SISÄLLYS: (continued 5)

Tom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja odottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton, että ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin ja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton, kaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen tarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä ja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan takertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä selviytymään kriisivaiheesta.

Kielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä leivostensa ääressä: "Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos rouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan", eivät tienneet että sairaan heikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen huoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa, parasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta katsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen taisteluun.

— Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka näyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva Shaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.

Tom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja seurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli harmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten isä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja lähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.

— Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen takaisin päivälliseksi… Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.

Hän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut, että pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus näet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy säännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli kotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.

— Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin häntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se ole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan kuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.

— Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän äidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?

Tomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä se ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän nojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset kävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw ymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta muutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä puhua.

Sitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin olisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi muuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä huolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw käveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla paikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä samalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää tervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia katseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli kohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: "Hyvää päivää, herra Shaw", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi ajatelleet: "Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille huimapäälle vain hyvää."

— Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli Tom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka saisi kaikki vaikenemaan. — Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi. Tekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon näistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä mihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään vetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja latinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin. Nyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini. Mahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se ei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!

Saatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom rohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne, että asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla tuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas vetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.

Harhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia Australian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu houkutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa Maudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava jälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n mielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta ruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus tutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta keittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.

— Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten paikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.

— Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti on nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te puuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut jotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen jokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.

Polly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: — Ei hän tiedä, ja lisäsi sitten ääneen:

— Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle tämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat jo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi, istuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.

— Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja se oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa isoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja istuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn hääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.

— Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen, että työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat kakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.

— Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina hyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä helpotti, kun oli edes jotain tehtävää.

— Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin suuhun.

— Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.

— Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään ei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että saa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja, joita minulla on.

— Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan taito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni, sillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa se tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud huudahti:

— Sinähän ihan saarnaat.

— Joskus voisin saarnata itselleni pitkäänkin, sanoi Tom ja lisäsi nauraen: — Vaikka paremmin Polly siihen pystyisi. Pidäkin meille pieni saarna.

— Mikäpä siinä. Kuulkaa siis: Elämä, hyvät veljet, on kuin rusinakakku, aloitti Polly ristien juhlallisesti jauhoiset kätensä. — Muutamissa rusinat ovat pinnalla ja me syömme ne hyvällä halulla, kunnes äkkiä huomaamme niiden loppuneen. Toisissa rusinat taas painuvat pohjaan; etsimme niitä turhaan elämän varrella ja löydämme ne usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä enää nauttia niistä. Mutta hyvin onnistuneessa kakussa rusinat on taitavasti sekoitettu kaikkialle ja jokainen suupala on todellinen nautinto. Tavallisesti teemme itse omat kakkumme, ja siksi onkin pidettävä huoli, hyvät veljet, että ne valmistetaan parhaiden ohjeiden mukaan, paistetaan hyvässä uunissa ja syödään hillityllä ruokahalulla.

— Hyvä, hyvä! huusi Tom paukuttaen puulusikkaa. — Se oli mallisaarna, Polly, lyhyt, kaunis, järkevä eikä ollenkaan nukuttava. Minä kuulun sinun seurakuntaasi ja pidän huolen siitä, että saat kymmenyksesi täsmällisesti.

— Kiitos, veli hyvä. Tarpeeni ovat vähäiset ja korpit tavallista kylläisemmät, kuten vanhalla pastori Millerillä oli tapana vastata. Nyt, Maud, annapa tänne se sitruuna, ja Polly alkoi yhdistää kakun aineksia varsin huolettomasti, siltä ainakin näytti Tomista ja Maudista, jotka seurasivat kiinnostuneina vieressä, kunnes kakku oli onnellisesti uunissa.

— Sinä voit nyt tehdä kuorrutuksen, Tom varmaan vatkaa sinulle munat. Se tekee hyvää hänen vartalolleen.

— Erinomaisen hyvää. Anna ne vain tänne. Ja Tom oikoi iloisena esiliinaansa. — Kesken kaiken, tiedätkö että Sydney on palannut matkoilta. Tapasin hänet eilen, ja hän suhtautui minuun kuin kunnon veli ainakin, jatkoi Tom aivan kuin olisi vielä omasta puolestaan halunnut lisätä hetken iloa.

— Sepä hauskaa! huudahti Polly ja taputti käsiään muistamatta lainkaan munaa, joka putosi murskaksi hänen jalkojensa juureen. — Olenpa minä huolimaton! Korjaisitko sen pois, Maud. Minä haen uuden. Ja Polly livahti huoneesta kertomaan uutisen Fanille, joka juuri oli tullut kotiin, ettei tämä menettäisi toisten nähden tyystin tasapainoaan.

— Sinähän tunnet kai hyvin historiaa? kysyi Maud äkkiä Tomilta.

— Enpä juuri, sanoi Tom vaatimattomasti.

— Haluaisin vain tietää, elikö Elisabetin aikana joku sir Filip.

— Tarkoitatko sir Filip Sydneytä. Kyllä hän eli silloin ja hieno mies hän olikin.

— Ahaa! Arvasinhan minä, etteivät tytöt häntä tarkoittaneet, huudahti Maud heilauttaen kättään, niin että sitruuna lensi pitkän matkan päähän.

— Mitä sinä nyt haudot mielessäsi, senkin kielikello?

— En voi oikein kertoa sinulle mitä Polly ja Fan juttelivat, sillä en muista enää kaikkea. Mutta ainakin he keskustelivat jostain hirmuisen salaperäisestä olennosta, ja kun kysyin kenestä he puhuivat, Fan sanoi "sir Filipistä". Pyh! Hän erehtyi jos kuvitteli minun uskovan! Näin heidän naureskelevan ja sitten he punastuivat ja tönivät toisiaan, ja silloin tiesin etteivät he puhuneet kenestäkään Elisabetin aikuisesta miehestä, sanoi Maud nostaen nykerönenänsä niin korkealle kuin suinkin sai.

— Kas, mitä tulitkaan paljastaneeksi. Mutta minä olin jo sen arvannut. Tytöt eivät halunneet kertoa sinulle salaisuuksiaan, mutta sinäpä olitkin niin tarkka tyttö, että keksit ne helposti, vai mitä? sanoi Tom niin kiinnostuneen näköisenä, ettei Maud voinut olla kertomatta mitä tiesi.

— No niin. Sinun ei oikeastaan ole sopivaa tietää asiasta, mutta minä olen nyt jo niin vanha, että minulle voisi kyllä puhua kaikesta. Ja tytöt saisivat punnita paremmin sanojaan, sillä minä en ole samanlainen kana kuin Blanche. Olisitpa vain kuullut miten he jaarittelivat. Olen ihan varma, että he puhuivat jotain hauskaa herra Sydneystä, sillä he näyttivät niin tyytyväisiltä kuiskaillessaan ja hihittäessään vuoteella silloin kuin minä ratkoin hattuja ja he luulivat, etten minä kuunnellut.

— Kumpi näytti tyytyväisemmältä? kysyi Tom kuumavesisäiliötä tutkiskellen.

— Ehkä Polly. Hän ainakin jutteli enemmän ja oli koko ajan iloisen näköinen. Fanny naureskeli aika lailla, mutta minä luulen, että Polly on enemmän rakastunut, vastasi Maud hetken mietittyään.

— Hiljaa nyt, Polly tulee! Ja Tom alkoi pumputa vettä säiliöön aivan kuin talo olisi ollut tulessa.

Polly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta ilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä työnsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa syyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti, että posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud, joka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä ääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli häntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain väsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan hänen suuhunsa.

— Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt lepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.

— Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli miettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei huvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin 'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.

Kun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat yhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa vieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät olleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon arvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt vaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan Tomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa. Ja kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin hauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa ystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen, vaikka sitten nujertuisi yrityksessään.

Illalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille ilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki muut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli herkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja kiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri samanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi muistaa.

— Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa hautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin viittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän kunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.

— Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa, sillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka tuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.

— Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut kaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes muistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota ilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran sanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä tuli hyvä ja rusinainen.

— Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa miellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.

— Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. — Oli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa etkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan vapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä. Siksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.

— Hassua etten muistanut koko syntymäpäivää. Eiköhän jo leikata kakkua. Minä en muusta väiltäkään, sanoi Tom. Hänellä ei tosin ollut vähääkään ruokahalua, mutta hän halusi tehdä oikeutta kakulle, vaikka sitten joutuisi oman kiitollisuutensa uhriksi.

— Toivotaan, etteivät rusinat ole kaikki pohjalla, sanoi Polly noustessaan toisten pyynnöstä leikkaamaan kakkua.

— Minähän olen jo haukannut niitä pinnalta, vastasi Tom katsellen leikkaamista niin tarkkaan kuin olisi todellakin uskonut ennustukseen.

Polly leikkasi huolellisesti viipaleen toisensa perästä ja jokainen niistä oli kiinteä ja täynnä rusinoita. Erityisen ison viipaleen hän nosti eräälle isoäidin hienoista pikku lautasista, lisäsi kukat koristeeksi ja ojensi lautasen Tomille silmissään paljon puhuva katse. Sillä huomattuaan Tomin muistavan hänen saarnansa Polly oli mielissään, kun hänen vertauksensa ainakin yhdessä kohdin oli löytänyt vastakaikua. Kasvot loistaen Tom tarttui lautaseen, ja tutkittuaan tarkkaan kakunpalasen, hän vilkaisi toisiin ja sanoi keventyneenä:

— Täynnä rusinoita. Hauska että minullakin oli osuutta siihen, mutta Pollylle kaikki kunnia ja hänelle kuuluvat kukat. Ja kääntyen Pollyn puoleen Tom asetti ruusut tämän hiuksiin, kohteliaasti kylläkin, mutta varsin taitamattomasti, sillä oka pisti Pollya päähän, lehdet kutittivat hänen korvaansa ja koko kukka oli ylösalaisin.

Fan nauroi Tomin kömpelyyttä, mutta Polly ei antanut koskea kukkaan, ja kaikki kävivät halukkaasti kakun kimppuun. Pöydässä juteltiin ja naurettiin, ja tunnelma oli juuri ylimmillään, kun Tomille tuotiin kaksi kirjettä. Hän vilkaisi niihin ja vetäytyi äkkiä loukkoonsa jättäen Maudin kihelmöimään uteliaisuudesta ja isot tytöt kiihtymyksen valtaan, sillä Fan luuli tuntevansa käsialasta toisen ja Polly toisen kirjeen lähettäjän.

Kului puolisen tuntia ja vielä toinen mokoma, mutta Tomia ei näkynyt. Herra Shaw lähti ulos, rouva Shaw vetäytyi huoneeseensa Maudin saattamana, ja molemmat tytöt jäivät miettimään, oliko ehkä tapahtunut jotain kauheaa. Äkkiä kuului huuto: — Polly! ja tämä hypähti tuoliltaan kuin salaman iskusta.

— Juokse kiireesti! Minä ihan sairastun uteliaisuudesta ellen saa pian tietää mikä hänellä on, hoputti Fan.

— Sitten on parasta, että sinä menet, aloitti Polly, joka malttamattomana halusi noudattaa kutsua, vaikka häntä samalla vähän ujostutti.

— Ei hän minua tahdo; sitä paitsi en saisi sanaa suustani, jos se kirje on Sydneyltä, sanoi Fanny ja työnsi ystävänsä kiireesti ovea kohti.

Polly lähti enempää mukisematta oudon huolestunut ilme kasvoillaan ja pysähtyi Tomin huoneen ovelle aivan kuin olisi ollut vähän peloissaan. Tom istui lempiasennossaan hajasäärin tuolilla, käsivarret ristissä ja leuka tuolin selkämystä vasten. Asento ei suinkaan ollut kaunis, mutta ainoa missä Tom sanoi voivansa olla kunnolla.

— Kutsuitko minua, Tom?

— Kutsuin. Tule sisään äläkä näytä pelästyneeltä. Minä vain haluan näyttää erään lahjan ja kysyä sinulta neuvoa, otanko sen vastaan.

— Mutta Tom, sinähän näytät aivan kuin sinut olisi isketty maahan, huudahti Polly hätääntyneenä nähdessään Tomin kasvot, kun tämä nousi häntä vastaan.

— Niin minut on iskettykin ihan pitkin pituuttani, mutta nyt olen taas jaloillani ja tukevammin kuin ennen.

Tom sieppasi kirjeen pöydältä, antoi sen Pollylle ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kuin karhu häkissään. Luettuaan lyhyen kirjelipun Polly kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat kipunoida. Hän seisoi hetken ääneti, suuttumuksen lamauttamana, rypisti sitten hermostuksissaan kirjeen, heitti sen lattialle ja sanoi yhteen hengenvetoon:

— Minun mielestäni hän on sydämetön, julma ja kiittämätön tyttö eikä mitään muuta.

— Hitto sentään! Ei minun pitänyt näyttää sitä kirjettä vaan tuota toista. Ja Tom tarttui kirjeeseen harmistuneena ja häpeissään. — Tai mitäpä sillä väliä, kaikki tietävät sen kumminkin huomenna. Ja ehkä olet kiltti ja pidät huolen, etteivät tytöt rasita minua kysymyksillään ja jaarituksillaan, hän lisäsi aivan kuin olisi tarkemmin ajateltuaan tuntenut helpotusta, että oli ilmoittanut asian ensimmäiseksi Pollylle.

— Ei kumma vaikka näytitkin tyrmistyneeltä. Jos toinen kirje on yhtä paha, haluaisin tuolin ennen kuin rupean lukemaan, sanoi Polly, joka aivan tärisi kiihtymyksestä.

— Se on miljoona kertaa parempi, mutta se tyrmäsi minut vielä pahemmin kuin ensimmäinen, sillä ystävällisyys aina tyrmää. Tom keskeytti äkkiä puheensa ja seisoi hetken käännellen kirjettä käsissään aivan kuin se olisi sisältänyt jotain niin mieluista, että se lievitti toisen kirjeen vaikutusta ja liikutti hänen mieltään. Sitten hän veti esiin nojatuolin, pyysi Pollya istuutumaan ja alkoi puhua niin vakavalla äänellä, että Polly hämmästyi.

— Kun ennen vanhaan jouduin pulaan, minulla oli tapana mennä neuvottelemaan isoäidin kanssa, ja hänellä oli aina jokin järkevä lohdutuksen sana minun varalleni. Hän on nyt poissa, mutta jollakin lailla minusta tuntuu kuin sinä olisit ottanut hänen paikkansa. Tahtoisitko nyt istua hänen tuolissaan ja kuunnella, kun kerron mitä minulla on sydämelläni aivan kuin olisin Will.

Tahtoiko hän muka? Tom ei Pollyn mielestä olisi voinut osoittaa hänelle suurempaa ja kauniimpaa kohteliaisuutta. Juuri Tomin luottamusta hän oli usein toivonut, sillä se vilpitön ja sydämellinen suhde, joka hänellä oli veljeensä, oli jo aikaisin opettanut hänelle, etteivät tytöt ja pojat sisimmältään eroa toisistaan läheskään niin paljon kuin kuvitellaan. Yhtäläisesti he tarvitsevat toistensa ymmärtämystä ilon, surun, rakkauden, pelon, elämän ja kuoleman hetkellä. Niinpä onkin ihme, etteivät ihmiset käsitä toisiaan paremmin, vaan vasta koettelemusten tultua oppivat tajuamaan, että ihmisluonto on melkein samanlainen niin miehillä kuin naisillakin. Polly tiesi sen ja ymmärsi niin hyvin Tomia, että tämä oli aivan ihmeissään ja täysin voitettu. Polly huomasi Tomin kaipaavan naisellista myötätuntoa, jota hän puolestaan pystyi antamaan, koska ei pelännyt ojentaa kättään yli sen muurin, jonka kasvatus on keinotekoisesti pystyttänyt poikien ja tyttöjen välille. Siksi hän sanoi Tomille täysin luottavaisesti:

— Anna minun auttaa, mikäli vain pystyn.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin Polly olisi sanonut sen Tomille melkein yhtä luontevasti kuin Willillekin, mutta näiden kymmenen minuutin aikana oli tapahtunut jotain sellaista, joka teki sen hieman vaikeaksi. Pollyn lukema kirje, jossa Trix purki kihlauksensa, muutti tilanteen ja sai Pollyn pelkäämään Tomin luottamusta, koska hänestä tuntui nyt vaikeammalta pysytellä taustalla, sillä naisellisesta kainoudesta huolimatta rakkaus ja toivo pyrkivät heräämään ja riemuitsemaan hyvistä uutisista. Hän istuutui hitaasti ja sanoi silmät alas luotuina epäröivällä ja hyvin nöyrällä äänellä:

— Yritän parastani, mutta en osaa täyttää isoäidin paikkaa enkä antaa sinulle viisaita ja hyviä neuvoja, niin mielelläni kuin tahtoisinkin.

— Sinä pystyt siihen paremmin kuin kukaan toinen. Keskustelu rasittaa äitiä, ja isällä on yllin kyllin muuta miettimistä. Fan on kyllä hyvä tyttö, mutta epäkäytännöllinen, ja meille tulee aina kinaa kun olemme yksissä. Minulla ei siis ole ketään toista kuin sisareni Polly. Tämä kirje ilahduttaa varmasti sinua ja poistaa huolet, jotka olen aiheuttanut.

Ja sitten Tom pani toisen kirjeen Pollyn syliin ja meni ikkunan luo aivan kuin olisi halunnut jättää hänet nauttimaan rauhassa sen tuottamasta ilosta. Mutta hän ei voinut olla silloin tällöin vilkaisematta Pollya, ja sitä mukaa kuin tämän kasvot kirkastuivat, hänen omansa synkkenivät.

— Voi, Tom! Tämäpä vasta arvokas syntymäpäivälahja, ja se tulee niin hyvästä sydämestä, etten ymmärrä kuinka voisit kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Arthur Sydney on todella jalomielinen! sanoi Polly ja kun hän lopulta nosti katseensa kirjeestä, hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat ilosta.

— Niin onkin! Isää lukuunottamatta en tunne toista miestä, joka olisi tehnyt samanlaisen hyvän työn ja jolta voisin ottaa sen vastaan. Hän ei ole, näetkös, vain maksanut velkojani, vaan minua säästääkseen selvittänyt ne vieläpä minun nimissäni.

— Aivan hänen tapaistaan.

— Se on todella ääretön helpotus, sillä kaikki velkani eivät olisi voineet odottaa kunnes olisin kerjännyt, lainannut tai ansainnut rahat. Sydneyllä ei ole kiirettä, mutta ei hänenkään tarvitse kauan odottaa, mikäli tunnen itseni oikein.

— Sinä et siis ota rahoja lahjaksi?

— Ottaisitko sinä?

— En.

— Älä sitten luule minunkaan ottavan. Ehkä minä olen aika mitätön, mutta en sentään niin kehno. Onhan minulla omatunto ja kaksi vahvaa käsivartta.

Se oli jyrkkää puhetta, mutta Pollysta mieluisampaa kuultavaa kuin Tomin kohteliaimmatkaan sanakäänteet, sillä hänen kasvonsa ja äänensä ilmaisivat, että ystävällinen teko oli herättänyt hänessä voimakkaamman tunteen kuin kiitollisuus ja muuttanut ylipyyhityt velat kunniaveloiksi.

— Mitä olet suunnitellut?

— Odotahan kun kerron. Saanko istuutua tähän? Ja Tom otti matalan jakkaran, joka aina oli isoäidin tuolin vieressä. — Mielessäni on viime aikoina ollut niin monia suunnitelmia, että välistä tuntuu kuin pääni halkeaisi, jatkoi Tom parka hieroen otsaansa aivan kuin ajatuksiaan selvitelläkseen. — Olen vakavasti ajatellut lähteä Kaliforniaan, Australiaan tai jonnekin hyvin kauaksi, jossa voi äkkiä rikastua.

— Voi ei! huudahti Polly ja kurotti kätensä aivan kuin olisi halunnut tarttua Tomiin, mutta veti sen äkkiä takaisin ennen kuin Tom ennätti kääntyä.

— Äiti ja tytöt ehkä ikävöisivät, enkä minä itsekään ole oikein ihastunut ajatukseen, sillä tuntuu aivan kuin luikkisin pakoon.

— Epäilemättä, sanoi Polly pontevasti.

— Mutta täällä en voi ryhtyä muuksi kuin puotipojaksi enkä minä taitaisi oikein sopia siksi. Tosiasia on, etten voi jäädä tänne, missä minut tunnetaan. On helpompaa kaivaa soraa rautatiellä miesjoukossa kuin myydä nuppineuloja ystäville ja tuttaville. Se on ehkä tyhmää ylpeyttä, mutta kuitenkin totta, eikä sitä kannata ruveta peittelemään.

— Ei kannatakaan, minä olen ihan samaa mieltä.

— Lohdullista. Nyt minä tulenkin siihen, missä erityisesti tarvitsen neuvojasi, Polly. Kuulin sinun eilen kertovan Fanille, kuinka hyvin Ned-veljesi menestyy ja pitää työstään ja miten hän haluaisi, että Willkin saapuisi ja ottaisi paikan lähettyviltä. Luulitte minun lukevan, mutta minä kuulin mitä te puhuitte, ja mieleeni juolahti, että ehkä minäkin voisin löytää onneni lännessä. Mitä arvelet?

— Varmasti voit, jos todella tahdot tehdä työtä, vastasi Polly empimättä, samalla kun hänen mielessään vilisi jo monenmoisia suunnitelmia. — Kunpa pääsisitkin Nedin luo, tulisitte varmasti hyvin toimeen. Ja hän auttaisi mielellään siinä missä voi. Jos vain haluat, kirjoitan hänelle heti ja kysyn asiaa.

— Miksei, mutta tiedustele vain ylimalkaisesti, jotta voisin toimia sen mukaan. Minulla pitäisi olla valmiina käyttökelpoinen suunnitelma, ennen kuin puhun isälle. Liikemiehiinhän vetoavat vain tosiasiat.

Polly ei voinut olla hymyilemättä Tomin uudelle äänensävylle; tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan muustakin kuin hevosista, räätäleistä, tanssiaisista ja tytöistä. Mutta Polly piti siitä yhtä paljon kuin Tomin kasvojen vakavasta ilmeestä, samoin tavasta, jolla hän viime aikoina oli ruvennut huitomaan käsiään aivan kuin olisi tahtonut puskea niillä töitä.

— Se on viisainta. Luuletko että isäsi pitää tästä tuumasta?

— Ihan varmasti. Kun eilen kerroin hänelle, että minun on viipymättä ryhdyttävä johonkin työhön, hän sanoi: "Mihin rehelliseen työhön tahansa, Tom, äläkä unohda, että isäsi alkoi uransa puotipoikana." Tiesithän sinäkin sen?

— Tiesin, hän kertoi siitä kerran, ja minusta oli hauska kuulla, kuinka hyvin hän menestyi.

— Minä en ole koskaan pitänyt koko jutusta. Taisin vähän hävetäkin. Mutta kun hän eilisiltana puhui taas siitä, näin asian uudessa valossa ja tajusin, miksi isä osasi suhtautua niin rauhallisesti tappioonkin ja olla tyytyväinen vaatimattomaan paikkaansa. Se on taas vain alkua, hän sanoo; ja raivattuaan jo kerran tiensä hän tuntee pystyvänsä siihen toistekin. Minä sanon sinulle, Polly, että sellainen itseluottamus, tahdonlujuus ja rohkeus hänen ikäisessään miehessä saa minut kunnioittamaan isäukkoa ja pitämään hänestä entistä enemmän.

— Oikein hauska kuulla sinun puhuvan noin. Väliin minusta tuntui, ettet oikein arvostanut isääsi, eikä hänkään liioin tainnut tietää, miten paljon sinussa sentään on miestä.

— No nythän se vasta on ilmennytkin, sanoi Tom nauraen, mutta hänestä näytti jo uhoavan täysi-ikäisyyden tuomaa arvokkuutta. — Eikö olekin omituista, että ihmiset elävät niin kauan yhdessä, mutta oppivat tuntemaan toisensa vasta kun jotakin mullistavaa sattuu. Ehkä nämä vastoinkäymiset annettiin minulle, jotta tutustuisin omaan isääni.

— Sanoissasi on järkeä, sanoi Polly hymyillen tyytyväisenä, kun huomasi koettelemusten vaikuttavan Tomiin edullisemmin kuin monivuotiset myötäkäymiset.

Molemmat istuivat hetken ääneti, Polly isossa tuolissa katsellen Tomia uudella arvonannolla, Tom jakkaralla hänen jalkojensa juuressa repien rypistynyttä kirjettä, jonka hän ajatuksissaan oli ottanut lattialta.

— Etkö yhtään hämmästynyt Trixin kirjeestä? hän kysyi, kun pienet valkoiset paperipalaset lentelivät hänen käsistään.

— En.

— Mutta minä hämmästyin, sillä heti kun onnettomuus kohtasi meitä, tarjosin Trixille vapautta. Mutta silloin hän ei halunnut purkaa kihlausta, jatkoi Tom aivan kuin alkuun päästyään olisi halunnut selvittää asiat perin pohjin.

— Se kyllä hämmästytti minua, sanoi Polly.

— Niin minuakin, sillä Fan väitti aina, että Trixiä kiinnostivat vain rahat. Hänen ensimmäinen vastauksensa tuntui hyvältä, koska en odottanut häneltä sellaista, eikä mikään liikuta miestä enemmän kuin nainen, joka seisoo hänen rinnallaan myötä- ja vastoinkäymisissä.

— Hänestä ei ilmeisesti ollut siihen.

— Fan oli oikeassa. Trix vain odotti nähdäkseen, miten huonosti meidän asiamme olivat tai ehkä hänen äitinsä onkin tämän takana. Hän on kylmin, kovin ja turhamaisin olento, jonka olen eläissäni nähnyt, ja Trixin on pakko totella. Hän selviytyy kirjelipussaan hyvin näppärästi asiasta, koska "ei halua tulla taakaksi, vaan mieluummin luopuu toiveistaan ja jää ikuisesti minun lämpimäksi ystäväkseni". Tosiasia on kuitenkin se, että rikas Tom Shaw oli jonkin arvoinen, mutta köyhä Tom Shaw on vain tiellä ja saa painua hiiteen mahdollisimman nopeasti.

— Mutta hänpä ei niin vain painukaan! napautti Polly, sillä hän oli palavan kiukkuinen Trixille, vaikka siunasikin mielessään, kun tämä oli vapauttanut orjansa.

— Vaikka vähältä pitikin, mutisi Tom itsekseen. Sitten hän lisäsi ääneen niin tyynen alistuneesti, että Polly tiesi varmasti hänen sydämensä kestävän murtumatta purkautuneen kihlauksen:

— Onnettomuus ei tule koskaan yksin, mutta kun on jo maahan lyöty, pari lisäiskua ei tunnu enää missään. Ensimmäinen lyönti se aina pahimmin kirvelee.

— Hauskaa, että kestit viimeisen iskun niin hyvin. Pollyn ääni kuulosti tahattomasti hiukan ivalliselta. Tom punastui ja näytti vähän aikaa loukkaantuneelta, sitten hän tuntui tointuvan, kohautti hartioitaan ja sanoi suorasukaiseen tapaansa:

— Totta puhuakseni se ei ollut mikään kova isku. Minusta oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettemme sovi toisillemme ja että olisi ehkä viisainta lopettaa kihlaus lyhyeen. Mutta koska Trix ei tehnyt tai halunnut tehdä aloitetta, en minä voinut syödä sanaani ja jättää häntä soittamaan taas lehdellä, niin että tässä sitä nyt ollaan. En kanna hänelle kaunaa, vaan toivon totisesti, että hän ensi kerralla onnistuu paremmin eikä enää pety.

— Käyttäydyit hienosti, aivan Sydneyn tapaan, sanoi Polly hämillään ja toivoi voivansa piiloutua myssyn tai silmälasien taa, jos hänen kerran oli näyteltävä tämän luottavaisen nuoren miehen isoäitiä.

— Sydneyn ei tarvinne pelätä haaksirikkoa, huomautti Tom ja nousi seisomaan, aivan kuin jakkara ei olisi enää tuntunutkaan mukavalta.

— Toivottavasti ei, mutisi Polly ihmetellen mikä Tomille tuli.

— Hän ansaitsee parhaan osan, ja taivas sen hänelle suokoon, lisäsi Tom kohentaen rajusti takkatulta.

Polly ei vastannut, koska pelkäsi sanovansa liikaa. Hän arvasi, ettei Fan ollut uskoutunut Tomille ja suojeli sen vuoksi ystävänsä sydänsalaisuutta yhtä visusti kuin omaansa.

— Kirjoitathan huomenna Nedille? Järjestäköön minulle mitä tahansa, kunhan vain pääsen pois täältä, sanoi Tom heittäen hiilihangon kädestään ja käännähti päättäväisesti, vaikka Polly ei sitä huomannut sormeillessaan syliinsä pudonnutta ruusua.

— Kirjoitan jo tänä iltana. Haluatko että kerron tytöille Trixistä ja Sydneystä? hän kysyi noustessaan.

— Kerro. En tiedä kuinka oikein kiittäisin sinua kaikesta mitä olet tehnyt puolestani! sanoi Tom ojentaen kätensä, ja Pollyn mielestä hän oli liiankin kiitollisen näköinen niin vähäisestä avusta.

Pollyn ojentaessa kätensä ja katsoessa Tomiin luottavasti kiitollisuus tuntui nousevan tämän päähän, sillä ilman edellä käypää varoitusta Tom kumartui ja suuteli häntä. Polly hämmästyi niin kovasti, että Tom tointui heti ja pyyteli anteeksi.

— Ethän pahastunut — en mahtanut sille mitään — isoäiti sai minulta aina suukon syntymäpäivänäni.

Polly pakeni yläkertaan ja unohti tyystin Fanin istuessaan pimeässä kasvot käsien varassa; hän ihmetteli miksei ollut vihaisempi ja päätti vastedes olla näyttelemättä ihanaa, mutta vaarallista isoäidin osaa.

18

TYTTÖ JOKA EI USKALTANUT

Polly kirjoitteli ahkerasti, Ned vastasi tyydyttävästi ja pitkän kirjeenvaihdon, puhumisen ja pohdiskelun jälkeen päätettiin, että Tom lähtee länteen.

Perheen naisväki tietysti vaikeroi, mutta kaikki myönsivät kuitenkin, että tämä askel oli hyväksi Tomille. He huokailivat ja ompelivat ja liittivät loistavia tulevaisuudenhaaveita hänen uusiin nenäliinoihinsa pakatessaan niitä matka-arkkuun ja iloitsivat siitä, että tie oli hänelle avoinna, vaikka samalla kostuttivatkin kyynelillään hänen saappaitaan. Sydney auttoi Tomia loppuun saakka kuin konsanaan veli, kuten Tom sanoi Fanin suureksi tyytyväisyydeksi. Will luovutti mielellään Tomille sen työpaikan, jonka Ned oli alunperin varannut hänelle, tosin Nedin pettymykseksi, koska tämä oli hartaasti toivonut luokseen veljeä.

Onneksi välttämättömissä matkavalmisteluissa oli niin paljon puuhaa, ettei kenellekään jäänyt aikaa sydämenasioille. Ja nämä neljä nuorta olivat touhutessaan niin vakaan järkeviä kuin heillä ei olisi lainkaan ollut hellempiä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta vaitiolosta, työstä ja kiireestä huolimatta he oppivat tänä lyhyenä aikana tuntemaan toisensa paremmin kuin kaikkina menneinä vuosina, sillä jokaisen paras minä oli herännyt ja toiminnassa. Ja pieni talo aivan tulvi rakkautta ja ystävyyttä, uhrautuvaisuutta ja innostusta, samaan aikaan kun ulkopuolinen maailma oli täynnä päivänpaistetta ja kevään taikaa. Valitettavasti loppu tuli vain kovin pian, sillä aika riensi nopeasti jättäen jälkeensä selkiytyneen ilmapiirin, vaikkakaan nuoret eivät sitä silloin huomanneet, koska ero hämärsi heidän katseensa.

Tom oli matkustanut länteen, Polly palannut kesäksi kotiinsa, Maud lähetetty rannikolle Bellen kanssa ja Fan jäänyt yksin kamppailemaan talousaskareiden ja sydänsurujen kanssa. Vain kaksi asiaa auttoi häntä kestämään kaupungissa kesäajan; Sydney kävi usein hänen luonaan ennen lomansa alkua, ja vilkas kirjeenvaihto Pollyn kanssa auttoi päiviä kulumaan. Tom kirjoitti äidilleen kerran viikossa. Mutta hänen kirjeensä olivat lyhyitä ja asiallisia, sillä miesten tapaan hän ei koskaan kertonut hauskoista pikku tapahtumista, joita naiset mieluimmin kuulevat. Fan ilmoitti Pollylle vähäiset uutisensa, Polly puolestaan lähetti Nedin kirjeistä ne kohdat, jotka koskivat Tomia. Yhdistettyään näin kahdet tiedonannot toisiinsa he olivat täysin varmoja, että Tom voi hyvin, oli hyvällä tuulella, kovassa työssä ja lujasti päättänyt raivata itselleen tien vastuksien uhallakin.

Polly vietti hiljaisen kesän kotonaan, lepäili ja valmistautui uusin ruumiin ja sielun voimin talven aherrukseen, sillä syksyllä hän ryhtyisi taas antamaan soittotunteja oppilaittensa tyydytykseksi ja ystävien suureksi iloksi. Kirjeissään hän ei ollut juuri puhunut itsestään, niinpä Fan huudahtikin huolestuneena nähtyään hänet ensimmäisen kerran:

— Polly kulta! Oletko ollut sairaana kertomatta siitä sanallakaan!

— En, olen vain väsynyt. Minulla oli viime aikoina paljon työtä ja tämä kurja ilma tekee minut vähän kalpeaksi. Kyllä minä tästä taas virkistyn, kunhan pääsen käsiksi työhön, vastasi Polly riisuessaan päällysvaatteita.

— Sinä et ole lainkaan entiselläsi; mitä sinulle on oikein tapahtunut? tiukkasi Fan huolissaan muutoksesta, jota ei edes osannut määritellä.

Polly ei näyttänyt sairaalta, vaikka posket olivatkin entistä laihemmat ja kalpeammat. Mutta hän näytti vaisulta ja silmissä oli niin väsynyt katse, että Fania aivan riipaisi.

— Ei minulla ole mitään hätää, ja pian näetkin sen kunhan pääsen päiväjärjestykseen. On oikein hauskaa nähdä sinut noin terveenä ja tyytyväisenä. Ovatko asiat sujuneet hyvin? kysyi Polly ja alkoi uutterasti harjata hiuksiaan.

— Vastaa minulle ensin yhteen kysymykseen, sanoi Fan aivan sen näköisenä kuin jokin pelko olisi äkkiä vallannut hänet. — Sano ihan suoraan, oletko koskaan katunut vihjausta, jonka annoit Sydneylle?

— En ikinä! huudahti Polly ja ravisti silmiltään ruskean hiusverhon, jonka taakse hän oli puolittain kätkenyt kasvonsa.

— Kunniasanalla, kuten rehellinen tyttö ainakin?

— Kunniasanalla, jos niin tahdot. Miksi epäilet minua? kysyi Polly melkein loukkaantuneena.

— Siksi, että jotain on nyt hassusti. Ei sinun kannata sitä kieltää, että olet ihan sen näköinen kuin minä silloin, kun uskoin Sydneyn ajattelevan sinua. Anteeksi, Polly, mutta en voi olla sanomatta sitä, sillä se on totta, ja haluan kykyni mukaan olla yhtä vilpitön sinua kohtaan kuin sinä olit minulle.

Fan oli kiihtyneen näköinen ja puhui nopeasti ja avoimesti yrittäen olla jalomielinen, vaikka se olikin vaikeata. Polly tajusi sen ja rauhoittaakseen häntä sanoi kiihkeästi:

— Vakuutan sinulle, etten rakasta häntä! Vaikka hän olisi ainoa mies maailmassa, en sittenkään menisi naimisiin hänen kanssaan, koska — yksinkertaisesti en halua.

Kolme viimeistä sanaa tulivat aivan eri äänellä, sillä Polly hillitsi itsensä melkein pelästyneen näköisenä ja käänsi päätään peittääkseen taas kasvonsa hiusten suojaan.

— No, sitten sinä rakastat jotakuta toista. Sinulla on jokin salaisuus, jonka voisit hyvin kertoa minulle, koska sinäkin tiedät minun salaisuuteni, sanoi Fan, joka ei voinut rauhoittua, ennen kuin Polly oli kertonut kaikki, sillä tämän käytös huolestutti häntä.

Fan oli tyytyväinen, vaikka ei saanutkaan vastausta kysymykseensä ja kietoessaan käsivartensa ystävänsä ympärille, hän sanoi houkutellen:

— Polly kulta, tunnenko minä hänet?

— Olet kyllä nähnyt hänet.

— Onko hän hyvin viisas, hyvä ja komea?

— Ei.

— Mutta hänen pitäisi olla, jos sinä kerran rakastat häntä. Toivottavasti hän ei ole huonokaan? huudahti Fan huolestuneena pitäen vielä kiinni Pollysta, joka itsepintaisesti katsoi toisaanne.

— Minä olen häneen tyytyväinen ja se riittää.

— Voi, sano nyt minulle vielä yksi asia. Eikö hän sitten rakasta sinua?

— Ei. Älä nyt puhu enää sanaakaan. En kestä enempää, ja Polly vetäytyi pois, mutta Fan sanoi epätoivoisella äänellä:

— Jätetään se asia. Mutta nyt uskallan sanoa sinulle, että minä luulen, jopa uskonkin, Sydneyn välittävän hiukan minusta. Hän on ollut niin kiltti meille kaikille, ja viime aikoina on tuntunut siltä, että hän aina ilahtuu minut nähdessään ja kyselee minua ellen ole kotona. En uskaltanut toivoa mitään, ennen kuin isä huomasi jotain erikoista hänen käytöksessään ja alkoi kiusoitella minua. Vaikka yritänkin olla elättelemättä liikoja toiveita, tuntuu vähän siltä, että minulla sittenkin on mahdollisuuksia.

— Taivaan kiitos! huudahti Polly sydämellisesti. — Kerro minulle nyt ihan alusta alkaen kaikki, hän lisäsi ja istuutui sohvalle sen näköisenä, kuin olisi pelastunut suuresta vaarasta.

— Olen saanut muutaman kirjeen ja joitakin tavaroita, ja haluaisin kuulla mielipiteesi, merkitsevätkö ne todella jotain, sanoi Fan ja otti tukun papereita kirjoituspöytänsä sisimmästä lokerosta. — Tässä on muuten Tomin valokuva, hän lähetti sen viime kirjeessään; eikö olekin hyvä? Hän näyttää vanhemmalta, mutta se kai johtuu vain parrasta ja tuosta yksinkertaisesta vaateparresta. Poika kulta, hän hoitaa niin hyvin asiansa, että alan olla kohta ylpeä hänestä.

Fan heitti Pollylle valokuvan ja jatkoi kirjeen etsimistä. Hän ei huomannut, että Polly sieppasi kuvan ja katsoi sitä pitkään. Mutta Pollyn hiljainen ääni paljasti jotain, kun hän sanoi:

— Ei se ole oikein onnistunut.

Vilkaistuaan häneen olkapäänsä yli Fanny äkkiä keksi totuuden, vaikka Polly oli puoleksi selin. Fan pudotti kirjeen lattialle ja tarttui välittömästi Pollya hartioista huudahtaen hämmästyneenä:

— Polly, onko se Tom?

Polly parka oli niin hämillään, ettei saanut sanaakaan suustaan. Vastaus olikin tarpeeton, sillä hänen kasvonsa kielivät yhtä paljon kuin se, että hän kätki päänsä sohvatyynyihin kuin tyhmä strutsi, jota metsästäjät ajavat takaa.

— Voi, Polly. Olen kauhean iloinen! En ikinä tullut sitä ajatelleeksi. Sinä olet niin erinomainen ja hän sellainen hulivili. Uskomatonta — mutta on hirveän hauskaa, että välität hänestä.

— En mahda sille mitään, koetin kyllä olla välittämättä, mutta se oli niin vaikeaa, kyllähän sinä tiedät, Fan, sanoi tukahtunut ääni tyynyn uumenista.

Viimeiset sanat ja anovasti ojennettu käsi ilmaisivat Fannylle, miksi Polly oli ottanut niin lämpimästi osaa hänen sydänsuruihinsa. Polly oli niin onnettoman näköinen, että Fan kietoi äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja purskahti itkuun. Ja hänen kyynelensä puhuivat enemmän kuin sanat. Vaitioloa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä naisellinen puhumisentarve pakotti heidät pian purkamaan tunteitaan. Polly oli arka ja masentunut, Fan utelias ja ylenpalttisen ihastunut.

— Olet nyt oikea sisareni! Kultaseni, miten taivaallista tästä tuleekaan! hän riemuitsi.

— Ei tule koskaan, vastasi Polly toivottomana.

— Mikä sen estää?

— Maria Bailey, kuului surullinen vastaus.

— Mitä sinä tarkoitat? Se lännen tyttökö? Ei hän Tomia saa. Minä tapan hänet ennen!

— Myöhäistä, myöhäistä, annahan kun kerron — onko ovi kiinni ja Maud poissa?

Fan kävi varmistumassa asiasta, ja palattuaan hän kuunteli henkeä pidättäen Pollyn kipeätä salaisuutta.

— Eikö Tom ole maininnut Mariasta kirjeissään?

— Kerran tai pari, ohimennen vain, ja pieneksi hakkailuksi minä sitä luulinkin. Mutta ei hänellä ole paljon aikaa sellaiseen leikkiin, sillä hän puskee kovasti töitä.

— Ned kirjoittaa pitkiä hilpeitä kirjeitä, joissa hän kertoo kaikenlaista heidän elämästään. Kun hän pariinkin kertaan mainitsi tytöstä — pojathan asuvat hänen äitinsä luona —, kysyin hänestä ohimennen. Ja Ned kirjoitti, että hän on sievä ja kiltti ja hyvin kasvatettu, ja Ned arveli Tomin olevan vähän ihastunut häneen. Se oli kauhea isku. Sillä kun Trix purki kihlauksen eikä minun ollut enää sopimatonta ajatella Tomia, aloin jo hiukkasen toivoa ja olin onnellinen! Nyt kun minun täytyy luopua ajattelemasta häntä, tajuan kuinka paljon toivoin ja miten kauhean menetyksen olen kokenut.

Kaksi isoa kyyneltä vierähti Pollyn poskille. Fan pyyhki ne pois ja tunsi kiihkeätä halua lähteä seuraavassa junassa länteen, nujertaa Maria Baleyn yhdellä ainoalla katseella ja tuoda Tomin takaisin lahjaksi Pollylle.

— Olin tyhmä, kun en arvannut sitä aikaisemmin. Mutta kun Tom on minun silmissäni vielä ihan poikanen ja sinä taas kehittyneempi kuin yksikään tuntemistani tytöistä, en koskaan tullut ajatelleeksi, että välittäisit hänestä sillä tavalla. Tiesin kyllä, että olit hänelle hyvin kiltti, mutta niinhän sinä olet kaikille. Tiesin senkin, että hän piti sinusta samoin kuin minusta, enemmänkin, sillä hänen mielestään olet täydellinen. Mutta en silti ikinä kuvitellut, että hän rakastaisi sinua muuten kuin hyvänä ystävänä.

— Ei hän rakastakaan, huokaisi Polly.

— Hänen täytyy, ja jos minä vain saisin hänet käsiini, niin kyllä hän rakastaisi.

Silloin Polly tarttui Fannyyn, piti hänestä lujasti kiinni ja sanoi tiukasti:

— Jos vain vihjaisetkin asiasta hänelle tai muille, niin yhtä varmasti kuin nimeni on Mary Milton, minä julistan jokaisessa kadunkulmassa että sinä rakastat Ar—. Polly ei päässyt pitemmälle, sillä Fanny tukki kädellään hänen suunsa ja sanoi hätääntyneenä:

— Olen varmasti vaiti! Lupaan juhlallisesti, etten ikinä hiiskahda siitä yhdellekään kuolevaiselle. Älä nyt noin kiivastu, Polly. Minä ihan säikähdin.

— Siinä on jo kylliksi, että rakastaa ilman vastarakkautta, mutta on ihan kamalaa, jos asianomainen lisäksi saa vielä tietää sen. Raivostun jo pelkästä ajatuksestakin. Voi, Fan, minusta tulee niin kiivas ja kateellinen ja häijy, etten tiedä, miten minulle lopulta käy.

— Siitä ei ole pelkoa, kultaseni. Ja uskon kaiken päättyvän hyvin, koska itse olet niin hyvä kaikille. En tajua kuinka Tom voisi olla jumaloimatta sinua. Ja varmasti hän olisi jumaloinutkin päästyään eroon Trixistä, jos vain olisi jäänyt pitemmäksi aikaa kotiin. Se olisi ollut hänen onnensa. Mutta vaikka hän onkin minun veljeni, hän ei mielestäni ole kyllin hyvä sinulle, Polly, enkä oikein käsitä että sinä välität hänestä, varsinkin kun olisit saanut kerrassaan erinomaisen miehen.

— Minä en välitä erinomaisista. Tom kyllästyttäisi minua, jos hän olisi A.S:n kaltainen. Sitä paitsi Tom taitaa olla monessa suhteessa häntä etevämpi. Ei sinun tarvitse tuijottaa. Minä tiedän, että Tom on etevä, tulevaisuus näyttää. Hän on erilainen kuin toiset ja vielä nuori. Tiedän kyllä että hänellä on paljon vikoja, mutta minä pidän hänestä sitä enemmän. Ja hän on vilpitön ja rohkea, ja hänellä on avara lämmin sydän, ja hänen rakkautensa omistaisin mieluummin kuin maailman viisaimman ja täydellisimmän miehen, yksinkertaisesti vain siitä syystä, että rakastan häntä!

Olisipa Tom nähnyt Pollyn kasvot sillä hetkellä! Ne olivat niin lempeät, vilpittömät ja uhmakkaat, että Fan unohti puolustaa omaa rakastettuaan Pollya ihaillessaan. Näin uskollinen, kaikkinielevä rakkaus oli aivan uutta Fanille, joka oli tottunut kuulemaan ystäviensä kerskailevan vuosittain parista kolmesta ihailijasta ja punnitsevan näiden keskinäistä arvoa melkein yhtä kylmästi kuin nuoret miehet puhuivat niiden tyttöjen varallisuudesta, joita havittelivat, mutta olivat liian köyhiä kosimaan. Hän oli luullut rakkauttaan Sydneyhin hyvin romanttiseksi, kun ei oikeastaan välittänyt, oliko tämä rikas vai köyhä, vaikka ei uskaltanut sanoa sitä edes Pollylle, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Hän alkoi tajuta nyt minkälaista oli todellinen rakkaus, jota Polly ei ollut voinut kukistaa sydämestään; se oli kallis aarre, jota oli pidettävä kunniassa ja vaalittava huolella.

— En tiedä, milloin oikein aloin rakastaa Tomia, mutta viime talvena minä sen huomasin ja olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin nyt, jatkoi Polly iloissaan, kun sai avata sydämensä. — Minä en ollenkaan hyväksynyt hänen käytöstään. Hän oli mielestäni ajattelematon ja huikentelevainen keikari. Ja olin kauhean pettynyt, kun hän valitsi Trixin. Mitä kauemmin seurasin heidän kihlaustaan, sitä pahemmalta minusta tuntui, sillä Tom oli Trixille aivan liian hyvä. Inhotti kun Trix ei tehnyt mitään Tomin hyväksi, vaikka olisi voinut mainiosti kannustaa häntä. Tom on niitä miehiä, joiden hellään sydämeen voi aina vedota, ja se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin, voi saada hänestä parhaat puolet esiin tai tuhota hänet. — Se on totta! sanoi Fan Pollyn syventyessä taas Tomin valokuvaan, josta tämä näytti katsovan niin vakaasti kuin olisi halunnut kumota kaikki Pollyn kielteiset käsitykset.

— En minä tarkoita, että Tom olisi heikko tai huono ihminen. Jos hän olisi sellainen, en pitäisi hänestä. Mutta hän tarvitsee jonkun, joka rakastaa häntä kovasti ja tekee hänet onnelliseksi kuten vain hyvä vaimo osaa, sanoi Polly, aivan kuin olisi vastannut valokuvan mykkään puheeseen. — Toivottavasti Maria Bailey vastaa Tomin kuvitelmia, sillä en kestäisi, jos hän taas pettyisi, hän lisäsi hiljaa.

— Olen varma, ettei Tom välitä hänestä tippaakaan ja että sinä vain suotta olet huolissasi. Mitä Ned sitten vastasi, kun kysyit tuosta harmillisesta tytöstä? kysyi Fan muuttuen heti toiveikkaaksi.

Polly toisti ja lisäsi vielä: — Kysyin toisessa kirjeessä, eikö Ned sitten ihaillut neiti Baileyta yhtä paljon kuin Tom, ja sain kuulla, että Maria on kyllä miellyttävä tyttö, mutta ettei Nedillä ollut aikaa joutavuuksiin ja ettei minun tarvinnut hankkia valkoisia hansikkaita vielä vuosiin, ellei Tomin häihin. Sen koommin hän ei ole kirjoittanut Mariasta. Mutta olen varma, että jotakin vakavaa on tekeillä, mutta koska Ned on Tomin uskottu, hän ei puhu mitään.

— Pahalta näyttää. Mutta minähän voin kysäistä Tomilta ihan sivumennen hänen sydämenasioitaan. Silloin hän saa tilaisuuden kertoa, jos hänellä on jotain kerrottavaa.

— Kysy vain, mutta sinun on näytettävä ensin kirjeesi. Pelkään sinun muuten vihjailevan tai puhuvan sivu suusi.

— Näytän kirjeen. Pidän varmasti lupaukseni, mutta on katkeraa, että asiat menevät hullusti, vaikka yksi ainoa sana voisi korjata kaikki.

— Tiedät mainiosti, mitä tapahtuu jos sanot sen. — Ja Polly näytti niin uhkaavalta, että Fan aivan värisi huomatessaan, miten kiltit tytöt ovat vihastuessaan vielä jyrkempiä kuin äkäpussit, sillä tunturikyyhkysetkin puolustavat rohkeasti pesäänsä.

— Mutta mitä me sitten teemme, jos Marian juttu on tosi? sanoi Fan hetken perästä.

— Kestetään. Tavalla tai toisella ne asiat yleensä kestetään, vastasi Polly sen näköisenä kuin hänen tuomionsa olisi jo julistettu.

— Mutta ehkei se olekaan totta, lohdutteli Fanny.

— Siinä tapauksessa minä odotan. — Ja Pollyn kasvot muuttuivat niin kauniiksi, että Fan toivoi sydämensä pohjasta, ettei Maria Baileyta olisi ikinä syntynytkään.

Sitten keskustelu kääntyi Fannyn mielitiettyyn. Ja pitkän pohdiskelun jälkeen Polly sanoi olevansa varma, että A.S. oli unohtanut P.M:n ja toipunut nopeasti, koska osoitti yhä suurempaa huomiota F.S:lle. Tähän tyydyttävään päätökseen loppui neuvonpito ja tytöt vahvistivat uskollisuudenvakuutuksen, jonka mukaan sitoutuivat horjumatta tukemaan toisiaan kaikissa tulevan vuoden koettelemuksissa.

Talvi oli tytöille aivan toisenlainen kuin edellinen. Fan omistautui velvollisuuksilleen kahta innokkaammin, sillä A.S. arvosti kotielämää ja ihaili perheenemännän taitoja. Fan halusi näyttää Sydneylle, miten hauskan kodin pystyi luomaan, ja hän onnistui paremmin kuin luulikaan. Monista esiripun takaisista epäonnistumisista ja vaikeuksista huolimatta tuosta pikku talosta tuli viehättävä paikka, ainakin herra Sydneylle, sillä hän oli perheen entistä läheisempi ystävä ja halusi osoittaa, ettei köyhtyminen vaikuttanut häneen millään tavalla.

Fan oli pelännyt, että Pollyn paluu kaupunkiin saattaisi vaarantaa hänen omia toiveitaan. Mutta Sydney suhtautui Pollyyn yhtä ystävällisesti kuin ennenkin saaden hänet pian vakuuttuneeksi, että nupun katkaisu oli ollut tehokas; orastava tunne oli kuollut helposti, ja sen tilalle oli astunut vanha ystävyys, joka alkoi kehkeytyä onnelliseksi rakkaudeksi.

Fan oli siitä iloinen ja Polly rauhoitti hänet pian osoittamalla, ettei hänellä ollut mitään halua koetella vaikutusvaltaansa. Polly pysyttelikin paljon kotosalla päätettyään päivän työt ja huomasi, että oli hauskempi unelmoida kotona kirjojen ja ompeluksen ääressä kuin pakottaa itsensä lähtemään edes Shaw'lle. — Fan ei tarvitse minua, ja Sydneystä on yhdentekevää, tulenko vai en, joten pysyttelen poissa tieltä, hän mietti aivan kuin pyytäen anteeksi haluttomuuttaan.

Polly ei ollut koko tänä talvena entisellään, ja hänen lähimpänsä ihmettelivät sitä. Will oli oikein huolissaan, kun Polly oli niin hiljainen, kalpea ja haluton, ja hän häiritsi sisarparkaansa ystävällisillä typeryyksillään, kunnes Polly suuttui ja alkoi toruskella lisäten hänen hämmennystään vielä entisestään. Sitten Will lohduttautui Maudin seurassa; tämä komenteli häntä tyttömäisesti ja tuotti hänelle jatkuvaa huvia ja puuhaa.

Lännen uutiset pitivät yllä Pollyn epävarmuutta. Tom näet vastasi Fannyn ylimalkaisiin tiedusteluihin harvinaisen epätyydyttävästi laulaen 'kauniin neiti Baileyn' ylistystä ja tunnustaen menehtyvänsä toivottomasta rakkaudesta niin surkuhupaisesti etteivät tytöt oikein tienneet, oliko se vain poikamaista kujeilua vai yrittikö hän peittää hirvittävää totuutta.

— Kyllä me sen häneltä urkimme, kun hän tulee keväällä kotiin, sanoi Fan Pollylle heidän vertaillessaan veljiensä kirjeitä, ja tytöt päätyivät siihen, että "miehet ovat maailman harvapuheisimpia ja kiusallisimpia olentoja". Sillä Ned puolestaan oli niin keskittynyt työhön, että sivuutti koko Baileyn jutun ja jätti heidät syvimpään tietämättömyyteen.

Nälkää on vaikea kestää, varsinkin jos asianomaisella on nuoren ruokahalu, ja kuuden kuukauden aikana Polly sai niin pienen annoksen onnea, että laihtui ja tuli kalpeaksi. Huomattuaan silmiensä näyttävän yhä suuremmilta ja verisuonten tykkivän selvästi ohimoilla Polly herkutteli usein ajatuksella, että kenties kevätesikot kukkivat hänen haudallaan. Mutta ei hän sentään aikonut kuolla ennen Tomin vierailua. Kevään lähetessä, toivon ja pelon vaihdellessa alituisesti, hän eli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hilpeys ja poskien puna palasivat, ja hän huomasi tyystin kadonneeksi kiinnostavan kalpeutensa, jonka varaan hän oli laskelmansa tehnyt.

Vihdoin saapui toukokuu päivänpaisteineen, ja se virkisti Polly paran nääntynyttä sydäntä. Fan tuli käymään eräänä päivänä ja näytti tuovan niin iloisia uutisia, että tuskin tiesi miten kertoa ne.

— Valmistaudu nyt kuulemaan. Joku on kihloissa! hän sanoi niin juhlallisesti, että Polly kohotti kätensä aivan kuin torjuakseen odottamatonta iskua. — Älä nyt sentään, kultaseni, näytä tuollaiselta. Ei Tom, vaan minä.

Mikä riemu siitä syntyikään! Sen jälkeen seurasi luottamuksellinen keskustelu, jota höystettiin kyynelillä, suudelmilla, naurulla ja huokauksilla.

— Voi, Polly! Vaikka minä odotin ja toivoin jo niin kauan aikaa, en sittenkään voinut uskoa todeksi, kun se tapahtui, enkä edes ansaitse tällaista onnea. Mutta minä yritän tulla sen arvoiseksi, sillä nyt kun tiedän, että hän rakastaa minua, kaikki tuntuu mahdolliselta, sanoi Fan näyttäen ensimmäistä kertaa elämässään todella kauniilta.

— Onnen tyttö! huokaisi Polly, hymyili sitten ja lisäsi: — Minun mielestäni sinä ansaitset onnesi, sillä olet vilpittömästi yrittänyt olla sen arvoinen.

— Sen vuoksi hän sanoi rakastuneensakin minuun, vastasi Fanny. Viime vuonna hän oli kuulemma ollut minuun hyvin tyytymätön. Mutta sinä olit puolustanut minua. Ja vaikkei hän silloin kiinnittänyt siihen huomiota, hän näki myöhemmin, sinut jo menetettyään, että olit sittenkin ollut oikeassa. Koko talven hän tarkkaili minua ja oppi päivä päivältä arvostamaan ja rakastamaan minua yhä enemmän. Voi, Polly, kun hän sanoi sen, en tiennyt kuinka olisin ollut, sillä yrityksistäni huolimatta olen jatkuvasti kovin avuton, heikko ja tyhmä.

— Et ainakaan meidän mielestämme. Ja sinusta hän saa juuri sellaisen vaimon kuin tarvitseekin.

— Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, ettet itse pitänyt häntä, sanoi Fan nauraen taas yhtä iloisesti kuin ennen vanhaan.

— Minä olin hänelle vain pieni syrjähyppy. Kyllä hän toista ajatteli koko ajan. Sinun valkoinen viittasi ja oma typerä käyttäytymiseni silloin oopperassa ne vain hänet sokaisivat, sanoi Polly, josta tuntui kuin sen illan tapahtumat olisivat sattuneet joskus parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli vielä ajattelematon nuori tyttö, sievistä hatuista kiinnostunut ja täynnä lapsellisia kujeita.

— Minä en aio kertoa tästä Tomille sanaakaan, vaan säästän sen hänelle yllätykseksi. Hän tulee ensi viikolla, ja silloin me kyllä selvitämme kaikki suuret salaisuudet, sanoi Fan.

— Saa nähdä, sanoi Polly sydän läpättäen ja taas rauhoittuen, sillä tässä asiassa hän ei voinut muuta kuin toivoa ja ommella kiireesti Willille uusia paitoja.

19

TOMIN MENESTYS

Aika-ajoin, etenkin kevään lähetessä, valtaa ihmiset naimisiinmenon kuume, joka tyrehdyttää seuraelämän, harventaa nuorten miesten rivit ja jättää äidit itkemään kauneimpia tyttäriään. Tänä keväänä tuo kulkutauti puhkesi Shaw'n perhepiirissä ja aiheutti vanhemmille melkoista päänvaivaa, koska tapaus seurasi toistaan pelottavan nopeasti. Ensimmäiseksi sen kynsiin joutui siis Fan, joka ehti onnellisesti sivuuttaa käännekohdan, ennen kuin Tom saapui lisäämään uhrien lukua.

Fan oli aika paljon ulkona Arthurinsa kanssa, sillä tämän mielestä liikunta oli välttämätön toipilaille. Polly kävi joka päivä tervehtimässä rouva Shaw'ta, joka tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka muuten olikin huomattavasti virkistynyt, sillä tyttären kihlauksella oli ollut paljon edullisempi vaikutus hänen terveyteensä kuin niillä vahvistavilla lääkkeillä, joita hän yleensä nautti.

Kun Polly kolme päivää Fanin riemukkaan vierailun jälkeen pistäytyi Shaw'lla, Maud säikäytti hänet jo ovella rynnätessään alas portaita ja melkein hukuttaessaan hänet sanatulvaansa.

— Hän tulikin aikaisemmin kuin oli määrä, hän halusi yllättää meidät! Nyt hän on äidin huoneessa ja oli juuri äsken kysymässä miten sinä jaksat, kun kuulin sinun askelesi. Sinun täytyy heti paikalla tulla ylös. Hän on ihan hassun näköinen viiksineen, mutta hirmuisen iso ja komea ja päivettynyt, ja hän nosti minut korkealle ilmaan suudellessaan. Anna hatun olla, en malta enää odottaa.

Ja tartuttuaan Pollyyn Maud raahasi häntä perässään kuin kovaääninen pikku hinaaja valloitettua laivaa.

— Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi, oli ainoa mitä Polly ennätti ajatella, ennen kuin Maud kiskoi hänet huoneeseen ja huusi voitonriemuisesti:

— Siinä hän on! Eikö hän olekin komea?

Hetken ajan Pollyn silmissä tanssi, hän tunsi lämpimän käden puristuksen ja karhea ääni sanoi sydämellisesti:

— Miten voit, Polly? Sitten hän vaipui rouva Shaw'n lähettyvillä olevalle tuolille toivoen, että oli vastannut järjellisesti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoi.

Pian hän tointui ja uskalsi katsahtaa Tomiin Maudin jatkaessa laverteluaan. Hän huomasi ilokseen, että istui selkä valoon päin ja Tom päinvastoin. Tämä tuntui täyttävän pienen huoneen kokonaan, ei siksi että olisi kasvanut pituutta paljonkaan, mutta hän oli tullut hartiakkaammaksi ja hänestä huokui iloista reippautta ja huolettomuutta kertoen toimeliaasta ulkoilmaelämästä rehtien ihmisten parissa, jotka arvelematta tarttuivat käsiksi minkälaiseen työhön hyvänsä. Käytännöllinen matkapuku, lujatekoiset saappaat, ruskettuneet kasvot ja miehekäs parta muuttivat hänet niin tyystin, että keikarimaisesta Tom Shaw'sta tuskin näkyi jälkeäkään tässä reippaassa nuoressa miehessä, joka seisoi toinen jalka tuolilla ja keskusteli isänsä kanssa liikeasioista niin järkevästi, että vanha herra kuunteli häntä ilahtuneena. Polly piti tavattomasti tästä muutoksesta, ja hän kuunteli lännen liikeasioita yhtä hartaasti kuin kiehtovinta rakkaustarinaa, sillä jutellessaan Tom katseli häntä, nyökkäsi päätään ja hymyili joskus niin, että Polly hetkeksi unohti Maria Baileyn ja oli kuin seitsemännessä taivaassa.

Tuokion kuluttua Fan pyrähti huoneeseen ja ilmoitti Tomille suuren uutisensa, joka täysin jätti varjoon Tomin järjestämän yllätyksen. Hän ei näet lainkaan tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, sillä Fan oli ajatellut: "Ellei Tom halua kertoa salaisuuksiaan, en minäkään kerro omiani." Niinpä hän oli vain silloin tällöin maininnut, että Sydney oli taas käväissyt ja ollut hyvin ystävällinen. Kuultuaan nyt kihlauksesta Tom oli vähän aikaa niin typertyneen näköinen, että Fan jo pelkäsi, ettei hän pitänyt siitä. Mutta kun ensi hämmästys oli haihtunut, Tom onnitteli niin vilpittömän tyytyväisenä, että Fanny oli sekä liikuttunut että imarreltu.

— Ja mitä sinä sitten ajattelet kihlauksesta? kysyi Tom ja meni Pollyn luo, joka istui rouva Shaw'n vieressä vuodeuudinten varjossa.

— Olen siitä tavattoman iloinen, vastasi Polly niin sydämellisesti, ettei Tom voinut epäillä hänen vilpittömyyttään.

— Hauska kuulla. Toivottavasti olet yhtä iloinen eräästä toisesta kihlauksesta, joka pian julkaistaan. Ja merkitsevästi naurahtaen Tom veti Sydneyn loukkoonsa jättäen tytöt sähköttämään toisilleen kamalaa sanomaa:

— Se on Maria Bailey.

Polly ei käsittänyt, kuinka hän yleensä pystyi läpäisemään sen illan. Kuitenkaan ei piinaa kestänyt kauan, sillä jo kahdeksan aikaan hän pujahti huoneesta aikoen yksin kiiruhtaa kotiin vaivaamatta ketään saattamaan. Mutta siinä hän ei onnistunut, sillä kun hän seisoi ruokailuhuoneen uunin edessä lämmittelemässä kalossejaan ja mietti, oliko Maria Baileylla pienet jalat ja mahtoiko Tom auttaa kalosseja hänen jalkaansa, päällyskengät riistettiin hänen kädestään ja Tomin ääni sanoi nuhtelevasti:

— Aioitko todellakin juosta tiehesi antamatta minun saattaa?

— En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten seurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.

— Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen vuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom heilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.

— Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?

— Iankaikkiselta!

Pollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja hymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli päässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin pukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom huomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:

— Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät väsyneeltä.

— Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly alkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.

— Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.

Polly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä sinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.

Tom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat hiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle, tarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa:

— Polly, haluan sanoa sinulle jotain!

— Niin, minä tiedän, olemme jo odottaneet sitä. Toivon että tulet hyvin onnelliseksi, Tom. Ja Polly pudisti Tomin käsiä kasvoillaan hymy, joka oli vielä liikuttavampi kuin kyyneltulva.

— Mitä nyt! huudahti Tom sen näköisenä kuin Polly olisi menettänyt järkensä.

— Ned kertoi hänestä; hän on jo vihjaillut häistäkin. Ja kun äsken puhuit toisesta kihlauksesta, arvasimme sinun tarkoittavan omaasi.

— Enkä tarkoittanut! Sulhanenhan on Ned. Hän pyysi kertomaan sinulle. Asia on juuri päätetty.

— Onko se Maria? kysyi Polly pitäen kiinni tuolista, aivan kuin olisi valmistautunut johonkin.

— Tietysti. Kukas muu?

— Ei Ned mitään puhunut — sinä se enimmäkseen kerroit Mariasta… ja siksi me luulimme että… änkytti Polly ja rupesi äkkiä värisemään.

— Että minä olin rakastunut? No niin. Niinhän minä olenkin, mutta en häneen.

— Oh! Polly veti henkeä aivan kuin olisi saanut kylmän vesiryöpyn.

— Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta rakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin puhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.

Ennen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat autuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran arjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti leijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt näin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli ja kyseli aito naiselliseen tapaan.

— Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et lähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi nuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.

— Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.

— Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka sai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut maan päältä.

— Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän ennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja sitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta sammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan mainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.

— Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset ovat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää, sanoi Polly ovelan näköisenä.

— Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä puhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman aviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei huolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. "Ei", sanoin itsekseni. "Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä en hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen ystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin enkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin on vapaa." Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä itseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin keinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään toivoa.

— Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa vierestä.

Aioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua tilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut enää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut enää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla sulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten häntä ansaitse.

Tomin ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja hän oli heltyneen näköinen. Hänen vilpitön, sydämestä lähtenyt tunnustuksensa liikutti Pollya enemmän kuin kauneinkaan runous. Hänen kätensä kohosi varkain Tomin poskelle ja pää painui luottavaisesti karheaa takkia vasten.

— Kultaseni, puhut aivan kuin olisin maailman paras tyttö. Mutta minulla on kauheasti vikoja ja haluan sinun oppivan tuntemaan ne kaikki, jotta voisit auttaa minua pääsemään niistä, kuten sinäkin olet päässyt omistasi. Odottaminen on ollut meille vain hyväksi, ja minä rakastan sinua juuri koettelemustesi vuoksi. Mutta sinulla on tainnut olla huomattavasti rankempi vuosi kuin minulla, sillä näytät nyt vanhemmalta ja vakavammalta kuin lähtiessäsi. Vaikka et ikinä valittanutkaan, arvaan sinun joutuneen kestämään paljon enemmän kuin kukaan meistä luulikaan.

— Myönnän että työ oli aluksi raskasta. Kaikki oli uutta ja outoa, ja tuskin olisin selvinnytkään ilman Nediä. Hän vain naureskeli ja sanoi pyh, kun kiittelin häntä. Siinä sitten on suurenmoinen toveri — hän auttoi minua kestämään ensimmäiset kuusi kuukautta aivan kuin… kuin veli, joka hän nyt onkin. Ei ollut mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt auttaa tällaista tunaroijaa kuin minä, mutta hänpä auttoi ja lisäksi tasoitti monta sellaista asiaa, joista olisi ollut hiton vaikeata ja vaarallista selvitä yksin. Ainoa selitys on se, että auttamishalu on teillä sukuominaisuus, yhtä luonnollinen veljelle kuin sisarellekin.

— Kuten Shaw'n perheessä. Mutta kerro minulle Mariasta. Onko Ned tosiaan kihloissa hänen kanssaan?

— Varmasti. Huomenna saat häneltä kirjeen, joka on täynnä Marian ylistystä. Ned ei ehtinyt antaa sitä mukaani, koska lähdin niin kovalla kiireellä. Maria on järkevä, kaunis tyttö ja Ned oikea onnenpekka.

— Miksi yritit uskotella meille, että itse olit ihastunut Mariaan?

— Minä vain kiusoittelin Fania. Pidin Mariasta, sillä hän muistutti joskus sinua ja oli sellainen kiltti ja herttainen pikku nainen, jonka seurasta pakostakin nautti raskaan päivätyön jälkeen. Mutta Ned alkoi olla mustasukkainen, ja kun huomasin että hänellä oli tosi mielessä, jätin tien avoimeksi ja lupasin olla hiiskumatta asiasta kenellekään, ennen kuin hän saa kuulla Mariansa vastauksen.

— Olisinpa vain tiennyt sen, huokasi Polly. — Rakastuneet käyttäytyvät aina nurinkurisesti.

— Se on totta, sinä ja Fan ette liioin vihjaisseet meille kummallekaan mitään Sydneystä, joten minä sain koko ajan elää tuskassa sinun takiasi.

— Se oli meille ihan oikein, sillä veljien ja siskojen ei pitäisi salata mitään toisiltaan.

— Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?

— Ihan hirveästi.

— Kärsivällinen pikku tyttöni!

— Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?

— Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun lompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi erään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja näytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.

— Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi viikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle. Se tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme siellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle rakkautta ja romantiikkaa!

Polly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja hymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: "Oman Pollyni ruusu."

— En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly ja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa tunnustamista.

— En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä minä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni vaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan unohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut säästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan avannut lompakkoa ajattelematta sinua.

— Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi nenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta purskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti:

— Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta romanttisuudestasi huolimatta.

— Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin niiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.

Polly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja näytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän oli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon; toisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi katketakseen kun näki ne.

— Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta pojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman uskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.

— Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että olisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin kuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää uutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit pitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää niin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta. Emmekö ole lapsellisia?

Tom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly vakavoitui ja sanoi huolestuneena.

— Milloin sinun täytyy palata työhösi?

— Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta, kun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien hankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen voimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme kaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä tulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.

— Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?

— Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän ei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi vaatimattomiin oloihin.

— Mieluummin autan sinua kuin istun toimettomana ja annan sinun raataa yksinäsi. Isä ja äitikin alkoivat sillä tavoin, ja he olivat hyvin onnellisia, vaikka olivatkin köyhiä ja saivat kovasti uurastaa.

— Sitten perustamme oman kodin vuoden kuluttua, sillä minun on sentään saatava enemmän palkkaa, ennen kuin vien sinut hyvästä kodistasi. Voi, Polly, olisipa minulla edes puolet tuhlaamistani rahoista, jotta voisin järjestää sinulle nyt hyvät päivät.

— En minä niistä välitä. Tyydyn mieluummin vähempään, kun se vain on sinun ansaitsemaasi, sanoi Polly, kun Tom iski tyytymättömänä polveensa.

— Se oli sinulle luonteenomainen vastaus, enkä aio tuhlata sanoja itsesyytöksiin, kun kerran olin sellainen hölmö. Nyt uljas tyttöseni, me ponnistelemme yhdessä, ja sinä saat vielä kerran olla ylpeä miehestäsi, vaikka hän onkin vain 'Tom Shaw-parka'.

Siitä Polly oli yhtä varma kuin jos oraakkeli olisi ennustanut sen. Eikä hän pettynytkään, sillä hänen rakastava sydämensä, joka oli aina tajunnut Tomin hyvät ominaisuudet ja koettanut kehittää niitä, sai luottamuksestaan palkaksi runsaasti onnea tulevien vuosien aikana.

— Minä tiedän, että sinä onnistut, hän sanoi luottavasti, sillä miehen paras onnistumisen tae on siinä, että hän työskentelee määrätietoisesti päämääränsä hyväksi.

— Eräs seikka on vielä tärkeämpi, vastasi Tom ja käänsi Pollyn kasvot niin, että saattoi nähdä oman haltioitumisensa hänen silmistään.

— Mikä, kultaseni?

— Hyvä vaimo, joka rakastaa ja tukee häntä koko elämän ajan. Sellainen kuin sinä tulet minulle olemaan.

— Vaikka hän onkin vanhanaikainen, kuiskasi Polly ja katsoi kyynelten kirkastamin silmin nuoreen mieheen, joka avoimesti uskalsi kiittää rakkautta ja työntekoa — näitä kauniita, jo Eedenin ensimmäistä paria kannustaneita voimia — Pollyn väläyttämästä todellisesta onnesta, jota saisi kokea tämän rinnalla.

* * * * *

Jottei lukija jäisi epävarmuuteen Maudin tulevaisuudesta, kerrottakoon vielä, ettei hän mennyt Willin kanssa naimisiin, vaan jäi ahkeraksi, pirteäksi vanhaksipiiaksi ja hoiteli iloisella mielellä isänsä taloutta.

Willin pappisunelmat toteutuivat aikanaan, ja hänen pappilaansa hallitsi lempeä kirkassilmäinen vaimo, jota Will-pastori sanoi 'pikku Janekseen'.

Kauemmaksi tulevaisuuteen ei kirjoittajan uskalias kynä rohkene kajota, vaan lopettaa vanhojen rakkaitten satujen tapaan: "Ja sitten he menivät naimisiin ja elivät onnellisina kuolemaansa saakka."