I

Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle, männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.

Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.

Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä, ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan, alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.

Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon — ikäänkuin ihmisten jaloista pois.

Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.

Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen kohoaville kukkuloille.

Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.

Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain. Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.

Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.

Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut suksenkantavaksi hangeksi.

Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä kylältä noussut vielä savuja.

Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea, kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että se näytti vain yhden asteen kylmää.

Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein tuntuva.

Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä häntä kuulunut.

Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti kuin ruhtinaalla.

Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi ilmestyä harmaita hiuksia… ehkä jo olikin ohimolla ja korvain juuressa…

Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä, jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa… Oli tehnyt tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.

Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin, ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä…

Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan tehnyt siitä selvää eikä antautunut siitä puheisiin kenenkään kanssa.

Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut, tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut…

Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää…

Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen elämässä… Nyt nämä seuraavat — ja kukapa tiesi, vaikka kuolema piankin noutaisi — olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä…

Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.

— Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee… Sinä opastat tien satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään… Sillä sen sinä tiedät, että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu kalvaa aina sydänparkaani…

Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha…

Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä silmissään…

Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru, joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja kasvoi kiinni sielun pohjaan.

"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.

"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään."

Eivätkä he sen enempää tiedustelleet.

Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin kanssa koko syyspuolen kesää.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen siirtyä sijalle…

Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.

Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta. Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.

Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja sama halu tapasi hänet nytkin.

Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle, jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa muualta kuin luonnosta!

Ja tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.

Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta viillättäen.

Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää huomenta, kysäisi hän:

"Onko hanki kantavaa?"

"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei… Ei tullutkaan niin kova kylmä kuin luulimme… Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen… Mutta onpa kevättä… ja karhu kyllä odottaa meitä…"

Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina onnistuneet karhun kaadannassa.

Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.

Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle, mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin pirtille.

Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä. Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.

Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle. Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.

Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän piikkipäisen sikaarin ja kysyi:

"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?"

"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja… ja se se hyvä olisikin… ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin koko päivän kestää hanki… Semmoinen minun uskoni on…"

"Olisipa se…"

"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy…"

He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua…

"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee kirkas ja että huove hankeen rupeaa… Ajattelin: käynpä häntä huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli…"

"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.

Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun tapporahat kaikki… Ei ihmistä parempaa…

Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta, mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon, joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi…

Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut… Kerrankin, kun oli kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla…

Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon… Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut… Eikä Olli saanut katsettaan pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä pohotti valkealuinen hela…

Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran, kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta… Jo meni piirongin luo ja asetti avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä…

"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan", kuuli hän metsäherran sanovan.

Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi tavallisen estelynsä:

"Ei sitä nyt olisi… aina sillä on metsäherralla takanaan…"

Ja sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.

"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.

"Joko niin monta?" epäili Olli.

"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa…"

Olli naurahti.

"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?" kummaili hän.

"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."

"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella, poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"

Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.