SISÄLLYS: (continued 4)

— Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli itseään tarkkaan.

Molemmat nuoret miehet pitivät sitä merkkinä aitonaisellisesta turhamaisuudesta, joka paljastui niin avoimesti, että sille oli ihan pakko hymyillä. Mutta Polly etsi muuta kuin kauneutta ja oli iloissaan, kun ei löytänyt sitä.

— Melko miellyttävää katseltavaa, eikö niin?

— Hattu on suorassa ja muusta viis. Mutta oletko sinä koskaan nähnyt keikarin perikuvaa? kysyi Polly nopeasti.

— En.

— No, nyt sitten näet. Ja Polly käänsi viuhkaa niin, että Tom näki siinä omat kasvonsa.

— Onko kokoelmassanne vielä muitakin kuvia? kysyi Sydney osallistuen heidän hullutteluunsa.

— On vielä yksi.

— Ja mikä se on?

— Herrasmiehen. — Ja pieni peili heijasti parin sekunnin ajan herra Sydneyn omat tyytyväiset kasvot.

— Kiitos, olen hyvilläni, että olen onnistunut pitämään yllä miesten mainetta, sanoi Sydney katsellen iloisiin silmiin, jotka ääneti kiittivät häntä monesta pikku ystävällisyydestä, joita naiset eivät hevin unohda.

— Mainiota, Polly! Sinä edistyt nopeasti! kuiskasi Tom ja läimäytti hyväksyvästi keltaisia hansikkaitaan.

— Ole vaiti! Huh, miten täällä on kuuma! Ja Polly katsoi äkäisesti Tomiin, jota nauratti kovasti.

— Lähdetään syömään jäätelöä, meillä on kyllä aikaa.

— Fanny näyttää keskustelevan niin innokkaasti, että olisi sääli häiritä häntä, sanoi Polly luullen ystävällään olevan yhtä hauskaa kuin hänelläkin. Siinä hän muuten erehtyi suuresti, sillä Fan halusi vain loistaa, ja vaikka olisi mielellään yhtynytkin toisten hassutteluun, hän ei voinut, koska muuan tietty henkilö ei näyttänyt kaipaavan häntä. Niinpä Fan jatkoi edelleen jutteluaan vaivoin kätkien kiukkunsa ja ihmetteli mielessään, kuinka Polly saattoi olla noin iloinen ja itsekäs.

Oli somaa nähdä Pollyn leikkivän hienoa naista. Hänestä itsestään tuntuikin kuin hän olisi näytellyt jonkun toisen henkilön osaa. Hän nojautui taaksepäin aivan kuin kuumuuden uuvuttamana ja salli Sydneyn huiskutella kasvojaan viuhkalla sekä lahjoitti tälle palkaksi kukan kimpustaan — ele joka huvitti kovasti Tomia, vaikka se samalla pistelikin, sillä Polly kohteli häntä kuin vanhaa toveria, josta ei ollut väliä.

— Saalis on jo pauloissa. Saat siunaukseni, kuiskasi Tom esiripun taas noustessa.

— Älä siinä virnistele, poika, sehän kuuluu vain huviin, kuiskasi Polly aivan toisenlaisella äänellä kuin Sydneylle puhuessaan.

Tomia ei oikein miellyttänyt se, että Polly kohteli heitä eri tavoin, ja 'poika'-nimitys kolhaisi hänen itsetuntoaan, sillä hän oli melkein kahdenkymmenen yhden ja Pollyn olisi pitänyt kohdella häntä kunnioittavammin. Sydney puolestaan toivoi sillä hetkellä olevansa Tomin sijassa — nuori ja komea ja yhtä läheinen perheystävä —, jotta Polly olisi toruskellut ja läksyttänyt häntä yhtä tuttavallisesti kuin Tomia. Mutta kun musiikki alkoi, Polly unohti molemmat ihailijansa, ja he saattoivat hyvän aikaa katsella häntä ja pohtia omia ajatuksiaan. Heidän odotellessaan ulospääsyä näytöksen päätyttyä Polly kuuli Fanin kuiskaavan Tomille:

— Mitä luulet Trixin sanovan?

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sinun käyttäytymisestäsi tänä iltana.

— En tiedä enkä välitäkään tietää. Pollyhan se vain on.

— Juuri sen tähden sinun pitäisikin välittää. Trixhän ei voi sietää häntä.

— Mutta minä voin. Totta kai minä saan huvitella yhtä hyvin kuin Trixkin.

— Pian sinä saat huvitella liiaksikin, ellet pidä varaasi. Polly on herännyt.

— Se on minusta hauskaa ja Sydistä myös.

— Minä tarkoitin vain omaa parastasi.

— Älä vaivaudu minun tähteni. Minua läksytetään ihan tarpeeksi toisella taholla ja se riittää. Tule, Polly!

Polly tarttui Tomin tarjoamaan käsivarteen, mutta oli pahoillaan ja harmistunut, sillä sanat 'Pollyhan se vain on' olivat sattuneet häneen kipeästi.

— Aivan kuin minä en olisi ihminen enkä mikään eikä minulla olisi lainkaan tunteita tai olisin luotu vain toisten huviksi ja hyödyksi. Fanny ja Tom ovat molemmat erehtyneet, ja minä vielä näytän, että Polly on tosiaan herännyt, hän ajatteli närkästyneenä. Miksen minä saisi huvitella niin kuin toisetkin. Ja sitä paitsi kysymyksessähän on vain Tom, hän lisäsi katkerasti hymähtäen muistaessaan Trixin.

— Oletko väsynyt, Polly? kysyi Tom kumartuen katsomaan häntä silmiin.

— Olen, omaan mitättömyyteeni.

— Mutta ethän sinä ole mitätön. Sinä olet Polly etkä voisi olla parempi, vaikka kuinka yrittäisit, sanoi Tom lämpimästi, sillä hän piti kovasti Pollysta ja tunsi sen erittäin selvästi juuri sillä hetkellä.

— Hauskaa, että ainakin sinä ajattelet niin. On mukavaa olla pidetty. Ja Polly katsoi Tomiin taas iloisena.

— Minähän olen aina pitänyt sinusta, heti ensimmäisestä käynnistäsi saakka.

— Mutta kiusasit minua kuitenkin hirveästi.

— Niin kiusasinkin. Mutta nyt en enää.

Polly ei vastannut, ja Tom kysyi huolestuneempana kuin asia olisi vaatinut:

— Vai kiusaanko?

— Et samalla tavalla, vastasi Polly, mutta hänen äänensä ei tuntunut oikein luonnolliselta.

— En ikinä enää kiusaa sinua.

— Saadaanpa nähdä. Et sinä sille mitään mahda. Ja Polly vilkaisi Sydneyhin, joka seisoi Fannyn edessä.

Tom naurahti, veti Pollyn lähemmäksi tungoksessa ja sanoi ilkikurisesti:

— Neiti ei tainnut pitää siitä, että kiusoiteltiin mielitietystä?

No, ei kiusata sitten, jos vain voin olla kiusaamatta. Voi, pikkuista, kun hattukin meni yhtä lyttyyn kuin mieli.

Polly ei voinut olla nauramatta ja nautti tungoksesta huolimatta heidän hitaasta etenemisestään vaunuja kohti, sillä Tom piti hänestä niin suurenmoista huolta, että hän oli melkein pahoillaan, kun kävely päättyi.

Kotiin tultuaan he söivät kevyen illallisen. Polly esitti niin hullunkurisen laulun, että kuulijat olivat pakahtua naurusta, ja hänen mielialansa kohosi yhä, sillä hän oli päättänyt nauttia maljan viimeiseen pisaraan, ennen kuin palaisi takaisin yksitoikkoiseen elämäänsä.

— Minulla on ollut loistavan hauskaa, kiitoksia hirveästi, hän sanoi, kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä.

— Niin minullakin. Lähdetään taas huomenna, sanoi Tom pitäen Pollya kädestä, josta he yhteisvoimin olivat kiskoneet uppiniskaisen hansikkaan.

— Ei, ei ainakaan vähään aikaan. Liika huvitteluhan pilaisi minut, vastasi Polly päätään pudistaen.

— Sitä en usko. Hyvää yötä, 'suloinen neiti Milton', kuten Syd sanoi. Nuku kuin enkeli, äläkä näe unia — ai, olin unohtaa, että lupasin olla kiusoittelematta enää. Ja Tom vetäytyi taaksepäin tehden komean teatterikumarruksen.

— Nyt se on sitten ollutta ja mennyttä, tuumi Polly ennen nukahtamistaan. Mutta niin ei ollutkaan, sillä Pollyn ilta tuli maksamaan paljon enemmän kuin vain hansikkaat ja hatun. Maistettuaan näet kerran kiellettyä hedelmää hän sai myös kärsiä seuraukset. Hän oli aikonut sinä iltana vain hiukan huvitella, ja sehän oli aivan paikallaan. Mutta valitettavasti hän joutui myös moniin pikku kiusauksiin, jotka ympäröivät kauniita, nuoria tyttöjä, ja aiheutti enemmän harmia toisille kuin itselleen. Fannyn ystävyys kylmeni siitä illasta. Tom toivoi, että Trix olisi yhtä miellyttävä kuin Polly, ja Sydney alkoi rakennella tuulentupia, joilla ei ollut perustusta.

13

PÄIVÄNPAISTETTA

— Minä sitten voitin sen vedon, sanoi Tom.

— Mistä vedosta sinä oikein puhut?

— Etkö muista, että sanoit Pollyn kyllästyvän opettamiseen ja luopuvan puuhasta, ennen kuin kolme kuukautta on kulunut, ja minä väitin vastaan.

— No, eikö hän sitten ole kyllästynyt?

— Ei vähän vähää. Minäkin luulin jokin aika sitten ja odotin hänen tunnustavan pettyneenä, ettei kestä enää kauempaa. Mutta nyt viime ajat hän on ollut iloinen ja tyytyväinen ja tuntuu pitävän työstään eikä näytä enää väsyneeltä ja kiusaantuneelta. Kolme kuukautta on nyt kulunut, niin että maksa pois, Fan.

— Olkoon menneeksi. Mitä sinä sitten tahdot?

— Vaikkapa hansikkaat. Tarvitsen uudet, ja isä tulee aina niin happamaksi, kun tahdon rahaa.

Hetken päästä Fanny aloitti taas lauluharjoituksensa ja Tom vaipui haaveisiinsa istuen hajasäärin tuolilla leuka käsien nojassa.

— Minusta tuntuu, ettei Polly enää käy meillä yhtä usein kuin ennen, sanoi Tom viimein.

— Ei käykään, hänellä on ilmeisesti kova kiire; hän on tainnut saada uusia ystäviä, vanhoja neitejä, ompelijattaria ja sen tapaisia. Minä kaipaan häntä. Mutta kyllä hän ennen pitkää kyllästyy hurskasteluun ja palaa luokseni.

— Älä ole liian varma, neitiseni. — Tomin äänensävy sai Fannyn kääntymään ja kysymään:

— Mitä tarkoitat?

— Minusta tuntuu vain, että muuan Pollyn uusista ystävistä on Sydney. Etkö ole huomannut Pollyn epätavallista iloisuutta, varmasti se johtuu Sydistä.

— Loruja! sanoi Fan terävästi.

— Sitä minäkin toivon, tokaisi Tom.

— Mistä sinä sen sait päähäsi? tiukkasi Fan kääntyen niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.

— Siitä, että tapaan usein Sydin ja Pollyn samoilla tienoilla. Polly näyttää siltä kuin olisi löytänyt jotain erityisen ihanaa ja Syd puolestaan on korvia myöten Pollyn lumoissa. Ihme ja kumma, ettet ole huomannut sitä.

— Olen kyllä huomannut.

Nyt oli Tomin vuoro hämmästyä, sillä Fanin ääni kuulosti vieraalta. Hän katsoi hetken vakavasti sisartaan, mutta näki vain ruusunpunaisen korvan ja alaspainuneen pään. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän nojasi taas leukaansa käteen, vihelteli alakuloisesti ja mutisi itsekseen:

— Fan parka! Olemme molemmat samassa veneessä.

— Etkö usko, että heistä tulisi mukava pari? sanoi Fan.

— Ainakin Sydneyn mielestä.

— Eiköhän Pollyn? Sydhän on rikas ja etevä ja parempi kuin useimmat teistä tyhjäntoimittajista. Mitä tyttö voisi vielä odottaa?

— En tiedä, mutta Pollylle hän ei ainakaan sovi.

— Älä sotke heidän asioitaan, Tom.

— En tietenkään! Minullahan on vain veljellisiä tunteita Pollya kohtaan. Hän on loisto tyttö, jonka pitäisi mennä naimisiin lähetyssaarnaajan tai jonkun yhteiskunnan parantajan kanssa, jotta voisi antaa valonsa loistaa. Seurapiirinaisen osa ei sovi hänelle.

— Voi hyvinkin sopia, ja toivon että hän saisi tilaisuuden siihen, sanoi Fan koettaen puhua ystävällisesti.

— Mainiota! Tom sanoi painokkaasti, kuin Fannyn sanat olisivat merkinneet enemmän kuin tämä oli tarkoittanutkaan. — Muista etten tiedä mitään varmaa, olin vain huomaavinani, että he pitävät pientä vispilänkauppaa. Mutta se oli kai kuvittelua.

— Aika kyllä näyttää. Sitten Fanny alkoi laulaa, ja Tom lähti ajoneuvoilleen, jotka olivat juuri saapuneet, osoittaen sisarelleen tavatonta ystävällisyyttä taputtamalla häntä päälaelle ja sanoen:

— Pää pystyyn vain, tyttöseni. Vaikka myötätunto ilmaistiin vähän taitamattomasti, se tuli kuitenkin sydämestä. Fanny oli siitä veljelleen kiitollinen, vaikka sanoikin vain:

— Älä taita niskojasi, Tommy.

Tomin mentyä Fanin laulu loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Hän jäi istumaan mietteisiinsä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä huolestuneeksi.

— No, en voi muuta kuin odottaa! hän sanoi lopulta ja paiskasi nuottivihon kiinni. — Tai annas olla, hän lisäsi hetken kuluttua. — Pollyllahan on tänään vapaapäivä. Voin mennä tervehtimään häntä, ja jos asiassa on perää, saan sen kyllä selville.

Fanny painoi pään käsiinsä ja värähti. Sitten hän nousi seisomaan näyttäen kalpealta ja päättäväiseltä kuin olisi menossa kuulemaan pelottavaa tuomiota. Pukeuduttuaan hän lähti Pollyn luo niin kiireesti kuin hänen arvokkuutensa salli.

Lauantaiaamu oli Pollyn siivoamishetki, ja Fanny tapasi hänet huivipäisenä ja iso esiliina vyötäröllä järjestämässä sievää pikku huonettaan, joka oli niin puhdas ja raitis kuin vesi, ilma ja reippaat kädet suinkin voivat saada aikaan.

— Olen heti valmis ottamaan vastaan vieraita. Heitän vain virkapuvun yltäni ja Polly-sisäköstä tulee Polly-emäntä. Oli hauskaa, kun tulit näin aikaisin. Heitä päältäsi. Taas uusi hattu, senkin tuhlari! Kuinka äitisi ja Maud jaksavat? Ulkona on niin kaunista, että lähdetäänkin kävelemään, vai mitä?

Polly oli tervetuloa toivottaessaan istuttanut Fanin viereensä pieneen sohvaan ja hymyili niin tartuttavasti, ettei Fan voinut olla hymyilemättä takaisin.

— Poikkesin katsomaan, mitä sinä olet viime aikoina puuhannut. Olet ollut niin näkymättömissä, että aloin jo huolestua.

— Minun kiireeni ovat sellaisia, ettet sinä ole niistä erityisen kiinnostunut, vastasi Polly.

— Eivät soittotunnit ennen nielleet kaikkea aikaasi. Epäilen vähän, ettet ainoastaan anna, vaan saat itsekin opetusta, neitiseni, sanoi Fanny leikillisen vakavasti salatakseen todellisen levottomuutensa.

— Niin saankin, vastasi Polly.

— Missä aineessa? Rakkaudessako?

Pollyn poskille kohosi äkkiä puna, hän nauroi ja sanoi muuanne katsoen:

— Ei, ystävyydessä ja hyväntekeväisyydessä.

— Niinkö? Saanko kysyä, kuka sinua opettaa?

— Heitä on useampia kuin yksi, mutta neiti Mills etupäässä.

— Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?

— Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan. He ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina hyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.

— Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa pettyneenä ja huojentuneena.

— Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat mitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi rinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.

— Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä kukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon päällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.

— Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän tietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.

— En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny kumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka oli niiden vieressä.

— Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En yleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska se tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan sitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn paikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.

— Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen kasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään hän kaatoi pienen kukkamaljakon.

— Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly pyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.

— Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa hiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän olen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta sinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on kivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.

Fan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti naurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti arvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä, kääntyi Faniin päin ja sanoi:

— Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta tahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin kiertely ja kaartelu.

— No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai päähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.

— Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani? tiedusteli Polly.

— Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat tunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia sinun ja Sydneynkin välille.

— Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan turhaa.

Fannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan helpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi käytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.

Tyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa vain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa Fania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen sydänsuruunsa.

— No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon itkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain hermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina ja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi silmänsä ja nauroi.

— Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain toruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi. Sano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.

— Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä paljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan katsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen otsaansa.

— Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly hitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa ja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii huomaamaan ne.

— En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.

— Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja kiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään. Sellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä siitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy, niin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.

— Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.

— No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly huolestuneena.

— Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä hävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia turkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä rakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi masentuneella äänellä:

— No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät aina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on huolissaan omista asioistaan.

— Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi auttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.

— En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.

— No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat muitakin.

— Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki on niin typerää ja kyllästyttävää?

— Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. — Sinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt kaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin, niin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.

— Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään kuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta isä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain vetelehtiä parhaani mukaan.

— Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on mahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua niihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta nyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos minulla olisi runsaasti rahaa.

— Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani. Lähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin tänne itkemään kuin mikäkin vauva.

— En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.

— Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta nyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole hirveätä?

— Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja eivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja hauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.

— Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut itkunpuuskan jälkeen. — Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi Fanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä kukkuroillaan töitä.

— Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen, joka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan matkaa. — Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän peri melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa. Muun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut leveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia, jotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian varattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan antaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa asuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean parka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja Jennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki maksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä hyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä rahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa. Mieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman kodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito kuin neiti Millskin.

Pollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan iloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö kääntyi katsomaan heitä hymyillen.

— Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.

— Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle ystävällisesti ja sanottuaan: "Älä vain väsytä itseäsi." Sitten hän lisäsi: — Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina kun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään kävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa ja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny on niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää hänen apuaan.

— Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen lopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen, sanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen oli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.

— Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen luokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja keitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa kuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.

— Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa ja kurjuutta, jota et voi auttaa?

— Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja rakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi ja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää halu auttaa noita ihmisparkoja.

— Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä kättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn muuttumiseen.

— Nyt kun olet tavannut uusista ystävistäni neiti Millsin ja Jennyn, näytän sinulle vielä toiset kaksi, sanoi Polly kun he saapuivat erään talon ovelle ja alkoivat nousta portaita yhä ylemmäs. — Rebecka Jeffrey on hieno tyttö ja erittäin lahjakas, vaikka torjuukin kaikki ylistelyt. Hänestä tulee vielä kerran kuuluisa taiteilija. Hän on vaatimaton, mutta työskentelee määrätietoisesti. Lizzie Small on graafikko ja tekee ihastuttavia kuparipiirroksia. Becky ja hän asuvat yhdessä ja pitävät hyvää huolta toisistaan. Ateljee on heidän kotinsa — siellä he työskentelevät, syövät ja nukkuvat ja tasaavat kaiken keskenään. He ovat molemmat yksin maailmassa, mutta yhtä onnellisia ja vapaita kuin taivaan linnut ja tosi ystäviä, joita mikään ei voi erottaa.

— Kun sulhanen tulee väliin, ystävyys kyllä rakoilee, sanoi Fan.

— Eikä rakoile. Kunhan näet heidät, muutat mielesi, vastasi Polly naputtaessaan oveen, johon oli kiinnitetty kaksi vaatimatonta nimikorttia.

— Sisään! kuului ääni, ja hetken päästä Fan huomasi olevansa isossa merkillisesti kalustetussa huoneessa, johon valo tuli ylhäältä ja jossa kaksi tyttöä oli työn touhussa. Toinen heistä seisoi nurkassa ison savimöhkäleen edessä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen ja silmissä oli älykäs katse. Hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja pää kaunismuotoinen. Fannyn katse kiintyi heti hänen kasvoihinsa, vaikka ne eivät olleetkaan kauniit, ja vartaloon, joka oli ison, saven tahriman esiliinan peitossa. Pöydän vieressä, missä valo oli kirkkain, istui hento laihakasvoinen tyttö, jolla oli isot silmät ja vaalea tukka — uneksiva, työhönsä uppoutunut pikku olento, joka metallimöhkäleen yli kumartuneena käytti taitavasti työvälineitään.

— Päivää, Becky ja Bess. Tässä on ystäväni Fanny Shaw. Olemme vähän tuulettumassa. Jatkakaa vain rauhassa työtänne ja antakaa meidän laiskojen katsella ja ihailla.

Pollyn puhuessa tytöt vilkaisivat työstään ja nyökkäsivät hymyillen. Bess antoi Fannylle ainoan nojatuolin ja Becky tarkasteli tulijoita taiteilijan kaikkinäkevin silmin. Sitten molemmat jatkoivat työtään ja keskustelu pääsi vauhtiin.

— Sinua minä juuri tarvitsenkin, Polly. Kääri hihasi ja ojenna käsivartesi. Nämä lihakset eivät ole hyvät, mutta nyt voin korjata virheen, sanoi Becky läjäyttäen saviluonnoksen pyöreää käsivartta, jota Fan tarkasteli kunnioittavasti.

— Miten sujuu? kysyi Polly heittäen takin päältään ja käärien hihansa, aivan kuin olisi menossa peseytymään.

— Hitaasti. Idea on kyllä selvä, ja minä yritän toteuttaa sitä niin nopeasti kuin saan käsistäni irti. Ovatko kasvot sinusta nyt paremmat? kysyi Becky ja otti pois märän vaatteen, joka peitti veistoksen pään.

— Voi, miten kaunis se on! huudahti Fan ja tuijotti kuvaa yhä enenevällä kunnioituksella.

— Millaisena te sen näette? kysyi Rebecka vilkaisten Fannyyn terävä pilkahdus silmissään.

— En tiedä, onko se tarkoitettu pyhimykseksi vai muusaksi, jumalattareksi vai kohtalottareksi, mutta minä näen siinä kauniin naisen, joka on vain uljaampi, rakastettavampi ja vaikuttavampi kuin yksikään näkemistäni, vastasi Fanny verkalleen koettaen selittää, minkä vaikutuksen kuvapatsas oli tehnyt häneen.

Rebecka hymyili iloisesti ja Bess nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Polly taputti käsiään ja sanoi:

— Osuit oikeaan, Fan! Tajusit yllättävän hyvin sen idean. Olen ylpeä siitä, että olit niin tarkkasilmäinen. Becky varmaan sallinee, että kerron sen tarinan, koska ymmärsit hänen ajatuksensa. Vähän aikaa sitten keskustelimme, millaiseksi naisten pitäisi tulla, ja Becky lupasi näyttää meille käsityksensä tulevaisuuden naisesta. Siinä hän nyt on, juuri sellaisena kuin äsken sanoit, ja samalla hän on todellinen nainen. Katso hänen kaunista otsaansa! Suu on samalla kertaa voimakas ja hellä, aivan kuin se voisi puhua sekä viisaasti että leperrellä lapsille ja suudella heitä. Emme osanneet vain päättää, mitä panisimme hänen käteensä sopivimmaksi tunnusmerkiksi.

— Antakaa hänelle vaaliuurna, sanoi uusi ääni. Ja vilkaistuaan taakseen he näkivät omituisen näköisen naisen istumassa sohvalla.

— Kiitos ehdotuksesta, Kate. Sen minä panen toisten tunnusmerkkien kanssa hänen jalkojensa juureen, sillä aion sijoittaa sinne neulan, kynän, paletin ja luudan ilmaisemaan hänen erilaisia taipumuksiaan, ja vaaliuurna saa näyttää, että hän on ansainnut oikeuden käyttää niitä. Mitä kuuluu? Ja Rebecka ojensi vastatulleelle savisen kätensä, jota tämä sydämellisesti pudisti.

— Suuria uutisia, tytöt! Anna matkustaa Italiaan! huudahti Kate ja heilutti hattuaan ilmassa kuin koulupoika.

— Loistavaa! Kuka hänet kustantaa? Onko hän saanut perinnön? Kerro nyt kaikki mitä tiedät, huusivat tytöt ja kokoontuivat puhujan ympärille.

— Se on loistavaa. Joskus sattuu onnenpotku, ja Anna on tosiaan ansainnut sen. Kuten tiedätte, Anna on aina halunnut matkustaa, tehnyt työtä ja toivonut otollista tilaisuutta, mutta turhaan, kunnes neiti Burton keksi äkkiä pyytää hänet muutamiksi vuosiksi kanssaan Italiaan. Ajatelkaa, mikä onni Annalle, miten suuri hyöty hänellä siitä on, ja kuinka se virkistää häntä. Mutta parasta oli se rakastettava tapa, jolla tarjous tehtiin. Neiti Burton pyytää häntä vain seurakseen ystävänä, ja Anna on tietysti valmis menemään vaikka tuleen hänen puolestaan. Eikö olekin hienoa?

Teki hyvää nähdä, kuinka sydämellisesti tytöt ottivat osaa toverinsa menestykseen. Polly tanssi ympäri huonetta, Bess ja Becky syleilivät toisiaan ja Kate nauroi kyynelet silmissä. Yksinpä Fannykin tunsi mielihyvää ystävällisen tarjouksen johdosta.

— Kuka hän on? kuiskasi Fan Pollylle, joka oli lyyhistynyt nurkkaan.

— Hän on kirjailija Kate King. Hyvänen aika, miten epäkohtelias olen, kun en esitellyt sinua! Kate, tässä on Fanny Shaw, eräs ihailijoistasi ja minun hyvä ystäväni, sanoi Polly esitellen Fannyn, joka katseli nukkavierua naista yhtä kunnioittavasti kuin jos tämä olisi verhoutunut samettiin ja näädän nahkaan; Kate oli kirjoittanut sattumalta onnistuneen kirjan, joka oli juuri silloin muodissa.

— Nyt on lounasaika, tytöt, ja minä toin eväät mukanani, sillä on paljon hauskempi syödä yhdessä. Painakaa puuta ja aloitetaan kemut, sanoi Kate ottaen pussistaan appelsiineja ja muutamia isoja luumutorttuja.

— Meillä on sardiineja, keksejä ja juustoa, sanoi Bess ja tyhjensi pöydän tuota pikaa.

— Odottakaa hetkinen, niin minäkin tuon osani, sanoi Polly, heitti päällysnutun hartioilleen ja juoksi läheiseen ruokatavarakauppaan.

— Te tietysti kauhistelette tällaista ateriaa, neiti Shaw, mutta kuvitelkaa olevanne huviretkellä älkääkä kertoko kenellekään, miten hirveitä asioita näette meidän tekevän, sanoi Rebecka puhdistaen palettiveistä murattiruukun laitaan Katen levitellessä juhlapöytään sekalaisia lautasia ja pari litteää näkinkuorta.

— Juodaan kahvia ruoan jälkeen. Bess, pane pannu tulelle ja kuori maito, lisäsi Becky järjestellessään kuppeja, mukeja ja merkillisen näköistä pikku maljakkoa vierailleen juoma-astioiksi.

— Tässä on pähkinöitä, hedelmähilloa ja kakkua. Fan pitää kaikesta makeasta, ja onhan meillä oltava hienot tarjoukset, kun on kerta vieraitakin, sanoi Polly rynnätessään ulkoa ostoksineen.

— Kas niin, hyvät neidit, olkaa hyvät ja pitäkää huolta itsestänne. Älkää välittäkö, vaikkeivät lautaset riitäkään. Tarttukaa vain sardiineja pyrstöstä ja pyyhkikää sormenne näihin ruskeihin paperilautasliinoihini, sanoi Kate ja näytti esimerkkiä niin hyvällä ruokahalulla, että toiset seurasivat sitä riemumielin.

Fanny oli ollut monilla hienoilla lounailla, mutta ei koskaan näin hauskoilla kuin nämä lystikkäät ateljeekestit olivat. Niissä vallitsi niin viehättävä taiteellinen vapaus ja leppoisan iloinen tunnelma, että hän tunsi olevansa heti kotonaan. Toisten jutellessa suunnitelmistaan, toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään hän oli hiljaa ja kuunteli niin kiinnostuneena kuin romanttisia kertomuksia konsanaan. Hän oli näet sukeltanut kokonaan uuteen maailmaan, ja nämä tytöt tuntuivat olevan aivan eri rotua kuin ne, joiden elämän täytti pukeutuminen, lörpöttely, huvittelu tai ikävystyminen. Ja kuitenkin he olivat täynnä intoa, leikkimieltä ja nuoruutta. Mutta elämänilossaankin he säilyttivät aina päämääränsä, joka näytti jalostavan heidän naisellisuuttaan, antavan heille erityistä voimaa ja tyydytystä ja innostavan heitä uusiin ponnistuksiin.

Fanny oli juuri siinä mielentilassa, että tajusi tällaisen elämänasenteen arvon, sillä hän oli alkanut havahtua ja tunsi ensimmäistä kertaa tyytymättömyyttä itseensä ja omaan tarkoituksettomaan oleiluunsa. — Miesten täytyy kunnioittaa tuollaisia tyttöjä, hän ajatteli, ja rakastaakin heitä, sillä itsenäisyydestään huolimatta he ovat naisellisia. Olisipa minullakin samanlainen elämäntaito, kun se kerran vaikuttaa noin edullisesti. Se on kehittänyt Pollyakin, niin että hänen seuransa kiinnostaa Sydneytä ja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Rahalla en voi sellaista hankkia vaikka olisin kuinka sen tarpeessa.

Näissä ajatuksissa Fanny kuunteli toisten naisellisen innostunutta ja avomielistä keskustelua, joka hyppelehti aiheesta toiseen käsitellen milloin taidetta, milloin kodinhoitoa tai pukuhuolia, ja kuivimmat ja ikävimmätkin asiat näyttivät saavan kielen kannat irtoamaan.

— Onko uusi kirjasi mennyt hyvin kaupaksi? kysyi Polly uneksien appelsiiniaan.

— Paremmin kuin ansaitsisikaan. Lapset, kavahtakaa kansan suosiota! Se on vain harhaa ja petosta ja pöyhistää turhaan ihmisiä, varsinkin meitä naisia. Se sokaisee silmät virheiltä, panee ihmisparan yliarvioimaan vähäiset voimansa, se on oikukas, ja juuri kun on päässyt sen huumaavaan makuun, se pettääkin äkkiä, niin että jää haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja Kate antoi pontta sanoilleen lävistämällä sardiinin kynä veitsellä ja hotkaisemalla sen suuhunsa.

— No, sinua se ei taida pilata. Olet tehnyt työtä ja odottanut niin kauan, että isokin suosion annos on sinulle vain parahiksi, sanoi Rebecka ja antoi Katelle kukkuralusikallisen hilloa aivan kuin olisi halunnut lisätä mahdollisimman paljon makeutta hänen elämäänsä, joka ei suinkaan aina ollut helppoa.

— Milloin te tytöt puratte yhtiönne? kysyi Polly, joka oli kiinnostunut kaikkien kuulumisista.

— Emme me purakaan. George tietää, ettei saa meistä toista ilman toista, eikä ole ehdottanut sellaista. Minun kodissani on aina tilaa Beckylle, vastasi Bess.

— Näetkös nyt. Näitä ystävyksiä mielitietty ei ainakaan erota, kuiskasi Polly Fannylle. — Bess aikoo naimisiin keväällä, ja Becky jää asumaan hänen luokseen.

— Muistaessani, Polly! Minulla on muutamia pääsylippuja. Saan niitä tämän tästä, mutta koska en välitä niistä, jaan ne mielelläni teille virkeille nuorille. Nämä liput ovat veistosnäyttelyyn ja ne saa Becky. Ja sinä, musiikin harrastaja, saat nämä konserttiliput.

Katen jaellessa lippuja Fanny tarkasteli häntä ja ajatteli mielessään, koittaako joskus sellainen aika, että naiset voisivat ansaita edes vähän rahaa ja menestystä maksamatta yhtä kallista hintaa kuin Kate, joka näytti sairaalta, väsyneeltä ja liian aikaisin vanhentuneelta. Sitten Fannyn katse kääntyi keskentekoiseen luonnokseen ja hän sanoi:

— Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille, millaisia meidän pitää olla.

— Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo, kun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.

Hetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja katselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina ja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan ja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas tulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen ikuistettu ihannehahmo.

Kaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.

— Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni soittotunnin kello kahdelta.

— Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.

— Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa päivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua. En voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on minun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu sisarkuntamme uskontunnustukseen.

— Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen sankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.

— Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi Polly hämmentyneenä.

— Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee. Mutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.

— Olen kyllä valmis, kun aika koittaa, mutta väkisin en rupea sitä metsästämään. Polly punastui ja hymyili, aivan kuin olisi jo hiukkasen maistanut romantiikan esimakua, niin jokapäiväistä kuin hänen elämänsä muuten olikin.

Fanny ihastui, kun tytöt eivät suudelleetkaan toisiaan erotessaan, vaan kättelivät ystävällisesti ja vaihtoivat katseen, joka oli puhuvampi kuin vuolaimmatkaan sanat.

— Pidin kovasti ystävistäsi, Polly. Pelkäsin vähän, että heissä olisi jotakin miesmäistä ja karkeaa tai että he olisivat haaveksijoita tai suupaltteja. Mutta hehän olivatkin vaatimattomia, järkeviä tyttöjä ja kauhean lahjakkaita ja taitavia. Ihailin heitä kovasti ja haluaisin tavata heidät toistekin, jos vain saan tilaisuuden.

— Voi, Fanny, miten iloinen minä olen. Toivoinkin että pitäisit heistä, ja tiesin että he piristäisivät sinua. Minä otan sinut mukaani milloin tahansa, sillä kestit kokeen paremmin kuin luulinkaan. Becky pyysi tuomaan sinut uudelleen, eikä hän hevin kutsu luokseen ketään seurapiirityttöä, ettäs tiedät.

— Tahtoisin tulla paljon paremmaksi, ja sinä ja ystäväsi voisitte varmaan osoittaa miten se tapahtuu, sanoi Fan ääni värähtäen.

— Voimme näyttää sinulle köyhyyden ja työnteon hyvät puolet, ja se on hyödyllinen oppitunti kelle tahansa, väittää neiti Mills. Polly toivoi hartaasti, että Fanny oppisi näkemään, miten rikas voi ottaa oppia köyhästä ja kuinka avuliaasti tytöt voivat auttaa toisiaan.

14

NUPPUNA KATKAISTU

Fannyn vierailupäivän iltana Polly istui takkavalkean ääressä mietteissään ja hyvin päättäväisenä. Hän avasi hiuksensa valloilleen, kohotti hameen liepeensä, nosti jalat takan ristikolle ja otti Tuhkimon syliinsä; kaikki nämä toimenpiteet viittasivat siihen, että hänellä oli mielessään jokin tärkeä asia. Polly ei puhunut yksikseen, kuten näyttämön ja kirjojen sankarittaret, mutta jotenkin tähän tapaan hänen ajatuksensa kulkivat:

— Kyllä keimailussa jotain on, vaikka kuinka yritänkin pitää sitä vain turhamaisuutena tai hupsutteluna. Ja on turhaa luulotella, etten muka olisi altis sen houkutuksille. Ja tiedän senkin, että pidetään täysin sopivana, vaikka tytöt sulkevat silmänsä ja antavat asioiden kehittyä kriitilliseen pisteeseen, aiheutuipa siitä miten paljon harmia tahansa. Mutta ei se minusta ole oikein. Olisi paljon rehdimpää näyttää miehelle ettei rakasta tätä, ennen kuin toinen on kokonaan menettänyt sydämensä. Tytöt tosin nauroivat kun puhuin siitä ja selittivät, että se olisi hyvin sopimatonta. Mutta olen huomannut, etteivät he yhtään sumeile nolatessaan vaalikelvottomia, joiksi he sanovat köyhiä, liian nuoria tai vaatimattomia ihailijoitaan. Heistä piitataan vähät, mutta annas olla kun näköpiiriin ilmestyy sopiva mies, hänen kanssaan kyllä kuherrellaan välittipä tyttö hänestä tai ei. Kuta enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia. Fan kertookin Trixin aina kysyvän kesän jälkeen: "Montako sinä sait pauloihisi?" aivan kuin miehet olisivat peltopyitä. Kyllä me tytöt olemme ilkeitä, ainakin muutamat meistä. Minkähän takia meidät on luotukin niin valloitushaluisiksi? Äiti väittää sen osaksi johtuvan nykyisestä kasvatuksesta, mutta kyllä muutamat tytöt näyttävät varta vasten syntyneen aiheuttaakseen ikävyyksiä ja saisivat niitä varmasti aikaan vaikka asuisivat erämaassa. Minussakin taitaa olla hitunen samaa vikaa, ja jos vain olisi tilaisuutta, olisin samanlainen kuin toisetkin. Olen kokeillut kykyjäni ja leikki viehätti minua, ehkä tämä kaikki johtuukin nyt seniltaisesta huvista.

Polly nojautui taaksepäin ja vilkaisi tulisijan yläpuolella riippuvaan pieneen peiliin, joka oli sijoitettu niin, että siitä kuvastui takan ääressä istujan kasvot. Polly näki ilmeikkään silmäparin ruskean kiharapilven keskeltä, punaiseksi lehahtavat posket, joihin ilmestyi äkkiä kuopat, kun hänen raikkaille huulilleen levisi puoleksi itsetietoinen, puoleksi häpeilevä hymy. Ilme oli yhtä soma kuin se viehkeä kädenliike, jolla hän sipaisi kiharat otsaltaan. Hän katseli hetken kuvaansa tyttömäisten haaveiden ja valloitusten pyöriessä hänen ajatuksissaan, pudisti sitten hiukset kasvoilleen, työnsi tuolinsa ulommaksi peilistä ja sanoi moittivasti ja hiukan itsetyytyväisesti:

— Voi, Tuhkimo, Tuhkimo, mikä hupakko minä olen!

Kissa osoitti olevansa yhtä mieltä emäntänsä kanssa kehräämällä kuuluvasti ja heilauttamalla pehmeästi häntäänsä. Ja Polly palasi asiaan, josta pienet turhamaisuuden tunteet olivat hänet eksyttäneet.

— Entä jos hän olisi tosissaan ja kosisi minua ja minä vastaisin myöntävästi. Mikä melu siitä syntyisikään, ja miten hauska olisi nähdä tyttöjen ilmeet, kun he kuulisivat siitä! He kaikki arvostavat häntä, koska häntä on vaikea miellyttää, ja vaikkeivät he ehkä haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin, miltei jokainen heistä olisi mielissään, jos saisi hänestä ihailijan. Trix on koettanut viritellä ansojaan vuosikausia, mutta Sydney ei voi sietää häntä. Ja siitä minä olen iloinen! Kuinka inhottava minä olenkaan! Mutta en mahda mitään, että Trix ärsyttää minua! — Ja Polly nipisti kissaa korvasta niin lujasti, että se loikkasi vimmastuneena tiehensä.

— Ei kannata ajatella Trixiä, enkä haluakaan! sanoi Polly itsekseen ja nyrpisti suutaan vähemmän kauniisti. Mutta huoletonta minun elämäni olisi: runsaasti rahaa, paljon ystäviä ja huvituksia, ei työtä, köyhyyttä, kylmäkiskoisuutta eikä paikattuja kenkiä. Voisin auttaa tuntuvasti kotiväkeä, ja miten hauskaa se olisi!

Ja Polly antoi ajatustensa harhailla siinä ylellisessä tulevaisuudessa, jonka maalaili mielikuvituksessaan. Se oli kaunis kuva, mutta jotain siitä näytti puuttuvan, sillä hän huokaisi ja pudisti päätään miettien surullisena: Mutta minähän en rakasta häntä ja tuskin ikinä voisin rakastaakaan. Hän on oikein hyvä, jalomielinen ja viisas, ja tiedän, että hän olisi kiltti minulle, mutta en voi kuvitella koko elämää hänen rinnallaan. Kyllästyisin häneen varmasti, ja mitäs minä sitten tekisin? Polly Sydney ei kuulosta kauniilta eikä rouva Sydney sovi minun nimekseni. Miltähän tuntuisi sanoa häntä Arthuriksi? Onhan se kaunis nimi, mutta melkein liian hieno, enkä minä uskaltaisi sanoa häntä Sydiksi, kuten hänen sisarensa. Pidän lyhyistä, yksinkertaisista, kodikkaista nimistä, kuten Will, Ned tai Tom. Ei, ei, minä en välitä hänestä, turha yrittääkään! huudahti Polly ääneen aivan kuin äkillisen ahdistuksen pakottamana, painoi pään polviinsa ja istui liikkumattomana kotvan aikaa.

Kun hän nosti päänsä, hänen kasvoillaan oli aivan uusi ilme. Niistä kuvastui nyt tuska ja alistuminen, aivan kuin hän olisi kärsinyt menetyksen ja jäänyt katkeran kaipauksen valtaan.

— En saa ajatella itseäni tai yrittää korjata erehdystä toisella erehdyksellä, hän sanoi raskaasti huokaisten. Teen parhaani Fannyn hyväksi enkä halua olla hänen onnensa tiellä. Kuinkahan nyt aloittaisin. En kävele enää Sydneyn kanssa; kierrän toista tietä ettemme tapaa. En minä ikinä uskonutkaan, että hän aivan sattumalta olisi osunut menemään kotiinsa päivälliselle juuri silloin kun minä kävelin Rothille pitämään tuntia. Kieltämättä on ollut hauska tavata häntä, ja olin mielissäni, kun minut nähtiin hänen seurassaan, pöyhistelinkin sillä kuin itserakas narri. Mutta tästä lähtien kartan häntä ja säästän Fannyn edes yhdeltä murheelta. Tyttö parka! Olen ihan tietämättäni tuottanut hänelle sydänsurua. Hän ei ole ollutkaan enää yhtä ystävällinen kuin ennen, mutta luulin hänen äreytensä johtuvan huonosta vatsasta. Voisipa vain kaikki huolet poistaa yhtä helposti kuin tämän.

Kissa tuli hieromaan sovintoa ja Polly otti sen syliin sanoen ääneen:

— Kuulehan, Tuhkimo, kun emäntäsi kohtelee sinua huonosti, pane se vain vatsavaivojen syyksi. Äläkä rupea kantamaan kaunaa, sillä siitä vasta riesa tulee, mirriseni.

Sitten hän palasi taas pohdiskeluihinsa:

— Ellei hän tajua vihjettäni, minun on turvauduttava tehokkaampiin lääkkeisiin, sillä en tosiaan tahdo kärjistää asiaa, vaikka kieltämättä olisi houkuttelevaa saada sellainen saalis pauloihin jo pelkän jännityksen ja kunnian vuoksi. Hyi, häpeä jo Polly! Mitähän äiti sanoisi jos tietäisi ajatukseni? Minä kyllä kirjoittaisin hänelle ja kertoisin huolistani, jos siitä olisi yhtään hyötyä. Mutta hän vain huolestuisi. Eihän minulla sitä paitsi ole oikeutta kertoa Fanin salaisuuksia, ja omiani häpeän kertoa. Ei, jätän äidin rauhaan ja hoidan itse asiani. Fan luultavasti sopii hänelle loistavasti. Sydney on tuntenut hänet syntymästä asti, ja hänellä on Faniin suuri vaikutusvalta. Rakkaus kehittäisi Fania hyvään suuntaan, ja olisi vahinko, jos hän menettäisi mahdollisuutensa vain sen vuoksi, että Sydney sattui tapaamaan minut. Fan taitaa ihan vihata minua, mutta näytän hänelle, että se on turhaa. Autan häntä parhaani mukaan, sillä hän on ollut minulle kiltti enkä koskaan unohda sitä. Tehtävä on tosin arkaluontoinen, mutta ehkä sentään onnistun siinä. Yritän ainakin, ettei tule omantunnon syytöksiä, jos asiat kääntyisivätkin toisinpäin.

Maanantaina Polly aloitti arkaluonteisen tehtävänsä. Hän ei nyt mennytkään oppilaittensa luo puistotietä ja mukavia katuja pitkin, vaan kiertoteitse syrjäkujia ja pääsi tapaamasta herra Sydneytä, joka viime aikoina omaksumaansa tapaan saapui aikaisin kotiin päivälliselle ja näytti pettyneeltä, kun ei nähnyt matkalla vaatimattoman päähineen kehystämiä iloisia kasvoja. Kuljettuaan kiertoteitä ja varottuaan huolellisesti menemästä Shaw'lle vastaanottoaikoina Polly ei nähnyt koko viikkoon herra Sydneytä, joka tietenkään ei tullut tapaamaan häntä neiti Millsin luo. Koska Minniekin sattui olemaan sairaana sillä viikolla eikä saanut soittotunteja, Syd-eno kadotti viimeisenkin toivonsa ja oli sen näköinen kuin päivä olisi äkkiä lakannut paistamasta hänelle.

Koska Polly ei suinkaan ollut täydellinen olento, kiusaus ahdisti häntä monta kertaa sen viikon aikana, sillä karttelun alkujännittävyyden haihduttua hän alkoi kaivata hauskoja pikku tapaamisia, jotka olivat antaneet romanttista hohtoa hänen yksitoikkoisiin työpäiviinsä. Hän piti paljon herra Sydneystä, sillä tämä oli ollut alusta alkaen kiltti ja ystävällinen hänelle ja hän muisteli vieläkin kiitollisena, miten ritarillinen Sydney oli ollut silloista pikkutyttöä kohtaan.

Polly tuskin pani suurtakaan painoa hänen varallisuuteensa, etevyyteensä ja yhteiskunnalliseen asemaansa, vaikka ne epäilemättä merkitsivätkin hänelle enemmän kuin hän aavisti. Sen sijaan häntä ihastutti se selittämätön ominaisuus, jonka naiset helposti huomaavat miehissä, joilla on ollut hyvä ja viisas äiti. Se viehätti Pollya erityisesti, sillä hän huomasi pian, ettei Sydney näyttänyt tätä luonteensa puolta kaikille. Useimpia tyttöjä kohtaan hän käyttäytyi kuten muutkin miehet, kenties vain hiukan kohteliaammin, koska kunnioitti luonnostaan naisia. Mutta Fannylle ja Pollylle hän paljasti kodikkaat, hyvät ominaisuutensa, jotka viehättävät naisen sydäntä enemmän kuin jättiläisannos kylmää älyä tai maailmanviisautta.

Polly oli tavannut hänet usein vieraillessaan Shaw'n perheessä, jossa Sydney oli hyvä tuttu, koska hänen äitinsä oli vanhan rouva Shaw'n läheinen ystävä. Mutta Polly ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi Sydneytä Fannyn ihailijana eikä liioin omanaan, koska tämä oli kuutta tai kahdeksaa vuotta heitä vanhempi ja omaksui joskus vieläkin yhtä opettajamaisen sävyn kuin aikaisempina vuosina. Viime aikoina hänen käytöksensä oli muuttunut, etenkin Pollya kohtaan, ja se miellytti Pollya enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Hän tiesi Sydneyn ihailevan hänen musikaalisuuttaan ja itsenäisyyttään ja viihtyvän hänen seurassaan. Mutta kun Sydneyn käytös alkoi osoittaa lämpimämpiä tunteita kuin ihailu, Polly ei voinut olla huomaamatta, että eräs elämän hyvistä lahjoista lähestyi häntä päivä päivältä, ja hän alkoi kysellä itseltään, saattoiko hän vilpittömin mielin ottaa sen vastaan ja palkita antajan.

Aluksi hän luuli pystyvänsä siihen, mutta pahaksi onneksi sydän on niin vastahakoinen kapine, ettei se aina tottele järkeä tai tahtoa eikä osoita edes kiitollisuutta. Polly piti herra Sydneytä läheisenä ystävänään, mutta ei tuntenut häntä kohtaan hiukkaakaan rakkautta, jolla yksin voi maksaa toisen rakkauden. Sitten hän rupesi uskottelemaan, että hänen oli perheensä vuoksi tartuttava onnen antimiin ja unohdettava itsensä. Mutta häntä ei tyydyttänyt tällainen väärä uhrautumisen ajatus, koska hän ei kuulunut niihin nykyajan tyttöihin, jotka oli kasvatettu uskomaan, että heidän ensimmäinen velvollisuutensa oli hyvä naimiskauppa seurauksista välittämättä. Pollyn periaate oli varsin yksinkertainen: Jos en rakasta häntä, minun ei liioin pidä mennä hänen kanssaan naimisiin, varsinkaan kun rakastan toista, olipa vastassani sitten millaisia vaikeuksia tahansa.

Jos Polly olisi lukenut ranskalaisia romaaneja yhtä paljon kuin toiset tytöt, hänestä olisi voinut olla mielenkiintoista mennä naimisiin Sydneyn kanssa ja murehtia salaa onnetonta kohtaloaan kuten romanttinen sankaritar konsanaan. Mutta Pollyn kasvatus oli siinä suhteessa lyöty laimin, ja epäröityään pitkään hän oli päättänyt, kuten useimmat naiset vastaavassa tapauksessa, odottaa ja katsoa.

Keksittyään nyt Fannyn salaisuuden hän huomasi, että jotain oli tehtävä; hänen ei auttanut enää rauhassa odottaa ja katsoa, koska se teki Fannyn onnettomaksi. Tähän loppui hänen epäröintinsä eikä hän enää koskaan sen illan jälkeen antanut periksi kiusaukselle, niin paljon kuin se houkuttelikin häntä, kuten olisi houkutellut ketä tahansa nuorta tyttöä, jossa on hitunenkaan ikuista Eevaa. Niinpä hän päivästä toiseen laahusti ikäviä syrjäkatuja ja ikävöi päivänpaisteista puistikkoa ja kasvoja, jotka aina kirkastuivat hänet nähdessään.

Lauantaina Polly lähti tapansa mukaan käymään Beckyn ja Bessyn luona, mutta ei malttanut olla matkan varrella poikkeamatta Shaw'lla jättääkseen Fannylle pienen käärön, vaikka tiesikin että talossa oli parhaillaan vierailuaika. Astuessaan sisään ja aikoessaan kipaista yläkertaan tervehtimään Fannyä, mikäli tämä sattuisi oleminaan yksin, hän huomasi kaksi miesten hattua hallin pöydällä.

— Kuka täällä on, Katy?

— Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi, Polly-neiti?

— En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois niin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä. Mutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että silmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla löntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä päätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui melkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:

— Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta, tietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein kaipaa eikä siihen ole oikeutta.

Hassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö, joka yritti täyttää velvollisuutensa.

— Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä missä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat ulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly kääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli siihen aikaan päiväkävelyllä.

Lapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin kevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he eivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin rattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen plyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan alkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti toinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset, koetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.

— Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin Willy ja Flossy, sanoi hoitaja.

— Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua. Mene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen, heitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti pikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.

— Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule pois, tuhma tyttö.

Kun kovasydäminen palvelija oli kiskaissut pikku Didon mukaansa purppurasääryksisen yritettyä turhaan kiinnittää tytön huomiota puoleensa, naurahti Polly yksikseen.

— Aikaisinpa se vanha tarina alkaakin!

Näytti kuin kevätilma olisi tuoreen ruohon ja ensimmäisten voikukkien ohella herättänyt henkiin kaikenlaista muutakin hellyttävää, sillä kävellessään katua pitkin Polly sai monta muistutusta tuosta vanhasta tarinasta, jonka hän halusi unohtaa.

Eräässä kadunkulmassa tummasilmäinen koulupoika ja punaposkinen koulutyttö olivat juuri eroamassa. Poika luovutti vastahakoisesti tytön nuottivihon.

— Älä vain unohda, sanoi poika katsoen ujosti kirkkaisiin silmiin, jotka tanssivat ilosta, kun tyttö punastuen ja hymyillen vastasi nuhtelevasti:

— En tietenkään!

— Tähän asti teidän tarinanne on sujunut hyvin, päättyköön se myös hyvin, toivoi Polly sydämestään, kun näki pojan marssivan tiehensä iloisesti vihellellen aivan kuin tämän olisi täytynyt saada purkaa mielihyväänsä, etteivät takin napit olisi joutuneet vaaraan. Tyttö puolestaan hyppeli kotinsa portailla kuin olisi harjoitellut iloista tanssia, jonka oli luvannut pitää mielessään.

Hiukan myöhemmin Polly sivuutti tutun vastakihlautuneen parin, joka käveli käsi kädessä ylpeän ja autuaan näköisenä.

— Taivas, miten onnellisilta he näyttävät! hän ajatteli jatkaessaan matkaansa ja tuumi apeana, mahtoiko hänen vuoronsa tulla koskaan.

Polly piristyi nähtyään äidillisen näköisen naisen astuvan sisään eräästä ovesta ja soman lapsiparven heittäytyvän hänen syliinsä ja riistävän riemusta kiljuen kääröt hänen käsistään. Kun Polly hetken perästä oli kulkenut harmaantuneen pariskunnan ohi, joka käveli verkkaan päivänpaisteessa, hänestä tuntui vieläkin paremmalta, ja hän oli hyvillään nähdessään näin onnellisen päätöksen tarinalle, jota oli matkansa varrella seuraillut. Mutta samassa vallaton lemmenjumala lennätti herra Sydneyn Pollyn rinnalle aivan kuin olisi halunnut yllättää hänet heikkona hetkenä tai kenties antaa hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Polly ei lainkaan tajunnut miten hän siihen ilmestyi, siinä hän vain oli punaisena ja vähän hengästyneenä, mutta niin mielissään tapaamisesta, ettei Polly hennonut olla kylmän torjuva, kuten oli päättänyt, jos he sattumoisin kohtaisivat.

— Kauhean lämmintä, eikö totta? sanoi Sydney käteltyään Pollyä ja sovitettuaan entiseen tapaan askelensa samaan tahtiin.

— Niinpä näkyy. Ja Polly nauroi silmät äkkiä tuikkien. Hän ei kerta kaikkiaan voinut olla iloitsematta Sydneyn tapaamisesta varsinkaan nyt, kun tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.

— Ettekö enää annakaan tunteja Rotheilla? kysyi Sydney vaihtaen puheenaihetta.

— Annan.

— Käytte siellä siis entiseen tapaan?

— Käyn.

— Sitten on kumma, miten pääsette livahtamaan sinne.

— Yhtä kumma kuin teidän äkillinen ilmestymisenne tähän vierelleni.

— Näin teidät Shaw'n ikkunasta ja rohkenin lähteä juoksemaan perässänne sivukatuja pitkin, sanoi Sydney nauraen.

— Samaa tietä minäkin pääsin Rothille, vastasi Polly. Hän ei ollut aikonut kertoa sitä, mutta Sydneyn suoruus oli niin vastustamatonta, että hän unohti aikeensa.

— Sitä kautta ei ole läheskään yhtä hauska kulkea kuin puistotietä.

— Ei olekaan, mutta väliin kyllästyy kävelemään samaa reittiä ja haluaa kokeilla uutta.

Polly ei sanonut sitä oikein luontevasti, ja Sydney vilkaisi häneen kysyessään:

— Onko teillä tapana kyllästyä vanhoihin ystäviinnekin, Polly-neiti?

— Ei usein, mutta…, siihen hän lopetti, sillä pelätessään näyttävänsä kiittämättömältä ja tylyltä hän melkein toivoi, ettei Sydney huomaisi äskeistä viittausta, vaikka se olikin sanottu tarkoituksellisesti.

Oli hetken ajan uhkaavan äänetöntä, kunnes Polly puhkesi kysymään:

— Mitä Fannylle kuuluu?

— Hän on häkellyttävä kuten aina. Tiedättekö, olen hiukan pettynyt, kun hän ei näytä kehittyvän edukseen vuosien mittaan, sanoi Sydney ikään kuin olisi ilahtunut uudesta puheenaiheesta.

— Ette ole koskaan nähnyt häntä parhaimmillaan. Hän vain yrittää häkellyttää ihmisiä kätkeäkseen todellisen minänsä. Mutta minä tunnen hänet ja vakuutan, että hän kehittyy koko ajan. Hän koettaa korjata virheensä, vaikkei tahdo myöntää sitä, ja hän hämmästyttää teidät vielä kerran hyvillä ominaisuuksillaan.

Polly puhui sydämellisesti, ja Sydney katsoi häntä aivan kuin olisi mieltynyt enemmän itse puolustajaan kuin esitettyyn puolustukseen.

— Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset näyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä niin miellyttävä paikka.

— Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen koettelemuksiani ja olen kiittämätön.

— Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?

Sydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly uskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse ilmaisi.

— Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi minulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä vaikeuksiaan.

— Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui hiusmartoa myöten.

— Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.

— Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela nuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.

— On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa, varsinkin tähän aikaan vuodesta.

Voi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut toisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut narri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja hän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja kuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin yhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen nopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän päätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia. Pollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa kasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti:

— Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi viikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.

— Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni sitten hämmentyneenä.

Hän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian teeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen. Sydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:

— Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen kauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille juorunaihetta.

— Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten puraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas hämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut ratsastaja, joka tervehti heitä.

— Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja katseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja tämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja häntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:

— Hyvästi, Polly.

Polly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että hänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt vastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta Sydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä välittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan ensimmäiset torjuvat sanat.

Polly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno tosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että Sydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet matkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia eikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat huolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten suruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin haikeat kyynelet tai valitukset.

Hän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään, sillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä matkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen. Niinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi saavansa tämän uskoutumaan.

— Mitä sinä olet puuhaillut viime aikoina? kysyi Fan muina miehinä.

— Liehunut entiseen tapaan. Entä mitä sinulle kuuluu? vastasi Polly. Hän tiesi jotakin olevan tulossa ja oli melkein iloinen, että kohta kaikki olisi ohi.

— Ei mitään erityistä. Trix kohtelee Tomia häpeällisesti ja Tom alistuu siihen kuin lammas. Minä olen kehottanut häntä purkamaan kihlauksen päästäkseen koko jutusta, mutta hän ei tahdo, koska Trixiä on jo kerran petetty, ja se on Tomista halpamaista.

— Ehkä Trix itse purkaa kihlauksen?

— Aivan varmasti, heti kun vain joku parempi ilmaantuu näköpiiriin. Mutta Trix alkaa vanheta, enkä yhtään ihmettele, vaikka hän pitäisi Tomin sanasta kiinni pelkkää häijyyttään ellei muuten.

— Tom parka, mikä kohtalo! surkutteli Polly saamatta kuitenkaan ääneensä sitä leikillistä sävyä, jota oli tarkoittanut. Peittääkseen epäonnistumistaan hän naurahti ja jatkoi kiireesti: — Jos sanot Trixiä vanhaksi jo kolmenkolmatta ikäisenä, niin mitä me sitten olemmekaan viisikolmattavuotiaina?

— Joutavaa hyllylle varastoitua tavaraa! Minusta alkaakin jo tuntua siltä, koska en saa enää osakseni puoliakaan entisestä huomiosta, ja eräänä iltana kuulin Maudin ja Gracen keskustelevan, miksi vanhat tytöt eivät pysy kotona ja anna heille tilaa.

— Miten Maud jaksaa?

— Mainiosti, mutta hänellä on niin kummallinen maku ja merkillisiä ajatuksia, että olen aivan huolestunut. Hän häärii mielellään keittiössä ja vihaa lukemista ja sanoi Vincentien kuullen, että hänestä olisi hirmuisen hupaisaa kierrellä kerjuulla pussi kädessä, jotta näkisi mitä saisi siihen.

— Minnie halusi kerran olla kyyhkynen, jotta saisi pulikoida rapakossa eikä tarvitsisi pitää kalosseja.

— Tosiaan! Milloin hänen enonsa mahtaa palata? kysyi Fanny malttamattomasti tarttuen riemastuneena Pollyn tarjoamaan tilaisuuteen.

— En tiedä.

— Etkä taida välittääkään, senkin kovasydäminen olento.

— Mitä oikein tarkoitat?

— Enhän minä ole sokea, rakas Polly, eikä Tom liioin. Kun herrasmies lähtee äkkiä vierailulta ja syöksyy nuoren naisen perään ja kun hänet sitten nähdään puiston rauhallisimmassa nurkkauksessa pitelemässä samaisen naisen kättä ja kun tämä herrasmies sitten lähtee välittömästi matkalle, silloin me kyllä tiedämme mitä se merkitsee, ellet sinä tietäisikään.

— Tahtoisinpa kuulla, kuka tämän kauniin jutun on keksinyt? tiukkasi Polly Fannyn pysähtyessä hengästyneenä.

— Älä nyt teeskentele, Polly, vaan kerro kiltisti, kosiko hän sinua?

— Ei, ei hän kosinut.

— Luuletko, että hän aikoo kosia?

— Tuskin hän ikinä sanoo minulle enää sanaakaan.

— Olenpa totisesti hämmästynyt! Ja Fanny veti pitkään henkeään ihan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:

— Mutta etkö sinä rakasta häntä, Polly?

— En.

— Onko se totta?

— On.

Kumpikaan heistä ei puhunut vähään aikaan, mutta toisen sydän löi iloisesti, ja hämärä peitti hyvin onnelliset kasvot.

— Luuletko, että hän pitää sinusta? kysyi Fanny hetken kuluttua. — En tahtoisi olla utelias, mutta olen ollut huomaavinani jotain sellaista.

— En osaa sanoa, mutta vaikka pitäisikin, hänen mieltymyksensä on vain ohimenevää ja hän pääsee siitä pian irti.

— Kerro nyt kaikki. Olen kauhean kiinnostunut ja tiedän, että jotain on tapahtunut. Kuulen sen äänestäsi, vaikka en näekään kasvojasi.

— Muistatko kun luettuamme erään Edgeworthin romaanin keskustelimme, olisiko estettävä ihailijaa ilmaisemasta tunteitaan, ellei rakastanut häntä.

— Muistan.

— Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli ainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin, mikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt toiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua, sillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen, että hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään enemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.

— Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.

— Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa lähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai hänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin usein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi ja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain itserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.

— Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen vuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.

— En voi myydä itseäni toimeentulosta.

— Taivas, mikä ajatus!

— Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän nykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän kummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä soitonopettajana koko elämäni.

— Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja toivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi ja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli vaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.

— Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi Polly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin mitä sydänsuru merkitsi.

— Jokin painaa sinua, Polly, mutta mikä? Luota minuun, niin kuin minäkin sinuun, sanoi Fan hellästi. Kylmyys, jota hän tosin oli koettanut salata Pollylta, oli sulanut äkillisessä päivänpaisteessa, jonka hän oli saanut lahjaksi.

— Luotatko aina? kysyi Polly nojautuen eteenpäin. Hän toivoi hartaasti voittavansa takaisin entisen kiintymyksen ja luottamuksen, jotka olivat liian arvokkaat vaihdettaviksi ohimenevään mieltymykseen tai hedelmättömään 'pyydystämisen' kunniaan. Fan ymmärsi nyt koko asian ja heittäytyi Pollyn syliin ja sanoi kiitollisuudesta itkien:

— Voi, Polly kiltti! Teitkö sinä sen minun tähteni? Polly rutisti häntä lujemmin ja sanoi lempeästi:

— En halunnut, että joku ihailija rikkoisi ystävyytemme, mikäli se minusta riippuisi.

15

KUPERKEIKKOJA

Tullessaan Shaw'lle eräänä iltapäivänä Polly tapasi Maudin istumassa portailla huolestuneen näköisenä.

— Voi, Polly, hauska että tulit! huudahti Maud ja ryntäsi avosylin häntä vastaan.

— Mikä hätänä, kultaseni?

— En tiedä. Jotain kauheaa on varmasti tapahtunut, sillä äiti ja Fan istuvat ylhäällä itkemässä, isä on sulkeutunut kirjastoon ja Tom raivoaa kuin peto ruokailuhuoneessa.

— Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi tai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä noin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä toin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin onnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot olivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.

— Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä on tapahtunut, vastasi Maud. — Se on varmasti jotain kauheata, sillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli siellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin mennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja kummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta hän lukitsi ovensa ja sanoi: "Ei tällä kertaa, typykkä!" Silloin minä istahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä juoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: "Mene tiehesi äläkä häiritse!" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi, voi! Kaikki on niin kummallista.

Maud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille lohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen pelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin. Pelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti, sillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu, oli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien hoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys, häpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa mukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen lapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.

— Hei, Polly! hän tokaisi.

— Mitä kuuluu? vastasi Polly.

— Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo tenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin hän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti nyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.

— Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka leivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud pyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.

— Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.

— Jos suinkin voin, vastasi Polly.

Maud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen, jossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi 'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä hän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen saadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi riemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia kuin levottoman Tomin.

— No, mikä sinulla on hätänä? kysyi Polly käyden suoraan asiaan.

— Arvaa!

— Olet ajanut hevosesi kuoliaaksi kilpa-ajoissa.

— Pahempaa.

— Sinä olet saanut taas varoituksen.

— Pahempaa, pahempaa.

— Trix on karannut jonkun kanssa, sanoi Polly syvään henkäisten.

— Paljon pahempaa.

— Voi, Tom, et kai vain ole piessyt tai ampunut ketään?

— Vähältä piti, etten pamauttanut omaan otsaani, mutta kuten näet, tässä sitä ollaan.

— En minä sitten arvaa. Sano pian!

— Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle nähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen hämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken päästä vakavasti:

— Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.

— Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään epätoivosta ähkien.

— Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.

— En voi.

— No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se peruuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?

— Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja iskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin ehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja kiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt saan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes odottamaan potkuja vaan lähdin itse.

— Mitä isäsi sanoo?

— Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on —. Tom vaikeni ja seisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin totuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset kepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.

— Minulla on kamalan paljon velkoja, joista ukko ei tiedä mitään.

— Voi, Tom, kuinka olet saattanut?

— Tiedän, että olen ollut mieletön tuhlari, ja olen hurjan pahoillani, mutta ei se paranna asiaa. Minun on tunnustettava syntini ukkoraiskalle ja siinä se kurjuus onkin.

Toisessa tilanteessa Polly olisi nauranut Tomin ilmeiden ja puhetyylin väliselle vastakohdalle, mutta tämä tuntui katuvan nyt niin vilpittömästi, että ukkoraiskakin kuulosti suorastaan liikuttavalta.

— Tietysti hän raivostuu. Mutta kyllä hän auttaa sinua. Fan on kertonut, että hän on aina auttanut.

— Sehän se pahinta onkin. Hän on maksanut velkojani jo niin monta kertaa, että sanoi viimeksi minun saavan selviytyä omin neuvoin, jos vielä kerran joutuisin kiipeliin, koska hänen kärsivällisyytensä ja kukkaronsa ei sietänyt enempää. Päätinkin ruveta oikein mallikelpoiseksi, mutta tässä sitä ollaan entistä pahemmassa liemessä. Viime lukukaudella en puhunut asioistani isälle, koska hän oli niin huolissaan noiden laivojen menetyksestä, ja nyt on kasaantunut velkoja ihan kirotusti.

— Mihin sinä sitten olet syytänyt niin paljon rahaa?

— Kun itsekään tietäisin!

— Etkö sitten mitenkään voi maksaa velkojasi?

— Millä minä maksan, kun ei ole penniäkään rahaa. Ei tässä auta muu kuin ruveta pelaamaan.

— Ei taivaan tähden! huudahti Polly. — Myy ennen hevosesi, hän jatkoi hetken mietittyään.

— Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän ajoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.

— Eikö se riittänyt velkoihisi?

— Ei puoliinkaan.

— Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?

— Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat niin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta silmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!

Tom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi kävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi kätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti kauhistuttavalta.

— Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää äänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.

— Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa isällesi.

— Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos kertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että Fan tai pikemminkin sinä ensin valmistelisit häntä. Minä en millään voi heti pamauttaa hänelle koko totuutta.

— Sinä siis lähettäisit minut kertomaan? sanoi Polly huuliaan nyrpistäen ja katsoi Tomiin niin, että tämä olisi nähnyt hänen sinisten silmiensä säihkyvän, ellei olisi seissyt selin ikkunan ääressä.

— Niin juuri, koska hän niin pitää sinusta, vastasi Tom hitaasti. — Me kaikki luotamme sinuun, olet kuin perheenjäsen, joten se tuntuisi ihan luonnolliselta. Kerrot vain, että minut on erotettu tai mitä parhaaksi näet. Sitten minä tulen sisään ja asia on selvä.

Polly nousi ja meni ovelle sanaakaan sanomatta. Tom näki vilaukselta hänen kasvonsa ja kysyi hätäisesti:

— Eikö se ollutkaan sinusta hyvä ajatus?

— Ei.

— Miksei? Etkö usko että hänestä olisi mukavampaa kuulla uutinen taitavasti tarjottuna eikä minun töksäyttämänäni?

— Minä tiedän isäsi mieluimmin näkevän, että hänen oma poikansa kertoo totuuden kuin mies eikä lähetä tyttöä esittämään asiaa, jota itse pelkää kertoa.

Tom hämmästyi tästä purkauksesta, aivan kuin olisi äkkiä saanut korvapuustin. Vilkaistuaan Pollyn kiihtyneisiin kasvoihin hän näytti vasta tajuavan, että oli oikeastaan aikonut kätkeytyä tämän selän taakse.

— Tule takaisin, Polly, hän sanoi punastuen ja marssi huoneesta sen näköisenä kuin olisi mennyt suoraan mestauslavalle. Tom parkaa oli näet aina opetettu pelkäämään isää, eikä hän ollut vieläkään vapautunut arastelustaan.

Polly istahti tuolille ja näytti sekä tyytyväiseltä että huolestuneelta. — Toivottavasti menettelin oikein, hän tuumi. — En haluaisi nähdä hänen pakoilevan velvollisuuttaan ja näyttävän pelkurilta. Hän ei kuitenkaan ole sitä maata; hän ei vain tullut ajatelleeksi millaiselta hänen käyttäytymisensä täytyi tuntua minusta. Enkä ihmettele yhtään, vaikka hän onkin peloissaan, sillä herra Shaw on varsin ankara poika paralle. Mitä ihmettä me tekisimme, jos Will joutuisi tällaiseen kiipeliin. Onneksi hän on niin köyhä, että hänen on pakko pysyä aisoissa. Ja siitä minä olenkin mielissäni!

Sitten hän istui hiljaa raolleen jääneen oven vieressä ja kuuli hallin poikki Tomin äänen. Polly toivoi sydämestään, ettei Tomilla olisi kovin tukalaa. Tämä tuntui kertovan asiansa yhtä päätä nopeasti ja kangertelematta. Sitten Polly kuuli herra Shaw'n matalan äänen, ja noiden muutamien sanojen johdosta Tom huudahti hämmästyneenä. Koska Polly ei voinut erottaa sanoja, hän ihmetteli huolestuneena, mitä miesten välillä mahtoi tapahtua. Tomin huudahdusta seurasi hiljaisuus, kunnes herra Shaw alkoi puhua, ja hän puhui vakavalla äänellä, joka niin täysin erosi siitä vihanpurkauksesta, jota Polly oli odottanut, että hän tuli entistä huolestuneemmaksi. Herra Shaw'lla oli tapana "läksyttää Tomia ensin ja antaa sitten anteeksi", kuten Maud sanoi. Hetken päästä Tom tuntui kiihkeästi kyselevän jotakin, ja hänelle vastattiin lyhyesti. Sitten tuli haudanhiljaista, ulkoa kuului vain kevätsateen hiljainen rapina. Äkkiä Polly kuuli liikettä ja Tomin sanovan:

— Anna minun kutsua Polly tänne! Ja Tom tuli Pollyn luo niin kalpeana ja kurjan näköisenä, että tämä oikein säikähti.

— Mene puhumaan hänelle. Minä en voi. Isä parka, olisinpa vain tiennyt! Pollyn kauhuksi Tom heittäytyi tuolille ja painoi päänsä pöytää vasten kuin ylivoimaisen iskun murtamana.

— Voi, Tom, mitä on tapahtunut? sanoi Polly rientäen tyrmistyneenä Tomin luo.

Päätään nostamatta Tom vastasi tukahtuneesti:

— Vararikko. Olemme puilla paljailla, ja huomenna sen tietävät jo kaikki.

Polly jäi hetkeksi Tomin tuolin taa, sillä uutinen salpasi häneltä melkein hengen. Tuntui kuin olisi tullut maailmanloppu, sillä hänestä vararikko oli käsittämättömän hirveää.

— Ovatko asiat niin huonosti? hän kysyi hiljaa, kun ei voinut enää ääneti katsella Tomin epätoivoa.

— Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt parhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on mennyttä miestä.

— Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly käsiään puristaen ja rupesi itkemään. — Kuinka hän jaksaa kestää sen?

— Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot punaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti pitää kurissa. — Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän on yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli ylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se on kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa sanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton helpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.

— Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis suunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin tulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.

— Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin, hän näet "ei raskinut ryöstää tytöiltään", kuten hän sanoi, ja siksi he eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin silmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen huulensa samalla värisemään.

— Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi Polly, jota painoi voimattomuudentunne.

— Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle. Sinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään enimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain kiusaksi.

— Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli hetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.

— Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain: "Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä." Ja sitten hän kertoi oman uutisensa.

— Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly tyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa:

— Sehän se masentaakin! Juuri kun minun pitäisi olla hänen tukensa ja turvansa, annankin hänelle taakaksi omat velkani ja häpeäni, eikä hän sano moitteen sanaa. Minä en kestä sitä! Ja Tomin ääni laski taas, Polly oli kuulevinaan nyyhkytystä, joka pyrki esille, vaikka Tom miehekkäästi yritti tukahduttaa sen.

Tomin nyyhkytys tuotti Pollylle enemmän tuskaa kuin kymmenet vararikot ja erottamiset. Hänen oli mahdotonta olla laskematta kättään hellästi Tomin hiuksille ja samalla hän ilokseen huomasi, miten ruskeiksi hänen kiharansa olivat muuttuneet ja miten pehmeitä ne olivat. Murheestaan huolimatta hän sillä hetkellä tunsi iloa, sillä hänet oli luotu lohduttamaan; ja tarvinnee tuskin mainita, että hän rakasti Tom-heittiötä koko sydämestään. Hän myönsi, että se oli nurinkurista mutta auttamatonta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää tunnettaan. Hän vain tiesi rakastavansa Tomia tämän vioista huolimatta ja vaikka Tom ei välittänyt hänestä ja oli sitä paitsi kihloissa.

Polly oli oppinut rakastamaan Tomia sinä kesänä, jolloin tämä vieraili Pollyn kotona. Se tapahtui ennen kuin Trix nappasi hänet. Kun Polly sitten kuuli uutisesta, hän ei voinut heti lakata rakastamasta, vaikka velvollisuudesta koettikin. Trixin ja Tomin kihlaus oli yhtä farssia, ja vaikka hän ei ottanut koskaan sitä oikein vakavasti, hän kätki visusti omat tunteensa ja yritti unohtaa ne toivoen samalla rakkautensa joko kuolevan kokonaan tai saavan lopulta oikeuden elää. Ei hän oikeastaan ollut kovin onnetonkaan, sillä oikea kärsivällisyys, työ ja terve järki ojensivat auttavan kätensä ja toivo antoi uutta voimaa. Mutta milloin joku sattui sanomaan, että Trix ei luovu Tomista tai että Tom välitti Trixistä enemmän kuin luultiinkaan, Pollyyn koski kipeästi, ja hänestä tuntui ettei voisi kestää sitä. Mutta aina hän huomasi kestävänsä.

Nytkään Polly ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä suuresti rakastamaansa hairahtuvaa huimapäätä kohtaan eikä voinut olla elättelemättä vähäistä toivoa mielessään. — Jos Trix halusi vain Tomin rahoja, hän voisi nyt hylätä Tomin, kun tämä on pennitön. Mutta minä sen sijaan rakastan Tomia entistä enemmän kun hän on köyhä.

Kun näin lämpimät tunteet täyttivät Pollyn sydämen, ei ollut kumma, että hänen kädellään oli rauhoittava vaikutus ja pari sipaisua riitti tyynnyttämään Tomin hartiat. Niiskutuksen hiljennyttyä saattoi päätellä, että kaikki olisi ollut taas hyvin, jos Tom vain kenenkään näkemättä olisi voinut kuivata kyynelensä.

Polly tuntui arvaavan Tomin ajatukset, sillä työntäessään puhtaan nenäliinan tämän puoliavoimeen kouraan hän sanoi:

— Nyt minä menen isäsi luo. Hän sipaisi hyvästiksi Tomin päätä niin lohduttavasti, että Tom toivoi sipaisun toistuvan.

Kun hän hallissa pysähtyi hetkeksi rauhoittaakseen mieltään, kutsui Maud häntä yläkerrasta. Ajatellen että naiset saattoivat tarvita häntä vielä kipeämmin kuin miehet, hän juoksi yläkertaan ja tapasi Fanin huoneessaan odottamassa.

— Äitirukka nukahti pelkästä uupumuksesta. Voimme jutella täällä häiritsemättä häntä, sanoi Fan ottaen ystävänsä vastaan niin tyynenä, että Polly aivan hämmästyi.

— Antakaa minunkin tulla, en minä häiritse teitä. On kurjaa, kun minut työnnetään vain ovesta ulos ja joka puolella itketään ja jutellaan lukkojen takana enkä minä tiedä mistään mitään, pyysi Maud rukoilevalla äänellä.

— Sinähän tiedät jo. Minä kerroin hänelle, Polly, sanoi Fan heidän istuutuessaan vierekkäin; Maud puolestaan kipusi vuoteelle voidakseen hautautua tyynyihin, mikäli tarve vaati.

— Hauskaa, että otat asian noin järkevästi, kultaseni. Pelkäsin sinun masentuvan ihan kokonaan, sanoi Polly, joka nyt huomasi, että Fanin katse hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta oli kiihtynyt ja hänen poskensa hehkuivat kuumeisesti.

— Saat nähdä, että minä vielä valittelen ja vaikeroin. Ensin aivan lamaannuin uutisesta, mutta nyt se saattaa minut kiihdyksiin. Oikeastaan pitäisi surra kovasti isäparan takia, ja minä olen tosiaan murheissani. Tuntuu tietysti kauhean pahalta, mutta tavallaan kuitenkin olen iloinen, että kävi niin kuin kävi, sillä nyt minun on pakko unohtaa itseni ja ruveta tekemään jotain.

Fan katsoi maahan ja punastui puhuessaan, mutta Polly ymmärsi, miksi hän tahtoi unohtaa itsensä, ja kietoi kätensä Fanin ympäri niin hellän myötätuntoisesti, ettei Fan olisi voinut odottaa sellaista.

— Ehkeivät asiat ole niin huonolla tolalla kuin näyttää. Minä en paljon ymmärrä näistä asioista, mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat tehneet vararikon ja elävät silti entiseen tapaan.

— Meille ei kylläkään käy niin. Isä aikoo luopua kaikesta, sillä hän ei halua että häntä voitaisiin syyttää mistään. Äiti ei menetä pientä omaisuuttaan, sillä se erotettiin hänelle. Äiti liikuttui siitä kovasti. Häntä kammottaa köyhyys vielä enemmän kuin minua, mutta silti hän pyysi isää ottamaan rahansa, jos se vain auttaisi. Isä oli iloinen tarjouksesta, mutta sanoi, ettei mikään saanut häntä ottamaan rahoja, sillä ne eivät auttaisi paljon, mutta riittäisivät varjelemaan äitiä pahimmalta puutteelta.

— Tiedätkö mitä isäsi aikoo nyt tehdä? kysyi Polly huolestuneena.

— Hän ei ole ehtinyt vielä suunnitella, mutta ainakin hän aikoo mahdollisimman pian ottaa haltuunsa isoäidille kuuluneen pikku talon, koska hänestä ei ole oikein, että vararikkoinen asuu näin laveasti.

— Minusta ei ole ikävää muuttaa, sillä minä pidän siitä pikku talosta. Siellä on puutarha ja semmoinen mukava huone, jossa on kolminurkkainen vaatekaappi, ja sitä minä olen aina halunnut itselleni. Jos siinä on kaikki, ei vararikko olekaan niin kauheaa, jutteli Maud, joka näki asiat valoisasti.

— Odotahan, lapsiparka, kun ei ole enää vaunuja eikä kauniita vaatteita eikä palvelijoita ja kaikesta on puutetta, niin jopas ääni muuttuu kellossa, sanoi Fan, jonka käsitykset vararikosta olivat perin synkät.

— Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.

— Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja näytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken minkä omisti.

— He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne, eivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi! On halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin kätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli nostattanut silmiin.

Mutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä ryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n velkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa uhattaisiin.

— Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme taloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.

Mutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti riemuissaan:

— Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta. Minä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan, ja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy. Voi, miten hauskaa!

— Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja pölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan kuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja punaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita, kun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain lakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.

— Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan taloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.

— Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly nauraen merkitsevästi.

Fan hymähti, mutta vakavoitui pian. — Tämä muuttaa kaiken. Vanhat ystävät hylkäävät minut kuten mekin hylkäsimme Mertonit, kun heidän isänsä teki vararikon, ja nyt minun toiveeni on murskana.

— En usko sitä. Oikeat ystävät eivät hylkää sinua, ja nyt saat nähdä, ketkä ovat oikeita ystäviäsi. Tiedän ainakin yhden, joka on entistä ystävällisempi.

— Luuletko tosiaan, Polly? Ja Fanin silmät sumenivat äkkiä kyynelistä.

— Minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Itseään. Polly ei välitä, vaikka olemmekin köyhiä, sillä hän pitää kerjäläisistä.

— Sitäkö sinä tarkoititkin? Fan kysyi kiihkeästi.

— En, vaan paljon parempaa ja rakkaampaa ystävää kuin minä, vastasi Polly nipistäen Fania poskesta, joka lehahti punaiseksi. — Häntä et ikinä arvaa, Maud, älä koetakaan. Suunnittele sinä vain, miten sisustat hauskan kolminurkkaisen vaatekaappisi.

Kaappi täytti heti Maudin ajatukset, ja niin isot tytöt selvisivät Maudista. He alkoivat vakavasti keskustella äkillisestä muutoksesta, ja Polly hämmästyi sitä voimaa ja järkevyyttä, jota Fan osoitti. Polly oli vielä liian tietämätön rakkauden mahdista eikä aluksi tajunnut sen olevan syynä ystävänsä kärsivällisyyteen ja uljuuteen. Mutta hän iloitsi muutoksesta ja tunsi, että hänen ennustuksensa vielä kävisi toteen. Äkkiä Maud unohti uuden kaappinsa ja esitti varsin yllättävän kysymyksen:

— Saavatko vararikon tehneet miehet — Maud piti tästä uudesta sanasta — aina kohtauksen?

— Hyvänen aika, ei toki! Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi, huudahti Polly.

— Mutta herra Mertonhan sai, ja minä rupesin ajattelemaan, että ehkä isäkin tuolla alhaalla saa samanlaisen kohtauksen, ja minua alkoi pelottaa.

— Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei kumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä meidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin 'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.

— Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi Polly.

— Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin hänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:

— Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene vain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä enemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.

— Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon, että olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon, selitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.

— Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen Pollyn mukaansa.

— Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly seuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin perheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.

Kirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt, sillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly avasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli tehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja herra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen vanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni sitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni hellyydestä värähtäen:

— Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.

Herra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla ennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja painoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu lohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti. Itsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan, kuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan sairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi, mitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä taakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana Maud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon kimaltaessa hänen nykerönenällään:

— Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania kotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!

Herra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen tuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta onnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra Shaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:

— Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?

Samassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista hellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä kolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:

— Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?

— Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?

— Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä hän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä jostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin näyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä korjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun naulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan herättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö' lämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi ollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen pienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen vertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia hartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.

Tom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli kadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli tyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: "Iske vain, minä en pelkää!" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti tuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin näkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:

— Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja sanoi:

— Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn takaisin työhuoneeseen.

He keskustelivat siellä pitkään, sillä yhteinen huoli näytti lämmittävän ja vahvistavan perheenjäsenten välistä rakkautta ja luottamusta. Ja kun herra Shaw selitti nuorille helppotajuisesta miten hänen liikeasiansa olivat sotkeutuneet, jokainen soimasi itseään, kun oli elänyt niin huolettomasti pilvien kerääntyessä ja antanut isäparan ottaa yksin vastaan rajuilman. Mutta nyt kun salaman iskettyä oli toinnuttu ensi säikähdyksestä ja havaittu, ettei se ollutkaan tappanut, he alkoivat vararikosta puhuessaan tuntea pelonsekaista helpotusta ja kiihtymystä, rohkaisivat toisiaan ja olivat erittäin ystävällisiä, kuten ihmiset, jotka äkillinen sadekuuro pakottaa etsimään suojaa saman katon alta.

Se oli vakava keskustelu, mutta ei sentään murheellinen, sillä lasten yllättävä myötätunto lohdutti suuresti herra Shaw'ta. Yrittäessään isänsä vuoksi pysyä reippaalla mielellä lapset huomasivat, että romahduksen saattoi kyllä kestää. Silloin tällöin he nauroivatkin, sillä tietämättömyydessään tytöt esittivät hassuja kysymyksiä ja Tom yhtä hullunkurisia ja epäliikemiesmäisiä suunnitelmia. Ja Maudkin nauratti heitä sanoessaan totisena tulevaisuuden kaavailujen jälkeen:

— Nyt en enää sure. Luulin ihan että minun oli lähdettävä kerjuulle kori kädessä ja vanha huivi päässä, silloin kun isä kertoi, että meidän täytyy luopua kaikesta ja äiti sanoi meitä kerjäläisiksi. Kerran minä kyllä puhuin, että kerjäläistyttönä olisi mukavaa olla, mutta en minä sittenkään taitaisi pitää siitä, sillä inhoan kuivuneita kannikoita ja kylmiä perunoita enkä haluaisi Gracen ja muiden tyttöjen näkevän miten hiiviskelen takapihoissa.

— Pikku typykkäni ei ikinä tarvitse joutua sellaiseen tilanteeseen mikäli minusta riippuu, sanoi herra Shaw vetäen Maudin lähemmäksi itseään silmissään niin hellä katse, että Maud painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja sanoi:

— Mutta kyllä minä lähtisin, jos sinä tahtoisit, isä, sillä haluaisin hirveän mielelläni auttaa sinua.

— Niin minäkin, huudahti Fan miettien samalla miltä tuntuisi pitää käännettyjä silkkipukuja ja pestyjä käsineitä.

Tom ei sanonut mitään, veti vain lähemmäksi paperin, joka oli täynnä isän laskelmia, mutta numerot alkoivat pian hyppiä hänen päässään, kun hän yritti perehtyä niihin halutessaan osoittaa palavaa auttamisintoaan.

— Kyllä me selviämme, lapset, älkää yhtään surko, mutta vastuksiin ja harmeihin saatte kyllä varautua. Kätkekää ylpeytenne ja muistakaa, ettei häpeällistä ole köyhyys vaan epärehellisyys.

Polly oli aina pitänyt ystävällisestä herra Shaw'sta, mutta nyt hän kunnioitti häntä ja tunsi tehneensä hänelle vääryyttä kuvitellessaan, ettei hän välittänyt muusta kuin rikastumisesta.

— En yhtään hämmästyisi, vaikka tästä loppujen lopuksi koituisi hyvää koko perheelle. Rouva Shaw'lle se on kovin kolaus, mutta voi hän piristyäkin ja unohtaa jopa hermonsa ja tulla yhtä toimeliaaksi ja onnelliseksi kuin äiti, mietti Polly itsekseen.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, Polly livahti ensimmäisenä huoneesta jättääkseen isän ja lapset keskenään. Mutta hän ei voinut olla viivyttelemättä ovella nähdäkseen, miten hellästi tytöt erosivat isästään. Tom ei sanonut sanaakaan, sillä miehet eivät suutele, syleile tai vuodata kyyneliä ollessaan liikuttuneita. Hän ei osannut muuten ilmaista osanottoaan ja syvää katumustaan kuin puristamalla isänsä kättä kunnioituksen ja kiintymyksen ilme kasvoillaan. Sitten hän syöksyi yläkertaan kuin raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään.

16

VAATEKATSELMUS

Seuraavat viikot opettivat Shaw'n väelle, kuten monille muille perheille ennen heitä, kuinka nopeasti rikkaudet hupenivat kerran alkuun päästyään. Herra Shaw toteutti suunnitelmansa niin hämmästyttävän tarmokkaasti ja kärsivällisesti, että se liikutti hänen ankarimpia saamamiehiäänkin.

Isosta talosta luovuttiin mahdollisimman pian, ja pieni talo otettiin käyttöön. Se sisustettiin mukavaksi rouva Shaw'n vanhanaikaisilla huonekaluilla, jotka olivat jääneet vuokralaisten käyttöön hänen muutettuaan asumaan poikansa luo. Ne tuntuivat nyt isoäidin antamalta lahjalta ja vaikeuksien hetkellä kahta arvokkaammilta.

Huutokaupassa monet koettivat näyttää Shaw'n perheelle, että vaikka se oli menettänytkin omaisuutensa, ystävät olivat sentään jäljellä. Eräs heistä huusi Fannyn pianon ja lahjoitti sen takaisin, toinen varmisti, että rouva Shaw sai lohdutukseksi joitakin ylellisyystavaroitaan, ja kolmas pelasti herra Shaw'n rakkaimmat kirjat. Niinpä pieni talo ei näyttänytkään alastomalta, sen tekivät kodikkaaksi perheen silmissä ne sirpaleet, jotka osanoton ja hyväntahtoisuuden virrassa olivat pelastuneet haaksirikosta.

Kaikki tuttavat kiirehtivät käymään talossa, ja monien kohdalla kysymyksessä oli todellinen ystävyysvierailu, mutta useimmat saapuivat pelkästä uteliaisuudesta nähdäkseen miten he ottivat asian'. Tällaisia käyntejä oli vaikea kestää, ja monesti Tom käytti hyvin jyrkkää kieltä puhuessaan jostakusta seurapiirinaisesta, joka oli tullut heitä tervehtimään voidakseen vain juoruta näkemästään.

Polly pettyi rouva Shaw'n suhteen, sillä onnettomuus ei ollut suinkaan vaikuttanut häneen edullisesti. Hän heittäytyi heti vuoteen omaksi ja otti vastaan ystävänsä kyynelehtien ja hieno pitsimyssy päässään. Perhettään hän ilahduta kyselemällä surkealla äänellä, milloin hänet viedään vaivaistaloon. Niin koettelevaa aikaa kuin se Fannylle olikin, hän päätyi siihen lopputulokseen, että näissä olosuhteissa äiti ei voinut juuri muuta tehdäkään. Fannyllä itsellään oli kuitenkin aimo annos isän tarmoa, ja hän kantoi uuden taakkansa nurkumatta, sillä olihan hän nyt välttämättömyyden pakosta saanut lopultakin tehtävän, jota oli jo pitkään kaivannut.

Fan parka tiesi talousaskareista yhtä vähän kuin Maudkin, mutta ylpeys ja halu tukea isää pitivät yllä hänen rohkeuttaan. Hän tarttui kuumeisella tarmolla käsiksi töihin, ja juuri kun voima ja rohkeus rupesivat loppumaan, järjestys alkoi pilkistää kaaoksesta. Hänen palkkionaan ja lohtunaan oli koti, jonka hän taitavuudellaan ja huolenpidollaan sai hauskan ja viihtyisän tuntuiseksi.

Vapauduttuaan kerjuullemenon pelostaan Maud mukautui pian vararikkoon ja piti sitä hauskana leikkinä. Hänestä uusi asunto oli kuin iso leikkimökki, jossa hän sai temmeltää mielin määrin. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän pääsi toivomaansa huoneeseen, avasi kolminurkkaisen kaapin ovet ja löysi sieltä pienen kattilan, aivan samanlaisen kuin Pollylla, hänelle koitti hauska aika. Hän alkoi pyyhkiä pölyjä, pestä astioita ja paahtaa leipää aivan kuin kaupungin onnellisin ja toimeliain emäntä. Maud oli perinyt nämä mainiot taipumukset isoäidiltään ja olisi sopinut oivallisesti maanviljelijän tyttäreksi, niin kaupungin kasvatti kuin olikin.

Polly otti uskollisesti osaa kaikkiin perheen muutoksiin auttaen ja rohkaisten milloin tarve vaati. Osat näyttivät vaihtuneen. Polly oli nyt antajana ja Fan saajana, ja kaikki se mikä Fanista tuntui oudolta ja uudelta, oli Pollylle tuttua. Hänen vanhanaikaiset kotoiset taitonsa koituivat nyt Shaw'n perheen mukavuudeksi ja hänen omaksi tyydytyksekseen. Hän ei voinut mielestään tehdä kylliksi osoittaakseen kiitollisuutta menneistä ajoista. Hän raatoi otsa hiessä pitäen kovimpia ja ikävimpiä töitä erikoisvelvollisuutenaan. Muutettaessa hän juoksi uupumatta portaita edestakaisin raahaten painavia tavaroita ja iski sormensa sinelmille mattoja ja ikkunaverhoja naulatessaan; ja rientäessään kellariin katsomaan, olivatko rouva Shaw'n viinit hyvässä tallessa ja kierähtäessään portaita alas nurin niskoin hän tunsi vain maksavansa entistä velkaa, ja kun Tom auttoi hänet ylös, hän ilmoitti mustana kuin nokikolari, että piti tällaisesta työstä.

— Kun olet niin kätevä käsistäsi, tulisitko neuvomaan minua, sillä olen aivan epätoivoinen, sanoi Fan eräänä päivänä, kun Polly tuli taas käymään talossa.

— Mikä nyt hätänä? Koita turkeissa, uuni tukossa vai rokko naapurissa? kysyi Polly heidän astuessaan Fannyn huoneeseen, jossa Maud sovitteli päähänsä vanhoja hattuja.

— Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään päälle pantavaa, aloitti Fanny painokkaasti. — Minulla on ollut niin kiire, etten ole tähän mennessä ennättänyt ajatella sellaisia asioita, ja nyt on jo melkein toukokuu eikä minulla ole ainoatakaan kunnon vaatetta. Ennenhän minä vain menin rouva O'Gradyn luo ja ilmoitin mitä halusin. Hän ompeli kevätpukuni, isä maksoi laskun ja sillä selvä. Nyt olen syventynyt asiaan ja ihan pelästyin kun huomasin, kuinka paljon vaatteeni ovat tulleet maksamaan.

— Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin eräiden toisten tyttöjen, sanoi Polly rohkaisevasti.

— Onhan minulla sentään omatunto; ja joskus hyvä maku on samaa kuin säästäväisyys. Mutta nyt minulla ei tosiaan ole sydäntä pyytää isältä penniäkään, ja kuitenkin minun olisi saatava itselleni vaatteita. Sinä olet mestari suunnittelemaan ja tekemään ihmeitä, niinpä turvaudunkin nyt apuusi ja kysyn: millä tavoin saan loihdituksi tyhjästä kevätasuni?

— Näytähän nyt ensin ne 'tyhjät'. Ota esiin jok'ikinen riepu, jonka omistat, niin katsotaan mitä niistä saa aikaan, sanoi Polly nauttien jo etukäteen puuhasta, sillä hän oli varsin näppärä käsistään ja ahkera käytäntö oli vielä lisännyt tätä naisellista avua.

Fanny veti esiin 'riepunsa' ja hämmästyi niiden määrää, sillä ne peittivät sohvan, vuoteen ja lipaston, ja Maud, joka kaiveli vaatekomeroa, huusi: — Täällä on vielä yksi.

— Tässä tämä masentava ryysykasa on, sanoi Fanny lisätessään läjään vielä haalistuneen musliinipuvun.

— Minusta sinun ryysysi näyttävät hyvin rohkaisevilta, sillä ne ovat hyvää kangasta eikä niissä ole joutavia koristeluja, joita inhoan, koska niillä ei myöhemmin tee kerrassaan mitään. Näytähän, viisi hattua. Pane talvihatut talteen syksyksi, ratko kesähatut ja kolmesta vanhasta me saamme kauniin uuden hatun, elleivät silmäni petä.

— Minä ratkon ja haluan sitten katsella, kun teet niistä uuden hatun. Se on varmasti jännittävää, sanoi Maud, tarttui saksiin ja alkoi innokkaasti hajottaa nukkavierua pikku hattua alkutekijöihinsä.

— Nyt puvut, jatkoi Polly, joka oli kiireesti lajitellut kasat.

— Ole kiltti ja vilkaise vähän tätä, sanoi Fan näyttäen kauhtunutta harmaata kävelypukua.

Polly käänsi sen nurean puolen esiin, jolloin kangas näytti kuin uudelta. Heilutellen vaatetta voitonriemuisesti hän sanoi:

— Katsopas uutta kävelypukuasi. Siihen vain uusi koristenauha, niin olet yhtä hieno kuin ennen vanhaan.

— En ole eläissäni pitänyt käännettyä pukua. Luuletko, että ihmiset tuntevat sen? kysyi Fanny epäilevästi.

— Ei haittaa vaikka tuntisivatkin. Siitä ei voi kukaan sanoa muuta kuin että se on kaunis. Minä olen koko elämäni käyttänyt käännettyjä ja värjättyjä pukuja eikä se näy vierottaneen ystäviäni tai pilanneen ulkonäköäni.

— Ei tosiaan. Minä olen tyhmä, Polly, mutta yritän päästä siitä ajatuksesta, että köyhyys tai säästäväisyys olisi muka häpeällistä. Käännetään vain puku ja minä käytän sitä urhoollisesti.

— Silloin se pukee sinua entistä enemmän. Voi, tässä on sievä orvokinsininen silkkipukusi. Siitä tulee kerrassaan ihana, huudahti Polly jatkaessaan tarkastusta.

— En ymmärrä, miten kaksi nuhjaantunutta hametta ja tahraisen miehustan voi korjata juhlapuvuksi, sanoi Fanny, joka istui vuoteella huiskin haiskin olevien vaatteidensa keskellä.

— No niin, armon neiti, suunnitelmani on tällainen, aloitti Polly matkien neiti O'Gradyn tärkeätä äänensävyä: — Koska leveät hameet eivät ole enää muodissa vaan laskostetut, me poistamme poimutuksen, käännämme hameosan ja jätämme sen sileäksi. Päällimmäistä hametta kavennetaan ja sen reunaan pannaan röyhelö. Puvun yläosa sen sijaan on täysin muodikas, miehusta voidaan vain laittaa uuteen uskoon näiden leveiden rimsujen parhailla paikoilla, ja noista uusista palasista kokoamme hatun. Musta pitsi, jonka Maud juuri ratkoi vihreästä puvusta, kelpaa orvokinsinisen puvun reunustaksi. Ja kun otat vielä silkkihuivisi, olet täydellinen.

— Ei minusta vielä tunnu siltä, mutta olen varma, että aikanaan pidän vierailupukuani täydellisenä, vastasi Fan, jonka mieliala kohosi, kun hän näki hylätyn vaatevarastonsa uudistuvan Pollyn taikurinkäsissä.

— Tässä on kaksi. Pikeepuku on aivan hyvä, lainhan leikkaat pois puseron helmuksen ja muutat hiukan koristelua. Musliinipuku tarvitsee vain vähän kohentamista ja silittämistä näyttääkseen oikein hyvältä. Älä vain jätä niitä käyttämättä. Nämä kaksi mustaa silkkipukua ovat mainiot ja vielä vuosikausia käyttökelpoiset. Sinullahan on vielä kaiken lisäksi joukko sieviä kotipukuja, enkä tosiaan ymmärrä mitä vielä tarvitset lyhyttä kesäaikaa varten.

— Enkö voisi tehdä mitään tälle puvulle? Se on lempipukuni enkä haluaisi millään hylätä sitä vielä.

— Olet käyttänyt sen jo loppuun eikä se kelpaa kuin lumppukasaan. Muistan että se oli oikein kaunis ja pukeva, mutta sen päivät ovat jo ohi.

Fanny laski puvun hetkeksi polvilleen ja sormeili mietteissään sen rimpsuja. Hän hymyili muistellessaan onnellista aikaa, jolloin oli käyttänyt sitä viimeksi ja jolloin Sydney sanoi, että hän tarvitsi vain muutaman esikon käteensä näyttääkseen keväältä. Sitten hän kääri puvun kokoon ja pani sen huokaisten syrjään, mutta koskaan se ei joutunut lumppukasaan.

— Tanssiaispuvut on paras panna säilöön ensi vuoden varalle, alkoi Polly, joka oli päässyt käsiksi sateenkaaren väriseen kasaan.

— Minun aikani on ollutta ja mennyttä, niitä minä en käytä enää koskaan. Tee niillä mitä tahdot, sanoi Fanny rauhallisesti.

— Etkö ole koskaan myynyt vanhoja hepeniäsi, kuten toiset tytöt? kysyi Polly.

— En ikinä. En pidä sellaisesta. Minä lahjoitan ne pois tai annan Maudin kuvaelmiin.

— Tahdotko kuulla, mitä Belle ehdotti?

— En, jos hän tarjoutuu ostamaan vaatteita, vastasi Fanny terävästi.

— No, sitten en kerro. Ja Polly vetäytyi arsenikinvihreän harsopilven taa.

— Jos hän haluaisi ostaa sen kaamean uuden puvun, jota Tom sanoi karviaismarjanväriseksi, voisit antaa sen hänelle halvalla, puuttui puheeseen käytännöllinen Maud.

— Ostaisiko hän, Polly? kysyi Fanny, jonka uteliaisuus voitti ylpeyden.

— Hän vain kysyi, luulenko minä sinun loukkaantuvan hirveästi, jos hän tarjoutuisi ostamaan sen sinulta, kun et kuitenkaan sitä käytä. Sinä et pidä siitä ja ensi keväänä se on jo vanhanaikainen, virkkoi Polly vihreästä piilopaikastaan.

— Mitä sinä vastasit?

— Näin hänen tarkoittavan hyvää, ja lupasin sen takia kysyä. Näin meidän kesken, Fan, sen puvun hinnalla sinä saisit kaikki mitä tarvitset kevätvarusteisiisi. Siinä on yksi syy. Ja sitten on vielä toinen, joka varmaan merkitsee sinulle jotain, lisäsi Polly viekkaasti. — Trix kertoi Bellelle, että hän aikoo pyytää sinulta pukua, koska et itse välitä siitä. Silloin Belle suuttui ja sanoi, että hänen mielestään oli halpamaista pyytää ilmaiseksi niin kallista leninkiä. Ja hän lisäsi sitten suoraan: "Minä maksan Fannylle sen minkä hän itsekin maksoi siitä ja enemmänkin, jos vain siten voin auttaa häntä. En välitä puvusta, mutta haluaisin sujauttaa vähän rahaa hänen taskuunsa, sillä hän tarvitsee sitä. Hän ei vain tahdo pyytää kunnon herra Shaw'lta mitään sellaista, jota ilman voi tulla toimeen."

— Sanoiko hän niin? Minä annan hänelle puvun enkä ota siitä penniäkään, huudahti Fan punastuen kiitollisuudesta.

— Siitä hän ei pidä. Anna minun hoitaa tämä asia, äläkä ole yhtään häpeissäsi tai huolissasi siitä. Olet ollut Belleä kohtaan aina ystävällinen ja antelias sydämesi halusta. Anna hänen nyt maksaa samalla mitalla ja tuntea samaa iloa.

— Jos hän ottaa asian siltä kannalta, se on ihan toista. Ehkä minun on parasta… raha olisi tosiaan tarpeen, on vain niin vaikeaa ottaa sitä vastaan.

— Sehän on pieni liiketoimi ystävysten kesken, vaihdetaan vain tarpeettomia tavaroita tarpeellisiin, sinun sijassasi minä en epäröisi.

— Katsotaan nyt, sanoi Fan, joka oli jo mielessään päättänyt seurata Pollyn neuvoa.

— Jos minulla olisi yhtä paljon tavaraa kuin Fanilla, pitäisin huutokaupan ja ottaisin niistä niin paljon kuin saisin. Mikset sinä pidä? kysyi Maud ryhtyessään ratkomaan kolmatta hattua.

— Niin me teemmekin, vastasi Polly, nousi tuolille ja alkoi tarjota Fanin koko vaatevarastoa luulotelluille ystäville matkien niin hullunkurisesti oletettuja huutajia, että huone kajahteli naurusta.

— Nyt saa nauru riittää. Ja työhön käsiksi, sanoi Polly laskeutuen tuolilta hengästyneenä, mutta leikkiin tyytyväisenä.

— Nämä valkoiset musliini- ja silkkipuvut säilyvät vuosikausia, joten ne pannaan talteen vastaisen varalle. Siten pääset ostamasta uutta ja voit milloin tahansa ottaa varastostasi mitä kaipaat. Sillä tavoin äitikin teki. Rikkaat ihmiset lähettelivät meille vaatteita, ja mitä emme juuri silloin tarvinneet, äiti pani talteen.

— Antoiko äitisi teidän pukeutua niihin hienouksiin, joita saitte? tiedusteli Maud.

— Ei. Hänen mielestään köyhien papintyttärien ei sopinut koreilla toisten hepenillä, siksi hän teki niin kuin minä nyt: pani talteen sellaista, josta myöhemmin saattoi ommella käypiä vaatteita ja antoi meidän leikkiä rihkamalla, silkkihatuilla ja nuhraantuneilla rimsuhameilla. Kuinka hauskaa me pidimmekään isossa ullakkohuoneessa! Muistan kuinka kerrankin leikimme siellä tanssiaisia ja pukeuduimme kaikki hyvin hienoiksi, pojatkin. Uudet naapurit tulivat käymään ja halusivat nähdä meidät, koska olivat kuulleet meidän olevan mallilapsia.

— Äiti huusi meitä, mutta olimme marssineet puutarhaan tanssiaisten loputtua ja olimme paraikaa olevinamme konsertissa, istuimme kaalinkerillä, jotka olivat muka hienoja satiinipäällysteisiä istuimia, emmekä kuulleet kutsua. Ja juuri kun vieraat tekivät lähtöä, kova mekastus pysäytti heidät portaille. Talon ympäri porhalsi Ned täydessä juhlapuvussaan ja työntää jyryytti Kittyä rattaissa, samalla kun Jimmy, Will ja minä juoksimme kirkuen perässä ja näytimme varmaan vajaamielisiltä. Leikimme näet, että lady Fitz-Perkins oli pyörtynyt ja häntä vietiin tiedottomana vaunuissa kotiin. Luulimme äidin tikahtuvan nauruun, ja arvaatte kai, kuinka mainion käsityksen vieraat saivat mallilapsista.

Pappilan lasten leikit huvittivat Maudia niin, että hän istahti varomattomasti avoimen vaatekirstun laidalle, ja nauraessaan ihan kaksin kerroin hän pudota humpsahti kirstuun. Oli täysi työ saada häntä asettumaan.

— Maalaisilla on paljon hauskempaa kuin meillä. On ihan väärin, etten minä ole ikinä saanut ajella rattaissa enkä istua kaalinkerällä, hän sanoi loukkaantuneen näköisenä. — Eikä sinun tarvitse säästää minulle vanhoja silkkipukujasi. En aio ruveta isona hienoksi kaupunkilaiseksi. Minusta tulee maanviljelijän vaimo, minä kirnuan voita ja teen juustoa ja saan kymmenen lasta ja ruokin sikoja, hän selitti innoissaan.

— Sitä en epäile lainkaan, kunhan vain löytäisit jostakin sen maanviljelijän, sanoi Fanny.

— Minä otan Willin. Kysyinkin jo häneltä, ja hän sanoi "hyvä on". Sunnuntaina hän saarnaa ja arkipäivinä viljelee maata. Ihan totta. Ei siinä mitään nauramista, olemme sopineet jo kaikesta, sanoi Maud arvokkaasti koetellen vanhaa valkoista hattua ja miettien, sopiko maanviljelijänvaimon käyttää strutsinsulkia hatussa kirkkoon mennessään.

— Siunattu viattomuus! Ollapa vielä lapsi, jotta voisi sanoa mitä ajattelee, mutisi Fan.

— Minä olisin halunnut nähdä Willin ilmeen, kun Maud kosi häntä, vastasi Polly nyökäyttäen.

— Kuuluuko eräästä henkilöstä mitään uutta? kuiskasi Fan ja oli tarkastelevinaan hihaa.

— Yhä etelässä. Ei ole varmaankaan kuullut viimeisiä uutisia, se selittää syyn poissaoloon, vastasi Polly.

— Sir Filip taisi saada kovemman kolauksen kuin luultiinkaan, sanoi Fan.

— Tuskinpa vain; aika parantaa sentapaiset haavat hämmästyttävän nopeasti.

— Kunpa parantaisi!

— Kenestä Filipistä te puhutte? kysyi Maud korviaan höristäen.

— Eräästä Elisabetin aikaisesta kuuluisuudesta, vastasi Fan Pollyyn vilkaisten.

— Vai niin! Maud näytti tyytyväiseltä, mutta tällä nokkelalla tyttölapsella oli silti omat epäluulonsa.

— Näissä vaatteissa on hirveästi työtä ennen kuin ne ovat kunnossa, ja minä vihaan ompelemista, sanoi Fan kääntääkseen Maudin ajatukset toisaalle.

— Jenny ja minä autamme sinua. Me niin kuin Bellekin olemme velallisiasi, ja pyydämme vain tällä tavoin korvata ystävyydenosoituksesi. Siunaukset kuten kirouksetkin palaavat näet antajalleen, Fan.

— Edelliset saan kyllä takaisin moninkertaisina, vastasi Fan ilmeisen hyvillään ystäviensä hyvästä muistista.

— Hyvät työt kasvavat aina hyvän koron. Ratko nyt tuo puku Jennylle, ja minä pyöräytän sinulle hatun tuokiossa, sanoi Polly auttamishalua uhkuen, koska tiesi Fanin olleen viime aikoina monella tavoin lujilla.

— Hattuun pitäisi saada jotain sellaista, joka sopii pukuun ja sen siniseen vuoriin, sanoi Fan tuodessaan esille nauhavarastoaan.

— Mitä ikinä vain haluat, kultaseni. Minä innostun aina kun rupean luomaan hattua. Kas tässä, voisiko olla enää kauniimpaa, huudahti Polly ja upotti kätensä silkkikasaan, jota Fan penkoi haluttomana. — Tämä hopeanharmaa palanen on juuri mitä tarvitsenkin, ja se riittää mainiosti aivan hurmaavaan hattuun, ja sitten nuo lemmikit, ne ovat sekä kauniita että tarkoitukseen erittäin sopivia. Polly vilkaisi Faniin ilkikurisesti.

— Hiljaa, senkin ilkimys! sanoi Fan.

— Hattu on ajoissa valmis, samoin puku. Laittaudu vain niin kauniiksi kuin suinkin ja ota vastaan siunaukseni, jatkoi Polly huomatessaan, että Fan piti hänen kiusoittelustaan.

— Ajoissa mihin? uteli Maud.

— Sinun häihisi, kultaseni, vastasi Fan lempeästi, sillä Pollyn vihjailu oli ollut hänestä erittäin mieluista.

Maud tirskahti epäilevästi ihmetellen mielessään, miksi isojen tyttöjen täytyi aina olla niin kauhean salaperäisiä asioistaan.

— Tästä silkistä johtuu mieleeni Kittyn viimekesäinen saavutus. Rouva Davenport oli lähettänyt meille keväällä paketin, jossa oli pienikokoinen ruudukas silkkipuku. Äiti lupasi sen Kittylle, ja minä pesin puvun huolellisesti, mutta vaikka me kuinka kääntelimme ja vääntelimme sitä, emme saaneet kokoon toista hihaa. Minä luovuin jo koko työstä, mutta Kitty jatkoi ja ompeli yhteen jok'ikisen jäljelle jääneen tilkun niin näppärästi, että sai niistä puuttuvan hihanpuoliskon, jonka hän pani alaosaksi, eikä kukaan huomannut sitä. Montako palasta luulet hänen tarvinneen siihen, Maud?

— Viisikymmentä, kuului viisas vastaus.

— Ei sentään, kymmenen vain, mutta oli sitä siinäkin nelitoistavuotiaalle ompelijalle. Olisitpa kuullut sen pikku taikurin naureskelevan hihaansa, kun toiset ihailivat pukua, sillä hän käytti sitä koko kesän ja oli siinä sievä kuin kukkanen.

— Taidammekin hankkia talon läheltä kotiasi, jotta tutustuisin Kittyyn, sanoi Maud, sillä häntä kiinnosti kovasti tyttö, joka oli niin etevä paikkaamaan.

— No, nyt pukukatselmus on pidetty, ja olen kauhean kiitollinen, kun autoit minua vaatepulmissani. Toivottavasti minunkin käteni ovat ennen pitkää yhtä taitavat kuin sinun, sanoi Fan kiitollisena, kun yksinkertainen hattu oli valmis ja kaikista korjauksista sovittu.

— Ja minä toivon, kultaseni, että saat pian kaksi vahvaa kättä omiesi lisäksi, vastasi Polly silmää iskien ja hänen lähdettyään Fanin kasvot loistivat koko loppupäivän.

17

POLLY ISOÄIDIN OSASSA

Tomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä oli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja. Yliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten tieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään ounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti. Tom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan arvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten puheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja hyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.

Vasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan kuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia, loistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti miehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän hautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä uudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei ymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut paljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta päinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että hän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.

Ensimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa miettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Tunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon kanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja kuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä. Ylpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon yksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan, kun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella. Hän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja välinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi, jutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan äkäinen.