SISÄLLYS:

1. Pollyn tulo. 2. Uusia tapoja. 3. Pollyn huolet. 4. Pikku seikkoja. 5. Ikävyyksiä. 6. Isoäiti. 7. Hyvästi. 8. Kuuden vuoden kuluttua. 9. Opetustunti. 10. Veljet ja sisaret. 11. Neulat ja kielet. 12. Kielletty hedelmä. 13. Päivänpaistetta. 14. Nuppuna katkaistu. 15. Kuperkeikkoja. 16. Vaatekatselmus. 17. Polly isoäidin osassa. 18. Tyttö joka ei uskaltanut. 19. Tomin menestys.

1

POLLYN TULO

— On jo aika lähteä asemalle, Tom.

— No, lähdetään sitten.

— En minä aio tulla, ulkona on märkää. Minun tukkani oikenisi piikkisuoraksi tällaisella ilmalla, ja minä haluan näyttää sievältä kun Polly tulee.

— Et kai luule, että lähden yksinäni hakemaan ihan vierasta tyttöä! Ja Tom näytti niin kauhistuneelta kuin sisar olisi sysännyt hänen harmikseen australialaisen alkuasukkaan.

— Tietenkin sinä menet. Se on velvollisuutesi, ja ellet olisi tuollainen jörrikkä, hakisit hänet mielelläsi.

— Tämä oli katala temppu. Tietysti arvasin, että minun on mentävä, mutta sinä sanoit tulevasi mukaan. Koetapa vastedes lykätä ystäviäsi minun niskoilleni. Toista kertaa et onnistu.

Tom nousi sohvalta närkästyneen päättäväisesti, mutta vaikutuksen pilasivat pörröinen tukka ja ryppyiset vaatteet.

— Älä nyt kiukuttele, minä pyydän äidiltä, että saat Pollyn lähdettyä kutsua tänne sen inhottavan Ned Millerin, johon olet niin ihastunut, sanoi Fanny toivoen sillä rauhoittavansa veljen kiihtyneitä tunteita.

— Miten pitkään tuo tyttö viipyy? kysyi Tom suorien vähän pukuaan.

— Ehkä kuukauden tai pari. Hän on hirmuisen mukava, pitäisin hänet meillä niin kauan kuin hän ikinä viihtyy.

— Ei hän sitten kauan ole, mikäli minusta riippuu, murahti Tom, jonka mielestä tytöt olivat aivan tarpeeton osa luomakunnasta. Nelitoistavuotiaat pojat ovat usein sitä mieltä, ja ehkä se onkin viisas järjestys; pojathan pitävät kuperkeikoista, ja kolme neljä vuotta myöhemmin he joutuvat tekemään oikein kunnon kuperkeikan, kun heistä tulee 'noiden harmittavien tyttöjen' nöyriä orjia.

— Kuule, mistä minä tunnen sen otuksen? En ole ikinä nähnyt häntä eikä hän minua. Sinun on tultava mukaan, Fan. Tom pysähtyi ovella kauhusta ajatellessaan, että joutuisi ehkä pysäyttämään lauman vieraita tyttöjä ennen kuin keksisi oikean.

— Löydät varmasti hänet, sillä tietysti hän odottaa ja tähystelee meitä. Kyllä hän sinut tuntee vaikken minä olekaan mukana. Olen selittänyt hänelle, minkä näköinen olet.

— Mutta ellei hän tunnekaan? Peiliin vilkaisten Tom sipaisi kiharoitaan täysin varmana, että sisar oli kuvannut hänet epäoikeudenmukaisesti.

— Mene nyt, muuten myöhästyt, ja mitä Polly silloin ajattelee minusta, komensi Fanny ja tönäisi kärsimättömästi veljeään.

— Tietysti hän ajattelee, että välität enemmän kiharoistasi kuin ystävistäsi, ja siinä hän on oikeassa.

Tyytyväisenä letkaukseensa Tom laahusti huoneesta. Hän tiesi olevansa myöhässä, mutta ei halunnut kiirehtiä ennen kuin oli pois näkyvistä.

— Jos minä olisin presidentti, säätäisin sellaisen lain, että pojat olisi aikuisiksi asti pidettävä lukkojen takana, sillä he ovat totisesti maailman pahimpia kiusankappaleita, sanoi Fanny seuratessaan, miten laiskasti veli maleksi katua pitkin. Mutta Fanny olisi tainnut olla toista mieltä jos olisi ollut mukana, sillä heti kun Tom kääntyi kulmasta, hänen käytöksensä muuttui kokonaan. Kädet ilmestyivät esiin taskuista. Hän herkesi viheltämästä, aukaisi takkinsa napit, työnsi lakin niskaan ja pinkaisi juoksuun.

Juna oli juuri tullut, kun Tom saapui asemalle tulipunaisena ja läähättäen kuin kilpahevonen.

— Tietysti hän on samanlainen rusettiniekka kuin kaikki muutkin. Miten ihmeessä tunnen hänet? Fan oli kelju, kun pani minut tulemaan yksin, ajatteli Tom tarkastellessaan asemahuoneen läpi tulvivaa ihmisvirtaa. Hän katseli hiukan pelästyneenä nuoria neitosia, jotka kulkivat ohitse. Kun kukaan heistä ei näyttänyt etsivän ketään, hän ei puhutellut heitä, vaan tarkasteli jokaista uutta ohikulkevaa joukkoa kärsivän näköisenä kuin uhrilammas. — Tuossa hän nyt on, hän tuumi itsekseen, kun vähän päästä huomasi erään hienohelman seisovan kädet ristissä, päässä pienen pieni hattu ison hiusvuoren huipulla. — Kaipa minun on tuota puhuteltava, mietti Tom ja lähestyi verkalleen neitosta rohkaisten mieltään. Tytön puku lepatti niin täynnä nauhoja ja rimssuja, röyhellyksiä ja höyhentöyhtöjä, että se näytti tuulen riepottelemalta.

— Anteeksi, oletteko te Polly Milton? kysyi Tom nöyrästi pysähtyen hulmuavan tuntemattoman eteen.

— En ole, vastasi nuori neiti tuijottaen kylmästi poikaan, joka perääntyi nujerrettuna.

— Missä kummassa hän on? mutisi Tom harmissaan aikoen lähteä tiehensä. Takaa kuuluva joutuisa jalkojen kopse sai hänet kuitenkin kääntymään, ja hän näki pienen punaposkisen tytön, joka iloisena ja reippaasti juoksi halki ison asemasalin. Tyttö hymyili ja viittoili matkalaukullaan Tomille, ja tämä pysähtyi odottamaan mutisten itsekseen: — Mahtaako tuo nyt olla Polly?

Tyttö tuli hänen luokseen käsi ojossa ja sinisissä silmissä ujon iloinen katse.

— Sinähän olet Tom, etkös olekin?

— Olen. Mistä sinä tunsit? Ja hämmästyksissään Tom pudisti huomaamattaan tytön kättä.

— Fan kertoi, että sinulla on kihara tukka ja hauskan näköinen nenä ja että sinä vihellät usein ja pidät harmaata lakkia silmille vedettynä, niin että tunsin sinut heti.

Ja Polly nyökkäsi ystävällisesti jättäen kohteliaasti sanomatta tukkaa punaiseksi, nenää nykeröksi ja lakkia vanhaksi, vaikka Fan oli huolellisesti teroittanut hänen mieleensä näitä seikkoja.

— Missä sinun matka-arkkusi ovat? kysyi Tom muistaen velvollisuutensa, kun tyttö ojensi hänelle pienen laukun, jota hän ei ollut tarjoutunut ottamaan.

— Isä käski minun toimia nopeasti, jotten jäisi ilman ajuria, ja siksi annoin tavarakuitin eräälle miehelle. Tuolla arkkuni onkin. Ja Polly riensi kohti vaatimatonta matka-arkkuaan. Tom tuli hänen perässään hiukan nolona huomaamattomuudestaan.

Hänessä ei ole tippaakaan hienoa neitiä, luojan kiitos! Fan ei vain kertonut, että hän on noin kaunis. Hän ei ole kaupunkilaistytön näköinen eikä käyttäydykään niin kuin he, ajatteli Tom laahustaessaan perässä ja ihaillessaan ruskeita kiharoita, jotka liehuivat hänen edessään.

Kun ajoneuvot lähtivät liikkeelle, Polly kiepsahti joustinistuimelle ja nauroi riemuissaan kuin lapsi.

— Minusta on kauhean hauskaa ajaa näin mukavissa vaunuissa, nähdä kaikkea hienoa ja nauttia elämästä. Eikö sinustakin? hän sanoi yrittäen samassa rauhoittua kuin olisi äkkiä muistanut, että oli menossa vierailulle.

— Eipä juuri, vastasi Tom jörösti. Hän oli vaivautunut jouduttuaan vaunuihin kaksistaan vieraan tytön kanssa.

— Miten Fan jaksaa? Miksei hän tullut vastaan? kysyi Polly koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät vilkkuivatkin iloisesti.

— Hän pelkäsi pukunsa rypistyvän. Tom hymyili tyytyväisenä, sillä tehtyään tämän epähienon paljastuksen hän tunsi taas olevansa entisellään.

— Sinä ja minä emme säikähdä kosteaa ilmaa. Kiitoksia vain, kun tulit minua vastaan.

Tomin mielestä Polly oli oikein kiltti sanoessaan niin. Hänhän oli vain kantanut tämän laukkua muutaman askelen. Ilahtuneena hän tarjosi äkkiä tuttavallisesti Pollylle kourallisen pähkinöitä, mieliherkkuaan, jota hänellä oli aina taskuissa; poisheitetyistä kuorista saattoikin aina seurata hänen jälkiään.

Mutta heti tarjottuaan hän muistikin, että Fanny piti pähkinöitä kovin halpa-arvoisina, ja tunsi häpäisseensä perheen. Hän pisti päänsä ikkunasta ja katsoi ulos niin kauan, että Polly kysyi, oliko jokin hullusti.

— Pyh! Ei tuollaisesta pienestä maalaistylleröstä kannata välittää, ajatteli Tom miehekkäästi, ja sitten hänessä heräsi halu kiusoitella Pollya.

— Ajuri oli aika lailla päissään, mutta ehkä hän sentään saa hevoset pysymään aisoissa, hän vastasi muka kohtaloonsa alistuen.

— Onko hän humalassa. Hyvänen aika! Lähdetään pois! Vikuroivatko hevoset? Ja tässä on vielä näin jyrkkä kohtakin. Ei kai meillä ole mitään hätää, huusi Polly-parka, ja hänen pienen majavannahkahattunsa lierit nousivat pystyyn, kun hän kurkisti ikkunanraosta.

— Ihmisiä riittää kyllä auttamaan jos jotain sattuu, mutta ehkä on turvallisempaa, jos minä menen istumaan miehen rinnalle. Tom aivan säteili, kun tiesi pian pääsevänsä pinteestä.

— Mene vain ellet pelkää. Äiti olisi kauhean levoton, jos minulle tapahtuisi jotain, sanoi Polly onnettomana.

— Älä ole huolissasi. Minä hoidan kyllä miehen ja hevoset. — Ja avattuaan oven Tom hävisi korkeuksiin ja nautti siellä kaikessa rauhassa vapaudesta ja pähkinöistään vanhan ja maltillisen ajajan vieressä, sillä aikaa kun herkkäuskoinen Polly-parka vapisi vaunuissa.

Fanny riensi juoksujalkaa 'Polly-kultaa' vastaan, ja Tom esitteli hänet kuten rohkea metsästäjä, joka näyttää saalistaan:

— Sainpas hänet kiinni!

Polly lennätettiin heti yläkertaan ja Tom vetäytyi pienen sotatanssin jälkeen ruokailuhuoneeseen selviämään uupumuksesta muutaman vehnäpullan voimalla.

— Etkö ole kuolemanväsynyt? Haluatko levätä? Fan kyseli istuutuen Pollyn vuoteen laidalle juttelemaan samalla tarkastellen jokaista hänen vaatekappalettaan.

— En sitten vähääkään. Matka meni oikein hyvin eikä ollut muita ikävyyksiä kuin humalainen ajuri. Mutta Tom meni hänen viereensä istumaan ja piti hänet aisoissa, niin etten juuri pelännyt, vastasi Polly viattomasti riisuen yksinkertaisen takkinsa ja hattunsa, jossa ei ollut höyhenen höyhentä.

— Pötyä! Ei hän ollut humalassa. Tom keksi sen vain päästäkseen ulos. Hän ei siedä tyttöjä, sanoi Fanny töykeästi.

— Eihän? Minusta hän tuntui oikein mukavalta ja kiltiltä. Pollyn silmät levisivät hämmästyksestä selkoselälleen.

— Tom on kamala poika ja kiusaa toisen kuoliaaksi, jos hänen kanssaan joutuu tekemisiin. Pojat ovat yleensä kauheita, mutta Tom on pahempi kuin kukaan.

Fanny kävi hienostotyttöjen koulua, jossa nuoret neidit lukivat niin ahkerasti ranskaa, saksaa ja italiaa, ettei äidinkielen opiskeluun enää riittänyt aikaa. Polly tunsi luottamuksensa Tom-herraan horjuvan ja päätti mielessään jättää hänet omaan rauhaansa. Hän vaihtoi keskustelunaihetta ja sanoi tarkastellen ihailevasti isoa kaunista huonetta:

— Onpa täällä hienoa. En ole koskaan nukkunut vuoteessa, jossa on uutimet edessä, enkä omistanut näin hienoa pukeutumispöytää.

— Hauskaa että pidät huoneesta, mutta älä vain taivaan tähden puhu tuollaista muiden tyttöjen kuullen! sanoi Fanny pelästyneenä ja toivoi mielessään, että Polly käyttäisi korvarenkaita kuten toisetkin tytöt.

— Miksen? kysyi maalaishiiri kaupunkilaishiireltä ja ihmetteli, mitä pahaa siinä oli, että piti toisten ihmisten tavaroista ja ilmaisi sen.

— Voi, he nauravat kaikelle, mikä on vähänkin outoa, eikä se ole mukavaa. Fan ei sanonut 'maalaista', vaikka tarkoittikin sitä, ja Polly tunsi itsensä vaivautuneeksi. Miettivän näköisenä hän oikoi laskoksista mustan silkkiviittansa ja päätti olla puhumatta omasta kodistaan mikäli saattoi välttää sitä.

— Koska terveyteni on heikko, äiti sanoi ettei minun tarvitse käydä säännöllisesti koulua sinun vierailusi aikana — vain pari kolme kertaa viikossa, sen verran vain, etten unohda soittoa ja ranskaa. Isä sanoi, että sinäkin voit tulla jos haluat. Tulethan, se olisi kauhean hauskaa, pyyteli Fanny hämmästyttäen ystävänsä odottamattomalla koulunkäynti-innollaan.

— Minua pelottaa, jos kaikki tytöt ovat yhtä hienosti pukeutuneita kuin sinä ja osaavat yhtä paljon, sanoi Polly, jota ujostutti jo pelkkä ajatuskin.

— Joutavia! Ei sinun tarvitse sellaisesta välittää. Otan sinut kyllä hoiviini ja pidän huolen, ettet näytä kovin oudolta.

— Näytänkö minä oudolta? kysyi Polly, jota sana tyrmistytti. Hän toivoi ettei sillä kuitenkaan tarkoitettu mitään epämiellyttävää.

— Sinä olet suloinen ja paljon kauniimpi kuin viime kesänä, mutta katsos, olet saanut toisenlaisen kasvatuksen kuin me ja tapasi ovat toisenlaiset, aloitti Fanny huomaten, että asiaa oli vaikea selittää.

— Miten niin toisenlaiset? tiukkasi Polly, sillä hän halusi olla selvillä asioista.

— Ensinnäkin sinulla on pikku tytön vaatteet.

— Mutta minähän olen pikku tyttö. Ja Polly tarkasteli hämmentyneenä yksinkertaista sinistä villapukuaan, lujatekoisia kenkiä ja lyhyeksi leikattua tukkaansa.

— Olet neljäntoista ja siinä iässä me kaupunkilaiset pidämme itseämme nuorina neiteinä, jatkoi Fanny tarkastellen tyytyväisenä päälaelle sykeröityjä hiuksiaan, jotka kähertyivät otsalla ja päättyivät pitkään niskakiharaan, sekä punaisen ja mustan kirjavaa pukuaan, sen leveää vyötä, kirkkaita nappeja, nauhoja ja rusetteja ja taivas tiesi mitä kaikkea. Hänellä oli medaljonki kaulassa, kilisevät korvarenkaat, kello ja kellonperät vyössä ja sormuksia molemmissa käsissään, jotka olisivat pikemmin tarvinneet saippuaa ja vettä.

Pollyn katse harhaili pikkuesineestä toiseen, ja hänen mielestään Fanny oli heistä kahdesta se, joka oli oudon näköinen. Polly näet asui hiljaisessa maaseutukaupungissa eikä tuntenut juuri lainkaan suurkaupungin muotia. Fannyn hieno koti sai hänet hämmennyksiin. Hän näki sen ensimmäistä kertaa, sillä he olivat tutustuneet Fannyn vieraillessa erään ystävänsä luona, joka asui Pollyn naapurissa. Mutta Polly ei antanut erilaisuuden häiritä rauhaansa; hetken päästä hän jo nauroi ja sanoi tyytyväisenä:

— Äiti pitää siitä, että pukeudun vaatimattomasti, enkä minä pane vastaan. En edes osaisi olla noin pyntättynä kuin sinä. Muistatko tosiaan aina nostaa vyönauhan tai järjestellä helmuksesi kun istuudut?

Ennen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät kuuntelemaan.

— Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät, ennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai seitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni nähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan ja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:

— Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!

— Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly pelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti selityksen.

— Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!

— Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa esimerkkiä.

— Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä ensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä minun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi uudestaan parkua.

— Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu, sanoi Fanny työntäen tytön luotaan.

— Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä olen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen ilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.

— Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi seisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.

Polly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän oli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen tuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:

— Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti unohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti ystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään. Mutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea myssy, sanoi Pollyn nähdessään:

— Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista. Miten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli niin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että Pollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.

Fanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti paikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan kannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen Katyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen oli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se päättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän velvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin hoteisiinsa isoon olohuoneeseen.

Polly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken; tarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä edestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen hämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha rouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:

— Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole kuullut sitä pitkiin aikoihin.

Polly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut muuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa. Mutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja noudatti vanhan rouvan toivomusta.

— Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi vanhus lempeästi hänen lopetettuaan.

Kiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla hennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly osasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy; erityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta enemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti "Kaarle-kuninkaan maljan", koko huone täyttyi sävelten pauhusta, jonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.

— Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan punainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli piiloutunut.

Polly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä torkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.

— En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen hiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut varsin kylmältä.

Vanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin niin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili luottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja oli siitä mielissään.

— Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus nipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. — En ole nähnyt pikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät sinussa.

Pollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla sanomatta:

— Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.

— Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon pikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on hemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.

Onpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi kunnioittavasti: — Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.

— Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya yhä leuasta.

— En, en oikein.

— No, minä selitän. Ennen vanhaan ei neli- ja viisitoistavuotiaita puettu viimeisen muodin mukaisesti eivätkä he käyneet kutsuilla aikaihmisten tapaan. Eivät he liioin saaneet viettää joutilasta ja epäterveellistä päiväperhoselämää ja näyttää kyllästyneiltä jo kaksikymmenvuotiaina. Me olimme lapsia kahdeksantoistavuotiaiksi asti, teimme työtä ja luimme. Meillä oli lasten vaatteet, leikimme niin kuin lapset ainakin, kunnioitimme vanhempiamme ja elimme mielestäni paljon kauemmin täällä maan päällä kuin nykyiset ihmiset.

Sitten vanhus näytti unohtavan Pollyn, taputti hajamielisesti tämän pyöreää pikku kättä ja katseli haalistunutta muotokuvaa, joka esitti vanhaa röyhelörinnuksista, palmikkotukkaista herraa.

— Oliko hän teidän isänne?

— Oli, hän oli minun kunnioitettu isäni. Minä silitin isäni paidanröyhelöt hänen kuolinpäiväänsä asti, ja elämäni ensimmäiset viisi dollaria ansaitsin silloin kun hän määräsi palkinnon sille kuudesta tyttärestään, joka osasi parhaiten parsia hänen silkkisukkansa.

— Olitte silloin varmaan hyvin ylpeä, huudahti Polly nojautuen innostuneena vanhan rouvan polveen.

— Niin olinkin. Ja me opimme kaikki leipomaan ja valmistamaan ruokaa, ja meillä oli pumpulihame, ja olimme iloisia ja virkeitä kuin peipposet. Sisareni ja veljeni elivät isoäideiksi ja isoisiksi ja minä olen heistä viimeinen — ensi syntymäpäivänäni täytän seitsemänkymmentä vuotta, eivätkä voimani ole vieläkään lopussa. Sen sijaan miniäni on jo nyt nelikymmenvuotiaana täysin työhön kykenemätön.

— Sillä tavoin minutkin on kasvatettu, ja siksi kai Fan sanookin minua vanhanaikaiseksi. Kertokaa vielä papastanne. Minusta on niin hauskaa kuunnella, sanoi Polly.

— Sano isä. Emme koskaan puhutelleet häntä papaksi, ja jos joku veljistäni olisi sanonut häntä isäukoksi kuten nykyajan pojat, hän ei olisi varmaan antanut heille pennin pyörylää.

Vanha rouva oli korottanut ääntään ja nyökkäsi nyt merkitsevästi viereiseen huoneeseen, mutta sieltä kuuluva tasainen kuorsaus osoitti, että hän oli tuhlannut ruutia harakoille.

Ennen kuin hän ehti jatkaa, saapui Fanny ilmoittaen iloisen uutisen. Clara Bird oli pyytänyt heidät molemmat illalla teatteriin ja luvannut tulla hakemaan heitä seitsemän aikaan. Polly oli niin onnellinen odotellessaan illan riemuja, että liiteli kuin vallaton perhonen tuskin tajuten mitä ympärillä tapahtui, ennenkuin huomasi istuvansa vihreän esiripun edessä kirkkaasti valaistussa teatterissa. Clara Birdin isä istui toisella, Fanny toisella puolen, ja molemmat antoivat hänen olla rauhassa. Polly oli siitä vain kiitollinen, koska oli niin kiinnostunut kaikesta näkemästään, ettei olisi kuitenkaan pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.

Polly ei ollut käynyt usein teatterissa, ja ne harvat näytelmät, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet vanhoja hyviä nuorisolle sovitettuja tarinoita, veikeitä ja harmittomia hupailuja, joille saattoi punastumatta nauraa. Mutta tämäniltainen oli muotiin tulleita ranskalaisia menestysnäytelmiä, jotka nokkeluudellaan suorastaan häikäisivät katsojan. Se oli niin loistelias, rohkea ja nykyaikainen, että sitä riennettiin kilvan katsomaan.

Polly luuli aluksi joutuneensa satumaailmaan ja näki ensin vain häikäiseviä olentoja, jotka tanssivat ja lauloivat valon ja kauneuden maailmassa, mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella laulua ja keskustelua, ja silloin harhanäky hävisi. Ihastuttavat uniolennot puhuivat typeryyksiä ja olivat häpeäksi vanhanajan kunnon keijukaisille.

Polly oli liian viaton ymmärtääkseen puoliakaan kaikista sukkeluuksista ja ihmetteli usein mille ihmiset nauroivat. Kun ensi hurma oli haihtunut, Pollysta alkoi tuntua epämiellyttävältä. Tuntui kuin äiti ei olisi pitänyt hänen täällä olostaan, ja hän alkoi toivoa, ettei olisi tullutkaan. Kuta pitemmälle näytelmä jatkui, sitä pahempaa näytti tulevan, sillä ympärillä istujien puheet ja hänen oma tarkka katseensa ja vaistonsa avasivat pian hänen silmänsä. Kun kaksikymmentäneljä ratsastuspukuista tyttöä tuli sitten nelistäen lavalle ruoskaa läiskytellen, kantapäitä kopautellen ja katselijoille silmää iskien, se ei ollutkaan Pollysta hauskaa vaan inhottavaa, ja hän oli iloinen, kun he menivät tiehensä. Mutta kun toinen ryhmä ilmestyi harsosiipisenä ja pieni kultarimpsu vyötäisillä, ei vanhanaikainen Polly-parka tiennyt miten olisi ollut, sillä häntä pelotti ja harmitti. Hän istui katse ohjelmaan nauliutuneena ja tuli yhä punaisemmaksi kasvoiltaan.

— Mitä sinä noin punastelet? kysyi Fanny kun maalatut keijukaiset hävisivät.

— Nuo tytöt hävettivät minua niin kauheasti, vastasi Polly.

— Voi, sinua hupsua! Juuri tällä tavoin näytelmä on esitetty Pariisissakin, ja tanssihan oli mainio. Ensin se näyttää vähän omituiselta, mutta kyllä siihen tottuu. Minäkin olen tottunut.

— Minä en enää ikinä tule tänne, sanoi Polly päättäväisesti, sillä näytelmä tuotti hänelle enemmän kipua kuin mielihyvää. Hän ei tiennyt, kuinka helppoa oli 'tottua' niin kuin Fannykin oli tottunut, mutta hänen onnekseen sellaisia kiusauksia ei sattunut usein. Hän ei oikein osannut selittää tunteitaan, mutta oli iloinen kun kappale loppui ja he pääsivät kotiin, jossa kiltti isoäiti odotti heidän tuloaan.

— Oliko sinulla hauskaa, lapsikulta, isoäiti kysyi Pollylta tarkastellen hänen hehkuvia poskiaan ja kirkkaita silmiään.

— En haluaisi olla kiittämätön, mutta ei minulla ollut hauskaa, vastasi Polly. — Osa oli kyllä kaunista, mutta oli paljon sellaistakin, jonka takia olisin halunnut vajota maan alle. Toiset näyttivät pitävän siitä, mutta minun mielestäni se ei ollut sopivaa.

Kun Polly tämän mielenilmauksensa ponneksi vielä lyödä napautti kengällä lattiaan, Fan nauroi, tanssi ympäri huonetta ja sanoi:

— Tiedätkö, isoäiti, Polly oli aivan järkyttynyt. Hänen silmänsä olivat suuret kuin teevadit, kasvot punaiset kuin tämä minun vyönauhani ja hän taisi kerran olla vähällä purskahtaa itkuun. Olihan näytelmässä kyllä outojakin kohtia, mutta tietysti kaikki oli täysin sopivaa, muuten emme olisi menneet sinne. Kuulin rouva Smythe Perkinsin sanovan: "En ole nähnyt ihastuttavampaa näytelmää rakkaassa Pariisissakaan", ja hän kyllä tietää nämä asiat.

— Siitä minä viis. Tiedän vain, ettei se ollut sopivaa katsottavaa nuorille tytöille, muuten ei minua olisi niin hävettänyt, sanoi Polly topakasti, vaikka hiukan ymmällään; rouva Smythe Perkinsin mielipiteet eivät saaneet häntä vähääkään vakuuttuneeksi.

— Taidat olla oikeassa, kultaseni, mutta sinä olet elänyt maalla etkä ole vielä oppinut, että kainous on vanhanaikaista. Annettuaan hyvänyön suukon isoäiti poistui. Polly nukahti ja tanssi unissaan ratsastuspukuisena suurella lavalla Tomin päristellessä isoa rumpua orkesterissa. Ja yleisöllä oli hänen vanhempiensa kasvot, ja he katselivat häntä silmät suurina kuin teevadit ja kasvot punaisina kuin Fannyn vyönauha.

2

UUSIA TAPOJA

— Tänään minä lähden kouluun. Tule, mennään laittamaan itsemme kuntoon, sanoi Fanny pari päivää myöhemmin noustuaan aamiaispöydästä.

— Olet ihan hyvän näköinen. Mitä sinun pitää vielä tehdä? kysyi Polly seuratessaan Fania halliin.

— Koristaa itseään puoli tuntia ja panee tukkaansa täytettä, tuhahti Tom, jonka kouluun sonnustautuessa tarvitsi vain paiskata lakki päähän ja sitaista hihnaan muutamia kirjoja, jotka näyttivät joskus toimineen puolustusaseena.

— Minkälaista täytettä? kysyi Polly, kun Fanny marssi tiehensä suvaitsematta vastata.

— Hänellä on päänupissaan jonkun toisen ihmisen hiuksia sellaisessa kohtaa, jossa niiden ei pitäisi olla. Ja Tom poistui vihellellen piittaamatta hiukkaakaan, missä kunnossa hänen oma pörrönsä oli.

— Miksi sinun on oltava niin hieno kouluun mennessäsi? kysyi Polly odottaessaan Fania, joka järjesteli pieniä otsakiharoitaan ja suori pukunsa nauhoja ja ruusukkeita.

— Kaikki tytöt ovat, se on välttämätöntä, sillä eihän koskaan tiedä kenet tapaa. Mennään kävelemään koulun päätyttyä. Ota sinäkin paras hattusi ja takkisi, vastasi Fan ja koetti asetella omaa hattuaan täysin painokin vastaisesti.

— Voinhan minä ottaakin, jos tämä ei ole mielestäsi kyllin sievä. Minustakin se toinen hattu on kyllä kauniimpi, kun siinä on sulka, mutta tämä on lämpöisempi, ja siksi pidän tätä arkisin.

Ja Polly juoksi omaan huoneeseensa 'laittautumaan', ettei Fanin tarvitsisi hävetä hänen yksinkertaista asuaan.

— Eikö sinun käsiäsi palele noissa vuohennahkakäsineissä? Polly kysyi, kun he kulkivat lumista katua pitkin pohjatuulen puhaltaessa vasten kasvoja.

— Palelee ihan kamalasti, mutta käsipuuhkani on niin iso, etten rupea raahaamaan sitä. Äiti ei anna pienentää puuhkaa, ja kärpännahkaista on säästettävä juhlakäyttöön. — Ja Fanny siveli käsineitään vääryyttä kärsineen näköisenä.

— Minun oravannahkapuuhkani se vasta iso on, mutta se on lämmin ja suloinen ja tässä sinäkin voit lämmitellä käsiäsi jos haluat, sanoi Polly tarkastellen tyytymättömän näköisenä uusia villakäsineitään, vaikka ne aikaisemmin olivat olleet hänen mielestään kerrassaan upeat.

— Ehkä toisella kertaa. Kuulehan, Polly, älä sitten ujostele. Minä esittelen sinut vain parille tai kolmelle tytölle, sen jälkeen sinun ei tarvitse välittää heistä ja ranskanopettajasta tippaakaan eikä lukea ellet tahdo. Me olemme etuhuoneessa, jossa istuu vain kaksitoista tyttöä, ja heillä on niin paljon muuta mielessään, etteivät he sinua juuri huomaakaan.

— En taidakaan lukea, istun vain ja katselen ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella ihmisiä. Täällä on kaikki niin uutta ja outoa.

Mutta Pollya ujostutti kovasti ja se näkyikin hänestä, kun hänet ohjattiin etuhuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä, toinen toistaan hienommin pukeutuneita nuoria naisia. Nämä loivat kesken juttelunsa kylmän, punnitsevan katseen tulokkaaseen. Fannyn esitellessä Pollyn he nyökkäsivät kohteliaasti, sanoivat jotain ystävällistä ja tekivät hänelle tilaa pöydän ääreen, jonka ympärillä istuivat odottamassa ranskan opettajaa. Vallattomimmat ilvehtivät, toiset tutkivat päät yhdessä pieniä paperilappuja, useimmat söivät makeisia ja kaikki kaksitoista papattivat kuin papupadat. Polly, jolle oli kohteliaasti tarjottu makeisia, tunsi näitä hienoja neitejä katsellessaan ja kuunnellessaan itsensä hyvin mitättömäksi ja maalaiseksi.

— Tytöt, tiedättekö että Carrie on matkustanut ulkomaille? Hänestä juoruttiin niin paljon, että hänen isänsä sai tarpeekseen ja vei koko perheen matkoille. Hupaisaa, vai mitä? sanoi muuan eloisa nuori nainen, joka oli juuri astunut huoneeseen.

— Se olikin parasta. Äiti sanoi, että jos minä olisin käynyt samaa koulua, hän olisi heti ottanut minut pois sieltä, vastasi toinen tyttö hyvin tärkeän näköisenä.

— Carrie karkasi erään italialaisen soitonopettajan kanssa ja siitä kerrottiin sanomalehdissä ja kohuttiin kauheasti, selitti ensimmäinen puhuja Pollylle, joka näytti tyrmistyneeltä.

— Hirveää! hän huudahti.

— Minusta se on huvittavaa. Carrie on vain kuudentoista ja mies kerrassaan upea. Carriella on runsaasti rahaa ja kaikki puhuivat siitä. Ja menipä hän minne tahansa, kaikki katselivat häntä ja se oli hänestä hauskaa. Mutta hänen isänsä on vanha köriläs ja toimitti koko perheen pois. Se oli ikävää, sillä Carrie oli hauskin olento, jonka ikänäni olen tuntenut.

Polly ei osannut sanoa mitään vilkkaalle Belle-neidille, mutta Fan huomautti:

— Minusta on hauska lukea tällaisista asioista, mutta harmi että se tapahtui juuri täällä, koska meitä pidetään sen takia yhä tiukemmalla. Olisittepa kuulleet, miten minun isäni pauhasi. Hän uhkasi lähettää palvelustytön joka päivä saattamaan minut kouluun, kuten New Yorkissa tehdään, jotta pääsisin kunnollisesti perille. Oletteko kuulleet mielettömämpää?

— Se johtui vain siitä, että Carrie keksi äitinsä nimissä poissaolon syitä, kun oli kävelemässä Orestensa kanssa, vaikka kotiväki luuli hänen olevan turvallisesti koulussa. Eikö hän ollutkin ovela? huudahti Belle aivan kuin olisi ihaillut hyvinkin Carrien metkua.

— Pieni lystinpito on ihan paikallaan eikä ole mitään syytä ruveta juoruilemaan, vaikka joku silloin tällöin karkaisikin. Pojat tekevät mitä tahtovat, enkä ymmärrä miksi tyttöjä olisi pidettävä lukkojen takana. Yrittäköötpä vain vahtia ja paimentaa minua, lisäsi toinen hemaiseva nuori nainen.

— Sinua vartioimaan tarvittaisiinkin poliisi tai joku korkeahattuinen pikku mies, sanoi Fan merkitsevästi. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Trix keikautti keimailevasti päätään.

— Oletko lukenut "Aavemorsianta"? Se on kauhean jännittävä! Siitä ihan tapellaan kirjastossa, mutta jotkut pitävät enemmän "Kotelosta ja perhosesta". Kummastako sinä pidät? kysyi muuan kalpea tyttö Pollylta puheensorinan vaiettua.

— En ole lukenut kumpaakaan.

— Sitten sinun täytyy lukea. Minä jumaloin Guy Livingstonen ja Yaten kirjoja. Ouidan romaaneista pidän myös, mutta ne ovat niin kamalan pitkiä, että uuvun kesken kirjan.

— En ole lukenut tänne tultuani kuin yhden Muhlbachin romaanin. Minä pidän hänen kirjoistaan, koska niissä on historiaa, sanoi Polly mielissään, kun hänelläkin oli jotain sanottavaa.

— Ne ovat kyllä hyvin opettavaisia, mutta minä pidän jännittävistä kirjoista. Entä sinä?

Vanhan harmaatukkaisen ranskan opettajan tulo säästi Pollyn siltä nöyryyttävältä tunnustukselta, ettei hän ollut lukenut ainuttakaan. Opettaja suoritti tehtävänsä alistuneesti niin kuin ihminen, joka on tottunut olemaan kikattavien koulutyttöjen uhrina. Nuoret neidit paapattivat läksynsä läpi, kirjoittivat harjoitustehtävän ja lukivat hiukan Ranskan historiaa. Mutta se ei näyttänyt kiinnostavan heitä paljonkaan, vaikka opettaja olisi ollut valmis selityksiin. Polly ihan punastui Fanin puolesta, sillä kun tältä kysyttiin, kuka kuuluisa ranskalainen otti osaa Amerikan vapaussotaan, hän vastasi Lafayetten sijasta Lamartine.

Tunti oli pian lopussa. Fannyn mentyä vielä soittotunnilleen toiseen huoneeseen Polly katseli ympärilleen, ja sitten alkoikin väliaika. Nuorimmat tytöt kävelivät pihalla käsikädessä ja söivät voileipiä; toiset jäivät luokkaan lukemaan ja juttelemaan. Kun Belle, Trix ja Fanny lähtivät lähellä olevaan jäätelösalonkiin, Polly seurasi heitä nöyrästi uskaltamatta hiiskahtaakaan piparkakuista, jotka isoäiti oli aamiaiseksi pistänyt hänen taskuunsa. Herkulliset, ruskeat pikkuleivät murenivat olemattomiin Pollyn koettaessa tyydyttää hyvää ruokahaluaan jäätelöannoksella ja kolmella mantelileivoksella.

Tytöt näyttivät olevan mainiolla tuulella, varsinkin tavattuaan erään lyhyen herrasmiehen, joka oli niin nuoren näköinen, että Polly olisi pitänyt häntä poikana, ellei tällä olisi ollut päässään korkea majavannahkalakki. Tämän komean nuoren herran saattamana Fanny lähti pienelle kävelylle vilkasliikenteisimmille kaduille kovaonnisten ystävättärien joutuessa palaamaan takaisin kouluun. Polly pysytteli huomaamattomasti nuoren parin kannoilla ja huvitteli katselemalla näyteikkunoita, kunnes Fanny unohtamatta näinkään hauskana hetkenä velvollisuuksiaan vei hänet taulunäyttelyyn ja pyysi häntä nauttimaan taideteoksista sillä aikaa kun he lepäsivät. Tottelevaisesti Polly kiersi huoneen useaan kertaan, tarkasti tauluja tuntijan katsein ja koetti olla kuuntelematta pyöreällä sohvalla istuvan parin supatusta. Mutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Fanin oli luvattava, ettei unohtaisi konserttia illalla.

Kun Fanny lopultakin nousi lähteäkseen Pollyn väsynyt ilme näytti soimaavan häntä. Sanottuaan pikku herralle nopeasti hyvästi Fan kääntyi kotiapäin ja sanoi luottamuksellisesti toinen käsi Pollyn puuhkassa:

— Älä vain hiiskahda sanallakaan Frank Mooresta, kultaseni, muuten isä taittaa niskani. Minä en välitä hänestä tippaakaan ja hän pitääkin Trixistä, mutta he ovat riidoissa, ja Frank tahtoo vain kiusata Trixiä liehittelemällä minua. Minä toruin häntä lujasti ja hän lupasi sopia Trixin kanssa. Menemme kaikki iltapäiväkonserttiin ja pidämme hauskaa, ja Belle ja Trix tulevat sinne myös. Ole sinä vain hiljaa, niin kaikki menee hyvin.

— En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää takanaan pienintäkään salaisuutta.

— Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä kuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset ihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.

— Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin etkö voi jäädä pois?

— Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja isoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?

— En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.

Ja Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska kertoi äidilleen kaikki asiat.

— Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea mainitsi, että oli konserttipäivä.

— Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan myrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään hän lisäsi: — Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun kadulla.

— Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.

— Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus. Hän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?

Ennen kuin Polly ehti vastata, Gus-herra liittyi heidän seuraansa enemmittä puheitta ja Polly huomasi taas laahustavansa jälkijoukkona aavistaen, etteivät asiat olleet tolallaan, vaikkei tiennytkään miten olisi voinut vaikuttaa niihin. Koska hän itse piti musiikista, hän tyhmyydessään luuli muidenkin menevän konserttiin vain kuuntelemaan, ja häntä häiritsi ympärillä istuvan nuorison supatus.

Belle ja Trix olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, ja väliajoilla Frank- ja Gus-herra ja eräät toisetkin kavaljeerit ilahduttivat nuoria neitejä koulujuoruilla ja muilla huvittavilla uutisilla. Polly katseli heitä kunnioittaen ja he puolestaan suhtautuivat häneen miehisen alentuvasti. Mutta ilmeisesti he totesivat hänet hiljaiseksi pikku hiirulaiseksi, josta ei ollut seuraelämään, koska he sivuuttivat ystävällisen välinpitämättömästi sievän Polly-tytön ja omistautuivat kokonaan nuorille neideille.

Polly unohti onnekseen heidät kaikki nauttiessaan musiikista. Hän eli koko sydämestään mukana ja kuunteli niin onnellisen näköisenä, että monet todelliset musiikin ystävät katselivat häntä hymyillen. Oli jo hämärä heidän tullessaan kadulle, ja Polly huokaisi helpotuksesta nähdessään vaunut odottamassa. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt viidentenä pyöränä oleminen ja hän oli saanut kyllikseen siltä päivältä.

— Hyvä että päästiin noista pojista. Minua niin harmitti heidän juttelunsa, sillä olisin halunnut kuunnella musiikkia, sanoi Polly kotimatkalla.

— Kenestä sinä pidit eniten? kysyi Fan ylemmyydentuntoisesti.

— Siitä vaatimattomasta, joka ei puhunut paljon. Hän nosti minun käsipuuhkani, kun se kierähti lattialle, ja auttoi minua tungoksessa. Toiset eivät välittäneet minusta tippaakaan.

— He kai pitivät sinua vielä pikku tyttönä.

— Äiti sanoo, että todella hieno mies on yhtä kohtelias pikku tytöille kuin naisillekin. Siksi pidinkin eniten herra Sydneystä, koska hän oli ystävällinen minulle.

— Oletpa sinä terävä tyttö, Polly! En olisi uskonut sinunkin huomaavan hänet, sanoi Fanny alkaen tajuta, että pikku tytössäkin saattoi piillä aika paljon naisellisuutta.

— Minä olen tottunut hyviin tapoihin, vaikka asunkin maalla, vastasi Polly hiukan kiihtyneenä, sillä hän ei pitänyt Fannyn holhoavasta sävystä.

— Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet aivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin, minä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin. Tomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi Fanny nauraen.

— En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen mukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin noiden miekkosten.

Fanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta "miekkoset"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista "kukkuu"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.

— Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi esiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän tarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä kehuja.

— Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.

— Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.

— Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti menet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.

— Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin. Minä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.

— Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly ovelasti.

— Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom nyökäten rauhoittavasti.

— Ei minusta ole mitään kerrottavaakaan.

— Eiköhän sentään. Mitä luulet ukon sanovan, kun te tytöt seurustelette kaiken maailman keikarien kanssa? Minä näin teidät.

— Minkä ukon? kysyi Polly yrittäen näyttää hyvin viattomalta.

— Pyh, tiedät kyllä, ketä tarkoitan, niin ettei sinun tarvitse leikkiä isoäitiä.

— Tom, ruvetaan hieromaan kauppoja, sanoi Fanny hätääntyneenä. — Ei ollut minun syyni, että Gus ja Frank olivat konsertissa, enkä minä voinut estää heitä puhuttelemasta minua. Yritän olla niin moitteeton kuin osaan, eikä isän tarvitsisi olla äkäinen; käyttäydyn monta vertaa paremmin kuin eräät toiset tytöt, vai mitä, Polly?

— Mistä kaupasta puhuit? huomautti Tom liikemiesmäisesti.

— Ellet nosta tästä melua etkä mene kertomaan sellaista mitä sinulla ei ollut oikeus kuunnella — on halpamaista harjoittaa salakuuntelua, saisit ihan hävetä —, niin autan sinua polkupyörän kerjäämisessä enkä sano poikkipuolista sanaa, kun äiti ja isoäiti pyytävät, ettei isä antaisi sinulle sitä.

— Autatko? Ja Tom pysähtyi punnitsemaan tarjouksen etuja.

— Autan kyllä — ja Pollykin auttaa, niinhän?

— Minä olisin mieluummin erilläni koko jutusta; mutta olen hiljaa enkä sano mitään.

— Miksi? kysyi Tom uteliaasti.

— Siksi, että muuten tuntisin pettäväni.

— Niin, mutta ei isänkään tarvitsisi olla niin pikkumainen, sanoi Fan närkästyneenä.

— En ollenkaan ihmettele, vaikka hän pauhaisikin, jos tietäisi Carriesta ja muusta. Mikset kerro kaikkea suoraan ja jätä tekemättä sellaista, mitä hän ei hyväksy? yritti Polly suostutella.

— Kerrotko sinä sitten kaikki isällesi ja äidillesi?

— Kerron. Se säästää minut monesta ikävyydestä.

— Etkö sitten pelkää heitä?

— En tietenkään. Välistä on hyvin vaikea kertoa, mutta sitten perästäpäin on hyvä olla.

— Ota opiksesi, kuului Tomin kärkäs neuvo.

— Varjelkoon! Mikä melu joutavasta! sanoi Fanny, joka oli vähällä purskahtaa harmin kyyneliin.

— Joutavastako? Sinuahan on kielletty juoksentelemasta noiden kaverien kanssa ja nyt olet kiikissä. Minä en rupea mihinkään kauppoihin ja aion kertoa isälle, sanoi Tom äkillisessä rehellisyyden puuskassa.

— Jätätkö kertomatta, jos lupaan etten enää ikinä ole heidän kanssaan? pyysi Fanny sävyisästi, sillä kun Tom otti ohjakset käsiinsä, sisaren oli pakko alistua.

— Minä mietin asiaa, ja jos käyttäydyt hyvin, en ehkä kerrokaan. Minä voin pitää sinua paremmin silmällä kuin isä, ja jos vielä kerran yrität tämmöistä temppua, joudut helisemään, neitiseni, sanoi Tom, jonka oli mahdotonta vastustaa kiusaamisen haluaan, kun sai siihen tilaisuuden.

— Ei hän yritäkään, äläkä kiusaa häntä enää, niin hän on kiltti sinulle, kun itse joudut pulaan, vastasi Polly kietoen kätensä Fannyn ympärille.

— Minä en joudu pulaan ja vaikka joutuisinkin, en ikinä turvautuisi tyttöjen apuun.

— Miksi et? Minä turvautuisin varmasti sinuun, jos olisin pulassa, sanoi Polly luottavaiseen tapaansa.

— Turvautuisitko? Minä auttaisin sinua heti, niin totta kuin nimeni on Tom Shaw. No, Polly, älä kompastu. Ja mielissään Pollyn ystävällisistä sanoista Tom-herra auttoi heidät vaunuista erittäin kohteliaasti. Hän tunsi, että edes yksi ihminen antoi hänelle vähän arvoa, ja sillä oli kohentava vaikutus hänen tapoihinsa ja luonteeseensa, jota alituiset moitteet ja kiellot olivat kovettaneet ja ärsyttäneet hyökkäilynhaluiseksi.

Iltateen jälkeen Fan ehdotti, että Polly opettaisi häntä valmistamaan siirappinekkuja, nyt kun keittäjällä oli vapaapäivä eikä hänestä ollut haittaa. Sovinnon toivossa hän kehotti myös kiusanhenkeään liittymään kesteihin ja Polly pyysi, että Maudkin saisi olla mukana. Sitten he Pollyn johtamina ryntäsivät isoon keittiöön esiliina yllään ja varusteinaan lusikat, vasara ja pannu. Tom pantiin särkemään pähkinöitä ja Maud erottelemaan kuoria, jotta olisi saatu oikein hienon hienoja nekkuja. Fanny auttoi keittämisessä Pollya, joka kurkisteli kattilassa kiehuvaa siirappia niin usein, että hänen kasvonsa loistivat lopulta punaisina kuin pioni.

— Kaada nyt sinne pähkinät, hän sanoi lopulta, ja Tom tyhjensi lautasen sisällön vaahtoavaan siirappiin toisten odottaessa innokkaina lempiherkkunsa salaperäistä valmistumista.

— Nyt minä kaadan taikinan voideltuun pannuun jäähtymään ja sitten se on valmista, selitti Polly siirappia kaataessaan.

— Mutta sehän on täynnä kuoria! huusi Maud kurkistaessaan keitokseen.

— Kauhistuksen kanahäkki! Minä kaadoin varmaan ne erehdyksessä kattilaan ja söin huomaamattani sisukset, sanoi Tom läpinäkyvän vahingoniloisesti tyttöjen kurkistellessa pettyneinä pannuun.

— Teit sen tahallasi, senkin ilkimys! Minä en enää ikinä huoli sinua mukaan mihinkään hauskaan! huusi Fan julmistuneena ja yritti ravistella veljeään, joka hohotti täyttä kurkkua.

Maud rupesi itkemään menetettyä huvia, ja Polly hämmenteli vakavana siirappikeitosta, joka oli aivan pilalla. Mutta hänen huomionsa kiintyi pian nurkasta kuuluvaan rähinään. Fanny oli unohtanut hienon naisen tavat ja kuusitoista ikävuottaan ja antanut Tomille korvapuustin. Kostaakseen häväistyksen Tom oli puolestaan tyrkännyt sisarensa istualleen hiilisäiliöön ja piteli häntä toisella kädellään samalla kun vastasi toisella kohteliaisuuteen. Molemmat olivat raivoissaan ja ärsyttivät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin, haukkuivat ja tyrkkivät ja olivat aivan mahdottomia.

Polly ei suinkaan ollut mikään mallityttö ja hänellä oli omat oikkunsa ja pahat tuulensa kuten muillakin, mutta näin rumasti hän ei tapellut eikä huutanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hän oli hyvin ihmeissään nähdessään hienon ystävänsä näin raivostuneena.

— Voi, älkää enää! Älkää! Sinä satutat häntä, Tom! Anna hänen mennä, Fanny! Eihän nekuista ole väliä, mehän voimme tehdä uusia! huusi Polly koettaessaan rauhoittaa heitä. Hän näytti niin hätääntyneeltä, että tappelupukarit erkanivat toisistaan ja heitä alkoi oitis hävettää, että olivat riidelleet Pollyn nähden.

— Minuapa ei löylytetä, niin että jätä minut vain rauhaan, Fan, sanoi Tom peräytyen ja uhkaavasti päätään heilauttaen. Sitten hän lisäsi toisenlaisella äänellä: — Minä kaadoin ne kuoret vain leikilläni, Polly. Jos keität toisen kattilallisen, puhdistan pähkinät oikein hyvin. Keitäthän.

— Se on aika kuumaa hommaa, ja on sääli turmella aineita, mutta jos tahdot, niin alan uudestaan, sanoi Polly kärsivällisesti huokaisten, sillä hänen kätensä olivat väsyneet ja kasvot polttavan kuumat.

— Emme välitä sinusta, mene tiehesi, sanoi Maud heristellen siirappista lusikkaa veljelleen.

— Suu kiinni, pillittäjä. Minä jään tänne auttamaan, saanhan, Polly?

— Karhut pitävät makeisista. Sinä siis tahtoisit vähän nekkuja? Missä on siirappi? Olemme tuhlanneet kaiken kannusta, sanoi Polly ja alkoi hyväntahtoisesti työnsä alusta.

— Kellarissa. Minä menen hakemaan sitä. Ja Tom otti lampun ja kannun ja lähti noutamaan siirappia haluten tällä kerralla täyttää velvollisuutensa kuin pyhimys.

Heti kun Tomin lampun valo oli kadonnut, Fan lukitsi oven sanoen ilkeästi:

— Nyt me olemme rauhassa hänen kepposiltaan. Jyskyttäköön ja huutakoon nyt tarpeekseen, se on hänelle oikein. Ja vasta kun nekut ovat valmiina, päästämme sen lurjuksen pois.

— Kuinka voimme tehdä ne ilman siirappia? kysyi Polly luullen siten selvittävänsä asian.

— Sitä on ruokakomerossa yllin kyllin. Ei, älä päästä häntä tänne, ennen kuin minä olen valmis. Hän saa luvan oppia, etteivät minua sentään tuollaiset naskalit tyrki. Syvenny sinä vain nekkuihin ja anna hänen olla, muuten menen kertomaan isälle, ja silloin Tom saa kyllä läksytyksen.

Pollyn mielestä se ei ollut reilua, mutta Maud huusi nekkuja ja huomatessaan, ettei voinut tehdä mitään Fannyn lepyttämiseksi, Polly keskittyi nekkujen keittämiseen, kunnes mantelit olivat turvallisesti siirapissa ja sievoinen pannullinen oli viety pihalle jäähtymään. Vanki lyödä paukautti muutaman kerran lukittuun oveen, uhkasi sytyttää talon palamaan, juoda viinit loppuun ja rikkoa mehupullot. Lopulta mekastus hiljeni ja tytöt unohtivat hänet tykkänään tärkeissä puuhissaan.

— Hän ei pääse millään sieltä ulos, ja heti kun nekut ovat valmiit, avaamme oven ja juoksemme tiehemme. Tule, mennään hakemaan jokin kaunis lautanen, johon nekut pannaan, sanoi Fanny, kun Polly ehdotti tasajakoa Tomin kanssa, ettei tämä tavalla tai toisella hyökkäisi sisään ja anastaisi kaikkea.

Kun he palasivat herkulle tarkoitettu lautanen kädessä ja avasivat takaoven, he näkivät kauhukseen, että keitos oli pannuineen päivineen hävinnyt salaperäisellä tavalla tipotiehensä!

Syntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi tuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän pitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.

— Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny kaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.

— Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä toinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.

— Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen. Toivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan tiedusteluretkeltään.

— Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta koska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi olla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä, että tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli antanut vallan raivolleen.

— Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.

— Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään nukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi ollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.

Avattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille, että he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä. Puolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät äkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta voitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli molemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä päällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:

— Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?

— Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka hämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.

— Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.

— Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle, varastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän mennessämme hakemaan nekkupannua.

— Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn lysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.

— Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä olemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos syöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.

— Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset vuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven helistellen riemuissaan peltipannua.

Tytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen kädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian, mutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin miettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut tyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin se, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä kasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen olennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän katsomaan huoneeseen.

— Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.

— Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni. — Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle lääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa enkä haluaisi häiritä äitiä.

— Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan kepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.

— Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja sitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja isoäidin hellästä hoivasta.

3

POLLYN HUOLET

Polly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja tottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin paljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja toivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja rupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen kuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny piti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt paremmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun häkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei ollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain, miksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut tajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi näistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta piti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.

Fannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein pelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin hän — nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista asioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin häntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät hänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta pitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi silloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli ollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.

Mutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli 'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat musiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä aivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu matkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian viattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi vierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa, korurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto kuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet. Polly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei tuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka pikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta. Joskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella — hänelläkin oli 'hermot' kuten äidillä — hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan itseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät nuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi hänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud halusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko talon hänen hirmuvallastaan.

Tom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon välittävän hänestä, sillä hänen mielestään "tytöistä ei ollut mihinkään". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom tunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya, koska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle alituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje toisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta oven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan, säikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä tukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä, Tom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen surkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon, mutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo ja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli ja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan toisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä, haroi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi pelästyneenä tiehensä.

Sittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että tätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa oloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut poikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan kuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia jörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen tapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira. Isoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran Polly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille, ja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän ei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi ja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni vanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.

Isoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom juuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä vanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä paljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta vaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi pukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti hiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä vanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta, joista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä tervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä puuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli toimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt nauttia siitä mitä jo omisti.

Vanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin, mutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen väsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi toivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset olivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten hyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly vaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon oli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka vanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen, jonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen muistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet eivätkä kasvaneet isommiksi.

Polly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille, mutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia surettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin avulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.

Toinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin ja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä, seisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa vaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan taas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly eräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä Polly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan Polly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa ja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme, että hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä tyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa kengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua heidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat, toverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita kävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa lapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi, että olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi aina punaposkisena ja silmät loistaen.

Eräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin kyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan. Aamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää kirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly harppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen torjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi vastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi tyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään lämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi voimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.

— Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi muuan "rahvaan lapsista", joiksi Maud nimitti heitä.

— Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti alas.

Pikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja suostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei vain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä kauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän lastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän istutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan alas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya kuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta heidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään mäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen kuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja näytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa elefantin selkään.

— Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias tervehdys.

— En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa. Minusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin että pois tieltä!

Ja Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen riemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.

— Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä, suhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli pysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. — Kyllä sinä nyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi mukavasta asennostaan.

— Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi Polly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi nousta huolestunut ilme.

— Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.

— Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei varmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos arvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa sinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan pahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.

— Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet välttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom sydämellisesti.

— Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on heidän kelkkansa.

— Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin. Tule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.

Polly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan kummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu isännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat mainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti parhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella tavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti tällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista yrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden ainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat päivällisaikaa.

— Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan tielle viimeisen mäen jälkeen.

— Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa. Ja ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.

— Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä punaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen suorittuaan hiuksensa.

— Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi Fan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia uppoutuneena "Lady Audleyn salaisuuteen".

— Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen pahennusta herättäneen kasvojensa osan. — Ei sillä väliä. Minulla oli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.

— Minä en käsitä, miten voit olla niin ihastunut ulkona juoksentelemiseen näin kylmällä ilmalla, sanoi Fan haukotellen ja vilusta väristen.

— Ehkä sinäkin olisit, jos yrittäisit, sanoi Polly nauraen ja vilkaisi Tomiin.

— Kävelitkö yksinäsi, kultaseni? kysyi isoäiti taputtaen vieressään helottavaa poskea.

— Kävelin, mutta sitten tapasin Tomin ja tulimme yhdessä kotiin, sanoi Polly ja hänen silmänsä välähtivät, jolloin Tomilta meni keitto väärään kurkkuun.

— Tom, poistu pöydästä! komensi herra Shaw, kun hänen parantumaton poikansa alkoi kakistella lautasliinan takana.

— Voi, älkää ajako häntä pois. Minä narrasin hänet nauramaan, sanoi Polly surkeana.

— Sanoitko jotain hauskaa? kysyi Fan lopultakin heräten.

— Minun mielestäni sinun ei pitäisi najjata häntä naujamaan, kun hän aina najjaa sinut itkemään, huomautti Maud, joka oli juuri tullut huoneeseen.

— Mitä sinä tänään olet puuhaillut, herraseni? tiedusteli herra Shaw, kun Tom punaisena ja juhlallisena palasi lyhyeltä karkotusmatkaltaan.

— Olin vain laskemassa mäkeä, hän sanoi ärtyisästi, sillä isä ripitti häntä aina, mutta antoi tyttöjen kyllä tehdä mitä ikinä halusivat.

— Ja Polly kanssa, minä näin hänet. Minä ja Blanche olimme juuri tulossa kotiin, kun näimme hänen ja Tomin laskevan mäkeä Tomin kelkalla, ja sitten Tom veti Pollyn kotiin saakka! huusi Maud suu täynnä ruokaa.

— Et kai sentään laskenut mäkeä? Fan pudotti haarukkansa aivan järkyttyneenä.

— Laskin kyllä, se oli hirveän hauskaa, vastasi Polly topakasti levottomuudestaan huolimatta.

— Näkikö joku sinut? tiukkasi Fan.

— Vain muutamat pikku tytöt ja Tom.

— Sehän oli kamalan sopimatonta, ja Tomin olisi pitänyt sanoa se sinulle, ellet itse ymmärtänyt. Kuolisin häpeästä, jos joku ystävistäni olisi nähnyt sinut, lisäsi Fan poissa suunniltaan.

— Älä nalkuta. Mitä pahaa siinä nyt oli? Polly saa laskea mäkeä jos tahtoo, eikö niin, isoäiti? sanoi Tom, joka vetoamalla voimakkaaseen liittolaiseen tuli kohteliaasti Pollyn avuksi.

— Äiti ei olisi kieltänyt. Enkä käsitä mitä pahaa siinä on, jos lasken mäkeä tyttöjen kanssa, sanoi Polly ennen kuin vanha rouva ennätti vastata.

— Maalla tehdään paljonkin sellaista, joka ei ole sopivaa täällä kaupungissa, aloitti rouva Shaw nuhtelevalla äänellä.

— Anna lapsen laskea mäkeä, jos se häntä huvittaa, ja ottakoon Maudinkin mukaansa. Olisi hauskaa, jos tässä talossa olisi edes yksi reipas tyttö, keskeytti herra Shaw, ja siihen keskustelu päättyi.

— Kiitos, herra Shaw, sanoi Polly ja nyökkäsi Tomille, joka sähkötti takaisin 'mainiota' ja kävi päivällisen kimppuun kuin nuori susi.

— Sinä veijari! Vai alat sinä mielistellä Tomia! kuiskasi Fan ystävälleen huvittuneen näköisenä.

— Mitä! Polly oli niin hämmästynyt ja harmissaan, että Fan häpesi itseään ja vaihtoi keskustelunaihetta huomauttaen äidilleen, että tarvitsi uudet käsineet.

Polly oli sen jälkeen vähäpuheinen, ja kun päivällinen oli syöty, hän lähti huoneesta miettiäkseen rauhassa äskeistä keskustelua. Ennen kuin hän oli ennättänyt portaiden puoliväliinkään, hän näki Tomin tulevan perässään ja istuutui heti piilottaakseen jalkansa. Tom nauroi ja sanoi istahtaessaan kaidepuulle:

— Ole huoleti, en minä nyt kaappaise. Halusin vain sanoa, että jos lähdet huomennakin ulos, niin mennään laskemaan taas kunnolla mäkeä.

— Ei, sanoi Polly, minä en voi tulla.

— Miksi et? Oletko suuttunut! Enhän minä kertonut, sanoi Tom hämmästyen Pollyn muuttunutta käytöstä.

— Et kertonutkaan, sinä pidit kiltisti sanasi ja puolustit minua. Enkä minä ole suuttunut. En vain aio tulla enää laskemaan mäkeä. Äitisi ei pidä siitä.

— Et sinä siitä syystä. Minä kyllä tiedän. Sinähän nyökäytit pöydässä päätäsi merkiksi että tulet. Mikset nyt sitten enää?

— En sano, minä en vain tule, kuului Pollyn päättäväinen vastaus.

— Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut tytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.

— Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.

— Pyh, minä vihaan pelkureita.

— En minä ole pelkuri.

— Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?

Polly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi mielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.

— Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni tiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.

— Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla hauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä mäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen, ja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin luulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin hassuja ihmisiä.

Polly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä huomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa kiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja pyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä yhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän oli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:

— Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja he sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en pidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.

— Kultaseni, minä kyllä ottaisin pikku sydänystävän, sehän on vain somaa, vastasi rouva Shaw. Ja pian Maud ilmoittikin olevansa kihloissa 'Fjeddyn' kanssa, koska 'Hajjy' läimäytti häntä, kun hän ehdotti naimisiin menoa.

Polly nauroi ensin muiden mukana, mutta ajatellessaan perästäpäin mitä hänen äitinsä olisi mahtanut sanoa, jos pikku Kitty olisi esittänyt saman kysymyksen, asia ei tuntunutkaan hänestä enää huvittavalta vaan naurettavalta ja luonnottomalta. Samanlaiselta tuntui nyt Fanin vihjailu Tomista. Ja kun hänen ensimmäinen kiukkunsa oli ohi, hän päätti luopua mäenlaskusta ja muustakin mieluummin kuin ryhtyä hassuttelemaan Tomin kanssa, joka laiminlyödyn kasvatuksensa takia tiesi yhtä vähän tämän uuden koululaishuvittelun viehätyksestä kuin Polly.

Polly koetti nyt lohduttautua hyppimällä nuoraa takapihalla ja leikkimällä piilosta Maudin kanssa kuivaushuoneessa ja opettamalla tälle uusia leikkejä, jotka tuntuivat huvittavan pikku neitiä. Fan tuli joskus perehdyttämään heitä uusiin tanssiaskeliin ja innostui useammin kuin kerran seuraleikkeihin, joissa hän oli melko nokkela. Mutta Tom kohotti Pollylle halveksivasti hartioitaan ja osoitti, ettei hän pitänyt tätä 'pennin arvoisena'.

Pollylla oli myös vaatehuolia. Sanomattakin hän tiesi pukujensa olevan hyvin yksinkertaisia ja toivoi joskus, että hänen sininen ja hiirenharmaa leninkinsä olisivat olleet vähän koristellumpia, että vyönauhassa olisi ollut isommat ruusukkeet ja pikku kauluksissa enemmän pitsejä. Hän haaveili kaulakorusta ja ajatteli vakavasti ensimmäistä kertaa elämässään ruveta pitämään kauniita kiharoitaan nutturalla ja panna 'täytettä' tukkaansa. Hän salasi kuitenkin tyytymättömyytensä syyt kysyessään äidiltään, saisiko korjauttaa parhaan pukunsa samanlaiseksi kuin Fannyn puku. Hän sai kirjeeseensä tällaisen vastauksen:

"Ei, rakas lapsi; pukusi on mukava ja hyvä sellaisenaan ja sen entinen kuosi paras. En tahtoisi, että minun Pollystani pidetään hänen pukunsa, vaan hänen itsensä takia, niin että käytä sinä vain niitä yksinkertaisia vaatteita, jotka äitisi niin suurella ilolla ompeli sinulle, ja unohda haaveet pönkkähameesta. Pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa, ja ehkä pikku tyttöni esimerkki voi osoittaa toisille, että tyytyväinen mieli ja iloiset kasvot kaunistavat enemmän kuin pariisilaismuoti. Toivoit kaulakorua, kultaseni, joten lähetän sinulle sen, jonka sain äidiltäni vuosia sitten. Siinä on toisella puolen isän, toisella puolen minun kuvani, ja kun olet jostakin huolissasi, katso silloin taikakaluasi; luulenpa että päivä taas paistaa silloin."

Ja tietysti paistoikin, sillä pieneen siroon koteloon, jota Polly piti pukunsa sisäpuolella ja suuteli hellästi illoin ja aamuin, oli kätketty taioista paras. Ajatus siitä, että hän vähäpätöisyydestään huolimatta voi tehdä jotain hyvää, sai hänet varomaan sanojaan ja tekojaan ja olemaan tyytyväinen ja iloinen, niin että hän unohti pukunsa ja sai toisetkin unohtamaan. Hän ei tiennyt, että hänen sileä pukunsa oli kaunis juuri vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessaan ja että itsetiedoton viehkeys somisti sen pientä kantajaa. Yhteen kiusaukseen Polly oli jo langennut ennen äidin kirjeen saapumista ja hän katui sitä katkerasti.

— Polly, saanhan minä sanoa sinua Marieksi, sanoi Fan kerran heidän ollessaan ostoksilla.

— Voit sanoa Maryksi jos haluat, mutta minä en tahdo mitään ie-päätettä nimeeni. Minua sanotaan Pollyksi kotona ja siitä nimestä minä pidän, mutta Marie on minusta ranskalaista hienostelua.

— Minä kirjoitan aina omaan nimeeni ie-päätteen kuten toisetkin tytöt.

— Minusta kaikki nuo Nettiet, Nelliet, Hattiet ja Salliet panevat pään pyörälle. Miltä nyt Polliekin näyttäisi kirjoitettuna!

— Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule, sinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät, sanoi Fan vetoavasti.

— Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?

— Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti pukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset itselleni, ja sinun täytyy myös tulla.

— Eivätkö ne ole kauhean kalliit?

— Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni laskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä lainaan.

— Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan, mutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti epävarmana esille kukkaronsa.

— Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii kaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat hankituksi itsellesi kengät.

— No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan, jossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi ja tärkeäksi.

— Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä, Polly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen, kuiskasi Fan.

Polly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret, hilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän niissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän iloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti kukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja lapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja miten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.

— En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä he hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa ja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten saatoinkaan unohtaa heidät? Ja Polly katseli pahoilla mielin uusia kenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. — Ne ovat ihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan koko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat kengät pois näkyvistään.

— Minäpä menen kysymään isoäidiltä, minkälaisia lahjoja voisin valmistaa, sillä jos minun kerran on tehtävä ne itse, on aloitettava heti paikalla, muuten en saa valmista. Ja hän alkoi heti touhuta iloiten siitä, että saattoi unohtaa tunnonvaivat kovassa työssä.

Isoäiti kykeni auttamaan häntä pulasta ja ehdotti jokaiselle jotakin, hankki tarvikkeet ja osoitti hyvää makua ja näppäryyttä. Polly tunsi suurta helpotusta, mutta kun hän rupesi neulomaan äidilleen kauniita ruusunpunaisella silkkinauhalla solmittavia vuodesukkia, hän uhrasi monta vakavaa ajatusta viettelysten houkutuksille. Jos joku olisi juuri silloin kysynyt, miksi hän huokaili niin raskaasti kuin jokin olisi painanut hänen omaatuntoaan, hän olisi vastannut: — Pronssinväristen kenkien takia.

4

PIKKU SEIKKOJA

— Sataa niin hijveästi, etten voi mennä ulos, ja kaikki ovat äkäisiä minulle eivätkä tahdo leikkiä minun kanssani, sanoi Maud, kun Polly tapasi hänet portailta murjottamassa ja pysähtyi kysymään, miksi hän oli niin huonolla tuulella.

— Minä leikin sinun kanssasi, kunhan et vain huuda ja herätä äitiäsi. Mitä leikitään?

— En minä tiedä. Minua kyllästyttää, kun kaikki minun leikkikaluni ovat jikki ja kaikki nuket paitsi Klaaja ovat saijaina, maurusi Maud ja lyödä mäjäytti pariisilaisnukkeaan, jota riiputti säälimättömästi jalasta.

— Tule katsomaan, kun rupean ompelemaan pikkusiskoni nukelle vaatteita, ehdotti Polly toivoen sillä huvittavansa kiukuttelevaa tyttöä ja saavansa samalla oman työnsä valmiiksi.

— Enkä tule, koska siitä tulee vajmaan kauniimpi kuin minun Klaajastani. Klaajalta ei saa vaatteita päältä ja Tom pilasi ne kun hän heitteli sitä puutajhassa.

— Entä jos ratkoisit vaatteet sen päältä; minä näytän sitten miten uusia tehdään. Sen jälkeen voit pukea ja riisua Klaaran niin usein kuin haluat.

— Minä alan heti. Leikkaaminen on kauhean hauskaa, sanoi Maud kasvot kirkastuen.

Majoituttuaan tyhjään ruokailuhuoneeseen tytöt ryhtyivät heti työhön, ja kun Fan keksi heidät, Maud nauroi täyttä kurkkua Klaara-raukalleen, jolta oli riisuttu hienoudet ja joka oli tekemässä kuperkeikkoja vallattoman emäntänsä käsissä.

— Eikö sinua hävetä leikkiä vielä nukeilla, Polly. Minä en ole koskenut niihin enää aikoihin, sanoi Fan katsellen heitä ylimielisesti.

— Ei hävetä, sillä Maud on siitä mielissään ja sitä paitsi ilahdutan samalla Kitty-sisartani, ja eiköhän ompeleminen ole hyödyllisempää kuin itsensä pynttääminen ja joutavat kirjat. Ja Polly jatkoi ompelemistaan päättäväisen näköisenä, sillä hänellä ja Fannyllä oli ollut pieni kiista; Polly ei näet ollut antanut ystävänsä kammata tukkaansa 'muiden ihmisten tapaan' eikä pistää reikiä korvalehtiinsä.

— Älä ole vihainen, Polly, keksitään jotain hauskaa, sillä tänään on ollut kauhean ikävä päivä, sanoi Fanny sovintoa havitellen, sillä päivä olisi kaksin kerroin ikävämpi ilman Pollyn seuraa.

— En voi. Minulla on kiire.

— Sinulla on aina kiire. En ole ikinä nähnyt yhtä ahkeraa tyttöä. Kuinka sinä aina keksitkin tekemistä? kysyi Fanny katsellen kiinnostuneena pientä punaista villamekkoa, jota Polly parhaillaan puki nuken ylle.

— Se on helppoa. Mutta kyllä minustakin on joskus hauskaa laiskotella, maata vain sohvalla lukemassa tai olla mitään ajattelematta. Laitanko valkoisen musliiniesiliinan vai mustan silkkisen? lisäsi Polly silmäillen tyytyväisenä työtään.

— Musliinisen, jossa on taskut ja sievät siniset nauhat. Odotahan, niin näytän. Ja unohtaen nukkien halveksuntansa Fanny istuutui ja oli kohta yhtä ahkerassa työssä kuin toisetkin.

Ikävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen laulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili ahkeralle tyttöjoukolle sanoen:

— Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito tarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja, Maud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa huolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne, huolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken hatuksi.

Fanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja jätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen säteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:

— Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.

— Minä puin vain Maudin nuken.

Eikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta tuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa maailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja velvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset seikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni teko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi vastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät paljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta ne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan tehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet toisiinsa ja pitää kodin onnellisena.

Polly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku palveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja toimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta ympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että hän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä syytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä toisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta yritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen herttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat jokaisen.

Herra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti tämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin kiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti mieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat herra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi häntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin ja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi herra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi pian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä kirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät kasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi käsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän oli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa, huomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran jalkaparin valmiina palveluksiin.

— Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein katsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan tai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire rikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta. Nyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua suuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään mitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen tuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla vailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa luottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä, välinpitämättömänä ja hajamielisenä.

Kun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan isoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi:

— Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.

— Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja suutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.

— Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin ystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi sitten arasti:

— Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.

— Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä Fannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä, jonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.

Rouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä tarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia rouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli onnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen luonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa senkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin ehtimiseen.

Isoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja jalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa huoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan aavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle vanhukselle.

Tom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi odottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti Pollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly luuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä tämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja parannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta koska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän oli hyvä Tomillekin.

— Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana, kun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti resuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin pää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.

— Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista karthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut kylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen, joka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.

— Minä pidän latinasta ja opin sitä aika paljon lukiessani Jimmyn kanssa. Voisin ehkä auttaa sinua hiukan, sanoi Polly Tomin pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan ja virkistäytyessä pähkinöillä.

— Sinäkö? Pyh! Tyttöjen latinalla ei pitkälle potkita, oli nyreä vastaus.

Mutta Polly oli nyt jo tottunut Tomiin eikä säikähtänyt vähästä, vaan rupesi tarkastelemaan töhryistä sivua, johon Tom oli takertunut. Hän luki sen niin sujuvasti, että nuori herra herkesi hämmästyneenä maiskuttamasta ja katseli häntä kunnioittavasti, ja Pollyn lopetettua lukemisensa Tom sanoi epäluuloisesti:

— Ovela temppu, opettelit lukemaan sen etukäteen. Mutta et sinä minua niin vähällä hämää, neitiseni. Käännäpäs kymmenkunta lehteä ja koeta uudelleen.

Polly totteli ja luki entistä paremmin sekä sanoi nauraen:

— Minä olen lukenut koko kirjan läpi, et sinä saa minua kiinni.

— Miten sinä tulit lukeneeksi niin paljon? kysyi Tom täysin ymmällään.

— Luin Jimmyn kanssa, sillä isä antoi meidän lukea yhdessä kaikki läksyt. Se oli hauskaa ja me opimme nopeasti!

— Kerro Jimmystä. Hänhän on veljesi?

— Oli, mutta hän on kuollut. Kerron hänestä joskus toiste. Sinun pitäisi lukea nyt, minä voin ehkä auttaa sinua, sanoi Polly ja hänen huulensa värähtivät niukan.

— En ihmettelisi vaikka voisitkin. Ja Tom levitti heidän välilleen kirjan vakavan ja tärkeän näköisenä, sillä hän tunsi Pollyn olevan etevämpi ja se velvoitti häntä yrittämään parastaan sukupuolensa kunnian vuoksi. Hän kävi tarmokkaasti läksyyn käsiksi ja voitti pian vaikeudet Pollyn auttaessa silloin tällöin. Ja näin he jatkoivat hyvää kyytiä, kunnes eteen tuli muutama ulkoaopittava kieliopin sääntö. Polly oli unohtanut ne, joten he koettivat yhdessä painaa niitä mieleensä Tomin huojutellessa ruumistaan kädet taskussa ja kiireesti mutisten, Pollyn kierrellessä otsakiharaa sormensa ympäri ja papattaessa seinään tuijotellen.

— Selvä! hihkaisi Tom.

— Selvä! toisti Polly ja sitten he kuulustelivat toisiaan, kunnes molemmat osasivat säännön virheettömästi.

— Sehän meni oikein mukavasti, sanoi Tom heittäen tyytyväisenä kirjan luotaan.

— Nyt käydään käsiksi algebraan, neitiseni. Siitä minä pidän yhtä paljon kuin vihaan latinaa.

Polly hyväksyi haasteen ja tunnusti pian Tomin voittajaksi. Tom pääsi taas tasapainoon, mutta ei ylpeillyt silti taidostaan, vaan neuvoi Pollya niin isällisen kärsivällisesti, että tämän silmät rupesivat tuikkimaan pidätetystä naurusta. Ja kun Tom selitellessään tärkeänä matki tietämättään opettajaansa, Dominie Deanea, Pollyn oli vaikea olla purskahtamatta nauruun.

— Voin opettaa sinua toistekin, milloin vain haluat, ilmoitti Tom jalomielisesti ja heitti algebran latinan lukukirjan seuraksi.

— Sitten tulen joka ilta. Minusta tämä on hauskaa, tänne tultuani en ole opiskellutkaan tipan tippaa. Yritä sinä saada minut pitämään algebrasta, niin minä opetan sinua pitämään latinasta. Tahdotkos?

— Kyllä minä siitä pitäisinkin, jos vain joku neuvoisi minua. Deanen ukko pitää sellaista höykkyä, ettei häneltä ennätä mitään kysyä silloin kun läksyä valmistellaan.

— Kysy isältäsi, hän kyllä tietää.

— Enpä luule, enkä sitä paitsi välitä vaivata häntä, vaikka hän tietäisikin.

— Miksi et?

— Hän vain nipistäisi minua korvasta ja sanoisi minua tyhmäksi tai kieltäisi häiritsemästä.

— En usko. Hän on minulle hyvin kiltti ja minä kyselen häneltä kaikenlaista.

— Sinusta hän pitääkin enemmän kuin minusta.

— Et saa sanoa niin! Tietysti hän rakastaa sinua enemmän kuin minua, huudahti Polly moittivasti.

— Miksei hän sitten näytä sitä? mutisi Tom katseessaan haikeutta ja uhmaa, kun hän vilkaisi kirjastohuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

— Miten hän voisi, kun olet aina piikit pystyssä? kysyi Polly hetken mietittyään ja keksimättä parempaa vastausta.

— Miksei hän sitten anna minulle polkupyörää? Hän lupasi sen, jos teen kunnollisesti koulutehtävät kuukauden ajan; ja olen nyt rehkinyt kuin viimeistä päivää vähintään kuusi viikkoa eikä hän ole tietääkseenkään. Tytöt saavat kyllä kerjätyksi hepenensä. Minä en viitsi kerjätä, mutta älä luulekaan, että rupean lukemaan itseäni kuoliaaksi turhan takia.

— Ikävä juttu, mutta kyllä sinun silti pitäisi lukea, vaikka et saakaan siitä palkintoa, aloitti Polly yrittäen olla opettavainen, vaikka sydämessään säälikin Tom-parkaa.

— Älä saarnaile. Jos isäukko olisi edes vähän kiinnostunut minusta ja koulunkäynnistäni, en odottaisikaan mitään palkintoa, mutta hän on täysin välinpitämätön. Hän ei edes kysynyt, miten 'Regillus-järven taistelu' meni viime tunnilla, vaikka opettelin sen hänen takiaan, koska hän sanoi pitävänsä siitä.

— Voi, Tom! Esititkö sinä sen? Sehän oli hienoa! Jim ja minä lausuimme usein Horatiusta yhdessä, ja se oli kauhean hauskaa. Näytä nyt miten sinä esitit runon. Minä pidän siitä kovasti.

— Se on hirmuisen pitkä, vastasi Tom, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä Pollyn osanotto tyynnytti hänen loukattuja tunteitaan ja hän halusi mielellään näyttää taitoaan. Hän alkoi melko laimeasti, mutta pian säkeiden sotainen kalskahdus sytytti hänet, ja ennen kuin tiesikään, hän oli hypähtänyt pystyyn ja jyrisytti niitä mahtavalla äänellä Pollyn kuunnellessa häntä mukana eläen. Tom lausui hyvin, sillä hän oli unohtanut itsensä ja esitti balladin niin vaikuttavasti, että Polly oli ihastuksesta tulipunainen ja myös toinen kuuntelija, joka oli seurannut tapahtumia lehtensä takaa, tunsi väreitä selkäpiissään.

Kun Tom vihdoin lopetti hengästyneenä esityksensä ja Polly taputti käsiään innostuneena, kaikui heidän takaansa vielä kovemmat suosionosoitukset. Molemmat pyörähtivät ympäri ja näkivät ovella herra Shaw'n, joka taputti käsiään kaikin voimin.

Tom näytti nololta eikä sanonut sanaakaan, mutta Polly juoksi herra Shaw'n luokse, tanssi hänen edessään ja sanoi innoissaan:

— Eikö ollutkin loistavaa? Eikö Tom lausunut hyvin? Kai hän nyt saa sen polkupyörän?

— Mainiota, Tom; sinustahan tulee vielä lausuja. Opettele toinenkin samanlainen runo, niin tulen kuuntelemaan sinua. No, mitä arvelet siitä polkupyörästä.

Polly oli ollut oikeassa, ja Tom myönsi mielessään, että 'isäukko' oli kiltti ja piti hänestä eikä ollut unohtanut lupaustaan. Isän odottamaton kiittely sai Tomin punastumaan mielihyvästä ja näpelöimään takinnappeja, mutta sitten hän katsoi iloisena tätä suoraan silmiin ja vastasi yhteen hengenvetoon:

— Opettelen varmasti.

— Hyvä on, katselehan sitten huomenna itsellesi uutta hevosta. Ja Shaw pöyhötti ystävällisesti punaista hiuspörröä tuntien isällistä iloa siitä, että pojassa sittenkin oli jotain.

Tom sai seuraavana päivänä polkupyöränsä, antoi sille nimeksi Musta Auster "Regillus-järven taistelun" mukaan ja koki heti kovia, kun alkoi ratsastaa uudella sotaoriillaan.

— Tule katsomaan kun minä ajan, kuiskasi Tom Pollyle, kun oli kolme päivää harjoitellut kadulla opeteltuaan sitä ennen ajamaan urheiluradalla.

Polly ja Maud lähtivät mielellään ja seurasivat silmä kovana hänen ponnistuksiaan, kunnes hän keikahti niin pahasti, että pyöräily oli vähällä katketa häneltä lopuksi ikää.

— Hei vain! Nyt Auster tulee! huusi Tom huristaessaan pitkää jyrkkää katua puiston laidassa.

Tytöt väistyivät ja Tom suhahti ohi viuhtoen niin mielettömästi käsiään ja jalkojaan, että koko vehje näytti karanneelta höyrykoneelta. Se olisikin ollut riemukasta menoa, ellei iso koira olisi äkkiä syöksynyt esiin eräästä portista ja heittänyt koko komeuden katuojaan. Polly nauroi ja juoksi katsomaan mylläkkää: Tom makasi selällään pitkin pituuttaan, polkupyörä päällään ja vieressä iso koira hurjasti haukkuen. Mutta nähdessään Tomin kasvot Polly säikähti, sillä väri oli paennut niistä tyystin, hänen silmänsä näyttivät oudoilta ja otsassa olevasta isosta haavasta alkoi tihkua verta. Koiran isäntä huomasi myös sen ja nosti pojan maasta. Mutta Tom ei pysynyt pystyssä, vaan nyykähti istumaan jalkakäytävän reunalle. Polly piteli nenäliinaa hänen otsallaan ja kysyi hätääntyneenä, oliko hän kaatunut kuoliaaksi.

— Älkää säikäyttäkö äitiä! Ei minulla ole hätää. Minähän kaaduin vain nurinniskoin, hän sanoi vähän ajan perästä silmäillen maassa makaavaa polkupyörää, jonka särkymisestä hän oli enemmän huolissaan kuin omasta tilastaan.

— Arvasin kyllä, että satutat itsesi tuolla kauhealla kapineella. Anna sen nyt olla ja tule kotiin, sillä päästäsi vuotaa verta aivan kamalasti ja kaikki katselevat meitä, kuiskasi Polly koettaen sitoa pahannäköistä haavaa pienellä nenäliinallaan.

— Lähdetään sitten. Hurja miten kummalliselta pääni tuntuu! Auta minua vähän. Ja lakkaa sinä ulvomasta, Maud, ja tule kotiin! Sinä tuot pyörän, Pat, minä maksan kyllä. Tom nousi hitaasti pystyyn ja Pollyn olkapäähän nojautuen jakeli käskyjään; ja sitten kulkue lähti liikkeelle. Ensimmäisenä iso koira vähän väliä haukahdellen, sitten lupsakka irlantilainen kiroten 'hyrrä-peijakasta', joksi hän halveksivasti nimitti Tomin jumaloimaa polkupyörää, seuraavana haavoittunut sankari uskollisen Pollyn tukemana ja joukon jatkona itkevä Maud, joka kantoi Tomin lakkia.

Pahaksi onneksi rouva Shaw oli isoäidin kanssa ajelulla ja Fanny kylässä, joten Tom saattoi turvautua vain Pollyyn, sillä sisäkkö pyörtyi heti nähtyään verta ja kamarineiti meni hälinässä täysin pyörälle päästään. Haava oli paha ja ommeltava heti kiinni, sanoi lääkäri saavuttuaan.

— Jonkun täytyy pidellä hänen päätään, hän lisäsi pantuaan rihman omituisen neulan silmään.

— Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni, niin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti Pollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.

Polly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: "Voi, en minä saata!" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt hänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla ollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui siis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja pani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.

— Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan. Kaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja päästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä tuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi vain lyhyesti Pollylle: "Kiitoksia paljon", ja katseli kiitollisena tyttöä tämän hiipiessä huoneesta.

Tomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän näköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat häntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut tuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä entinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän ajatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli hänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta "rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta", isoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat häntä kuin nöyrät orjattaret.

Tällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun laiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen aiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti omaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja rakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio teki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille kuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt avainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja juurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi. Pollyllä oli kenties siihen osuutensa.

Illat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin tapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin ajatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät huvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja kertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian tavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa lempipaikallaan isoäidin sohvalla.

— Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen pieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan ensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.

— Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut kaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten päätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta. Hän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:

— Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit synkemmän näköiseksi?

— Minä ajattelin Jimmyä.

— Etkö kertoisi hänestä? Sinähän lupasit joskus kertoa. Mutta älä sitten ellet halua, sanoi Tom osaaottavasti ääntään hiljentäen.

— Puhun mielelläni hänestä, mutta ei ole paljon kertomista, aloitti Polly kiitollisena Tomin osanotosta. — Kun olen täällä sinun luonasi, tulevat mieleeni ne ajat, jolloin istuin hänen sairasvuoteensa vieressä. Meillä oli aina hurjan hauskaa.

— Hän oli varmaan hyvin kiltti?

— Ei erityisemmin. Mutta hän yritti olla, ja äiti sanoo, että sillä on jo puolet voitettu. Me aina väsyimme kesken, mutta teimme taas uusia päätöksiä ja yritimme lujasti pitää ne. Minä en tainnut päästä kovin pitkälle, mutta Jimmy pääsi ja kaikki rakastivat häntä.

— Riitelittekö te koskaan?

— Kyllä joskus, mutta emme me ikinä kauan vihoitelleet, vaan sovimme pian. Jimmyllä oli tapana tulla ensiksi ja sanoa: "Kaikki hyvin, Polly", ja hän sanoi sen niin ystävällisesti ja iloisesti, etten voinut olla nauramatta ja sopimatta heti hänen kanssaan.

— Oliko hän etevä?

— Taisi olla, sillä hän piti opiskelusta ja halusi päästä eteenpäin voidakseen auttaa isää. Minä olin aina kauhean ylpeä, kun kuulin ihmisten sanovan häntä kunnon pojaksi, mutta he eivät tienneet lähestulkoonkaan, miten viisas hän oli, koska hän ei pöyhistellyt tiedoillaan. Sisaret taitavat aina olla mahtavia veljistään, mutta en luule monella tytöllä olevan siihen yhtä paljon syytä kuin minulla.

— Useimmat tytöt eivät välitä veljistään pennin vertaa, niin ettet sinä näy paljon tietävän niistä asioista.

— Mutta ainakin heidän pitäisi välittää ja he välittäisivätkin, jos veljet olisivat yhtä hyviä kuin Jimmy oli minulle.

— No, mitä hän sitten teki?

— Rakasti minua sydämestään eikä hävennyt näyttää sitä, vastasi Polly äänessään paljon puhuva nyyhkäisy.

— Mihin hän kuoli? kysyi Tom vakavasti oltuaan vähän aikaa ääneti.

— Hän loukkaantui mäessä viime talvena, mutta hän ei koskaan sanonut, kuka oli siihen syypää, ja hän eli vain viikon sen jälkeen. Minä autoin hänen hoitamisessaan, ja hän oli niin kärsivällinen, että aina ihmettelin, sillä hänellä oli hirveät tuskat koko ajan. Hän antoi minulle kirjansa, koiransa, täplikkäät kanansa ja ison veitsensä ja sanoi: "Hyvästi Polly" ja suuteli minua viimeiseksi ja sitten, — — oi Jimmy, Jimmy! Kunpa hän voisi tulla takaisin!

Polly-ressun silmät täyttyivät kyynelistä, huulet vavahtelivat sitä enemmän mitä pitemmälle hän pääsi, ja tultuaan Jimmyn jäähyväisiin hän ei voinut enää jatkaa, vaan peitti kasvonsa ja itki pakahtuakseen.

Tom oli täynnä myötätuntoa, muttei tiennyt miten olisi osoittanut sitä. Hänen pudistellessaan kamferttipulloa ja koettaessaan keksiä jotain lohduttavaa Fanny tuli avuksi ja syleili Pollya, taputteli ja suuteli häntä, kunnes kyynelet herkesivät vuotamasta.

— En mahtanut sille mitään. Olen ajatellut rakasta veljeäni koko illan, sillä Tom muistuttaa häntä, hän lisäsi huokaisten.

— Minäkö? Kuinka minä voin muistuttaa häntä, kun en ole yhtään hänen tapaisensa? kysyi Tom hämillään.

— Olet sinä joissakin asioissa.

— Tahtoisin olla, mutta en pysty, sillä hänhän oli kiltti.

— Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole ollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa, että hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski veljen muisteleminen.

— On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta kyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka ei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.

— Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan pitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen sanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka, kyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen ja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla pidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen kaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi, joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin rakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen kuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset sanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla hyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli sentään jo kiltteyden perikuva.

— Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän sanoi äkkiä.

— Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli, tiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi ansaitsevansa sen.

— Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on toisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja Fanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet hauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.

— Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.

— Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.

— Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi jotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan jok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten olisi koskaan sanonut niitä.

Pollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän pyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen, sisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää sanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet vikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä (Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi:

— Nuku hyvin.

Ja Tom vastasi ystävällisesti päätään nyökäyttäen:

— Nuku sinäkin, Fan.

Siinä oli kaikki, mutta se merkitsikin paljon, sillä ääni oli ystävällinen ja katse ilmaisi kiintymystä, joka teki sanat tarpeettomiksi. Polly huomasi sen, ja vaikka hän ei tiennytkään levittäneensä päivänpaistetta, valo heijastui häneenkin niin, että hän nukahti tyytyväisenä, vaikka Jimmy-veli ei ollutkaan toivottamassa hyvää yötä.

5

IKÄVYYKSIÄ

Oltuaan jonkin aikaa oikein kilttejä lapsilla on tapana äkkiä mennä toiseen äärimmäisyyteen. Tomin onnettomuuden jälkeen nuoriso käyttäytyi koko viikon niin enkelimäisesti, että isoäiti sanoi pelkäävänsä heille tapahtuvan jotain pahaa. Vanhan rouvan ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan. Ylenpalttista hyveellisyyttä ei suinkaan kestänyt ikuisesti, sillä niin äkkiä ei pyhimyksiksi tulla muualla kuin satukirjoissa. Tom oli tuskin päässyt jaloilleen, kun koko joukko eksyi taas harhateille, ja siitä aiheutui paljon koettelemuksia.

Kaikki sai alkunsa Pollyn "typeryydestä", kuten Fan sanoi perästäpäin.

Pollyn rientäessä eräänä iltana herra Shaw'ta vastaan ja auttaessa hänen päältään takkia soi ovikello. Koska Polly ei ollut oppinut vieläkään suuren maailman tapoja, hän aukaisi itse oven, jolloin hänen käteensä työnnettiin kaunis kukkavihko.

— Kas vain. Pikku Polly näyttää aloittavan aikaisin, sanoi herra Shaw nauraen, kun näki tytön punehtunein, hymyilevin kasvoin haistelevan ihastuttavia kukkasia ja tutkivan heliotrooppeihin kätkettyä kirjelappua.

Ellei Polly silloin olisi ollut "typerä", kuten Fan sanoi, hän olisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli rehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään. Niinpä hän vastasi suoraan tapaansa.

— Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta. Fan tulee varmaan iloiseksi.

— Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!

Ja herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään esiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.

Vaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista toimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli, miten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset Pyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten he nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan tunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly suorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:

— Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?

— En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa. Voi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen konserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut sen tyystin totuttuaan näkemään "isot pojat", joiksi hän nimitti Frank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa tilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia huvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.

— Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen ei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi ikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan ruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun, jonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:

— Lähetä Fan luokseni kirjastoon.

— Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja kauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.

— Mutta mitä muutakaan saatoin sanoa? kysyi Polly poissa tolaltaan.

— Olisit antanut hänen luulla, että kukkavihko oli sinulle; silloin siitä ei olisi tullut mitään ikävyyksiä.

— Mutta sehän olisi ollut samaa kuin valehteleminen.

— Älä ole typerä. Olet aiheuttanut koko sotkun ja nyt saat luvan auttaa minua selviytymään siitä.

— Kyllä minä autankin siinä missä voin, mutta valehtelemaan en rupea, sanoi Polly kiivastuen.

— Ei sitä kukaan haluakaan. Pidä vain suusi kiinni ja anna minun selvittää asia.

— Sitten on parasta, että menet yksinäsi, aloitti Polly, kun alhaalta kuului ankara komennus:

— Etkö jo joudu sieltä?

— Ihan heti, vastasi nöyrä ääni, ja Fan tarttui Pollyyn kuiskaten: — Sinun täytyy tulla. Menen ihan sekaisin, kun hän puhuu tuolla äänellä. Auta minua, Polly, niin olet kiltti.

— Autanhan minä, kuiskasi Polly ja he menivät alakertaan pamppailevin sydämin.

Herra Shaw seisoi synkän näköisenä odottamassa. Kukkavihko lojui pöydällä ja sen vieressä herra Frank Mooren päättäväisellä käsialalla kirjoitettu kirje. Viitaten tähän vaikuttavaan epistolaan herra Shaw rypisti mustia kulmakarvojaan, katsoi Fannyyn ja sanoi:

— Tämän hömpötyksen on loputtava kertakaikkiaan; ja jos se vielä jatkuu, lähetän sinut kanadalaiseen luostarikouluun.

Polly aivan tyrmistyi näin kamalasta uhkauksesta, mutta Fan, joka oli kuullut sen ennenkin, sanoi nenäkkäästi:

— En ole tietääkseni tehnyt mitään kauheaa. Enhän minä sille mitään mahda, jos pojat lähettävät piloillaan minulle lahjoja kuten toisillekin tytöille.

— Ei kirjeessä ole mitään pilaa. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Minähän kielsin sinua olemasta missään tekemisissä Mooren kanssa. Hän ei ole kunnon poika vaan keikari, enkä halua että hän liehuu ympärilläsi. Sinä tiesit sen etkä kuitenkaan totellut.

— Minä näen tuskin koskaan häntä.

— Onko se totta? kysyi herra Shaw kääntyen äkkiä Pollyyn päin.

— Voi, älkää kysykö minulta, herra Shaw. Lupasin etten… tuota, Fan kertoo kyllä itse, huudahti Polly hätääntyneenä ja tulipunaisena.

— Viis siitä mitä olet luvannut. Kerro minulle kaikki mitä tiedät tästä typerästä jutusta. Siitä on Fanille enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Herra Shaw istuutui ja näytti ystävällisemmältä, sillä Pollyn säikähdys liikutti häntä.

— Saanko kertoa? kuiskasi Polly Fanille.

— Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä ja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.

Tiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi kävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa ei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin herra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet värähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli miten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia matkiessaan.

— Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin hassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan, vaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan on varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän nyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko hullunkurisen jutun.

— Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan, paina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit läksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan ole mikään leikkipaikka.

Puhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi näkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja sanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:

— Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?

— Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla kirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista kertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti pois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti mutta vakavasti:

— Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee parhaasi hänen hyväkseen.

— Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään mutta tietämättä mistä alkaisi.

— Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään ei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset loppukoot tähän.

Tytöt poistuivat hiljaisina eikä herra Shaw kuullut sen koommin koko jutusta. Mutta Polly parka kuuli, sillä Fan torui häntä niin, että Polly aikoi jo pakata tavaransa ja lähteä seuraavana päivänä kotiin. Mitä kaikkea hän sai kestääkään: hänelle saarnattiin, häntä haukuttiin, hänelle nakeltiin niskoja vielä monta päivää jälkeenkin päin. Pollyn sydän oli täynnä, mutta hän kesti vaikeutensa ääneti ja muille kertomatta, vaikka Fanin kiittämättömyys ja kohtuuttomuus loukkasivat häntä syvästi.

Tom älysi asian laidan ja asettui Pollyn puolelle aiheuttaen uuden kitkan.

— Missä Fan on? kysyi Tom eräänä päivänä tullessaan sisarensa huoneeseen, jossa Polly makasi sohvalla koettaen unohtaa huolensa hauskan kirjan parissa.

— Alhaalla vieraittensa luona.

— Mikset sinäkin mennyt?

— Minä en pidä Trixistä enkä tunne hänen hienoja newyorkilaisystäviään.

— Etkä tahdokaan tuntea? Mikset sano suoraan!

— Se ei olisi kohteliasta.

— Mitä siitä! Tule, Polly, keksitään jotain hauskaa.

— Tahtoisin mieluummin lukea.

— Se ei ole kohteliasta.

Polly nauroi ja käänsi lehden, Tom vihelteli hetkisen, huokaisi sitten syvään ja painoi kädellä otsaansa, jota musta laastarilappu vielä koristi.

— Koskeeko päähäsi? kysyi Polly.

— Kauheasti.

— Sinun on parasta mennä pitkällesi.

— En voi. Minulla on rauhaton olo ja minua pitäisi huvittaa, kuten Maud sanoo.

— Odota, kunnes olen lopettanut tämän luvun, sanoi Polly säälivästi.

— Hyvä on, vastasi ovela poika, joka oli huomannut, että loukkaantunut pää oli joskus hyödyllisempi kuin ehjä, ja tyytyväisenä kepposestaan hän maleksi ympäri huonetta, kunnes Fanin lipasto kiinnitti hänen huomionsa. Se oli kaikenlaisten kaunistusaineiden peitossa, sillä Fan oli pukeutunut kovassa kiireessä ja jättänyt kaikki huiskin haiskin. Hyvinkasvatettu poika ei olisi kajonnut toisen tavaroihin ja kunnon veli olisi järjestänyt ne, mutta Tom ei ollut kumpikaan, ja niinpä hän ryhtyi intomielisesti sotkemaan Fannyn laatikoita, kunnes ne näyttivät siltä, kuin joku olisi ollut tekemässä niissä heinää. Hän kokeili miltä korvarenkaat, silkkinauhat ja kaulukset näyttivät hänen yllään, veti taskukellon, joka ei kaivannut vetoa, poltti uteliaan nenänsä hajusuolalla, kasteli likaisen nenäliinansa likomäräksi Fanin parhaalla hajuvedellä, voiteli kiharapörrönsä hänen hiusöljyllään, tupsutti kasvoilleen hänen orvokintuoksuista puuteriaan ja kiinnitti kaiken kukkuraksi hiuksiinsa tukun irtokiharoita, joiden olemassaoloa Fan koetti salailla. Tom-ilkimyksen aiheuttama hävitys sisarensa jännittävissä aarrelaatikoissa, rasioissa ja koteloissa oli sanoinkuvaamaton.

Saatuaan kiharat monien vaikeuksien jälkeen kiinnitetyiksi hiuksiinsa ja kaiken kruunuksi vielä sinisen silkkinauhan Tom tarkasteli tyytyväisenä itseään peilistä ja huomasi vaikutuksen niin erinomaiseksi, että innostui havittelemaan vielä suurempaa muodonmuutosta. Fanin riisuma puku oli tuolilla, niinpä Tom pukeutui salaa siihen ja nauraa hihitteli itsekseen, sillä Polly oli täysin syventynyt lukemiseen ja vuodeuutimet peittivät Tomin ilkiteot. Fanin paras samettiviitta ja hattu sekä kärpännahkapuuhka täydensivät asun, ja kädet lanteilla Tom sipsutteli hämmästyneen Pollyn eteen, juuri kun tämä oli pääsemässä luvun loppuun. Pollysta kepponen oli niin hauska, että Tom seurauksia ajattelematta ehdotti mentäväksi alas vierashuoneeseen tyttöjä hämmästyttämään.

— Ei, herran tähden! Fan ei ikinä antaisi meille anteeksi, jos näyttäisit hänen kiharansa ja kapistuksensa niille ihmisille. Siellä on herrojakin eikä se olisi sopivaa, sanoi Polly kauhistuneena.

— Sitä hauskempaa. Fan ei ole kohdellut sinua reilusti, ja hänelle olisi ihan oikein, jos esittelisit minut rakkaana ystävänäsi neiti Shaw'na. Mennään, tästä vasta tulee mainio kepponen.

— Minua et saa mukaasi mistään hinnasta, se olisi halpamaista. Riisu äkkiä vaatteet päältäsi, Tom. Keksitään jotain muuta hauskaa.

— En minä ole tässä pyntännyt itseäni turhan takia. Olen niin suloinen, että jonkun täytyy saada ihailla minua. Vie minut alas, niin nähdään, eivätkö he vain sanokin minua "suloiseksi olennoksi".

Tom näytti niin sanomattoman hullunkuriselta leyhytellessään kiharoitaan ja keikistellessään, että Polly purskahti uudestaan nauramaan, mutta siitä huolimatta hän oli vakaasti päättänyt, ettei Tom saisi nöyryyttää sisartaan.

— Pois tieltä sitten, ellet kerta tule. Minä ainakin menen alas, sanoi Tom.

— Etkä mene.

— Kuinka luulet estäväsi sen, neiti Tekopyhä?

— Näin. Ja Polly pani oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja nyökkäsi Tomille ilkkuvasti.

Tom oli luonteeltaan pippurinen ja vähäkin vastarinta sai hänet leimahtamaan. Pukuaan muistamatta hän tuli Pollyn luo ja sanoi uhkaavasti päätään ravistaen:

— Älä yritäkään. Minua ei väkisin pidätetä.

— Pääset ulos jos lupaat, ettet kiusaa Fannyä.

— Minä en lupaa mitään. Anna avain minulle hyvällä tai otan sen väkisin.

— Älä nyt riehu. Minä vain haluan estää sinua ikävyyksiltä, sillä Fanny raivostuu kauheasti, jos menet. Riisu ensin hänen tavaransa, niin minä päästän sinut ulos.

Tom ei suvainnut vastata, vaan marssi toiselle ovelle, jonka Polly tiesi olevan lukossa, kurkisti kolmannen kerroksen ikkunasta, mutta kun huomasi senkin pakotien mahdottomaksi, tuli takaisin äkäisen näköisenä. — Annatko minulle avaimen vai et?

— En anna, sanoi Polly urhoollisesti.

— Minä olen sinua vahvempi, joten sinun on parasta antaa.

— Kyllä minä sen tiedän, mutta olisi raukkamaista, jos noin iso poika ryöstäisi jotain tytöltä.

— En minä tahdo loukata sinua, mutta totisesti en siedä tällaista!

Tom yritti hillitä itseään nähtävästi häveten käytöstään, mutta oli kuitenkin niin kiihtynyt, ettei voinut antaa periksi. Jos Polly olisi silloin hiukan itkenyt, Tom olisi myöntynyt, mutta pahaksi onneksi hän nauraa kikatti, sillä Tomin uhkaava asento oli niin hullunkurisen ristiriitainen asun kanssa, ettei Polly mitenkään voinut pidättää nauruaan. Se ratkaisi asian. Yksikään tyttö ei saanut kikattaa hänelle, vielä vähemmän pitää häntä lukkojen takana. Sanaakaan sanomatta hän tarttui Pollyn käsivarteen, sillä avainta pitelevä käsi oli vielä taskussa. Toisella kädellään Polly puristi hamettaan ja piti hetken urhoollisesti puoliaan. Mutta Tomin vahvat sormet olivat vastustamattomat, tasku repeytyi, käsi tuli esille ja tuskasta parkaisten Polly pudotti avaimen lattialle.

— Oma syysi jos koski. En minä sitä tarkoittanut, murahti Tom lähtiessään ja jätti Pollyn nyyhkyttämään nyrjähtänyttä rannettaan. Poika meni alas, mutta ei vierashuoneeseen, sillä kepponen oli menettänyt makunsa. Saatuaan keittiötytöt nauramaan hän pujahti takaovesta yläkertaan hieromaan sovintoa Pollyn kanssa. Mutta tämä oli mennyt isoäidin huoneeseen, sillä vaikka vanha rouva oli itse ulkona, hänen huoneensa tuntui kuitenkin turvapaikalta. Tom oli juuri saanut tavarat järjestykseen, kun Fan tuli ylös äkäisempänä kuin koskaan ennen, sillä Trix oli kertonut hänelle viimeaikaisista huvituksistaan, joihin hänkin olisi voinut ottaa osaa, ellei Polly olisi lörpötellyt.

— Missä hän on? kysyi Fan aikoen purkaa kiukkunsa Pollyn niskaan.

— Istua mököttää kai huoneessaan, vastasi Tom, joka oli lukevinaan ahkerasti.

Samoihin aikoihin oli Maudkin joutunut liukkaalle jäälle, sillä hoitajan mentyä tapaamaan alakerrassa olevaa ystäväänsä Maud oli marssinut Pollyn huoneeseen ja lohduttautui vallattomuuksilla. Polly oli joskus varomattomuudessaan antanut hänen leikkiä venettä tyhjässä matka-arkussaan. Sittemmin hän oli kätkenyt salaisimmat aarteensa sen ylälokeroon, jottei vain kukaan näkisi niitä. Hän ei ollut muistanut lukita arkkua, ja kun Maud kohotti nyt kantta alkaakseen merimatkansa, hän keksi paljon mielenkiintoista katseltavaa. Hänen ollessaan juuri syventyneenä tähän puuhaan Fan astui huoneeseen ja kurkisti hänen olkansa yli, mutta oli liian suuttunut Pollyyn ruvetakseen torumaan Maudia.