SISÄLLYS: (continued 2)

Koska Pollylla ei ollut rahaa tuomisiin, hän oli käyttänyt kekseliäisyyttään valmistaakseen kaikenlaisia lahjoja ja toivoi paljoudella korvaavansa niiden puutteellisuudet. Muutamat hänen yrityksistään olivat onnistuneet, toiset eivät, mutta hän säilytti ne kaikki, sekä hyvät että huonot, sillä hän tiesi, että lapset kotona iloitsivat kaikesta uudesta. Muutamia Maudin hylättyjä leikkikaluja hän oli sievästi korjannut Kitylle. Fannyn vanhoista silkkinauhoista ja pitseistä hän oli ommellut nukenvaatteita, ja pienet puuveistokset, joita Tom oli tehnyt aikansa kuluksi, hän oli niinikään tallettanut, jotta Will näkisi, mitä puukolla saa aikaan.

— Hyi, millaista rojua! sanoi Fan.

— Kummallinen tyttö, lisäsi Tom, joka oli tullut katsomaan mitä oli tekeillä.

— Älkää te naujako Pollyn tavajoille. Hän tekee kauniimpia nukkeja kuin sinä, Fan, ja hän kijjottaa ja piijtää paljon pajemmin kuin sinä, Tom, sanoi Maud.

— Mistä sinä sen tiedät? En ole koskaan nähnyt hänen piirustavan, sanoi Tom.

— Tässä kijjassa on paljon piijustuksia. Minä en osaa lukea kijjotusta, mutta kuvat ovat metkoja.

Innokkaana näyttämään ystävänsä taitoa Maud veti esiin paksun kirjan, johon oli kirjoitettu "Pollyn Päiväkirja" ja levitti sen polvilleen.

— Katsotaan piirustuksia. Ei se mitään tee, sanoi Tom.

— Vilkaistaan vain pikkuisen, vastasi Fan, ja samassa he jo olivat nauramassa lystikkäälle piirrokselle, joka esitti Tomia makaamassa katuojassa, iso koira vierellään haukkumassa ja polkupyörä matkan päässä. Kuva oli varsin kömpelösti tehty, mutta niin lystikäs, että se osoitti Pollyn huomaavan asioiden naurettavat puolet. Muutamaa lehteä myöhemmin oli pilapiirros Fannysta ja Frank-herrasta, sitten isoäiti huolellisesti tehtynä, Tom lausumassa runoaan, herra Shaw ja Polly puistossa, Maud, jota Katy kantaa nukkumaan, ja sitten kaikki koulutytöt, joiden naurettavia piirteitä säälimätön käsi oli korostanut.

— Mokomakin veijari, joka ivaa meitä selän takana, sanoi Fan ärtyneenä, kun huomasi Pollyn kaikessa hiljaisuudessa kostaneen hänen ja hänen ystäviensä ylenkatseen.

— Hän piirtää hyvin, sanoi Tom tarkastellen arvostelevasti hauskan näköisen pojan kuvaa, jonka ympärille Polly oli piirtänyt auringon säteet ja kirjoittanut alle "Rakas Jimmy".

— Et ihailisi häntä, jos tietäisit mitä hän kirjoittaa sinusta, sanoi Fan, jonka katse oli eksynyt vastapäisen sivun riveille ja viipynyt siellä niin kauan, että hän oli ennättänyt lukea jotain, joka kiihotti hänen uteliaisuuttaan.

— Mitä sitten? kysyi Tom unohtaen hetkessä ylevät päätöksensä.

— Hän sanoo tässä: "Minä koetan pitää Tomista, ja kun hän on hyvällä päällä, tulemme mainiosti toimeen keskenämme. Mutta sitä ei kestä kauan. Hän suuttuu helposti ja on ynseä isälleen ja äidilleen ja kiusaa meitä tyttöjä ja on niin kauhea, että minä melkein vihaan häntä. Se on kyllä väärin, mutta en voi sille mitään." — Mitäs tästä pidät? kysyi Fanny.

— Lue eteenpäin, neitiseni, niin näet, mitä hän sanoo sinusta, sinkautti Tom, joka oli lukenut eteenpäin.

— Minustako? Ja Fan jatkoi hätäisesti lukemistaan. "Fanin kanssa voimme tuskin enää tulla ystäviksi, sillä hän valehteli isälleen eikä anna anteeksi sitä, etten minä valehdellut. Luulin häntä hienoksi tytöksi, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi samanlainen kuin silloin, kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin pitäisin hänestä yhä, mutta hän ei ole kiltti minulle, ja vaikka hän puhuukin kohteliaisuudesta, ei ole kohteliasta kohdella toveriaan sillä tavoin kuin hän. Hän pitää minua kummallisena ja maalaisena ja kyllähän minä sellainen olenkin; mutta minä en nauraisi kenenkään köyhän tytön vaatteille enkä syrjisi häntä, vaikkei hän käyttäytyisi aivan samoin kuin kaikki toiset tytöt täällä. Hän naureskelee minulle enkä minä enää voi pitää hänestä. Lähtisinkin kotiin, ellei se näyttäisi kiittämättömältä herra Shaw'ta ja isoäitiä kohtaan, ja heitä minä rakastan sydämestäni."

— Siitä sait, Fan. Sulje nyt kirja ja tule pois, sanoi Tom nauttien suunnattomasti tästä laitahyökkäyksestä vaikka toisaalta tunsikin syyllisyyttä sen verran kuin yleensä kykeni.

— Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi sivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi tipahtanut kyyneliä.

Aikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan rauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä olen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin kirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen oloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa, kun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää, sillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun vanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä tekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne, sillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin sitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita tavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla mukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista, mikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi luvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi keskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä mieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole ollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi pitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin kiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka olenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.

Viimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa, sillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään eikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly katsellen heitä outo ilme kasvoillaan.

— Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä silmät salamoiden ja posket palaen.

— Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri katselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se olisi polttanut hänen sormiaan.

— Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni ja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä teille ikinä anteeksi.

Polly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi sitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja hänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua, että kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom ei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän Pollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas syyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat käsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta tajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti oli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi hänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä ollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen lausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen, joskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin loukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen ja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja kärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken penseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää: — Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.

Tom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta, jätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua Pollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei löytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta ei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi. — Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen pysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän hatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli temmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. — Ehkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi hänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.

Tomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla olevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen hämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi päällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom unohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja jäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi niin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui huolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä, tavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä. Rohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi kuin mies.

Polly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin. Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska oli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut helppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen äänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään eikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti tunnusti, että "oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen päiväkirjaa".

Polly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se oli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään antanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä totta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli hauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin — tietysti vain sen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon, mutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa katumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään milloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.

— Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin on pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan sovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät täällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta Smytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska olisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä keinonaan.

Polly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle parahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka näytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen välissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut piilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja ojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä sydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä se oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen niin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.

— Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista rannetta.

— Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois pahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.

— Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä itseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen kasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.

He purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly oli jo noussut istumaan.

— Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle suukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.

— Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä vikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin istumaan saapaspihdeille.

Kuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä tietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta syntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen, sillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs, mutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen, sillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa yliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin kuka tyttö tahansa.

Harjatessaan hiuksiaan illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuuli koputuksen. Avattuaan oven hän näki vain pitkän mustan pullon, jonka ympärille oli sidottu punainen flanellilappu kaulahuiviksi, ja korkin päällä, kuin kolmikulmaisena hattuna, oli kirjelippu, johon oli kirjoitettu hyppivällä käsialalla seuraavat rivit:

"Polly kiltti. Opydilldock on mainiota nyrjähdyksiin. Jos kaadat sitä vähän flanelliin, jonka käärit ranteesi ympärille, niin käsi on aamulla kunnossa. Lähdetkö huomenna ajelemaan? Olen kamalan pahoillani, että satutin sinuun.

Tom."

6

ISOÄITI

— Missä Polly on? kysyi Fan eräänä pyrypäivänä tullessaan ruokasaliin, jossa Tom lojui sohvalla jalat ilmassa. Hän ahmi juuri jotakin noista mainioista seikkailukirjoista, joissa nuoret sankarit haaksirikkouduttuaan pelastuvat autiolle saarelle, joka on ympäri vuoden tulvillaan kaiken maailman hedelmiä, vihanneksia ja kukkia, tai eksyvät aarniometsiin ja kokevat pöyristyttäviä seikkailuja tappaessaan jos jonkinlaisia petoeläimiä ja joista he lopulta tekijän keksimiskyvyn ehdyttyä löytävät äkkiä tien kotiin saaliinaan tiikerin taljoja, kesyjä puhvelihärkiä ja muita miellyttäviä urhoollisuuden näytteitä.

— En minä tiedä, kuului Tomin lyhyt vastaus, sillä hän pakeni juuri valtavaa jättiläiskrokotiilia.

— Pane pois tuo typerä kirja ja tehdään jotain, sanoi Fanny maleksien haluttomasti huoneessa.

— Hei, nyt ne saivat sen! oli ainoa mitä keskittynyt lukija suvaitsi vastata.

— Missä Polly on? kysyi Maud liittyen toisten seuraan syli täynnä tanssipukuisia paperinukkeja.

— Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan keskeytyksestä.

— Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän oli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.

— Ehkä isoäidin luona ylhäällä.

— Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut, äkäili Maud.

Mutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan eikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.

— Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä hauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.

— Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon enemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.

— Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven rakoon.

Isoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat selkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita. Jakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen hartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta silkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.

— Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä päivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa, ja sanoi: "Dolly, meidät on heti vihittävä." "Hyvä on", vastasi Dolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian ei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään ja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja sormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja Joe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen neulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka on lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen henkensä.

— Voi, miten jännittävää! huudahti Polly tutkiessaan vaalennutta tyynyä ja siinä olevaa reikää.

— Et ole koskaan kertonut minulle tuota tarinaa, sanoi Fanny ja lehahti huoneeseen keksittyään näin mukavaa ohjelmaa pyrypäiväksi.

— Koska et ole ikinä pyytänyt minua kertomaan mitään, olen pitänyt vanhat tarinat omina tietoinani, vastasi isoäiti rauhallisesti.

— Kerro nyt sitten jotain, ole niin kiltti. Saammehan mekin jäädä katsomaan noita hauskoja esineitä? kysyivät Fan ja Maud katsellen uteliaina avonaista vanhaa lipastoa.

— Ellei Pollylla ole mitään sitä vastaan; hän on tullut seurakseni ja minä yritän huvittaa häntä, sillä minusta on aina hauskaa, kun hän piipahtaa luokseni, sanoi isoäiti vanhanaikaisen kohteliaasti.

— Eihän toki! Antakaa heidän vain jäädä kuuntelemaan. Minä olen usein kertonut, miten hauskaa meillä on, ja houkutellut heitäkin mukaan, mutta heidän mielestään täällä on liian hiljaista. Istukaa nyt, tytöt, ja antakaa isoäidin jatkaa. Näettekö, otan nyt kaapista jännittävän näköisen esineen, ja sitten hän kertoo siitä, sanoi Polly innokkaana saamaan tytöt mukaan leikkiin ja iloiten siitä, että he halusivat kuunnella isoäitiä, sillä hän tajusi, kuinka onnellinen vanha rouva oli saadessaan muistella menneitä ja nähdä lapset ympärillään.

— Näitä kolmea laatikkoa ei ole vielä avattu. Jokainen saa valita nyt omansa ja etsiä jonkin esineen, josta haluaa minun kertovan, sanoi rouva mielissään aarteittensa herättämästä kiinnostuksesta.

Tytöt avasivat laatikkonsa ja penkoivat niitä, kunnes löysivät sellaista, josta halusivat kuulla jotain. Maud oli ensimmäisenä valmis ja piteli oudonmallista palttinapussia, johon oli sinisellä langalla kirjailtu iso F. Hän kysyi sen tarinaa. Isoäiti hymyili silittäessään hellästi vanhaa esinettä ja alkoi kertoa selvästi hyvillään.

— Nelly-sisareni ja minä olimme pikkutyttöinä käymässä erään tätimme luona. Meillä ei ollut siellä oikein hauskaa, sillä täti oli hyvin ankara. Eräänä iltana kun täti oli mennyt kylään ja vanha palvelija Debby nukkui huoneessaan, me istuimme ulkorapuilla kaivaten kotiin.

"Mitä oikein tehtäisiin?" sanoi Nelly.

Hänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin vastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se olisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta, joka päähäni silloin iski.

"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin kiusallakin, koska hän on niin häijy", minä sanoin ja annoin Nellylle puolet isosta punaisesta luumusta.

"Se on kauhean tuhmaa", aloitti Nelly, "mutta otetaan sittenkin", hän lisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.

"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa", minä sanoin ja nousin innostuneena pystyyn.

Ravistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta ainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset voimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä, mutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi vajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.

"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin", sanoi Nelly kun istahdimme hengästyneinä.

"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille", läähätin katsellessani kaihoten hedelmiä.

"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini", lisäsi Nelly.

"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska poimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa niitä", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä keinolla hyvänsä.

"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä se luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä", vastasi Nelly vähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka sai hänen suunsa vääristymään.

"Odota vähän, niin näet", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt uusi ajatus.

"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä."

"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa tippua, senkin laiskuri!"

Tämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin sisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin ikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin luumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös ihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.

"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!"

"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani."

Osaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes puun oksat olivat ulottuvillani.

"Eläköön!" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen ravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.

"Eläköön!" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua toiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin, mutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin jättiläisluumu.

Onneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta sittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly luuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta minä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä välittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.

"Ole hiljaa! Debby voi kuulla ja pilata koko ilon. Enkö minä sanonut, että hankkisin luumuja. Katso nyt miten paljon putosi minun mukanani."

Se olikin totta, sillä putoamiseni oli sattunut puuhun yhtä paljon kuin minuunkin, ja joka puolella ympärillämme oli vihreitä ja punaisia hedelmiä.

Kun kuhmu otsassani oli paisunut pähkinän kokoiseksi, olivat esiliinamme jo puolillaan luumuja, ja me istuuduimme nurmikolle nauttimaan niistä. Mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkea vielä! Useimmat luumuista olivat vielä raakoja, toiset lintujen vikuuttamia, toiset murskaantuneet pudotessaan ja monet kovia kuin kivi. Nellyä pisti ampiainen, minun päätäni alkoi kivistää ja apeina me katsoimme toisiamme, kunnes Nellyn mieleen välähti mainio tuuma.

"Keitetään ne, kyllä niistä silloin tulee hyviä, ja pannaan vähän leikkisankoihin huomiseksi."

"Hienoa! Keittiössä on valkea. Debby jättää aina vesikattilan tulelle, ja voimme ottaa jonkin hänen kasareistaan. Minä tiedän, missä on sokeria, nyt meille vasta hauskaa tulee."

Menimme sisälle ja rupesimme vähin äänin töihin. Keittiössä oli iso avoliesi, jonka huolellisesti kootulla hiilloksella kiehui iso kattila koukussa riippuen. Kohensimme tulta ja panimme sille kasarin, ja kasariin parhaat luumumme ja vettä riittävästi turmelemaan ne. Mutta sitähän me emme tienneet, odotimme vain tärkeinä luumujen kiehumista molemmilla iso lusikka kädessä ja vieressämme sokeripurkki valmiina käytettäväksi.

Mutta kyllä niiden kypsyminen kesti! En ole ikinä nähnyt sellaista itsepintaisuutta. Ne eivät millään ottaneet pehmitäkseen, vaikka tanssivat kiehuvassa vedessä ja kolisivat kantta vasten.

Aurinko alkoi painua mailleen, ja pelkäsimme Debbyn tulevan alas. Mutta luumut vain eivät alkaneet saota. Vihdoin ne rupesivat halkeilemaan ja vesi muuttui ihanan punaiseksi. Panimme paljon sokeria sekaan ja maistelimme sosetta, kunnes esiliinamme ja kasvomme olivat ihan punaiset ja huulemme kuumien lusikoiden polttamat.

"Siinä on liikaa mehua", sanoi Nelly pudistaen päätään viisaan näköisenä. "Sen on oltava paksua ja kaunista, sellaista kuin äidilläkin."

"Minä kaadan vähän mehua pois, mehän voimme juoda sen", minä sanoin ja arvasin tehneeni jossakin erehdyksen.

Sitten Nelly otti kulhon ja minä pyyhkeen ja nostin varovasti ison kasarin tulelta. Se oli painava ja kuuma ja minua vähän pelotti, vaikka en sanonutkaan mitään. Juuri kun aloin kaataa, Debby huusi äkkiä ylhäältä portailta. "Lapset, mitä ihmettä te puuhaatte?"

Me säikähdimme hirveästi. Nelly pudotti kulhon ja juoksi tiehensä. Minä pudotin kasarin, mutta en juossut tieheni, sillä osa kuumasta mehusta roiskui paljaille jaloilleni ja nilkoilleni ja minä parkaisin tuskasta.

Debby hyökkäsi alas ja tapasi minut hyppimässä ympäri keittiötä iso kuhmu otsassa, suuri lusikka kädessä ja jalat purppuranpunaisina. Luumut olivat liedellä, kasari keskellä lattiaa, kulho oli särkynyt ja sokeri norui virtanaan, kuin olisi yrittänyt peittää makeaan kuoreen koko sekamelskan.

Debby oli minulle oikein kiltti, sillä hän ei joutanut torumaan, vaan nosti minut vanhalle sohvalle ja sitoi jalkani öljytyillä pumpulikääreillä. Nelly, joka luuli minun olevan kuolemaisillani, juoksi naapuriin hakemaan Betsey-tätiä. Hän syöksyi itkien vanhojen naisten luo, jotka istuivat juhlallisina teepöytänsä ääressä.

"Voi, Betsey-täti, tulkaa sukkelaan, kasari putosi katolta ja Fannyn jalat kiehuivat punaisiksi!"

Kukaan ei nauranut tälle hullunkuriselle uutiselle, ja Betsey-täti juoksi kotiin teeleivos kädessä ja lankakerä taskussa, vaikka neule olikin jäänyt kyläpaikkaan.

Minulla oli aika kovat tuskat, mutta en ollut pahoillani perästäpäin, sillä opin rakastamaan Betsey-tätiä, joka hoiti minua hellästi ja näytti unohtavan ankaruutensa ollessaan huolissaan minusta.

Tämä pussi tehtiin ilokseni ja se riippui sohvan yläpuolella, jossa makasin kaikki nuo ikävät päivät. Huvittaakseen minua täti pani sen aina täyteen kauniita tilkkuja, pähkinöitä tai piparminttupastilleja, mieliherkkujani, vaikka hän ei pitänytkään siitä, että lapsille syötettiin makeisia, niin kuin en minäkään nyt.

— Se oli mukava tajina, olisin minäkin ollut mielelläni siellä, sanoi Maud armollisesti ja pani pois pikku pussin tarkastettuaan ensin huolellisesti, löytyisikö sen jostain nurkasta vielä vanha pähkinä tai syötäväksi kelpaava piparminttupastilli.

— Sinä syksynä meillä oli kyllä viljalti luumuja, mutta emme silti välittäneet niistä paljonkaan, sillä meidän kepposemme oli kotona yleisenä pilan aiheena, ja vielä vuosien perästä luumuja nähdessämme Nelly ei malttanut olla katsomatta minuun ilkikurisesti ja kuiskaamatta: "Muistatko punaiset sukat!"

— Kiitoksia, sanoi Polly. — Nyt on sinun vuorosi, Fan.

— Tässä on tukku kirjeitä, ja tahtoisin kuulla, onko näistä mitään kerrottavaa, vastasi Fanny, joka toivoi romanttista tarinaa.

Isoäiti käänteli käsissään pientä kirjetukkua, jonka ympärille oli sidottu haalistunut punainen silkkinauha. Siinä oli kymmenkunta kellahtavaa kirjelippusta, jotka oli kirjoitettu karkealle paksulle paperille ja joissa punaiset lakat oli vielä kiinni nurkissa selvänä merkkinä siitä, että ne oli kirjoitettu siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä nimikirjaimin varustettuja kirjepapereita ja liimattavia kirjekuoria.

— Eivät ne ole rakkauskirjeitä, kultaseni. Olen saanut ne tovereiltani sen jälkeen, kun pääsin neiti Cottonin koulusta. Eipä niistä taida olla mitään kerrottavaa. — Ja isoäiti selaili kirjeitä hämärtyneillä silmillään, jotka olivat olleet perin nuoret ja kirkkaat hänen ensi kerran lukiessaan samoja kirjeitä.

Fanny oli vähällä sanoa: "Minä valitsen uudestaan", kun isoäiti alkoi nauraa niin sydämellisesti, että tytöt arvasivat hänen mieleensä palautuneen jonkin hupaisan vanhan muiston, joka ehkä huvittaisi heitäkin.

— Hyvänen aika! En ole muistanut tätä kepposta neljäänkymmeneen vuoteen. Rakas vallaton Sally Pomroy! Ja nyt hän on jo isoäidin äiti! huudahti vanha rouva, kun hän luettuaan yhden kirjeistä rupesi puhdistamaan silmälasejaan.

— Voi, kertokaa hänestä! Sen täytyy olla jotakin hauskaa, kun teitä niin nauratti, sanoivat Polly ja Fanny yhteen ääneen.

— Se oli hupaisa juttu. Hauskaa että muistin sen, sillä se on juuri sopivaa kerrottavaa teille nuorille.

— Siitä on nyt monta vuotta, alkoi isoäiti pirteästi. — Opettajat olivat siihen aikaan paljon ankarampia kuin nykyään. Neiti Cottonin koulussa oppilaat eivät saaneet pitää valoa huoneissaan yhdeksän jälkeen iltaisin eivätkä mennä ulos yksinään, ja heidän oli käyttäydyttävä mallikelpoisesti aamusta iltaan.

Arvaatte että kymmenen elämänhaluisen ja vilkkaan tytön mielestä nämä säännöt olivat liian vaikeita noudatettaviksi, ja siksi he tekivätkin salaa kaikenlaisia kepposia, vaikka julkisesti käyttäytyivätkin hyvin.

— Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa kouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan. John-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen. Molemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran saatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.

Olimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet hillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan kekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne onnistuisivat.

Ensimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin ulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja kevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä taskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä kynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan kynttilät lähtiessään huoneestamme.

Sinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin väsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti Cottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren "Pyhiä näytelmiä" niin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.

Ikävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin olimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja käskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi rinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan jalkaa maasta.

Oli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta emme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja naapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo auringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.

Sally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin hän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis mihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me laskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä ja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään ja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.

Sitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti vuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti neiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme. Puolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn merkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja hypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.

"Voi, pian, pian!" huusi Sally läähättäen. "Vetäkää kori ylös ja päästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin koko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin."

Ensin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen kerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme ensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme hinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun — ikävä kertoakaan — nuora luiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla olevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.

"Hän tulee, hän tulee! Vetäkää minut ylös, taivaan tähden!" huusi Sally kömpien jaloilleen ehjänä mutta hyvin säikähtyneenä.

Näimme mustan olennon lähestyvän ja hinasimme tytön sisään kolistellen entistä lujemmin ja syleilimme häntä onnellisina, sillä häthätää hän oli pelastunut herra Cottonin näkyvistä; tämän silmät olivat näet yhtä tarkat kuin kuulo huono.

Kuulimme ulko-oven sulkeutuvan, sitten äänten sorinaa ja lopulta Betseyn raskaat askelet yläkertaan johtavilla rapuilla.

Koppa lennähti sängyn alle ja salaliittolaiset pujahtivat peittojen alle, ja huone oli moitteettomassa kunnossa sillä hetkellä, kun Betsey pisti päänsä ovesta.

"Kyllä se herra on vanha hupakko, kun lähetti minut taas tänne. Mitä lie kuvitellut nähneensä ikkunan luona. Uutimien lepatusta se vain oli, sillä tyttöressuthan nukkuvat kuin lampaat", kuulimme hänen puhelevan itsekseen, ja yleinen naurunhihitys hypitti hänen lähdettyään valkeita vuodepeitteitä.

Sally oli loistavalla tuulella urotyönsä onnistumisesta ja tanssi huoneessa kuin keijukainen yöpaita pukunsa päällä. Sitten hän palmikoi tukkansa hullunkurisille pikku saparoille ja kiinnitti juhlan kunniaksi ison punaisen neulatyynyn rintaneulakseen.

Tytöt menivät sopimuksen mukaan huoneisiinsa ja pian yläkerrassa oli pimeää ja hiljaista, niin että neiti Cotton saartoi ruveta nauttimaan elämästään.

Kohta alkoivat kuitenkin kummitukset liikkua ja hiiret pujahtivat pelästyneinä takaisin loukkoihinsa, sillä valkeita haamuja hiipi huoneesta toiseen, kunnes kaikki olivat koolla eräässä pienessä huoneessa.

Vahti asetettiin ovelle, hätämerkistä sovittiin, kynttilä sytytettiin ja herkut levitettiin sanomalehtipaperille vuoteen viereen. Peite pantiin niin, että sen saattoi vaaran uhatessa lennättää herkkujen päälle.

Miten mainiolta kaikki maistuikaan! En ole tainnut milloinkaan syödä mitään niin herkullista kuin ne silloiset murentuneet tortut, jotka ahmittiin hätäisesti siinä huonepahasessa Sallyn hullutellessa ja toisten nauttiessa sydämensä halusta luvattomasti hankituista makeisista. Tietysti se oli rumasti tehty, mutta minun täytyy kertoa totuus. Olimme juuri aloittamassa kakkua, kun kova rapina häiritsi meitä.

"Hälytys! Paetkaa! Juoskaa! Piiloon! Älkää naurako!" kuului monesta suusta huuto, ja me loikkasimme vuoteisiimme niin kiireesti ja äänettömästi kuin suinkin, kädet ja suu täynnä. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka katkaisi uusi rapsahdus, mutta kun ketään ei tullut, päätimme lähettää jonkun tiedustelemaan. Minä läksin. Vartijaksi asetettu Mary torkkui puoliunessa ikävöiden hartaasti omaa osaansa herkuista.

"Se oli oikea rotta. Minä en ole inahtanutkaan. Mene nyt lopettamaan. Minua jo kyllästyttää vahtiminen", sanoi Mary hosuen hyttysiä ympäriltään. Kiirehdin takaisin hyvine uutisineni. Kaikki olivat taas nopeasti jalkeilla. Sytytimme uudestaan kynttilän ja jatkoimme kemuja. Herkut olivat tosin jonkin verran kärsineet Sallyn kierähdettyä niiden päälle, mutta emme välittäneet siitä, ja kohta kakku oli lopussa.

"Nyt otetaan pähkinät", minä sanoin tarttuen paperipussiin.

"Ne ovat manteleita ja maapähkinöitä, joten voimme rikkoa ne hampaillamme. Katso vain, että tartut oikeasta päästä pussiin", sanoi Sally.

"Kyllä minä tiedän mitä teen." Ja näyttääkseni, kuinka taitava olin, ravistelin vähän pussia, jolloin pähkinät lensivät ympäri huonetta ja rapisivat paljaalla lattialla kuin raesade.

"Siinä nyt näit", huusi Sally, kun Mary alkoi raapia ovea kuin raivokas rotta ja alhaalta kuului oven narahdus.

Siinäkös tuli kiirettä! Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja jokainen hyökkäsi tiehensä niin paljon herkkuja mukanaan kuin ehti käsiinsä kaapata. Sally sukelsi vuoteeseen, musersi surutta viimeisen tortun ja hajotti nekut yltympäri. Mary parka oli vähällä joutua satimeen, sillä neiti Cotton oli nopsajalkaisempi kuin Betsey, ja vahtimme sai juosta henkensä edestä.

Meidän huoneemme oli ensimmäisenä ja hyvässä järjestyksessä, vaikka kahdet punaiset kasvot näyttivät tyynyllä levätessään vähän epäilyttäviltä. Neiti Cotton tähyili ympärilleen ja näytti niin hullunkuriselta ilman myssyä, että vuodetoverini olisi purskahtanut nauruun, ellen olisi nipistänyt häntä varoittavasti.

"Hyvät neidit, mitä tämä säädytön melu merkitsee?"

Muuta vastausta ei tullut kuin heikkoa kuorsausta. Neiti Cotton marssi seuraavaan huoneeseen, teki saman kysymyksen ja sai saman vastauksen. Kolmannessa huoneessa makasi Sally, ja vapisimme pelosta vanhan neidin mennessä sinne. Yritimme kurkistella sinne päin ja kuunnella henkeä pidätellen.

"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?" Mutta Sally vain huokaili unissaan ja mutisi ovelasti: "Äiti, ota minut kotiin. Minä kuolen nälkään täällä Cottonilla."

"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?" kauhistui neiti Cotton, joka ei huomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.

"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!" vaikeroi Sally käsiään huitoen.

Tämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli paljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn. Vaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka vierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.

Neiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi nekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset saparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan ja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.

Neiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi nauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta hänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru. En todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi saanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja pelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.

— Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä rangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.

— Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä ja leivällä kolme päivää.

— No, tulitteko paremmiksi?

— Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana kesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani, älkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista käytöstä, kaukana siitä.

— Se oli vasta mainio juttu! Anna tulla lisää, isoäiti, ja kerro jotain pojista, yhtyi keskusteluun uusi ääni. Tom oli näet kenenkään huomaamatta tullut toisten joukkoon saatuaan kirjansa luetuksi ja istahtanut hajareisin tuolille. Hän oli nauranut isoäidin kertomukselle täyttä kurkkua.

— Odotahan vuoroasi, Tommy! No, rakas Polly, mitä sinä haluat? kysyi isoäiti näyttäen pirteältä ja onnelliselta, sillä vanhat muistot olivat selvästi virkistäneet häntä.

— Jätä minut viimeiseksi ja kerro Tomille ensin, sanoi Polly viitaten Tomia lähemmäksi.

Tom istuutui jalat ristissä lattialle lipaston alimman laatikon eteen. Isoäiti avasi sen silittäen lempeästi Tomin kiharaista päätä ja sanoi:

— Täällä, kultaseni, minä säilytän pikku muistoja Jack-veljestäni. Poikaparka hukkui merillä, kuten tiedät. No, valitse nyt mistä pidät, ja minä koetan muistella siitä jotain kerrottavaa.

Tom penkoi kiireesti laatikkoa ja kaivoi esiin pienen rikkinäisen pistoolin.

— Tämä on juuri minua varten! Olisipa se vielä ehjä, että sillä voisi paukutella kissoja puutarhassa. Annahan kuulua, isoäiti!

— Muistan erään Jackin kepposen, jolloin tätä pistoolia käytettiin hyvin tehokkaasti, sanoi isoäiti hetken mietittyään Tomin napsutellessa pistoolia tyttöjä kohti.

— Kerran kauan sitten, jatkoi vanha rouva mielissään tarkkaavaisesta kuulijakunnasta, isäni lähti liikematkalle ja jätti äidin, tädin ja meidät tytöt Jackin huostaan. Arvaatte kai, että Jack oli hyvin ylpeä tästä vastuusta. Ensimmäiseksi työkseen hän latasi tuon pistoolin ja piti sitä vuoteensa vieressä meidän kauhuksemme, sillä pelkäsimme hänen tappavan sillä itsensä. Viikon verran kaikki sujui hyvin, mutta sitten meitä säikäytettiin uutisella, että rosvoja kierteli kaupungilla. Me asuimme siihen aikaan maalla. Toiset kertoivat, että muutamat talot oli merkitty mustalla ristillä ja niistä kaikista oli varastettu, toiset taas sanoivat, että joukkioon kuului joku poikanen, sillä joku pikku lurjus oli tunkeutunut sisään ikkunoista, joista ei kukaan aikuinen olisi mahtunut kulkemaan. Jossain varkaat olivat syöneetkin ja jättäneet kinkun tähteitä ja leivoksia pihalle. Rouva Jones löysi puutarhastaan rouva Smithin hartialiinan ja lähettyviltä vasaran ja vieraan teekannun. Muuan mies kertoi jonkun koputtaneen yöllä hänen ikkunaansa ja sanoneen hiljaa:

"Onko siellä ketään?" Ja kun mies kurkisti ulos, hän näki kahden miehen juoksevan katua alaspäin.

— Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella. Talo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja viisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti ja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi, joten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti, että puolustamme urheasti kotia.

— Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan tällaisesta alusta.

— Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään ruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. — Minä näin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja ruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin epäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.

"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme varamme", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme kaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän tyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen Jep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme vartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt ampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään vajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta järjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti arvoesineensä, rahat ja aseet.

Viikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui, sillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien valmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme päässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki meidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut meidän vuoromme.

Sinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa peltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä ja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin ovenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat satuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle aseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.

Jack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme ehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen. Minä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri nukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin. Hiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan nurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin olla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä olin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin nauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa ääntä vajalta päin.

"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat tai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä, ja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme kiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi", mietin mielessäni ja puristin lujasti kirvestä.

Alhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät takaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa "Jack", kun takaportaiden vesisoikko läiskähti.

Siinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi pistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui "tulta" niin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää, täti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme. Ja alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.

Joku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun Biddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.

"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä! Miten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä sisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme mennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä."

Nauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta. Vihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta ulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin suljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli näin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä. Silloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota kaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea. Sitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin aivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan siihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.

Se ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi pelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset vilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä sairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko pistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi ja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja teljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt hänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!

— Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä Tom, jota Jackin kepponen huvitti.

— Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla urhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi isoäiti rauhallisesti.

— Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa tahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen, ja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin nuori tyttö.

— Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa hansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa, mutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.

— Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa! sanoi isoäiti lisäten ylpeästi: — Pidelkää, lapset, tätä vanhaa hansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on koskettanut sitä.

— Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt Lafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa, huudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä urheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.

Isoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi suorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani kädet ristiin, sanoi pari kertaa "hm" ja aloitti kertomuksen poissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin aikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.

— Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun syntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui kuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen aikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. — Tässä kohtaa isoäiti ryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään. — Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. — Ei nykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja ja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja kuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla. Kun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi niistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen aika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin isossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas. Saattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan ja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa oli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti letittää.

Isoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas pikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia sitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan hiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään huokaisten palasi nykyisyyteen.

— No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi tarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa järjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta sattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei talossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla ja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja palvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt myttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut yleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.

Ne olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta asiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja koska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä laskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi rauhallisesti: "Lypsäkää lehmät", ja hankki siten itselle kunnian sädekehän.

Niin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi tyydytykseksi.

— Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä paljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan, kreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni kannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen peitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.

Mutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että säilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.

Minä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia kreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut nykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja täti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui siihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön katuja. Me asuimme aivan lähellä.

Vanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan, että markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.

Täti oli tietysti mielissään, ja me lensimme oikoisenaan auttamaan häntä valmisteluissa. Vaikka täti olikin jo vanha, hän pukeutui täyteen juhla-asuun haluten näyttää kauniilta kuin nuori tyttö konsanaan.

— Minkälainen puku hänellä oli? kysyi Fan kiinnostuneena.

— Teräksen harmaa silkkipuku, joka oli koristettu mustin pitsein, ja myssyynsä hän oli kiinnittänyt valkoisesta silkistä tehdyn Lafayette-merkin. En koskaan unohda, miten kauniilta hän näytti istuessaan täydessä loistossaan vierashuoneen sohvalla ensimmäisen miehensä suuren muotokuvan alla. Hänen toisella puolellaan istui rouva Storer ja toisella rouva Williams, ja he olivat vaikuttava näky kankeissa pitsikoristeisissa silkkihameissaan ja muhkeissa päähineissään. Niin komeita vanhoja naisia ei nykyään enää näekään.

— Eiköhän sentään joskus, sanoi Polly kujeellisesti.

Vanha rouva pudisti päätään, mutta oli hyvillään imartelusta, sillä hän oli ollut kaunotar nuoruudessaan.

— Me tytöt olimme koristaneet talon kukkasilla, vanha herra Coolidge lähetti niitä vaatekopallisen. Joe Joy toimitti juhlamerkit ja täti hankki vähän vallankumouksen aikaista viiniä vanhasta Beacon Streetin viinikellarista.

Minulla oli vihreän ja valkoisen kirjava puku, hiukset sykeröity päälaelle, puhvihihat ja kädessäni juuri nämä hansikkaat.

No niin. Ennen pitkää kenraali saapui pormestarin saattamana. Hyvänen aika, minä ihan näen hänet silmissäni: pieni vanha mies nankini-housut jalassa, yllään nahkaliivit ja sininen takki sekä röyhelöpaita. Hän nojasi keppiinsä, sillä hän ontui, ja kumarteli hymyillen kuin aito ranskalainen.

Hänen astuessaan sisään vanhat naiset nousivat ja niiasivat arvokkaasti. Lafayette kumarsi ensin maaherran muotokuvalle, sitten maaherran leskelle ja suuteli tämän kättä. Se oli hullunkurista, sillä hansikkaan selkämykseen oli painettu Lafayetten kuva, ja kohtelias vanha herra suuteli siten omaa kuvaansa.

Sitten vieraalle esiteltiin muutamia nuorempia naisia, ja aivan kuin päästäkseen suutelemasta itseään markiisi suutelikin sieviä tyttöjä poskelle.

Niin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli minua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli urhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.

Tosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen maljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä kunniasta, jonka hän oli meille suonut.

Kadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette tuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin riemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä sitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita olimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä hyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen perässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.

Sinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla ole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että kaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä ihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin kuulisin korvissani vieläkin huudot: "Eläköön Lafayette ja majuri Quincy!" "Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!" "Eläköön eversti May!" "Kolminkertainen eläköön Bostonille!" "Eläköön! Eläköön! Eläköön!"

Ja tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella korvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta heiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa eläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:

— Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.

— Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan sellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä amerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.

— Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä sitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana oli ihan paikallaan.

— Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti Fan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja huomannut sen liian ahtaaksi.

— Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka jo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. — Te olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä päädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama kirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden erilaisuus huvittaa teitä varmasti.

Vähän aikaa etsittyään isoäiti löysi vanhan salkun ja selailtuaan papereita hän luki seuraavan kirjeen, jonka Anne Boleyn oli kirjoittanut ennen kuin joutui naimisiin Henrik VIII:n kanssa. Kirje on nykyään erään kuuluisan antikvaarin kokoelmissa.

"Rakas Mary.

Olen ollut kaupungissa melkein kuukauden enkä voi sanoa Lontoota erityisen miellyttäväksi. Nousemme aamuisin myöhään, harvoin ennen kello kuutta, ja valvomme myöhään iltaisin, olemme tuskin ennen kymmentä vuoteessa. Olen aivan kyllästynyt, ja ellen saisi joka päivä paljon hienoja tavaroita, haluaisin kiihkeästi takaisin maalle.

Hemmotteleva äitini osti minulle eilen eräästä Cheapsiden kaupasta kolme uutta paitaa, joiden kangas maksoi neljätoista pennyä kyynärä. Sitten minä saan uudet kangaskengät Norfolkin lordin tanssiaisiin ja ne maksavat kolme shillinkiä.

Säännötön elämä, jota olen viettänyt tänne tulostani asti, on pilannut täysin ruokahaluni. Kuten tiedät, minä söin maalla naulan kinkkua ja haarikallisen olutta aamiaiseksi. Mutta Lontoossa en tahdo saada sisääni puoltakaan siitä määrästä, vaikka toden sanoakseni, olenkin aika nälkäinen ennen päivällistä, joka täällä hienoissa piireissä syödään kello kahdeltatoista.

Eilisiltana leikimme täällä Leicesterin lordin luona seuraleikkejä. Mukana oli myös lordi Surrey, hyvin hieno nuori mies, ja lauloi säveltämänsä laulun "Lordi Kildaren tytär". Se herätti suurta ihastusta, ja veljeni kuiskasi minulle, että ihana Geraldine, joksi lordi Surrey nimittää lemmittyään, on aikakautemme hienoin nainen. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, sillä hän kuuluu olevan yhtä hyvä kuin kauniskin.

Ole hyvä ja hoida kanoja minun poissaollessani. Eläinparat! Minä syötin niitä aina itse. Jos Margery on neulonut minulle ne punaiset villalapaset, olisin iloinen, jos lähettäisitte ne ensi tilassa. Hyvästi, rakas Mary. Olen juuri menossa messua kuulemaan ja rukoilen pian puolestanne. Sydämellisesti tervehtii teitä

Anne Boleyn."

— Ylös jo kuudelta, ja kymmeneltä muka myöhäistä mennä nukkumaan! Annen täytyi olla kauhean maalainen! Kinkkua ja olutta aamiaiseksi ja päivällinen kahdeltatoista! Olipa se merkillistä elämää! huudahti Fanny. — Lordi Surrey ja lordi Leicester kuulostavat hienoilta, mutta seuraleikit, punaiset lapaset ja kolmen shillingin kengät ovat kauheita!

— Minä pidän sellaisesta, sanoi Polly miettivästä, — ja olen iloinen, että Anne paralla oli edes vähän hauskaa ennen kuin murheet alkoivat. Saanko joskus jäljentää tuon kirjeen, isoäiti?

— Totta kai. No niin, tässä on toinen, jonka nykyaikainen tyttö on kirjoittanut ensi käynnistään Lontoossa. Tämä miellyttää sinua enemmän, Fan. Ja isoäiti luki Annen pienen kuvauksen vastakohdaksi Lontoon elämästä kirjeen, jonka muuan ystävä oli lähettänyt hänelle kauan aikaa sitten:

"Rakkahin Constance.

Kolmen kuukauden ahkeran huvittelun jälkeen nipistän sen verran aikaa, että voin kertoa sinulle, miten paljon olen nauttinut ensi käynnistäni Lontoossa. Ulkomailla kasvaneena minusta tuntui aluksi kuin olisin tullut vieraaseen kaupunkiin. Savu, lika ja melu olivat ensin hyvin epämiellyttäviä, mutta pian totuin niihin, ja nyt kaikki tuntuu minusta kerrassaan ihastuttavalta.

Me heittäydyimme heti huvituksiin eikä minulla ole ollut aikaa ajatella muuta. Nyt on paras huvittelukausi, ja jokainen hetki on varattu tanssiaisiin, konsertteihin, teattereihin, juhliin tai kirkossakäyntiin taikka niihin pukeutumiseen. Me käymme iltaisin usein kaksissa tai kolmissa eri kutsuissa, ja harvoin joudumme kotiin ennen aamua, emmekä liioin nouse seuraavana aamuna ennen puoltapäivää. Meille jääkin varsin vähän aikaa ajeluihin, ostoksilla käynteihin ja vierailuihin ennen päivällistä, joka on kahdeksalta, ja sitten alkavat taas iltahuvit.

Eilen illalla näin lady Russellin tanssiaisissa Walesin prinssin ja tanssin hänen kanssaan. Hän on alkanut lihoa ja näyttää elostelijalta. Olin pettynyt hänen ulkonäköönsä ja keskustelutaitoonsa; häntä ei olisi ikinä uskonut prinssiksi. Minut esitettiin myös eräälle komealle amerikkalaiselle herrasmiehelle. Olin ihastunut häneen ja hämmästyin kuullessani, että viime vuonna ihailemamme runot olivat hänen kirjoittamiaan. Hän on rikkaan räätälin poika. Ihmeellistä joukkoa nuo amerikkalaiset rahoineen, kykyineen ja itsenäisyyksineen!

Voi hyvä ystävä! Etten vain unohtaisi kertoa ensimmäisen huvikauteni merkkitapausta. Minut esitellään hovissa! Arvaat kai, että olen uponnut kokonaan juhlavalmisteluihin. Äiti on päättänyt, että minun on tuotettava hänelle kunniaa, ja kaksi viimeistä viikkoa meiltä on mennyt ajellessa ompelijalta räätälille ja myymälöistä jalokivikauppoihin. Minulle tehdään valkoinen silkkipuku, jossa on sulkatöyhtöjä, helmiä ja ruusuja. Se maksaa sata puntaa tai enemmänkin ja on hyvin komea.

Serkkuni ja ystäväni aivan syytämällä syytävät minulle ihania tavaroita, ja sinun kokemattomat silmäsi lentävät vielä selälleen, kun levitän nähtäväksesi silkkikankaan! ja pitsini, jalokiveni ja ranskalaiset hattuni, puhumattakaan rakkauskirjeistä, valokuvista ja muista nuoren kaunottaren ensimmäisen huvikauden voitonmerkeistä.

Sinä kysyt, ajattelenko milloinkaan kotia. Minulla ei todellakaan ole siihen aikaa. Mutta joskus ikävöin sentään raitista puhdasta ilmaa ja tyttömäisiä huveja, joista niin paljon pidin. Kaikki nämä huvitukset, niin hauskoja kuin ne ovatkin, tekevät ihmisen kalpeaksi ja vanhaksi ja kuluneeksi. Tunnen jo itseni hiukan rapistuneeksi.

Olisin sinulle kiitollinen, jos voisit lähettää minulle punaiset posket, kirkkaat silmät ja iloisen mielen, jotka minulla oli kotona ollessani. Koska et kuitenkaan voi tehdä sitä, niin ole hyvä ja lähetä minulle pullollinen kesäkuun sadevettä, sillä kamarineitoni sanoo sen olevan iholle parempaa kuin mitkään muut kaunistuskeinot, ja ihoni alkaa jo turmeltua paljosta valvomisesta.

Oman puutarhamme hedelmät taitaisivat maistua, minulla ei ole näet hiukkaakaan ruokahalua, ja äiti on ihan huolissaan minusta. Ranskalaisen keittiön tuotteilla on mahdotonta elää saamatta vatsakatarria, eikä täällä saa mitään yksinkertaista syödäkseen, kaikessa kun seurataan muotia.

Hyvästi, kultaseni, minun on mentävä pukeutumaan kirkkoon lähtöä varten. Toivoisinpa, että näkisit uuden hattuni ja tulisit kanssani, sillä lordi Rockingham lupasi olla siellä. Hyvästi!

Ikuisesti sinun

Florencesi."

— Tuosta kirjeestä minä pidin enemmän, ja sen tytön asemassa olisin tahtonut olla. Etkös sinäkin, Polly? sanoi Fan, kun isoäiti otti silmälasit nenältään.

— Minusta olisi kyllä hauska päästä Lontooseen huvittelemaan, mutta en välittäisi tuhlata noin kauheasti rahaa enkä tulla esitellyksi hovissa. Tai kenties välittäisinkin, jos olisin siellä, sillä minä pidän loistosta ja huveista, lisäsi rehellinen Polly, joka tunsi huvien houkutuksen.

— Isoäiti näyttää väsyneeltä, mennään leikkimään kuivaushuoneeseen, sanoi Maud, joka ei pystynyt enää seuraamaan toisten keskustelua.

— Annetaan suukko isoäidille ja kiitetään häntä kaikesta hauskasta ennen kuin lähdetään, kuiskasi Polly. Maud ja Fanny suostuivat ja isoäiti oli niin onnellinen heidän kiitoksistaan, että Tomkin seurasi esimerkkiä, kun tytöt olivat poistuneet. Hän halasi sydämellisesti isoäitiä ja suuteli häntä samalle poskelle kuin Lafayettekin.

Tultuaan leikkihuoneeseen Polly istuutui keinuun ja sanoi vakavasti:

— Enkö sanonutkin teille aina, että isoäidin luona on hauskaa, ja nyt näitte sen itse. Olisi hauskaa, jos kävisitte siellä useammin. Hän olisi siitä onnellinen ja haluaisi kertoa teille tarinoita ja keksiä kaikenlaista hauskaa, jos vain välittäisitte hänen hiljaisesta pikku hauskastaan. Minä pidän siitä ja minusta hän on maailman paras ja herttaisin vanhus, minä rakastan häntä sydämestäni!

— Tietysti hän on kiltti, mutta vanhat ihmiset ovat vain niin ikäviä ja hermostuneita, että pysyn mieluummin heistä erilläni, virkkoi Fan.

— Silloin menetät monta hauskaa hetkeä. Äiti sanoo aina, että meidän on käyttäydyttävä ystävällisesti ja kärsivällisesti vanhuksia kohtaan ja kunnioitettava heidän ikäänsä.

— Aina sinun äitisi saarnaa, mutisi Fan, joka tunsi omantunnonpistoksia isoäidin laiminlyömisestä.

— Eikä saarnaa! tiuskaisi Polly heti leimahtaen. — Hän vain selittää meille asioita ja auttaa meitä olemaan hyviä. Eikä hän toru koskaan. Enkä minä huolisi ketään toista äidikseni, vaikkei hän käytäkään samettitakkia eikä hienoja hattuja!

— Hyvä, Polly! huusi Tom riippuessaan pää alaspäin voimistelutangossa.

— Polly on vihainen! Polly on vihainen! lallatteli Maud, joka hyppäsi nuoraa ympäri huonetta.

— Jos herra Sydney nyt näkisi sinut, hän ei enää pitäisi sinua enkelinä, lisäsi Fan päätään keikauttaen.

Polly oli vihainen. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja huulet värisivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi keinumaan huimaa vauhtia, ettei olisi sanonut sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan kukaan ei puhunut. Tom vihelsi ja Maud hyräili. Mutta Fan ja Polly olivat ajatuksissaan, he olivat näet tulleet siihen ikään, jolloin tytöt alkavat tehdä huomioita ja johtopäätöksiä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nokkelat pikku neidit miettivät jo paljon, ja aikuisten olisi syytä varoa käytöstään, sillä heitä jäljitellään ja toisaalta arvostellaan varsin terävästi.

Kaksi vähäistä seikkaa oli sattunut sinä päivänä, ja muutaman sanan ja sopimattoman käytöksen jälkivaikutus kummitteli vielä tyttöjen ajatuksissa. Herra Sydney oli vieraillut talossa, ja keskustellessaan hänen kanssaan Fan näki hänen katselevan Pollya, joka istui erillään ja seurasi toisia silmissään miellyttävän ujo ja älykäs katse. Samassa vanha rouva Shaw astui huoneeseen ja pysähtyi juttelemaan Pollylle. Tämä nousi heti ja jäi seisomaan, kunnes isoäiti poistui.

— Huvittaako sinuakin Pollyn teennäinen käytös? Fanny kysyi nähdessään herra Sydneyn hymyilevän.

— Ei, minä ihailen Polly-neidin hyviä tapoja, tämä vastasi niin arvostavasti, että Fan hätkähti, sillä kaikki tytöt ihailivat Sydneytä ja pitivät häntä hyvin käyttäytyvän herrasmiehen esikuvana.

Fanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut äskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn mielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea saavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi puhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.

Polly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin hienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään tavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja, työnsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: — Älä koske minuun, lapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut, ettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä eivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet äidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat työntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja samalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin hieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja tai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät kasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet, jotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä eivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja tyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja murheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi viisaasti ja lempeästi. — Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli Polly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin rikkaaksi.

Sen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän yritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi suustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla muutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen yläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän katsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:

— En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?

— Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn nopeasta leppymisestä. — Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan ilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.

— Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin sellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly iloisesti nauraen.

— Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti voimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.

Asiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi suhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin paremmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen. Herttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten seurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.

7

HYVÄSTI

— Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin? kysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi "suurkahakaksi".

— Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut täällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään ollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.

— Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän! taivutteli Tom koko sydämestään.

— Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään hinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo, etteivät he tule toimeen ilman minua.

— Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä sittenkin? aloitti Fanny.

— Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä minäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.

— Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele. Pidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat sitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.

Polly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta kun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain syystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa ja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen musliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut hänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt Fannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja, nauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken viehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.

Maudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta punavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet valkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla oli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta Pollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen medaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä silkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn lohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja pronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.

Polly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä erilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen näköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun alla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä painavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä menivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa, jossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.

Aikuisten kääntyessä katsomaan heitä Maud pöyhisteli kuin pieni riikinkukko ja Fan niiasi sirosti, mutta Polly seisoi paikoillaan, ja hänen katseensa harhaili huolestuneena toisesta toiseen aivan kuin hän olisi halunnut sanoa: "Tiedän kyllä, etten ole niin kuin olla pitäisi, mutta toivottavasti en näytä sentään rumalta."

Isoäiti ymmärsi heti, ja kun Fan tyytyväisesti hymyillen kysyi: "Miltä me näytämme?" hän veti Pollyn ystävällisesti luokseen ja vastasi:

— Näytätte ihan niiltä muotilehden kuvilta, joista olette saaneet pukujenne mallit. Mutta Pollyn leninki miellyttää minua eniten.

— Näytänkö minä tosiaankin sievältä tässä? Ja Pollyn kasvot kirkastuivat, sillä hän antoi suuren arvon isoäidin mielipiteille.

— Näytät, kultaseni. Näytät juuri siltä, jollaisena minä mielelläni näen sinun ikäisesi tytön. Ja minua miellyttää varsinkin se, että olet pitänyt äidille antamasi lupauksen etkä ole antanut houkutella itseäsi käyttämään lainakoruja. Sinun ikäisesi tyttölapset eivät tarvitse muita koristeita kuin nuoruutta, terveyttä, älykkyyttä ja vaatimattomuutta, ja ne sinulla on tänä iltana.

Puhuessaan isoäiti antoi Pollylle hellän suukon, joka sai hänet hehkumaan kuin ruusu ja unohtamaan hetkeksi, että maailmassa oli vaaleanpunaista silkkiä ja korallikorvarenkaita.

— Kiitos, isoäiti, hän sanoi ja vastasi lämpimästi suudelmaan. Isoäidin sanat tekivät hyvää ja yksinkertainen puku näytti Pollysta yhtäkkiä sievältä.

— Polly on niin kaunis, ettei ole väliä, mitä hänellä on päällään, huomautti Tom tarkastellen hyväksyvästi tyttöä.

— Hänellä ei ole kojuja puvussaan, mutta minullapa on, sanoi Maud järjestellen olkapäille ulottuvia nauharuusukkeita, jotka olivat kuin kirsikanväriset siivet tanakan pikku enkelin selässä.

— Kunpa hän olisi ottanut sinisen miehustani. Tuo nauha on niin kovin yksinkertainen, mutta ei sillä väliä, kuten Tom sanoi. Ja Fan korjasi taitavasti Pollyn vasemmalla ohimolla olevaa sinistä rusettia.

— Hänellä pitäisi olla kukkia; ne sopivat aina nuorille, sanoi rouva Shaw myöntäen mielessään, että vaikka hänen tyttärensä näyttivät hyvin kauniilta, kukoistavalla Pollylla oli miellyttävimmät kasvot.

— Varjelkoon, minähän olin unohtaa kukkavihot ihaillessani kaunottariani. Otapas ne esille, Tom, kehotti herra Shaw viitaten kauniiseen rasiaan, joka oli pöydällä.

Tom veti väärin päin esiin kolme pientä kukkakimppua, jotka kaikki olivat erivärisiä, -kokoisia ja -muotoisia.

— Voi, isä! Miten kiltti sinä olet! huudahti Fanny, joka ei ollut uskaltanut ottaa vastaan kukan terälehteäkään viimekertaisten nuhteiden perästä.

— Isäsi olikin aikoinaan erittäin kohtelias nuori mies, sanoi rouva Shaw naurahtaen.

— On hauskaa, Thomas, että sinulla on joskus aikaa ilahduttaa pikku tyttöjäsi! Ja isoäiti taputti poikansa kaljua päätä aivan kuin tämä olisi ollut kahdeksantoistavuotias.

Thomas nuorempi oli ensin tuhahtanut ivallisesti, mutta kun isoäiti kehui isää, alkoi nuori mies miettiä asiaa tarkemmin ja tarkastella kukkia kunnioittavasti.

— Mikä on kenellekin? hän kysyi.

— Arvaapas, sanoi herra Shaw tyytyväisenä, kun hänen huomaavaisuutensa oli tehnyt näin suuren vaikutuksen.

Isoimmassa kimpussa oli teeruusun nuppuja, tuoksutonta kanervaa ja sarsaparillaa. Toiseen oli sidottu kourallinen hajuherneitä ja resedoja, joiden keskellä oli muutama herttainen orvokki ja kaunis pikku ruusu. Kolmas oli pieni vihkonen rautayrttejä, valkeita kameliasaunioita ja vihreitä lehtiä.

— No, sitä ei ole vaikea arvata. Tuo hieno kimppu on Fannylle, kaunis on Pollylle ja iloinen Maudille. Ottakaa nyt omanne, tytöt. Ja Tom luovutti kukkavihot niin kohteliaasti kuin voi odottaa nuorukaiselta, jolla on uudenuutukainen puku ja ahtaat jalkineet.

— Kukat täydentävät mainiosti asuanne. Isä oli oikein huomaavainen, kun muisti ne. Juoskaapa nyt alas, sillä ovikello soi jo. Äläkä tanssi liikaa, Fan. Ja sinä, Tom, ole mahdollisimman hiljaa, ja sinä Maud, muista olla ahmimatta illallispöydässä. Isoäiti pitää kaikesta huolen, sillä hermoparkani eivät salli minun tulla alas.

Näin sanoen rouva Shaw lähetti heidät luotaan, ja kaikki neljä lähtivät vastaanottamaan ensimmäistä vierasjoukkoa, muutamia pikkutyttöjä, jotka oli kutsuttu vartavasten pitämään Maudia poissa sisaren tieltä. Tom oli saanut kutsua kolme parasta ystäväänsä, joiden lempinimet olivat Rumple, Sherry ja Spider.

— He kelpaavat tanssittajiksi, sillä herroista on puute; ja kutsuthan ovatkin Pollya varten, joten täytyy hankkia vähän nuorta väkeä hänen takiaan, sanoi Fanny lähettäessään kutsukortteja.

Pojat tulivat tietysti hyvissä ajoin ja seisoskelivat nurkissa, ja näytti kuin heillä olisi ollut käsivarsia ja sääriä yli tarpeen. Tom yritti parhaansa mukaan olla hyvä isäntä, mutta juhlallisuus tuntui rasittavalta, ja hänen oli miehekkäästi vastustettava kiusausta ehdottaa harakkahyppelyä, sillä pitkä, tanssia varten tyhjennetty olohuone tuntui siihen tarkoitukseen erittäin houkuttelevalta.

Polly istui hänelle määrätyssä paikassa ja kamppaili ujouttaan vastaan Fannyn esitellessä hänelle hienoja nuoria naisia ja jäykkiä nuoria herroja, jotka kaikki toistivat samoja kohteliaita tervehdyksiä ja siirtyivät sitten muualle unohtaen hänet tyystin. Kun ensimmäistä tanssia kuulutettiin, Fanny sai käsiinsä pakoilevan Tomin ja kuiskasi vetoavasti:

— Kuule, Tom, sinun on nyt mentävä hakemaan Pollya. Sinä olet talon nuori isäntä, ja kuuluu hyviin tapoihin, että tanssit hänen kanssaan ensimmäiseksi.

— Polly ei välitä seuraelämän tavoista. Ja minä vihaan tanssimista. Anna minun olla rauhassa äläkä kiusaa minua tai juoksen tieheni, murisi Tom lannistuen täysin Fannyn kamalasta suunnitelmasta, että joutuisi aloittamaan tanssiaiset Pollyn kanssa.

— En anna ikinä anteeksi, jos juokset tiehesi. Tule nyt ja auta kiltisti minua. Mehän olemme olleet kauheita Pollylle ja päätimme korjata asian olemalla oikein hyviä hänelle. Minä aion pitää sanani, eikä häntä saa unohtaa minun tanssiaisissani, sillä haluan hänen pitävän minusta ja ajattelevan meistä jälkeenpäin hyvää.

Taitava puhe tehosi vastahakoiseen Tomiin. Hän vilkaisi Pollyn onnellisiin kasvoihin, muisti lupauksensa ja päätti huokaisten täyttää velvollisuutensa.

— No, minä haen häntä, mutta sanon sinulle jo etukäteen, etten osaa alkuunkaan tanssia.

— Kyllä sinä osaat. Olenhan minä kymmeniä kertoja opettanut sinulle askelet. Aion aloittaa masurkalla, sillä tytöt pitävät siitä, ja se on hauskempaa kuin franseesi. Pane nyt hansikkaat käteesi ja mene pyytämään Pollya niin kuin herrasmies ainakin.

— Hitto sentään! murahti Tom. Inhottavat hansikkaat repesivät Tomin kiskoessa niitä käteensä, mutta poika karaisi mielensä, meni Pollyn luo, kumarsi jäykästi, työnsi kyynärpäänsä ulospäin ja sanoi juhlallisesti: — Saanko luvan, neiti Milton?

Hän käyttäytyi parhaansa mukaan isojen poikien tapaan ja toivoi siten saavansa Pollyn hämilleen. Mutta siinä hän erehtyi, sillä vilkaistuaan hämmästyneenä Tomia Polly nauroi hänelle vasten kasvoja, tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämellisesti:

— Tietysti saat, mutta älä ole typerä, Tommy.

— Fan käski minun olla kohtelias ja siksi minä koetin, kuiskasi Tom ja lisäsi tartuttuaan toveriinsa miltei epätoivoisen näköisenä: — Pidä lujasti kiinni, ehkä me selviämme tästä jollain tavoin.

Soitto alkoi ja he rupesivat tanssimaan. Tom hyppeli kömpelösti toiseen suuntaan, Polly toiseen.

— Pysy tahdissa, läähätti Polly.

— En minä osaa, en ole koskaan osannut, vastasi Tom.

— Pysy sitten minun tahdissani äläkä astu varpailleni, pyysi Polly.

— Älä välitä, hypi vain, kyllä se vähitellen luistaa, murahti Tom ja heilautti onnetonta toveriaan niin, että molemmat melkein kaatuivat.

Mutta tanssi ei vain ruvennut luistamaan, sillä yrittäessään epätoivoisesti suoriutua urakastaan Tom oli vähällä läkähdyttää Pollyn. Hän survoi, viskoi, työnsi ja pyöritti Pollya oikealle, kiskoi sitten vasemmalle, murjoi ihmisten ja huonekalujen päälle, poljeksi häntä varpaille, rutisti hänen pukunsa ja teki itsensä kaikin puolin naurettavaksi. Polly oli pyörällä päästään, mutta yritti parhaansa mukaan kestää koettelemuksen muistaessaan, että Tom oli ruvennut marttyyriksi ja että hänen oli oltava kiitollinen tästä uhrauksesta.

— Voi, pysähdy, tämä on kauheaa! huusi Polly hengästyneenä muutamien hurjien kierrosten perästä.

— Onko? sanoi Tom ja pyyhki punaisia kasvojaan niin keventyneen näköisenä, ettei Pölyllä ollut sydäntä torua häntä. Hän kiitti vain ja heittäytyi hengästyneenä tuolille istumaan.

— Olin tietysti kamala, mutta Fan vaati minua itsepäisesti tanssimaan, sillä hän pelkäsi sinun loukkaantuvan, ellen hakisi sinua ensimmäiseen tanssiin, sanoi Tom katuvaisesti tarkastellessaan Pollya, kun tämä oikoi rypistyneen vyönauhansa, jota Tom oli käyttänyt jonkinlaisena kiinnipitimenä riepottaessaan häntä. — Katrillia minä kyllä osaan, mutta sinä et varmaan ikinä enää halua tanssia minun kanssani, hän lisäsi ja alkoi heilutella Pollyn viuhkaa niin hurjasti, että tämän tukka hulmusi kuin myrskyn kourissa.

— Tanssin oikein mielelläni. Ja sinun on kirjoitettava nimesi viuhkaani. Se on tapana ellei ole tanssiluetteloa, sanoo Trix.

Tyytyväisen näköisenä Tom otti esiin kynänpätkän, koukersi nimensä ja sanoi viuhkaa palauttaessaan:

— Nyt menen hakemaan Sherryn tai jonkun toisen kaverin, joka osaa masurkkaa, niin että saat kunnolla tanssia ennen kuin soitto loppuu.

Tom poistui, mutta ennen kuin hän ennätti tavoittaa ketään masurkan taitajaa, Pollyn oli jo ottanutkin haltuunsa koko salin paras tanssittaja. Herra Sydney oli nähnyt ja kuullut kaiken, ja vaikka hän oli itsekseen nauranutkin, Tomin rehellinen tunnustus ja Pollyn herttaisuus ihastuttivat häntä. Pollyn jalka polki iloisen musiikin tahtia, ja hänen katseensa seurasi innokkaasti ohi liukuvia pareja, kun herra Sydney ilmestyi hänen eteensä ja sanoi kohteliaasti:

— Polly-neiti, saanko luvan?

— Kiitos, minun tekeekin kauheasti mieleni tanssimaan. Ja Polly hypähti seisomaan kädet ojennettuina ja niin kiitollisen näköisenä, että Sydney päätti tanssittaa Pollya niin monta kertaa kuin tämä vain halusi.

Tällä kertaa kaikki sujui hyvin, ja palattuaan tuloksettomalta etsintäretkeltään Tom hämmästyi nähdessään Pollyn liitelevän sirosti taitavan tanssittajan viemänä.

— Tuo on toista, hän ajatteli seuratessaan, miten pronssinväriset kengät siirtyilivät täsmällisesti oikeassa tahdissa. En käsitä, miten Sydney osaakin viedä noin hyvin. Mutta hauskaa se varmasti on, ja totisesti, kyllä minäkin vielä opettelen tanssimaan! lisäsi nuori herra Shaw ja heilautti kättään niin voimakkaasti, että viimeinenkin nappi lensi hänen hansikkaistaan.

Tanssin päätyttyä Polly ei ennättänyt edes kunnolla kiittää Sydneytä, kun Tom jo tuli sanomaan holhoavasti:

— Sinähän tanssit hienosti, Polly. Sinun ei tarvitse muuta kuin vihjaista kenet haluat, niin käsken hänen tanssia kanssasi, olipa hän kuka tahansa.

— En minä välitä nuorista herroista, he ovat niin jäykkiä ja hakisivat minua vain velvollisuudesta. Mutta noista pojista minä pidän ja tanssin mielelläni heidän kanssaan, jos he vain haluavat, sanoi Polly katseltuaan ympärilleen.

— Minä talutan ne tänne jok'ikisen. Ja Tom toi iloisesti Pollyn luo ystävänsä, jotka olivat ihastuneita häneen ja ylpeitä, että kelpasivat ennen "isoja poikia".

Sen jälkeen Polly ei joutanut enää istumaan, sillä pojat pyörittivät häntä koko ajan, ja hän oli niin onnellinen, ettei nähnyt eikä aavistanut ympäristönsä pikku vehkeilyä, sydämentykytystä, turhamaisuutta, keimailua ja joutavaa hassuttelua. Hän rakasti tanssimista ja iloitsi siitä niin täydestä sydämestään, että sitä oli hauska katsella. Hänen silmänsä säteilivät, poskensa hehkuivat, suu nauroi ja kiharat hulmusivat, kun hän liiteli lattialla mieli yhtä keveänä kuin jalatkin.

— Onko sinulla hauskaa, Polly? kysyi herra Shaw, joka kurkisti tuon tuostakin sisään ilmoittaakseen isoäidille, että kaikki sujui hyvin.

— Kerrassaan taivaallista, sanoi Polly hurmaantuneena ja kiiruhti herra Shaw'n luo.

— Hän on valloittanut nuo pojat kokonaan, sanoi Fan sivuuttaessaan heidät.

— He ovat hyvin kilttejä, kun hakevat minua tanssimaan, enkä minä pelkää heitä, selitti Polly hypähdellen, sillä hän ei yksinkertaisesti voinut seistä aloillaan.

— Sinä siis pelkäät nuoria herroja? kysyi herra Shaw pidellen häntä kiharasta kiinni.

— Kaikkia muita paitsi herra Sydneytä. Hän ei ole olevinaan eikä puhu joutavia ja voi, hän tanssii kuin enkeli, niin kuin Trix sanoo.

— Isä, tule tanssimaan valssia minun kanssani. Fan kielsi minua tulemasta lähelleen, koska minun punainen pukuni tekee hänen vaaleanpunaisensa jumaksi, ja minä haluaisin niin hijveän mielelläni tanssia.

— Minä olen unohtanut koko tanssimisen, Maudie. Pyydä Pollya; kyllä hän pyörittää sinua kuin hyrrää.

— Herra Sydney on merkinnyt tämän tanssin, vastasi Polly katsoen viuhkaansa hiukan tärkeänä. — Mutta hän ei taida välittää, vaikka otankin Maud-ressukan hänen sijastaan. Maud ei ole tanssinut juuri ollenkaan ja minä taas enemmän kuin tarpeeksi. Olisiko kovin epäkohteliasta kieltäytyä? Polly katsoi hoikkaa tanssitoveriaan, jonka katse ilmaisi, että vaihto tuntui uhraukselta.

— Ei toki. Pyörittäkää vain pienokaista kunnolla, me katselemme, vastasi herra Sydney ja nyökkäsi hymyillen.

— Pieni herttainen luonnonlapsi, sanoi herra Shaw Pollyn ja Maudin pyörähtäessä tiehensä.

— Hänestä tulee viehättävä pikku nainen, ellei häntä vain hemmotella pilalle.

— Siitä ei ole pelkoa. Hänellä on järkevä äiti.

— Sen arvasinkin. Ja Sydney huokasi, sillä hän oli hiljattain menettänyt oman hyvän äitinsä.

Kun tuli tarjoilun aika, Polly sattui juuri keskustelemaan erään Fanin esittelemän nuoren herran kanssa, joka saattoi tietysti neiti Miltonin ruokasaliin, järjesti hänelle tuolin nurkkaan ja tarjottuaan hänelle kasan jäätelöä ja mantelileivoksen syventyi niin tyystin omaan annokseensa, että Polly olisi jäänyt surkean vähälle, ellei Tom olisi tullut pelastamaan häntä.

— Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule minun kanssani äläkä istu täällä nälkää näkemässä, sanoi Tom ja katsoi ivallisesti Pollyn tyhjästä lautasesta hänen epäkohteliaan suojelijansa lautaseen, joka oli kasattu täyteen herkkuja.

Saattajansa kannoilla Polly astui ruokasalin ja keittiön väliseen isoon tarjoiluhuoneeseen ja tapasi siellä hauskan pikku seurueen kaikessa rauhassa juhlimassa. Maud ja hänen paras ystävänsä Grace istuivat peltisillä keksilaatikoilla, Sherry ja Spider koristivat jääkaappia Tomin ja Rumplen toimittaessa heille syötävää.

— Täällähän on hauskaa, sanoi Polly, jota tervehdittiin lusikkain kalinalla ja ruokaliinojen huiskutuksella.

— Istu sinä tähän tynnyrille, niin minä pidän huolen, että saat kylliksesi, sanoi Tom asettaen Pollyn eteen tarjottimen ja jaellen mahtavan näköisenä käskyjään.

— Tämä on meidän ryövärijoukkomme luola ja minä olen päällikkö. Me hyökkäämme ohikulkijain kimppuun ja kauemmaksikin ja tuomme saaliin kotiin. Mene nyt, Rumple, hakemaan leipäkori, minä odotan, kunnes Katy tuo Pollylle uusia ostereita. Sherry, kipaise keittiöön ja tuo kupillinen kahvia, Spider, kerää salaatin loppu ja anna vati luukusta keittiöön täytettäväksi. Syö nyt, Polly, minun väkeni tuo lennossa lisää.

Mitä riemua he pitivätkään tarjoiluvälikössä ja miten uhkarohkeita hyökkäyksiä he tekivät hyytelöpurnukkoihin ja leivoslaatikkoihin! Miten onnistuneita ryöstöjä ruokasaliin ja keittiöön, miten salakavalia rynnäköitä Katy-paran ja neekeritarjoilijan kimppuun, joka oli täysin avuton ryövärijoukon käsissä. Nämä olivat viattomat pikku kemut, sillä viiniä ei sallittu, ja ritarillisella ryövärijoukolla oli niin kiire hankkia herkkuja naisilleen, ettei heillä ollut aikaa syödä liikoja. Kukaan ei kaivannut heitä, ja kun he lähtivät luolastaan, juhla-ateria oli päättynyt ja vain muutamat nuoret herrasmiesahmatit viivyttelivät enää rippeiden kimpussa.

— Noin he aina tekevät, sysäävät tytöt nurkkiin, antavat heille jotakin maistiaisiksi ja ahmivat sitten kuin porsaat, kuiskasi Tom halveksivasti muistamatta enää omia yksityishyökkäyksiään, jotka hän oli suorittanut joukon hajaannuttua.

Loppuilta omistettiin arvausleikille, jota Polly ei tuntenut. Hän vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan ja vähän aikaa se huvittikin häntä. Erilaiset sievät kuvaelmat olivat hauskaa katseltavaa, mutta vähitellen kateuden rikkaruoho alkoi rehottaa hänessä ja hän tunsi itsensä sivulliseksi, kun toiset saivat lystikkäitä silkkipaperipukuja, hauskoja makeisia, kukkia, nauhoja, ja sieviä pikku esineitä, joista tytöt pitävät. Kaikki touhusivat jotakin. Herra Sydney oli tanssimassa, Tom ja hänen ystävänsä keskustelivat portaikossa baseballista ja Maudin seurue oli palannut kirjastoon leikkimään.

Polly yritti turhaan voittaa haikeutensa, kunnes hän muisti mitä äiti oli kerran sanonut: — Kun tunnet olevasi huonolla tuulella, koeta tehdä joku toinen iloiseksi ja pian olet oma itsesi.

Yritänpä sitä keinoa, ajatteli Polly ja katseli ympärilleen mitä voisi tehdä. Hänen askelensa päätyivät kirjastoon, josta kuului riitaisia ääniä. Maud ja toiset pikku tytöt istuivat sohvalla jutellen toistensa vaatteista, kuten olivat kuulleet äitinsäkin juttelevan.

— Onko sinun pukusi tehty muualla? kysyi Grace.

— Ei, onko sinun? vastasi Blanche.

— On, ja se maksoi kamalasti.

— Mutta se ei ole yhtä kaunis kuin Maudin.

— Minun on tehty New Yorkissa, sanoi neiti Shaw silitellen tyytyväisenä helmojaan.

— Minä en voi nyt pukeutua kovin hienosti, kun äiti käyttää surupukua jonkun kuoleman johdosta, huomautti Alice Lovett tärkeänä, koska hänkin joutui suruajan merkkinä pitämään mustaa kaulakorua.

— En minä välitä, vaikka minun pukuni onkin täällä ommeltu; mutta tiedättekö, minun serkkuni kutsuilla tarjottiin kolmenlaista viiniä. Ihan totta, virkkoi Blanche.

— Eihän?

Ja pikku tytöt mykistyivät kerrassaan, kunnes Maud huomautti isänsä äänenpainoja huvittavasti toistaen:

— Isä sanoi, että se oli aivan san-skandaali. Jotkut pojista tulivat ihan humalaan ja heidät täytyi lähettää kotiin. Hän ei antanut meidän tajjota viiniä ja isoäitikin sanoi, että se on sopimatonta lasten kutsuissa.

— Minun äitini sanoo, etteivät sinun äitisi vaunut ole läheskään yhtä hienot kuin meidän, puuttui Alice puheeseen.

— Ovatpahan. Ne on kokonaan vuojattu vihjeällä silkillä ja se on kauniimpaa kuin se vanha punainen kangas teidän vaunuissanne, huusi Maud ja pöyhisteli kuin ärsytetty kananpoika.

— Niin, mutta minun veljeni ei käytä vanhaa kamalaa lakkia ja hänellä on kaunis tukka. Minä en tahtoisi sellaista veljeä kuin Tom. Hän on hirmuisen ilkeä, sanoi minun sisareni, kimautti Alice.

— Eikä ole. Sinun veljesi on sottapytty.

— Sinä valehtelet.

— Sinäpäs!

Ikävä kertoa, mutta silloin neiti Shaw lyödä läimäytti neiti Lovettia, joka vastasi reippaasti kohteliaisuuteen, ja molemmat alkoivat itkeä.

Polly, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan tätä mieltäylentävää kinastelua, erotti riitakumppanit, ja kun hän huomasi että pikku ressukat olivat väsyneitä ja ärtyisiä eivätkä voineet lähteä kotiin ennen kuin heitä tultaisiin hakemaan, hän ehdotti heille leikkimistä. Tytöt suostuivat ehdotukseen ja "jänö istui maassa" palautti rauhan. Pian ilmestyivät kirjastoon pojatkin, jotka oli karkotettu tanssisalista; he yhtyivät riemumielin leikkiin, joka pian muuttui niin vilkkaaksi, että unisimmatkin valveutuivat. Sokkosillaolo oli täydessä käynnissä, kun herra Shaw kurkisti sisään ja nähdessään Pollyn pyrähtelevän ympäri huonetta silmät sidottuina hänkin liittyi piiriin yllättääkseen sokon. Hän joutui heti kiinni, ja Pollyn hämmästys herätti riemua, sillä tämä arvasi herra Shaw'n vasta kun hänen kätensä sattuivat hänen kaljuun päähänsä.

Kuje sai kaikki niin hyvälle tuulelle, että Polly unohti kateutensa ja pikku tytöt suutelivat toisiaan jäähyväisiksi niin ystävällisesti kuin newyorkilaisia pukuja, vaunuja ja kilpailevia veljiä ei olisi ikinä ollutkaan.

— No niin, Polly, piditkö kutsuista? kysyi Fan, kun viimeinen vieras oli lähtenyt.

— Pidin kauheasti, mutta minulle ei varmaan olisi hyväksi olla sellaisissa usein, vastasi Polly hitaasti.

— Miksei?

— Ei olisi hauskaa, ellei olisi hienoa pukua eikä saisi tanssia koko aikaa eikä kukaan ihailisi.

— En luullut sinun välittävän sellaisesta, virkkoi Fan hämmästyneenä.

— En minäkään tähän iltaan saakka, mutta nyt huomasin välittäväni. Ja siksi on hyväkin, että lähden huomenna kotiin.

— Voi, kultaseni, kuinka minä tulen toimeen ilman suloista Pollya, joksi Sydney sanoo sinua, huokasi Fan ja vei Pollyn toisten helliteltäväksi.

Kaikki muutkin toistivat seuraavana päivänä samaa, ja monet hellät katseet seurasivat pientä harmaapukuista olentoa, kun hän tyynesti liikkuen toimitteli viimeistä kertaa pikku palveluksiaan, jotka osaltaan tekivät hänet niin kaivatuksi. Pollyn oli määrä lähteä heti päivällisen jälkeen, ja kun hän oli jo saanut matka-arkkunsa melkein pakatuiksi, häntä kehotettiin lähtemään pienelle kävelylle, koska isoäiti järjesti loput tavarat. Polly arvasi, että arkkuun aiottiin panna jokin hauska yllätys, sillä Fan ei tarjoutunut tulemaan hänen seurakseen, Maudkin piilotteli jotain esiliinansa alla ja Tom häipyi äitinsä huoneeseen salaperäisen näköisenä. Polly totteli kehotusta ja lähti ulos iloiten jo etukäteen tuntemattomista aarteista, joita sai viedä kotiinsa.

Vaikka herra Shaw ei ollut puhunut mitään aikaisesta kotiin tulosta, Polly toivoi hänen sittenkin tulevan ja lähti häntä vastaan. Herra Shaw puolestaan ei odottanut näkevänsä Pollya, koska tämä oli ollut kiireissään hänen kotoa lähtiessään, ja sitä paitsi nyt satoi luntakin. Mutta kääntyessään puistokadulle hän näki Pollyn juoksevan vastaansa kasvot säteillen pyöreän hatun alla ja punaiset posket lumihiutaleiden puuteroimina.

— Huomenna ei kukaan ole enää minua vastassa, hän sanoi, kun Polly tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi hellästi.

— Eiköpähän vain, sanoi Polly hymyillen ja päätään nyökyttäen, Fanny oli näet luvannut tulla isäänsä vastaan Pollyn lähdettyä.

— Sehän hauskaa. Mutta sinun täytyy luvata, että tulet meille joka talvi oikein pitkäksi aikaa, sanoi herra Shaw ja taputti sinisiä lapasia, jotka pitelivät hänen kättään.

— Tulen oikein mielelläni, jos kotona vain selvitään ilman minua.

— Heidän täytyy lainata sinut vähäksi aikaa, koska teet meille kaikille hyvää ja me tarvitsemme sinua.

— Onko se totta? En käsitä millä tavoin, mutta on hauska kuulla teidän sanovan niin, sanoi Polly nieleskellen.

— En osaa sitä selittää, kultaseni, mutta sait kodin tuntumaan taas lämpöiseltä ja miellyttävältä, enkä toivoisi sen muuttuvan lähdettyäsi.

Polly ei ollut koskaan ennen kuullut herra Shaw'n puhuvan tällä tavoin eikä tiennyt mitä olisi sanonut. Hän oli ylpeä ja onnellinen, että oli voinut näyttää äidin olleen oikeassa, kun tämä oli sanonut, että "pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa". Polly loi ystäväänsä kiitollisen katseen, joka oli puhuvampi kuin mitkään sanat, ja käsi kädessä he jatkoivat matkaansa pehmeässä lumisateessa.

Jos Polly olisi nähnyt, mitä hänen matka-arkkunsa yläosaan pistettiin, hän olisi mykistynyt. Fanny oli näet kertonut isoäidille, miten hän oli kerran nauranut Pollyn vaatimattomille pikku lahjoille. Nyt he kaikki olivat yhteistuumin yrittäneet keksiä jotakin todella hienoa ja arvokasta jokaiselle Miltonin perheen jäsenelle. Koossa olikin aarteita kerrakseen. Ja noihin houkutteleviin kääröihin oli kätkettynä niin paljon hyväntahtoisuutta, rakkautta ja ystävällistä huolenpitoa, ettei kukaan voisi niistä loukkaantua, vaan pitäisi lahjoja kahta tervetulleempana, koska ne olivat niin tavattoman viehättäviä ja kauniita. Mutta on varma, että jos Polly olisi aavistanut pienen taskukellon tikittävän arkkuun pannussa sievässä rasiassa, jonka kannessa oli hänen nimensä, hän ei olisi ikinä jättänyt arkkua avaamatta, kuten isoäiti neuvoi, eikä syönyt päivällistään niin hiljaisena. Hänen sydämensä oli täynnä, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä useammin kuin kerran. Kaikki olivat ystävällisiä ja pahoillaan hänen lähdöstään.

Tomia ei tarvinnut tällä kerralla kehottaa saattamaan, ja myös Fanny ja Maud tahtoivat mukaan. Rouva Shaw unohti hermonsa ja pani omin käsin Pollylle muutamia piparkakkuja evääksi. Herra Shaw suuteli Pollya kuin tämä olisi ollut hänen rakkain tyttärensä, ja isoäiti syleili häntä lujasti kuiskaten vapisevalla äänellä: "Pikku sydänkäpyseni, tule pian takaisin." Katy liehutteli nenäliinaa lastenkamarin ikkunasta ja huusi heidän ajaessaan ohi:

— Jumala siunatkoon teitä, rakas Polly-neiti, ja antakoon teille runsaasti onnea!

Mutta Tomin jäähyväiset olivat kaikkein hauskimmat. Kun Polly istui jo rautatievaunussa, viimeiset hyvästit oli heitetty ja vaunu liikkeellä, Tom otti esiin kovan pikku käärön, heitti sen vaunuun ja sanoi hassunkurinen naurun ja itkun sekainen ilme kasvoillaan:

— Se on kamala, mutta sinä toivoit sitä ja minä pistin sen mukaan, että saisit nauraa. Hyvästi, Polly, hyvästi!

Viimeiset sanat tulivat vähän käheästi, Tom hävisi ne sanottuaan ja Polly jäi nauramaan hänen jäähyväislahjaansa, kunnes kyynelet alkoivat valua poskia pitkin. Hän oli saanut pussillisen pähkinöitä, pohjimmaisena Tomin valokuva. Se oli tosiaan kamala, kuin salaman valossa otettu, ja Tomilla oli siinä hurja ja tuijottava ilme kasvoillaan. Mutta Polly piti siitä, ja milloin hän vain tunsi itsensä vähänkään surulliseksi eron takia, hän otti pähkinän tai vilkaisi Tomin hullunkurista kuvaa, ja hänen mielensä piristyi heti.

Tällä tavoin lyhyt matka kului hauskasti, ja hämärissä hän erotti joukon rakkaita kasvoja vaatimattoman pienen talon edessä, joka tuntui hänen mielestään kauniimmalta kuin mikään palatsi, sillä se oli hänen oma kotinsa.

8

KUUDEN VUODEN KULUTTUA

— Arvatkaapa mitä Polly aikoo tehdä tänä talvena? sanoi Fanny kohottaessaan katseensa kirjeestä, jota oli innokkaasti lukenut.

— Luennoi kai naisten oikeuksista, sanoi nuori herrasmies, joka tutki peilistä huolellisesti kirkkaan kastanjan ruskeaa pystytukkaansa nojautuen veltosti kyynärpäillään uunin reunustaan.

— Ehkä hän aikoo hurmata jonkun nuoren papin ja mennä naimisiin hänen kanssaan, lisäsi rouva Shaw, jonka ajatukset askartelivat nykyään usein nuorten naittamisessa.

— Hän jää kai kotiin hoitamaan taloutta, koska palvelijat tulevat niin kalliiksi. Se olisi ihan hänen tapaistaan, huomautti Maud, joka osasi jo sanoa r-kirjaimen.

— Minä luulen, että hän rupeaa pitämään koulua tai jotain muuta sentapaista auttaakseen veljiään, sanoi herra Shaw, joka oli laskenut sanomalehden kädestään kuullessaan Pollyn nimen.

— Kaikki te erehdyitte, vaikka isä arvasikin parhaiten, sanoi Fan. — Hän rupeaa antamaan soitto- ja laulutunteja ja hankkii itse elatuksensa, jotta Will pääsee yliopistoon. Will haluaa opiskella ja Polly on hyvin ylpeä hänestä. Nedillä, toisella veljellä, on taipumusta liikealalle, hän ei välitä kirjoista. Ned on lähtenyt länteen ja raivaa kyllä itselleen tien maailmassa. Polly sanoo, ettei häntä enää tarvita kotona, kun perhe on nyt pieni ja Kitty voi hyvin täyttää hänen paikkansa; siksi hän aikoo nyt itse ansaita elatuksensa ja luovuttaa Willille oman osansa perheen tuloista. Se tyttöhän rupeaa ihan marttyyriksi! Ja Fan näytti niin juhlalliselta, kuin Polly olisi aikonut tehdä jonkin kauhean uhrauksen.

— Hän on järkevä, jalomielinen tyttö, ja minä kunnioitan häntä sen takia, sanoi herra Shaw painokkaasti. — Kukaan ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, eikä nuorille ihmisille ole haitaksi, vaikka he oppivatkin tulemaan toimeen omin voimin.

— Jos hän on yhtä kaunis kuin viimeksi tavattaessa, hän saa kyllä pian oppilaita. Vaikka en minä sentään välittäisi ottaa tunteja, huomautti nuori herra Shaw armollisesti ja kääntyi peilistä varmistuttuaan, että hänen kohuttu tukkansa oli tummentumassa.

— Sinua hän ei ottaisi oppilaakseen mistään hinnasta, sanoi Fanny muistaessaan, miten pettyneeltä ja paheksuvalta Polly oli näyttänyt, kun hän viimeksi käydessään huomasi, että Tomista oli tullut keikari.

— Odotahan, niin näet, vastasi Tom tyynesti.

— Jos Polly pysyy aikeessaan, tahtoisin että Maud rupeaisi ottamaan häneltä tunteja. Fanny tehköön miten tahtoo, mutta olisin iloinen, jos yksi tyttäristäni laulaisi yhtä kauniisti kuin Polly. Vanhat ihmiset pitävät enemmän hänen lauluistaan kuin oopperoista, ja äitikin aina nautti niistä.

Puhuessaan herra Shaw kääntyi katsomaan takkanurkkausta, jossa isoäidillä oli ollut tapana istua. Nojatuoli oli nyt tyhjä, rakkaat vanhat kasvot olivat poissa ja jäljellä enää lempeä muisto.

— Haluaisin mielelläni oppia laulamaan, ja Pollyhan on mainio opettaja. Hän on kärsivällinen ja saa kaiken aina tuntumaan hauskalta. Toivottavasti hän saa tarpeeksi oppilaita ja pääsee heti hyvään alkuun, huomautti Maud.

— Milloin hän tulee? kysyi rouva Shaw, joka oli valmis auttamaan Pollya, vaikka olikin mielessään päättänyt, että Maudin oli saatava opetusta kaupungin hienoimmalta opettajalta.

— Ei hän sano sitä. Hän vain kiittää, kun pyysin häntä tulemaan meille kuten ennenkin, mutta sanoo ryhtyvänsä heti työhön ja pitävänsä edullisempana, että asettuu heti asumaan omaan pikku huoneeseensa. Eikö teistäkin tuntuisi oudolta, että Polly olisi täällä kaupungissa eikä asuisikaan meillä?

— Kyllä me vielä saamme hänet tänne. Pienikin huone maksaa, ja hän voi yhtä hyvin asua meillä vaikka opettaakin. Kerro hänelle minulta sellaisia terveisiä, sanoi herra Shaw.

— Tiedän ettei hän tule, sillä jos hän kerran on päättänyt olla itsenäinen, hän on sitä juurta jaksaen, vastasi Fanny ja rouva Shaw toivoi sitä hartaasti. Pikku soitonopettajaa saattoi kyllä auttaa, mutta ei ollut kovinkaan hauskaa pitää häntä asumassa luonaan.

— Teen kyllä parhaani hänen hyväkseen suosittelemalla häntä ystävilleni, ja hän menestyy varmaan, jos pitää aluksi vain pikku oppilaita. Jos hän vain aloittaa oikein, ottaa kyllin hyvän maksun ja saa muutamia hyviä nimiä, jotka hankkivat hänelle pääsyn hienoimpiin piireihin, en epäile hänen onnistumistaan, sillä minun täytyy tunnustaa, että Polly käyttäytyy kuin hienonmaailman nainen, huomautti rouva Shaw.

— Hän on mahdottoman vetävä pikku otus, ja minusta on hauskaa että hän asettuu kaupunkiin asumaan, vaikka olisikin mukavampaa, että hän oleskelisi täällä vain muuten ja huvittelisi eikä joutuisi antamaan kaikenmaailman tunteja, sanoi Tom laiskasti.

— Olen varma, että hän pitäisi suurena kunniana, jos saisi omistaa aikansa sinun huvittamiseksesi. Mutta hänellä ei ole varaa ylellisyyteen eikä hän välitä liehittelystä, joten on parasta että annat hänen olla rauhassa. Hän voi nauttia seurastasi vain silloin, kun hänen työnsä sallii, vastasi Fanny ivallisesti, kuten hänen tapanaan oli nykyisin.

— Sinusta, Fan, alkaa tulla oikea vanhapiika, kitkerä kuin sitruuna mutta kahta happamampi, tiuskaisi Tom ja katsoi sisareensa ylimielisesti.

— Hiljaa, lapset. Tiedättehän etten kestä riitelyä. Maud, anna minulle Shetlannin huivi ja pane tyyny selkäni taakse.

Maud riensi täyttämään äitinsä pyyntöä ja katseli moittivasti riitelevää veljeään ja sisartaan. Seurasi hiljaisuus, josta kaikki näyttivät olevan hyvillään. He olivat kerääntyneet takkavalkean ääreen päivällisen jälkeen, ja tuntui kuin pieni auringonpaiste ei olisi ollut heille pahitteeksi. Marraskuun päivä oli pilvinen. Mutta äkkiä pilvet hälvenivät ja kirkas päivänvalo virtasi huoneeseen. Kaikki kääntyivät vaistomaisesti ja huudahtivat:

— Hyvänen aika, Polly! sillä kynnyksellä seisoi kirkassilmäinen tyttö ja hymyili niin kuin marraskuun ilmoja ei olisi koko maailmassa.

— Polly kulta, milloin sinä tulit? huudahti Fan suudellen sydämellisesti hänen rusottavia poskiaan toisten odotellessa vuoroaan.

— Tulin eilen ja olen järjestellyt huonettani kuntoon, mutta en malttanut enää odottaa vaan tulin katsomaan miten voitte, vastasi Polly niin iloisella äänellä, että kaikille tuli hyvä mieli.

— Minun Polly-tyttöni tuo aina päivänpaisteen mukanaan, sanoi herra Shaw ojentaen kätensä pienelle ystävälleen, joka oli edelleenkin hänen suosikkinsa. Oli lämmittävää katsella, miten Polly kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä myötätuntoisesti. Isoäiti oli näet kuollut Pollyn viime käynnin jälkeen ja Polly halusi lohduttaa herra Shaw'ta, jonka hän huomasi vanhentuneen ja harmaantuneen.

Mikäli Tomkin oli havitellut antavansa tervehdyssuukon, jokin Pollyn käytöksessä sai hänet muuttamaan mielensä ja puristamaan vain sydämellisesti hänen kättään ja sanomaan: — Hauska nähdä sinua, Polly. Itsekseen hän kuitenkin lisäsi katsellessaan vaatimattoman pikku hatun kehystämiä kasvoja: — Ja entistä sievempi, peijakas vieköön!

Mutta Pollyn kasvot olivat muutakin kuin sievät, vaikkei Tom ollut vielä oppinut huomaamaan sitä. Sinisten silmien katse oli kirkas ja vakaa, raikkailla huulilla avoin herttainen ilme, leuka määrätietoinen pikku lovestaan huolimatta ja kiharoiden alla kaartuva otsa hyväntahtoinen. Kaikki nämä kasvoilta kuvastuvat rakastettavat luonteenpiirteet olisivat jo yksinään riittäneet kaunistamaan vaatimattomankin ulkonäön. Pollysta oli tullut täysi-ikäinen, mutta hän ei näyttänyt sen muodikkaammalta kuin silloinkaan, kun hänellä oli ollut pyöreä hattu ja yksinkertainen takki; sillä nyt hän oli pukeutunut kokonaan harmaaseen aivan kuin kveekkarinainen, ja hänen asuaan koristi vain sininen nauharuusuke leuan alla ja toinen tukassa. Yksinkertainen puku sopi hänelle mainiosti, mutta sitä ei edes huomannut, koska katse kiintyi heti sen notkeaan kantajaan. Vapaa lapsuus oli näet suonut Pollylle kalliin lahjan, oivan terveyden, ja jokainen hänen liikkeensä oli täynnä voimaa, suloa ja huolettomuutta. Terve sielu terveessä ruumiissa oli harvinainen ilmiö tuohon aikaan, jolloin lääkärit menestyivät ja kaikki ihmiset olivat sairaita. Tästä miellyttävästä yhdistelmästä oli peräisin Pollyn itsetiedoton viehättävyys.

— Ihanaa, että olet taas täällä, sanoi Maud, joka istui Pollyn jalkojen juuressa ja hieroi hänen kylmää kättään. Polly oli pantu istumaan Fannyn ja herra Shaw'n väliin, Tom puolestaan nojasi äitinsä tuolin selustaan ja nautti näkemästään.

— No, miten kaikki sujuu? Milloin aloitat? Missä sinun pesäsi on? Kerro nyt kaikesta, aloitti Fan, joka aivan kihisi uteliaisuudesta.

— Oikein hyvin, sillä olen saanut jo kaksitoista oppilasta alkajaisiksi ja kaikilla on varaa maksaa kunnolla. Ensimmäinen tuntini on maanantaina.

— Etkö sinä pelkää? kysyi Fan.

— En paljon, miksi oikeastaan pelkäisin? vastasi Polly reippaasti.

— En tiedä, mutta eikö kaikki tämä uusi ole aluksi vähän vaikeaa? änkytti Fanny, joka ei halunnut paljastaa, että työnteko tuntui hänestä pelottavan rasittavalta.

— Ehkä se aluksi väsyttää, mutta kyllä kai siihen tottuu. Minä opetan mielelläni, ja on kiinnostavaa nähdä uusia ihmisiä ja uusia paikkoja. Riippumattomuus on myös ihanaa, ja jos voin vielä vähän säästää Kittya varten, niin se on parasta mitä tiedän.

Pollyn kasvot loistivat aivan kuin hänen tulevaisuutensa olisi ollut täynnä huvituksia eikä työtä, ja se vakavuus, jolla hän suhtautui uuteen tehtäväänsä, näytti antavan pohjaa hänen vaatimattomille toiveilleen ja suunnitelmilleen ja herätti toistenkin kiinnostuksen.

— Keitä oppilaita olet saanut? kysyi rouva Shaw unohtaen hetkeksi hermonsa.

Polly luetteli ja huomasi tyytyväisenä, miten muutamat nimet vaikuttivat kuulijoihin.

— Mistä ihmeestä sinä sait Davenportit ja Greyt, kultaseni? kysyi rouva Shaw kohottautuen hämmästyneenä tuolillaan.

— Rouva Davenport ja äiti ovat sukua keskenään.

— Etkä ole ikinä kertonut siitä!

— Davenportit muuttivat tänne muutamia vuosia sitten, enkä minä muistanut heidän olemassaoloaan. Mutta kun tein suunnitelmiani, tiesin että minun täytyi saada pari kolme hyvää nimeä päästäkseni alkuun. Siksi kirjoitin ja kysyin rouva Davenportilta, tahtoiko hän auttaa minua. Hän tuli käymään meillä ja oli hyvin ystävällinen. Hän hankki minulle nämä oppilaat hyvän hyvyyttään.

— Mistä sinä olet oppinut noin paljon maallista viisautta, Polly? kysyi herra Shaw hänen vaimonsa hervahtaessa takaisin tuoliinsa ja ottaessa esille hajusuolansa, aivan kuin Pollyn ilmoitus olisi ollut liikaa hänen hermoilleen.

— Minä opin sen täällä, herra Shaw, vastasi Polly nauraen. — Ennen minusta suositukset ja sen sellaiset olivat epämiellyttäviä enkä pitänyt niitä niinkään arvoisina, mutta nyt olen viisastunut ja käytän mielelläni jossakin määrin hyväkseni niitä etuja, joita rehellisellä tavalla voin saada.

— Mikset antanut meidän auttaa itseäsi aluksi? Olisimme mielellämme tehneet sen, ehätti rouva Shaw sanomaan, sillä hän aivan paloi halusta päästä Pollyn suojelijaksi rouva Davenportin rinnalle.

— Tiedän kyllä, että olisitte auttaneetkin, mutta olette jo olleet niin ystävällisiä minulle, etten tahtonut vaivata teitä yritykselläni. Halusin päästä alkuun omin voimin. Sitä paitsi en tiennyt, olisitteko välittäneet suositella minua opettajana, vaikka pidättekin minusta tavallisena Pollyna.

— Totta kai olisimme, rakas Polly, ja nyt toivomme, että rupeaisit heti opettamaan Maudille somia laulujasi. Hänellä on kaunis ääni ja hän tarvitsee todellakin opettajaa.

Hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän kiitti uudesta oppilaastaan, sillä hän muisti ajan, jolloin rouva Shaw piti hänen somia laulujaan niin vanhanaikaisina, etteivät ne sopineet nuoren neidin ohjelmistoon.

— Missä sinä asut? kysyi Maud.

— Vanha ystäväni neiti Mills otti minut luokseen asumaan, ja minulla on oikein mukavaa. Äiti ei tahtonut minun asuvan missään täysihoitolassa, joten neiti Mills järjesti minut luokseen. Hän vuokraa huoneita kuten tiedätte, mutta minulle hän on luvannut myös päivällisen. Aamiaisen ja teen valmistan itse.

— Onko huoneesi kalustettu mukavasti? Emmekö voi lainata sinulle jotakin, kultaseni? Esimerkiksi nojatuoli tai pieni sohva ovat hyvään tarpeeseen, kun olet väsynyt, sanoi rouva Shaw osoittaen aivan yllättävää kiinnostusta Pollyn asioihin.

— Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä ja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun voitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni maalaisrattailla. — Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki hymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.

— Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät, sillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin siinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki toisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan pää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown omenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta suunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.

— Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä nauru asettui.

— No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä sitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai meidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen toisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme katketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme, vanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn varalle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt niin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa lahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli helppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa mahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin löysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin keikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan matka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli vasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta se ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme sen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä sain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja Brown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen lopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän päällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli tielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani kiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä kurkkua. Se sitten oli hassunkurista.

Polly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä minään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä ystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan taaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen ja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt kirvoittamaan naurun.

— Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud silmiään pyyhkien.

— Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle kolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen arvoista, sanoi Tom.

— Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun olisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi välittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.

Ja Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein piti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi moittivasti:

— Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.

— Mutta totta. Sinun on tultava katsomaan minun lemmikkejäni, Maud. Kissanpentu ja lintu ovat kuin veli ja sisar, sanoi Polly Maudille, joka ahmi hänen sanojaan.

— No, ei se ole paljon se, murahti Tom, jonka mielestä Polly olisi saanut osoittaa enemmän huomiota hänelle.

— Polly tietää mitä puhuu; Hänen veljensä pitävät arvossa sisariaan, huomautti Fanny pisteliäästi.

— Ja Polly pitää arvossa omia veljiään. Älä unohda sitä, neitiseni, vastasi Tom.

— Kerroinko minä jo teille, että Will menee yliopistoon? keskeytti Polly nousevan myrskyn.

— Toivottavasti hän viihtyy siellä, huomautti Tom kaiken kokeneen ylhäisellä välinpitämättömyydellä.

— Luulisin ainakin, sillä hän pitää opiskelusta ja haluaa käyttää hyödykseen jokaisen tilaisuuden. Toivottavasti hän ei sentään rasita itseään liialla työllä kuten monet pojista, sanoi Polly, joka uskoi sinisilmäisesti ylioppilaiden palavaan tiedonhaluun. Tom katseli kokemustensa korkeuksista säälivästi hymyillen herkkäuskoista Pollya.

— Siitä ei ole ehkä pelkoa. Minä pidän huolen, ettei hän lue liikaa. Ja Tomin silmät välähtivät kuten ennen vanhaan, kun hän suunnitteli poikamaisia kepposiaan.

— Sinä et taida olla oikein luotettava opastaja, jos kuulemissani puheissa on perää, sanoi Polly ja katsoi Tomiin niin vakavasti, että tämän kasvot muuttuivat totisiksi kuin huuhkajan.

— Pelkkää panettelua. Minä olen totinen kuin tornikello, luokkani kaunistus ja nuoren miehen esikuva, eikö niin, äiti? Ja Tom taputti hellästi äitinsä laihaa poskea varmana edes yhdestä ystävästä, sillä Tomin heittäydyttyä salonkileijonaksi rouva Shaw oli alkanut ylpeillä pojastaan. Tom puolestaan koetti saada heikosta äidistään isoäidin sijaista.

— Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja rouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että Polly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin hyväksyvästi.

Polly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja totisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan hellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan tuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä myötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä rakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.

— Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee oikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan unohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.

Polly ravisti päättäväisesti päätään. — Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään työtä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule kysymykseenkään.

— Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään hauskaa, huudahti Fan pettyneenä.

— Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään houkutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja, jos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle rahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin ja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä seurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia enkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku huveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein. Ja sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä elämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.

— Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi Fanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen käyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.

— Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi ajatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan päättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt, ettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää, sillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän oli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten vaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.

— Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja. Minua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta kuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei lainkaan huvittanut.

— Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja käyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi Polly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat vakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.

— Kuulehan, Polly. Tom on jo aikamies, kaksikymmenvuotias, ja hän vaatii että kohtelet häntä kunnioittavasti. Sitä paitsi hän on kihloissa ja hirmuisen olevinaan, puuttui puheeseen Maud, joka piti veljeään erittäin arvokkaana henkilönä.

— Kuka se pikku tyttö on? kysyi Polly, joka piti uutista leikkinä.

— Trix. Etkö sinä sitä tiedä? vastasi Maud aivan kuin koko maailman olisi pitänyt se tietää.

— Ihanko totta, Fan? Ja Polly kääntyi ystäväänsä tuiki hämmästyneenä Tomin seisoessa mahtavan ja hajamielisen näköisenä.

— Unohdin kertoa siitä sinulle viime kirjeessä. Kihlaus julkaistiin vasta hiljan, emmekä me oikein pidä siitä, huomautti Fanny, joka itse olisi tahtonut ensin kihlautua.

— Älähän nyt, minä olen erittäin tyytyväinen kihlaukseen, ilmoitti rouva Shaw havahtuen horroksestaan.

— Polly ei tunnu oikein uskovan sitä. Enkö minä sitten näytä maailman onnellisimmalta mieheltä? kysyi Tom miettien mielessään, oliko vakava ilme Pollyn silmissä kenties sääliä.

— Et minusta, sanoi Polly hitaasti.

— No miltä hitolta sulhasmiehen pitäisi sitten näyttää? kivahti Tom melkein kiukkuisena huomattuaan, miten välinpitämättömästi Polly suhtautui suureen uutiseen.

— Sellaiselta, joka on oppinut välittämään jostakin toisesta enemmän kuin itsestään, vastasi Polly. Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä puna ja ääni pehmeni, kun hän käänsi päänsä pois Tomista, joka oli kiireestä kantapäähän täysi keikari.

— Nyt sait Tomin nujerretuksi. Olen samaa mieltä kanssasi, Polly. En ole koskaan pitänyt Trixistä, ja toivottavasti koko kihlaus on vain poikamaista haaveilua, joka pian kuolee luonnollisen kuoleman, sanoi herra Shaw, joka väkisinkin oli vaipua raskasmielisyyteen, vaikka hänen ympärillään kävi lakkaamaton puheensorina.

Vaikka Shaw nuorempaa raivostutti, että hänen kihlaukseensa suhtauduttiin niin kevyesti, hän koetti näyttää välinpitämättömältä. Todettuaan yrityksen ylivoimaiseksi hän aikoi poistua huoneesta, mutta rouva Shaw huusi hänen peräänsä:

— Minne sinä menet, kultaseni?

— Tietysti Trixiä tapaamaan. Hyvästi, Polly, ja Thomas-herra poistui ja toivoi mielessään, että vaihtaessaan taitavasti kiihtyneen äänensävynsä alentuvaksi kylmäkiskoisuudeksi hän oli saanut ainakin yhden kuulijan tajuamaan, että piti Trixiä elämänsä aurinkona ja Pollya nenäkkäänä pikkutyttönä.

Jos hän olisi kuullut Pollyn naurun ja Fanin huomautukset, hänen vihansa olisi kuohunut yli äyräitten! Onneksi hän kuitenkin säästyi tältä koettelemukselta ja lähti matkaan toivoen, että Trixin keimailu saisi hänet unohtamaan Pollyn katseen, kun tämä vastasi hänen kysymykseensä.

— Voi, jospa tietäisit kuinka tuota poikaa on vedetty nenästä, aloitti Fan heti kun alaovi paiskahti kiinni. — Belle ja Trix koettivat kumpikin saada hänet pauloihinsa, ja ovelampi voitti. Sillä vaikka Tom onkin niin olevinaan, hän on kokematon kuin lapsi. Trixhän on jo kahdesti purkanut kihlauksensa, ja kolmannella kerralla hänet petettiin. Ja mitä melua hän piti! Se oli aivan mieletöntä! Mutta se taisi koskea sentään häneen aika kovasti, sillä hän ei enää liikkunut missään, laihtui ja kävi niin kalpeaksi ja kuultavaksi, että oli ihan surkean näköinen. Minun kävi häntä sääliksi ja hän kävi meillä aika usein, Tom otti tietysti hänet suojelukseensa, hänhän on aina heikkojen puolella ja se hänessä onkin hyvää. No niin. Trix näytteli hylätyn osaa oikein sievästi, antoi Tomin lohduttaa itseään ja käyttäytyi niin, että sai poika paran pyörälle päästään. Ja kun Tom tapasi Trixin eräänä päivänä itkemässä — hatun takia, joka ei pukenut häntä — Tom luuli tytön surevan herra Banksia, ja lohduttaakseen tuo pölkkypää otti ja kosi Trixiä. Muuta ei Trix halunnutkaan; hän nappasi Tomin heti, ja nyt poika on kiikissä, sillä uuden kihlauksensa jälkeen Trix on ollut yhtä iloinen kuin ennenkin, keimailee jokaiselle joka vain lähelle tulee ja pitää Tomia tulisilla hiilillä koko ajan. En tosiaan usko Tomin välittävän hänestä läheskään niin paljon kuin uskottelee. Mutta hän on Trixin kanssa satoi tai paistoi, ja paljon tarvitaan, ennen kuin hän tekee Banksin tempun.

— Tom parka! oli kaikki mitä Polly sanoi Fannyn kuiskuteltua tarinan hänen korvaansa sohvan nurkassa.

— Ainoa lohdutus on siinä, että Trix purkaa kihlauksen ennen kevättä. Sen hän teki aikaisemmillakin kerroilla ollakseen vapaa kesäkampanjaan. Ei Tom siitä murru, mutta minua suututtaa että hän rupesi narriksi pelkästä säälistä, vaikka hänessä on miestä enemmän kuin luulisikaan, enkä minä tahtoisi kenenkään kiusaavan häntä.

— Sinä kiusaat itse häntä, sanoi Polly hymyillen.