HELENA

I KIRJE

Rakas Emilia.

Kuinka oudolta tuntui kirjeesi niin pitkästä aikaa. Tuntui kuin puhuisit toisesta maailmasta ja toista kieltä, jota minä en tajua.

Vieläkin ihmettelen, miten sinä olet joutunut niin kauaksi, niin kauaksi minusta ja meistä. Luulin ennen, ettemme koskaan tällä tavoin eroaisi. Mutta toivon, että löydämme toisemme taas.

Elä luule, etten ymmärrä sinua, ystäväni. Sinä olet katkeroitunut ja pettynyt. Tiesin, että olit siellä kihloissa. Luotit häneen — kunnes hän yhtäkkiä julkaisee kihlauksensa toisen kanssa. Kuulin siitä ja sydämessäni tuomitsin häntä.

Suo anteeksi, että mainitsen tästä. Mainitsen siksi, että sinä ymmärtäisit, että se ei saa enää olla arka kohta.

Erehdys oli sinun. Et tuntenut sitä, jota rakastit. Tahi et rakastanutkaan häntä, vaan jotakin omaa mielikuvaasi, jonka hän synnytti. Niinhän usein käy.

Mutta sinulla ei ole oikeutta tuomita elämää yhden erehdyksen tähden. Ethän sinä näe enää muuta kuin mustaa, et muuta kuin petosta ja kurjuutta.

Sehän on sairautta sinussa. Kuinka sinä olet sairas ja kuinka sinä olet äärettömän väärässä, ystävä parka.

Kysyt, rakastanko miestäni. Sinua armasta, miten voit sellaista kysyä!

Enkö rakastaisi? Rakastan. Vieläkin enemmän minä ihailen, minä jumaloin, minä palvelen häntä. Olen vajonnut rakkauteeni, minä syntinen.

Hän on ihana olento. Paljon parempi kuin minä. Hän auttaa minua kasvamaan ja ymmärtämään elämää. Hän on luja ja voimakas. Oikeudentunto ja kaikki hyveet asuvat hänessä. En koskaan tiennyt, että ihminen on niin kaunis ja elämä niin rikasta ja juovuttavaa.

Ihmettelen usein yksikseni, olenko se minä, joka tätä kaikkea saan tuntea ja kokea. Enhän minä ole ansainnut sitä. Miksi, miksi se minulle sattui?

Pelkäänkin usein, että onneni riistetään minulta. Mutta mitä tarkoitusta olisi kaikella tällä? Sokea sattumako vain? Ei, kaikella lienee tarkoituksensa, ehkä onnikin on asetettu koetukseksi ikäänkuin lainaksi ensin. Jos sitä vastaan rikkoo, riistetään se pois. Mutta minä vartioin sydäntäni. Minä vartioin rakkauttani. Ja niin petän minä elämän ja pidän lahjan ikiomanani.

Paras ystävä, sinä olet lapsi vielä, pienestä kokemuksestasi huolimatta olet lapsi vain. Kun ei ole oikein rakastunut, eikä saanut rakkautta osakseen, ei tiedä mitä elämä on.

Mutta sinä, sairas ystävä, sinä paranet ja sinä saat vielä kerran oppia näkemään, kuinka elämää on arvosteltava ja kenellä sitä on oikeus arvostella. Sinua tervehtien.

Helenasi.

II KIRJE

Rakas Emilia.

On kulunut kuukausi siitä, kun sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin tuntuu kuin välillä olisi iankaikkisuus.

En ole voinut kirjoittaa sinulle, en ole jaksanut. Kolme viikko olen ollut sairas ja kaksi suljettuna tänne sairashuoneeseen.

Mitä minun piti kirjoittaakaan — niin — en tahdo enää muistaa.

Niin, piti sanoa — Ei — Piti sanoa, että sinä olit oikeassa.

Elämä on kurjaa. Se on kurjempaa kuin mitä ikinä kuvittelit. Olen hyvin väsynyt.

Me olemme erossa. Mieheni antoi minun lähteä. Kolme vuotta olin ollut hänen luonaan, ja hän antoi minun mennä. Hän ei pyytänyt minua enää jäämään. Ja jos hän olisi pyytänytkin, en olisi voinut enää jäädä.

Minulle kävi niinkuin sinullekin.

Se tuli niin odottamatta. En ollut valmistautunut. Minä löysin ensin sattumalta erään kirjeen naiselle ja sitten erään kirjepakan. Minun täytyi katsoa, keneltä ne olivat. Ja niin näin minä kaikki.

Tuntui kuin salama äkkiä olisi iskenyt alas ja paiskannut minut tiedotonna maahan. Ja minä en jaksanut siitä urhoollisesti nousta enkä peittää kurjuuttani. Minä olin raukka, minä voihkin ja vääntelehdin tuskissani. En ollut rohkea niinkuin sinä, ylväs ystäväni.

Minun ruumiini on aina ollut heikko, se ei sietänyt sitä. Ne toivat minut tänne sairaalaan lepäämään ja hermojani hoitamaan. Ja täällä on hyvä olla. Saa yksin häpeänsä kantaa, ja jossakinhan olla täytyy, jos ei saa poistua vielä.

Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Tuijotan eteeni tuntikaudet, yöt ja päivät minä istun ja ajattelen.

Ajattelen sitä ainoata kipeätä:

Hän ei rakastanutkaan minua. Hän petti minua. Hän ehkä nauroi minulle takana. Hän antoi keveän katunaisen viekoitella itseänsä ja piti häntä minua parempana. Jo vuoden oli heillä ollut väliä. Miksi, miksi —? Siksikö, että sydämeni oli yksinkertainen ja ajatukseni puhdas. Siksikö, että toinen oli kokeneempi ja möi enimmän tarjoavalle rakkauttansa. Ja minä, jonka elämä tuhlattiin ja tunteet häväistiin vain siksi, etten tiennyt elämästä mitään.

Näinkö elämää piti oppia tuntemaan. Tätä tietäkö? Eikö kaikki ole naurettavaa ja alhaista.

Nyt en tiedä, mitä tehdä, minne mennä, mutta se on vähäinen asia. Eihän oikeata kotia ole missään.

Helenasi.

III KIRJE

Rakas Emilia.

Mieheni kävi täällä sairaalassa ja pyysi minua palaamaan luoksensa. Ja minä lupasin. Sinä ihmettelet? Tunteeni häntä kohtaan eivät ole muuttuneet. Mutta minä lupasin. Sellaista on elämä. Hän selitti suhteensa syntyneen minun kivulloisuuteni tähden. Hän selitti ja puhui hellästi sanoja, mutta minusta ne olivat kovia ja tunteettomia, sellaisia, joilla ei mitään puhuta, joilla välitetään vain kauppaa, tingitään ja petetään.

Mutta minä lupasin palata.

On syitä, joitten tähden menen. Ymmärrätkö? Luonnollisia syitä, joita en ole ennen tiennyt ja joita en siksi ole voinut huomioon ottaa.

Sinä ymmärrät.

En siis enää ole oma itseni. En saa enää kysyä, mitä minä tahdon ja mikä on minulle parasta. Toisellakin, sillä tulevalla, on oikeutensa. Minä en saa asettua hänen tiellensä enkä säätää lakeja hänen elämällensä. On jo aika taltuttaa itseäni ja oppia väistymään syrjään.

Sillä olenhan minä oikeastaan ollutta ja mennyttä. Minä olen näyttänyt, mihin minä pystyin. Minä en pystynyt mihinkään, en pystynyt muuta kuin pettymään. Ja pettyä siten ja antaa siten itsensä pettää, se on heikkoutta ja vaillinaisuutta, jota ihminen ei saa itsellensä anteeksi antaa. Niin että mitään suurta vääryyttä toisten puolelta ei liene tapahtunut. Yksinkertaisuuteni tähden kasvoi suureksi se valhe, jossa elin. Mutta mikä on kaatuva, se kaatukoon. Mitä siitä, jos kipeältä tuntuu.

Ehkä ihminen selviää joskus kulkemaan voimakkaana ja yksin omia teitänsä, tietoisena siitä, mitä antaa ja mitä saapi.

Olen vielä väsynyt, mutta minun on hyvä olla. En tunne tuskaa, en riemua. Olen onnellinen.

Ympärilläni täällä vallitsee mykkä äänettömyys. Mykkäkö? Ei, tuhansin äänin ja sävelin se minulle puhuu, se minua neuvoo. Kuulen säveleitä, joista en ennen ole tiennyt, jotka käyvät suoraan sydämeeni. Minä avaan niille sydämeni, joka on arka, joka on sairas, joka vapisee vielä erhetystensä tähden. Ja minä polvistun maahan ja kiitän kaikesta tästä, joka tuntui niin kipeältä, niin katkeralta. Vaan pitihän minunkin nähdä, mikä minä olin… Olihan jo aika oppia hiukan. Milloin ehtisi sitten. Elämähän on lyhyt.

Elämä on lyhyt. Hetki sitten minä synnyin. Hetki vain — ja minä olen poissa. Kuin sydämen sykähdys se käy. Hetkisen leikkii iankaikkisuus rajoilla, joita sillä ei ole, joita se ei tunne, hetkisen leikkii elämä muodoissa, joihin se ei tyydy, joihin se ei pysähdy, leikkii elämä, se elämä, jolle ihmisonni ja onnettomuus eivät merkitse mitään.

Tuntuu kuin rauha palaisi rintaani. Tuntuu kuin valkeneisi hiljalleen aamu.

Helenasi.

KUVAKUDOS

Henkilöt:

Vanha neiti, entinen seuranainen, ja kuulijana tuomari, joka on tullut kuulustelemaan neitiä tapahtuneen itsemurhan johdosta, jonka neiti paikkaa hakiessaan on sattunut näkemään. Paikka: Neidin yksityishuone.

"Kertokaa suoraan, te sanotte. Ikäänkuin en sitä itsestäni tietäisi. Kuinka voisin väärin kertoa? Mikä minä silloin olisin!

Minä kerron mielelläni sen vähän, mitä tiedän. Tehän palvelette yleisiä etuja, kun oikeusjuttuja selvitätte. Ja tehän tuotte minulle paroonittaren sanan, ettei hän minua enää tarvitse.

Niin, minua ei enää tarvita! Minulla ei ole paikasta tietoa. Mutta sehän ei kuulu tähän.

Mitä minun pitikään? Niin, kertoa mitä tiedän. Elkää keskeyttäkö minua, minä hämmennyn niin vähästä. Olenhan nainen ja jo vanha, kuten itsekin näette.

Asetan kädet silmilleni, eihän se teitä häiritse? Näin olen ikäänkuin yksin ja näen asian paremmin. Vieraat kasvot ovat aina täynnä uutta elämää ja uutta ihmettä.

Niin. Paroonitar oli ilmoittanut palveluspaikan. Hän halusi seuranaista. No, minä olen entinen seuranainen ja olen vapaa. Vapaa! Se merkitsee meille vain rajoitusta ja puutetta, kuten arvaatte.

Minulla on sanomalehti kädessäni, kun kuljen määrättynä iltahetkenä heidän huvilalleen. Löydän sen. Pääportti on suoraan valtatien vieressä. Siitä alenee puutarhatie mäkeä alas. Se ei ole ajotie. Jyrkkiä pengermiä, portaita, sakeaa pensaikkoa, outoa puutarha-istutusta, umpinaista ja synkkää. Näen, että rakastetaan romanttista puutarhatyyliä, joka sopii paikalle erinomaisesti.

Kun kuljen siinä, tunnen oloni epätodelliseksi. Kuljen kuin unissani tahi oudon taikapiirin sisällä. Mitähän nyt tapahtuu, ajattelen itsekseni.

Löydän itseni portaiden edestä. Astun sisään. Minut johdetaan erääseen huoneeseen, jossa paroonitar istuu lampun ääressä.

Minä esitän itseni. Me neuvottelemme ja me sovimme asiasta. Minä tulisin seuranaiseksi.

Hän sanoi, että hän piti minusta.

Ja minä —, mutta minä en voinut sanoa mitään.

Minä pidin hänestä. Olen nähnyt paljon ihmisiä ja luulen tuntevani heitä jonkunverran ensi näkemältä. Kuulostan tahtomattani ääntä, onko se puhdas, onko se väärennetty, mikä on se oikea väri. Ihminen on kuin soitin, välistä viritetty, usein virittämätön, koska suuren virittäjän kädet eivät ole häneen ehtineet. Mutta Luoja rakastaa raaka-ainettansa, sallii hänen säilyä useissa sukupolvissa, hioo häntä, ennenkuin laskee häneen kätensä.

Niin. Istun siinä ja kuulostan ääntä. Hänen äänensä oli kaunis ja puhdas. Se taipui pehmeänä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä ääni oli saanut tuon värin?

Katselen häntä. Hän on nuori vielä. Hänen silmänsä olivat surulliset, kuin näkymättömiä kyyneliä tippui niistä hänen syliinsä.

Yhtäkkiä näen hänen peljästyvän. Kuulen askelten lähestyvän. Paroonitar antaa minulle edestänsä pakan kirjeitä. Ymmärrän, että minun on ne kätkettävä. Käärin ne sanomalehteen, juuri kun parooni astuu huoneeseen. En luovuta niitä, jos niistä on kysymys, ajattelen. Olenhan minä hänen palvelijansa ja hänen uskottunsa, jos hän niin tahtoo.

Minä peräännyn, kenties liian hitaasti. Kuulen paroonin syyttävän paroonitarta uskottomuudesta. Kuulen uhkauksia, kiihtyneitä sanoja, jotka lyövät kuin ruoska, sanoja, joita sanotaan vain kerta, koska ne aukaisevat kuilut ihmisten välille, kuilut, joiden yli ei enää koskaan päästä.

Olen tuskin poistunut huoneesta, kun kuulen laukauksen. Parooni ampui itsensä, niinkuin uhkasi. Hän tahtoi tuhota itsensä ja toisen.

Näen väkeä tulevan toisista huoneista ja poistun.

Jouduin puutarhaan. Outojen tapahtumain taikapiiri! Niinpä olikin.

Alan juosta. Tulen läähättäen kotiin, painaen yhä kirjepakettia sydäntäni vasten, joka lyö niin että on haljeta.

En yrittänytkään nukkua sinä yönä. Minun täytyy viedä kirjeet pois, sanon itselleni. Eihän ollut mitään syytä ottaa niitä mukaan.

Käärin ne pakettiin ja kirjoitan osoitteen. Annan ne palvelijalle vain, ajattelin.

Minulla oli sattumalta viiniä. Vahvistin sillä sydäntäni. Vahvistinkohan liikaa, koska kaikki ikäänkuin liikahti mitallisista rajoistansa. Minä sain halun paeta kaikkea tätä, tätä alhaista, kieltäytyä ottamasta askeltakaan enää, minä sain vastenmielisyyden kohtaloani kohtaan, ja minun henkeni nousi kapinaan.

Mutta minä tyynnytin itseäni melkein viekkaasti ja sain sen taipumaan jälleen.

Lähdin huvilalle. Puiden varjoista hiipivät ajatukset seurakseni. Ne olivat niitä monesti ajateltuja, vanhoja tuttujani. Ne yhä houkuttelivat minua väärin tuomitsemaan elämää. Niiden suhteen olen aina varuillani.

Olkoon elämä tyhjä näköhäiriö, erehdys, sanon, kunhan odotan, häipyy se olemattomiin kerran. Jos se on uni, onhan herääminen siitä odottamisen arvoinen ainakin. Jos se on tuskaa täynnä, eihän se ole ikuinen!

Niin sanon.

Sitten taas ei minulla olekaan mitään muuta elämän puolustukseksi sanottavaa.

Sillä mitä on elämä minulle ollut? Enkö kulje vieraana täällä, yksin, ilman lohtua ja rakkautta. Enkö ole kulkenut polkuja näitä lapsesta saakka, vieraan ovelta vieraan ovelle. Eivätkö nämä polut ja kivet jalkojani verille raasta! Selkäni on kumara ja hiukseni jo harmaat ja minä kuljen yhä ja sydämeni lyö ja nyyhkyttää. Miten se nyyhkyttää.

Minä tyynnytän sydäntäni ja sanon, että tämähän on unta vain, minä herään kerta, uuteen aamuun minä herään.

Untako? Ei! Minähän vapisen tuskasta. Tunnen joka hermoni kaipuun. Tämä on elämää! Otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, että suoritan vaellustani täällä, eläen ihmiselämän tuskallisen yksinäisyyden, otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, etten rauhaani ilmaiseksi pyydä, etten kuormaani keventää tahdo! Otan todistajoikseni tähdet, kaiken nähneet!

Enkö kuormaani keventää tahdo? Mutta sitähän minä olen tahtonut aina. Eiväthän minun lujuuttani ei kuu eivätkä tähdet todistaa voisi.

Tulen huvilalle. Ei valoa, ei liikettä enää.

Menen vajan luo. En tiedä miksi. Vajan ovi on raollaan. Siellä ei ole mitään arvokasta, ajattelen.

Pujahdan ovesta sisään.

Kun tulen sinne, huomaan yhtäkkiä, että kuollut oli asetettu telineille keskelle vajaa.

En voi liikuttaa itseäni. Kauhu jähmetyttää jäseneni. Minusta tuntuu kuin hän olisi minut tänne kutsunut. Mutta miksi?

Kuulen sitten kuin toisesta maailmasta äänen, joka sanoo jotakin. Minut laahataan ulos. Ulkona herään tajuihini ja ymmärrän, että yövahti oli nähnyt minut ja vetänyt minut pois.

Selitän asiani. Pyydän hänen hakemaan vajasta kirjepaketin, joka oli sinne pudonnut. Hän haki sen ja lupasi jättää sen paroonittarelle, joka oli poistunut huvilalta. Olin hyvin kiitollinen, kun pääsin taakastani.

Nyt olen miettinyt rauhallisesti elämää. On aikaa. Ja vaikka aikaa on liikaa, tuntuu kuin se ei siihen riittäisi. Yhdessä elämässä ei saa selville mitään.

Pöytäni yläpuolella, tuossa, on vanha kuvakudos, haalistunut ja ohut kuin hämähäkinverkko. Olen saanut sen kauan, kauan sitten siltä, joka niitä ymmärsi, joka niitä rakasti. Siltä, jolle nämä suljetut, muinaiset elämänmerkit aukesivat ja joka niistä loitsi esiin asioita, olleita ja menneitä, kauan sitten kadonneita. Häneltä, joka nuorena jätti tämän elämän, häneltä, jonka käsissä oli minun kohtaloni kerta. Oli, ja on aina ollut.

Kuvakudos on raa'an mielikuvituksen tuote, kuin pilaa vain. Mies pistää itsensä kuoliaaksi naisen tähden. Toinen ottaa aseen ja nauraa verelle, joka aseesta tippuu. Ja nainen pakenee elävän turviin.

Eikö elämä ole aina ollut sama, kaamea kuin villisti nähty kuvakudos. Raaka, ilman sääliä ja hienoutta sommittelussa.

Sanoinkohan äsken, että ihminen on kuin soitin, jota kohtalo koskettaa? Jos se niin on, lyö tuo julma soittaja väliin loppuakordin, jossa on epäsointua, kauhunhuutoa. Ikäänkuin tahtoisi väittää, että onnea, harmoniaa ei ole elämässä, harmonia on vasta kuolemassa.

Mitäpä siis siitä, mitä ei ole. Onnea, harmoniaa ei valheella osteta.

Niinpä tyynny siis, sydämeni. Mitä ovat minulle rajoitukset, joita ruumiini, köyhyyteni ja yksinäisyyteni minulle asettavat? Ne eivät ole minulle mitään! Vain tilapäinen raja, kuin koe suurinta lahjaa, ikuista harmoniaa varten."