KÄÄRME PARATIISISSA
Reading edition
Olisi kai maailma pystyssä pysynyt heidän kohdaltansa, jos ei synti siihen tullut ja lankeemukseen houkutellut. Tuli sivistys ja vapaamielisyys, tuli uusi aika, joka pyyhkäisi kirjavalla siivellänsä sitä heidänkin maailmankolkkaansa.
Annapas, että katsantokanta oli muodostunut siksi että mies sai eron vaimostansa ja vaimo sai, kun kohtalon kello vain löi, rakastua toiseen mieheen, ystävätär sai, jos hänellä kykyä riitti, katsella itselleen ystävättärensä miestä. Sehän se sekaisin seikat sotki, kun yksinkertainen omistus ei enää kutiansa pitänyt. Kuka uskalsi enää teloilleen asettua, hätä täällä tuli, kun kohtalo kuin mikä viikatemies yhtäkkiä kasvonsa kohotti ja kerran vain kädellään sujahutti, niin maahan se jaotti kaiken kerätyn ja valmiiksi keinotellun.
Että eipä ollut helppoa eikä yksinkertaista elämä enää. Kuka sen kunnialla päähän pääsi?
— He olivat alussa onnellisia kuin lintuset kaksoispesässään pienessä huvilassa kaupungin ulkopuolella, suutari Lettusen ja maalari Hottisen herrasväet. Heillä oli keittiö ja kamari kummallakin. He elivät kuin paratiisissa, eivätkä synnistä mitään tienneet. Kunnes se samainen synti etsiskeli heitä ja verkkonsa heidän ympärilleen heitti.
Rouva Lettunen, joka oli ollut kotiompelijattarena ja nähnyt paljon parempia ihmisiä, oli erittäin sivistynyt ja laskeutui itsenäiseen naisluokkaan. Häntä ei oikeastaan voinut verrata Hottiskaan, joka oli ollut vain vähän aikaa palvelijana ja ollut sitten rakennusmailla työssä. Rouva Lettunen tunsikin siksi olevansa paljon parempi kuin ne kolme muuta, joiden kanssa hän eli. Oma mieskin suutari! Mikä on suutari? Lestinnakuttaja vain! Mutta kun se nyt oli hänelle annettu, niin hän vain sen piti hamikoimatta muita. Ja hyvähän niinkin oli. Eipähän ryyppinyt Lettunen, niinkuin Hottinen teki. Tietää ne maalarit. Taitaa ryypiskely olla sen ammatin erikoisoikeus. Mutta kun Hottisen emäntä myös maisteli sunnuntain seudut kotona miehensä kanssa, nyrpisti rouva Lettunen halveksien nenäänsä mielenosoituksellisesti maanantaiaamuna, eikä vastannut hyvään huomeneen, kun rouvat yhtaikaa lakaisivat rappustensa eduksia.
Se Hottiskaa pismitti. Mikä sitten, jos hän vähän viattomasti maisteli, oman miehensä kanssa kun maisteli. Jos ei maistellut, meni mies muiden luo. Tietää ne mestarismiehet, etteivät ne maistelematta pysy, eivätkä maanittelematta yhtä vaimoa varten elä, niinkuin joku rajasuutari saidan vaimonsa käsikomennon alla. Ja mikä sitten jos maailmassa maisteltiin, kerta täällä vain eletään ja terveinä ollaan. Niin sanoi pappa, ja niin sanoi hänkin. Ja yksimielisyys on voimaa. Ja niin meni pyhän seutuun aina se, minkä he viikolla ansaitsivat. Ja se periaate heillä oli, että panna menemään vain, mikä liikaa oli. Ja liikaa oli kaikki, mikä hengestä irti läksi. Mitäpä täällä muutakaan köyhä. Sillä ihmeen köyhänä sitä vain pysyi, vaikkei ollut lapsia, ja sellainen reima maalari kun Hottinen oli.
Sitä se paheksui rouva Lettunen, ja hän oli oikeassa. Liika on liikaa vapaamielisestäkin. Mutta mitäs nämä, sivistymättömät. Ne rakastivat nautintojansa vain. Hän yksin ymmärsi hienompaa elämää ja rakasti sitä todellisesti, ei vain itsessänsä, vaan useissa sukupolvissa. Niin että kun heillä oli pikku tyttö, tahtoi hän, että he papan kanssa uhraisivat tytölle kaiken, työn ja elämän kaikkine pyyteinensä. Sillä eipä kaikille oltu edes lasta suotu, ja se oli oikein. Se ajatus riemastutti häntä suuresti. Olipas oikeutta elämässä. Ja kun hän näki, miten Hottisen rouva katseli salaa hänen lastansa haikeus silmissä, teki se hänelle hyvää, sillä hän ymmärsi, että siinä oli rouva Hottisen kipeä kohta. Ihan se ilahdutti häntä suuresti, että ähäh, eipä ole lasta! Kun ei anneta, niin ei anneta, ei uskota! Oli, jokin järki ja järjestys täällä oli. Se kohotti hänen omaa arvoansa suuresti. Kuin madonna mikä postikorttikuvissa, kohotti hän lasta käsivarsillensa Hottiskan nähden, eikä salannut ylpeyttänsä ja voitonriemuansa, ja mitä ei iljennyt sanoilla sanoa, sen hän hymyllään ja ilmeellään näytti.
Jos olisi ollut Hottisilla poika, ei hän ikinä olisi Hottisten pojalle tytärtänsä antanut, vaikka mikä olisi ollut. Sen pitikin olla lukenut ja paljon oppinut mies, jolle hän tyttärensä uskoi. Niinkuin juhlapuhuja sen olla piti, ihanteellismielinen. Tiesipä, vaikka maisteri, opettaja ainakin. Tyttö sai sivistyä ja lukea myös. Tiesipä, vaikka ylioppilaaksi jaksaisi. Niin hän papalle aina sanoi. Ja lukurahoja he nyt tytölle säästivät kilpaa.
Ja niin tuli ajatelluksi, että jos olisi ottaa palvelija ja apulainen, niin saisi alkaa entistä ammattiansa taas, käydä taloissa ompelemassa, enemmän sillä saisi kuin taloutta ja lasta hoitamalla kotona. Pappa suostui siihen. Ja rouva Lettunen meni rouva Hottisen luo vielä asiasta neuvottelemaan.
"Elähän ota luoksesi vierasta naista tarpeettomasti", varoitti rouva Hottinen. "Ole vain yksin jos voit olla ilman."
"Ja miksi en ottaisi?"
"Mitä ne nykyaikaiset naiset, on nähty! Moni on menettänyt miehensä, kun on ottanut parhaan ystävättären luoksensa. Kun vaimo tekee askareitaan, kokeilee ystävätär omalla tavallaan. Ennenkuin vaimo huomaakaan tahi miesparka ymmärtää kavahtaa, on mies kietoutunut verkkoon ja on vannonut tiespä mitä tuolle toiselle. Ainakin, ettei vaimostaan välitä, oli onneton sattuma koko naiminen, no, sehän on selvää, ettei välitä, kuka se vaimostaan välittäisi, viisas. No, niin sitä sitten virta tätä pariskuntaa erilleen vie. Vieras nainen on kavalin kaikista maan päällä."
"Elä, minä otan palvelijattaren, enkä ystävätärtä. Jos mies on kunniallinen, ei ole pelkoa. Kunnia se on Lettusen ainoa hyvä puoli. Jos onkin köyhä, on toki kunnian mies, mitenkäs muuten."
"Kunnia, se on koru, joka ei monen rintaa täällä koristakaan."
"Lettusen rintaa se vain koristaa."
"Hyvä on. Muista kuitenkin minun sanoneeni. Ja katso vain, ettei turha ahneus sinua pois paratiisistasi aja."
"Jos on paratiisin pääkäytävällä taulukko, jossa seisoo yksi sana: siveys, niin mitä, ähää!"
"Elämä ja siveys — ei noita liene ajateltu yhtiökumppaneiksi. Sillä paljon täällä vain ollaan ja toimeen vain tullaan eikä sellaista sanaa tunnetakaan. Jos on viekas ja viisas, hyvä tulee. Elämä on ovela, ostapas siltä annoksesi, niin tiedät."
"Enpä puijaakaan sitä enkä osta väärällä setelillä, olen ennen ilman."
"Laskettele vain syvintä ja aukeinta, hyvä tulee."
"Niin siveyden merelläkö?"
"Karinsa ne on sielläkin."
"Kukapa ne tietää?"
"Tämäkin maalarin rouva."
"Ettäkö maalari on parempi kuin suutari?"
"Maalari — ei se lestiä käteensä ottaisi!"
"Ei ammatti miestä alenna eikä rouvaa ylennä."
"Eei."
"Eei. Vaan kadehditko sinä minua?"
"Minä? Sinua! Een. Sinähän olet vain suutarin rouva. Ihmettelen vain, mistä sinä noita siveyksiä ja muita herrassanoja keksit. Eivät ne ole meitä varten."
"Minä en olekaan — palvelustyttö."
"Ähää. Kahvi kuohuu, se on sen merkki, että lopetetaan jo, muuten meistä ei ole yhdessä kahvinjuojiksi."
"Ha-ha-haa, se osaa."
He leppyivät ja ryyppäsivät kahvit yhdessä. Eikä rouva Lettunen ymmärtänyt rouva Hottista. He nyt olivat niin eri sivistyskantaakin. Kadehtia se heitä vain taisi.
Ja niin kyseli rouva Lettunen kotipuolestansa palvelijaa, itsellensä. Oman puolen ihmiset ne olivat aina luotettavia, sen ainakin tiesi. Hän sai sieltä sen Hilta Hempukan. Sehän nyt oli kerrassaan sopiva heille, herttainen ja iloinen, aina se nauroi eikä vastustanut missään. Sellainenhan palvelijan piti olla, niin ei ristiriitoja tullut.
Ja he olivat kaikin puolin tyytyväisiä ja onnellisia. Rouva Lettunen alkoi käydä taloissa ompelemassa. Hän kuvitteli, että kun he olivat säästäneet jonkun aikaa, muuttaisivat he keskikaupungille, laittaisivat oikean jalkineliikkeen, sellaisen paremmanpuoleisen korjauspajan. Eikä Lettunen olisikaan sitten enää mikään rajasuutari, vaan tavallaan tehtailija. Niin näkisivät Hottiset, minkälaisten väkien kanssa he olivat saaneet asua samassa pihassa. Aina Lettunen Hottiselle vertoja veti. Eipä hän ollut huono suutari nytkään, luotettava työmies toki. Siksi oli hän hänet nainutkin. Sillä ei rakkaus yksin, vaan rakkaus ja miehen työ, ne naiselle turvan takaisivat. Sen hän sanoi papallekin. Ne kaksi peruskiveä kun oli, hyvä tuli. Yksi ei riitä. Ja molemmat heillä oli. Siksipä hän rakastikin Lettusta niin, että eipä paljon ketään. Ja Lettunen rakasti häntä niin, etteipä valehtelijaksi tullutkaan, kun oli papille luvannut rakastaa mammaa, ei vain myötä-, mutta myös vastamäessä. Hän ei ollut siiloin edes tiennyt, rakastiko hän edes tasaisellakaan tiellä, saati mäkipaikoissa, mutta nyt, mikä auttoi, rakasta pois, sillä mamma oli niitä parhaita mammoja, mitä olla saattoi, ja elämä meni kuin rasvattu vain, ja rahaa tuli enemmän kuin ennen poikamiehenä, ja vaikka kolme, neljä oli syömässä, aina riitti ja ylitse jäi.
Sehän oli sitä onnen ylenpalttisuutta.
Mutta tässä ollaankin uuden ajan ihmisiä, sanoi rouva Lettunen. Nainen voi hyödyttää pesää melkein yhtä paljon kuin mieskin, jos valistunut nainen sattuu. Eikä hän ollut mennytkään naimisiin vain myydäkseen itseään ja kaupitakseen rakkauttaan. Hän oli työvoima, vastuunalainen solu suuressa yhteiskuntaruumiissa. Sillä joskin rakastaa ja rakkauttansa tarjoaa, ei sillä vielä leipäänsä koko iäkseen ansaitse sivistynyt. Eikä hän alentunut ammatti-ihmiseksi sillä alalla. Naitu nainen ei saanut siksi tulla. Se oli alhainen käsityskanta, raakojen aikojen tapa, sekä naisolentoa syvästi loukkaava ajatus. Vapaa ja täysiarvoinen ihminen tahtoo nainen olla ja vapaa olkoon hänen liittonsa miehen kanssa. Niin hän sanoi. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan. Hyvältähän se kuulosti. Oli hauskaa kuulla kotona noita sivistyneitä sanoja, joita vain yhdistyksessä muuten kuuli. Ja hän suostui aina kaikkeen, mitä rouva sanoi. Hänellä oli sitten hyväpäinen rouva ja itsenäinen kuin katajapiiska. Ihan se ihastelemaan pani.
"Mistä sinä kaikki nuo tiedot saatkin", kysyi mies.
"Minulla on niin kulmikas pää ja ajatusta joka nurkka täynnä. Aina minä ajattelen ja ladon ajatusta: kuin halkoja halkopinoon vain, niistä minä kaikki lait laadin", sanoi rouva.
"Niin sitä pitää. Se onkin sitten hyvä."
"Annapas maailman laittaa lait itsellesi, kaula poikki, ei se vähempään tyydy, köyhän suhteen ainakaan. Mutta me olemme kohoavaa sivistyskantaa ja maailman valtaus kangastaa mielessä."
"Eipä vähä."
"Jaa-a. Ei siksi, että maailma olisi suuri ja makea, tahi otettavan arvoinen, mutta suotta vain. Sanotaan suutarin rouva, kuka sanoo, eikö se presidentin rouvan mamma olla voisi!"
"Ha-ha-haa, yhä ihmeempää kuuluu. Mamma, mamma, ai-ai sitä haaveilijaa!"
"Haaveissa tapahtuu pahempaakin — ei siellä menestys mitään maksa."
Niin kului muutama viikko suopeitten tähtien suojassa.
Sattui sitten eräänä sunnuntaina, että herrasväki Hottiset olivat kallistaneet lasia tavallista enemmän ja että rouva Hottinen jäi portaille yöksi makaamaan eikä ollut, kuka olisi oven yöksi sulkenut. Se rouva Lettusta suututti. Että rouva Hottinen unohti siinä määrin naisellisen arvonsa. Rouva Lettunen ei vastannut koko viikolla hänen hyvään huomeneensa, vaan nyrpisti nenäänsä halveksien ja käänsi päänsä pois.
"Sivistymätön kana", ajatteli rouva Hottinen. Ja kun Hilta tuli seuraavana sunnuntai-iltana heidän puolellensa, sanoi rouva Hottinen:
"Onpa sinulla nyrppänenä rouva. Päreitäkö se on koko viikon niellyt, kun se noin kuiva on."
"Ha-ha-haa. Mille on annettu minkinlainen emäntä."
"Mies taitaa aina vain olla pintehissä kuin Niiranen paholaisen hiilihangossa."
"Ha-ha-haa."
"Jos minä olisin mies, en minä tuollaista päreennielijää palveleisi. Olisi siinä miestä paremmallekin."
"Olisi siinä, ha-ha-haa."
"Otapas sinä, Hilta, narraa suotta sitä rouvaa. Ole ihastelevinasi sitä miestä. Katsotaan, minkä suhinan se antaa."
"Ha-ha-haa. En toki toisen miestä. Jos täältä saisi omankin."
"Elä. Joko sinä miestä täältä?"
"Mutta mitäs varten minä muuten olisin tänne tullut."
"No, elä?"
"Olisi niitä maallakin ollut oksan ottavia, mutta ei ollut kuusen kaatavia. Jos tuo onnistuisi paremmin täällä."
"Onnistuu se, jos et ole turhan tarkka."
"Miksipä sitä tarkka näin maalainen, ha-ha-haa."
"Narraa vain viattomasti, ei se Lettunen siitä kulu."
"Ei, ehei."
Ne sanat pesivät Hiltan sydämeen, joka oli köykäinen ja avoin kuin porsaan kaukalo. Sillä erittäin pulskaksi oli hän jo ennestään Lettusen havainnut. Ja erittäin pulskaksi oli Lettunen myös hänet havainnut ja sen jo kahdenkesken sanonutkin.
"Ei niitä tuollaisia pulskia ja ihanaverisiä naisia joka puun oksalla istukaan", oli hän sanonut. "Ei niitä ole enää muualla kuin siellä sydänmaan kätköissä. Täällä ne ovat naiset ihan happamia ja rypistyneitä ja sitten niin nuukia että ihan hävettää."
"Elkää nyt, mestari", oli hän sanonut.
"Ihan totta. Vaan jos istut kerta tuohon polvelleni, niin tunnustelen, montako kiloa se oikea nainen painaa."
"Mahtaisiko näin köykäinen paljonkaan painaa kaupunkilaisten polvilla, ha-ha-haa."
"Mitataan nyt."
Ja Lettunen oli tarttunut hänen käteensä vaan hän oli nauranut ja juossut pois.
Niin että jos häntä halutti, ei sitä kukaan näkisi eikä ymmärtäisi, kun ei anna nähdä eikä ymmärtää. Kyllä hän ne asiat tiesi. Mutta hän ei tahtonut antaa narrata itseänsä ilmaiseksi. Ja miten siitä maksun sai, kun mies oli naimisissa. Piti toki katsastaa, maksaisiko se vaivan. Jos vaikka vahingoittaisi vain. Oli tuo rouva niin kova periaatteen ihminen vielä, että ihmetytti, menettäisikö paikkansa, jos se vihiä sellaisesta saisi.
Ja toisekseen, mahtaisiko maailma sijoiltaan kääntyä, jos purtensa myötätuuleen laskee. Niinpä tuo sydäntä hypitytti, kun hän Lettusen ohitse kulki. Lettunen kesytti häntä salaa katseellaan ja kutsui luoksensa. Ei tietänyt se hyvää. Noita tuollaisia kuin periaatteita, kun ei ollenkaan ymmärtänyt.
Taisi se nyt lähteä menemään huuhan jäljille. Meni, hulluun suuntaan se nyt meni. Se kun aina ajatuksissa tuo Lettunen pyöri. Ja tuli siihen sitten se yksi, se — rakkaus, joka vasta mestari on. Sen tahtipuikon jälkeen kun tanssii, niin se sitten vasta polkkaa on.
Ja sitä tanssia he nyt tanssivat. Ja eipä aikaakaan, niin Lettunen kutsui häntä omaksi pullukakseen, ja hän kutsui Lettusta omaksi pörhykäksensä, sillä joskuspa, kun Lettunen istui suutarin rummullansa, kenkä polvien välissä, tempasi Hilta kengän, istuutui lapsen kanssa Lettusen syliin, asetti kengän omien polviensa väliin, ja siinä piti Lettusen nakutella sitä. Ja hän pörrytteli Lettusen tukkaa ja Lettunen nauroi ja lapsi nauroi ja Hilta nauroi.
"Onpa onni, ettei tuo lapsi osaa puhua", sanoi Lettunen, "jo tässä oltaisiin helisemässä".
"Kullan murunen, elä viitsi opetellakaan puhumaan, enkelini."
"Suojelusenkelisi!"
"Ha-ha-haa."
"Enkelin suojatit. Ha-ha-haa."
"Mutta mikä meidät lopulta perinee", kysyi Hilta.
"Mikä muu kuin yhteinen leipäkannikka, jos ei tämä tunteitten ylenpalttisuus ala lakata ahdistamasta. Eikö se rouva epäile?"
"Ei se epäile."
"Ole vain kuuliainen rouvalle, niin ei se huomaa, eikä uskalla epäilläkään."
"Minä kysyin eilen rouvalta, onko rouva minuun tyytyväinen, vai onko jo syytä valittaa?"
"Ha-ha-haa. Ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, että hän on sitten tyytyväinen. Että parempaa hän ei tarvitsekaan."
"Ha-ha-haa."
"Että 'oli ihan onni, kun Hiltan sain', sanoi."
"Ha-ha-haa! Minun onneni."
"Ja minun onneni ja hänen onnensa."
Niin he elivät onnellisina kolmisin saman katon alla. Rouva ei huomannut mitään. Hiltalla oli hauskat päivät, eikä Lettunenkaan moittinut osaansa. Hilta sanoikin, että hän oli oppinut rakastamaan Lettusta ihan todellisesti, kuin omaa miestänsä. Ja Lettunen sanoi samaa. Heitä jännitti tämä salaisuus, joka heitä ympäröi ja sitoi. Oli hauskaa arvuutella, miten se siitä selviäisi.
"Erolla se nätisti selviäisi", kehoitti Hilta.
"Niin se selviäisi, jahka ma kerkiän", lupasi Lettunen.
"Rakastathan sinä nyt minua?"
"Tottahan, ketäs sitten. Sitähän minä teen tavallakin."
"Etkä rouvaasi —?"
"Ee-en, mitä minä siitä, lipposesta."
"Mitenkä sinä sen otit?"
"Kun pappi sen minulle antoi."
"Antaa se pappi sinulle minutkin, kun anoo."
"Taitaisi antaa."
"Onko sinussa miestä vain anomaan?"
"Miestä? Miestähän minussa toki on. Johan aina olen ollut sanani kokoinen. Sinut minä otan. Enkä paljon petä."
Voihan hänelle sanansakin pitää, ajatteli Lettunen. Sillä eipä ollutkaan mikään mitätön ihminen tämä Hilta. Hän oli niitä konstikkaimpia, mitä Lettunen oli nähnyt. Kosketa häneen vain pikkusormellasi, niin on kuin sähkövirtaa olisit koskettanut, sellaisen voiman siitä sai. Ja miten sirosti se elämän otti, ei siinä huokailtu eikä päätä kallisteltu. Eikö liene ollut vain ihan oikeimmassa kaikessa tämä Hilta, vaikkei se ajatellut paljon mitään, kääntelehti vain laiskana kuin tuo emäsika tiepuolessa kuumalla paisteella. Ja sikaa se muistutti niin ihmeesti, vaikka kaunis oli, niitä komeimpia naisihmiseksi. Mikähän manan mahti siinä asusti naisessa tuollaisessa, joka teki mitä tahtoi, otti kenen tahtoi, miellytti ketä tahtoi välittämättä mistään. Vähällä piti, ettei Lettunen ajatellut kärsineensä suurta vääryyttä, kun oli ollut niin kauan uskollinen entisessä avioliitossaan. Erehdys se oli ollut.
"Jos olisi tiennyt, että tuo noin myttyyn meni, olisihan tuon saanut olla tekemättäkin", sanoi hän Hiltalle.
"Saapihan sen tekemättömäksi, jos tahtoo", sanoi Hilta. "Ottaa eron."
"Mitä hän siitä itse sanoisi? Jos suuttuu hyvinkin."
"Minä pidän kuitenkin omani."
"Pidä sinä vain."
"Ja mitäs sinä?"
"Minä pidän kanssa omani. Mikä meidän on näin ollessa. Tämähän mukavaa vasta onkin. Ei olla pikkumaisia."
"Eikä olla."
"Kyllä se siitä selviää aikanaan. Suotta tässä myrskyä nostatella."
"Selviää kai se. Pahemmatkin pulmat ovat maailmassa selvinneet", myönteli Hilta.
Ja selvisihän se.
Rouva Lettunen alkoi tuntea ilmassa jotakin outoa. Hilta katsoi väliin Lettusta liian rohkeasti. Lettunen vältti hänen katsettansa ja sen silmät luppasivat niin viekkaan näköisinä rouva Lettusesta. Niin alkoi hän salaa tarkastaa heitä. Ja peliähän siinä oli, se oli selvää. Viisas ei epäilekään, ellei ole mahdollisuuksia, päätteli hän. Ja hän epäili ja hän oli varma. Hän odotti vain, että voisi sen todistaa itsellensä. Hän oli tuskaisa ja kiukkuisa, mutta ei voinut puhua kenellekään mitään.
Eräänä lauantaina järjesti hän niin, että hän pääsi työstänsä tuntia ennen kuin tavallisesti. Hän livahti salaa kyökin ikkunan taakse ja katsoi sisään. Hän näki, että Hilta kohosi Lettusen sylistä, kun huomasi ikkunassa varjon. Niinpä se selvästi oli. Muuta ei tarvittukaan.
He olivat äänettömiä molemmat, kun hän tuli sisään.
"Kiirepä Hiltalle nyt tuli", sanoi hän.
"Mitä, näitköhän sinä nyt unta", sanoi Lettunen.
"Näin sitä unta, jota en olisi luullut tarvitsevani nähdä", sanoi hän kiukusta vapisten. "Näin teidät sylityksin."
"Meidätkö, ehei, taisitpa nyt erehtyä", sanoi Lettunen. "Onpa näkösi tosiaan huonontunut. Pitää hankkiaksesi silmälasit."
"Näkeepä näillä tarpeeksi ja liikaa ilmankin. Mitähän sitten näkisikään silmälaseilla."
"Mitäs tyhjää kiellät, Lettunen", sanoi Hilta. "Asia on, niinkuin tämä nainen sanoo. Sylitysten oltiin. Ja miksi niin oltiin? Siksi, että me olemme rakastuneita."
"Niin yksinkertainen asia vain."
"Niin yksinkertainen asia vain", sanoi Hilta.
"Vai rakastuneita, ähää?"
"Niin ollaan ja kovasti ollaankin", kehui Hilta.
"Sittenhän sille ei mitään mahda."
"Ei sille nyt mitään mahda. Jos on rakkaus, on hyvin siveellistä rakastaa, jos sitä ei ole, ei ole siveellistä rakastaa, rouva itse sen sanoi."
"Ähää. Ja vihkiminen, mihinkä se joutuu?"
"Onhan pappi teidät vihkinyt. Sehän vihkii tarkemmin asiaa ajattelematta, tietääkös se, kenen kenelle antaa. Vaan kuuluipa tuo sanoneen, kertoi tämä Lettunen, että rakkaus on ylin kaikista. Se liiton solmiaa ja se sen pyhittää. Jos se kutinsa pitää, niin meidän liittomme se toki vahvistaa niin että ropsahtaa, sillä jos mikä, niin rakkaus tässä ylimmällä oksalla kiikkuu. Minäpä menen puhumaan sille, mitenkä meille kävi."
"Ole hiljaa nyt", kielsi Lettunen.
"Ei, kerros vielä, kerros vielä. Antaa tulla vain", huusi rouva Lettunen.
"Sanoi Lettunen itse, että rouva ei ole mitään minuun verraten. Niin saa nyt ottaa paremman, jos tahtoo."
"Ottakoon, ottakoon!"
"Se kertoi erehtyneensä ensi kerralla, tottumaton kun oli ottopuuhiin."
"Eihän nyt erehdy!"
"Nyt se sanoi tietävänsä, mitä rakkaus on!"
"Senkin — lesti!"
"Mitä varten rouva häntä lestiksi sanoo, minun miestäni ei saa haukkua!"
"Lesti, lesti! Ja montako rouvaa sinulla on ollut, Lettunen?"
"Niin rouvaako? Montakos niitä? Tämä oli vasta toinen."
"Ja sinä tunnustat?"
"Mikäs tässä auttaa. Tämä on numero toinen."
"Ja ilkiät?"
"Kun kieltää ei voi. Minkäs tässä taitaa, syntisparka. Luuletkos minulla tässä hauskan olevan!"
"Senkin — pikipallo!"
"Minun miestäni ei saakaan haukkua", sanoi Hilta. "Minä kun selitän papille, että se entinen rouva kun haukkuikin sitä päivät pitkät pikipalloksi ja lestiksi ja jos miksi."
"Et tarvitse selittää. Saat sen hyveliinisi pitää, saat, minun puolestani!"
"Ihanko totta, rouva?"
"Totta, totta — toinen rouva!"
"Mutta mamma, elähän suutu", kieloitteli Lettunen.
"Vai elä suutu!"
"Joka miehensä jättää yksin kotiin, se hänestä jääköön", sanoi Lettunen.
"Maailman mammona on silloin makiampi kuin koti ja mies", perusteli Hilta.
"Ähää!"
"Enkä minä olisi ryhtynytkään huonoihin kauppoihin, mutta kun Lettunen lupasi ottaa minut ja panna rouvan pois viralta."
"Hilta", varoitti Lettunen.
"Kun lie luvannut, lupansa pitäköön!"
"Eihän se ollut mitään vakavampaa", koetti Lettunen peräytyä.
"Naida sinä lupasit", sanoi Hilta. "Elä sinä, Lettunen, nyt vikuroi. Nythän tässä on se tilaisuus, jota olet odottanut. Ja voithan vielä valita, jos ostat minut irti."
"Enkä valitse enkä osta! Pahus!"
"Ei tarvitse valita", huusi rouva. "Minä se tässä talossa vielä määrään. En ole Lettusen valittavissa enää. Pois lähden. Pois lakaiskaa minun jälkeni, pois!"
"Mutta mamma, rouvani", hätääntyi Lettunen.
"Vaiti, Lettunen", sanoi Hilta.
"Mamma, Hiltahan ei ole minulle mitään — periaatteellisesti."
"Onhan käytännöllisesti!"
"Lettunen, eihän sinun enää tarvitse pelätä rouvaasi, entistä rouvaasi. — Hänhän kerää jo tavaroitaan, näethän", sanoi Hilta.
"Et tarvitse pelätä. Pelkää vain toista rouvaasi."
"Minä en olekaan mikään hirviö."
"Et, käärme vain."
"Lettus-kulta, kuuletko sitä", sanoi Hilta.
"Anna sen olla", sanoi Lettunen.
Rouva oli mennyt kamariin ja paiskannut oven kiinni. Hän alkoi pakata siellä tavaroitaan kokoon lähteäkseen heti pois. Hän ei voinut enää jäädä tänne.
Miten kurjasti nyt oli käynyt. Tämä hänen Lettus-parkansa, joka oli hänestä ollut varma kuin majakka, osoitti nyt tuollaisia taipumuksia. Voipa kurjuutta kuitenkin. Eipä hän ollut tuntenut häntä lainkaan. Hänen itserakkauttaan loukkasi vielä se, että se oli vain piika-Hilta, joka hänet laudalta löi. Sehän se velloi ja käänsi kaikki tunteet hänen rinnassansa, niin että siellä oli kuin kuhiseva käärmeenpesä. Ja tätä maailmaa, tätä kavalaa, oli hän rakastanut ihanteellisella rakkaudella, ensiluokkaisella ihan. Olipa hän ollut narri. Se olikin tuo Hottiska ollut oikeassa. Näkyipä hän asiat tietävän. Vaikka millä hinnalla olisi hän ostanut entisen onnensa takaisin. Ei niin, että hän entistä valhetta kaipasi, vaan niin, että se todellisuudessa olisi ollut sellaista, joksi hän sen ennen tätä syntiinlankeemusta luuli.
Että mies rakasti häntä ja hän rakasti miestä. Mies oli mitätön, suutari, Lettunen vain, ja hän, mikäs hän oli, sisukas vaimo. Mutta häiriytymätön elämä rakkaudessa, se oli paratiisin elämää se!
Ja nyt oli hänet syösty sieltä alas, alimpaan, — ah! Mitä tuskia hän tunsi. Hän halusi kostaa. Mutta hänen kostonsa oli voimatonta, eikä se heihin ylettynyt. Se lisäisi vain heidän onneaan ja he nauraisivat hänelle. Hän toivoi, että Lettunen alkaisi juoda ja joutuisi rappiolle. Ja että Hilta pettäisi hänet ja hän saisi tuntea tätä samaa tuskaa. Ja sitten Lettunen kaipaisi häntä, vaan hän kulkisi ohi silmää räpäyttämättä ylväänä kuin Pohjantähti. Ja Hiltan, tuon salamanterin, tuomitsi hän alimpaan maanosaan, sinne missä kattilat kaikki kiehuivat ja ikuinen porina kävi. Mutta vaikka hän mitä julmia ajatteli, eivät ajatukset viilentäneet hänen rintansa polttoa. Ja itsekin tunsi hän olevansa syvällä, syvällä, siellä syvimmässä maanosassa, jossa pahat ajatukset kuin tyydyttämättömät liekit nuoleksivat hänen sydäntänsä. Tyydyttämätön kaipaus pahaan, ikuiseen pahaan! Sillä mitään hyvää ei ollut missään, ei hänessä eikä muissa, ei koko maailmassa, se oli valhetta vain, petosta ja erhettä kaikki! Vaatipa petollisuutta ja oveluutta tämä elämä, muita aseita ei tarvittukaan! Sehän se häntä loukkasi, haavoitti ja satutti! Sehän se aivan myrskyaallot rinnassa nostatti. Ei tarvittu sankaruutta, ei kieltäymystä! Ei taistella täällä voinut! Petollisuutta ja oveluutta! Hänestä tuntui, kuin kahleet olisi lyöty raivoavan ja haavoitetun pedon käpäliin, joka oikeuttaan ja oloaan puolsi. Hän kuuli etuhuoneessa kuiskailtavan. Kuiskailkoot. Mitä se häneen enää kuului. Hän jättää taistelutantereen.
"Taitaa se lähteä pois, kokoo tavaroitaan", sanoi Hilta Lettuselle.
"Ihmekös tuo. Sehän suuttui. Sinä olit suurenmoinen, ha-haa!"
"Pahempaakin. Minähän teen mitä ikinä, saadakseni oikeutta itselleni."
"Se on oikein se."
"Mitä sinä noin mietit?"
"Taisi kuitenkin tulla tehdyksi tuhmuus", sanoi Lettunen huolissaan taas.
"Vieläkös, tällaistahan maailmassa paljon tapahtuu. Maailmaa näin muodostellaan ja parannellaan."
"Pakkoko sitä olisi parantaa. Hyvähän se oli."
"Pakko kai se nyt on parantaa. Ja mikä meidän on tänne jäädessä. Hyvä siitä tulee."
"Taitaa tulla."
"Ei hätää mitään."
"Taitaapa niin olla." Sillä mikäs hänellä oli oikeastaan hätänä, Lettusella. Jos toinen rouva läksi, jäi toinen jäljelle toki. Oikeastaan se oli etuisuus ja vapautus hänelle. Kyllä tämä Hilta sentään oli sopivampi näin suutarismiehelle. Ensikseen niin kaunis ja pulski, toisekseen ilman sivistystä ja muita periaatteita. Nehän olivat etuja, joita ei edes rahalla saanut. Sillä minne pani nainenkaan sivistyksensä, jos oli sitä kerännyt, mukana se piti vain pitää ja kovasti siitä vain haittaa oli. Noin niinkuin vapauden suhteen etenkin. Ehkäpä hänkin sai nyt olla vielä miesten mukana, vaikkapa tuon Hottisen, ja ottaa pienet virkistysryypyt työn lomassa, kun hallitus muuttui. Miksipä sitten estämään eroavaa hallitusta. Jos rouva haluaa mennä lapsineen pois, menköön toki. Tottapahan tietää, mitä tekee. Ja minkäs sille pippuripussille taitaa.
Ja niin sai rouva Lettunen pakata tavaransa kenenkään estämättä. Hän kääri vaatteensa nyyttiin ja otti lapsen käsivarrellensa.
Keittiössä oli Hilta kaatanut vehnätaikinan pytystä leipomapöydälle, leikkasi siitä kappaleen ja alkoi hieroa sitä. Rouva näki hänen asettaneen ruokapöydälle vain kaksi lautasta, itselleen ja isännälle, asettaneen siihen voita, leipää, piimää, sekä leikkaamatta sen suuren ja pitkän makkaran, jonka hän oli tullessaan tuonut pyhän varaksi. Se raivostutti häntä. Tempaanko pois tuon makkaran, vai mitä? Puolen metrin makkara! Ja ei kuin leikkaamatta pöytään! Mutta sitten ajatus, kauhea ja kurkkua kuristava törmäsi kuin peto hänen kimppuunsa ja oli tukahduttaa hänet, niin se voimat vei. Yhtäkkiä se kauhea totuus, ettei hän saanutkaan enää koskaan, ei koskaan, istuutua tuohon pöytään kuin omaansa, selvisi hänelle! He söivät nyt kahden, nuo! Makkarankin! Ja se oli hänen. Tuo mies, joka oli hänen! Ja tuo nainen, joka oli vain vieras ja palvelija. Ja tässä kodissa, joka oli hänen. Hän jätti kaikki heille. Mutta hänhän oli hullu. Nythän tämä vasta sekaisin olikin.
Suru, todellinen ja suuri kuin rannaton meri, avautui hänen eteensä ja näytti ylipääsemättömältä. Menettää kaikki omansa! Olisi tehnyt mieli itkeä, sydänalassa alkoi aallehtia niin. Mutta ei, hän ei saanut vuodattaa kyyneliä heidän nähtensä, sitä he eivät ansainneet, ja se olisi tehnyt heille vain hyvää.
Mutta jonkunlainen pieni toivo, saada jälleen sovinto, pilkahti mielessä, ja nöyrtyneenä, ääni tummana väristen, sanoi hän Lettuselle:
"Kuinka syvästi sinä olet haavoittanut minun sydäntäni, Lettunen. Jospa tietäisit minun rintani tuskaisat tunteet."
"Sepä nyt sattui ikävästi", paheksui Lettunen jo.
"Enkö ollut puhdas puoliso? Ja mikä minä nyt olen?"
"Jotta juu, puhdas, puhdas mikä puhdas, tuota, tarkoitan, että jotta, tulipa tässä nyt tehdyksi tekoset, tuli."
"Mehän olimme niin onnellisiakin, emmekö olleet?"
"Joo, hyvinkin, eritoten onnellisia, ei siitä puutetta, onnesta, tarkoitan. Mutta mitähän jos — jos kadut, kun lähdet kiertämään maailmaa ehdoin tahdoin?"
"Minua on loukattu."
"Onhan sinua loukattu. Mutta onhan tässä niin sanoakseni koti."
"Mutta miehen pitää olla kunnian mies."
"Niinhän pitäisi, se on oikein se. Mutta mistä sen kunnian miehen nykyään ottaa", kysyi Lettunen. "Taitavat olla sukupuuttoon kuolleita, niinpä minä olen kuullut", arveli hän.
"Mies antaa naiselle paljon", sanoi rouva jo tyyntyneempänä ja sovintoa jo toivoen, "kun antaa naiselle kodin. Mutta nainen antaa miehelle kaikki, kaikki, kuin elämästä ja kuolemasta irti on ja saa. Että hänellä ei ole enempää kuin kaikki, kaikki, ei ole hänen vallassansa." Ja hän toivoi nyt että asia selviäisi ja Lettunen näkisi eron hänen ja tuon toisen välillä ja ymmärtäisi vihdoinkin, kuka heistä kukin oli.
Mutta mitäs vielä, ymmärsikö se. Ei se ollut niinä miehinäänkään taas, raapi vain korvallistaan, niin hän teki silloin, kun mietti kovasti ja oli epävarma. Ja epävarma hän nyt oli. Hän tunsi, että rouva tahtoi sovintoa, ja hän olisi sopinut, mutta kun tuossa seisoi tuo Hilta ja lykkäsi tuota taikinaa niin. Ja sillekin oli tullut luvanneeksi jos jotakin.
"Joo, kyllä se niinkin on", sanoi hän vain, ja rouva ymmärsi, ettei hän enää mietikään. Häntä suututti kovasti.
"Vai niin onnellisia olitte", sanoi jo Hilta, kun tunsi olevansa voiton puolella.
"Niin olimme", kivahti rouva, "kunnes tuli tähän tuo — käärme!"
"Sanotko minua käärmeeksi?"
"Käärme, käärme!"
"Varo sanojasi!"
"Käärme."
"Tahi annapa kun heitän sinut ulos! Kuuntelepa tuota rouvaasi, Lettunen, kun haukkuu minua."
"Elä nyt, Hilta", varoitti Lettunen.
"Saako hän herjata minua, rouvaasi, toista rouvaasi? Enkö ole yhtä hyvä kuin hänkin, ehkä jostakusta parempikin."
"Elähän nyt, Hilta", pyysi Lettunen.
"Antaa sen käärmeen laulaa", sanoi rouva. Hän oli saanut täydet voimansa takaisin ja oli taistelunhaluinen taas. "Laula, laula, kielellään se käärmekin laulaa myrkkylaulujaan."
"Milläs se kuiva puupölkky laulaa? Lastulla se laulaa. Ei se laulu miehelle kelpaa, kuivalta kuulostaa."
"Ähää!"
"Kun pysyy naisena, sanoi entinen miehesi, muuta ei tarvitse onneen."
"Huonona naisena."
"Mutta huono se ottaa, kenen haluaa."
"Aviovaimolta."
"Aviomieheksi!"
"Haa!"
"Eikä sillä saa olla silmiä päässä, joka sinuakin rakastaa, ja pää sillä pitää olla paperista vain, että lakipykälät siinä pysyy. Eihän sitä oikea mies siedä. Minun mieheni, sinun miehesi, sinuun kyllästyi!"
"Kyllästyköön. Lettunen, mitä se ymmärtää! Suutari! Mikä on suutari? Lestinnakuttaja, nahkan nipertäjä, narri mieheksi!"
Nyt olivat kaikki sovinnon mahdollisuudet menneet, välähti rouvan päässä. Mutta hän ei siitä välittänyt enää.
"Häpeä, joutuakin tuollaisen kanssa naimisiin, häpeä!"
"Hyvä mies, hyvä mies, kyllä ottaisit vieläkin", sanoi Hilta.
"Naiset, elkää taas, hyvät naiset", pyyteli Lettunen ja ojensi jo hätääntyneenä käsiänsä molemmille, mutta turhaan. — Ei auttanut mikään. Hän pujahti ovesta ulos.
"Helpompi on kamelin tulla neulansilmän läpi kuin sinun tulla enää suutarinkaan rouvaksi", virkkoi Hilta.
"Käärme!"
"Senkin — laintaulu!"
"Jos minä luen sinulle vähä lakia!"
"Lue!"
Rouva Lettunen laski äkkiä lapsen käsivarreltansa lattialle, tempasi makkaran pöydältä ja alkoi sillä kurittaa Hiltaa. Makkara taittui ja kappale lenti lattialle, mutta rouva löi yhä, huohotti, eikä keskeyttänyt tointansa. Silloin Hilta koppasi palan taikinaa ja taputteli sillä rouvan poskea. Rouva kaappasi pöydältä hieromattoman taikinan ja taikinoi sillä Hiltan pään, hiukset ja kasvot kokonaan.
Hilta huusi, rouva ähki vain ja lapsi nauroi lattialla ja ojenteli käsiään, hän olisi tahtonut myös taikinaa. Rouva otti lapsen syliinsä ja nyytin käsivarrelleen ja painui ulos paiskaten oven mennessään kiinni.
Oven takana etehisessä seisoi Lettunen ja raapi päätänsä, sillä hän mietti. Se raivostutti rouvaa, hänen tappeluhalunsa ei ollut talttunut. Hän pisti lapsen etehisessä olevaan pesuvaatekoriin, tempasi etehisen nurkassa olevan vesisankon ja kaatoi sen Lettusen päälle.
"Ee — elä veikkonen, kastua — uu —"
Sitten rouva tempasi lapsen ja nyyttinsä taas ja kuin tuulispää läksi hän huvilalta.
Sinä päivänä ei hän tullut takaisin eikä huomennakaan vielä. Hän asettui kaupungissa uuteen asuntoonsa.
Tuli maanantai, silloin päätti hän hakea ompelukoneensa pois.
Hän meni ensin rouva Hottista tapaamaan ja kertoi hänelle kaikki.
Rouva Hottinen oli jo kuullut erosta ja oli mielessään antanut anteeksi rouva Lettuselle hyvänpäiväntekemättömyydet ja kaikki. Sillä hän sääli häntä. Hän asetti heti kahvipannun tulelle, ja ensi kertaa kuin samanarvoiset ja samansäätyiset sisaret he juttelivat nyt.
"Enkö sanonut sinulle, että elä ota vierasta naista luoksesi, sillähän synnille portit avaat."
"Kuka sitä olisi uskonut omasta miehestä."
"Mies kuin mies. Minäkin kehoitin sitä tyttöä leikilläni narraamaan Lettusta."
"Kyllä te olette. Sinun ainakaan ei tarvitse pelätä."
"Eipä kai."
"Kun mies ryyppää, saa sen toki itse pitää?"
"Voi niinkin olla, voi miten vain. Asui tässä meillä, ennenkuin te tähän muutitte, yksi irtolaisnainen, piika, Katri-niminen. Sillä ei ollut työpaikkaa, kun laiska oli, niin minnepä meni, tänne tuli ja tässä asui kuin kotonaan, koska se oli saman puolen ihmisiä, oli minun sisareni. Ja eikös vain joutotytön silmistä tämä Hottinen näyttänyt perin korealta. Arveli kai liikaa sen minulla olevan. Se sitä katsastamaan. Ja kun sanon, jätä nyt tuo, ei ole ymmärtävinäänkään, ähää. No, minä ajan tytön pois."
"Elä, missä se nyt on?"
"Voi veikkonen. Se keinotteli itselleen rikkaan ja ikälopun lesken, jonka kuolemaa se nyt odottaa. Mitenkäs muuten."
"Ei ole enää teillä käynyt."
"Ei, ehei. Se kun on rikas. Ei se päivääkään minulle enää sano, kun vastaan tulee."
"Elä toki."
"Mitenkäs muuten. Voi olla äkeissään, ja rikkaana saakin olla äkeissään, kun sen juonet hoksasin. 'Mitä sinä kalastelet toisen kalavesillä', sanoin vain. Vaan senkös silmistä suuret vedet tipahti, se osasi kaikki konstit, ja se sanoi, ettei hän Hottista huolisi, ei vaikka mikä, suotta hän vähä mielisteli, kun on saanut ilmaiseksi tässä olla. 'Mutta tuollainen maksutapa, se koituu minun vahingokseni.' Vaan se ei ole ymmärtävinään. 'Haepa nyt paikka ja heti', sanon minä. Ja hän haki ja sai ja katosi sen tien."
"Elähän nyt!"
"Kun vieras ei ole poikkeus, kun sukusi ei ole poikkeus, kun sisaresi ei ole poikkeus — lienetkö itse poikkeus täällä synnin alhokossa. Niin se synti kauniina edessäsi houkuttaa ja meidät syrjäpoluille eksyttää."
"Niin surettaa, niin surettaa."
"Mikä sitä yhdellä pienellä sydämellä surrakaan jaksaa."
"Elonvirta — siinä harhaan soutelee —"
"Siinä soutelee, minkä joutelee."
"Mutta siksipä tuo, tuo — siveys — sitä minä puollan."
"Puolla sinä, puolla veikkonen, jos ei käy raskaaksi soutaa vastavirtaa aina. Minä taas usein — tätä nyt omaa puhuakseni — ajattelen tuossa iltasilla kenkiä heittäessäni, vieläköhän monesti saanen tässä talossa näin rauhassa kenkiäni heittää. En minä vähällä Hottisen leivästä lähtisi. Koettaisit sinäkin sopia."
"En voi, sehän olisi siveetöntä."
"Ole kuvittelematta."
"Osaanhan minä työtäkin tehdä."
"Mutta mitä on työ? Se on synnin palkka. Miehen kukkaro se on se herttaisa päänalunen, jolla kaikki hyvät unet nähdään."
"Ei hän tunnusta minua rouvaksensa enää."
"Lettunen oli sentään mies, enkä minä Hiltalle sellaista lahjaa antaisi."
"En minäkään."
"Valtaa tuo pois."
"Kun Lettunen ei rakasta minua enää."
"Mistä sen tietää — tuollaisen suutarin rakkauden. Ja mitä se oikeassa puntarissa painaa! Oikeata rakkautta on enää lauluissa vain!"
"Sehän se surettaa."
"Vie suru suolle ja paina turvetta päälle. Pitää pilan pilana."
"Hyvä sanoa."
"Koeta kuitenkin katsastaa, jos voisit kotiisi takaisin tulla."
Rouva Lettunen lupasi katsastaa. Ja sehän olikin hänen hartain toivomuksensa. Mutta kun hän meni omalle puolelleen ompelukonetta perimään, ei kumpikaan herrasväestä vastannut hänen hyvään huomeneensa. Se häntä suututti.
"Kas istuvat tuppisuina kuin lakovarikset", sanoi hän harmissaan.
Ei vastausta.
"Tulin katsomaan, tällaistako se oikea rakkaus on."
Ei vastausta.
"Vai tällaista. Ihan istuvat kuin kaksi lettua lautasella."
Herrasväet eivät olleet kuulevinaankaan. Hilta istui keinutuolissa mahtavana, kädet ristissä vatsalla ja pyöritteli peukaloitaan. Lettunen oli könöllään sohvasängyllä, tupakoi rennosti ja pudotteli porot lattialle.
"Elä tuossa lattiaa töhrää, senkin porsas", sanoi rouva Lettunen, unohtaen hetkeksi, ettei hänellä ollutkaan enää komennusvaltaa täällä.
Sitten muisti hän sen ja tempasi käsiompelukoneen kainaloonsa ja läksi.
Poissa olivat siis kaikki toiveet siitä, että Lettunen olisi pyytänyt häntä rouvakseen vielä. Kaukana oli nyt se rouvuus.
Hän jäi kaupunkiin asumaan ja etsi työtä. Toisiin taloihin oli otettu uusia sijaan, joissakin pelättiin häntä, kun hän oli eronnut rouva. Mutta hän asetti suun säkkiä myöten, ja aika kului, mikä sen olisi voinut pysähdyttääkään ajanrattaan.
Huvilalla vietettiin Hiltan ja Lettusen häät kahteen kertaan, ensin epävirallisesti, ja sitten kun asia kypsyi siihen asteeseensa, virallisesti ja komeasti, vihkimisineen ja marjoineen. Hilta oli hankkinut pelimannin ja vieraita. Hän oli komea morsian puettuna ja putsattuna ja loisti hunnussaan kuin poutapilvi vain. Se Hottista ihmetytti, että tuota Lettusta oli niin lykästänyt. Hän tanssitti morsianta sulhasen edestä. Ja Hilta se vain nauroi. Hän miellytti Hottista, ja Hottinen miellytti häntä.
Siinäpä olisikin ollut komea mies, komeampi kuin hänen Lettusensa, mestarismies sellainen, joita harvoin tapaa, ajatteli Hilta. Olihan hän hänet nähnyt, mutta ei ollut koskaan näin selvänä ja iloisena tavannut. Kyllä tuollainen oikea mestarismies, milloin tahtoo, tuollaisen joutavan rajasuutarin, kuin hänen miehensä, aina voittaa. Ja somaa, että samaa ajatteli Hottinenkin. Ja tapahtui niin, että ennenkuin rouva Hottinen ja herra Lettunen asiasta mitään varmaa tiesivät, ja ennenkuin virallisista häistä oli kahta kuukauttakaan kulunut, olivat maalari Hottinen ja suutarinrouva Lettunen kadonneet huvilalta. Heitä ei löytynyt mistään. He karkasivat koko siltä paikkakunnalta ja painuivat jonnekin kauemmas, ties minne, onneansa kätkemään.
Herra Lettunen oli pienessä juhlahumakassa nykyään aina, hän vietti virallista hääjuhlaansa yhä. Huonekalut olivat jo menneet, vaatteita ja taloustavaroita vähän enää jäljellä. Hän kehui rouva Hottiselle, että hän viettää toisia erojuhlia samalla, siksi kunnes viimeinen naskalikin on mennyt. Ei ainoatakaan todistuskappaletta saa hänen syntiinlankeemuksestaan jäädä. Niin puhdas kuin hän oli maailmaan tullessaan, niin puhdas tahtoo hän olla, jos hän suutarin pyhään ammattiin vielä astuu ja vieraan kengän korjaustarkoituksessa käteensä ottaa. Ja jos hän itsensä kunnolliseksi huomaa, aikoo hän kosia vielä. Mutta vain yhtä naista, sitä, jolla on sädekehä päänsä ympärillä. Omaa kunnon rouvaansa numero yhtä. Sen jalkojen juureen aikoo hän syntisen olemuksensa kerta laskea ja armoa anoa.
Mutta vielä ei ole aika. Niin kauan kuin jotakin on, mitä menettää, se on menetettävä ensin. Sittenpä tietää, mitä vapaus on, ennenkuin sen kokonaan pois antaa.
Rouva Hottinen itki ensin murheen kyyneleitä. Etsi sitten työtä rakennusmailta, ja elämä alkoi kulua uusissa uomissaan.
Sitten ensi tilassa selvittyään siksi, meni rouva Hottinen entisen rouva Lettusen luo ja kertoi kuulumiset.
He päivittelivät yhdessä elämän menoa.
"Huomaa huviksesi, mitä tapahtuu, jos rakkaus ylimmällä oksalla kiikkuu, ja siveys aina mielessä liikkuu. Mitäs teki Hottinen muuta kuin tytön vei kun rakastui."
"Enhän minä tällaista toki —"
"Hyvä on suulla suurennella. Olet noin tyhmä, vaikka sinulla on lapsi."
"Onhan se lapsi. Ja hyvä onkin."
"Ja rakastat tuota?"
"Kissakin rakastaa poikiansa."
"Parin-, kolmenkymmenen vuoden perästä se on jonkun suutarin tahi maalarin rouva, poiskarannut, eronnut tahi eroava. Ja sinä nyt tuota pidät pyhänä kuin kirkon kynttilää. Ja varmaan tekisit sen edestä mitä tahansa —?"
"Tekisin."
"Pistäpä sitten pian vaatteet nyyttiin, niin viedään lapsi isänsä luo, niin jostakin päästä alkaa selvitä."
"Ei — ehei toki."
"Katsotaanpa, miten pappa siellä jaksaa, nyt sitä mentiin."
"En lähde, ellei tule hakemaan edes."
"Hakemaan, vaikka ei jaloillaan pysy! Sopii sinne nyt palata ilman juhlasaattojakin."
"Jos toinenkin rouva tulee?"
"Onhan ovi."
"Jos mies ei tahdo ajaa häntä pois?"
"Ei kysytä."
"Mutta kun hänet on vihitty?"
"Vihitään sinut myös."
"Toinen kerta?"
"Vaikka kolmas kerta, sittenhän se toden sanoo."
"Mutta hänen pitäisi ottaa ero."
"Sitä vartenhan niitä on virkamiehiä. Ottaa eron."
"Mutta jos hän ei minua tahdo?"
"Sanoi itse, raukka, 'entinen rouva jos olisi, se tämän kaiken selvittäisi, se minut kurissa pitäisi, muut eivät siihen pysty'."
"Ha-ha-haa", teki niin hyvää kuulla tuota, niinkuin ennen onnellisina aikoma.
"Olenhan minä pahuutta täynnä, eipä sen puolesta."
"Enkelit ovat henget, me olemme lihaa ja verta vain."
Ehkä olikin näin parempi, poimia Lettunen alhaalta pois, ajatteli rouva Lettunen, ehkä hänet sai rauhassa pitää nyt. Mutta vielä kuin synkkä pilvi kulki hänen mielensä kirkkaudessa, kun hän muisti nöyryytyksen, minkä hän oli saanut kärsiä ja nielaista kuin kuivan nahkapalan, mokomankin rakkauden tähden.
"Mitä elämä on minulle serveerannut, on julmaa, julmaa. Ensin antaa Lettusen. Mikä on Lettunen! Pieni suutarismies vain, melko mitätön turvaksi, niitä huokeahintaisimpia mitä on. Sitten ottaa senkin pois. Sitten tarjoo sen kättä taas, tahtoo taluttaa vihille toisen kerran saman suutarismiehen kanssa. Ja minä vain kaiken hyvänäni pidän. Joko minun järkeni on kääntänyt minulle selkänsä, kun se näitä teetättää?"
"Ähää, niin sitä täällä vain pukseerataan."
"Ja mitä se Hottinenkin?"
"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa."
"Uskotko."
"Kylläpä melkein. Tyttö karkaa siltä vielä. Odotetaan vain."
Ja niin läksivät he huvilalle takaisin. Rouva Lettunen kantoi lasta ja rouva Hottinen vaatenyyttiä. Kone jätettiin taas entiseen asuntoon.
Rouva Hottinen jätti vaatenyytin pihamaalla rouva Lettuselle, joka yksin, lapsi käsivarrellaan, astui jälleen kotikynnyksensä yli.
Lettunen nousi ylös, kun rouva lapsineen tuli sisään, kulki muutaman askeleen vastaan, kumarsi syvään ja sanoi:
"Terve tulemaan takaisin, minun turvani ja kallioni!"
Rouva ei osannut virkkaa mitään. Katsoihan vain Lettusen kurjaksi käynyttä pukua ja parroittunutta naamaa, katsoi oudoksuen entistä asuntoaan, joka oli nyt autio ja tyhjä, kuin maailma aikojen alussa.
Lettunen ymmärsi hänen sanattoman moitteensa.
"Anna anteeksi, korkea esivaltani", sanoi hän ja lysähti polvilleen hänen eteensä lattialle.
"Elä nyt tuossa!"
"Sinä taivaan talikynttilä, että sinä tulit pelastamaan vielä minut, poikaparan, pimeyden alhokosta."
"Nouse tuosta", sanoi rouva, "ja pistä edes kahvipannu tulelle, ellet ole sitä juonut".
"En ole sitä juonut."
"Keitä kahvit tuliaisiksi, niin siinä olisi edes jotakin — rakkautta."
"Heti, heti kohta."
Lettunen oli niin iloinen jotta. Hän kömpi ylös, haki rouva Hottiselta kahvijauhoja lainaksi, pesi siellä silmänsä, sai lainaksi Hottisen puhtaan paidan ja sitoi kaulaa peittämään Hottisen vanhan kravatin.
"On siinä nyt uusi sulhasmies taas", sanoi rouva Hottinen ja harjasi häntä.
"Ha-ha-haa, jos rouvani hyväksyisi minut eikä karkaisi pois."
"Olisi oikein, jos karkaisi. Kyllä te miehet olette maailmanlopun ihmisiä."
"Mutta ilman meitä ei teillä olisi ketään, kenelle anteeksi antaa ja kenelle näin hyvää tehdä."
"Juo tuosta hapanta piimää ja syö sillipala, niin olet raitis taas kohta."
"Minähän olen raitis. Kun esivaltansa saa nähdä, raitistuu kerralla", sanoi Lettunen hörppien piimää ja syöden paljasta silliä. "Kas noin. Sehän hyvää teki, on kuin uudestaan syntynyt taas."
"Ota ero entisestä."
"Se on tietty. Ero ja kova."
Rouva Lettunen oli purkanut nyyttinsä kamarissa ja pukeutui hänkin. Hän otti päällensä sen vaaleanpunaisen puseron, jossa oli pitsikaulus ja joka sopi hänelle niin hyvin.
Tuntui ihmeen juhlalliselta tämä elämä kaikesta maallisesta puutteesta huolimatta. Että Lettunen oli uudestaan nyt hänen sulhasensa ja hän hänen morsiamensa. Sehän nauratti melkein ja ihan kainostuttamaan pyrki. Että täytyi taas vihillä käydä, ennenkuin oman miehensä takaisin sai. Otettava se oli, vaikka kolmasti vihkiä piti. Mikä siinä. Paljon huonommin olisi voinut käydä. Koko Lettunen olisi voinut iäksi käsistä mennä. Ja se olisi ollut sentään surkeata. Miten hirveältä se hänestä oli tuntunut. Menettää miehensä!
Hän kähersi tukkansa ja katsoi itseään peiliin. Niin oli sievä. Hänestä tuntui, että Lettusen piti ihailla häntä. Sitten häntä hävetti, että hän näitä ajatteli ja vakavamman puolen asiasta sivuutti. Mutta kun se nyt tässä järjestyksessä väkisinkin ajattelutti, kaiken synkän juhlallisuuden kuin pois pyyhkäisi, taisteluasenteen lempeydeksi muutti ja aseen alas lasketutti. Mikäs henki se nyt häntä riivasi ja kädestä vei! No, arvaa sen. Hän oli rakastunut taas. Minkäs taisi. Niin mieltä hellyttämään pyrki. Olihan se suutari vain ja kehno mieheksi, mutta oli niin tuttu, niin armas kuin oma porsas! Ja nyt se oli taas hänen eikä kenenkään muiden!
Lapsi leikki keittiön lattialla jäljellejääneillä suutarintyökaluilla. Lesti oli sen laivana. Lettunen seurasi hänen askarteluaan ihastuneena ja kävi kutittamassa häntä leuan alta.
"Ähää, ähää, pits-pits-pienokaista, oman mamman vienokaista." No se sitten sattui, että hänellä oli ilmainen tyttö jo, kuin tuomenterttu, kuin katajanmarja, senhän hän oli kokonaan unohtanut ja laskuista pois pudottanut. Ähää, tiesipäs antaja, kenelle lapsen antoi. Jos mamma ei viihtynyt, hänpä tytön käteen tarttui. Tuollainen läskikäsi, tylleröinen, sehän oli papan tytön käsi, pulleroinen.
He istuivat kodikkaasti kahden kahvia juomaan, ja Lettunen kehui tyttönsä älyä.
"Ihan on äitiinsä tuo tyttö. Minä sitten ihastelen tuota naisväen älyä."
"Eläkä ihastele. Sano ennemminkin, miten tässä nyt eletään?"
"Niinkuin ennenkin."
"Minä, — huonosti, naimisissa olevan miehen kanssa? Ei-ehei!"
"No, mutta — mitenkäs?"
"Sinä nyt temput teit."
"Tein. Jos tuon olisin tiennyt, että myttyyn meni, tuo, noin, tuo avioliitto, avioliiton tapainen, olisihan tuon saanut olla tekemättäkin, hyvinkin, ja alun perin tyytyä vain sinuun, muutenkin. — Mutta, tuota, kuka arvasi? Ei kukaan. Ei nyt puhuta siitä, mamma-kulta."
"Mammahan minä olen lapsellesi."
"Ja mamma-rouva minulle."
"Missä lienee rouvasi."
"Tässä se istuu."
"Ei taida istua."
"Istuu se."
"Maailmalla missä lienee — armaasi."
"Tässä se on."
"Se vihittysi?"
"Tähän rouvaanpa vihitään kerta taas."
"Vai että vihitään aina vain."
"Mitenkäs, lujempi siitä sitten tulee."
"Oppinetko tuosta?"
"Minä osaan ulkoa jo kaikki kaavakkeet, kuta useammin sen läksyn lukee, sen paremmin sen taitaa."
"Ja mitä siinä sanotaan uskollisuudesta?"
"Ei siinä taideta mitään sellaisesta puhua."
"Ähää. Vaan minä sanon, jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä."
"Se on sinun katkismuksestasi."
"Sekin pitää osata. Sanopa siis!"
"Jos ei ole sivistystä, ei ole uskollisuutta."
"Se on selvää. Ja käännettynä, sanopa!"
"Jos on sivistystä, on uskottomuuttakin."
"Ei, ha-ha-haa."
"Jos on uskollisuutta, on sitä uskottomuuttakin, mutta hyvä vaimo kaikki anteeksi antaa, yhden erehdyksen ainakin. Ollaan nyt kotona vain eikä kuin koulussa."
"Sinulla on ehdot."
"Rakkaudessa. Ne minä pian suoritan."
"Ehdot uskottomuudessa."
"Nekin minä pian suoritan. Kultani, kultani!"
Kaikki nyt rouva Lettusta nauratti niin. Kun puhuu kuin lapsi, joka ei pahasta tiedä, tahtoo sanoa hänelle jotakin hyvää, eikä tiedä mitä, katsoo niin kauniisti lapsensilmillään, ihan kuin tuo pikku tyttö, mitään mistään ymmärtämättä. Tokko tiesi, että hän oli pahaa tehnytkään? Varmaan ei aavistanut, miten kipeästi kaikki oli häneen koskenut.
Eikö se ollutkin lapsi koko tuo mies? Sydän sitä ajatellessa hyvästä mielestä suli, sen pinta oikesi rypyistänsä suoraksi, ja nyt se lauhaa ja suoraa tahtia sykkimään rupesi.
Lettunen laskeutui polvilleen hänen eteensä ja sanoi nätisti:
"Elä nyt ole vihainen enää, kun oma pappasi pyytää. Pikipallokin kuumassa paisteessa sulaa."
"Enhän minä olekaan enää vihainen."
"Näytä se."
"Eikö se jo näy?"
"Ei näy. Näytähän!"
"Ha-ha-haa, en näytä."
"Näytä."
"En minä ilkiä."
"Ehkä olet unohtanut. Jos minä näytän esimerkkiä."
"Ei, ei, et saa", hän hyppäsi ylös ja nauroi. "Mennäänhän ensin naimisiin."
"Mennäkseen naimisiin, pitää rakastaa."
"Vieläkös!"
"Mutta koska olet vaimoni, niin minä olen sinun kanssasi naimisissa ja rakastan sinua."
"Etkä ole."
"Olen. Epävirallisesti ensin, sitten —"
"Et, et ole —"
Lettunen kulki polvillaan hänen perästään ja yritti ottaa kiinni, mutta ei saanut. Se rouvaa nauratti. Hän pujahti porstuaan pakoon. Hänen sydämensä alkoi pomppia ihan.
Hän kuuli miten Lettunen leperteli tytölleen, oli ottanut hänet syliinsä ja hyssytteli häntä.
Miten onnellista!
Oli korkea kesäpäivän kirkkaus. Se häikäisi ihan. Tämä on onnea, ajatteli hän. Onni hymyili taas. Huikea valhe!
Vaikka huikea, antaa sen olla! Hän janosi sitä, vaikka se valhetta olisi! Mitä se kehenkään kuului!
Hän istahti rappusille, oman kodin rappusille. Oli kuin hän olisi valtaistuimelleen taas asettunut.
Ruoho kiilsi maassa, puiden lehdet välkkyivät, hämähäkin seitit värähtelivät kuin hopeasäteet auringonpaisteessa jännittyneinä odottaen tuulta särkyäkseen. Hän katseli niitä ja hymyili, sehän oli onnenseitti, onnen kestämättömyys. Ensi tuuli sen särki, mitäs se siinä hauraana ja autuaana valossa vipaji! Tuli tuuli — ei kuin synti ja särki kaiken.
Mutta somapa oli tämä maailma. Nyt hän sen vasta näki. Kaikki niin täyttä. Mitä se tuo pikku lintukin peilaili tuossa. Mitä sinä tiedät synnistä, sirikka! Mitä tiesivät kärpäset ja ytykät muut? Annahan, vain yhden hartioille se oli pantu. Ja kanssarikollisia täällä oli jos kuin!
Mutta aurinko sulatti täällä luontoon heidät kaikki. Siihen sopi Lettunen ja hän, kärpänen ja sirkku-pieni. Nytpä hän sen vasta näki.
Mitä siis, jos Lettunen rakasti häntä? Hänkin rakasti Lettusta. Valhe, valhe? Elä, kukapa sen tiesi! Ja mitä se kehenkään kuului. Saaneehan vaimo miestänsä rakastaa? No, sepä ihme, ettei saisi!
Nuori mies ja nuori nainen, joilla on lapsi ja jotka aikovat asettua yhteen asumaan ja mennä naimisiin, mitäpä he voisivat muuta kuin rakastaa, jos ovat kilttejä.
Ja hänhän aikoi mennä naimisiin oman miehensä kanssa. Hänhän oli jo miehensä morsian, kolmas morsian! Ha-ha-haa.
Mutta kolme on onnenluku. Hätäkös siis!
Hänen sulhasensa tosin oli toisen mies. Toisen vaimon miehen hänkin ryösti. Ähää, eipä se pahalta tuntunutkaan.
Ja naurusuin, tyytyväisenä onnenosaansa palasi hän keittiöön ja alkoi askartelunsa.
* * * * *
Eikä ollut kulunut kolmeakaan kuukautta, kun maalari Hottinen palasi huvilalle kuluneena ja repaleisena. Hilta oli hänet jättänyt ja pettänyt.
Rouva Hottinen sääli häntä, kun hän kuin kerjäläinen ilmestyi kotiinsa. Hän laittoi miehellensä pesuvedet, asetti tuolille puhtaat vaatteet ja pani ruokaa pöytään.
Hän ei torunut eikä puhunut paljoa.
Niin alkoivat päivät kulua huvilalla kuten ennenkin.
Mutta rouva Hottinen ei ollut yhtä reimakka alussa kuin ennen, hän kehui potevansa hermotautia, hän sanoi pelkäävänsä vieraita hameita.
Hottisten puolella juotiin sunnuntaisin kuten ennenkin ja Lettusten puolelta kuului väliin kovaa ääntä. Rouva Lettunen puhui siellä muistosanoja edesmenneestä numero toisesta. Niin muodosteli ja varmenteli hän miestänsä kaiken varalle. Ja hän sai huutaa, siitä oli sovittu, sillä hänen hermostonsa oli kärsinyt haaksirikon, kuten hän sanoi.
"Enkä minä maailmaa muuksi sano, kuin mitä se on", sanoi hän, "yhdeksi lettutaikinaksi vain".
"No, no, mamma!"
"Ja melkein koko autuuteni ja siveyteni minä olen pantiksi pannut, saadakseni täällä jälkijoukossa juosta ja miestäni varjella."
"Elähän nyt, mamma."
"Mutta jos minä olen sovitteluihin ruvennut ja armoille antautunut ja aseen kädestäni laskenut, niin palkaksi minä ainakin huudan, hirveästi huudan!"
"Kyllähän ääntä ilmaan sopii."
"Sano ainakin läksysi nyt, Lettunen!"
"Jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä. Olisit heti sanottanut."
Niin se häntä komenteli. Mutta ei se mitään. Hyvä vaimo se oli. Kyllä sen kanssa olla passasi. Tuntui vain parhaalta sopia aina ajoissa. Sillä he olivat kuin luodut toisillensa. Ja olisivat olleet ennenkin, jos sen olisivat tienneet. Vasta syntiinlankeemus sen heille opetti.
Niin että kuolleet eivät olleet Usko, Toivo ja Rakkaus. Ne olivat niin kauniisti kultakirjaimin kirjoitetut Lettusen sängyn yläpuolella olevaan mustaan pahvitauluun, sekä olivat nyt kaivertumassa herran ja rouvan sydämiin. Niin että hurskaalta ihan olo väliin tuntui.
"Synti, synti, se paha, joka paikkaan se nenänsä pistää", arveli Lettunen hiljaa nakuttaessaan kenkää, "joka oksalla se kiikkuu ja liikkuu. Kuka olisi luullut sillä täällä olleen mitään tekemistä. Mutta olipas! Vaan paljonkos se hyötyy, kun se sivistyneisiin ihmisiin iskee. Tulepas nyt vielä, rintamassa täällä pojat seisoo!"
Vaan rouvapa sanoi joskus miehelleen tällaisen arvuutuksen: "Sanopas minulle, ketä rakastat ja miten rakastat, niin minä sanon sinulle, mikä olet."
Vaan mitäpä sellaiseen viisasteluun vaatimaton suutarismestari vastata taisi. Mykäksi se sillä kertaa teki.