IV

Kun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut neljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän näki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon heloittavan.

Tuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti vuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään pukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle rouvalle aamujuomaa.

"Nytkö jo rouva on liikkeellä?" kummaili hän. "Ja hiihtämäänkö taas?"

"Hiihtämäänpä vain", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. "Anna ei usko, kuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon mäkiä… Minun tekisi mieleni tuonne kauas… oikein korkean vaaran laelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin… Siellähän on niin kauhean korkeita vuoria…"

"On siellä… Rattostunturi on korkein… Siellä se Virkavaaran metsäherrakin kuuluu hiihtelevän… Mutta siellä on karhuja ja ahmoja… ja kaukanakin se on…"

"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin huipulla?"

"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte lähteä… Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön… Jos vain olisikin pyytää isää…"

"Todellakin. Missä Annan isä asuu?"

"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille… eikä siellä muita mökkejä olekaan… Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni…"

"Tohtisiko sinne hiihtää?"

"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei Virkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille…"

— Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, — mietti Helvi-rouva.

Mutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:

"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?"

"Nukkuvat. Menkää onnessa!"

Helvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista tikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.

Tallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.

"Metsäänkö Antti lähtee?"

"Niin olisi tässä ajatus."

Helvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä reittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen sydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa. Tyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen elämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli…

— Kuinka maailma kuitenkin on kaunista… miksi ihmiselämän täytyy olla niin pilvistä ja ikävää? — hän mietti ja työnsi suksensa nopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien lipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen päin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa alempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää ja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista. Molemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua suoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta männynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva…

Etelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti olevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä, valkoiseksi maalattu aita…

Helvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä sykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun ei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?… Sillä sitä hän ei halunnut kieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut… Olisi ollut hauska nähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen jäälle…

Hän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä kuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi. Kerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle, jonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.

Helvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko jyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen lakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän päätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä kyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.

Mutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen keskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli harjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua puiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän ei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä mukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään aukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.

Silloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois, jolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten sylittäin.

Helvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut, mutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin, sinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.

Hän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin kuului, kuulisi huudon.

Silloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:

"Hoi! Täällä on suksenne!"

"Hoi", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi äänen taholle.

Mutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä kohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä näkyi olevan Helvin suksi olallaan.

"Kevään hanki on kavala… se pian ryöstää suksen", kuuli Helvi Martin sanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen. Hänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa hienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.

Kun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti nimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli huomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli, että Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.

Helvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli aikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen Rattostunturille.

Martti hymähti.

"Ei sinne niinkään pian pääse", hän virkkoi. "Ja nyt ette, hyvä rouva, pääse ensinkään. Katsokaahan… suksestanne on varpaallinen kulunut poikki… ja siksi se jalasta irtautuikin… Sallitteko minun korjata tämän?"

Helvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat hiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle. Vaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden ilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen surun läpi.

Martti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä palasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.

"Teillä on kaikki matkassanne!" ihmetteli Helvi.

"Kyllä erämaa poikansa neuvoo", sanoi siihen Martti.

Helvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa varpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä Pohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon mieltyi päivä päivältä yhä enemmän.

"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en voinut nukkua, tuntui niin oudolta", kertoi hän.

"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut."

"Kauanko olette jo ollut täällä?"

"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä…"

"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä…"

"Minusta…?"

"Niin. Ohimennen vain… Kuinka satuitte tänne?"

"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule menoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona… Me olemme tässä naapureina…"

Helvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella suksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan poskipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja surumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja reippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa maailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja surumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman… Puku ei pettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.

"Kas nyt tämä on valmis", virkkoi Martti ja nousi istumasta. "Minä sanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan… Neuvoisin, ettette nyt lähtisi Rattostunturille… nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko matka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta…"

"Teitä kai täytyy uskoa… joka tunnette seudun ja sään…"

"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa… silloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala…"

Martti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.

"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!" sanoi hän.

"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille, mutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?"

"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun pappilan Uuno-maisteri tulee kotiin."

"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä… tästä pääsee kiertämällä loivia nousuja pitkin harjulle… Ette taida olla juuri kovinkaan tottunut suksille…"

Martti hiihti edellä, Helvi perässä.

"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun jouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt", puheli Helvi jälessä hiihtäen.

"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin… Eivätkä nuo teidän suksennekaan ole sopivat keväthangelle…"

"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies… Minä näin eilen aamulla, kun laskitte joelle…"

"Näin minäkin teidät…"

Martti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa jaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla työntää ennenkuin pääsi eteenpäin.

Kun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja sen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:

"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa, niin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi Rattostunturille…"

"Me hiihdämme sinne!" kuuli Martti Helvin sanovan.

Hyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti tunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.

Helvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas, kookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui musta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!

Hetken hiihdettyä Helvi puheli:

"Tämä oli vallan hauska sattuma… Kohdata ventovieras, joka auttaa pulasta… No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista…"

"Maksaako vaivaa puhua mitään?" kuuli hän Martin sanovan.

"Kuinka niin?"

Helvin ääni ilmaisi kummastusta.

"Ilman vain. Minusta tämä on… Mutta jos tahdotte olla kiitollinen minulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään…"

"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin teidät…"

"No, niin taitaa olla…"

He saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa korkeammalla puiden latvoja.

"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan huipulle", selitti Martti.

"Onpa tämä… kuinka kummallinen kallionmöhkäle!" ihmetteli Helvi. "Ei tästä ole kukaan mitään puhunut…"

"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen, kun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon… Kesäiltoina on tapanani käydä täällä…"

"Yksinkö?"

"Useimmiten."

He nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja edessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia männiköitä.

"Miltä näyttää?" kysyi Martti.

"Tämähän on aivan… en osaa niin sanoa…"

"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen harjan", osoitti Martti.

Todellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset savupiiput.

"Olemme aivan pappilan kohdalla!" sanoi Helvi.

"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa."

"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa."

Kun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:

"Tämä on ollut hauska aamu."

Hänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka hiveli Helvin korvaa kuin soitto.

"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa… tätä luontoa, jota minä rakastan ja josta imen elämäni."

"Niin", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.

"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?" kysyi Martti hetken kuluttua.

"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi kesän…"

Hän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.

Silloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta kummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon väräjämään.

Hyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui vavahtavan.

Hän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan puiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen pintaan.

Silloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat syvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.

Vasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan…

Hänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja tulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja todellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:

— Hän on toisen oma… toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta…

Ja melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti väsyneesti tutulle paikalleen.

Kuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää koskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi… joka oli pitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa… jolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä…

Ja aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja loisteliaana hänen eteensä… käy kuin kirkastetusta maailmasta…

Olivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä toteutuneet?

Olivat.

Ja toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.

Sillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli toisen oma… toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta…

Mutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi käydä hänen sydämessään.

Hän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja käsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka rakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa mailla?

Sen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana onnen ja lemmen suosikkina.

Eikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä, joka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä! Sillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei ollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan…

Kuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt — ja oliko koskaan ollutkaan onnellinen!

Ehkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä oli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!

Hän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi rintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan sydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa…

Oliko hän valveilla vai näkikö hän unta?

Mutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli toivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen… aivan niinkuin hän se olikin…