TYTTÖ JA VIIKATEMIES

(Puhelimessa)

Ooh, Andersson, sanoitteko todellakin, että olette Andersson? — — —

Kuinka, enkö minä kapteeni Anderssonia muistaisi? Kapteeni oli perämiehenä silloin, eihän siitä ole kuin kolmekymmentäviisi vuotta, kun viimeksi tavattiin. — — —

Tietysti se oli kukkeinta nuoruuden aikaa, ja kapteeni oli naisten ihastus silloin. — — —

Oli. Tapani ei ole imarrella. Ei ikänikään sallisi sitä. — — —

Minä nuori? Kuusikymmentä vuotta, olkaa hyvä! — — —

Eikö nainen muutu, eikö oikea naisellisuus koskaan vanhene? Kiitos! Elkää nyt meitä noin nolatko, kapteeni hyvä. — — —

En iälläni kersku, ei, enhän toki, sehän on taakka. En sitä kapteenille ikinä sanoisi edes, jos en tietäisi, että kapteeni ei unohda, että olemme suunnilleen samanikäisiä molemmat. — — —

Hyvissä voimissa olen, Luojan kiitos. — — —

Ei, ei enää kuten nuori tyttö. Andersson tulee katsomaan, niin Andersson näkee tämän nuoren tytön, ha-ha-haa! Anteeksi, että minua naurattaa. Hän on leikkisä, kuten ennenkin, ja osaa naisia naurattaa. — — —

Aivan tottako matkustitte minua tapaamaan tänne? Sehän oli ystävällisesti. Tervetulemaan vaan! — — —

Kyllä, asun entisessä paikassa. Pieni puutalo sillan korvalla. Tämä oli vanhempieni talo. — — —

Niin, mieheni kuoli, siitä on liki kymmenen vuotta jo. — — —

Surullista, surullista. — — —

Ihan yksin elän. — — —

Lapsia ei jäänyt, Luojan kiitos. Sehän olisikin ollut! Minkälaisia heistä olisi tullut? Sitä huolta ja tuskaa. Ei, kunhan itsensäkin yli virran soutaa. — — —

Soutumiehenkö tarvitseisi? Ha-ha-haa, eipä hän sanoja säikähdä! — — —

Anderssonko muistellut minua usein! Kylläpä ne merimiesten muistelemiset tiedetään, koko merimieskunta — kautta maailman kuuluja uskollisuudestaan, ho-ho-hoo! Mahtoiko Andersson olla omalle Hildalleenkaan uskollinen? No, no, en tahdo loukata. Niin, Hilda oli onnellinen varmaan? Nythän hänkin on kuollut. Surullista, niin surullista! — — —

Eikö? Ha-ha-haa, ei saa laskea karkeaa pilaa, ha-ha-haa, sen minä kiellän! — — —

Ei tuollaisia sopimattomuuksia, Andersson. Saatte minut sekaisin vallan. — — —

No, en suutu. Saahan hän puhua mitä haluaa ja miten haluaa. — — —

Etteikö ilkiä tällä iällä vielä kuiskia, niinkuin huoneet olisivat täynnä vainajia, ha-ha-haa. — — —

Miksi ei nauraa? Totta puhuen tuo ääni, täynnä vekkuluutta, se tekee minulle vain hyvää. — — —

Mitä vielä, en minä Anderssonia väärin ymmärtäisi. Tunnenhan minä hänet toki niin hyvin — vaikka hänen viimeisistä elämänvaiheistaan en mitään tiennyt. Jäikö lapsia Hildan jälkeen? — — —

Yksi poika vain ja sekin merillä tahi merten takana. Meri on hirveä, se kostaa rakastajoilleen. — — —

Eikö? — — —

Ha-ha-haa, ettäkö poika viipyy neekerityttöjen luona, oi-joi! Siis uljas kuten hänen isänsäkin ennen. — — —

Pojat, ne vallattomat vekkulit, leikkivät naissydämillä, rikkovat lelunsa —. Oh, se nuoruus, nuoruus, ne kultaiset päivät, sitä heleyttä ja aurinkoa! — — —

Ja rakkautta? Mitä Anderssonkin rakkaudesta tietäisi? Merillä haaveet haihtuvat, kun monet tuulet niitä huuhtelevat. — — —

Minuunko? Ei, elkäähän toki, hyvä Andersson! Ja kuitenkin — kuinka hullua, että siitä nyt leikkiä laskemme. Mitäpä asia enää meille merkitseisi, mutta leikki tekee aina hyvää. — — —

Onko rakkaus se ainoa asia, joka koskaan mitään merkitsee? Todellako? Mutta tehän puhutte taas pilaa, ha-ha-haa. — — —

No, olkoon sitten. Antakaapas, kun suotta muistelen minäkin. Olinhan minäkin teihin rakastunut ennen, kauan, kauan sitten. Kaikkihan ne — kuinkas muuten! — — —

Silloin, ennenkuin Hildan tapasitte. Ja jälkeenkin päin. Kerron siitä hauskuuden vuoksi, että voisimme sille yhdessä nauraa. — — —

Eikö olisi pitänyt sanoa? Mutta miksi ei? En sitä muistokukaksikaan hautaan mukaani ota. Enkähän ole enää nuori tyttö, jonka tarvitseisi kainostella turhia tunteitansa. Ei ole totuutta siinä enää. Se on kuin mennyt uni jo. Mutta se uni piinasi minua painajaisena kauan. — — —

Ettekö tiennyt? Tietysti ette tiennyt. Te muistatte, kuulitte ehkä, että Hilda, teidän vaimonne, oli salakihloissa ensin Hannun, minun miesvainaani kanssa? — — —

Niin, tietysti hän siitä mainitsi. Heidän välinsä menivät rikki tyhjästä. Hannu tanssi kerta minun kanssani ensi valssin nuorten juhlassa. Ja niinpä hän sai tanssia minun kanssani viimeisenkin. Hilda oli pikainen ja mustasukkainen. Kiusoitellakseen Hannua oli hän olevinaan ihastunut teihin. Niin ne tytöt menettelevät. — — —

Te viivyitte maissa silloin, ja siitä tuli tosi. Hän suostui teihin. Hän rakastui kai. Niinhän käy, niinhän käy, kun leikkiin ryhtyy, leikkiin hukkuu. Sellaista on nuoruus. — — —

Piloillako kositte? Mutta miksi? — — —

Montako samoin piloilla kosinut? — — —

Ettekö voinut vetäytyä takaisin? — — —

Minuako, minuako olitte ajatellut? — — —

Oh teitä, teitä! — — —

Mitä, pilaa on koko elämä! — — —

Minä nauran sille. Ooh! — Mutta uskokaa, kyynel vierii minun poskeani pitkin ja minun silmäni kuumenevat vielä. — — —

Että sellaistako sattuu aina? Merimiehet, ooh heitä! Jos te tietäisitte, mitä suruja te kylvätte! — — —

Äänikö värähti, minäkö itkisin? Ei. Minä kuivasin poskeni jo! Nuori tyttö on itkenyt puolestani jo ennen. Mistäpä tietäisitte, mikä on nainen. Sydämeni oli puhdas kuin lapsen. Sitten tuli Hannu suruinensa ja minä lohduttelin häntä, ja hän jäi minun osakseni. — — —

Osani on ehkä ollut niukka, mutta en tahdo valittaa. Kuin ruoko olen nuokkunut surullisena täällä, tuulen mukaan taipunut aina. — — —

En kysynyt Hannulta koskaan siitä entisestä. — — —

Tietysti hän sanoi, ettei hän katunut. — — —

Olisitteko vaihtanut osia hänen kanssansa, ha-ha-haa! Ei ole kilttiä puhua siitä enää. — — —

Ettäkö nyt vaihtaisimme? Mutta hehän ovat kuolleita. — — —

He ovat siellä, me olemme täällä. Ei olisi oikeata peliä sellainen arvanheitto. Mistä tiedämme, mitä he siihen sanovat? — — —

Tokko suostuisivat? — — —

Elo itsekö on jo arponut puolestamme, kun on jättänyt meille saman osan? Oh, eihän! — — —

Sepä olisi hirveätä sentään. — — —

Rak — tulla yhdeksi — siihenkö tottuu —? Minun kokemukseni mukaan siihen ei totu lainkaan, ha-ha-haa! — — —

Entinenkö rakkaus muka — velvoittaa? — — —

Ikuinen, ha-ha-haa! Onko se ikuinen? Eikö se ole merimiesten valheita vaan! — — —

Koko sanakin, heidän sanansa, meripoikien, pahojen! — — —

No jos olisi jotakin täällä, ajatellaanpa, kuka sanoo, onko rakkaudella mitään käypää arvoa virran tuolla puolen? Ja aika täällä on lyhyt. — — —

Ettäkö ei mikään auta? Te olitte maalle noustuanne päättänyt ottaa minut! Sepä ei ollut kainoa! — — —

Ajattelitte jäädä ankkuriin ja jättää meren. Ja tänne satamaan! — — —

Mutta on yksi toinenkin, joka odottaa minua. Missäkö? Kynnyksen tuolla puolen. Kukako? Viikatemiespä tietenkin! — — —

Elkää naurako, se tarttuu, ja jos hän kuulee ja ihastuu ja ottaa omansa ja mukanansa vie! Eikä hän jätäkään tyttöänsä ikävään, kuten meripoika! — — —

Ainoat erottamattomat! Kukaan ei väliin tule, kun matkalle lähtevät tyttö ja viikatemies. — — —

Apuako tarvitseisi, kun on matkalle lähtö? Voisihan olla. — — —

Merimieskö ei matkalle lähtöä pelkää, vaan auttaa lähtijöitä? Voisihan olla. — — —

Helpompaa? Mitäpä vaikeutta siinä. — — —

Ystävä luona — kas, tipahtiko kyynel kädelleni — Ystävä hyvä luona —? No — jos hän niin luulee, luulen minä niin myös. — — —

Oh, miten elämä vielä nöyryyttää minua, rakas Andersson! Eikö riittänyt se entinen nuoruus ja hulluus? — — —

No, olkoon! Tulkaa nyt sitten, mutta joutuin, että ehditte ennen kuin se toinen, se, joka kynnyksen takana odottaa! — — —

Ahaa! Ostatte tullessanne sormuksen vielä? Mutta, Andersson, ha-ha-haa, rakas Andersson, minä kuolen, anteeksi, minä kuolen, ha-ha-haa! — — —