II

Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.

Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti epäilevän.

"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.

Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.

Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää rinnettä alas tielle päin…

Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen hiihtävän pappilasta päin… Hän ehti nähdä vain solakan varren, siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan…

Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?

Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea, kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen mieleensä.

Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli vartalokin ja sama musta tukka…

Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton voima syvällä mielen pohjalla.

Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät, joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät, joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa…

Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti…

Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä nähneensä utukuvan… Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut pöytänsä päähän istuutuvan… Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen oma mielensä oli esiin loihtinut!

Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle onnenpäivä koskaan valkenisi.

Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli taakseen rannalle ja kylälle päin…

Se ei sittenkään ollut harhanäky!…

Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen takana korkeamman vaaran laidassa… Hän näki oman kotinsa aamuauringon kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta…! Aavistiko kukaan, että sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä mies? Tuskin.

Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon…

Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle. Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia, joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät… Mihin hän hiihtelisi?

Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin…

Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin… ja katoavan näkyvistä…

Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän, joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät, lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili…

Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja. Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja rikasta satumaailmaansa… ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään kanssa…

Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana hankiaamuna… Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä… Esteri tätä ymmärtäisi… Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta…

Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden kuusien takaa…

Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli metsissä.

Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.

Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.

Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin näköistä… Ja nyt oli kuitenkin nähnyt… vilahdukselta vain, mutta kylliksi kuitenkin…

Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi. Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli luovan ilmalinnoja…

Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.

Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi. Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen voimaansa ja vihloi sydäntä…

Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä, joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!

Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan, joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.

Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?

Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.

Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä. Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.

Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.

Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.

Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:

"Huono on hiihto."

"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?" hän kysäisi samassa.

"Hiihtelinpä häntä hiukan."

Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.

"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."

Olli virkahti:

"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja lapset olivat pieniä. Mutta nyt… nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja ylpistyä…"

Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän sitten kysyi.

Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi siunailla, että kun metsäherra täällä… ja avopäin istuu männyn tyvellä.

Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla sanomatta sitä entistä sanomaansa:

"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"

Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt virkahti:

"Jospa ei saa mieluistaan."

"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa, mutta Olli sanoi painokkaasti:

"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."

Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:

"On kai se joskus ollut mieluinenkin…"

Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.

"Enpä nyt tällä kertaa —!"

Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:

"Tuleeko hankia tällä viikolla?"

"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin nähdäänpä…"

"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu…"

"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään…"

"Mitä vielä… kyllä se tavoitetaan…"

Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta karhujahdista.

Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.

Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.

Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.

Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.

Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.

Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.

Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.

Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. —

Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, — silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:

"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."

"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni… Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois… 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme…"

Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua…

Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan…

Nyt hän oli täällä, mutta yksin.

Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:

— Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!

Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin… siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse… Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.

Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.

Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.