SISÄLLYS: (continued 3)

— Se on taas eri asia; hän on väliin ärsyttävä, mutta sittenkin minä melkein pidän hänestä. Toiset pojat ovat sellaisia typeryksiä, että olen kyllästynyt heihin, mutta kun Tom on hyvällä tuulella, hän on oikein mukava ja virkistävä.

— Hauska kuulla, virkkoi Polly ja painoi sanat mieleensä.

— Niin, ja kun isoäiti oli sairaana, Tom oli hyvin kiltti. En minä tiennytkään, että hän on niin hellätunteinen. Isoäidin kuolema koski häneen kovasti, sillä vaikka hän ei puhunutkaan paljon, hän oli pitkän aikaa hyvin vakava ja surullinen. Minä koetin lohduttaa häntä, ja meillä oli pari kolme oikein mukavaa juttuhetkeä, ja tuntui kuin vasta silloin olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Se oli oikein hauskaa, mutta sitä ei kestänyt kauan, meillä ei aselepo koskaan kestä pitkään. Aloitimme taas vanhaan tapaan ja nyt nälvimme toisiamme kuten ennenkin.

Fanny huokasi, sitten haukotteli ja vaipui tavanomaiseen raukeuteensa, aivan kuin Pollyn saapumisen herättämä innostus olisi alkanut jo laimeta.

— Lähde kävelemään ja samalla katsomaan minun hauskaa pikku huonettani. Raikas ilma tekee sinulle hyvää. Tulkaa molemmat ja pidetään hauskaa, kuten ennen vanhaan, pyysi Polly, sillä lännessä liekehtivä punainen auringonlasku tuntui kehottavan lähtemään ulos.

Tytöt suostuivat, ja pian he kolmisin kävelivät kohti Pollyn uutta kotia, joka oli hiljaisen kadun varrella, missä vanhat puut kahisivat kesällä ja talvisaikaan paistoi ystävällinen aamuaurinko.

"Kierreportaita nyt nouskaa minun pieneen kammiooni",

lauleli Polly juostessaan ylös leveitä, vanhanaikaisia portaita ja avatessaan perimmäisen huoneen oven, josta heitä tervehti takkavalkean loimu.

— Tässä minun lemmikkini ovat, Maud, hän lisäsi pysähtyessään kynnykselle ja viitatessaan tyttöjä olemaan hiljaa.

Harmaa kissanpoikanen loikoili matolla lämmöstä nautiskellen, ja aivan sen vieressä seisoi yhdellä jalalla mietteliäs pullea kanarialintu, joka käänsi kirkkaat silmänsä tulijoihin, päästi äänekkään viserryksen kuin olisi tahtonut herättää toverinsa, lensi sitten suoraan Pollyn olkapäälle, jossa puhkesi riemukkaaseen tervetuliaislauluun.

— Sallikaa minun esitellä perheeni, sanoi Polly. — Tätä pikku mekastajaa pojat sanovat Nikeksi ja tuota unista torkkujaa sanotaan Tuhkimoksi, koska sen elämän suurimpana nautintona on tuhkassa loikominen. Riisukaa nyt päältänne ja sallikaa minun pyytää teitä jäämään teelle, vaunut tulevat hakemaan teidät kahdeksalta. Sovin siitä äitinne kanssa, kun olitte ylhäällä.

— Minä tahdon nähdä ihan kaikki, sanoi Maud, kun tytöt olivat riisuneet hattunsa ja lämmittelivät käsiään.

— Saat varmasti, ja luultavasti taloudenpitoni huvittaa sinua.

Sitten Polly näytti valtakuntansa ja kaikilla kolmella riitti hauskaa. Iso piano vei niin suuren tilan, ettei huoneeseen sopinut minkäänlaista sänkyä. Mutta Polly näytti ylpeänä kukallisen nojatuolinsa salaisuuden. Sen selustan saattoi laskea alas, istuin voitiin korottaa ja sisällä olivat kaikki tyynyt ja peitot. — Näettekös, miten mukava tämä on. Sen saa päiväksi pois tieltä, sillä pari kolme oppilasta käy luonani, selitti Polly.

Haalistuneen maton päällä oli iloinen pikkumatto. Kiikkutuoli ja ompelupöytä olivat toisen ikkunan edessä, toista kierteli muratti varjostaen samalla ruokailunurkkausta. Kirjahylly oli kiinnitetty sohvan yläpuolelle, pari taulua seinille, ja iso kukkamaljakko täynnä syksyn lehtiä ja ruohoja kaunisti takanreunustaa. Huone oli vaatimaton ja pieni, mutta Polly oli tehnyt parhaansa saadakseen sen hauskaksi, ja se näytti jo kodikkaalta iloisen takkavalkean levittäessä valoaan, linnun visertäessä ja kissan kehrätessä matolla.

— Voi, miten sievää! huudahti Maud tullessaan suuresta komerosta, jossa Polly säilytti talouskapineitaan. — Niin hauska teenkeitin ja kasari, ja kahden hengen astiasto ja paljon herkkuja syötäväksi. Paahdetaan leipää teen kanssa, Polly. Anna minun paahtaa uudella paahtohaarukallasi.

Fanny ei ollut yhtä innostunut kuin sisarensa, sillä hän huomasi monta seikkaa, jotka kielivät köyhyydestä. Mutta Polly oli niin iloinen ja tyytyväinen pieneen asumukseensa, niin täynnä iloisia toiveita ja suunnitelmia, ettei Fan hennonut huomauttaa puutteellisuuksista eikä ehdottaa parannuksia, vaan istuutui mihin oli käsketty, ja nauroi ja jutteli toisten puuhatessa teetä.

— Nyt, tytöt, saamme maalaisaterian, sanoi Polly hääräillessään. — Tässä on oikeaa kermaa, ruisleipää, kotona leivottua kakkua ja omien mehiläispesiemme hunajaa. Äiti varusti minulle niin paljon herkkuja, että on hauska kun saan vieraita, sillä en millään jaksa yksin syödä kaikkea. Voitele paahtoleivät, Maudie, ja peitä ne. Sano heti kun kasari kiehuu, äläkä vain astu Niken päälle.

— Mikä mainio emäntä sinusta aikaa myöten tuleekaan, sanoi Fan katsellessaan miten sievästi ja näppärästi Polly kattoi pöydän.

— Tämä on hyvää harjoitusta, nauroi Polly, täytti pienen teekannun ja asettui istumaan pöydän ääreen niin emäntämäisin elein, että se oli vallan huvittavaa.

— Nämä ovat elämäni herkullisimmat kestit, huomautti Maud suu täynnä hunajaa, kun he olivat päässeet syömisen alkuun. — Minäkin tahtoisin tällaisen kauniin huoneen ja kissan ja linnun, jotka eivät söisi toisiaan suuhunsa, ja pienen sievän teenkeittimen. Saisin paahtaa leipääkin niin paljon kuin ikinä haluaisin.

Maudin harras toivomus nostatti sellaisen naurunpuuskan, että neiti Mills hymähteli omalla puolellaan yksinäisen teekuppinsa ääressä, ja pikku Nike päästi hurmioituneen liverryksen sokeriastian reunalla pitäessään huolta itsestään.

— Minä en välitä paahtoleivästä enkä teenkeittimestä, mutta kadehdin hyvää tuultasi, Polly, sanoi Fan naurun vaiettua. — Minä olen niin kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen, että välistä tuntuu kuin kuolisin ikävään. Eikö sinulla koskaan ole sellaista tunnetta?

— Joskus minäkin olen kyllästynyt, mutta silloin tartun luutaan ja alan lakaista tai pestä lujasti tai kävelen tai puuhaan jotakin oikein olan takaa ja tavallisesti tulen heti paremmalle tuulelle, tai ainakin saan voimia olla nurkumatta, vastasi Polly ja leikkasi tarmokkaasti palasen ruisleipää.

— Enhän minä voi ruveta lakaisemaan, koska minun ei tarvitse ja tuskin siitä olisi apua, sanoi Fan syöttäessään laiskasti Tuhkimoa, joka istui arvokkaana hänen vierellään ja vilkuili kerma-astiaan.

— Pieni puute ei olisi sinulle pahitteeksi, Fan, sen verran vain, että näkisit kuinka hyödyllistä työnteko on. Ja kun kerran oppisit sen, et enää valittelisi ikävystymistä, sanoi Polly, joka oli ottanut opikseen kokemansa köyhyyden opetukset.

— Taivas varjelkoon! Sehän olisi kamalaa, mutta toivoisin jonkun keksivän uuden ajanvietteen rikkaille ihmisille. Minä olen ihan kuolemanväsynyt kaikista kutsuista, kuhertelusta, pukeutumisesta ja saman seurapiirin tapaamisesta vuodesta toiseen.

Fannyn ääni oli katkera ja tyytymätön, hänen kasvojensa ilme ikävystynyt ja alakuloinen, ja Polly tunsi selvästi, että jokin tähänastista raskaampi huoli painoi hänen sydäntään. Nyt ei ollut sopiva hetki puhua siitä, mutta Polly päätti ellei muuta niin ainakin kuunnella myötätuntoisesti heti kun Fan avautuisi. Nyt hän koetti olla niin lohduttava ja ystävällinen, että Fan tunsi sen sanoittakin ja tuli iloisemmaksi huoneen rauhallisessa ilmapiirissä. Heidän toivotettuaan hyvää yötä takkavalkean ääressä vietetyn rupatteluhetken jälkeen Fan suuteli emäntäänsä lämpimästi ja sanoi kiitollisena:

— Polly kulta, minä tulen usein, sillä sinun seurassasi on hyvä olla.

9

OPETUSTUNTI

Ensimmäiset viikot olivat Pollysta vaikeita, sillä hän ei ollut vielä voittanut luontaista ujouttaan, ja liikkuminen vieraiden parissa pelotti häntä edelleenkin. Mutta päättäväisyys antoi hänelle rohkeutta, ja kun jää kerran oli murrettu, hänen pienet oppilaansa kiintyivät pian häneen. Uutuuden viehätys haihtui kuitenkin nopeasti, ja vaikka hän oli valmistautunutkin raadantaan, sama päivästä päivään toistuva työ tuntui hänestä kuitenkin yksitoikkoiselta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksikin, sillä Will saattoi tulla vain kerran viikossa; ja silloin kun Pollyn päivätyö päättyi, alkoivat Fannyn kiireet. Sopivia huveja oli niin vähän, että ne vain kiusasivat Pollya. Jopa pienet kotiaskareetkin menettivät viehätyksensä, sillä Polly oli seuraa rakastava olento, ja yksinäiset ateriat tuntuivat usein ikäviltä.

Tuhkimo ja Nike koettivat parastaan Pollyn huvittamiseksi, mutta nekin näyttivät ikävöivän maalaisvapautta ja kotoista ympäristöään. Tuhkimo parka! Katseltuaan kaihoten ikkunasta pihalla juoksentelevia laihoja kaupunkilaiskissoja se kyyristyi matolle, aivan kuin olisi menettänyt kaiken toivonsa sopivasta seurasta. Pikku Nike puolestaan lauloi orrellaan ihan läkähtyäkseen saamatta vastaukseksi muuta kuin uteliaan viserryksen nenäkkäiltä varpusilta, jotka näyttivät ilkkuvan sen vankeutta. Ja kun pieni teenkeitin oli menettänyt kiiltonsa, Polly huomasi, ettei itsensäelättäminen ollut leikintekoa. Ja monet hänen loistavista toiveistaan jakoivat teenkeittimen kohtalon.

Olisipa voinut luopua kaikesta kerralla, niin olisi tuntunut helpommalta. Mutta oli raskasta joka päivä luopua jostakin toiveestaan, mielihalustaan ja huvistaan, etenkin kun oli nuori, kaunis ja iloinen. Tunteja päivät päästään, opiskelua yksin takkavalkean ääressä tai soittoa ja laulua, ainoina kuulijoina uninen kissa ja lintu, joka oli työntänyt päänsä siiven alle. Tällaisia iltahuveja ei voinut juuri sanoa juhlaviksi.

Niinpä Polly urheista päätöksistään huolimatta kaipasi välillä huvituksia, vaikka yrittikin vakuuttaa itselleen yhdeksän aikaan illalla: "On viisainta mennä aikaisin nukkumaan, jotta olen pirteä huomisaamuna", hän saattoi maata hereillä kuunnellen ohitse vieriviä vaunuja ja kuvitella, miten tytöt ajoivat niissä iloisina kutsuihin, oopperaan tai teatteriin. Neiti Doddin humalatyyny olisi yhtä hyvin voinut olla täytetty nokkosilla, sillä siihen vuodatettiin paljon kyyneliä.

Toinenkin oka haavoitti Pollya hänen ottaessaan ensimmäisiä askelia itsenäisyyden tiellä. Hän sai näet huomata, että kansanvaltaisessa Amerikassakin monet ovet sulkeutuivat työtä tekevän naisen edessä. Fanin vieraana hänet oli köyhyydestään huolimatta otettu kaikkialla vastaan ystävällisesti. Nyt olivat asiat toisin; ystävälliset ihmiset suhtautuivat suojelevasti, välinpitämättömät unohtivat hänet kokonaan, ja yksinpä Fannykin kaikessa kiintymyksessään tunsi, ettei soitonopettaja Polly enää ollut tervetullut moneen sellaiseen perheeseen, missä Polly-neiti oli otettu vastaan "neiti Shaw'n ystävänä".

Muutamat tytöt tervehtivät häntä vieläkin ystävällisesti, mutta eivät koskaan pyytäneet käymään, toiset vain painoivat katseensa maahan ja sivuuttivat hänet ääneti, toisten taas käyttäytyessä kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Nämä seikat loukkasivat Pollya enemmän kuin hän tahtoi myöntääkään, sillä kotona kaikki olivat tehneet työtä ja kaikkia kunnioitettiin sen takia. Hän koetti olla välittämättä siitä, mutta tytöt ovat herkkiä näissä asioissa, ja useammin kuin kerran Polly tunsi kovaa kiusausta luopua koko tuumasta ja palata kodin turviin.

Fan ei koskaan jättänyt pyytämättä häntä kaikenlaisiin kotona pidettäviin juhliin. Mutta muutamien vierailujen jälkeen Polly kieltäytyi jyrkästi tulemasta muulloin kuin perheen ollessa yksinään. Hän oli huomannut, ettei hänen uusi musta pukunsa ollut kyllin hieno edes pikku kutsuihin. Ja saatuaan osakseen muutamia paljon puhuvia katseita, joilla naiset ilmaisevat mielipiteensä kanssasisariensa vaatteista, ja satuttuaan kuulemaan pari leikillistä huomautusta "siitä iänikuisesta" ja "pikku mustarastaasta" Polly pani pois kerran niin arvostamansa puvun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Minä käytän sitä vain Willin käydessä, hän pitää siitä eikä hyljeksi minua puvun takia.

Nämä vastoinkäymiset katkeroittivat ehkä jonkin verran Pollyn valoisaa ja tervettä luonnetta. Mutta ennen kuin oli tapahtunut pysyvää vahinkoa, hän sai apua aivan odottamattomalta taholta.

Kaikilla on omat koettelemuksensa, mutta Polly alkoi jo kuvitella saaneensa enemmän kuin oman osansa. Yksi niistä päättyi tavalla, joka vaikutti koko hänen elämäänsä ja siksi on syytä kertoa siitä. Eräänä aamuna kaikki meni hullusti: uppiniskainen valkea ei ottanut syttyäkseen ennen kuin Polly oli tuhlannut kokonaisen kasan tulitikkuja. Sitten häneltä kaatui kahvipannu, niin että Tuhkimo parka poltti itsensä, ja ehtimättä nauttia rauhassa aamiaistaan Polly saikin kiirehtiä matkaan harmiaan nieleskellen, sillä kaiken kukkuraksi molemmat hattuneulatkin katkesivat kovassa kiireessä. Myöhästyneenä hän tietysti unohti nuottinsa ja rynnätessään niitä noutamaan hän vielä kaatui lätäkköön.

Aamu oli siis täynnä koettelemuksia! Polly oli huonolla tuulella ja kaikki pianot näyttivät olevan yhtä huonossa vireessä kuin hän itsekin. Oppilaat olivat tavallista tyhmempiä ja kaksi heistä ilmoitti matkustavansa äidin mukana etelään, jonne heidät oli äkkiä kutsuttu. Se oli kova kolaus, sillä he olivat juuri aloittaneet tuntinsa, eikä Polly katsonut voivansa lähettää heille laskua koko neljännekseltä, vaikka summan puuttuminen sekoitti kaikki hänen laskelmansa.

Kun Polly parka väsyneenä ja alakuloisena tallusteli kotiin syömään päivällistä, hän sai toisen iskun, joka koski enemmän kuin oppilaiden menetys. Kiirehtiessään katua pitkin iso nuottivihko toisessa ja teeleipäpussi toisessa kädessään hän näki Tomin ja Trixin tulevan vastaan. He kävelivät verkalleen ja niin iloisina, kauniina ja onnellisina kuin kaikki päivänpaiste ja ilo olisi ollut heidän puolellaan katua ja kaikki talven viimat ja ikävyydet Pollyn puoleisella katukäytävällä. Kaivaten tuttuja kasvoja ja muutamaa ystävällistä sanaa Polly astui kadun poikki aikoen ainakin nyökätä heille ja hymyillä. Trix näki hänet ensiksi, mutta sai äkkiä muuta katsottavaa kaukana edessään. Tom ei nähtävästi huomannut häntä, koska hänen huomionsa oli kiintynyt komeaan hevoseen, joka juuri laukkasi heidän ohitseen. Polly luuli Tomin kuitenkin nähneen hänet ja lähestyi sydän pamppaillen, sillä jos Tomkin karttaisi häntä, hänen maljansa vuotaisi yli äyräitten.

He lähestyivät toisiaan, Trix katsellen jotain kaukana olevaa, Tom ihaillen kaunista hevosta ja Polly posket punoittaen, katse odottavana ja ruskea paperipussi näkyvissä. Yhden kauhean hetken he seisoivat rinnakkain, kukaan ei tervehtinyt eikä kumartanut. Sitten kaikki oli ohi ja Polly jatkoi matkaansa, ja hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty vasten kasvoja. — Tätä en olisi uskonut Tomista; kaikki on tuon inhottavan Trixin syytä. En välitä Tomista enää tippaakaan, jos hän on kerta sellainen keikari että häpeää minua, koska kannan pusseja ja teen työtä leipäni edestä, ajatteli Polly ja puristi tiukasti pussia. Silmät kyynelissä ja huulet vavisten hän vielä lisäsi mielessään: — Mitenkä Tom saattoikin käyttäytyä noin, vieläpä Trixin nähden.

Tom oli kuitenkin aivan syytön loukkaukseen ja oli aina tervehtinyt Pollya heidän tavatessaan. Mutta silloin hän oli sattunutkin olemaan yksin eikä Trixin kanssa kuten nyt, siksi se Pollyyn niin koskikin, etenkin kun hän ei ollut koskaan pitänyt Trixistä. Ennen kuin Polly sai silmänsä kirkkaiksi ja kasvonsa rauhallisiksi, hän tapasi erään herrasmiehen, joka nosti lakkiaan, hymyili ja sanoi iloisesti:

— Hyvää huomenta, Polly-neiti. Hauska tavata teitä. Sitten hän muutti äkkiä äänensävy ään ja lisäsi: — Suokaa anteeksi, onko tapahtunut jotain? Voinko auttaa teitä?

Tuntui kyllä typerältä, mutta asiaa ei voinut auttaa, eikä Polly saattanut muuta kuin kertoa parhaansa mukaan totuuden.

— En mahda mitään sille, että loukkaannun, kun vanhat ystävät karttavat minua. Mutta kyllä minä pian totun siihen.

Herra Sydney katsoi taakseen, tunsi ohikulkeneen parin ja käänsi harmistuneena selkänsä. Polly hapuili nenäliinaansa, ja Sydney otti sanaa sanomatta häneltä nuotit ja paperipussin, ja tuo pieni ystävyydenosoitus merkitsi Pollylle paljon juuri sillä hetkellä. Hän rauhoittui, kuivasi kiireesti juoruavat kyynelet ja sanoi iloisesti nauraen:

— Nyt on kaikki taas hyvin. Kiitoksia paljon. Älkää turhaa vaivautuko minun kantamusteni takia.

— Eihän näistä ole toki vaivaa. Ja tästä nuottivihosta muistankin mitä minun piti kysyä teiltä. Onko teillä vielä yhtä tuntia vapaana pienelle sisarentyttärelleni? Hänen äitinsä haluaisi, että tyttö pääsisi alkuun, ja pyysi minua tiedustelemaan teiltä.

— Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut tämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Herra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle ja sanoi moittivan näköisenä:

— Tässä on todiste.

Polly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää hänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen tuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan tehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun musiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena mieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan hän sanoi suoraan tapaansa:

— Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät pikku huoleni.

— Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin Tom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä. Trix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole. Keikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.

Polly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: — Kiitos noista sanoista.

Nuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä, kumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut kunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan portaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:

— Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi sitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni mukaan!

Tuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä paremmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä tuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti. Oli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja maitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui kitkerältä.

— Ei, tällainen ei vetele, hän puuskahti äkkiä, tämä on ihan typerää, tästä on tehtävä loppu. Minäpä koetan vanhaa konstiani, pikku palvelus jollekulle auttaa varmasti. Mitähän minä tekisin? Nyt tiedänkin. Fan menee tänä iltana kutsuihin; minäpä jaoksen auttamaan häntä pukeutumisessa. Hän pitää siitä ja minusta on hauska katsella hänen kauniita tavaroitaan. Ja vien hänelle pari näsiän oksaa; ne ovat niin somia.

Polly nousi, otti kukat ja riensi Shaw'lie. Hän päätti olla perillä iloinen ja karistaa kokonaan mielestään Trixin ja arkisen raadannan.

Hän tapasi Fanin kampaajan kynsissä. Tämä teki parastaan pilatakseen Fanin hiukset ja sotkeakseen hänen päähänsä kiharoita, palmikkoja ja kaikenmoisia laitoksia.

— Olit kauhean kiltti kun tulit, Polly. Toivoin juuri että olisit täällä järjestämässä kukkani. Nämä näsiät antavat kamelioille tuoksun, olit kultainen tuodessasi ne. Tuossa on minun pukuni. Mitä pidät siitä? kysyi Fan, joka tuskin uskalsi nostaa katsettaan keltaisen hiusvyöryn alta.

— Se on kerrassaan ihana, mutta millä ihmeellä pääset sen sisään, vastasi Polly tarkastellen naisellisen kiinnostuneena vuoteella lojuvaa vaaleanpunaisen ja valkean kirjavaa pitsikangasvyöryä.

— Se on hirveän taitavasti ommeltu ja hyvin sievä, kuten pian näet. Trix luulee minun pukeutuvan siniseen ja hankki itselleen vihreän, jotta minun pukuni kärsisi siitä, koska olemme niin paljon yhdessä. Hän itse kertoi sen Bellelle, herttaista, vai mitä? Belle uskoi salaisuuden minulle hyvissä ajoin, ja ennätin juuri saada tuon vaaleanpunaisen, joten rakas ystävättäreni epäonnistuu sievässä pikku juonittelussaan.

— Hän on varmaan hiljan lukenut Josefinen elämäkerran. Josefinehan asetti erään kauniin naisen, jolle oli mustasukkainen, istumaan viereensä vihreään sohvaan, joka korosti hänen omaa valkeaa pukuaan, mutta sai vieraan sinisen puvun näyttämään kaamealta, vastasi Polly järjestellessään kukkia.

— Trix ei ikinä lue mitään. Sinä se vain löydät tuollaisia mukavia juttuja. Koetan käyttää sitä jossain sopivassa tilanteessa. Onko kampaus valmis? Eikö se olekin hurmaava, Polly? Ja Fan nousi tarkastelemaan kampaajan pitkäaikaisen työn tuloksia.

— Sinähän tiedät, etten oikein ymmärrä noita viimeisen muodin hienouksia. Minusta entinen kampaus oli kauniimpi. Mutta kai tuo on hyvin tyylikäs.

— Niin onkin. Mutta minä olen kyllä kähertänyt ja polttanut tukkani niin pahaksi, että näyttäisin vanhalta variksenpelätiltä, ellen parantelisi vaurioita parhaani mukaan. Kiinnitä nyt kukat tällä tavoin, ja Fan pani vaalean kamelian hiussykerön laelle ja näsiän oksan sen taakse törröttämään.

— Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti Polly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja järjestämällä kukat vähän sievemmin.

— Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja pani toisen oksan hiuskasan huippuun.

Polly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli valmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja koetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät kasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:

— Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin on hassusti.

— Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys on nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun miehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä olkapäillä.

Fan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:

— Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi muodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään kaulakoruaan. — Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni ja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on tavattava Tom ja Trix.

Pollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.

— Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan varrella.

— Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi niin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt sinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä päätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.

— Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan raskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi Polly lujana.

Mutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui juhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran, välähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa ja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan viettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen pohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.

— Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti vaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt oikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut tanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän seurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai Tomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt, vaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja tyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!

Saavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä nukuksiin.

Mutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita ja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti Millsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla vaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.

— Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä, vaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada nämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja nyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän jatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.

— Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja ompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. — Vaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.

— Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa kun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.

Polly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti valkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:

— Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!

— Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin, ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti Mills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.

— Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa, mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.

— Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri onkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa minua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla kun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset kasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt siunauksensa. — Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän vaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva Finn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan ulos. — Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.

— Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.

— Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea ja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin hänen vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti tapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet rauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä päähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut huoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin huoneessa." Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja minä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään nähneet.

— Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.

— Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon, jonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat sydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha muistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku Janesta.

Polly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:

"Hyvä rouva Finn!

Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo, etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin, jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.

Jane Bryant."

— Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin kyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.

— Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa oli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö makaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa, koska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet sentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos, ja ensimmäiseksi hän sanoi: "Voi, miksi herätätte minut?" Minä olen nyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut todistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta. Hänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut yksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata itselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi. Hän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt elättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja kävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa kuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa. Se on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja kammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja auttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota sinun ei tarvitse koskaan kokea.

— Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi Polly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.

— Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. — Hän oli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana. Toin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin ympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni omiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: "Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu kuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan uudestaan, ja minä koetan parastani." Sitten minä sanoin hänelle, että hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä kotinaan niin kauan kuin minulla on koti.

Neiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja onnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli tuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala oli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.

Polly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi ollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki rakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.

— Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin auttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen omat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien vastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen päätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.

Neiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:

— Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari ystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä osaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.

— Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.

— Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja harvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi ketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja masentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja vie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun näppäriä sormiasi.

Polly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä, että se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa, joka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven auki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä hän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa nuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä varjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan, mutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen ja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena nähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän rukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä tekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli ollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään rukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä ja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi. Jenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia kyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä, kun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.

— Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani sitä ansaitsisi.

— Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää ja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta sinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes helpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa tavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.

— Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän kaulassa.

— Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja siellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä minä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään, jos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko talossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.

— Ompeletko sinä? kysyi Jenny.

— Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät päästään.

— Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan olla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan ihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa hennoissa käsissään.

Se kuulosti hyvältä Pollynkin korvissa, ja hän tunsi itsensä äkkiä niin rikkaaksi ja tyytyväiseksi, että näyttikin aivan toiselta kuin äskeinen tyhmä tyttö, joka itki kun ei päässyt juhliin. Kuin salamanvalossa hän tajusi, miten paljon parempi hänen osansa oli kuin tuon riutuneen tytön, ja hänestä tuntui ettei voisi kylliksi jakaa ylellisyydestään tuolle hädänalaiselle kanssasisarelleen, joka ei omistanut tässä avarassa maailmassa muuta kuin vasta pelastetun henkensä. Tämä hetki vaikutti Pollyyn voimakkaammin kuin monet saarnat tai viisaimmatkaan kirjat, sillä se pani hänet katsomaan katkeraa totuutta silmiin, osoitti hänelle elämän varjopuolet ja näytti puhaltavan hänestä pienet turhuudet ja joutavat haaveet kuin raikas talvinen tuuli. Istuessaan vuoteen laidalla Polly kuunteli Jennyn tarinaa, joka oli niin uusi hänelle, että jok'ikinen sana painui syvälle mieleen eikä unohtunut koskaan.

— Nyt sinun on nukuttava. Älä itke äläkä ajattele yhtään mitään, lepää vain. Siitä neiti Mills on eniten mielissään. Minä jätän ovet auki ja soitan sinulle kehtolaulun, että varmasti nukahdat. Hyvää yötä, kultaseni.

Ja suudelmaan häntä toisen kerran Polly meni omaan huoneeseensa ja soitti hämyisessä nurkkauksessa kauneimman kehtolaulunsa, kunnes pikku Jennyn väsyneet silmät painuivat umpeen ja hän solui sävelaaltojen kannattamana onnellisempaan elämään, joka juuri oli koittanut hänelle.

Polly oli illansuussa apeuden valtaan antautuessaan kuvitellut itkevänsä itsensä nukuksiin, mutta kun hän lopulta heittäytyi vuoteeseen, päänalunen tuntuikin pehmoiselta ja pieni huone kodikkaalta takkavalon lepatellessa tutuilla esineillä ja vasta puhjenneiden ruusujen toivottaessa hyvää yötä. Hän ei enää tuntenut olevansa loukattu, onneton työn raskaan raataja, vaan onnenmyyrä, joka ei ollut osannut kyllin kiittää elämänsä antimista.

Hän oli kyllä ohimennen kuullut puhuttavan köyhyydestä ja kärsimyksistä, mutta sen enempää hän ei tiennyt, kuten eivät onnellisten kotien lapset yleensäkään. Nyt hän oli saanut niistä kouraantuntuvan esimerkin ja elämän ankaruus paljastui hänelle. Miten paljon tässä isossa, kiireisessä maailmassa oli tekemistä, ja miten vähän hän oli tehnyt! Mistä hänen oli aloitettava? Silloin, aivan kuin vastaukseksi, hänen mieleensä juolahtivat Jennyn sanat, jotka nyt saivat aivan uuden merkityksen: "Olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja." Niin. Sen hän kykeni tekemään. Ja Polly rukoili palavasti itselleen henkistä voimaa ja sielun kauneutta sekä kykyä tehdä elämänsä uljaaksi riemulauluksi, hyödylliseksi niin kauan kuin sitä kestää ja muistamisen arvoiseksi vielä kuolemankin jälkeen.

Jennyn viimeisenä ajatuksena oli ollut harras pyyntö, että "Jumala siunaisi yläkerran kilttiä ja hyvää tyttöä ja täyttäisi hänen toivomuksensa". Luultavasti nämä nöyrät rukoukset tulivat kumpikin kuulluiksi, koska ne aikaa myöten täyttyivät runsain mitoin.

10

VELJET JA SISARET

Pollyn onnellisia päiviä olivat sunnuntait, jotka Will aina vietti hänen luonaan. Polly heräsi sunnuntaiaamuisin tavalliseen aikaan, nousi virkeänä ja alkoi heti ahkerasti hääriä saadakseen kaiken valmiiksi vieraansa tuloon, sillä Will saapui jo aamiaiseksi ja he olivat yhdessä koko pitkän päivän.

Willistä Polly oli maailman paras ja kaunein tyttö, ja koska Polly tiesi, että kerran tulee aika, jolloin Will löytää paremman ja kauniimman tytön, hän oli kiitollinen mainesanoista ja koetti ansaita veljensä arvonannon. Siksi hän siisti itsensä ja huoneensa juhlakuntoon ja juoksi kasvot loistaen ja äidillisesti tervehtien Williä vastaan, kun tämä tömisteli huoneeseen punaposkisena ja reippaana kainalossaan hapanlimppu ja pieni papupurkki, jotka oli ostanut läheisestä leipomosta.

He nauttivat kunnon maalaisaamiaisen, ja Pollysta oli nautinto katsella, miten nopeasti veli tyhjensi ruokakulhot ja lopetti kahvin pienestä pannusta ja istuutui sitten häntä vastapäätä naureskellen tyytyväisenä putipuhtaaksi syötyä pöytää. Toinen nautinto oli pestä yhdessä astiat kuten kotonakin, ja neiti Mills kuunteli ilokseen raikuvaa naurua, joka aina säesti tätä toimitusta, sillä huone oli niin pieni ja Will niin suuri, että hän tuntui olevan joka paikassa yhtä haavaa, ja Polly ja Tuhkimo saivat alinomaa väistellä hänen pitkiä käsivarsiaan ja koipiaan. Sen jälkeen he tarkastelivat Pollyn huonekasvit, juttelivat Nikelle ja soittivat ja lauloivat päiväohjelman alkajaisiksi. Sitten seurasi kirkossa käynti ja päivällinen neiti Millsin luona, jonka mielestä Will oli 'erinomainen nuori mies'.

Jos iltapäivä oli kaunis, he tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä, milloin yli siltojen maalle päin, milloin pitkin kaupungin katuja, jotka uhosivat leppoisaa sunnuntairauhaa. Useimmat vastaantulijat näkivät heissä vain kömpelön, pitkän, vielä lapsenkasvoisen nuorukaisen ja vaatimattomasti pukeutuneen, raikkaan pikku naisen, joka riippui nuoren miehen käsipuolessa. Mutta muutamat romanttisuuteen taipuvat ihmiset pitivät heitä viehättävänä parina, hymyilivät sivuuttaessaan ja miettivät, olivatko he ehkä rakastavaisia vai maalaisserkkuja, jotka olivat tulleet kaupunkia katselemaan.

Mutta jos oli huono ilma, he pysyivät kotosalla, lukivat, kirjoittelivat kirjeitä, juttelivat ja antoivat toisilleen hyviä neuvoja, sillä Williamkin, vaikka oli melkein kolme vuotta Pollya nuorempi, oli jo miestä ollakseen aloitettuaan ensimmäisen opiskeluvuotensa, ja se huvitti Pollya. Hämärän tultua Will loikoili mukavasti sohvalla ja Polly lauloi; veli piti kovasti siitä, sillä se oli hänestä kodikasta ja viihtyisää. Yhdeksän aikaan Polly sulloi Willin matkalaukkuun puhtaat ja siististi korjatut liinavaatteet ja heidän 'juhlaillallisensa' tähteet, antoi hyvänyön suukon ja kehotti moneen kertaan veljeään pitämään jalat kuivina ja lämpiminä.

Will nauroi neuvoille, kuunteli niitä armollisesti, mutta ei totellut. Mutta hän piti niistä ja marssi aloittamaan uutta viikkoa ruumis levänneenä ja mieli virkistyneenä Pollyn seurassa vietetyn rauhallisen ja mukavan päivän ansiosta, sillä hänet oli kasvatettu pitämään perhe-elämästä. Ja veli ja sisar rakastivat syvästi toisiaan eivätkä hävenneet näyttää sitä.

Oli kolmaskin henkilö, joka piti tästä vaatimattomasta sunnuntainvietosta yhtä paljon kuin Polly ja Will. Maudin oli tapana pyrkiä Pollyn luo teelle, ja koska Polly iloitsi voidessaan edes jollakin lailla ilahduttaa ystäviään, jotka olivat olleet hänelle vieraanvaraisia, hän otti tavakseen kutsua tytön luokseen, kun he palasivat kävelyretkiltään. Illalla Will sitten tavallisesti saattoi pikku vieraan vaunuihin, jotka Maud onnistui aina varaamaan itselleen, jos huono sää oli uhkaamassa. Tom ja Fan nauroivat Maudin teekutsuille, mutta tyttö ei kyllästynyt niihin, sillä hän oli yksinäinen ja löysi Pollyn pienestä huoneesta sellaista, jota oma avara koti ei voinut antaa.

Maud oli nyt 12-vuotias kalvakka ja ruma tytönpunkero. Hänellä oli terävät älykkäät silmät ja ahkerat pikku aivot, jotka toimivat nokkelammin kuin toiset aavistivatkaan. Hän oli juuri ikävimmässä iässä, jolloin kukaan ei tiennyt, miten häntä oli kohdeltava, ja niinpä hänen annettiin olla omissa oloissaan ja tehdä mitä halusi. Hän ei näet käynyt koulua, koska oli vaarassa kasvaa kumaraselkäiseksi, eikä rouva Shaw millään voinut sallia, että hänen ryhtinsä olisi turmeltunut koulunpenkillä. Se sopi Maudille erinomaisesti. Ja milloin ikinä isä lupasi lähettää Maudin uudestaan kouluun tai ottaa kotiopettajan, tämä sai joko ankaran päänsäryn tai selkäkivun taikka hänen näkönsä heikkeni. Herra Shaw nauroi hänelle ja hänen vaivoilleen, mutta antoi loman jatkua. Kukaan ei näyttänyt juuri välittävän rumasta, nykerönenäisestä Maudista; hänen isänsä oli kiinni työssään, äiti hermostunut ja kivulloinen, Fan syventynyt omiin asioihinsa ja Tom puolestaan kohteli häntä kuten useimmat veljet nuorempia sisariaan - henkilönä, joka oli luotu vain hänen huvikseen ja mukavuudekseen. Maud ihaili Tomia koko sydämestään ja oli hänen altis orjansa tuntien itsensä täysin onnelliseksi, kun Tom suvaitsi sanoa: "Kiitos tipuseni", tai nipistää häntä nenästä tai korvasta, kuten hänen tapansa useimmiten oli.

— Ihan kuin minä olisin vain jokin nukke tai koira, jolla ei ole mitään tunteita, Maud joskus sanoi Fanille, kun jokin palvelus tai uhraus oli jäänyt ilman kiitosta tai huomiota. Tomin mieleen ei koskaan juolahtanut, että katsellessaan häntä haikeasti Maud janosi hellyyttä yhtä paljon kuin hän itsekin yksinäisinä poikavuosinaan. Eikä Tom tullut ikinä ajatelleeksi, että kun hän muiden kuullen sanoi Maudia 'possuksi', hän loukkasi tytön tunteita yhtäläisesti kuin pojat ennen vanhaan haukkuessaan häntä 'Porkkanaksi'. Hän piti kyllä omalla tavallaan Maudista, mutta ei vaivautunut näyttämään hellyyttä. Niinpä Maud jumaloi häntä etäältä uskaltamatta osoittaa ihailuaan, jota mikään kolhaisu ei kyennyt tappamaan tai edes jäähdyttämään.

Eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä Tom loikoili sohvalla mieliasennossaan lukien "Pendennistä" neljättä kertaa ja tuprutellen tupakkaa kuin savupiippu. Maud seisoi ikkunan ääressä katsellen leijuvia lumihiutaleita huolestuneen näköisenä. Äkkiä hän huokasi syvään.

— Tipuseni, älä huokaa toista kertaa, muuten puhallat minut ilmaan. Mikä nyt on hätänä? kysyi Tom viskaten kirjan kädestään ja haukotellen niin perinpohjin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

— En taidakaan päästä Pollyn luo, vastasi Maud synkkänä.

— Et tietenkään. Ulkonahan on kova tuisku, etkä saa vaunuja, koska isä tulee tänä iltana vasta myöhään kotiin. Mitä ihmettä sinä oikein ravaat siellä Pollyn luona?

— Koska meillä on aina niin hauskaa ja sitten siellä on Will. Paistamme takassa ohukaisia ja ne laulavat ja se on kauhean mukavaa.

— Livertävät ohukaiset mahtavat tosiaan olla mukavia. Kerro nyt ihan tarkkaan kaikesta.

— En minä viitsi. Sinä vain nauraisit minulle.

— Annan sanani etten naura, jos vain voi olla nauramatta. Mutta minä ihan kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää mitä te siellä oikein puuhaatte. Sinähän haluat itse kuulla salaisuuksia, joten kerro nyt kerran omasikin. Minä olen vaiti kuin kala.

— Ei ole mitään salaisuuksia etkä sinä niistä välitä. Tahdotko toisen tyynyn? hän lisäsi kun Tom muksautti päänalustaan.

— Tämä välttää kyllä. Mutta miksi ihmeessä te naiset aina pynttäätte sohvatyynyt täyteen tupsuja ja rimpsuja, jotka koko ajan kutittavat miesväkeä.

— Sunnuntai-iltaisin Polly aina ottaa Willin pään syliinsä ja hieroo hänen otsaansa. Polly sanoo, että se rauhoittaa kovan lukemisen jälkeen. Jollet pidä tyynystä, niin minä voin tehdä samoin, sillä opiskelu näyttää rasittavan sinua paljon enemmän kuin Williä, sanoi Maud vähän epäröiden, mutta selvästikin tahtoen auttaa ja olla Tomin mieliksi.

— No, voithan koettaa, sillä minä olen hävyttömän väsynyt. Ja Tom naurahti muistaessaan edellisen illan riemut.

Maud istuutui tyytyväisyyttä uhoten Tomin pääpuoleen. Ja Tom myönsi, että silkkiesiliina oli mukavampi kuin karkea tyyny.

— Tuntuuko hyvältä? kysyi Maud silitettyään muutamia kertoja veljen polttavaa otsaa. Hän luuli kuumeen johtuvan innokkaasta kreikan ja latinan opiskelusta.

— Ei pahaltakaan. Jatka vain! vastasi Tom armollisesti, sulki silmänsä ja makasi niin hiljaa, että Maud aivan mykistyi onnesta. Äkkiä hän sanoi hellästi: — Tom, nukutko sinä?

— Kohtsillään.

— Ennen kuin nukut kokonaan, sano mikä on julkinen muistutus.

— Miksi haluat sen tietää? tiukkasi Tom silmät nyt selkoselällään.

— Minä kuulin Willin puhuvan julkisista ja yksityisistä muistutuksista, ja aioin kysyä sitä häneltä, mutta unohdin.

— Mitä hän sanoi niistä?

— En minä muista. Hän kertoi jostakin pojasta, joka jäi pois rukouksista ja sai yksityisen muistutuksen. Ja sitten hän teki kaikenlaisia kurittomuuksia ja sai yhden tai kaksi julkista varoitusta. Minä en kuullut hänen nimeään enkä välittänytkään. Haluan vain tietää, mitä ne muistutukset tarkoittavat.

— Ahaa, Will siis juoruilee? kysyi Tom ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti.

— Ei, ei hän juorua. Polly tiesi jo asiasta ja kysyi sen vuoksi.

— Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas silmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää enempää puhua.

— Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.

— Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.

— Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein mukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom rupesi nauramaan hänelle.

— Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo häntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään hassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti oikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn luo.

— Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee höyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta veljeään? kysyi Tom virnistäen.

— Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin mielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi uudestaan sivelemään Tomin päätä.

Tomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä ulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli vaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:

— Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.

— Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa pianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden hetken. — Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo, joka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että syntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin lentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.

— Erittäin jännittävää, sanoi Tom unisesti.

Maud huomasi, ettei aihe huvittanutkaan Tomia kuten hän oli luullut, ja kokeili uutta.

— Pollysta sinä olet komeampi kuin herra Sydney.

— Kiitoksia hyvin paljon.

— Minä kysyin häneltä, kumpi teistä on hänen mielestään kauniimpi, ja hän sanoi, että sinun kasvosi ovat kauniit, mutta herra Sydneyn hyvät.

— Käykö Sydney koskaan Pollyn luona? kysyi terävä ääni heidän takaansa. Ja vilkaistessaan olkapäänsä yli Maud näki Fannyn istuvan nojatuolissa ja lämmittelevän jalkojaan uunin edessä.

— En minä ole ikinä nähnyt häntä siellä. Hän lähetti kyllä eräänä päivänä joitakin kirjoja, ja Will kiusoitteli Pollya siitä.

— Entä mitä Polly teki? tiukkasi Fanny.

— Hän ravisteli Williä.

— Sepä vasta näytös! Ja vaikutti siltä kuin Tom olisi mielellään halunnut nähdä sen. Mutta Fanin ilme oli niin tuima, että Tomin pieni koira, joka iloisesti lähestyi Fania, laski häntänsä koipien väliin ja livahti pöydän alle.

— Siis ei mitään pyhäillan kuhertelua, rallatti Tom, joka näytti taas heränneen.

— Ei tietenkään! Ei Polly aio mennä naimisiin. Hän rupeaa hoitamaan Willin taloutta sitten kun Willistä tulee pappi, kuulin sen omin korvin! selitti Maud tärkeänä.

— Mikä kohtalo Polly kaunokaiselle! surkutteli Tom.

— Hänestä se on hauskaa, ja varmasti se onkin. On mukavaa kuunnella, kun he suunnittelevat tulevaisuutta.

— No, Possu, juttele vielä jotain heistä, sanoi Tom hetken kuluttua, kun Maud näytti kokonaan syventyneen näihin tulevaisuuden kuviin.

— Will kertoi sitten hullun jutun, kuinka yhtä professoria oli lennätetty. Et ole tainnut kuullakaan siitä, koska et ole kertonut. Joku hurja ylioppilas oli pannut ruutia tai jotain muuta räjähtävää ainetta tuolin alle, ja se räjähti kesken luennon. Professoriparka pomppasi ilmaan ihan suunniltaan säikähdyksestä. Pojat juoksivat hakemaan vettä sammuttaaksen tulen. Mutta eniten Williä nauratti se, että koiruuden keksijä sai itse tulen housuihinsa sammutushommissa, ja hän pyysi sitten tiedekunnalta tai kanslerilta, vai mikä se oli…

— Kumpikin kelpaa, mumisi Tom hytkyen pidätetystä naurusta.

— Niin, hän meni pyytämään uusia housuja, ja hänelle annettiin rahat kunnon housuja varten. Mutta hänpä ostikin jotkut kamalat, leveäraitaiset ja hyvin halvat ja järjesti loppurahalla punssikestit. Eikö se ollut hirveätä?

— Kamalaa! Ja Tom räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Fan peitti korvansa ja koiraparka alkoi haukkua vimmatusti.

— Tunnetko sinä sen ilkiön? kysyi Maud.

— Jonkin verran, läähätti Tom, jonka vaatekomerossa nuo samaiset housut paraikaa riippuivat.

— Älä mekasta noin! Minulla on kauhea päänsärky, marisi Fan.

— Tytöillä on aina päänsärkyä, vastasi Tom, jonka mylvintä vaihtui hohotukseksi.

— En käsitä mitä hauskaa te pojat näette epäritarillisissa kepposissa, sanoi Fan, joka ilmeisesti oli huonolla tuulella.

— Emmekä me käsitä, kuinka te tytöt jaksatte lörpötellä ja pyntätä itseänne viikosta viikkoon, sinkautti Tom takaisin.

Tämän sanaharkan jälkeen oli vähän aikaa hiljaista, mutta koska Fania ikävystytti, hän halusi jatkaa juttelua ja kysyi äskeistä sopuisammalla äänellä:

— Mitä Trixille kuuluu?

— Hän on yhtä suloinen kuin ennenkin, murahti Tom.

— Kiusaako hän sinua tavalliseen tapaansa?

— Mitäpä muutakaan.

— Mistä kenkä nyt puristaa?

— No, minä kerron, miten mieletön hän taas oli. Hän näet kieltäytyi tanssimasta kanssani, mutta ei antanut minun tanssittaa muitakaan. Minä sanoin hänelle, että jos poika vie tytön tanssiaisiin, tämän pitäisi tanssia edes kerran hänen kanssaan, varsinkin jos he ovat kihloissa. Mutta juuri siksi Trix ei tahtonut tanssia kanssani. Minä jätinkin hänet sitten yksin loppuvalssin ajaksi ja pidin hauskaa Bellen kanssa. Ja tänään kirkosta palatessani sain totisesti kuulla kunniani.

— Jos kerran menee kihloihin Trixin tapaisen tytön kanssa, ei muuta voi juuri odottaakaan. Oliko hänellä tänään muuten pariisilaishattunsa? lisäsi Fan äkkiä kiinnostuneena.

— Hänellä oli päässään jokin sininen kapistus ja siinä mikä lie paratiisilintu, joka raapi kasvojani aina kun hän käänsi päätään.

— Miehet eivät sitten ikinä ymmärrä mikä on kaunista. Se hattu on tosiaankin kaunis.

— Kyllä he ymmärtävät, kuka on hieno nainen, eikä Trix ainakaan näytä sellaiselta. En osaa sanoa, missä vika piilee, mutta minun mielestäni hänellä on liian paljon töyhtöjä ja rimpsuja. Sinä olet paljon tyylikkäämmän näköinen kuin hän etkä koskaan pukeudu liian räikeästi.

Tämä tavaton kohteliaisuus sulatti Fannyn ja hän siirsi tuolinsa lähemmäksi sanoen ystävällisesti:

— Niin, vaikka itse sanonkin, tiedän kuinka on pukeuduttava. Trix ei ole koskaan osannut sitä taitoa. Hän pitää räikeistä väreistä ja onkin kuin kävelevä sateenkaari.

— Etkö voisi antaa hänelle vihjeitä? Sano ainakin, ettei hän käyttäisi sinisiä käsineitä. Hän tietää kyllä, että vihaan niitä.

— Minä olen yrittänyt parastani sinun vuoksesi, Tom, mutta hän on itsepäinen kuin synti eikä välitä tipan vertaa mitä sanon hänelle, vaikka kysymyksessä olisivat suuremmatkin asiat kuin siniset käsineet.

— Maud kiltti, juokse hakemaan minulle toinen sikarikotelo. Se on tuolla jossakin.

Maud meni, ja heti kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, Tom nousi kyynärpäiden varaan, hiljensi ääntään ja sanoi:

— Kuule, Fanny, maalaako Trix?

— Maalaa ja piirtää myös, naurahti Fanny ovelan näköisenä.

— Älä nyt viitsi! Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Minulla on oikeus kysyä, ja sinun pitää kertoa, sanoi Tom totisena ja hänestä oli alkanut tuntua, ettei kihloissaolo ollutkaan mitään täydellistä autuutta.

— Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi?

— Meidän kesken sanoen, sanoi Tom vähän nolona, mutta haluten kuitenkin saada asiasta selvän, Trix ei koskaan anna suudella itseään poskelle, ainoastaan hiukan hipaista huuliaan. Mutta eräänä päivänä kun minä otin heliotroopin oksan kukkamaljakosta pannakseni sen napinreikääni, pirautin vahingossa vesipisaran hänen kasvoilleen. Aioin pyyhkäistä sen pois, mutta hän työnsi minut luotaan ja juoksi peilin luo, missä paineli huolellisesti poskensa kuivaksi ja palasi toinen poski punaisempana kuin toinen. En sanonut mitään, mutta minulle jäi omat epäilykseni. Sano nyt, maalaako hän itseään?

— Kyllä hän maalaa, mutta älä hiisku siitä sanaakaan, sillä jos hän tietäisi että olen kavaltanut hänet, en saisi ikinä anteeksi.

— Se ei minua liikuta. Minä en pidä maalaamisesta enkä liioin salli sitä, sanoi Tom päättävästi.

— Et sinä sille mitään mahda. Joka toinen tyttö maalaa poskensa tai käyttää puuteria tai mustaa kulmakarvansa noetuilla hiusneuloilla tai tiputtaa silmiinsä belladonnaa, että saisi ne kirkkaiksi. Clara yritti vähän aikaa parantaa ihoaan arsenikilla, mutta hänen äitinsä kielsi sen, sanoi Fanny paljastaen halpamaisesti naisellisia salaisuuksia.

— Kyllä minä tiedän, että te tytöt olette aika petkuttajia, varsinkin jotkut teistä. Mutta en pidä siitä, että esiinnytte maalattuina kuin näyttelijättäret, sanoi Tom inhoten.

— Minun ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, mutta Trixin täytyy. Ja kun olet kerran valinnut hänet, saat kyllä luvan hyväksyä hänet sellaisenaan.

— Ei nyt vielä olla siinä pisteessä, mutisi Tom uhmaavasti ja heittäytyi taas pitkälleen.

Maudin tulo keskeytti heidän luottamuksellisen keskustelunsa, vaikka Tom ei malttanutkaan olla ärsyttämättä hänen uteliaisuuttaan, vaan esitti vielä salaperäisen kysymyksen:

— Sanohan, Fan, tekeekö Pollykin sellaista?

— Ei, Pollysta se on inhottavaa. Mutta kun hänestäkin tulee kalpea ja kuihtunut, niin eiköhän hänkin vain muuta mieltään.

— En usko, sanoi Tom.

— Polly sanoo, että on sopimatonta puhua salaisuuksia sivullisten kuullen, huomautti Maud arvokkaasti.

— Taivaan tähden, lopeta jo tuo jankutus Pollysta. En kuolemaksenikaan jaksa kuunnella sitä, kivahti Fan.

— Ohoh, hämmästyi Tom ja kavahti istumaan kiinnostuneena. — Minä luulin teitä sydänystäviksi, jotka vetävät aina yhtä köyttä.

— Minä pidän kyllä Pollysta, mutta olen kyllästynyt kuulemaan Maudin ylistelyjä. Niin, kerro nyt sekin hänelle, mokoma kielikello!

— Hyvä ihme, miten äkäinen hän on, kuiskasi Maud Tomille.

— Kuin ampiainen. Jätä hänet rauhaan, possu. Kuule, kello soi! Mene katsomaan kuka siellä on, sanoi Tom, kun kellon kilinä kajahti hiljaisessa talossa.

Maud meni kurkistamaan porraskaiteen yli ja pyrähti takaisin haltioissaan.

— Will on tullut hakemaan minua. Saanko mennä? Ei siellä niin kauheasti pyrytä, ja minä puen kunnolla päälleni. Saatte lähettää hakemaan minua, kun isä tulee kotiin.

— Minua ei liikuta, mitä sinä teet, vastasi Fan entistä kiukkuisempana.

Odottamatta sen parempaa lupaa Maud syöksyi pukeutumaan. Will ei tullut yläkertaan, koska oli kovin luminen, ja Fan oli siitä mielissään, sillä Will oli hänen seurassaan ujo, kömpelö ja vaitelias. Tom sen sijaan meni pitämään seuraa Willille ja sanomaan, että Maud tulisi kohta. He olivat hyviä ystäviä, mutta viettivät erilaista elämää, koska Will oli lukutoukka ja Tom päiväperhonen, toisin sanoen Will ahkera ylioppilas, Tom iloinen nuori herra. Tom suhtautui holhoavasti Williin, mutta tämä ei pitänyt siitä ja osoitti sen kieltäytymällä lainaamasta häneltä rahaa eikä pyynnöistä huolimatta osallistunut niihin kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin Tom kuului. Niinpä Tom jätti Willin rauhaan, ja tämä tuli mainiosti toimeen omin voiminkin uppoutuen kirjoihinsa ja kieltäytyen kaikista houkutuksista, paitsi kirjastossa käynneistä ja urheilusta sekä sellaisista huveista, jotka sopivat hänen kukkarolleen. Kokemattomuudessaan hän ei näet tiennyt, että yliopistoissa ei opiskeltu, vaan elettiin kuin taivaan linnut.

Kun Maud tuli alas ja sipsutti tyytyväisenä tiehensä käsi Willin kädessä, Tom seurasi heitä katseellaan kunnes he katosivat näkyvistä ja alkoi sitten kierrellä huoneissa ajatuksissaan vihellellen, kunnes paremman puutteessa nukahti isänsä nojatuoliin. Hän heräsi nauttimaan yksin teetä, sillä äiti oli vuoteessa ja Fannykin oli sulkeutunut huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

— On tämäkin hauska tilanne, hän ajatteli, kun kello löi kahdeksan ja hänen neljäs sikarinsa lähestyi loppuaan. — Trix on suuttunut ja Fan nyreissään. Taidanpa lähteä tästä liikkeelle. Mitähän jos menisin Pollyn luo ja tarjoaisin Willille kyydin, säästyisivät ainakin poikaparan jalkavaivat. Voisin samalla tuoda Maudin kotiin. Hän olisi siitä ikionnellinen. Eihän sitä tiedä, milloin isäukko tulee kotiin.

Tom lähti verkalleen ajamaan ja jätti hevosensa naapurin talliin, sillä hän halusi itse nähdä, mikä Maudia niin veti Pollyn luokse.

— Polly tuntuu olevan vedossa, hän tuumi noustessaan hiljaa portaita ja Pollyn miellyttävän äänen kantautuessa hänen korviinsa. Tom aina nauroi Pollyn vakavalle puhetyylille hänen innostuessaan jostakin. Mutta Tom piti siitä, koska se poikkesi hänen useimpien tyttötuttaviensa keimailevasta lörpöttelystä. Nuoret miehet nauravat usein järkeville tytöille, joita sydämessään kunnioittavat, ja ovat ihailevinaan kanamaisia tyttöjä, joita itse asiassa halveksivat, sillä vakavuus, älykkyys ja naisellinen arvokkuus eivät ole muotia.

Ovi oli raollaan, ja Tom pysähtyi pimeään eteiseen ja vilkaisi huoneeseen ennen sisään astumistaan. Näkymä ei häikäissyt, mutta se oli kodikas ja miellyttävä. Iloisesti loimuava takkavalkea valaisi pienen huoneen jokaista soppea myöten. Maud istui tulen ääressä, silitteli sylissään makaavaa Tuhkimoa ja seurasi hartaana omenan paistumista. Will loikoili sohvalla katsellen miettiväisesti Pollya, joka puhuessaan silitteli pellavapäisen veljensä leveää otsaa. He olivat nähtävästi rakennelleet tuulentupia, sillä Polly sanoi juuri painokkaaseen tapaansa:

— Teitpä miten tahansa, älä ainakaan havittele suurta kirkkoa, jonka rakennuttaminen ja kunnossapito tulee niin kalliiksi, ettei hyväntekeväisyyteen jää mitään. Minä pidän vaatimattomista vanhanaikaisista kirkoista, jotka on tarkoitettu käyttöön eikä näytettäviksi ja joihin ihmiset kokoontuvat rukoilemaan ja kuuntelemaan saarnaa ja joissa jokainen veisaa itse virtensä eikä kuuntele oopperalaulajia, kuten nykyään on tapana. Vaikka entiset kirkot olivatkin karuja ja kylmiä ja niiden istuimet kovia, niissä koki todellista hartautta ja niiden vakavuus vaikutti ihmisten arkielämäänkin. En välitä uskonnosta, joka riisutaan pyhävaatteiden mukana ja otetaan taas esille seuraavana pyhänä. Minä tahdon semmoista, jonka näkee, tuntee ja elää joka hetki. Ja minä toivon, että sinusta tulee oikea pappi, joka näyttää elämällään ja esimerkillään, miten usko saavutetaan ja säilytetään.

— Toivottavasti minusta tulee sellainen, Polly, mutta sanotaan niinkin, että ellei perheen poika kelpaa muuhun, hänestä tehdään pappi. Välistä tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, ja siksi minun ei pitäisikään ruveta papiksi, sanoi Will nauraen, mutta näytti kuitenkin vaatimattomuudestaan huolimatta uskovan kutsumukseensa.

— Joku sanoi kerran samaa isälle, ja muistan mitä hän vastasi: "Olen iloinen saadessani antaa parhaan ja lahjakkaimman poikani Jumalan palvelijaksi."

— Sanoiko hän todella niin? sanoi Will punastuen, sillä tämä iso, kirjoihin ihastunut poika oli läheistensä kiitokselle yhtä altis kuin tytöt konsanaan.

— Sanoi, vastasi Polly vahvistaen tietämättään veljensä toivoa ja uskallusta. — Ja isä lisäsi vielä: "Poikani saavat noudattaa sisäistä kutsumustaan. Minä kehotan heitä vain käyttämään tunnollisesti lahjojaan ja olemaan rehellisiä kunnon miehiä."

— Ja sitä me tahdommekin. Ned menestyy hyvin lännessä, ja minä ponnistelen täällä. Kun isä kerran tekee parhaansa antaakseen meille haluamamme tilaisuuden, meidän on omasta puolestamme puskettava lujasti.

— Kyllä sinä pusketkin, huusi silloin Tom, joka oli seurannut keskustelua niin kiinnostuneena, että unohti olleensa salakuuntelijana.

Polly ponnahti pystyyn niin iloisesti hämmästyneenä, että Tomia aivan kadutti, kun ei ollut useammin käynyt tervehtimässä Pollya.

— Tulin hakemaan Maudia, hän ilmoitti niin isällisellä äänellä, että asianomaisen pikku neidin silmät lensivät selkoselälleen.

— Minä en voi tulla, ennen kuin omenani on paistunut. Ja eihän kello ole vielä yhdeksää. Will lupasi saattaa minut. Lähtisin mieluummin hänen kanssaan.

— Otan teidät molemmat rekeen. Myrsky on lakannut, mutta siellä on raskas kävellä, joten tulet kai kyydissäni? kysyi Tom nyökäten Willille.

— Totta kai hän tulee, tuhannet kiitokset vain. Olen koettanut saada häntä jäämään yöksi. Neiti Mills onnistuu aina löytämään jonkin nurkan yövieraille, mutta [Will] tahtoo vain itsepintaisesti lähteä, jotta pääsisi heti aamulla töihin käsiksi, sanoi Polly tyytyväisenä nähdessään Tomin riisuvan päällystakkinsa aivan kuin hän aikoisi jäädä odottamaan Maudin omenan paistumista, ja Polly siunasi mielessään sen hidasta kypsymistä.

Sijoitettuaan vieraansa parhaaseen tuoliin Polly istuutui itsekin ja katseli Tomia niin tyytyväisenä, että tämä tunsi kohoavansa omissa silmissäänkin monta astetta.

— Sinä käyt täällä niin harvoin, että joutuu vallan hämilleen, kun lopulta kunnioitat taloa käynnilläsi, sanoi Polly alkajaisiksi.

— Meillä opiskelijaparoilla on niin kiire, ettei jää paljon aikaa iloihin, vastasi Tom.

— öhm! yskäisi Will.

— Ai, ai, ota pilleri! neuvoi Tom; ja molemmat pojat purskahtivat nauramaan. Polly joka ymmärsi yskän, yhtyi myös nauruun ja sanoi:

— Tässä on vähän pähkinöitä, Tom. Nauti nyt kun on tilaisuus.

— Mikä herkullinen tarjous. Tom ei ollut kadottanut entistä mieltymystään pähkinöihin, vaikka nykyään antautui enää harvoin nautinnolleen, koska pähkinöiden syömistä pidettiin epähienona. Niinpä hän alkoi nyt hyvällä halulla särkeä niitä ja pistellä poskeensa.

— Muistatko kun tulin ensimmäistä kertaa teille ja sinä annoit asemalta ajettaessa minulle pähkinöitä ja säikytit minut puolikuoliaaksi pelottamalla, että ajuri oli juovuksissa, sanoi Polly.

— Totta kai minä sen muistan, ja mäenlaskunkin, vastasi Tom nauraen.

— Entäs polkupyörä sitten! Sinulla näkyy olevan siitä vielä arpi.

— Ja sinä seisoit vieressä, kun haavaa ommeltiin. Olit rohkea tyttö, Polly.

— Minä pelkäsin kyllä kauheasti, mutta tahdoin näyttää urhoolliselta, sillä sinä sanoit minua pelkuriksi.

— Sanoinko? Olisin sietänyt korvilleni. Minulla oli tapana härnätä sinua häpeämättömästi, mutta sinä olit aina niin kiltti ettet suuttunut.

— Minkä sille mahtoi, sanoi Polly. — Silloin kyllä ajattelin, että olit kamala, mutta taisin kuitenkin pitää kiusanteostasi.

— Hän oli tottunut siihen kotona, puuttui Will puheeseen ja nykäisi Pollya korvantauskiharasta.

— Te pojat ette koskaan kiusoitelleet minua samalla tavoin kuin Tom. Siksi kai se huvittikin minua. Kaikki uusihan aina viehättää.

— Mummo torui aina Tomia, kun hän kiusasi sinua, Polly, ja Tom lupasi olla mallipoika, mutta oli kaikkea muuta, huomautti Maud arvokkaasti.

— Isoäiti kulta! Hän yritti kyllä parastaan, mutta ei minuun mikään pystynyt, sanoi Tom pudistaen totisena päätään.

— Minusta tuntuu kuin isoäiti olisi yhä vielä huoneissaan, enkä voi tottua siihen, että ne ovat tyhjinä, lisäsi Polly hellästi.

— Isä halusi säilyttää huoneet ennallaan, ja Tom istuu siellä joskus. Hän sanoo, että siellä on hyvä olla, sanoi Maud, jolla oli ihmeellinen taito paljastaa asioita, joista ei olisi saanut puhua julkisesti.

— Parasta että kiirehtisit omenan paistumista, sillä jollei se ole tuota pikaa valmis, saat jättää sen silleen, possu, sanoi Tom harmissaan.

— Mitä Fanille kuuluu? kysyi Polly tahdikkaasti.

— Hän on kyllästynyt kaikkeen. Väittää potevansa ruoansulatusvaivoja, toisin sanoen huonotuulisuutta.

— Hän on kyllä huonolla tuulella, mutta myös kipeä, sillä tapasin hänet kerran itkemästä, ja silloin hän sanoi, ettei kukaan välitä hänestä ja että hän aivan hyvin joutaisi kuolemaan, kertoi Maud kääntäen varovaisesti omenan toisen kyljen tuleen.

— Meidän pitäisi yhdessä koettaa piristää häntä. Jollei minulla olisi näin paljon työtä, yrittäisin parastani, koska hän on ollut kiltti minulle, sanoi Polly kiitollisena.

— Kunpa voisitkin. Hän on nykyisin kuin tuuliviiri, eikä koskaan tiedä mistä tuuli puhaltaa. Minua ihan harmittaa, kun näen hänet huuli lerpallaan, mutta en käsitä mitä pihkanaa hänelle tekisi, sanoi Tom. Mutta samassa hänen edessään oleva näky toi mieleen jotakin. Huoneessa oli vähän tuoleja, joten Polly oli istahtanut Willin tuolin reunalle takan ääreen. Hän nojasi paraikaa päätään veljensä olkapäähän niin kodikkaan luottavaisesti, että sitä oli ilo katsella. Will oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti Pollyn ympärille, ja ele ilmaisi selvemmin kuin sanat, että sisarukset olivat oppineet rakastamaan ja auttamaan toisiaan.

— Fan ressukka, häntä ei paljon hellitellä. Ehkä hän kaipaakin juuri sitä, mietti Tom. — Yritän olla kiltti hänelle, hänkin pitää aina minun puoliani. Ei olisi hätääkään, jos hän olisi noin suloinen ja miellyttävä kuin Polly, mutta voihan sitä yrittää… tuumi Tom pureskellen mietteissään viimeistä pähkinää ja ajatellen, että oli varsin helppoa osoittaa veljellistä rakkautta kauniille ja kiltille sisarelle.

— Minä kerroin Tomille siitä pojan ilkiöstä, joka lennätti professorin ilmaan, ja Tom sanoi tuntevansa hänet. Huokaisin ihan helpotuksesta, sillä minä jo vähän epäilin, että se olikin Tom, kun te nauroitte jutulle niin kovasti.

Toiset naurahtivat, ja Polly sanoi teeskennellyn vakavalla äänellä:

— Se oli onneton tapaus, mutta epäilemättä se harhaantunut nuori mies katuu nyt kovasti keppostaan.

— Hän tuntui olevan hirveissä tunnonvaivoissa, kun näin hänet viimeksi, sanoi Will vilkaisten Tomiin ilkikurisesti, sillä vaikka Will olikin kirjatoukka, hän ymmärsi kyllä leikkiä siinä missä huimapäinen Tomkin.

— Hän on aina tunnonvaivoissa keppostensa jälkeen, sillä hän ei ole pohjimmiltaan paha, vaan liian eläväinen pitääkseen itsensä kurissa, eikä hän ole liioin yhtä ihastunut kirjoihin kuin eräs toinen opiskelijatuttavani.

— Hänet erotetaan varmaan, jollei hän pidä varaansa, sanoi Polly varoittavasti.

— Ei ihme vaikka erotettaisiinkin, sillä hänellä on kirotun huono onni, mutisi Tom melko totisena.

— Toivottavasti hän muistaa, että se olisi ystäville kova isku. Hän voisi tehdä heidät myös iloisiksi ja ylpeiksi. Ja kai hän muistaakin, sillä hän ei ole lainkaan niin ajattelematon kuin haluaa näyttää, sanoi Polly katsellen Tomia niin ystävällisesti, että tämä heltyi, vaikkei tietenkään näyttänyt sitä.

— Kiitoksia, Polly! Ehkä hän läpäisee kunnialla, vaikka vähän epäilenkin sitä. Hei, Will, lähdetäänhän kalppimaan, että tuo tipunen pääsee yöpuulle, Tom lisäsi.

Sillä aikaa kun Will etsi vaatekomerosta jalkineitaan ja Maud pakkasi kypsynyttä omenaa suureen rasiaan Polly käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi Tomille hiljaa:

— Kiitoksia hyvin paljon, että olet ollut niin kiltti Willille.

— Varjelkoon, enhän minä ole tehnyt mitään. Hän on niin ylpeä, ettei anna auttaa itseään.

— Mutta autat kuitenkin ihan huomaamatta, kuten tänä iltanakin. Ja etkö luule minun tietävän, että tuo puku, jonka hän juuri on saanut, olisi maksanut paljon enemmän, ellei se olisi sinun räätälisi tekemä. Hän on vielä niin kokematon, ettei ymmärrä sellaisia asioita. Mutta tunnen kyllä sinun tapasi auttaa ylpeitä heidän tietämättään, ja kiitän sinua sydämestäni.

— Älä nyt joutavia! Mitä sinä tiedät räätäleistä ja yliopistoasioista, sanoi Tom niin hämillään kuin Polly olisi tavannut hänet pahanteosta.

— Enhän minä tiedäkään, mutta siksi juuri olenkin kiitollinen, että olet hyvä Willille. En välitä mitä sinusta kerrotaan, sillä olen varma ettet houkuttele Williä mihinkään kepposiin, vaan pidät häntä oikealla tiellä, minun tähteni. Sinä tiedät että olen menettänyt yhden veljen, ja Will on ottanut nyt Jimmyn paikan.

Pollyn silmät kostuivat, ja se sai Tomin lupaamaan pyhästi mielessään, että hän on Willin ystävä niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja pitää hänet oikealla tiellä Pollyn tähden, vaikka Tom tunsikin koko ajan, kuinka sopimaton oli sellaiseen tehtävään.

— Minä koetan parastani, hän vastasi puristaessaan sydämellisesti Pollyn kättä. Ja Polly näki Tomin katseesta, ettei ollut turhaan vedonnut tämän kunniantuntoon. Kokematon Will saisi tästä lähtien olla rauhassa kiusauksilta, joita Tom olisi saattanut aiheuttaa hänelle.

— Katsokaa, tämän minä annan äidille, että hän voi nauttia siinä pillerinsä. Hän varmasti pitää siitä ja on mielissään, että häntä on muistettu, sanoi Maud pukeutuessaan ja katseli hyvillä mielin omenalahjaansa.

— Olet kullanmuru, kun muistit äitiressua, sanoi Tom hyväksyvästi nyökäten.

— Hän oli niin mielissään silloin kerran kun toit hänelle viinirypäleitä, ja siitä minä sen keksin. Ehkä hän sanoo minullekin: "Kiitos, kultaseni!" Vai mitä luulet? kuiskasi Maud kasvoillaan ikävöivä ilme.

— Kyllä hän varmasti sanoo. Maudin suureksi hämmästykseksi Tom ei nauranut hänen keksinnölleen.

— Hyvää yötä, kultaseni! Ole nyt varovainen ja vedä kaulahuivi suun eteen mennessäsi sillan yli taikka olet huomisaamuna käheä kuin varis, neuvoi Polly suudellessaan veljeään, joka vastasi siihen luonnollisesti ja pitämättä hellyydenosoitusta lainkaan tyttöjen hupsutuksena. Sitten he kaikki kääriytyivät vällyihin ja reki ajoi pois Pollyn jäädessä nyökkäilemään portaille.

Maudista matka oli liian lyhyt, mutta häntä lohdutettiin sillä, että hän pääsisi pitemmälle ajelulle seuraavana lauantaina, jos keliä vain riittäisi. Tom juoksi toivottamaan äidilleen hyvää yötä ja vihjaisi samalla Maudin tuomisista Maudin seistessä ulkona odottamassa poikien lähtöä.

— Hyvää yötä, kultaseni, ja ole nyt varovainen, hän sanoi Tomille matkien vaistomaisesti Pollya.

Tom nauroi ja oli vähällä nipistää sisarta nenästä, mutta sanat toivatkin hänen mieleensä jotain muuta ja hän suuteli Maudia. Hellyydenosoitus sai tytön melkein pakahtumaan hämmästyksestä ja mielihyvästä.

Pojat ajoivat ääneti melkein koko matkan, sillä Will piti tottelevaisesti kaulaliinaa suun edessä ja Tom oli vaipunut ajatuksiinsa.

Hänen tapoihinsa ei juuri kuulunut mietiskely, mutta jos jokin erityinen syy antoi jolloinkin siihen aihetta, tuo ihme kuitenkin tapahtui. Ja sellaisina hetkinä hän oli ehdottoman tosi ja rehellinen itselleen. Pistäytyminen Pollyn luona oli vaikuttanut tehokkaammin kuin tunnin saarna, ja vaikka siellä käyty keskustelu ei ollut ollutkaan korkealentoista tai nokkelaa, se herätti ajatuksia, ja onhan tunnettua, että suostuttelu tehoaa paremmin kuin mitkään parannussaarnat. Polly ja Will eivät yrittäneetkään saarnata, ja se miellytti Tomia. Kukaan ei halua kuulla moitteita, mutta ei liioin torjua huomaamattomasti annettuja opetuksia. Kaikessa huolettomuudessaankin Tom tajusi ne nopeasti eikä ollut vielä niin pilaantunut, ettei olisi toisten mukana osannut nauraa itselleen.

Willin ja Pollyn keskinäinen kiintymys muistutti niin kipeästi Tomia hänen omista laiminlyönneistään, että se vaikutti pysyvästi häneen. Menneiden aikojen muisteleminen sai hänet toivomaan, että voisi alkaa kaiken taas alusta ja paremmalla onnella. Isoäidin mainitseminen palautti mieleen hyväätekevän muiston, ja Pollyn luottamus, kun hän uskoi rakkaan veljensä Tomin suojelukseen, sai Tomin miehekkäästi toivomaan, että hän todella ansaitsisi sen. Mutta häntä ei olisi saanut kiduttamallakaan ilmaisemaan näitä mietteitään.

11

NEULAT JA KIELET

"Polly kulta!

Ompeluseura kokoontuu tänä iltana meille. Se on aivan sinun alaasi, joten tulethan auttamaan minua. Luotan sinuun.

Ystäväsi Fanny."

— Saitko pahoja uutisia, kultaseni? kysyi neiti Mills ojennettuaan kirjelipun Pollylle, kun tämä eräänä päivänä kotiutui. Oli kulunut muutamia viikkoja Jennyn saapumisesta.

Polly kertoi kirjeen sisällön ja lisäsi:

— Kai minun pitää mennä auttamaan Fania, mutta mielelläni en lähde. Tytöt puhuvat vain omista asioistaan eivätkä ne juuri huvita minua. Minä olen ulkopuolinen ja he hyväksyvät minut vain Fanin takia. Minä istunkin vain jossakin nurkassa ompelemassa, kun toiset nauravat ja lörpöttelevät.

— Siellähän sinulla olisi hyvä tilaisuus puhua Jennyn puolesta. Hän tarvitsee työtä, ja nuo nuoret neidit ompeluttavat varmaan paljon. Jenny on erittäin taitava käsistään, ja häntä alkaa huolestuttaa, jollei hän pian pääse ansaitsemaan. En tahtoisi, että hän on onneton ja tuntee itsensä riippuvaiseksi. Hän tarvitsee vain kunnolla palkattua ompelutyötä tullakseen toimeen. Kyllähän minäkin sitä saisin juoksemalla tuttavieni luona, mutta en millään ehdi ennen kuin saan Müllerit matkaan. Täällä he ovat yhteiskunnan ruokittavina, mutta tulevat lännessä toimeen omin neuvoin. Siksi olen kerännyt heille matkarahoja, ja niin pian kuin saan heille vielä kokoon vaatteita, lähetän heidät matkaan. Tällä tavoin saa ihmiset auttamaan itseään. — Ja neiti Mills naksutti tarmokkaasti isoja saksiaan leikatessaan pientä punaista flanellimekkoa.

— Se on totta, ja minäkin auttaisin, jos vain tietäisin mistä aloittaisin, sanoi Polly.

— Kukaan meistä ei voi tehdä kaikkea mitä tahtoisi, mutta aina voi tehdä parhaansa, ja se on jo hyvä. Aloita Jennystä, kultaseni. Kerro noille tytöille hänestä, ja ellen erehdy pahasti, he auttavat auliisti, sillä yleensä rikkaiden ihmisten piittaamattomuuteen ei ole niinkään syynä kovasydämisyys kuin tietämättömyys tai ajattelemattomuus.

— Luulen kyllä, että minulle nauretaan, jos koetan puhua heille vakavasti sellaisista asioista, sanoi Polly suoraan.

— Sinä tiedät kuitenkin, että sellaisia asioita on olemassa, haluaisit auttaa puutteenalaisia ja annat arvoa niille, jotka työskentelevät heidän hyväkseen, eikö niin?

— Tottakai!

— Etkö siis voi kestää vähän pilkkaa hyvän asian vuoksi? Sanoit eilen, että haluaisit tulevaisuudessa toimia parhaasi mukaan naisasian hyväksi. Se ilahdutti vanhaa sydäntäni, sillä olen varma, että aikanaan vielä lunastat lupauksesi. Mutta Polly, periaate ei ole mistään kotoisin, ellei ihminen sen vuoksi kestä naurua eikä kylmäkiskoisuutta.

— Minä kyllä tahtoisin olla lujaluonteinen, mutta en haluaisi ihmisten puhuvan siitä, varsinkaan niiden, jotka eivät ymmärrä tarkoituksiani. Ja olisin heti tyttöjen hampaissa, jos yrittäisin saada heidät ajattelemaan järkevästi tai ihmisystävällisesti. Nyt he jo sanovat minua vanhanaikaiseksi ja sanokoot. Mutta ei ole hauskaa, kun he osoittavat pitävänsä minua kiihkoilevana naisasianaisena, sanoi Polly, jonka mieleen oli jäänyt monta ylimielistä hymähdystä ja letkausta, jotka hän tosin oli antanut anteeksi, mutta muisti vieläkin.

— Heikkojen, köyhien ja vähäosaisten hoivaaminen, toisin sanoen kristillinen armeliaisuus, on peräisin lähes parin tuhannen vuoden takaa, ja vain ne, jotka rehellisesti noudattavat silloin annettua kaunista esimerkkiä, saavat kokea mitä on oikea maallinen onni. Vaikka minä en kiihkoilekaan naisten oikeuksien puolesta, lisäsi neiti Mills hymyillen Pollyn synkkyydelle, he voisivat mielestäni tehdä aika paljon toistensa hyväksi, jos lakkaisivat pelkäämästä 'mitä ihmiset sanovat' ja edistäisivät sydämestään kaikkea, mikä tekisi heidät ja heidän kanssasisarensa niiden oikeuksien arvoisiksi, jotka Jumala on antanut heille. Keinoja on niin monia, että minua ihmetyttää, kun he eivät huomaa käyttää niitä hyväkseen. Mutta puhuminen ei auta, sillä vain harvat osaavat sen taidon. Mutta toivoisin jokaisen tytön ja naisen oppivan tuntemaan velvollisuutensa ja uhraamaan hiukan aikaansa ja mielihalujaan toistensa hyväksi. Sillä työtä on paljon ja vain naiset kykenevät sen parhaiten tekemään, mikäli haluavat.

— Minä koetan, sanoi Polly, josta tosin oli tärkeämpää pysyä neiti Millsin suosiossa kuin uhrautua naissukupuolen hyväksi. Pollyn tapaisen ujon ja herkän tytön oli vaikeata ruveta puhumaan Jennyn puolesta, ja herttainen vanhus tiesi sen, sillä vaikka hänen hiuksensa olivat harmaat ja kasvot ryppyiset, hän oli mieleltään vielä nuori ja muisti hyvin omat tyttöaikaiset koettelemuksensa. Mutta hän tiesi myös, että vilpittömällä ja suorasukaisella Pollyllä oli enemmän vaikutusvaltaa toisiin kuin itse aavistikaan. Muiden auttaminen koitui sitä paitsi Pollyn omaksi parhaaksi, koska se jalosti häntä enemmän kuin ulkonainen menestys, jonka kyllä helposti saavutti noudattamalla hienon seuraelämän sääntöjä. Pollyssa oli hyvää ainesta, ja neiti Mills käyttäytyi vain oman periaatteensa mukaan yrittäessään auttaa häntä. Viisas vanhus huomasi, että Polly oli tullut siihen ikään, jolloin tytöstä äkkiä kehittyy nainen ja hän alkaa vaatia elämältä muutakin kuin huvituksia.

Polly pohti asiaa pukeutuessaan ja Jennyn toimiessa kamarineitona, eikä tämä lainkaan aavistanut, mitä uusi ystävä aikoi tehdä hänen hyväkseen, jos vain saisi kylliksi rohkeutta.

— Ovatko ne teekutsut? kysyi Jenny, kun Polly hänen suureksi ihastuksekseen oli saanut ylleen kahisevan mustan silkkipukunsa, sillä hän piti Pollya täydellisenä kaunottarena.

— Pikemminkin esitelmätilaisuus, vastasi Polly naurahtaen. Jennyn avuliaisuus ja ihailevat katseet vahvistivat päätöstä, jonka neiti Millsin pieni saarna oli synnyttänyt hänessä.

Astuessaan paria tuntia myöhemmin Shaw'n olohuoneeseen hän näki edessään masentavan rivin hienosti pukeutuneita tyttöjä, jokaisella runsaasti koristeltu käsityöpussi, ompelurasia tai laukku. Kielet liikkuivat huomattavasti vikkelämmin kuin neulat heidän valkoisissa käsissään, kun he ompelivat hihoja nurin päin, sekoittivat flanellinuttujen selkä- ja etukappaleet tai tuhersivat napinreikiä.

— Olit kiltti, kun tulit näin aikaisin. Istu tähän Bellen ja neiti Perkinsin väliin, ja tästä saat oikein sievän puvun ommellaksesi, ellet tahdo jotain parempaa, sanoi Fanny ottaen Pollyn ystävällisesti vastaan ja sijoittaen hänet sellaiseen paikkaan, jossa arveli hänen parhaiten viihtyvän.

— Kiitos, mutta ottaisin valkaisemattoman pumpulipaidan, mikäli niitä on tekeillä, sillä paidat ovat vielä tarpeellisempia kuin batistimekot, vastasi Polly ja istahti omaan nurkkaansa mahdollisimman nopeasti, sillä ainakin kuudet lornjetit kohosivat, eikä hän pitänyt tuijottelusta.

Neiti Perkins, kolean näköinen nuori nainen, jolla oli aristokraattinen nenä, kumarsi kohteliaasti ja jatkoi työtään, jolle kaksi timanttisormusta jakoi loistettaan. Vilkasluonteinen Belle sen sijaan nyökkäsi hänelle hymyillen, siirsi tuolinsa lähemmäksi ja alkoi kuiskutellen kertoa Trixin ja Tomin viimeisestä riidasta. Polly kuunteli kiinnostuneena ja ompeli samalla uutterasti vilkaisten silloin tällöin tutkivasti neiti Perkinsin puvun hienoja röyhelöitä. Tämä arvon neiti istui hievahtamatta kuin kuvapatsas ja työnsi siroilla sormillaan pari pistoa minuutissa.

Kesken kertomusta Bellen korviin kantautui toiselta puolen pöytää katkelma vielä mielenkiintoisemmasta juorusta, ja hän sukelsi suin päin keskusteluun jättäen Pollyn kaikessa rauhassa kuuntelemaan ja ihailemaan nuorten neitien sukkeluutta, älykkyyttä ja lempeätä mielenlaatua. Vaikka huoneen täytti vilkas taukoamaton puheensorina, Polly erotti kuitenkin pätkiä hienon maailman uutisista, jotka olivat omiaan vähentämään hänen kunnioitustaan yhteiskunnan kermaa kohtaan. Muuan kaunotar vakuutti, että Joe se-ja-se oli viime tanssiaisissa juonut niin paljon samppanjaa, että hänet oli täytynyt lähettää kotiin kahden palvelijan saattamana. Toinen teki tiettäväksi sen pöyristyttävän seikan, että Carrie P:n häälahjoista olikin puolet vuokrattu tilaisuutta varten. Kolmas juorusi, että vaikka rouva Buckminster käytti tuhannen dollarin päällystakkia, hänen poikansa eivät saaneet kuin yhden lakanan vuoteisiinsa. Ja neljäs lörppöliisa kertoi seurueelle, että eräs tietty henkilö ei ollut koskaan kosinut erästä toista tiettyä henkilöä, vaikka asianomaiset olivat levittäneetkin sellaisen huhun. Viimeksimainittu uutinen nostatti sellaisen hälinän, että Fannyn piti jo kehottaa kokousta päiväjärjestykseen.

— Tytöt, tytöt, teidän on juteltava vähemmän ja ommeltava enemmän tai muuten ompeluseuramme joutuu häpeään. Tiedättekö että meidän osastomme lähetti viime kuussa vähemmän töitä kuin mikään muu osasto, ja rouva Fitz-George sanoi, ettei hän käsitä, kuinka viisitoista nuorta naista saa niin vähän aikaan.

— Emme me puhu tippaakaan enemmän kuin vanhemmat naiset. Olisittepa kuulleet heidän jaaritteluaan viime kerralla. He saavat vain sen takia niin paljon valmista, kun vievät työt kotiin ja teettävät ne ompelijattarillaan ja ottavat sitten itselleen koko kunnian, väitti Belle, joka oli aina ihastuttavan suorapuheinen.

— Siitä muistuukin mieleeni, että äiti sanoi nyt tarvittavan niin paljon vaatteita kuin ikinä saamme valmiiksi, sillä talvi on ankara ja köyhät kärsivät suurta puutetta. Haluaisiko joku ottaa kotiinsa ommeltavaa joutohetkikseen, kysyi Fanny, joka oli tämän toimeliaan hyväntekeväisyysseuran puheenjohtaja.

— Ei missään nimessä! Kaikki minun vapaa-aikani menee käsineiden korjaamiseen ja vaatteiden kunnostamiseen, vastasi Belle.

— Mehän kokoonnumme jo kerran viikossa ompelemaan — minun mielestäni ei meiltä voi vaatia enempää. Ja onhan meillä muutakin tekemistä. Köyhät valittavat aina ankaraa talvea eivätkä koskaan ole tyytyväisiä, huomautti neiti Perkins ja väläytteli timanttejaan ommellessaan nappeja esiliinan nurjalle puolelle.

— Kukaan ei voi vaatia minulta enempää, jos muistaa mitä minun on puuhattava kesään mennessä, sanoi Trix tärkeänä. Kolme ompelijaa ompelee minulle minkä kerkiää, ja oikeastaan tarvitsisin neljännenkin. Mutta kaikilla on kiire ja he vaativat niin hirvittäviä työpalkkoja, että olen hukassa. Taidan pian aikaa joutua itse ompelemaan.

— Siinähän olisi Jennylle työtä, ajatteli Polly, mutta ei rohjennut kokouksen kestäessä korottaa ääntään. Hän päätti puhua asiasta kahden kesken Trixin kanssa.

— Työpalkat ovat kalliita, mutta unohdat että eläminenkin on nyt paljon kalliimpaa kuin ennen. Äiti ei koskaan anna meidän tinkiä ompelijoiden palkoista, vaan haluaa että maksamme heille kunnollisesti ja säästämme jossakin muussa jos tarve vaatii, sanoi Emma Davenport, hiljainen kirkassilmäinen tyttö, jota toiset nuoret neidit pitivät vähän omituisena, koska hän pukeutui yksinkertaisesti isänsä miljoonista huolimatta.

— Kuulkaa mitä tuo tyttö puhuu säästäväisyydestä! Anteeksi, tehän taidattekin olla sukua keskenänne? sanoi Belle ääntään hiljentäen.

— Hyvin kaukaista, mutta olen ylpeä siitä, sillä hän ei säästäessään kitsastele toisessa asiassa ja komeile toisessa. Jos kaikki noudattaisivat Davenportien esimerkkiä, työläisten ei tarvitsisi nähdä nälkää eikä palvelijoista olisi puutetta. Emmalla on minun jälkeeni yksinkertaisin puku täällä ja kuitenkin heti huomaa, että hän on hieno nainen, sanoi Polly lämpimästi.

— Ja sinä olet toinen, vastasi Belle, joka oli aina pitänyt Pollysta.

— Hiljaa tytöt! Trixillä on puheenvuoro.

— Jos he edes käyttäisivät rahansa oikein, en sanoisi mitään. Mutta heidän pitää olla yhtä hienoja kuin muidenkin ja niin hyvissä vaatteissa, että emäntää tuskin erottaa palvelijasta. Meidän keittäjällämme oli esimerkiksi samanlainen hattu kuin minulla. Ainekset olivat kyllä halvemmat, mutta yleisvaikutelma ihan sama. Ja hän oli jopa niin julkea, että käytti sitä minun nähteni. Minä kielsin sen, ja hän lähti tietenkin matkoihinsa. Isä suuttui niin, ettei antanut minulle hartiahuivia, jonka oli luvannut tänä vuonna.

— Se on tosiaan häpeällistä! huudahti neiti Perkins, kun Trix hengästyneenä vaikeni. — Palvelijat pitäisi velvoittaa pukeutumaan palvelijoiden tavoin, kuten ulkomailla on tapana. Silloin heistä ei olisi harmia. Neiti Perkins oli äskettäin palannut pitkältä Euroopan-matkalta ja tuonut tullessaan ranskalaisen kamarineidon.

— Perky tekee toisin kuin saarnaa, kuiskasi Belle Pollylle, kun neiti Perkins syventyi keskustelemaan naapuriensa kanssa. — Hän antaa kamarineidolleen vanhoja vaatteitaan. Ja eräänä päivänä, kun Betsey herrasteli kadulla emäntänsä tulipunaisessa samettipuvussa, herra Curtis luuli häntä neiti Perkinsiksi ja kumarsi hänelle. Mies on sokea kuin yölepakko, mutta tunsi kuitenkin puvun ja sieppasi kohteliaasti hatun päästään. Perky ihailee herra Curtisia, ja siksi hän kiukuissaan löi kamarineitoa, kun tämä kikattaen kertoi jutun. Betsey on yhtä tyylikäs kuin Perky ja paljon sievempi. Perky tietää sen, ja se vain pahentaa asiaa.

Polly ei voinut olla nauramatta, mutta kävi vakavaksi kuullessaan Trixin sanovan ikävystyneellä äänellä:

— Uh, olen kyllästynyt noihin kerjäläisiin. Heistä on varmasti puolet petkuttajia. Jos heidät jätettäisiin omiin hoteisiinsa, he menisivät töihin ja pitäisivät huolen itsestään. Yleensäkin hyväntekeväisyydestä pidetään liian paljon ääntä. Kyllä meidät saisi jo jättää rauhaan.

— Hyväntekeväisyyttä ei harjoiteta koskaan liikaa! puuskahti Polly unohtaen äkkiä arkuutensa.

— Niinkö! Minä rohkenen kuitenkin olla eri mieltä, vastasi Trix nostaen lornjetin silmilleen ja katsoen Pollya pitkin nenän vartta.

Ollessaan Trixin seurassa tai puhuessaan hänen kanssaan Polly aina kiihtyi ja tuli taistelunhaluiseksi. Hän koetti voittaa ärtymyksensä, mutta turhaan, ja kun Trix heittäytyi mahtavaksi, Pollyn teki mieli läimäyttää häntä korvalle. Lornjettia Polly inhosi erityisesti, sillä Trix ei ollut sen likinäköisempi kuin hänkään, mutta oli vain olevinaan, koska se oli muotia, ja hän käytti tuota viatonta lasinkappaletta masentaakseen ne, jotka rohkenivat vastustaa häntä. Kopea katse, joka seurasi hänen pilkallisen kohteliaita sanojaan, sai Pollyn kuohahtamaan. Hän karahti tulipunaiseksi ja vastasi silmät leimuten:

— Tuskin meistä monikaan on niin itsekäs, että voisi elää kaikessa rauhassa, kun pikku lapset näkevät nälkää ja meidän ikäisemme nuoret tytöt päättävät päivänsä, koska ovat niin köyhiä, ettei heillä ole muuta valinnan varaa kuin elää synnissä tai kuolla.

Hälinä vaikeni äkkiä, sillä vaikka Polly ei korottanut ääntään, siinä huomasi kumminkin selvää suuttumusta; se ei voinut olla koskettamatta edes tyhjänpäiväisintä tytönhupakkoa, koska kiihkeinkään seuraelämä ei pysty sentään kuolettamaan naisen sydäntä. Trix häpesi, mutta koska tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä Pollya kuin tämä häntä kohtaan eikä ollut yhtä jalomielinen kuin Polly, hän etsi tyydytystä kiusoittelusta. Polly ei tiennyt, että siihen oli salaisena syynä Tom, joka asetti hänet usein esikuvaksi morsiamelleen, ja siksi tämä nuori nainen inhosi Pollya kaksinverroin.

— Puolet sanomalehtien kauhujutuista on kyhätty vain huomion herättämiseksi. Ja olisi mieletöntä uskoa niihin, ellei nyt välttämättä tahdo kiusata niillä itseään. Ja mitä rauhaan tulee, niin minä en kaikesta päättäen saa nauttia sitä niin kauan kuin minun on pidettävä silmällä Tomia, sanoi Trix ärsyttävästi.

Pollyn neula naksahti poikki, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan vaiensi teräväkielisen Trixin sanomalla:

— Minä uskon mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Teidän elämänne on niin onnellista ja turvattua, ettette pysty tajuamaan kurjuutta. Mutta jos näkisitte siitä edes vilauksen, koskisi sydämeenne yhtä kipeästi kuin minunkin.

— Onko sinulla tosiaan sydänkipuja? Joku viittasi siihen suuntaan, mutta en uskonut, koska näytät niin hyvinvoivalta.

Se oli sydämettömästi sanottu, paljon sydämettömämmin kuin kukaan saattoi aavistaa. Polly kalpeni. Belle huomasi sen ja ehätti auttamaan osoittaen enemmän hyvää tahtoa kuin harkintaa.

— Sinä taas et pysty kärsimään sydänkipuja. Mutta Polly ja minä emme ole vielä niin vanhoja, että olisimme tulleet koviksi ja kylmiksi. Sen sijaan olemme yhä niin hupsuja, että säälimme onnettomia ja erityisesti Tom Shaw'ta, lisäsi Belle hiljemmin.

Se oli kaksinkertainen pistos, sillä suoraan sanoen Trix ei ollut enää mikään nuori tyttönen, ja Tomia pidettiin yleisesti hänen uhrinaan. Trix punastui, mutta ennen kuin hän ehti uudelleen ladata ja laukaista, Emma Davenport, joka piti tällaista kiistaa häijynä ja sivistymättömänä, ehätti väliin.

— Minua on aina ihmetyttänyt, miksi me kaikki luemme kyllä mielellämme köyhistä ihmisistä ja itkemme heidän surkeaa kohtaloaan, mutta todellisessa elämässä emme ole heistä kiinnostuneita.

— Luultavasti taitava kerronta saa meidät ihailemaan köyhyyttä, mutta kyllä minusta todellisuuskin on kiinnostavaa — köyhyyskin, jos vain oppii sitä oikein näkemään ja ymmärtämään, sanoi Polly hiljaa ja siirsi tuolinsa neiti Perkinsin kylmästä läheisyydestä Emman lauhkeaan ilmapiiriin.

— Mutta mitä sitten olisi tehtävä? En käsitä millä tavoin me tytöt voisimme auttaa enemmän kuin jo autamme. Meillä ei ole rahoja hyväntekeväisyyteen, ja vaikka olisikin, emme osaisi käyttää niitä oikein, sillä eihän meidän sopisi mennä nuuskimaan törkypesiä ja metsästää tarvitsevia, sanoi Fan, joka viime aikoina oli ruvennut ajattelemaan muutakin kuin itseään ja tunsi päivä päivältä kasvavaa kiinnostusta lähimmäisiinsä.

— Kovin paljon emme kai voi auttaa, ainakaan vielä, mutta on muutamia laiminlyöntejä, jotka lankeavat luonnostaan meille, sanoi Polly ompeluksensa äärestä. — Tiedän perheen, jossa talon emäntä ja tytär ottavat heti sydämelleen jokaisen uuden palvelijan. Heille opetetaan hyviä tapoja, annetaan kirjoja luettavaksi ja keksitään silloin tällöin kunnollista ajanvietettä, ja he tajuavat pian, ettei heitä pidetä työjuhtina, joiden on nälkäpalkasta aherrettava minkä jaksavat, vaan perheen apulaisina, joita arvostetaan heidän uskollisuutensa vuoksi. Talon rouva tuntee vastuuta palvelijoistaan.

Pollyn lopetettua monet tarkkaavaiset silmät huomasivat, että Emma oli punastunut ja hänen suunpielissään karehti ujo hymy osoittaen, ketä Polly sanoillaan tarkoitti.

— Niin mainiossa talossa palvelijoista tulee sitten kai vallan pyhimyksiä? tokaisi parantumaton Trix.

— Ei. Harvat ovat pyhimyksiä edes vierashuoneissa. Mutta kaikilla palvelijoilla on hyvä olla siinä talossa, olivatpa sitten kiitollisia tai eivät. Ehkei minun olisi pitänyt puhua tästä, mutta halusin vain osoittaa, että jotain me tytötkin pystymme tekemään, voimme ainakin luoda paremman yhteishengen perheen ja palvelijoiden välille. Ja kyllä me kykenemme tekemään jotain muutakin, jatkoi Polly lämmeten. — Useimmilla meistä on kyllä rahaa pikku turhuuksiin, mutta heti kun pitäisi maksaa esimerkiksi ompelijan lasku, olemme kauhean köyhiä. Emmekö voisi luopua jostain turhuudesta ja maksaa ompelijalle kunnolla?

— Minä ainakin lupaan maksaa! huudahti Belle, joka tunsi äkkiä omantunnonpistoksia siitä, että oli tinkinyt liinavaatelaskustaan voidakseen kustantaa lisäkoristeen uuteen pukuunsa.

— Kas, Belle teki jo parannuksen. Vahinko ettei se kestä viikkoa kauempaa, sanoi Trix.

— Sepä nähdään! tokaisi Belle päättäen mielessään, että pitäisi lupauksensa vaikkapa vain 'tuon riivinraudan' kiusaksikin, joksi hän herttaisesti nimitteli entistä koulutoveriaan.

— No nyt saamme nähdä sitten Bellen ratsastamassa täyttä laukkaa uudella keppihevosellaan. En yhtään hämmästy, vaikka hän rupeaisi saarnaamaan vankikopeissa tai jakelemaan lentolehtisiä naisasianaisten kokouksissa tai ottaisi kasvatikseen jonkun ihanan ryysymekon, sanoi Trix, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä, että Bellellä oli loistava iho ja niin runsas tukka ettei hänen tarvinnut koskaan käyttää irtokiharoita.

— Voisin minä tehdä pahempaakin, kuten muutamat neidit, jotka pääsevät sanomalehden palstoille hullutuksistaan, sanoi Belle opettavaisesti.

— Eiköhän pidetä vähän taukoa ja levätä sillä aikaa kun Polly laulaa meille. Esitäthän meille jotakin? Kaikki haluavat kuulla lauluasi ja pyysivät minua kysymään.

— No, siinä tapauksessa laulan mielelläni. Ja Polly meni auliisti pianon luo.

Polly ei ollut koskaan niin surullinen, hämmentynyt tai haluton, ettei olisi mielellään laulanut, sillä laulaminen oli hänelle luonnollinen keino tunteiden ilmaisemiseen, yhtä vaivatonta kuin hengittäminen. Hetken hänen kätensä hapuilivat koskettimilla, kun hän mietti mitä soittaisi, sitten kuuluivat ensimmäiset tahdit lempeän surumielisestä sävelmästä, ja hän alkoi laulaa "Huokausten siltaa". Polly ei tiennyt miksi valitsi juuri sen, mutta vaisto näytti osuneen oikeaan, sillä vanhan laulun sävelet koskettivat kuulijoita. Polly lauloi paremmin kuin milloinkaan, sillä hänen mielessään väikkyi Jenny, ja se valoi ääneen aitoa tunnetta. Laulu vetosi tyttöjenkin sydämeen, ja kääntyessään ympäri Polly huomasi heidän kasvoillaan lempeämmän ilmeen, joka ilmaisi heidän unohtaneen typerän riidan ja turhanpäiväiset ajatuksensa.

— Tuo laulu saa minut aina itkemään, ja silloin tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta olla onnellinen, sanoi Belle pyyhkien peittelemättä kyyneliään karkeaan pyyheliinaan.

— Onneksi ihmiset ryhtyvät harvoin noin epätoivoisiin tekoihin, sanoi toinen tyttö, joka harvoin luki sanomalehtiä.

— Ikävä kyllä se ei ole niin harvinaista. Vain kolme viikkoa sitten tapasin tytön — meitä nuoremman mutta ei sen kummemman kuin mekään —, joka oli yrittänyt päättää päivänsä vain siksi että oli masentunut, sairas ja köyhä.

— Kerro meille hänestä, pyysi Belle innokkaasti.

Polly tunsi laulun raivanneen tien asialleen ja kertoi rohkaistuneena Jennyn tarinan esittäen sen niin elävästi, että tytöt herkesivät ompelemasta; ja kun hän lopetti, muidenkin kuin lämminsydämisen Bellen silmät olivat kosteina. Trix oli aivan lyöty ja neiti Perkins suli niin, että hänen kädellään kimmelsi kyynelhelmi, joka voitti timanttien säihkyn. Fan sieppasi äkillisestä mielijohteesta arvokkaan posliinilautasen, pani sille viiden dollarin setelin ja kuljetti sitä ympäri toistaen Pollyn sanoja:

— Tytöt, tahdottehan auttaa Jenny-rukkaa aloittamaan alusta paremmalla onnella.

Oli ilo nähdä miten nopeasti sievät kukkarot aukesivat, kuinka jalomielisesti jokainen antoi yltäkylläisyydestään ja miten riemukkaat kättentaputukset Belle sai heittäessään lautaselle kultaisen sormustimensa ja sanoessaan puoleksi hämillään, puoleksi iloisesti:

— Saat tämän! Minulla ei ole ikinä rahaa, sillä jostain syystä se ei pysy kukkarossani. Mutta en voi päästää lautasta ohitseni panematta siihen jotakin.

Kun Fanny toi keräyksen Pollylle ja tämä kokosi rahat kiitollisena tytöt toivoivat, että heillä olisi ollut enemmän annettavaa.

— En voi kylliksi kiittää teitä, sanoi Polly ääni väristen. — Nämä rahat ovat Jennylle suureksi avuksi, ja kun hän saa tietää, miten hyvästä sydämestä lahja on annettu, hän ilahtuu kaksin verroin. Sehän osoittaa, että hänellä on ystäviä ja maailmassa on tilaa hänellekin. Antakaa hänen vastapalvelukseksi ommella teille, sillä hän ei pyydä almuja vaan työtä ja vähän ystävällisyyttä. Antamalla hänelle molempia autamme häntä parhaiten.

— Annan hänelle niin paljon ompelutyötä kuin hän ikinä haluaa. Ja hän voi asua meillä niin kauan kuin työtä riittää, ellei hänellä ole kotia, sanoi Trix armeliaisuuden puuskassaan.

— Kiitos vain, mutta hän ei tarvitse asuntoa. Neiti Mills on jakanut kotinsa Jennyn kanssa ja pitää häntä tyttärenään, vastasi Polly ylpeänä neiti Millsin puolesta.

— Onpa hän kultainen! huudahti Belle.

— Minä haluaisin oppia tuntemaan hänet, kävisikö se päinsä? kuiskasi Emma.

— Tietysti! Tutustutan hänet mielelläni kehen hyvänsä. Neiti Mills on hiljainen, vaatimaton vanhus, mutta tekee suunnattomasti hyvää ja opettaa miten järkevimmällä tavalla voi auttaa hätääkärsiviä.

— Kerro miten! Tahtoisin mielelläni täyttää velvollisuuteni, mutta en osaa, sanoi Belle.

Tyttöjen kasvot muuttuivat vakaviksi ja neulat suihkivat vikkelämmin, kun heidän valppaisiin nuoriin aivoihinsa tulvi uusia ajatuksia ja suunnitelmia niistä tositapauksista ja onnistuneista avustustoimenpiteistä, joista Polly kertoi kuten oli kuullut neiti Millsin kertovan. Tytöt kuuntelivat niin kiinnostuneina, että unohtivat tavanomaisen rupattelunsa, osittain kai siksi, että asiat olivat heille uusia ja outoja. Mutta niin kauan kuin innostusta kesti, se oli vilpitöntä ja teki heille hyvää. Monet unohtivat sen jo viikon kuluttua, mutta Pollyn yritykset eivät menneet vallan hukkaan, sillä Emmasta, Bellestä ja Fannysta tuli Jennyn uskollisia ystäviä. Ja he auttoivat häntä niin auliisti, että tyttörukasta tuntui kuin hän olisi syntynyt uuteen ja onnellisempaan maailmaan.

12

KIELLETTY HEDELMÄ

— Nyt kaipaan jo ihan kuollakseni jotain hauskuutta, tuumi Polly eräänä aamuna aukaistessaan ikkunan ja hengittäessään kirpeää pakkasilmaa, joka sai hänen verensä kiertämään ja silmänsä säteilemään nuoruutta ja tervettä elinvoimaa. — Kyllä minun tosiaan täytyy päästä vähän huvittelemaan. En yksinkertaisesti kestä enää aloillani. Mitähän oikein keksisin?

Polly murenteli leivänmuruja kyyhkysille, jotka olivat tulleet jokapäiväiselle aterialleen. Katsellessaan niiden hohtavia höyheniä ja punertavia jalkoja hän vaivasi päätään keksiäkseen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa virkistystä itselleen. Hän oli jo niin kauan tukahduttanut huvittelunhalunsa, että tunsi siihen nyt suorastaan hillitöntä tarvetta.

— Minäpä menen oopperaan! hän julisti yhtäkkiä kyyhkysille. — Se on kyllä kallista lystiä, mutta suurenmoista, sillä musiikin kuunteleminen on minulle aina juhlaa. Hankin kaksi huokeinta pääsylippua ja lähetän sanan Willille — poika parka on yhtä paljon virkistyksen tarpeessa kuin minäkin — ja sitten pidämme yhdessä hauskaa.

Ja sitten Polly paukautti ikkunan kiinni pienten elättiensä harmiksi ja alkoi hääriä tarmokkaasti itsekseen lauleskellen aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä hiljaa. Hän lähti jo varhain ensimmäiselle tunnilleen ehtiäkseen sitä ennen ostaa liput. Pistäessään viiden dollarin setelin kukkaroonsa hän toivoi, etteivät liput olisi kovin kalliita, sillä hän ei varmaankaan jaksaisi vastustaa niiden ostamista. Mutta Polly välttyi kaikilta kiusauksilta, sillä saapuessaan lippuluukulle hän näki siellä jonon ja huomasi poistuvien pettyneistä kasvoista, ettei lipuista ollut toivoakaan.

— No olkoon! Menen sitten muualle, sillä huvitella minä aion, hän mietti päättävästi, ja pettymys tuntui vain lisäävän hänen mielitekoaan. Mutta teatteri-ilmoituksista ei löytynyt mitään houkuttelevaa, ja niin hänen oli pakko aloittaa päivän työt rahojen polttaessa taskussa ja kaikenmoisten villien suunnitelmien risteillessä ajatuksissa. Iltapäivällä hän ei mennytkään kotiin syömään, vaan pistäytyi jäätelölle ja koetti tavoittaa iloista juhlamieltä. Mutta ei se oikein luonnistunut. Hän teki kierroksen taidekaupassa ja lähti sitten opettamaan Maudia ajatellen miten katkeraa oli tukahduttaa mielihalunsa ja tyytyä vain kainon musiikinopettajan osaan.

Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan surra osaansa, sillä Fan kysyi heti Pollyn nähtyään:

— No, voitko tulla?

— Minne sitten?

— Etkö saanut sanaani?

— Minä en käynyt kotona päivällisellä.

— Tom on pyytänyt meidät oopperaan tänä iltana ja… Pitemmälle Fanny ei päässyt, kun Polly jo riemastuneena alkoi taputtaa käsiään.

— Tulenko muka? Totta kai tulen! Koko päivänä en ole muuta ajatellutkaan kuin oopperaa. Yritin aamulla hankkia lippuja, mutta en saanut. Ja siitä saakka olen aivan kihissyt harmista. Ja nyt — sehän on suurenmoista! Polly aivan hyppi hyvästä mielestä.

— Tule meille teelle ja pukeudu täällä, niin pääset mukavasti samaa matkaa. Tom on tänään taivaallisen hyvällä tuulella.

— Minun täytyy vain käväistä kotona hakemassa vaatteeni, sanoi Polly päättäen siinä paikassa ostaa koko kaupungin hienoimmat hansikkaat.

— Minulta saat valkoisen teatteriviitan ja muut asusteet, sillä Tom haluaa tietysti ylpeillä daameistaan, sanoi Fan ja lähti kauneusunilleen.

Sinä hetkenä Polly päätti, ettei lainaakaan Beckyn parasta hilkkaa, kuten ensin oli aikonut, vaan hankkii uuden, sillä mikään ei tuntunut hänestä liian tuhlaavaiselta tällaiseen juhlatilaisuuteen. Maudin tunnin laita taisi olla vähän niin ja näin, sillä Pollyn päässä vilisi vain hilkkoja, hansikkaita, teatteriviittoja ja viuhkoja ja hän antoi oppilaansa kahlata soittoläksyn niin kuin tämä parhaiten taisi. Heti tunnin loputtua Polly ryntäsi tiehensä. Hän ei ostanut ainoastaan hansikkaita vaan myös hatunkuvun, palasen harsoa ja heleänpunaisen silkkiruusun, joka oli viikkomääriä viekoitellut häntä eräässä näyteikkunassa. Ja sitten kotiin ompelemaan yhtä näppärästi ja sukkelaan kuin muotikauppias kiireimpänä aikana!

— Tietysti minä tuhlaan nyt ihan mielettömästi, mutta olen kerta kaikkiaan sillä päällä ja elän vaikka kokonaisen viikon vedellä ja leivällä. Minun on oltava sievän näköinen, sillä sen harvan kerran kun Tom pyytää minut ulos, hänellä on syytä olla tyytyväinen minuun. Haluan edes kerran olla kuten muutkin tytöt ja huvitella ajattelematta aina mikä on oikein ja väärin. Jaha, nyt vielä vaaleanpunaiset kiinnitysnauhat ja kaikki on valmista, hän puheli ja mylläsi laatikkonsa perinpohjin hakiessaan sopivaa silkkinauhaa.

Etukäteen nähty pieni vaiva ja ponnistus kruunaa vain ilon. Niinpä Pollykin aivan hykerteli mielihyvästä, kun hattu oli valmis, leningin kaulus pesty ja silitetty, kengät kiillotettu, viuhka korjattu ja muut lisätarvikkeet kääritty pakettiin ja lähtö edessä. Sydän pomppi rinnassa niin iloisesti, että hänen oli ihan vaikea kävellä säädyllisen arvokkaasti.

Maud soitti juuri paraikaa masurkkaa olohuoneessa, kun Polly liihotteli sisälle niin tanssinhaluisen näköisenä, että Tom joka sattui olemaan huoneessa, tarttui Pollya ilman muuta vyötäisiltä ja pyöräytteli häntä, kunnes Maudin sormet herposivat koskettimilla.

— Se oli ihanaa, Tom! Ja tuhannet kiitokset kutsusta! Iloitsen jo etukäteen tästä illasta, sanoi Polly ja pysähtyi hattu niskassa ja tukka kuin tuulen riepottamana.

— Sepä hauskaa! Niin minäkin. Ajattelin, että meillä varmasti olisi mukava ilta näin perheen kesken, sanoi Tom mielissään.

— Onko Trix kipeä? kysyi Polly.

— Lähti viikoksi New Yorkiin.

— Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

— Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.

Mutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala näky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai hänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:

— Minun hattuni! Voi, minun hattuni!

— Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.

— Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!

— Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi tarvinnut.

Pikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä valtavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista kääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten ja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta menehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti kysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului kellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni, ja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja toisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.

— Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan se vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja tämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan Pikun hampaista.

— Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. — Eihän minun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla tavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä tuhlaavaisuudestani.

— Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.

— Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan hiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.

— Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen läpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja salpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa kiertyi nukkumaan.

— Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet aarteet.

— Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly, joka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät alkoivat vilkkua.

— Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä kapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta vaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.

— Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.

— Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se päähäsi, niin nähdään!

— En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä katsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro kenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana, jutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.

— Hassuus näköjään pukee sinua. Jatka vain samoin, sanoi Tom tarkastellen Pollya, joka naurusuin lähti Fanin luo ja näytti pörrötukkaisena entistäkin sievemmältä. — Jos tuon tytön pukisi kunnolla, hänestä saisi lumoavan kaunottaren, lisäsi Tom hiljaa Maudille.

Polly kuuli sen ja päätti siinä silmänräpäyksessä tulla niin lumoavaksi kuin hänen varansa suinkin sallivat. — Yhdeksi ainoaksi illaksi vain, hän tuumi kurkistaessaan kaiteen yli ja huomattuaan ilokseen, että tanssi ja koiran takaa-ajo olivat karistaneet Tomista kaiken keikarimaisuuden.

Ystävykset joivat ylhäällä teetä, ja se tuntui Pollysta ylelliseltä. Sen jälkeen kumpikin asettui peilin eteen ja ryhtyi somistamaan itseään sydämensä halusta. Oli hauska katsella, kuinka tosissaan Polly sinä iltana pukeutui. Hän oli uskaliaalla tuulella ja avasi palmikon, jolla tavallisesti piti tukkansa, ja päästi tuuheat ruskeat kiharat valloilleen jättäen tarkoituksellisesti muutaman vaarallisen pikku kiehkuran ohimoille ja otsalle. Hän paneutui sydämestään sovittamaan kohdalleen pelastettuja kalvosimia ja kaulusta sekä pienen pientä muotitäplää juuri vasemman hymykuopan taakse. Tähän epätavalliseen pikku keikailuun hänet houkutteli melkein näkymätön naarmu, joka oli ilmestynyt poskeen. Valkeaan untuvareunaiseen viittaan verhouduttiin asiaankuuluvalla arvokkuudella ja sen kantaja liikehti peilin edessä harjoitellen aitoa bostonilaista kävelytapaa: vartalo etukumarassa, kyynärvarret taakse ja olkapäät eteen työntyneinä, askel notkahtelevan lipuva ja välillä hypähtävä. Mutta kun tuli hatun vuoro, Pollyn oli pidätettävä ihan hengitystään, kunnes se oli turvallisesti paikoillaan ja vaalea ruusu kukki hänen kiharalaineillaan. Fanista Polly oli kerrassaan hurmaava. Tällaisen menestyksen hetkenä Polly ei voinut olla lainaamatta vielä Fanin kultaista rannerengasparia ja valkoista viuhkaa, jossa oli peili keskellä.

— Voinhan panna ne taskuuni, jos tunnen olevani liian pyntätty, sanoi Polly napsauttaessaan rannerenkaat kiinni. Mutta leväytettyään pari kertaa viuhkaa, hänestä tuntui mahdottomalta luopua lainakoruista koko iltana, sillä niin kiehtovaa oli niiden kimallus.

Fanny lainasi hänelle myös kolminappiset käsineensä, ja nyt Polly oli täysin tyytyväinen. Ja kun Tom otti hänet vastaan huudahtaen hyväksyvästi: "Onpa sinussa silmänruokaa kerrakseen! Olet totisesti upea!" Polly tunsi, että hauskuus oli jo alkanut.

— Eikö Pollysta tulisikin ihastuttava morsian? sanoi Maud, joka tarkasteli molempia tyttöjä pohtien, ottaisiko isoksi tultuaan sinisen vai valkoisen viitan oopperaan lähtiessään.

— Tulisi totisesti! Saanen toivottaa onnea Sydneyn morsiamelle, lisäsi Tom ja astui lähemmäksi juhlallisesti kumartaen ja vilkaisten samalla ilkamoiden Faniin.

— Mene tiehesi! Kuinka sinä uskallat! huudahti Polly ja punastui tummemmaksi kuin ruusunsa.

— Jos aiomme oopperaan tänä iltana, meidän on aika lähteä. Vaunut ovat odottaneet jo kauan, tokaisi Fan ja purjehti huoneesta.

— Etkö pidä ajatuksesta, Polly? kysyi Tom, kun he yhdessä laskeutuivat portaita.

— Oikein paljon.

— Älä hulluttele!

— Minkä minä sille mahdan, että rakastan musiikkia.

— Minä puhuin Sydistä.

— Mutta minä en.

— Sinun on parasta koettaa saada hänet.

— Voinhan ajatella asiaa.

— Polly, Polly, mihin päädytkään?

— Nurinniskoin kadulle, vastasi Polly luiskahtaessaan portailla, jolloin Tomin nauru katkesi ja hän auttoi Pollyn turvallisesti vaunuihin, joissa Fanny jo istui odottamassa.

— Tämä se vasta on juhlaa! sanoi Polly itsekseen vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hänen mielessään liikkui ehkä samoja tunteita kuin Tuhkimolla silloin kun haltijan vaunut kiidättivät tätä ensimmäisiin tanssiaisiin. Erona vain se, että Pollyn ajatuksissa pyöri kaksi sankaria, kun taas Tuhkimo-rukalla ei ollut ainoatakaan. Fan oli vaitelias, mutta Tom sen sijaan niin hassutteleva, että Polly kieltäytyi enää kuuntelemasta ja alkoi hyräillä pätkiä oopperasta. Mutta tietysti hän kuuli joka sanan ja päätti maksaa toisen kiusoittelun ensi tilassa.

Heidän paikkansa olivat parvekkeella, ja tuskin he olivat istuutuneet, kun ihmeellisestä yhteensattumasta Sydney ja Fanin entinen ystävä Frank Moore kävivät istumaan juuri heidän taakseen.

— Senkin lurjus! Sinä järjestit tämän, kuiskasi Polly tervehdittyään naapureita ja huomatessaan Tomin kujeellisen ilmeen.

— Annan kunniasanani, ettei minulla ole tässä osaa eikä arpaa. Vetovoiman syytä kaikki.

— Fan saattaa pitää siitä, mutta minä en.

— Hänpä näyttää jo alistuneen kohtaloonsa.

Kuten tosiaan olikin, sillä hän jutteli ja nauroi hilpeästi Frankin kanssa, kun taas Sydney tarkasteli salaa Pollya aivan kuin kummeksien, miten harmaasta toukasta oli voinut äkkiä kehittyä valkoinen perhonen. Mutta on tunnettu tosiasia, että vaatteet ovat varsin tärkeä tekijä monen naisen elämässä. Järkevinkään heistä ei voi olla välistä tunnustamatta, että saa monista iloista kiittää kaunista pukuaan, sievää kampaustaan tai hattua, joka korostaa kasvojen parhaita puolia ja saa mielen iloiseksi.

Vaikka Polly oli näissä asioissa varsin kokematon, hän tunsi olevansa nyt toisten mielestä tavallista viehättävämpi, mutta vaatimattomana arveli Tomin kohteliaisuuden, Sydneyn mielenkiinnon ja Frankin peittelemättömän ihastuksen johtuvan hatustaan tai oikeastaan untuvakauluksisesta viitasta, joka korotti vähäpätöisen musiikinopettajattaren hienojen naisten säätyyn.

Polly teki joskus pilkkaa moisista asioista, mutta tänä iltana hän hyväksyi arvelematta kaiken, hän suorastaan nautti siitä, antoi rannerenkaiden välkehtiä nuorten miesten edessä ja oli mielissään, kun oli heidän silmissään hauskannäköinen. Yhden seikan hän kuitenkin unohti, nimittäin sen, että hänen oma onnellinen mielialansa antoi hänelle suurimman viehkeyden. Tämä nuori, hilpeä sydämensä pohjasta huvitteleva tyttö oli jokaisen silmissä vastustamaton.

Musiikki, valaistus, hieno puku ja seura nostattivat Pollyn mielialaa ja hän käyttäytyi ja puhui toisin kuin oli koskaan ajatellut mahdolliseksi. Ei hän aikonut keimailla, mutta se luontui jotenkin ihan itsestään. Eikä hän mahtanut sille mitään, sillä kerran alettuaan hänen oli vaikea lopettaa, kun Tom vielä yllytti ja Sydney katseli häntä entistä ihastuneempana.

Polly jäljitteli keimailussaan hienoston tapoja, mutta niin huomaamattomasti, etteivät Trix ja kumppanit olisi edes tajunneet sitä. Vasta-alkajaksi hän osoitti kuitenkin tavallista suurempaa taitoa, ja sinä iltana hänelle selvisi, missä keimailun viehätys piili; hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä saanut uuden lahjan, jota opetteli käyttämään täysin tietäen, että sen vaarallisuuteen kätkeytyi juuri päähoukutus.

Tom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä olikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly oli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän asian suvaitsi ilmaista.

Sydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain, että pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli tuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja pitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena, miten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli voinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut osannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei noin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua sievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä hänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein toimitti.

Tällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli edessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki ihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut saman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä siksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä nuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä niin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei tiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle silmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin siitä.

— Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin vallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan laiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen silmäripsensä olivat.

— En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon enemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa, vastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli niin taitavasti pidätellyt.

— Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on hienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja kirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.

— Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas en välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä lohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly huokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.

— Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön ihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään sokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä, silloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.

Arvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti kiikarin peittääkseen silmänsä.

— Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on opetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.

— Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän, toivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä monia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä jätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.

— Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa visummin kuin luuletkaan.

— Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista? kysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.

Polly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän vastasi nauraen:

— En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.

— En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan maailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.

— En minäkään. Se olisi vierasta minulle.

— Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan urheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi laupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa isostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi kuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan liian myöhään herännyttä rakkauttaan.

Polly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan ivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin hentomielisenä.

— Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. — Minä koettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin hiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta hupsua.

— Eikä vanhaapiikaa, jos hän kerran on sievä ja kiltti. Muista se, äläkä kosta yhden pölkkypään syntejä koko miessuvulle, sanoi Tom nauraen Pollyn totisuutta.

— Polly-neidillä ei ole siitä pelkoa, lisäsi Sydney sen näköisenä, ettei mikään salaisuus ollut ilmeisesti vielä kalventanut Pollyn poskia.

— Tuolla on Clara Bird. En ole nähnyt häntä kuin kerran sen jälkeen kun hän meni naimisiin. Miten sievältä hän näyttää! Ja Polly kätkeytyi kiikarinsa taakse tuumien, että puhe oli kääntymässä melko henkilökohtaiseksi.

— Siinä tyttö, joka koetti aivan toisenlaista parannuskeinoa kuin se, mistä äsken puhuttiin. Hän rakasti Bellen veljeä, mutta tämä ei vastannut hänen tunteisiinsa, vaan lähti Intiaan pilaamaan terveyttään. Niinpä Clara meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään vanhemman miehen kanssa ja lohduttautuu nyt sillä, että on kaupungin hienoimmin pukeutunut nainen.

— Siinäkö se syy olikin, sanoi Polly Tomin lopetettua kuiskuttelunsa.

— Mihin?

— Hänen väsyneeseen ilmeeseensä.

— En minä sitä huomaa, sanoi Tom tähysteltyään kiikarilla.

— Et tietenkään.

— Ymmärrän mitä tarkoitatte. Monella naisella on nykypäivinä samanlainen ilme, virkkoi Sydney Pollyn olan takaa.

— Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.

— Ja itseensä, lisäsi Polly.

— Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä sankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.

— Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja teidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.

— En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta sanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.

— Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja, ja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.

— Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin ajattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on tuossa!

— Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.

— Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki vain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen edessään kurkistellen siihen silmät nauravina.