III

Kylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli mailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna, toinen nuori vielä, suruharso silmillään.

Kävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka niinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli vaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he keskustelivat — nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä tapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.

Kun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut kertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui aurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa metsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja männikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta taloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan kirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.

Nuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille vaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.

"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?" kysyi hän sitten ikäänkuin ohimennen.

"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme", selitti ruustinna.

Ja hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:

"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo, vaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut…"

Nuorempi sanoi ihastuneesti:

"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin tuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin asti…"

"Hyvää se sinulle tietysti tekee… Teit oikein järkevästi, kun lähdit tänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet viihtyväsi täällä…"

"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä", vakuutti nuorempi intomielin.

Ruustinna kertoi:

"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin ihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on kummallinen mies…"

"Onko hänellä perhettä?"

"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen metsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten… Meidän pitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan…"

"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään, korkeimmalle kukkulalle…"

"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia…"

He olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien yli.

"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra Laguksenne?" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka hän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.

"On. Oletko tavannut hänet?" kysyi ruustinna.

"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas joelle…"

Taas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.

"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?" aloitti ruustinna. "Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin suru kuin lapsesi kuolema… joka, jos oikein ajattelet, oli kuin Jumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi."

Helvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut, mutta hänen poskilleen nousi puna.

"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän, että… että minusta on alkanut tuntua…"

"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään… Kyllä hän on aina ollut hyvä minulle", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.

He palasivat pappilaan päin.

"Elämä on niin kummallista… Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä käsittää?" sanoi Helvi-rouva. "Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan oikein tuntemaan toisiaan…"

"Ole nyt", virkkoi ruustinna. "Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei elämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan kuin aurinko paistaisi… Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä on kovan kokeminen."

Ruustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli kärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa, joka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.

"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen", huomautti ruustinna.

Helvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena.

"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi", lopetti ruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.

Helvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen kamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen. Etelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi siihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.

Illallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo ilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.

Mutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka näytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.

Mietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven rannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon kanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne olivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä vuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista lasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa, muisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta… lapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän ymmärsi olevansa onneton ja yksin…

Mutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen, valostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa tunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja halveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut koskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly, kuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä kesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat olleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun välkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa kaupungissa.

Mutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa taakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten…

Mutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja jätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut voivansa jaksaa sitä kantaa…

Silloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli sukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois, johonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin surrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä…

Viikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut tunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli hänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään — oliko sitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut säälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi hän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä. Toinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui kammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei rakkautta, jota toinen janosi…

Kuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!

Pikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi, kauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja missä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän ja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista reippautta… Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän alku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin unelmien sankarista… Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi! Mikä ääretön pettymys!

Mutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta missään ole, jota hän oli kuvitellut…

Eikä hän ollutkaan tavannut sellaista… Senpä vuoksi olisikin ollut parempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu… Mutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen, jossa ei ollut miehistä miehuutta…

Vaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä perheenisä ja siivo puoliso… Olipa niinkin, mutta kuitenkin… vastenmielinen hän oli Helville… Hän oli luullut, miehestään erotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja miestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei ollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen…

"Täällä on niin suurta ja kirkasta", huudahti hän ja nousi istumasta. Samassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä erotti hämärtyvän illan suusta.

Ja riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin hänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä… Hän oli nähnyt komean, notkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret silmät…

Sen näköinen piti miehen olla!

Kun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi hän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä metsäherrasta…

Hänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein kauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan eleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten yksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen! Ruustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka sydämen pohjalle ei kukaan päässyt…

Mutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli haudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim…

Miten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen mieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden tuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen uljuuttaan?…

Senkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta maisterista… jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen kiilumassa syödessäkin…

Hänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille miehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja uskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa…

— Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, — hän huokasi.

Ja kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja hän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:

"— Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu… Minun täytyy kulkea köyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista… Kuoli lapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni… kunhan pääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!"

Hän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä, herätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta hämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa. Ääretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla, suurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten kun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut…

Tuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa… siellä oli isä ja äiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois… Ehkä hänkin pääsisi sinne…

Ja Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.