ruusupensaista varisseet, tiesi hän rakkaudesta enemmän kuin silloin.

Oli toinen kesäpäivä syksymmällä. Hänen sisarensa tuli ystävättärensä häistä. Hän oli kaunis, ja nuoruus ja hääilo huumasivat häntä. Hän tapasi Konradin puutarhassa ja hän nauroi niin oudosti ja viettelevästi ja hän puheli ja säteili niinkuin hän ei oma itsensä olisi. Ja hänen ilonsa tarttui Konradiin.

Silloin Konrad unohti hänet. Sitten hän unohti hänet usein.

Sisar leikki, mutta leikistä tuli tosi. Kohta oli Konrad kihloissa sisaren kanssa.

Ja niin kulki sisar puutarhassa käsikädessä Konradin kanssa, ja hän istui huoneessansa yksin.

Ja sitten alkoi hän lakastua.

Hän kuuli heidän puhelevan kerta ja Konrad ihmetteli miten hän oli muuttunut.

"Minähän sanoin sinulle jo alussa, että hänellä on huonot keuhkot", sanoi sisar. "Hän ei kauan elä."

"Olisi ollut väärin sitoa häntä", sanoi Konrad. "Pienokaisparka. Hän on kuin sävel, joka aina mielessäni soi."

Mutta kahdenkesken sanoi sisar hänelle:

"En ymmärrä, mikä sinulle on tullut." Hänen silmänsä välähtelivät oudosti, eikä hän halunnut sitä edes peittää.

"En tiedä."

"Elä sure, meillä on kohta häät. Saat tanssia kylliksesi kerta."

Eipä hän sen jälkeen tanssinutkaan enää. Hän oli saanut kylliksensä. — — —

Sydän, sydän, se oli rauhaton yhä ja kiihtyi tottumattomana elämän ankaraan kuriin.

Sillä vaikka mieli kypsyi kuin vilja leikkaajaa varten, unohtui todellinen ajan kulku. Unohtui usein, oli unohtunut, että edessä oli vanhuus.

Ainoa vain, että kun pieneen peilin katsoi, näki, miten iho oli tullut keltaiseksi ja ryppyiseksi kuten äidillä ennen. Hiukset olivat harmaantuneet. Ja hymy, vanhuksen avuton hymy, täynnä alistuvaisuutta ja nöyryyttä — sehän oli äidin tavallinen ilme! Sehän oli äiti, joka peilistä katsoi häntä. Nuo kuolleen äidin kasvot, miten hyvin hän ne nyt muisti. Nuo silmät, jotka niin usein olivat väsyneinä häntä ennen katselleet, ja tuo keltainen, eloton iho, ryppyinen, riippuva leuka, joka häntä ennen kammotti, siinä ne nyt olivat jälleen! Vanha ja sairas nainen, kuka se oli?

Yhtäkkiä tuntui hänestä, kuin se vain äiti olisikin. Äiti oli muuttunut häneen elämään jälleen. Sekö hänen henkeänsä rasitti sitten? Siksikö hän itseänsä vieroksui, eikä rauhaa saanut, siksikö hänen elämänsä kuin painajaiseksi oli tullut?

Kaksi olentoa, jotka eivät sopiutuneet samaan ruumiiseen.

"Mene pois minusta, jos olet minussa", sanoi hän äidillensä. "Miksi pidät minun ruumistani asuinsijanasi? En tahdo, en tahdo! Syöksy minne tahansa maailmoissasi, mutta elä tuhoa minua! Viimeinen turvapaikkasiko minä olen? Ja kehen minä turvaan, kun minulla ei ole lasta tuhottavakseni!"

Hän kiihtyi omissa ajatuksissaan oman vapautensa puolesta ja manasi vainajat luotansa saadaksensa kamppailla yksin omin voimin. Hän ei pitäisi kiinni mahdollisuuksistaan saada palata tänne jälleen!

Ja kun hän nyt yksin huokaili, muistui aina mieleen äidin huokailut, jotka olivat ennen tympäisseet häntä. Ja nyt hän huokaili samoin. Eikö mitään kehitystä, eikö liikettä ja tervettä hengen eloa sukupolvissa ollut? Tärkeästi ne ottivat tuskansa, kun lyyhistyivät sen pikku painon alle.

"Ei enempää tätä huokailua", sanoi hän. "En salli! Pois minusta vainajat", hän huusi hengessänsä. "En jätä itseäni pakopaikaksi pelkureille!"

Sitten hän oli näkevinään sarjan vainajia, ne ojensivat hänelle kätensä ystävällisesti ja vakuuttivat, että hän oli erehtynyt. Hän ei tajunnut vielä elämää. Ja hän painoi päänsä alas ja pyysi mielessänsä anteeksi näkymättömiltä.

Niin, mitä tahansa sai tapahtua, mikä oli oikein. Hän oli halpa astinlauta vain.

Mutta kun hän nosti päänsä ylös, sanoi hän kauhistuen: "Se puuttui! Mitä minä ajattelen, minähän olen hullu! Näinhän yksinäisyys synnyttää henkimaailmat! Olipa se satua ja pakanuutta, sinnepäin ihmismieli aina taipuu."

Hän vajosi siihen kuitenkin, sillä se auttoi häntä kuin kiihoitusaine vaikeuksissa ja sai hänen väheksymään tilapäisen elämän ilmiöitä, jotka vangitsevat ihmishengen ja täyttävät sen turhuuksillaan.

Mutta eikö tuo mielenpako menneiden turviin ollut ihmishengen voimattomuutta, koska se ei jaksanut luoda itse mitään, kielsi se varsinaisen elämän ja mairi vain kuolemaa, jota se piti herranansa. Niin kuristi ihminen itseltänsä kasvumahdollisuuden ja muuttui kuolleeksi ruumiiksi ilman tarkoitusta täällä. Kuollut ruumis, kuoleman-odotuksineen ja kuoleman-tarkoituksineen, se oli raskas paino kuljetettavaksi. Hän se oli. Hän oli vapaaehtoisesti heittänyt otteensa elämässä. Hän oli kuin kuihtunut lehti, joka odotti hyväntekijäänsä tuulta, joka irroittaisi hänet suuresta yhteydestä, ja piti maahan putoamistansa tärkeämpänä kuin koko elämistänsä.

Mutta vaikka hän oli kuin kuollut, ei hän sisimmässään ollut vielä valmis. Häntä poltti väliin tyydyttämätön elämisen raivo. Hän rakasti elämää, jota hän halveksi, epämääräinen toivo iski kuin peto kyntensä hänen sairaaseen sydämeensä, kouristi sitä, eikä tahtonut hellittää otettansa.

Jos saisi pyörtää takaisin turhaan kulutetut menneet vuodet! Miten toisin hän rakastaisi elämää. Joka päivästä hän kuin kiitoslaulun tekisi. Miten toisin, viisaasti, hän katseleisi maailmaa, hyväksyen ihmiset sellaisinaan. Rakastaisi heitä kuin lapsia rakastetaan. Niinkuin äiti ottaa syliin lapsensa, joka on erheen tehnyt, niinkuin hän murehtii pojastansa, joka on rikoksiin hairahtunut, sydän täynnä tuskaa ja toivoa, surren ääneti ja yksin, niin on ihminen otettava täällä. Rakastaa kaikkia erotuksetta, antaa anteeksi niille, jotka sinulle pahaa tekevät. Sehän oli ikivanhaa! Ja se oli uutta aina. Sydän ei ollut siihen kypsynyt vielä.

Milloin kypsyi se siihen?

Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä elämän harmaan arkipuvun, nämä vieraat vaatteet, tämän vangin asun, joka kätki vapauttaan kaipaavan sielun, synkän ja hämmentyneen, epätoivoisen ja rakkaudenkaipuusta sairaan?

Sairas painui näihin ajatuksiinsa, kun kipu ei tuntunut. Mieli rauhoittui vähitellen. Aatos souteli kauas sinne, mistä ihmiselo näytti lasten harhailulta, epätodelliselta unikuvalta vaan.

Sitten oli hän nukahtanut ja heräsi.

Ilmassa tuntui ruusun tuoksu, ruusun ja elämän. Mielessä ailahti lämmin tunto. Hän muisti odottavansa sisartansa ja hänen miestänsä.

Apulaisvaimo palasi.

"Tulevatko he", kysyi sairas.

"Tulevat, aivan pian."

"Hyvä, hyvä."

"Tahdotteko jotakin?"

"Tahtoisin kuolinpaidan, te tiedätte sen."

Apulaisvaimo auttoi sen hänen päällensä. Se oli hänen oma ompelemansa jo kauan sitten.

Mutta sitten alkoivat ruumiin tuskat. Ne olivat sietämättömät.

"Osaanko minä auttaa", kysyi apulainen.

"Ei, ei." Hän huohotti ja kääntelehti tuskissansa. Hän unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Minuutit olivat pitkät kuin tunnit ja sitten ei ajalla ollut enää mitään mittaa eikä määrää.

Kulki kuin ihmislaumoja hänen ohitsensa, ja ne tallasivat häntä. Hän kuuli epäselvää äänen sorinaa. Ja sitten joku auttoi häntä ja sanoi:

"Sehän on vaikeata."

"Oh, ei, ei se mitään. Tämähän on ruumis vain", sanoi hän, "antaa heidän nyt tallata, jos se heille hyvän mielen tuottaa."

"Hän hourii", kuului ääni kaukaa.

"On opittava ensiksi ihminen tuntemaan, sitten opittava häntä rakastamaan. Se on vaikeata. Hän on vihollinen, hän tallaa sinut maahan, oh, ei se mitään, antaa heidän nyt tallata vain."

Hän huohotti houreissansa.

"Sehän on vaikeata."

"Ei se mitään enää, — helpottaa jo."

Ja tuskat jättivät hänet ja hän palasi itseensä, ja sielu alkoi harhailla entisissä sokkeloissa kuin johtolankoja etsien, johonkin, minkä hän oli äsken unohtanut.

Mutta hän ei tavannut itseänsä kokonaan. Jotakin outoa ja jäykistävää oli jäänyt kivuista häneen.

Hän koetti päätänsä, mutta käsi oli hiukan jäykkä. Ja ihmetellen kysyi hän:

"Mitä on pantu minun otsalleni, se painaa niin?"

"Eihän siinä ole mitään, ei niin mitään."

Sairas ei uskonut. Hän tunsi otsallansa painon.

"Jos minä valeleisin sitä vedellä", sanoi apulainen ja valeli hänen otsaansa. Se teki hyvää. Rinta nousi ja laski kevyemmin. Hän vaivahti hetkeksi uneen.

"Eivätkö he ole vielä tulleet", kysyi sairas kohta.

"Eivät ole."

"Ja on kulunut jo niin monta tuntia."

"Ei ole kulunut jos puolisen tuntia siitä kun tulin."

"Elkää, ystäväni, minua pettäkö, niinkuin minä en tietäisi."

"Miksi minä pettäisin?"

"Säälistä te petätte, kun kuolen kohta."

"Enhän petä siksi."

"Oh", hän naurahti oudosti ja torui, "kaikki tiedän, kaikki näen".

"Taidan erehtyä", sanoi apulainen. "Unohtuu aika tässä."

"Elkää nyt taas, pysykääpä asiassa", ja äkkiä selvisi sairaalle tilansa, ja hän jatkoi, "minähän erehdynkin. Kuinka minuutit voivat tuntua pitkiltä kuin tunnit. Taisin nukkua hivenisen välillä?"

"Te nukuitte, onhan siitä siis aikaakin."

"Onhan teillä kello. Minä unohdin, missä olin ja kuka olin. Puhelinko oudosti?"

"Ette yhtään."

"Jos puhelen, elkää pelätkö. Sairas hourii, sanotaan. Elkää pelätkö!"

"Enhän toki. Tepä olette virkeä nyt."

"Kun odotan vieraita."

"Nyt kuuluu askeleita, taitavat tulla."

"Tulevat."

"Tehän käytte valkeaksi ihan, elkää nyt. Jaksatteko te ottaa heidät vastaan?"

"Kuinkas muuten. Ei tässä ole varaa valita."

Mutta häntä alkoi painaa kuin suuri, näkymätön käsi, työnsi ja upotti jonnekin, josta hän ei ylös päässyt. Hän koetti taistella vastaan, mutta heikkous valtasi hänet. Hän meni tiedottomaksi.

Sitten kuuli hän kuin kaukaa äänen, joka kutsui häntä:

"Hedvig, Hedvigkulta!"

Ja joku sanoi:

"Hän vaipuu horrostilaan välistä. Se kestää vain muutaman sekunnin. Hän herää samassa."

Hän heräsi. Hän näki sisaren kumartuneena itsensä yli. Hän katsoi sisareensa ja hänestä tuntui kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan siitä, kun hän hänet viimeksi tapasi.

"Oletko niin sairas", kysyi sisar. "Miksi et lähettänyt ennen sanaa?"

"Eikö Konrad tullutkaan?"

"Hän tulee pian, hänelle lähetettiin sana. Oletko sinä jo niin huono?"

"En minä niin huono ole", sanoi sairas, sillä jokin sisaren äänessä esti häntä läheisemmin asiaa sanomasta. "Samanlainen hän on kuin ennenkin", ajatteli sairas. "Ihan vilpillinen olet."

"Olet saanut kärsiä."

"Tuottaako se sinulle hyvää mieltä nyt", ajatteli sairas, mutta vaikeni.

"Ehkä se menee siitä ohi vielä, ja varmasti meneekin", sanoi sisar.

"Ei se mene", sanoi sairas kevyesti ja jatkoi ääneti: "Onhan se sinusta samantekevää, niinhän äänesikin sanoo."

"Mitäs muuta minun ääneni pitäisi sanoa", oli hän kuulevinaan sisaren sanovan. "Onpa sinulla nyt hätä elämästä."

Hän muisti entuudestaan tuon äänen, sehän oli kevytmielinen ja kylmä, aina vailla tunnetta.

Ja sairas vastasi:

"Ei ollenkaan niin suurta hätää kuin luulet."

"Niin, mitäpä sinä menettäisitkään!"

"Jos menettäisin kaiken sen, mitä sinä todellisuudessa omistat, en menettäisi vielä mitään."

"Onpa pikku siskolla sydäntä!"

"Ja sinulla sisaren rakkautta! Olet kylmempi kuin kuolema!"

"Ha-ha-haa!"

Häntä hirvitti tuo nauru.

Hän heräsi horroksistaan ja kysyi:

"Kuka täällä nauroi?"

"Ei kukaan, ystäväni, ei kukaan", sanoi sisar.

"Näin varmasti unta."

"Näit varmasti. Sinua koetellaan nyt, pikku sisko parka. Koeta olla kärsivällinen, koetatko?"

Ja nöyrästi vastasi sairas:

"Koetan."

Hänelle teki nyt niin hyvää, että joku hänelle jotakin sanoi. Ja sisaren ääni oli nyt vilpitön. Se helpotti häntä suuresti ja lohdutti häntä. Jollakulla oli sana häntäkin varten.

Hänen olonsa kävi vaikeammaksi. Tuskat tihenivät ja voimat alkoivat loppua.

Hän kertasi itsellensä:

"Pääsen kohta pois, iltaa en enää näe."

Oli sitten kuin näitä tuskia ei olisi koskaan ollutkaan.

Hän kaipasi sitä. Saada hajota pois, saada jättää maahan tämä sietämätön taakka. Hän kaipasi lepoa, hänen sielunsa janosi sitä.

"Ota pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!"

Kuka ne sanat sanoi? Sehän oli juuri hänen henkensä huokaus, koko hänen elämänsä sisältö, sen tulos.

Hän eli yhä houreissaan. Hän oli kulkevinaan vuorella, raahaten suurta ristiä, jonka alle hän tahtoi lyyhistyä. Häntä ruoskittiin ja häväistiin. Verikyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Orjantappurakruunu painoi hänen päätänsä ja verihelmet vierivät hänen otsaltansa.

Hän ojensi kättänsä sanoakseen, että hän oli ihminen vain, mutta he ruoskivat häntä, pilkkasivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet.

Silloin hän voihkasi ja heräsi. Hän ojensi halvaantuvaa kättänsä sisarelleen ja sopersi lapsen ohuella ja puhtaalla äänellä valitellen:

"He ovat lyöneet nyt naulat käsieni läpi."

"Ovatko? He ovat pahoja."

"Minuun koski se", sanoi hän ja koetti selittää hymyllä, mitä ei enää sanoilla saanut.

"Hän hourii", sanoi apulaisvaimo.

"Hän on nähnyt unta", sanoi sisar. "Se oli vaikea kohtaus."

"Taitaa lähtö nyt olla lähellä", kuiskasi apulainen.

"Taitaa olla."

Ja sairas, joka tajusi heidän puheensa, oli siitä niin iloinen ja tahtoi näyttää, että hän olikin tajuissaan, sanoi:

"Taitaa olla kesä?"

"On, on, kesä on."

"Ruusun tuoksua", ja hän katsoi sisareen niin onnellisena ja hymyili toisella suupielellään.

"Pienokainen", sanoi sisar nyt, kuten lapsena ennen aina hänelle sanoi.

"Minua niin paleltaa."

Apulaisvaimo peitteli häntä. Mutta kohta tulivat taas tuskat. Hän pyysi:

"Laskekaa minut alas ristiltä, ah, laskekaa maahan, hautaan peittäkää, sinne minut peittäkää!"

Rinta kohoili. Sitten hiljeni hän. Valoisa hymy levisi hänen kasvoillensa.

"Kuoliko hän?"

"Ei, hän nukkuu."

"Ei hän hengitä enää."

"Hän herää kohta."

Ja sairas heräsi. Hän oli nähnyt jotakin valoisaa unissansa. Hän tiesi nyt, että hän sen tapaisi vielä. Se odotti häntä siellä, kun hän pääsi näistä siteistänsä.

Siellä oli elämä. Se elämä, jota hän kaipasi. Hän syntyi siihen kohta.

Hän odotti sitä. Hän tervehti ruumiin kipuja nyt hyvää tekevinä ja tuskasta päästäjinä. Hänen hiljaisessa voihkinassaan ei ollut enää pelkoa eikä kärsimättömyyttä, se oli ruumiin tahdoton ilmaus, niinkuin hengitys, jota ei estää voinut.

Jokin pieni asia pidätti häntä täällä vielä. Nyt hän muisti:

"Eikö Konrad ole vielä tullut?"

"Ei ole tullut. Kyllä hän kohta tulee."

Konradia hän vielä odotti. Konrad oli hänen sisarensa mies. Ja hän oli rakastanut häntä. Niin se oli.

Hän oli tehnyt siinä syntiä koko elämänsä. Ja hänen elämänsä oli siksi ollut raskas. Ei hän ollut muuta ansainnutkaan. Mutta nyt sen ei pitänyt loukata enää ketään. Hän meni pois. Kaikki korjaantui. Kaikki oli hyvin. Hän oli saanut anteeksi syntinsä. "Sehän oli niin pieni rikkomuskin", oli sanottu.

Siksi annettiin hänelle rauha ja lepo, jota hän niin kaipasi.

Hän tunsi sen äsken, kun sielu sai hetkeksi jättää ruumiin ja sai nähdä sen kirkkauden, joka häntä odotti. Sen suloinen rauha houkutteli häntä sävelin, jotka tulvivat hänen ylitsensä ja kannattivat häntä. Ne lääkitsivät terveeksi hänen tuskista sairaan sielunsa, joka oli kuin harhaan joutunut sävel, valitus, ja riemukkaana kohosi hänen henkensä kuin siivillä ja upposi kaikkeuden puhtaaseen piiriin.

Hänestä tuntui äsken, että hän oli jo jättänyt kahleensa maahan, tunnottomaksi piestyn ruumiin, pois luonut ne ahtaat rajat, jotka sitoivat hänet tänne, ja päässyt kotiin.

Itkikö joku? Ei siinä ollut mitään itkemistä.

Se oli hänen syntymisensä hetki, hänen voittonsa ja hänen palkkansa.

Se oli sangen suuri palkka. Kuolema, missä on sinun otasi? — — —

Mutta hän ei mennyt vielä pois. Hän palasi matkaltansa ja läheni ajallisuuttansa. Hän asettui jälleen ruumiiseensa ja muisti oman vähäpätöisyytensä, jonka hän oli äsken saanut hetkeksi unohtaa ja jättää.

Häntä ihmetytti elämä. Sehän oli oudon epätodellista. Hän ihmetteli tuota pikku olentoa, joka makasi sairaana ja jonka kuolemaa odotettiin. Oliko se hän? Se oli hänestä outo ja vieras, yhtä vieras kuin jokin muukin elämäntaakan kantajoista.

Hän lepäsi siinä uupuneena matkastansa. Mutta eikös hän vasta lähtenytkin matkallensa?

"Pienokainen", hän kuuli äänen tulevan kaukaa, "nukutko jo?"

Hän ei jaksanut nyt avata silmiänsä, vaan hän koetti sanoa: "Nukun." Kukahan kysyi?

Sehän oli äidin ääni. Äiti kysyi, nukkuiko hän. Hän oli lapsi ja lepäsi pikku vuoteessansa ja oli nukkuvinaan ja äiti kumartui hänen ylitsensä ja epäili, nukkuiko hän. Häntä huvitti petoksensa ja hän kuiskasi:

"Äiti!"

"Hän ei tunne sinua enää", sanoi sisar.

Nyt muisti sairas oikein. Eihän se ollutkaan äiti. Äiti oli jo aikoja sitten kuollut. Hän itse oli vanha ja sairas ja makasi kuolinvuoteellaan. Ja sisar oli siinä ja odotti hänen loppuaan.

Ja hän oli jo käynyt kaukana täältä, siellä, minne hän oli matkalla nyt, mutta sisar ei sitä tiennyt eikä kukaan, eikä hän voinut kertoa enää.

Mutta hän ponnisti voimiansa ja sanoi:

"Tunnen."

"Hän tuntee minut. Hän sanoi 'tunnen'."

Mutta jälleen tuntuikin hänestä, että hän oli lapsi ja oli ollut kauan sairaana ja oli pimeässä, eristetyssä huoneessa ja oli tullut terveeksi nyt. Isä kantoi häntä valoisaan arkihuoneeseen, jossa äiti ja sisar istuivat ja odottivat häntä. Ja sisar kysyi tunsiko hän häntä ja hän sanoi 'tunnen'. Isä antoi hänet äidin syliin. Ja kaikki iloitsivat, kun hän oli pelastunut. Sillä kaikki rakastivat häntä.

Ei? Eihän häntä rakastettu? Hän taisi kuvitella sen?

Hänhän oli elänyt sen kauan, kauan sitten. Ja ne, jotka olivat häntä rakastaneet, olivat kauan sitten jo kuolleet. Nyt ei ollut ketään — ja hän oli vanha ja jo lähdössä täältä pois. Niinhän se taisi olla?

Ja vahvistaakseen sen itselleen sanoi hän vakuuttavasti kuin ulkoläksyn:

"Kuolen — kohta."

"Hän sanoi 'kuolen kohta'. Hän on tajuissansa taas. Hedvigkulta, Konrad on täällä. Saako hän sanoa hyvästit sinulle?"

"Saa", sanoi hän hiljaa.

"Konrad, anna hänelle kätesi, näethän, ettei hän voi enää kättänsä nostaa."

Hän yritti turhaan nostaa kättänsä, mutta ei enää voinut, se oli halvaantunut. Sisar otti sen käteensä. Se oli kylmä ja pieni, se luisui hänen kädestänsä peitteelle. Silloin otti Konrad toisen, elävämmän käden ja painoi sille huulensa ja kirkkaita vesikarpaloita vieri hänen silmistänsä.

Sairas avasi silmänsä ja katsoi kuin moittien, sitten nyyhkytys pääsi hänen rinnastansa ja nytkähdys kävi läpi ruumiin.

Sisar näki kaksi kirkasta, niin ihmeen sinistä lapsen silmää, jotka kuin unesta herättyä aukesivat, näki moittivan, lempeän katseen, joka puhui rakkaudesta, puhtaudesta, ja sitten kaksi kyyneltä, jotka kiertyivät kirkkailta silmäteriltä ja vierivät alas kalvenneita poskia pitkin.

"Pienokainen, pienokainen", sanoi Konrad.

"Elkäämme häiritkö häntä."

Sairas oli painanut silmänsä kiinni. Hän tuli levottomaksi.

"Pelkäätkö", kysyi sisar.

"En, voin — kuolla."

"Niin, jokainen me kuolemme ajallamme. Koeta olla kärsivällinen vielä, koetatko?"

"Koetan."

"Minäpä kerron sinulle, minkälainen on maailma, jos tahdot vielä kuulla? Kerronko? On kuuma ilma, aurinko paistaa. Ruususi kukkivat ikkunan alla. Tikapuilla tuossa kuivaa pyyheliinojasi, ja nuoralla on lakanoitasi. Minä tunsin ne heti. Sinähän laitoit ne kotona ennen."

Ja kun Konrad käänsi päänsä pois, sanoi hän vielä:

"Näin on käynyt. Sinä olet nyt tiesi päähän päässyt."

Kuoleva yritti sanoa jotakin, mutta hän ei saanut syntymään sanoja enää, ainoastaan epäselviä äännähdyksiä ja voimattomia huulten liikkeitä.

"Konrad, hän tahtoo sanoa vielä jotakin."

"Mitä sinä tahtoisit sanoa, pienokainen", kysyi Konrad ja otti hänen kätensä käsiensä väliin.

Sairaan suu selvitti yhä käsittämättömiä asioita. Konrad seurasi epätoivoista ponnistusta. Sitten yhtäkkiä kuin silmien kirkkaasta pohjattomasta sinestä tulvahti voimakas, selvä ajatus, joka valtasi Konradin:

"Me kaikki olemme samaa — kuin saman isän lapsia, — me kuulumme yhteen — on elämän suuri yhteys — niinkö?"

Sairas rauhoittui. Sitten katsoi hän sisareen ikäänkuin olisi tahtonut kertoa niistä kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joilla ei koskaan ollut ollut todistajoita. Nyt sai iso sisar tietää ne kaikki. Sitten hänen voimansa loppuivat. Valoaaltoja vyöryi häntä vasten, hän vaipui niihin. Joku kutsui häntä ja hän tunsi äänen ja riensi vastaan riemumielin:

"Äiti!"

Hän tajusi täydellisesti onnensa määrän. Jos oli raskas ja kipeä elämä ollut, kuin lapsi oli hän sen taivaltanut yksin ja pelkomielin, niin päähän oli hän nyt onnellisesti päässyt, sen hän tiesi.

Silmät raottuivat hiukan. Elävä, kaunis silmäpari katsoi niin viisaasti ja lempeästi heitä kuin kaiken rakkautensa tulkiten.

Kevyt hengähdys, ja silmä vierähti umpeen.

Hän jätti nyt ruumiin.

"Hän kuoli?"

Konrad pidätti vaimonsa kättä ja sanoi sitten hiljaa:

"Hän kuulee vielä."

Mutta sitten nytkähtivät kuolleen suupielet, ja pää painui ikuiseen lepoon.

"Hän on kuollut."

"Hän on kuollut."

He katselivat häntä liikahtamatta paikoiltansa. Ja Konrad sanoi:

"Miten kaunis hän on."

"Olisi oikaistava hänet, ennenkuin hän jäykistyy noin."

Konrad oikaisi hänet, nosti kädet ja taivutti ristiin rinnalle.

Sisar silitti sisaren kättä. Kuollut on. Kylmä aine. Hän muisti samoin silittäneensä äidin kättä ennen. Sehän oli samanlainen. Ja nyt sitä kättä ei ollut enää. Ja tämä käsi tässä oli häviämässä. Ja käsi, joka sitä kosketti — milloin oli sen vuoro?

"Kaiken vuoro on kerran. Ei mikään ole niin selvää. Kuolema on selvempi kuin syntymä on olevalle ollut", ajatteli hän. "Sehän on vain loppuvaihe, jonka tiedämme varmasti tulevaksi. Miksi surra?"

Tapaus muuttui hänestä yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. Olihan hän sen ennenkin tiennyt ja sitä ennenkin ajatellut. Mutta että se oli niin välttämätön seuraus ruumiin voimien loppumisesta, sitä ei hän ollut vielä ennen nähnyt. Välttämätön vaihe, johon ei pitänyt olla vaikeata alistua. Siinä oli totuus. Se oli hänestä melkein lohdullinen, melkein suuri ja riemastuttava yksinkertaisuudessaan.

"Miten elämä tienä oli pieni ja yksinkertainen. Miten kuolema oli luonnollinen ja yksinkertainen", hän kertasi sitä mielessänsä ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Sillä siinä oli hänestä totuus.

"Sehän paremmin kuin muu läksy täällä tarpeen olikin." — — —

Mutta päivä huolineen kutsui heitä.

"Meidän on tehtävä viimeiset palvelukset täällä", sanoi hän Konradille. "Hänet on nostettava laudalle ja saatettava arkkuun, kun lääkäri on käynyt kuolintodistuksen antamassa."

Hän lähetti apulaisvaimon tilaamaan arkkua ja pyytämään lääkäriä.

"Niin surullista", sanoi Konrad.

"Niin on", sanoi sisar.

"Hänen osansa täällä oli niin pieni."

"Elämä on otettava voimakkaammin."

"Hän näyttää nyt tyytyväiseltä ja onnelliselta melkein. Hän läksi niin kauniisti täältä."

"Ehkä itse kuolema on helpompi kuin luullaankaan."

"Kun katselen häntä, niin minusta tuntuu kuin hän eläisi ja kuunteleisi."

"Ei, sinä kuvittelet."

"Tietysti. Kuitenkin — en tiedä, tuntuu luonnottomalta kaikki."

"Sinä pelkäät kuollutta."

"En kai. Minua kammottaa", sanoi Konrad.

"Koeta kättä, niin kammo häviää."

Konrad koetti kuolleen kättä ja taivutti päätänsä alas.

"Näin lepäämme jokainen kerta", sanoi hän.

Kun lääkäri oli käynyt, sanoi sisar:

"On nostettava hänet pois laudalle, etteivät vuodevaatteet pilaannu. Ne tulevat nyt meille."

"Täytyykö se tehdä? Kohta tulee arkku."

"Tällainen kesäaika."

Sisar vieritti matot alta pois ja teki tilaa laudalle.

"Me voimme nostaa hänet kahden, hän on niin kevyt."

"Olisiko hän itse näin tahtonut?"

"Tottahan."

He nostivat hänet laudalle.

Siinä lepäsi lattialla, lakanan peittämällä laudalla pikkusisko. Kasvot olivat muuttuneet, ja kun pää joutui taaksepäin, tuli suupieliin tyytymätön ilme kuin pikkulapsella, jolla ei ole hyvä olla.

"Hänellä on siinä paha olla", hätäili Konrad.

"Mutta eihän hän tunne."

"Hän on kärsimättömän näköinen."

"Kasvot vain pöhöttyvät."

Mutta Konradin valtasi pelko. Hän katsoi kuollutta. Se oli muuttunut. Jotakin käsittämätöntä ja luonnotonta oli tapahtunut. Olento, joka äsken puheli ja eli, oli siinä nyt. He toimivat ja käsittelivät häntä, niinkuin hän ei olisi ihminen eikä olisi koskaan ollutkaan. Siksi hänen ilmeensä varmaan muuttui? Hän oli tyytymätön. Hän kärsi tästä kohtelusta.

"Konrad, mene pois puutarhaan", sanoi hänen vaimonsa, "sinä olet ihan kalpea, täällä on kuuma".

"Minulla on paha olla", sanoi Konrad ja painoi sydäntänsä. "Koskee — sydämeeni."

"Säästä sydäntäsi. Sinä et siedä tätä."

"Oli aika, muistatko — jolloin minä rakastin häntä", sanoi Konrad lapsen tavoin yksinkertaisesti. "Jospa hän kuulisi!"

"Ja mitä sitten? Onko muutakin, mitä pitäisi sanoa?"

"Elä ole julma. Mehän olimme kihloissa, onko ihme, jos sen nyt sanon."

"No, sano hänelle, siinä hän on. Jos olen tiellä, poistun."

"Nyt sinä olet julma."

"Mene siis ulos, tulet muuten sairaaksi. Kutsun sinut sitten, kun arkku tulee."

Konrad meni ulos ja istuutui puutarhapenkille ikkunan alle.

Päivä oli kirkkaimmillaan. Kesäinen aurinko heloitti polttavaan puutarhahiekkaan, niin että se hohti. Ilma oli tukahduttavan kuuma. Ruusujen tuoksu tuntui painostavalta ja ilmaa täyttävältä. Sehän muistutti niin ruumishuonetta, hautajaisia ja kuolemaa.

Sama tuoksu oli täyttänyt erään puutarhan ennen, kauan, kauan sitten.

Tuoksu merkitsi rakkautta silloin.

Nuori tyttö oli seisonut ruusutarhassa valkeissa vaatteissansa, syli täynnä kukkia. Nuori poika oli ottanut hänet syliinsä ja luvannut rakastaa häntä 'kuolemaan saakka'.

Nyt oli hän nostanut tytön valkeissa vaatteissansa laudalle — välillä oli siinä kolmekymmentä pitkää vuotta. Kokonainen elämä.

He olivat eksyneet toisistansa. Ja he olivat kaivanneet toisiansa. Miten elämä oli julmaa.

Tuota tyttöä oli hän muistellut aina, kun elämä oli iloton ja ankea. Ja hän tiesi nyt varmemmin kuin ennen, että se olikin tuo pienokainen, johon hän oli ensin kiintynyt, jota hän oli enimmän rakastanut. Ei hän olisi sitä tunnustanut koskaan ennen.

Kuului kohta ruumisrattaiden räminää. Arkku tuotiin mustilla vaunuilla. Hänen vaimonsa kutsui häntä sisään auttamaan.

"Mutta jos vainaja ei olisi tahtonut minua?"

"Eihän hän ole ihminen enää. Jonkun täytyy kuolluttakin auttaa."

He menivät sisään. Arkun tuojat olivat avanneet arkun ja pöyhöttelivät höylänlastuja ja levittivät alalakanan niille. Päänalunen oli pieni ja kova. Vainaja oli muuttunut tummemmaksi. Pää oli painunut avuttomana sivulle, kasvot olivat paisuneet ja suupielissä oli yhä lapsen tyytymätön ilme.

"Hän on niin pienen lapsen näköinen nyt."

"Kasvot ovat tulleet pyöreämmiksi."

"Tuntuu kuin hän syyttäisi meitä."

"Ja mitä pahaa me olisimme hänelle tehneet?"

He siirtyivät miesten luo, jotka olivat saaneet puetuksi arkun.

"Ruumis lahoaa nyt käsiin", sanoi toinen miehistä. "Ei kestä tällaisella ilmalla."

"Johan siinä on vahva haju", sanoi toinen. "Täytyy jouduttaa vain pian hautausmaan ruumiskellariin."

"Niinpä kai", sanoi sisar.

Toinen miehistä oli ottanut vainajan jäykän, valkean jalan polvellensa, ja toinen ojensi hänelle käärityn, valkean sukan, jonka mies veti vainajan jalkaan. Hellittäessä varomattomasti jalkaa, putosi se ja kolahti oudosti lautaa vasten.

He käsittelivät häntä nopeasti ja tottuneesti kuin vierasta ainetta ainakin.

"Saako hän jäädä kuolinpaitaansa", kysyi toinen.

"Sehän on kaunis", sanoi sisar.

"Kuin morsiamen paita ainakin", sanoi mies.

"Hän rakasti kauniita liinavaatteita", sanoi sisar miehellensä. "Hän on ommellut itse tämän kuolinpaidan."

Sitten nostettiin kuollut arkkuun. Konrad oli mukana auttamassa. Sisar näki, miten häntä vaivasi ruumiin haju. Se tulisi häntä kiusaamaan ehkä kauan, ajatteli hän. Rakastaisiko hän häntä vielä senkin jälkeen, kun tuon lahoavan ruumiin hajun oli tuntenut? Säilyiköhän vielä mitään, jos jotakin oli ollut? Ja oliko jotakin ollut vielä sen jälkeen, kun he olivat eronneet? Konradin sydäntä ei kukaan tiennyt, tuskin hän itsekään sitä tunsi.

Peitto asetettiin ja kädet taivutettiin ristiin.

"Suljetaanko arkku heti", kysyi toinen miehistä.

"Ei vielä ihan", sanoi Konrad.

"Jos hakisi jonkun ruusun hänen käteensä", sanoi sisar. "Nehän ovat hänen omia pensaitansa."

Konrad haki tuoreen ruusun. Se oli puhjennut juuri. Hän seisoi etehisessä hetkisen, painoi ruusun poskeansa vasten ja hyväili sitä, ja kirkas vesikarpalo vierähti sen terälehdelle. Sitten meni hän sisään ja asetti ruusun kuolleen ristissäolevien käsien väliin.

Ja kädet, valkeat ja yliluonnollisen rauhalliset, lepäsivät kuin liljat arkun lakanalla, pidellen ruusua, sormissa naisellinen sulous ja herkkä liike ainaiseksi jähmettyneenä, liike, jolla ei ollut enää elämän eikä verenkäynnin kanssa mitään tekemistä.

Kuollut. Pikkusisko oli kuollut. Ruumis oli kuin tyhjä kuori, jonka hän oli hyljännyt.

He hyvästelivät vielä vainajaa katseillansa. Miehet nostivat kannen ja naulasivat sen kiinni.

Sitten kannettiin arkku ruumisvaunuihin.

Ja ilman saattoa läksivät vaunut hautausmaalle.

Konrad meni puutarhaan odottamaan vaimoaan, joka apulaisvaimon kanssa jäi järjestämään huonetta.

"Onhan hänestä nyt rouvalle puuhaa", sanoi apulainen.

"Hän vaivasi niin vähän eläessään. Kyllä kuollessaan jokainen vähän apua tarvitsee."

"Niin, niinpä niin."

"Jäikö häneltä mitään papereita, testamenttia tahi —?"

"Ei jäänyt. Joku vanha kellastunut kirje vain. Rahat ovat piirongin laatikossa, niitä ei ole paljon. Mutta hopeitahan hänellä oli."

"Ne ovat vanhoja sukuhopeita. Ne joutuivat hänelle osaksi talo-osuudesta. Hän tahtoi ne."

"Nehän rouva voi ottaa nyt mukaansa jo."

Niin mielellään hän ne nyt siirsi takaisin omaan kotiinsa. Hän oli kaivannutkin niitä, vanhoja kauniita töitä.

Hän koetti salata hyvää mieltänsä ja sanoi:

"Kyllä kuolema tempaa äkkiä meidät täältä."

"Ihme vain, että siihen niin pian tottuu, — tarkoitan, tyhjä paikka pian täyttyy. Sen olen usein nähnyt."

Sisar istahti sisaren keinutuoliin lepäämään. Ikkunasta näki hän Konradin, joka puutarhapenkillä saamattomana ja surullisena istui, vajonneena ajatuksiinsa. Hän näytti niin vanhalta ja poismenevältä hänkin.

Apulainen järjesteli yhä huonetta. Nämä huonekalut joutuisivat siis hänelle, ajatteli sisar. Huoneessa oli joitakuita hyviä, vanhanaikuisia kappaleita, jotka olivat kulkeneet suvussa perintönä sen loistoajoilta, eikä nuorempi sisar ollut ainoatakaan myynyt niistä. Siinä oli piironki, joka oli luovutettu sisarelle, ainoa myönnytys, joka oli tehty perinnönjaossa laskematta sen todellista arvoa. Nyt oli se hänen. Se oli ollut lainassa täällä liki kolmekymmentä vuotta. Hän hyväili katseellaan sen käyriä ääriviivoja ja katseli sen kauniita luu-upotuksia.

Hän oli sitä ennen halunnut itsellensä. Ja nyt hän sen sai.

Ei ollut turhaa olla jonkun sisar, hymähti hän mielessänsä.

Hän aukaisi piirongin ylimmän laatikon, ja hänen käsiinsä tuli kellastunut paperi. Se oli Konradin kirje sisarelle, kirjoitettu nuorena, kolmekymmentä vuotta sitten:

Hän luki:

"Tyttö ruusutarhassa.

Ketä poika ajattelee? Tyttöä ruusutarhassa. Ketä hän rakastaa? Tyttöä ruusutarhassa.

Ei mikään ole niin mahtava kuin kuolema. Ja kuitenkin lujempi kuin kuolema on rakkaus.

Ihmiset ilman rakkautta ovat elämän kovaosaisia.

Ihmiset ilman tunteita ovat eläviä ruumiita.

Ihmiset ilman sydäntä eivät koskaan rakasta eivätkä vihaa.

Vihata tahi rakastaa — eikö se ole samaa? Sillä rakkaus synnyttää vihan ja ilman vihaa ei ole todellista rakkautta.

Minä vihaan pahaa ja rakastan hyvää. Sinä olet hyvä, siksi minä sinua rakastan.

Minä säälin ihmisiä, joiden puutarhat ovat kukattomia täällä. Niiden päivät ovat harmaat, eivätkä he elämän kauneudesta mitään tiedä.

Tule minun armaani ja avaa minulle puutarhasi ovi, niin minä annan sinulle lippaan, joka on minun sydämeni, ja avaan sen sinulle ja näytän mitä ihmissydän parhainta kätkee.

Tule minun armaani, minun pieni ystäväni, ja ojenna minulle kätesi, joka on valkea kuin lilja, täynnä suloa ja puhtautta."

Sisar naurahti. Miksi kirjoittavat he noin? Mitä tietävät he kuolemasta tahi elämästä tahi — rakkaudesta!

Hän naurahti oudosti. Sitten kammotti häntä hiukan oma naurunsa.

'Tyttö ruusutarhassa', hänethän vietiin tästä juuri pois — omaan ruusutarhaansa — Konradin kukkanen kädessänsä.