PROFESSORI N. C. FREDERIKSEN.

Keväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä tervehdyksen professori N. C. Frederikseniltä ja kutsun tulla syömään päivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus tavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä oli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut Kirstine Frederiksen, Köpenhaminassa.

Olin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä tähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten lämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja millä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä ainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän avustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan yliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta kilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme 60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.

80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä lehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen tarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan voidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä tarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.

N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa.

Määrätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa ja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan parhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä itseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori tanskatar, Pauline Bagge, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin naisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli meluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet, sinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m. nuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin erinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa paperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin »alas» ja sitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut esittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja antanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin vastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten valitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria, tarjoutui prof. F. heti auttamaan.

Oli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran tavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi ehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi opastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.

Noin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin taaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi käynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota tahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin ranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua ranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon siihen kaikkein vähin on tilaisuutta.

Täysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden ranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi mitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan vieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon päivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein parasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä Frederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli matkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli jo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä kertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien kuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa pensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin kaikenmaailman kirjat – parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta hyväkseen.

Sillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä »Alliance françaisen» luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m., mutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille noutamaan.

Parisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja näitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti jossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin myöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin juurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä mitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun kaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin sadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien katoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja päivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet, puistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle yhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan seurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.

Professori Frederiksen oli nimittäin, paitsi että hän oli monipuolisesti oppinut henkilö, niin paljon nähnyt, kokenut ja elänyt, että hänen seurassaan oleskeleminen oli kuin eri maissa, jopa eri maanosissa matkustaminen.

Ne, jotka eivät personallisesti tunteneet häntä, olivat vain kuulleet hänen vaihtelevan elämäntarinansa, olivat valmiit sanomaan, että hän oli seikkailijaluonne ja epävakainen henkilö, mutta siinä ei kuitenkaan ensinkään ollut perää. Hänellä oli vain tavaton toimintahalu ja uskomattoman paljon aloitteita, mutta toisaalta hänellä ei ollut kyllin organisoimiskykyä ja ennen kaikkea kyllin ihmistuntemusta – paremmin sanoen epäilystä ihmisiin – apulaisia valitessaan ja siksi niin monet hänen hyvistä tuumistaan epäonnistuivat.

Hän alkoi uransa loistavammin kuin useimmat muut kuolevaiset. Ennenkuin hän edes vielä oli päässyt äänioikeutetuksi, valittiin hänet jo Tanskan Kansankäräjien jäseneksi ja kaksi vuotta sen jälkeen oli hän Köpenhaminan yliopiston professori. Mutta nämä työalat, jotka jo olisivat tyydyttäneet monen muun ihmisen toimintahalua, eivät vielä olleet kyllin hänelle. Oli niin paljon tehtäviä käytännöllisellä alalla, niin paljon uudistuksia, jotka hänestä myöskin välttämättä olivat suoritettavat. Tuo käytännöllinen piirre ja halu olla mukana maataan rakentamassa ei ainoastaan välillisesti tiedemiehenä ja kansantaloudenopettajana, vaan suoranaisesti aatteittensa toteuttajana, oli isänperintöä, sillä tämä oli ollut arvossapidetty, toimelias maanviljelijä. Tuo aatteellinen ja ihanteellinen puoli hänessä oli taas äidiltä kotoisin, häneltä, joka jo pikku tyttösenä oli oppinut latinaa kuunnellessaan sivultapäin miten hänen veljiään oli opetettu, joka osasi kertoa sellaisia satuja ja sepittää sellaisia lauluja lapsilleen, että hänen lastenlastenlapsensa kaukana Amerikassa ja Uuden Seelannin aarniometsissä niitä vieläkin toistavat. Läpi koko elämänsä hän sitäpaitsi seurasi kaikkia kirjallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja oppi vielä vanhoilla päivillään, oleskellessaan erään talvikauden Roomassa, italian kieltäkin.

N. C. Frederiksen nuorena ylioppilaana 1863.

Aatteellisuuden ja käytännöllisyyden yhdistäminen ei ole aina niinkään helppoa ja useimmiten havaitsee, että jompikumpi kärsii; ja mitä juuri prof. Frederikseniin tulee, niin joutui käytännöllinen puoli tavallisesti aina vähemmälle, sillä hänen tuumansa ja niiden alkuunpano olivat aivan erinomaiset. Köpenhaminassa ei esim. vielä viime vuosisadan 60 luvulla ollut maalaisten pankkia. Sellaista prof. F. rupesi sinne puuhaamaan ja saikin sen tuota pikaa pystyyn. Tanskassa ei vielä liioin siihen aikaan harjoitettu sokerijuurikkaiden viljelystä. Prof. F. perusti sinne koeasemat ja rupesi kirjoittamaan asiasta. Hän hankki itselleen maakartanoita ja myllyjä pitkin maata, ulotutti toimintansa Ruotsiinkin ja osti siellä metsiä ja putouksia. Hän oli yhtämittaisessa työssä ja touhussa ja pidettiin jo yhteen aikaan miljoonien omistajana: Kymmenen vuoden kuluttua tuli romahdus ja hän menetti kaikki, sekä omansa että muiden tavarat. Hänen vararikkonsa kuului yleensä suurimpiin mitä Tanskassa siihen aikaan on tehty, ja senjälkeen oleskeleminen siellä kävi hänelle mahdottomaksi. Hän siirtyi perheineen Amerikkaan ja toimi siellä aluksi sanomalehtimiehenä, mutta taaskin veti liike-elämä häntä puoleensa. Hän joutui m. m. maapalstojen välittäjäksi siirtolaisille, hänellä oli omat konttorinsa monine kymmenine apulaisineen, omat matka-agenttinsa y. m. tähän välitystoimeen tarvittavat henkilöt ja oli taaskin: miljoonamies. Tätä nousua kesti hiukan toistakymmentä vuotta ja sitten tuli taaskin äkkinäinen lasku ja vararikko. Itse hän selitti syyn tähän amerikkalaiseen romahdukseen olleen sairauden, jonka takia hänen kuukausimääriksi oli ollut jättäminen liikkeensä johto vieraisiin käsiin, mutta minusta tuntui sittenkin siltä kuin olisi suurin syy ollut siinä, että hänellä oli liika paljon luottamusta ihmisiin, niin että kaikenmoiset onnenonkijat, jotka tarjoutuivat hänen palvelukseensa, otettiin vastaan ja tekivät sitten voitavansa hävittääkseen hänen omaisuuttaan.

Aivan pohjaton hyvyys ja rehellisyys oli nimittäin perussävel prof. F:n luonteessa ja sellaisen ihmisen on varsin vaikea epäillä muita. Hän lähtee aina siitä, että kukin koittaa parastaan ja tahtoo yleistä hyvää edistää kuten hän itsekin. Ja yleinen hyvä oli Frederiksenillä kaikki kaikessa. Ei hän pannut liikkeitä pystyyn itse niistä hyötyäkseen tai kunniaa ja mainetta niittääkseen, vaan hankkiakseen ihmisille työaloja ja työtä. Ihmisten hyvinvointi ja onni, kulttuuriarvojen kasvaminen ja ihmisyyden edistäminen olivat hamasta nuoruudesta hänen toimintansa päämääränä, se henkinen ilmakehä, jossa hän eli ja liikkui ja näiden periaatteiden valossa ja kannustamana hän toimi. Mutta nämä periaatteet ja niiden mukana toimiminen eivät aina, ikävä kyllä, ole edulliset liikeihmiselle. Moni pitää esim. vararikkoja tehdessään huolta siitä, ettei itse joudu aivan puille paljaille ja toiset osaavat sellaisissa tilaisuuksissa korjata itselleen oikein tuntuvastikin tavaraa. Prof. F. ei sellaista ajatellutkaan ja siksi hän seisoi siinä taas toisen kerran tyhjin käsin. Silloin hän jätti Amerikan ja siirtyi Lontooseen ja sieltä jonkun vuoden kuluttua Parisiin, jossa hän enimmäkseen toimi kirjallisella alalla.

Nämä monet vuodet eri maissa ja erilaisten ihmisten parissa, kaikki se kunnioitus ja kumartelu, joka tulee mahtavan liikemiehen osaksi ja sitten taas se välinpitämättömyys ja halveksiminen, jota samat ihmiset niin runsaasti osoittavat, kun hän on epäonnistunut, kaikki tämä oli tietenkin opettanut prof. F:lle paljon, mutta katkeraksi se ei ollut häntä ensinkään tehnyt. Päinvastoin.

Oli kerran kysymys siitä vaihtaisiko hän elämänsä vanhemman veljensä kanssa, joka eli varakkaana maanviljelijänä Tanskassa Laalannin saarella ja omisti niin komean asuinrakennuksen, että siinä oli sekä tornit että parvekkeet, mutta hän pudisti päätänsä. Elämä oli kyllä tuonut hänelle monet suuret pettymykset ja huolet, mutta samalla se oli henkisesti häntä suuresti rikastuttanut, oli antanut sisällystä ja elämyksiä, näyttäytynyt monikirjavuudessaan ja vaihtelurikkaudessaan. Tiedemiehenä hän tunsi koko tieteellisen maailman, liikemiehenä liikeihmiset, valtio- ja sanomalehtimiehenä kaikki politikoitsijat ja julkisen sanan edustajat. Hänen personallinen vetovoimansa vaikutti taas, että hänellä oli uskollisia ystäviä kaikissa kansoissa ja piireissä. Björnson esim. kuului hänen personallisiin ystäviinsä, samaten Walter Runeberg monesta muusta meillä vähemmin tunnetusta henkilöstä puhumattakaan.

Tämä hänen monipuolisuutensa ja henkinen joustavuutensa vaikutti tietenkin, että hänen seurassaan oli aina hauska olla, ettei keskusteluaiheista koskaan ollut puutetta, varsinkin kun tähän vielä tulee lisää, että hän oli ottanut aivan erikoistehtäväkseen kehittää minua, aivan kuin olisi hän ollut sitä varten palkattu opettaja. Niin pian kun hän esim. löysi toimistoonsa tulleissa sanoma- ja aikakauslehdissä jotakin mielenkiintoista, merkitsi hän sen heti sinisellä kynällä ja toi minulle luettavaksi. Kun hän tapasi Parisissa huomattavia skandinaaveja, kuletti hän heitä mukanaan päivällisille, jotta minullakin olisi heistä iloa, tai ainakin tilaisuus nähdä kuuluisia henkilöitä. Tällainen oli esim. Hans Jæger, »Kristiania Bohemen» nimisen kirjan tekijä, josta paljon puhuttiin 80-luvulla. Nyt hän oli ajanut karille ja eli Parisissa säälittävässä tilassa ansaiten leipänsä vedonlyönneillä kilpa-ajoissa. Mutta ilman itsetietoisuutta ja tulevaisuuden suunnitelmia ei hän silti suinkaan ollut, sillä hän puhui paljon aikeestaan julkaista laaja, anarkismia käsittävä teos.

Prof. F. ehdotti, että minä, joka siihen aikaan ahkerasti kirjoittelin Parisin kuulumisia meidän lehtiimme, hankkisin itselleni vapaapaikan sen vanhimmassa ja kuuluisimmassa »Comedie Française» nimisessä teatterissa, ja neuvoi tarkkaan minne minun oli meneminen ja mitä tekeminen se saadakseni, joka myöskin onnistui. Hän auttoi minua niiden anomuspaperien kirjoittamisessa, jotka piti jättää Parisin viranomaisille ennenkuin pääsi sikäläisiin kouluihin, ja niinikään sen esitelmän, joka minun tuli pitää samana kesänä Brysselissä, kelvolliseen ranskankieliseen asuun saamisessa. Olin itse kyllä tuuminut, että kun siellä pidettävä kongressi oli kansainvälinen, voisin esiintyä saksaksi, jonka puhuminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, mutta prof. F. pani vastaan ja minä huomasin myöhemmin, että hän siinä oli aivan oikeassa.

Hyvin usein prof. F. kuvasi minulle Amerikan oloja ja lisäsi aina: »Sinne teidän olisi meneminen, se olisi kuin luotu teitä varten, siellä te saisitte sekä ansiota että hengenheimolaisia». Kun me juuri oleskelimme ranskalaisten keskuudessa, oli tietysti usein kysymys heistä, heidän erikoispiirteistään ja kansallisominaisuuksistaan. Hän kiitti Ranskan naisia hyvin ahkeriksi ja säästäväisiksi, sitäpaitsi hän väitti heidän omistavan erityistä liiketaitoa. »Ei tarvitse kuin katsella heidän ryhdikästä käyntiään», oli hänellä tapana puhua, »niin jo siitä näkee, että heidän luonteessaankin on ryhtiä». Ja sitten hän kertoi, miten he niin monella tavalla osasivat venyttää ja lisätä perheen pieniä tuloja, niin että saivat ne riittämään, vaikkakin kaikki oli tavattoman kallista. Kun monet tärkeät tarvekalut, kuten esim. tulitikut, oli tehty valtion monopooliksi ja jokaisesta ruuanpalasesta oli niin kalliit verot, että esim. tavallinen työläisperhe jo tuli maksaneeksi välillisiä veroja pari francia päivässä, niin kyllä sitä saikin ahertaa ja olla kekseliäs tullaksensa toimeen. Hän oli yleensä sitä mieltä, että Ranskaa hallittiin varsin huonosti, ja että monet aineellisen elämän alat olivat siellä tykkänään laiminlyödyt. Kauppa esim. oli enimmäkseen muukalaisten käsissä, etenkin saksalaisten ja englantilaisten, ellei aina nimellisesti ja avoimesti, niin olivat he kuitenkin yrityksien takana ja aloitteen tekijöinä.

Tuskin oli sitä kysymystä taivaan ja maan välillä, jota emme olisi pohtineet ja sitä asiaa, jota en olisi prof. F:ltä kysellyt. Olin niin tottunut hänen intelligenttiin seuraansa ja siihen, että hän aina kävi minut päivälliselle noutamassa, tai lähetti n.k. sähkösanomakortin, jossa määräsi, missä meidän piti tavata toisemme, että kun hän muutamaksi päiväksi matkusti Lontooseen, tuntui Parisi oikein tyhjältä ja kolkolta.

Niinä parina vuotena, jotka seurasivat tätä sisältörikasta kesää, olimme suhteellisesti vähän tekemisissä toistemme kanssa, sillä eihän prof. F:llä ollut aikaa tuollaisten tavallisten »tervehdyskirjeiden» kyhäämiseen, mutta sitten tuli suruvuotemme 1899 helmikuun manifesteineen, ja nyt alkoi hyvinkin ahkera kirjevaihto. Personallisten tuttavuuksien kautta prof. F:llä oli tie avoin ranskalaisiin lehtiin ja se merkitsi siihen aikaan paljon. Niin moni venäläisten viranomaisten levittämä väärä tieto ja aiheeton syytös saatiin siten korjattua. Oli todellakin lohduttavaa tietää, että siellä maailman kaupungissa oli henkilö, joka niin rehellisesti, ilman mitään sivutarkoituksia, aina oli valmis meidän hyväksemme toimimaan ja tuleen heittäytymään, kun siksi kävi.

Muistan varsinkin yhden tilaisuuden, jolloin ilman hänen välitystään olisin ollut varsin toivoton monta päivää. Olin siihen aikaan ulkona Europassa tehdäkseni Suomen kohtalon tunnetuksi sekä järjestämieni esitelmien että sanomalehtikirjoitusten ja myöskin suullisten selostuksien kautta vaikutusvaltaisille henkilöille. Oltuani muutamia viikkoja Itävalta-Unkarissa, matkustin Wienistä yhtämittaa Brysseliin jäädäkseni sinne loppukesäkseni. Lukemattomat askeleet oli ollut astuttava sekä Wienissä että Budapestissä, saadakseni jotakin toimeen, ja nyt seurasi tuo pitkä, toista vuorokautta kestävä rautatiematka junanvaihtoineen keskellä yötä. Olin viimein niin lopen väsynyt, etten ajatellut enkä toivonut muuta kuin pian pääseväni perille ja korvissani soi koko ajan: »Brysselissä saat levätä, Brysselissä saat levätä». Tiesin, että minua siellä odotettiin ja nautin jo sanomattomasti ajatellessani mukavaa, puhdasta vuodettani siellä, istuttuani pikajunan pölyisillä sohvilla lähes 30 tuntia. Mutta sitten kävikin aivan toisin. Siellä oli vastassa sähkösanoma Tukholmasta, joka oli siihen määrin salaperäinen ja peloittava, että se vei unen silmistäni tuntimääriksi. Siinä nimittäin kehoitettiin noudattamaan suurinta varovaisuutta ja lukemaan »La Fronde» lehteä. Tästä ymmärsin, että toimintani oli tullut tunnetuksi, joutunut ehkä vastustajiemme tietoisuuteen ja tämä kaikki sai yön hiljaisuudessa mitä kauhistuttavimmat muodot. Mistäpä minä edes saisin käsiini »La Fronde» lehden, joka ilmestyi Parisissa, ja joskin joku numero oli eksynyt Brysseliin, niin miten löytäisin juuri kyseessä olevan kirjoituksen. Haudottuani tätä samaa yhtenään, välähti aamupuolella yötä yhtäkkiä mieleeni, että »onhan Frederiksen Parisissa ja hän auttaa kyllä, ottaa selkoa mitä lehdessä on seisonut ja vastaa siihen, jos tarvitaan». Ja vain tämä ajatus rauhoitti minua niin, että hermopingoitus antautui ja uni sai voiton.

Syksyllä v. 1900 tuli prof. Frederiksen senaattori Mechelinin kutsusta Suomeen. Tarkoitus oli, että hän kirjoittaisi meidän aineellista elämäämme käsittävän teoksen ja niin hän sitten tekikin. Teos ilmestyi yhtaikaa tanskan, ranskan ja englannin kielisenä, ja siitä oli usein ulkomaisissa lehdissä otteita, jotka antoivat hyvinkin edullisen kuvan Suomen valtion varojen hoidosta. Kootessaan täällä aineksia tuohon teokseensa, teki Frederiksen paljon tuttavuuksia. Hän tahtoi tavata eri puolueiden ja eri aatesuuntien johtohenkilöitä ja saada siten läpileikkauksen siitä, mitä maassamme liikkui.

Vielä toisenkin kerran kävi Frederiksen Suomessa. Se tapahtui elokuun viimeisinä päivinä v. 1903 ja silloin oli varsin omituinen seikka syynä hänen tuloonsa. Plehve oli kuullut kerrottavan Frederiksenistä ja hänen työstään Suomen hyväksi. »Eiköhän tuota saisi vastaiseen suuntaankin toimimaan» arveli tämä ovela Suomi-syöjä ja antoi kutsua Frederiksenin luokseen Pietariin keskustelemaan Suomen asioista, luvaten hänelle kaikki matkakulut ja vielä runsaan vaivanpalkkion. Meikäläisten politikoitsijoittemme mielestä ei hänen olisi pitänyt noudattaa tätä käskyä, mutta prof. F. ajatteli toisin. Hänestä oli varsin mielenkiintoista käydä tapaamassa sitä miestä, joka siihen aikaan rautakourin johti Venäjän ja sen reunavaltioiden kohtaloa. Sitäpaitsi hän toivoi voivansa selvittää Plehvelle Suomen asiaa sekä suomalaisten että valistuneen yleisen mielipiteen kannalta.

Hän siis matkusti Pietariin ja joutui kaikkivaltiaan Plehven puheille, sekä torjui kaikki tämän tekemät, Suomea tarkoittavat kiristysehdotukset selittäen ne Venäjän puolelta Suomelle vahvistettujen perustuslakien rikkomiseksi ja aivan tehottomiksi Suomeen nähden. Plehve koitti selvittää ja esittää, mutta ei päässyt tuumaakaan pitemmälle miehen kanssa, joka niin kovasti piti meidän puoliamme. Hän oli varsin tyytymätön vieraaseensa ja osoitti sen m.m. siten, ettei maksanutkaan tuota lupaamaansa vaivanpalkkaa, tuskin hän antoi matkarahat. Pietarista Frederiksen tuli Helsinkiin ja viipyi täällä muutamia päiviä saadakseen taaskin selville mitä meillä ajateltiin tilanteesta ja mitä toiveita meillä oli tulevaisuuteen nähden. Täältä hän matkusti Tukholman kautta kotiin. Hän kirjoitti minulle jokunen aika senjälkeen, että hänellä oli ollut aikomus julkaista keskustelunsa Plehven kanssa »L’Européen» lehdessä, sillä mitä Plehve sanoi hänelle oli kyllä yhtä mielenkiintoista kuin mitä hän aikoinaan sanoi Steadille, mutta meikäläiset politikoitsijat olivat olleet kovin vastaan ja saaneet hänet sähköttämään asianomaiselle lehdelle, ettei kyseessä olevaa haastattelua siihen pantaisikaan.

Viimeisen kerran tapasin professori Frederiksenin tuona meille niin kohtalokkaana kesänä 1904 Köpenhaminassa, jonne hän jokunen vuosi aikaisemmin oli siirtynyt. Olin hänen perheessään päivällisillä hilpeän mielialan vallitessa ja sieltä hän saattoi minut englantilaiseen klubiin 5 o’clock teelle. Tietysti Suomen politiikka silloin oli esillä, ja siinä pohdittiin tilannettamme joka puolelta. Tanskan lehdissä oli juuri niinä päivinä ollut Helsingistä saapunut uutinen siitä, miten eräs puhuja Helsingin Työväenyhdistyksen tavanmukaisessa keväisessä ulkoilmajuhlassa oli lopettanut puheensa huutamalla: »Alas Bobrikoff, alas Plehve» ja sitten niin kiireellisesti poistunut puhujalavalta ja sekaantunut ihmisjoukkoon, että häntä oli yhtä mahdoton löytää kuin erityistä kortta heinäaumasta. Se oli varsin ihmeellinen ja rohkea toivomus, miltei ennustus, sillä jo jotakuta päivää myöhemmin oli Bobrikoffin viimeinen hetki tullut ja muutaman viikon kuluttua meni Plehve samaa tietä.

En luule, että professori Frederiksenillä aineellisesti oli niinkään huolettomat ajat vanhoilla päivillään. Hän oli suunnitellut kansainvälisen pankin perustamista joko Lontooseen tai Parisiin ja saanut monen vaikutusvaltaisen henkilön, jolle hän asiasta oli puhunut, tästä tuumastaan innostumaan jo sen personallisen vaikutusvallan takia, joka hänelle oli ominainen. Ja sitten hänen suunnitelmansa aina olivat hyvin selvät ja suuripiirteiset, teoriiana aivan erinomaiset. Mutta hänellä ei ollut tuota tavallisen rahamiehen häikäilemättömyyttä ja kylmyyttä, ei sitä säälimättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on valmis riistämään muilta vaikka heidän viimeisen penninsä hyötyäkseen heidän kustannuksellaan. En tahdo sanoa, että jokainen rahamies olisi sellainen, mutta tämän piirteen tapaa siksi usein, että ymmärtää miten vaikea ihmisyyden kannalla seisovan henkilön silloin on pitää puoliaan. Hänen kansainvälinen pankkinsa jäi siis pelkäksi suunnitelmaksi ja vain pienet kirjalliset tehtävät täyttivät hänen aikansa.

Onneksi hän ihan ensi hetkestä oli eroittanut vaimonsa perinnön omista afääreistään, jotta ei tämä milloinkaan hänen takiaan tulisi kärsimään puutetta. Eihän tuo Ada Frederiksenin perintö mikään suuren suuri ollut, sitä oli vain sen verran, että säästäväisesti eläen sillä tuli toimeen. Ada Frederiksen oli muuten hyvinkin huomattavasta kodista ja oli lapsuudestaan asti saanut olla mukana niissä piireissä, joissa Tanskan henkinen elämä voimakkaana pulppusi, niinkuin hän myöskin jo nuorena tyttönä oli oleskellut Parisissa, saanut olla vastaanotoissa Napoleon III hovissa y. m. Hänen isänsä oli nimittäin teoloogina ja politikoitsijana kuuluisa piispa Monrad, joka varsinkin v:sta 1848, jolloin Tanska sai uuden perustuslain, näytteli hyvinkin tärkeätä osaa sen valtiollisessa elämässä, toimi kahdesti kirkollisasiain ministerinä ja v:sta 1863 Tanskan ministeripresidenttinä.

Tästä merkillisestä appi-isästään prof. F, monasti kertoi ja niistä raikkaista tuulahduksista, jotka hänen kauttaan olivat tulleet tanskalaiseen politiikkaan, sillä piispa Monrad oli yhteen aikaan sekä sanomalehdissä että kansainkäräjissä koko vastustuspuolueen johtaja.

Kerran me puhuimme siitä, kuinka säälittävää on, että ihminen, sitten kun hän on ehtinyt jotakin kokea ja oppia, niin että siitä jo olisi muillekin jakaa, yhtäkkiä kuolee ja siinä menee kaikki, mitä hän on elämänsä varrella itselleen koonnut, hyödyttämättä jälelle jääneitä.

Prof. Frederiksen menikin sitten pikemmin kuin kukaan olisi osannut aavistaakaan. Hän oli syksyllä v. 1905 ollut matkoilla, kylmettynyt ja sairastui kotia tultuaan keuhkokuumeeseen. Se tapahtui juuri samaan aikaan, kun meillä täällä elettiin suurlakon merkeissä ja ulkomaalaisissa lehdissä oli ehtimiseen tietoja jännittävästä tilanteestamme. Prof. F. oli joka päivä kysellyt, mitä Suomesta kuuluu, eikö jo tule ratkaisua? Mutta kun sitten voiton päivä valkeni ja ilosanoma siitä levisi Europpaan, oli hän jo tajutonna, eikä voinut enään iloita tästä hyvästä uutisesta.

Hänen elämänsä oli siinä suhteessa niin traagillinen, että niin monet hänen aloitteistaan pirstoutuivat juuri silloin, kun kaikki jo näytti voittoisalta ja varmalta. Eihän kukaan ole voinut kaikkia unelmiaan toteuttaa, mutta ani harvalla on ollut niin paljon yleistä hyvää tarkoittavia ehdotuksia kuin Frederiksenillä. Hän oli niin täynnä aloitteita ja tuumia, että niitä on sittemmin riittänyt monelle muulle sekä panna käytäntöön että myöskin korjata niistä voittoja.

Se suuri yleisö, joka vain mittaa ihmisarvon sen mukaan, miten paljon hän on saanut koottua itselleen mammonaa, ei huomaa sellaista henkilöä miksikään, joka tosin on ollut nerokas ja aloiterikas, mutta ei ole saanut niitä perille vietyä, eikä omaisuuksia itselleen rapsittua. Mutta prof. F:n ystävät katselivat asiaa toisin. Siitä todistaa m. m. se kaunis hautapatsas, jonka he pystyttivät hänen haudalleen Lyngbyn kirkkomaalle, missä hän monivaiheisen elämänsä jälkeen nyt lepää.

Samaiset ystävät tulevat myöskin kyllä säilyttämään hänen muistonsa rakkaana ja kirkkaana, mutta on aivan paikallaan, että hänen muistonsa ja nimensä meilläkin elää, sillä hartaampaa, epäitsekkäämpää ystävää Suomella omien rajojensa ulkopuolella ei ole ollut.