← Table of contents
Tyttö ruusutarhassa ynnä muita novelleja

ONNELLINEN HELIINA

Reading edition

I KIRJE

Rakas siskoni Heliina.

Kirjoitan niin huonosti, saanetko selvää. Tässä palveluspaikassa ei palkollisten anneta käyttää tulta, ja on jo myöhä yö, kaikki nukkuvat. En sen vuoksi kirjoita, että täällä mitään tapahtuisi, mitäpä sitä maalla.

Vastaan vain kirjeeseesi ja kerron, että itkin, kun sen luin. Oli surkeaa, kun menetit hyvän palveluspaikan. Vielä surkeampaa oli se toinen, että herrat sinua pettivät heti.

Hoksasivatpas. Ja ihmekös, olethan sinä niin nätti. Olen oikein suruissani, niinkuin vanha, sarveton lehmä. Miten sinulle käynee, sisko raukka? Ei sinun olisi pitänyt täältä maan turvista ahtautua kaupunkipaikkoihin. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan. Lähde sutta pakoon, härkä vastaan tulee. Niin se nyt kävi. En äidille siitä mitään virka, elä pelkää. Ja mitäpä hän ymmärtäisi rakkaudesta. Ei siitä täällä maalla mitään tiedetä. Meistä se on yhtä holipomppelia kaikki. Äiti huokailee aina, kun mökillä käydessäni sinusta puhun. Aavistaneeko jotakin. Kyllä siellä kotona on kurjaa, se piti sanoa. Kun saisi valkenemaan jotenkuten heidän kohdaltansa. Mutta vielä mitä, mitenpä se nyt valkeni. Iitasisko tulee nyt kyllä kotoa pois naapuriin pikkupiiaksi, mutta onhan niitä kotona vielä kuusi, ja isä on taudin ja työn runtelema. En luule hänen kauan elävänkään, kun näin hänelle niin pahaa unta. Sellaista vehnätaikinaa oli olevinaan mökin nurkat täynnä, ja isä kantoi sitä juoksevaa taikinaa sylissänsä ja holvasi sillä mökin päältäkin päin, että se oli vasta kuvatus.

Hyi tokkiinsa, pahaa se tietää. Jos lieneekin ollut tuoksi sinun jutuksesi vain? Se piti olla pommi. Kuin puukko se tärähti sydämeeni, ja vedet putosivat silmistäni, kun navetan takana kirjettäsi tavasin. Onko rakkaus niin tärkeä ja hauska huvi, ettei ilman sitä henno olla. Jo minä hennoisin. Jos se pyrkii ihmistä nenästä vetämään, jo tuolle kyytiä antaisi. En minä kuitenkaan sen narriksi rupeaisi. Arvaa sen toki täysi-ikäinen, että mies on petollinen niin maalla kuin kaupungissakin. Hyvä hänen on herrastella. Mutta annapas, miten käypi tytölle. Kahdella tavalla käypi. Ja surkeata olisi, jos turhan tähden huonoille jäljille joutuisit. Sehän äidin ihan hautaan veisi. Että jätä temppuilut. Jos järkesi alkaa sinua pettää, muistele äitiä aina, ehkä se sinua pahimmissa paikoissa auttaa.

Eipä siltä, ettei miestä saisi ajatella aikanansa, kun vain soveliaalla tavalla ajattelee, eikä rakkautta siihen sotke. Saa sitä ajatella ja pitääkin, koska Katekismuksessakin käsketään ihan ehdoin tahdoin yhdeksi tulemaan. Se on sitten ihme ja kumma. Luulisi, että joku pojanvintiö on sen koiruuksissaan siihen pistänyt. Mutta mene tiedä, vanhat sanovat, että se on totinen tosi ja Herran sääntö koko yhteenmeno. Oli miten oli, ei minua herranpelko sinnepäin vedä.

Ei siltä, ettei minullakin kosiskelijoita olisi. On. Naapurin Matti-renki on minua kysellyt ahkerasti ja jo kihloillaan ruvennut minua kiusoittelemaan. Kylläpä siihen lystiin vielä kerinnee. Matti on uhannut, ettei siinä pelit auta, hän minut tahtoo ja ottaa, koska olen siveä. En tiedä, mikä lienen. Juoksen aina pakoon, kun hän höpsytyksiään höpsyttelee, enkä aittaani laske enkä päin perin katso. Mutta onhan Matti hyvä mies, ja minua ovat kehoittaneet syrjäiset asiaa ajattelemaan. Ja sitten on siihen tullut uusi piika, joka hyppien keikkuen Matin ottaisi. Annanko ma sen sille, vai otanko itse? Jos sanan mukaan aikoo elää, on Matti melkein paras mies siihen tarkoitukseen, tämän puolen miehistä kumminkin. Mitä asiasta arvelet? Otanko Matin vain, niin sillä siitä pääsee? Kirjoita.

Kirjoita, oletko toisessakaan palveluspaikassasi enää, vai joko sinut siitäkin on pois potkaistu. Käyttäydy, rakas sisko, siveästi nyt, kun jo tiedät, mitä koko rakkaus on. Koukku se on, koukku jolla kala kuivalle maalle vedetään. Jätä näppäisemättä toiste, paha sinut silloin perii, ei se syötti ole maalaisia varten.

Tervehdykset meiltä teille.

Siskosi Hynttä-Karliina.

II KIRJE

Rakas siskoni Karliina.

Olek, mitä pahaa se taikina unissa tietäisi, kissanjalkoja! Oletpa sinä taikauskoinen. Naintaa se muuten merkitsee, jos tahdot tietää. Niin että elä enää sure, eläkä navetan takana hiirelle viinoja keitä.

Minä olen nyt taas kihloissa tahi paremminkin sanoen naimisissa tahi puolinaimisissa. Asia on näet niin, etten ole vielä Joosuan virallinen rouva, mutta olen tulemaisillani siksi.

Joosua on minun sulhaseni tahi paremminkin sanoen mieheni. Ja Joosua on sitäpaitsi Raamatusta, se on, joskaan ei ihan niitä pääpappoja, kuitenkin peräpenkillä istujoita. Ei nyt surra.

Sitä näet, ettei se rakkaus ole niinkään huono syötti, kun sen vain oikein onkeensa pistää ja onkea hyvin heiluttaa. Mutta taitoa siinä tarvitaan. Kävin minäkin oppikoulua, ja ylioppineeksi se teki yhdellä kertaa. "Vahingosta viisastuu", sanotaan, ja se on tosi. Mutta "joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu", sanotaan myös, eikä se taas ole totta. Minun ensimmäinen sulhopoikani oli sotamies, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, enpä muista, kun se oli ruotsalainen. Mutta vaikka ruotsalainen, nätti poika se vain silti oli ja tyttöjä narrata osasi. Minua sanoi se Vennaksensa — Veenus, mikä lie, se on ruotsia, haukkumanimi varmaan, jonkun hassun tyttöhupakon, vaikka sanoi hän kyllä, että sellainen tyttö on elänytkin ja nätti tyttö on ollut ja pojat ovat siitä pitäneet, vaan että nyt on hän jo kuollut. Se voi olla keksittyä, olkoon, paljon pötyä hän puhui. Lupasihan hän minut naidakin, vaan naikos, mokoma! Kun tässä kerta vastaan tuli, ei päivääkään sanonut, ei ollut näkevinänsä — Vennaansa. Mokoma. Vaikka mitä minä hänen päivistänsä. Ilman niitäkin elän. Ei surra.

Totta kyllä ei ole vaaratonta peliä tämä rakkaus. Pelaapas sitä, niin sitten tiedät! Arvaahan sen, että jos nainen on viekas, mies on viisaampi vielä. Ei miestä tahdo saada hyvällä verkkoihinsa, aina se pois pyristeleikse. Sillä kukapa sitä vapaaehtoisesti nuoransilmukkaa kaulaansa pujottaa. Taas nainen, ellei eteensä katso ja aikanansa hamikoi, ei ikinä miestä saa, vaikka sata vuotta viatonta silmänvilkettä pitäisi, ei omaansa löytäisi. Siksi pyöriköön — paljas palvelustyttö kuitenkin — kuin karusellissa hullu, kuin markkinatorilla apina, siksi kunnes jonkun löytää. Ja jonkun tuhmanhan sitä sitten tapaa, kun näin kiivaasti yötä päivää etsii ja eteensä katsoo.

Näin se tapahtui minun tarinani.

Vein entisessä paikassa rouvan kenkiä suutariin, kannat näet sille korjattiin aina kerta, kengät se antoi ehyinä pois sitten, kun astui ne toisen kerran läntälleen, länttäjalka. Suutari asuu heidän talossansa, se tahtoo sanoa meidän talossamme, koska tämä on nyt minun kotini myös.

Joosua lakaisi pihamaata kuin paras parooni, kun hänet siinä ensi kertaa näin. "Nätti nuorimies" ajattelen siinä, "onkohan tuo jo naimisissa". Kysytäänpäs jotakin. Minä kysyn siltä suutaria, muka kuin en tietäisi, ja katson häneen, niinkuin hiljaiset ja siviät miestä katsovat, salavihkaa ja tunnustellen maaperää. Hän katsoo samoin. "Ei tuolla ole heilaa", ajattelen ja kysyn: "teidänkö tämä näin kaunis piha on?" "Meidän nimissähän se on ollut", sanoo hän. "Sopii tällaista pihaa lakaista", sanon. "Sopii", sanoo hän. "Kun ei ole varmaan omaa rouvaa, täytyy herran itsensä lakaista", sanon. "Ei toki pihaluutaa naisen käteen tavallisessa talossa", sanoo hän, "huoneluuta naiselle, varsiluuta miehelle, niin se on ollut Aatamin ajoista asti". "Eipä taida herralla edes huoneluudan pitelijää olla?" "Ei ole kukaan niin syvälle vielä puolestani kumartunut", sanoo hän. "Mutta onpa pihlaja pihalla kaunis", sanon — "ja kissa, kiss-kiss- on niin herttainen, teidänkö se on kissi". "Äitimuorin se on kissi." Hän koppaa sen syliinsä. "No, kiss-kiss- annatko käpälää neidille, noin — pitää päältäpäin silittää vain, sillä on kynnet piilossa." Ja sitäkös juteltiin kissan kynsistä ja muusta. Mutta en minä silloin edes aavistanut, että omalla pihamaallani omaa sulhastani puhuttelin ja oman anoppini kissaa silittelin. Niin vähän sitä todellisuudessa ihminen tietää. Eikä hänkään aavistanut, että hän omaa morsiantaan puhutteli, vaikka kehui hän jälkeenpäin, että jotakin ihmettä hän ounasteli, kun sappea kohosi hänen suuhunsa, kun hän sitä kissiä kiinni otti.

Ja sitten kun tulin hakemaan kenkiä, vahti hän jo minua ja tuli oikonaan juttusille. Ja silloin poksahti päähäni olla puolestani minäkin jo vähän niinkuin rakastunut. Se ei ollut hulluimmin keksitty. Sitähän rakastuukin nuoreen mieheen, kun vain sinnepäinkään ajattelee. Se menee itsestään. Ja hänelle taisi käydä samoin, onhan hän poikanen vielä ja on kokematon ihan, ja olenhan minä tyttö ja nätti.

Sitten me kävelimme muutamanakin iltana kaupungin puistossa ja joimme limonaadia ja kuuntelimme soitonpauhua. Ja se soittohan saa minut ihan hulluksi ilosta ja muusta surusta. Minä olen hyvin tunteellinen. Haaveet luistelevat selkäpiitäni pitkin ja rohkeutta antavat ja tekevät minut paljon paremmaksi kuin olenkaan.

Ja niin me kuljimme puistossa käsikkäin kuin nuoret rakastuneet kulkevat ja puhelimme kaikenmoisia hassutuksia, paljasta pötyä rakkaudesta ja muusta. Ja siinäpä pojan käsi puristaa hellästi tytön kättä, ja tytöllä on työpaikka, ettei lennä suoraan pojan kaulaan. Niinpä sanoo Joosua muun muassa, ettei hän ole koskaan tavannut tällaista tyttöä kuin minä, jonka uskon todeksi, ja ettei ketään niin siveää tarjokasta tulisi hänelle, koska näin siveää ei ole koko kaupungissa, jota taas en usko. Ja hän sanoi, että kyllä se vain niin on, että hän rakastaa vasta kovasti, johon minä sanoin, että vaikea minunkin on olla rakastamatta, mutta että en minä silti anna kauniiden sanojen pettää itseäni, vaikka ne lystikkäisiltä kuulostavatkin. Hän sanoi, ettei hän aikonut pettää, hän aikoi minut naida yksin tein, sillä hän on kunnon poika, uskonkos minä sen? Tottahan minä sen uskon, sanon, sillä "en minä muutoin tässä olisikaan". "Mennäänpä koetteeksi naimisiin, vaikka", sanoo hän, "niin näet, enkö totta tässä puhele". "Mennään vain", sanon minä, "sittenhän sen vasta näkee". "Ja pakkokos sitä on tuonnemmaksi lykätä", sanoo hän, "mennään heti". "Mennään vain, ei minulla ole mitään sitäkään vastaan. Vaikka on minua yksikin leski kysynyt", sanoin minä. "Ei tule niistä nyt mitään, että sinua leskille annettaisiin", sanoi hän, "toisten tähteitä ne lesket ovat". "Toistenhan ne ovat tähteitä." Mutta minä mainitsin hänelle siitä leskestä vain siksi, että hän olisi luottanut minuun, sillä lesket kysyvät tavallisesti kunnon tyttöjä. Muuten ei se valhetta ollutkaan, leski kysyi minua, eräs ulkotyöläinen, joka olisi lapsilaumalleen hoitajaa tarvinnut ja palkasta sen nainut.

Niin se sitten punoutui köysi niin, että alkoi pitää. Eikö se ollut onnenpotku. Mikä nyt on antaa itseänsä rakastaa laillisesti ja säännönmukaisesti, kun on toinen toisensa löytänyt, voi olla vähä riemukas. Se on oikeus ja kohtuus. Ja sitten me ostimme jo huomenna sormukset, ja poishan minä paikastani läksin, niin että kaviot kapsoi. Rouva suuttui ja haukkui, ja minä haukuin vastaan. Oli muka laitonta samana iltana lähteä. Vaan minä vilahutin sormuksella ja sanoin, että laittomaltakos tämä näyttää, olen tässä kohta yhtä laillinen rouva kuin hänkin, ei yhtään pysty sormellansa osoittamaan, oppii sitä lain mukaan rakastamaan muutkin. Ja paiskasin oven kiinni, niin että helähti, ja korineni tähän pyörähdin. Ja aika oli tulla. Jos en tullut heti, kuka tietää, olisiko Joosua jaksanut yksin puoliansa pitää äitimuoriansa vastaan. Ei tässä muita ole kuin se yksi mummo, mutta on siinä mummoa parahiksi. Ei hän olisi antanut poikansa palvelijaa naida, ei vaikka. Hänestä asia on häpeällinen. Mutta minäpä sanoin mummolle, että häpeähän se on, mutta vähäkös niitä tällaisia häpeitä sattuu. Niitä ne on sukupolvet täynnä. Synnistä ne sukupolvet kasvavat kuin sieni sateella, ja synnittömyyttään kuolevat. Ja onhan tämä hänen oman poikansa vika. Olisi mahtanut hänet lasikaappiin pistää. Ja mummolta meni suu poikki. Ja mikä auttoi, meidät kuulutettiin ja on jo kaksi kertaa kuulutettu ja ensi sunnuntaina on kolmas kerta, ja silloin vihitään kotona. Ja mummokin on jo lauhtunut ja pienentää pyhähameensa kauluslinninkiä, kun kehuu tämän asian tähden laihtuneensa niin, että hame renkaana päältä pois putoaa.

Näin olen asunut tässä talossa kuin omassa pesässäni jo. Ja rouvana loistan kohta täällä kuin taivaalla tähti.

Olla rouva, se on todellinen, hieno elinkeino, niitä parhaita, mitä tarjolla on.

Mutta vaikka kuinka hienoksi tulen, elä usko, että unohdan teidät, ressuparat siellä salon sydämessä. Rakkaus teihin ei rinnastani kuole, vaikka kuinka korkealle säädystäni kohoaisin. Autan sitten teitä eteenpäin yhtä kerrallansa. Elkää mitenkään rynnätkö tänne kaikki yhtäaikaa, sillä en ole selvitellyt heille kotiolojani enkä mitään. Minkä elämän he nostaisivat, jos tietäisivät, että minua on jo kerta petetty. Niinkuin se minun syyni olisi. Olisi siinä hulinaa kerraksensa. Mutta sitäpä he eivät saa koskaan tietää. Olen itkenyt siitä jo kerran tarpeekseni, ihan tyrskytellyt. Ja se riittää ohjeekseni. Oli vain onni, että vielä miehen sain, sillä en luullut enää löytyvänkään niin tyhmää, joka olisi minut nainut. Vaikka se hartain ja ainoa toivoni on täällä ollut.

Mummon tähden en sinua heti tänne kutsu. Voi kulua muutamia kuukausia, ennenkuin sen teen. Puen sinut sitten kaupunkilaisittain ja etsin sinulle sopivan miehen. Renki-Matin kihloja elä ota, ei kannata enää maalle naittautua. Sievähän sinä olet ja tänne kelpaat, vaikket ole hetikään niin sievä kuin minä. Mutta on täällä ihmisiä vaikka minkä näköisiä, eikä sitä sievyyttä yksin naidakaan. Monet muut seikat ne sen aikaan saavat. Mutta sievyys on hyvä kaupantekijäinen siveellisesti katsoen, sillä sievää mieluummin rakastaa. Mieheni on minuun hyvin ihastunut. Kaupan täytyy tyydyttää molempia.

Että elä pörise, olen kyllä varmaan uskollinen hänelle itsestänikin. Että elä enää lähetä varoituskirjeitä minulle, saavat käsiinsä vielä. Eläkä pelkää, kyllä ymmärrän, uskoton ihminen on paha! Elä näytä tätä kirjettä kenellekään. Mutta menepäs nyt kotimökille ja kerro äidille menestyksestäni, kerro kaikille naimisistani, kerro laveasti, niinkuin se ansaitsee, kehu onneani, pistä vaikka palturia lisäksi, niin uskovat paremmin. Liikaa siinä ei tule! Äiti on saanut paljon kärsiä ja ansaitsee jo vähän iloa. Se tekee niin hyvää hänen kippuraan kuristuneelle sydämelleen.

Ja sitten, pitäkääpä pienet remut minun muistokseni. Lainaa sinä minulle pari sataa tahi vähän yli, jolla järjestät ne. Lähetän varmasti takaisin. Jos en lähetä, saat sanoa vaikka kaikille soltun Vennaksi. Mutta sano siellä minun rahat lähettäneen!

Toimita siis isälle litra Hultan pihakuusen kyyneliä, että saa kermakahvit kiitokseksi minusta. Minulle on suku rakas. Sanoi täällä entinen rouvani, kun kuuntelin kerta oven takana, että suku on rakas niin kauan kuin kaikki ovat yhtä köyhiä. Heti kun raha on kysymyksessä, syövät he toinen toisensa, kieltävät toinen toisensa, valehtelevat toinen toistensa päähän ja mustaavat mustaakin mustemmaksi toinen toisensa, ja että "mistään ei mitään rakkautta löydy", sanoi. Eiköhän se ole pihkasen valhe vain! Siellä maalla sitä kuitenkin on. Sillä eikös siellä suurissa pesueissa jotakin ole? Minkälainen on meidän äidin-reppana ollut? Tokko hän mökillä ollessaan lienee kertaakaan tarpeekseen syönyt? Ja yhdeksän lasta on tehnyt. Tokko hän lienee kertaakaan koko yötä nukkunut, eikä ainoatakaan juhlahetkeä ole koko elämässään ollut. Anna nyt ryyppy hänellekin. Ota jotakin oikein imelätä ja salaa päähän menevätä ja kaada sille puolen litran tuoppi, tokko pökertyy, mummopaha, unohtaa siinä huolet ja on onnellinen vaikka sen siunaaman hetken.

Muistan, kun minä mökiltä maailmalle läksin, miten äiti salaa pyyhki huivinnurkalla silmiänsä. Hän itki silloin, raukka. Hän pelkäsi minun tuhoutuvan, reppanani. Että lankesin, sitä elä koskaan hänelle kerro. Että nousin, se kerro. Että olen rikas, se kerro, että olen onnellinen, että olen oikea rouva! Sillä en minä enää koskaan lankeaisi, kun minä nousemaan pääsen, eikä enää langeta tarvitse.

Ja te, kultaiset reppanani, te tulette perässä. Rikkaita me kaikki vielä olemme. Äitipä saa nähdä, ettei hän ole köyhän lapsia kanniskellut.

Näin se valkenee elämä, kun se valkenemaan rupeaa.

Sinun onnellinen siskosi

Heliina.

III KIRJE

Rakas siskoni Heliina-rouva, entinen Tossavatar.

Jo minä olen päivitellyt ja päivittelemästä päästyäkin päivitellyt sinun onneasi. Tyhmiksihän minä kaupunkilaisia luulin, mutta en minä heitä niin hulluiksi uskonut, että yksinkertainen piika heitä olisi voinut puijata niin pahasti kuin sinä heitä puijasit. Tulla vaimoksi tavalliselle miehelle, siinä on puuhaa parahiksi, mutta saada oikea herra, se on varmaan hyvin hikistä hommaa. Mutta kun kone käy täydellä höyryllä, kuten sinulla, ja reitit ovat selvät, niin perille se laivan potkaisee. En minä vain herroja narrata uskaltaisi, kun olen tällainen alhainen piiankossikka, enkä ole edes herroissa sivistystä saanut enkä muuta oveluutta oppinut. Johan minä maan alle ennen painuisin, ennenkuin heidän kanssansa puuhiin ryhtyisin. Että kelpaa se mies minulle tyvempääkin eikä niiltä viimeisiltä yläoksilta.

No, jos sinua nyt lykästi ja hyvin heitä puijasit, elä anna onnen sokaista itseäsi. Näkee sen kaupunkilainenkin, minkä tavaran sai. Olla rehellinen, se on hyvä ja oikea asia. Pitää ollaksesikin nyt uskollinen vain, sillä ei ole enää laitaa siinä, jos heittäydyt heittiöksi. Tehköön jos kuin mielesi, elä petä miestäsi, elä uhallakaan, olkoon mies vaikka aasi, vaikka hännätön apina, olkoon kaljupää tahi lasisilmä, kenkkajalka tahi vaikka kuinka laiha, kyllä siinä on sinulle miestä parahiksi. No, kovin viisas se ei voine olla, mutta se on sinun onnesi vain. Ihan minua naurattaa. Mutta varoittamatta en mitenkään voi olla.

Yhtä ja toista kaupungissa sattuukin ja paljon siellä näkeekin. Näin minä viime markkinoilla siellä apinan ja kävinhän minä teatterissa oikeita herrojakin katsomassa, ja hyvin hienoja ne olivat. Mutta niinpäs kävi sielläkin, että yksi herra nai köyhän tytön, ihan minua silloinkin jo nauratti ja tytön puolella olin. Mutta se tytönpahus petti sen herrapahan, ja ihan minulle taas surku sitä herraa tuli. Ei se ollut naurun paikka se taas. Vaan sepä se tahtoo olla hyvän palkka. Ota esimerkkiä siitä.

Mökissä tapettiin pässi sinun muistojuhlaksesi ja keitettiin tappaissoppaa oikein saunapadalla. Äiti söi munuaiset. Isä ei antanut lasten niitä ottaa, vaan sanoi, että ne ovat äidille palkkioksi sinusta, että äidin se on ansio, kun teki tytön niin korean ja vehmaan, että herroille kelpasi. Äiti väitti taas, että isä saa ne syödä, isän on näköinenkin koko tyttö, vaan isä sanoi, että jos onkin näköinen vähän, tapainen on äidin, äiti muuten ne oikeat tekotavat tiesi, jolla tehdä tyttö sydänjuuriaan myöten niin virhitön, että herrat sen ensi sijalle asettivat, sitä ei teekään joka mökin mamma. Ja jo kehui äitikin, että on hän aina tiennyt, että se Heliina-tyttö pitkälle maailmassa potkii, kun pienenä nielaisi markan rahan. Hyvä heidän oli sanoa, kun eivät tienneet, mitä pillereitä olet siellä niellyt, mutta elä pelkää, en solttujutuistasi mitään kenellekään puhu. Saat katkaista kaulani, jos sanaakaan sanon.

Olipa mökillä hulinaa sinä sunnuntaina. Vein isälle litran miestä väkevämpää ja äidille putelin punssia. Siellä olivat leiponeet vehnäleettoja niin suuria, että pienillä suusta maahan ulottuivat, ja hauska sitä oli nähdä, kun jokainen pikku tyttö osaansa söi. Kahvia juotiin sitten niin paljon kuin jokainen ikinä jaksoi ja puolikuppisia tehtiin, ja vanhemmat olivat pehmeitä kuin hyvät naurispaistikkaat, ja hyvällä tuulella olin minäkin. Isä se ihan vetisteli, ja äiti sanoi, ettei hänellä eläessään ole näin lystiä ollut, ei omissa häissäänkään. Hän pelkäsi silloin kurjuutta, ja sitähän siunautui sitten ihan nurkantäydet. Ihan sitä oli vaellettu kuin sokkosilla pimeimmässä näretyrreikössä. Vaan nythän tuo tuntui, kuin Mooses itse olisi sauvallansa lyönyt mökin seinään ja siitä kurjuus pääsi ulos virtaamaan. Ja kas, "mikäs valo tuosta mökin seinästä nyt paistaakaan", intti mamma, "ihanhan se nyt yhtäkkiä Siinain vuoren tuohon eteen paiskasi, ja enkelikö se nyt ilman kautta Palestiinaan viedä tahtoo, kun ei jalkakaan enää maata tapaa", viittilöi mamma, mutta isä sanoi, että oletpa nyt hiprakassa, mammaparka, ja pani kätensä mamman kaulaan ja sanoi, että jos olisi likistää mammaa nyt kiitokseksi kerta. Vaan siihen ei mamma suostunut, ei ilennyt, sanoi "mene tuosta lasten nähden rakastelemasta toki". Ja kun tuli yö, nukuimme pahnoille kaikki kuin porsaat. Ja aamusilla, kun aurinko nousi, oli äiti keittänyt kahvit jo ja herätti minut juomaan. Ja me kahden äidin kanssa istuimme tuvan ulkorappusella ja ryypeksimme kahvia, minkä kerkesimme. Ja sen minä sanon, etten ikinä ole nähnyt äitiä niin iloisena. Ihan se oli kuin muuttunut ja kymmenen vuotta nuortunut. Kasvot olivat silinneet ja hohtivat hyvää mieltä. En kirjoita enempää. Elä siveästi. Kun sopii, kirjoita sitten. Rahalla ei ole kiirettä. Ole onnellinen, sitä toivoo

sisaresi Hynttä-Karliina.

Matti oli antanut kihlat jo toiselle, kun minä sanouduin siitä tyystin irti. Mutta eläpäs, kaihoisaksi veti mieleni, jos en toista miestä saakaan.

IV KIRJE

Rakas siskoni Karliina.

On kulunut jo liki puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja siitä, kun tähän rouvan ammattiin astuin. Rahat lähetin silloin heti ja kiitoksia lainasta.

Minä olen muuttunut paljon ja olen päivä päivältä tullut pulskemmaksi. Ei se ollut pieni potku, jolla onni minua potkaista tärähytti. Naiminen on hyvin mukavaa ja hyvin sopiva kauppa. Eikä mies ole siinä vain sitä varten, että sitä narraisi. Sille pitää olla hyväkin, saahan häneltä leipänsä. Ei tarvitse monessa paikassa juosta sitä keinottelemassa. Ja paremman ruoankin saa. Minä viillän vehnäleipää joka päivä ja pistelen voita paksulti poskeeni. Ja minä syön herkkuruokia, kalalaatikkoa ja kananmunia ja pannukakkua ja maitovellilöitä ja imeläsoppia jos kuin. Ja minä pidän paljon syömisestä ja syönkin, niinkuin en koskaan olisi ennen kyllikseni syönyt, niinkuin en olekaan. Minä olen iloinen kuin rotuporsas kaukalonsa ääressä.

Kun syö kylliksensä, ajattelee sivistyneesti ja ihmeen hienosti monesta asiasta. Pysyy tyynenä kuin viilipytty. Huonoa tekoa minä en viitsisi tehdä enää, en puukopeekasta. Sitten kampaan minä itseni joka aamu peilin edessä ja päivälläkin käyn katsomassa peiliin, että tulisin sivistyneitten näköiseksi ja piikuus häviäisi. Ja minulla on kynsisakset ja sukkanauhat ja puoli tusinaa hopealusikoita ja eri yöpaitoja ja ommeltuja pöytäliinoja ja keinutuolimatto. Ja vuoteella minulla on kaksi lakanaa, ja mieheni tuo minulle aamusilla kahvia sänkyyn, kun käskyläistyttö menee maidolle. Mieheni on hyvin hienohenkinen, vielä kertaakaan ei hän ole lyönyt eikä puukannut, eikä pahaa sanaa sanonut, vaan kutsuu minua aina nätisti mammanlöllykäkseen ja kehuu yhä enemmän ja enemmän minusta pitävänsä.

Sellaista on avioliitto, onnellinen avioliitto. Lystiä ja sievää elää.

Meillä on muutenkin nyt niin mukavaa ja valkeata, kun sattui suru. Surma tuli odottamatta ja kutsumatta tähän taloon ja vei mukanansa mummon. Niin että minä olen nyt, ei enempää eikä vähempää kuin talon suuri emäntä, kannan vuokrat ja määrään kaikki. Olipa se pommi.

Me olimme hyvin pökerryksissämme tästä surusta. Kun lähdepäs äkkiä, mitään edeltäpäin virkkamatta. Mikä hänelle lienee tullut, ikäkö lienee loppunut vai mikä, vai harmistako lienee sydän haljennut, niinkuin vanhoille kuuluu sattuvan. Kyllä me olemme sitten koettaneet surrakin koko tavalla. Viikko meni kuin Kankkulan kaivoon. Ja hautajaisissa minä itkin, ihan tyrskin. Mutta pappi sanoi, että ei tarvitse itkeä, mummo pääsi varmaan taivaaseen. Siellä on vanhan hyvä levätä vaivoista, sanoi. Hänpä sen tietää. Ja niin me päätimme, ettei viitsitä enää surra, ei Joosuakaan, vaikka olihan mummo hänen äitinsä. Mutta toisekseen onhan taivaassa hyvä olla, se on tietty, kenpäties siellä on parempikin kuin täällä kaupungissa. Ja sitäpaitsi pappi käski jokaisen tyytyä osaansa ja aikaansa ja käyttää se vain hyvin. Ja sitähän minä juuri koetan.

Kun minut oli vihitty, arvelivat kai, että nyt saatiin palkaton piika. Aamusilla odotti mummo, että olisin noussut kahvia keittämään. "Eikös miniä nousekaan kahvinkeittoon", sanoi. "Enpä tiedä, niinpä tuo vielä nukuttaa", sanoin. Niin nousi mieheni ja keitti kahvit. Mutta mummo paikkasi turkkia koko päivän. Sitten otin minä pienen palvelustytön, ettei ristiriitaa jatkuisi. Ehkäpä mummo siitä pahaa tykkäsi, kun otti ja kuoli. Olihan se pahasti tehty ja olisi saanut olla tekemättä, jos tuon arvasi. Mutta eivät ne vanhatkaan paljon tarvitse, kun elämäänsä suuttuvat ja lähtöpassit ottavat.

Tämän kerron surustamme. Kerron sitten vielä iloistamme.

Vihkiäiset taas onnistuivat aika hyvin. En kyllä ollut niin hieno kuin nyt olisin, jos minut nyt naimisissa ollessani vihittäisiin. Rahoja kun ei ollut varustuksiin, mutta viisi siitä! Vihkiäiset unohtuvat ajan aallokkoon, tulla vihityksi, siinä seikka, mikä seisoo ja millä on merkitystä ihmiskunnan historiassa.

No, annahan olla.

Minulla oli valkeasta suruharsosta huntu päässä. Harso oli unohtunut pois mummon tyttären arkusta, kun hän kaksi vuotta sitten kuoli, ja mummo itse antoi sen minulle. Sitten oli minulla myrttikranssi, johon oksat sain suutarin rouvalta. Leninki oli vaaleanpunainen, silkkinen, sen olin saanut entisen paikan rouvalta. Leikkasin saksilla alaosan pois, kun se oli liian pitkä. Kengät olivat myös rouvan vanhat tohvelikengät, nahkasuiset, leikkasin nahkareunan pois ja ompelin samanväriset rusetit. Mainiosti niillä vihille pääsi. Itse suutarin rouvakin sanoi, ettei niitä ostokengistä erottaisi. Ja kukapa meitä katseli muut kuin pihan väki ja pappi. Papin taas ei sovi virkansa puolesta naisten jalkoihin katsella eikä muotiasioita huomata, ja jos vahingossa katsoi, kaikki puutteellisuudet hän ymmärtää jos kuka. Joosua antoi minulle vihkon paperiruusuja ja niitä pidin nätisti kädessäni sillä kohti, johon rouvalta oli kaatunut viiniä leningille. Tuoreet kukat olisivat olleet muodikkaammat, mutta kylläpä nämäkin mainiosti sen asian ajoivat. Ja mistäpä niitä tuoreita niin suuren vihkon saa, kun mummollakin oli vain palsaminkukkia ikkunalla.

Minä leivoin suuren rinkilän häihin ja sydänpeparkakkuja ja kaksi suurta kananmunakaakkua ja laitoin rusinasoppaa ja lihapullia niin, että ne viikoksi riittivät. Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin ikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa myötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän onnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista onnettomuutta. No, mummo kuolikin.

Suutarin rouva on paras ystäväni. Hän on hieno rouva ja on ollut teatterilla vaatteita vastaanottamassa. Minäkin olin hänen kanssansa kerta oikein istumapaikoilla ja ihmeesti siellä elämä kuvastuu kaikkien nähtäväksi. Ja minusta tuntui, että minäkin olin siinä kappaleessa menossa kohtaloitani kohti, oikein selkäpiitäni karmi ja minä kysyin siltä suutarin rouvalta, että kuinka ne ovat minut sinne jo keksineet, vaan suutarin rouva sanoi, että se on taidetekoa, eikä se ole kenestäkään, joku tekijä vain lystiksensä höpsyttelee, ja hätäpäissään, kun ei ole muutakaan työtä, koettaa kaavata ihmistä, eikä pidä luulla, että hän meitä siihen tarvitsee, se on yksinkertaisin luulo. Voi olla, mutta ihmeesti siinä tapahtuu ja kummia siinä vain kuulee ja väliin kuin itse siinä puhelisi.

Ja sitten minä nyt kutsuin povariakan meille ja annoin katsoa kohtaloani. Hertassa se sanoi minun käyvän. Se sanoi heti, ja ihmettä se oli, että olen veden rannalta, tahi en kaukaa vedestä ja pienistä oloista, ja metalli tekee minut onnelliseksi, lykkylapseksi ihan, — kai se sitä, kun minä nielaisin sen markan pienenä — ja sanoi, että tulen leskeksi nuorena. "Sitä en tahtoisi", sanoin, "minulla on hyvänpuoleinen mies". "Te saatte toisen vielä paremman", se lupaelee. "Johan tämä toki miehen viran täyttää", intän minä. "Mutta sitä toista te vasta oikein rakastatte", se sanoo. "Suuri, suuri onni odottaa teitä pienen tien takana." Vaikea sitä on uskoa. Että kun juuri on mies annettu, se otettaisiin pois ja toinen annettaisiin sijaan. Ja että se olisi parempi! Povari sanoi, että hän on monelle niin ennustanut ja toteenpas on käynyt, ja ne toisetkos ovat häntä perästäpäin kiitelleet ja maanitelleet. Että mistä sen tietää. Vaan hirveätä se olisi se onnenpaljous ja mihinkä sen kanssa joutuisi. — — —

Tällä välin haettiin minut naapuriin kyläkahville. Minulla on ystävä sielläkin. Se on mummo-vainaan sisar, vanha leski, rokonarpinen ja tirrasilmäinen, eikä voi juuri liikkua enää. Hän on ollut vihoissaan mummon kanssa eikä ole käynyt tässä talossa kohta pariinkymmeneen vuoteen, kun mummo oli sanonut sitä aina "maailman äidiksi", kun sillä oli yksinäinen poika, joka kierteli maailmaa ja häipyi sinne, minne lienee häipynyt maailmalle. Hän haetti minut luoksensa, kun kuuli, että mummo ei pitänyt minusta, ja ihmetteli, että sellainen salakavala kitupiikki kuin mummo on saanut niin kunnon miniän. Hän sanoi, että mummolla ei ole lainkaan sisustunteita, on itserakas narri vain. Minä rupattelen sen kanssa mielelläni suotta, kerron kaikenlaista palturia, siitä se pitää, kerron maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita, ja niitähän minä tiedänkin. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee. Niin, sellainen on ihminen. Mutta se on rikas mummo, sanoi Joosua, ja nyt on hän kuoltuansa luvannut minulle kaikki kilisevänsä. Saan olla hyvilläni, sanoi Joosua. Ja olenkin. Jos omaa rahaa saan, lähetän kotimökille ropsahuttamalla. Kaksi kertaa olen jo lähettänyt. Ei siellä enää pitäisi pahaakaan hätää olla. Odottakoot nyt hiukan. Minuun voivat luottaa. Minä en ole enää Nauku-Matin poika.

Mutta mitä olin kaksi vuotta sitten, kun tänne tulin? Tytönhuitukka, repaleinen ressu, nälkiintynyt koiranpentu pahimmalta tunkiolta. Ja nyt? kuin ruusu, kuin kuvapatsas, lihava ja kaunis. Minun ihonikin on hyvästä ruoasta pehmoinen ja valkoinen kuin maito. Kaikki hyvä pukee minua ja on kuin minua varten luotu.

Siksi kilvoittelu täällä minua miellyttää ja ilo asustaa aina kattoni alla. Minulla on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Päivät ovat kuin kesätuulen leyhähdys ja vyöryvät ylitseni kuin kirkon urkujen soitto.

Niin että vaikka minulla olisi sata elämää, en päivääkään niistä pois antaisi.

Sinun onnellinen, hyvin onnellinen siskosi Heliina.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings