VII

Hankien aika oli ohi.

Helvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän saapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt olivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan pauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua koko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut kirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten vaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat lehdot.

Laulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja lemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun hän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän, unhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun tunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli ollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein ymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt vasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää olisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne Pohjolaan… Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista ilon ja lemmen valoisille laitumille…

Hän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että hän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän rakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään kärsimykset sitä voineet himmentää.

Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan. Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut…

Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta… ei käden lyöntiä… ei ainoatakaan katsetta rikollista…

Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen sitoisivat?

Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo, joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.

Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan…

Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka kautta tie kulki vapauteen ja… Martin luo.

Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen unimaailmansa morsian… Martti ei hänestä tahtoisi tietää… Sillä Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.

Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.

Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen, pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.

Luonnossa oli suuret häät.

Ruustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin muutoksen ja aavisti tämän ajatukset.

"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni", nyyhki Helvi. "Olisin tahtonut tänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni nukkuu nurmen alla…"

"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään."

Ruustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä katkerammin.

"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?" kysyi ruustinna.

"Hän on sairaana ja kutsuu minua!… ja minun täytyy lähteä… nyt heti…"

Ruustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.

"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut… ethän voi olla kahden miehen oma… Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut… Jumala antaa anteeksi rakkautesi…"

Helvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa punottivat.

"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti… olen vieras miehelleni…"

Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin itkiessä.

Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.

Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.

Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin sydän ollut hänen… Kärsinyt oli hänkin…

Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo tiellä Virkavaaran kohdalla.

Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle, josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi vastaan.

Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin syvemmälle vajonneet.

Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja kuunteli.

Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät loistivat.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua…"

Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.

"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua muistat… Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa, rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä… vain sen vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi…"

Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.

Helvi kätki sen povelleen.

"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein vavisten.

Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.

Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:

"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho… sanoit minua kerran toisen omaksi… Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun, sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi, aina ja iäti… Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen sinun… Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun… aina ja iäti…"

Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.

Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja heräsi kuin pitkästä unesta…

Hän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta… hän ymmärsi, että hänen kevätunelmansa oli loppunut — ainiaaksi.