MATHILDE WERGELAND.

Olin juuri menossa Köpenhaminassa pidettävään pohjoismaiseen naisasiakongressiin kesällä 1914, kun sain kirjeen ja pinkan sanomalehtiä Amerikasta. Otin ne mukaani laivaan ja rupesin niitä tutkimaan. Kirjeessä kerrottiin, että Wyomingin yliopiston professori, Mathilde Wergeland, oli kuollut, ja lehdet tekivät selkoa hänen merkille pantavasta opettajatoimestaan.

En voi kielin kertoa, kuinka kummalliselta ja surulliselta tämä tieto tuntui, varsinkin sinä hetkenä, kuinka muisto ensimäisestä Köpenhaminan matkastani, jolloin tutustuin tri Mathilde Wergelandiin, sen kautta tulvimalla tulvi mieleeni.

Se tapahtui kesällä 1890, jolloin Köpenhaminassa oli pohjoismaalainen opettaja-kokous. Sen edellisenä päivänä oli »Dansk Kvindesamfund» (Tanskalainen Naisliitto) pannut toimeen pienen pohjoismaalaisen naisasiakokouksen, koska siellä sattui olemaan läsnä asiasta innostuneita naisia kaikista pohjoismaista. Se oli luultavasti nykyajan mittoja käyttäen hyvinkin vaatimaton kokous, mutta minun silmissäni se oli aivan suurenmoinen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaikkia kokouksessa esiintyviä katseli kuin korkeampia olentoja. Toimihan Elisabeth Grundtvig siinä puheenjohtajana, Anna Bugge Wicksell esitelmöitsijänä ja Kirstine Frederiksen aivan kuin kokouksen hyvänä henkenä, sillä hän oli m. m. valmistanut sen huomatuimmille osanottajille aamiaiset kodissaan, kun keskustelut pariksi tunniksi keskeytettiin. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka pääsivät näille aamiaisille, kiitos siitä Alli Tryggille, joka minut oli kokouksen toimihenkilöille esittänyt.

Mathilde Wergeland v. 1890

Osanottajien joukossa oli eräs nainen päätä pitempi muuta kansaa, ja samassa niin ylevän ja komean näköinen, että katseet aivan vastustamattomasti kiintyivät häneen. Hänellä oli suuret, surulliset silmät, hienot piirteet, aivan kreikkalainen profiili ja koko hänen olennossaan ja liikkeissään oli jotakin klassillisen levollista ja plastillista.

Otin heti selkoa siitä, ken hän oli ja sain kuulla, että hän oli ensimäinen norjalainen nainen, joka oli hankkinut itselleen fil. tohtorin arvon, että hänen nimensä oli Mathilde Wergeland ja että hän oli runoilija Henrik Wergelandin ja tämän sisaren Camilla Collettin läheinen sukulainen.

Kun kokous sitten päättyi yhteisiin illallisiin, jouduin minä aterioidessa hänen vierustoverikseen ja olin onnellinen. Edustihan hän sitä suurta maailmaa, josta minä aina olin unelmoinut, sillä hän oli juuri hiljattain palannut Zürichistä, missä oli saanut tohtorinarvonsa, opiskeltuaan sitä ennen pari vuotta Münchenissä. Kaikista näistä asioista olin kovin halukas kuulemaan niin paljon kuin suinkin – kuten myöskin hänen kuuluisista norjalaisista omaisistaan, hänen matkoistaan eri maissa ja hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän vastasi kauniilla, sointuvalla norjankielellään ja hymyili tuon tuostakin minun suurelle tiedonhalulleni. Mutta toisaalta hän kyllä iloitsikin siitä, että naiset Pohjolassa olivat niin valveutuneita ja innokkaita sekä vakuutti, että kun etelästäpäin matkustaa pohjoista kohti, oli miltei yhtenäisenä piirteenä, että naisten kasvojen ilme muuttui yhä eloisammaksi ja pirteämmäksi.

Ne pari kolme viikkoa, jotka silloin viivyin Köpenhaminassa, olimme yhdessä melkein joka päivä. Joko me olimme kävelemässä tai Köpenhaminan monia kokoelmia katselemassa. Väliin istuttiin hänen hotellihuoneessaan, ja silloin sitä vasta oikein keskusteltiin.

Hän kertoi minulle paljon sekä Norjan oloista että niistä vieraista maista, joissa hän oli oleskellut. Hän laski joskus leikkiäkin, mutta usein hänen kauniisiin kasvoihinsa ilmestyi hyvin totinen, miltei surunvoittoinen ilme. Lähin syy siihen oli hänen epävarma tulevaisuutensa. Hän olisi valmistuttuaan mielellään halunnut työtä ja toimeentuloa synnyinmaassaan, mutta siellä olivat kaikki ne paikat, joita hän ajatteli, vielä visusti suljetut naisilta. Hän valitti, ettei vanha maailma hänen laiselleen tarjonnut mitään, ja että hänen täytyi matkustaa Atlantin tuolle puolen löytääkseen itselleen taipumuksiaan vastaavaa työtä. Mutta ilomielin ei hän tästä matkastaan puhunut. Päinvastoin. Hän ei kuulunut noihin käytännöllisiin ihmisiin, jotka yhtäkkiä selviävät vastuksista ja miltei ilolla heittäytyvät taisteluun olemassaolon puolesta. Eikä hän liioin ollenkaan osannut puhua puolestaan ja alleviivata ansioitaan. Hän oli alusta alkaen ja kauttaaltaan hiljainen ajattelija, todellinen hengen-maailman asukas ja oli siellä oppinut erinomaisen vaatimattomaksi.

Kun kokoukset ja juhlallisuudet olivat ohitse, erosimme me. Minä palasin Suomeen ja Mathilde Wergeland matkusti jonkun viikon kuluttua Amerikkaan, sitä ennen vielä kerran suotta etsittyään toimialaa omassa maassaan.

Hän oli usein ajatuksissani ja kovin mielelläni olisin tahtonut saada häneltä tietoja siitä, miten hänen toiveensa olivat toteutuneet, oliko »suuri länsi» antanut hänelle mitään. Keväällä v. 1891 tuli vihdoinkin kirje, josta havaitsin, että Amerikka ei ollut häntä niinkään miellyttänyt.

Koska kirjeet usein, vaikka ne ovatkin kaikessa kiireessä kyhätyt, antavat varsin selvän kuvan lähettäjänsä mielenlaadusta, panen siitä tähän pari kohtaa:

»Pelkään teidän jo arvelevan, ettei minulla ole uskollisuutta, eikä liioin kiitollisuutta – sillä enhän ole puoleen vuoteen antanut mitään elonmerkkiä. – – – Mutta syynä minun pitkään vaitiolooni ei ole ollut välinpitämättömyys, vaan paljon enemmän itse matka tänne ja se ihmeellinen herpaantuminen, joka seuraa tuloa aivan vieraaseen maahan, missä täytyy omaksua uusia vaikutelmia ja eläytyä niin aivan uusiin olosuhteisiin.

»Minä puolestani olen ollut aivan kykenemätön ylläpitämään entistä kirjevaihtoani tai alkamaan mitään uutta. Ystäväni Tanskassa, Saksassa ja Norjassa ovat saaneet tyytyä hyvinkin pieniin palukkoihin silloin tällöin. He ovat senjohdosta hyvin äkämystyneet, mutta minäpä tahtoisin lähettää heidät jonakuna päivänä Amerikkaan ja panna heidät täällä omin päin selviytymään, niin saataisiin nähdä, saavatko he enemmän aikaan.

»Ensinnäkin tahdon kiittää teitä sydämellisesti Kalevalasta; olen varsin hämilläni sen johdosta, että pyysin teitä sen itselleni lähettämään, mutta se on pantava Köpenhaminassa oleskelun laskuun, ellei suorastaan koulukokouksen. Luulen että yhdessäolo sellaisissa tilaisuuksissa tekee tavallista avomielisemmäksi ja ujostelemattomaksi. Ajattelin lähettää teille norjalaisten kirjailijoiden runoja Kristianiassa ollessani, mutta ei siitä tullut mitään – olin koko ajan sellaisessa jännityksessä pääsisinkö matkustamaan jo ensimäisessä laivassa vai ei. Kun se sitten tuli ja minä huomasin, että se tuntui kaikkea muuta kuin puoleensa vetävältä pitkää matkaa varten, olin aivan allapäin. Lähdin siinä kuitenkin ja olin tuota pikaa keskellä valtamerta. Ajattelin teitä siellä, – mutta kun siellä ei ollut kyyhkys- eikä pääskyspostia, jäi kirje lähettämättä – – – –

»En luule, että kannattaa kertoa teille Amerikasta, sillä kai Alli Tryggin kautta olette kuullut kaikkein tärkeimmät asiat. Minä puolestani olen suuresti huvitettu siitä, mitä olen nähnyt, vaikka toisaalta tuntuu kyllä siltä, ettei U. S. A. ole maa, joka vaikuttaisi erittäin puoleensa vetävästi. Kaikki eroaa suuresti Europasta, eikä tämä eroavaisuus aina suinkaan tunnu paremmalta. Elämä kulkee kuin polkumyllyssä, joko se on kovaa työntekoa, tai on se rikasta ja mukavaa, mutta ei ole paljon ymmärtämystä eikä iloa elämästä – oli se sitten rikas tai köyhä, joka sitä elää. Hetken ilosta, miellyttävästä ja sisältörikkaasta yhdessä olosta on sangen vähän nautintoa, varsin vähän tyydytystä siitä mitä elämä antaa – kaikkialla tavoitellaan vain enemmän rahaa, rahaa. Rajaton rikkaus toisella puolen – köyhyys ja vimmattu taistelu toisella. Ei se minusta tunnu erittäin kehoittavalta. Poliittinen elämä on täällä valtavin ja terveellisellä pohjalla, ja politiikasta, kansantaloudesta ja sosiologiasta ovat kaikki huvitettuja – – – – –

»Mutta mitäpä minä tässä puhun Amerikasta, paljon parempi on, että pian kirjoitatte minulle Suomen oloista.

»Tanskalaisesta ’Politiken’ lehdestä näin, että keisari on vastannut rauhoittavasti valtiopäivien adressiin. Eihän se ollut muuta kuin mitä saattoi odottaa. Kulkee huhuja, että Venäjä tahtoo käyttää hyväkseen Norjan ja Ruotsin välillä syntynyttä eripuraisuutta Unionin johdosta, ja seuraus siitä on, että keisari koittaa pysyä hyvissä väleissä suomalaisten kanssa pitääksensä tien avoinna Suomen yli Ruotsiin ja Norjaan. Paljonko perää näissä huhuissa on, ei ole hyvä tietää, mutta eihän se otaksuminen ole mahdoton, että Venäjän laajentamistuumat myöskin etsisivät itselleen tätä tietä. Jumala vapauttakoon meitä tästä raakalaisuudesta, kun se aika tulee. Siitä koituu kova ottelu ja kun ei vain Suomea silloin poljettaisi hevosten kavioiden alle.

»Harperin ’Monthly Magazinessa’ näin kauniita kuvia Suomesta. Ne muistuttavat koko lailla Norjaa. Tahdon kerran lähettää teille saman aikakauslehden julkaisemia kuvia Norjasta – mutta niiden teksti on englanninkielinen. – Ei tästä tullut kuin jokunen rivi – minulla on yleensä niin vähän aikaa kirjoittamiseen. Mutta otattehan tämän tervehdyksenä ja kiitoksena niistä hauskoista hetkistä, jotka vietimme yhdessä Köpenhaminassa. Koska minulla kerran on ollut tilaisuus päästä kaukaiseen Amerikkaan, pääsen ehkä myöskin kerran Suomeen. Sanokaa sille terveisiä minulta ja toivottakaa sille onnea ja menestystä. Tervehtikää niinikään niitä naisia, joiden kanssa olin yhdessä Tanskassa – erittäinkin Alli Tryggiä».

Minä vastasin kyllä heti tähän kirjeeseen, mutta sitten kului vuosimääriä ennenkuin kuulin mitään Mathilde Wergelandista. En tiennyt oliko hän elävien vai kuolleiden joukossa. Mutta sitten aivan odottamatta tuli kesällä 1902 taaskin häneltä kirje, tällä kertaa oikein sisäänkirjoitettuna. Siitä havaitsin, että hänen elämänpolkunsa ei suinkaan ollut kulkenut myötämaata ja sileästi, vaikkei hän tosin siitä aivan paljon puhunutkaan, mutta koko kirjeen sävy sen kertoi.

Näin hän siinä kirjoitti:

»Pelkään, että te jo olette unohtanut erään, joka kokouksen aikana Köpenhaminassa 1890 oli teidän seurassanne muutaman kerran ja sai osakseen teiltä sen saman edistyksestä ja voitoista aiheutuvan innostuneen tunnustuksen, jonka osoititte kaikille, ketkä olivat maansa hyväksi työskennelleet ja naisten asioita edistäneet. Matkustin sitten, kuten muistanette, Amerikkaan, ja siellä olen nyt ollut kaikki nämä vuodet. »Nylænde» lehdestä havaitsin, että te vielä asutte Helsingissä ja olette siellä toimittajana, siis henkilö, jonka löytää, vaikkei kirjeenkirjoittaja tiedäkään hänen osoitettaan. Käytän siksi tilaisuutta hyväkseni ja lähetän teille pari riviä.

Mathilde Wergeland v. 1900

»Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan. Siihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta nyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää leikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä, että entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus tulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat ja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse epäillä. – – – Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne – – Täällä seurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa sitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se pieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle vaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut maksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin ahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään ylitsejäämää. – – Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua siunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään kellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo kahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki – – –»

Kun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut hyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli nimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu taistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni hänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902 tapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi Wyomingin yliopistoon.

Koko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa nimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka hänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen nimi on »Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life» (Tuokiokuvia Agnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen päiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä, oppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri vuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä kirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen kuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi kääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen omaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan. Mathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan sukutaipumuksiin, sillä hänen veljensä Oscar Wergeland oli suosittu maalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka kuvaa Eidsvoldin kokousta.

Europassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut keskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin yleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä useita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri teoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan noiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.

Kaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat, vakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja tietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli niin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään – tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen poikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja pintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään arkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea edellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei mahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde Wergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän milloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen ei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää vuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman toimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me silloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti kaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän oli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itse Griegin oppilas, jolle tämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana. Omituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli yksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän pani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä tuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.

Hänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti Camilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, – olihan heillä molemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo, mutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä ajattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa ihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan hankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen elämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja apulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva rasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse pienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän ei koskaan ollut huvitettu.

Hän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma soittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma maailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.

Sellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän teki tuttavuutta toisen naisprofessorin, tri Grace Raymond Hebardin, kanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri Hebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai tykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi hänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen kukkansa ja lintunsa.

Tätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä »the Doctors inn» rakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden kuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat ystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat, että jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.

Paljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli suhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän säästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin muut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja menneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka oli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden kuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi yksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella myötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita tämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan myöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen hiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita, kauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.

Oliko ihme, että he kaipasivat tätä harvinaista opettajaansa ja niin monella tavalla sen osoittivat. Jo hänen sairastaessaan tuli ehtimiseen kukkatervehdyksiä, ja hänen kuoltuaan he seisoivat kunniavahtina hänen paariensa ääressä, kirjoittivat hänestä ylioppilaslehteensä ja kokosivat varoja pronssiseen levyyn, johon hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa sekä merkityksensä Wyomingin yliopistolle on kaiverrettu ja joka on kiinnitetty sen kirjaston seinään. Sen yläpuolella on komea kuva Mathilde Wergelandista ja kahdesta hänen kuuluisasta maalaisestaan. Vasemmalla puolella on nimittäin hänen opettajansa Grieg ja oikealla puolella Henrik Ibsen.

Wyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy professori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksi

Samaan kirjastoon määräsi tri Wergeland annettavaksi koko rikkaan kirjakokoelmansa ja piirustuksensa. Hänen muistonsa kiinnittämiseksi ikuisiksi ajoiksi Wyomingin yliopistoon, lahjoitti tri Hebard sinne melkoisen rahasumman, joka tulee kantamaan tri Mathilde Wergelandin stipendin nimeä, ja jonka vuosittaiset korot ovat annettavat jollekin historiaa tutkivalle ylioppilaalle. Seuraavana vuonna lahjoitti hän yhtä suuren summan Kristianian yliopistolle määräten niinikään, että sen piti kulkea »professori tohtori Agnes Mathilde Wergelandin apurahan» nimellä ja että siitä oli jaettava palkkio sellaiselle naisylioppilaalle, joka oli tutkinut historiaa ja kirjoittanut akateemisen väitöskirjan Norjan suhteista Yhdysvaltoihin, koskivat ne sitten kauppaa, kansallisuuksia tai muita yhdyssiteitä.

Sama tri Hebard on myöskin pitänyt huolta siitä, että Mathilde Wergelandin ystävät ovat saaneet kaikki ne häntä koskevat teokset, jotka nyt on julkaistu hänen kuoltuaan. Niitä on minullekin tullut useampia, m.m. eräs, jossa on tri Wergelandin kirjoituksia Norjan kulttuurielämästä ja sen johtavista henkilöistä. Sekin on täynnä hienoja kuvia ja paperi on mitä parahinta, mutta kun se juuri saapui siihen aikaan, jolloin sotasensuuri täällä kaikkein vimmatuimmin vainosi kaikkia ulkoa lähetettyjä painotuotteita ja kirjoja – peläten jo, että niiden kansiinkin mahdollisesti oli piiloitettu suuria valtiosalaisuuksia, repi se tästäkin teoksesta pois sen kannet ja vasta sellaisena se joutui minun käsiini. Tähän muuten niin hienoon kirjaan liittyy siis surullinen ja masentava muisto sotaisesta hävittämisraivosta.

Eräässä Mathilde Wergelandia koskevassa elämäkerrassa sanotaan, että »hän oli aina köyhä, mutta hänellä oli hyviä ystäviä». Harvalla ihmisellä on kaikesta päättäen ollut niin todellisia, uskollisia ystäviä kuin hänellä, mutta kai se johtui siitä, että harvalla myöskin on ollut niin paljon henkisesti antaa, kuin juuri hänellä.

Kun oli hänen seurassaan, tuntui aina siltä kuin olisi hänellä ollut aivan loppumattomia henkisiä varastoja, kuin olisi hän kuulunut aivan toiseen maailmaan kuin me muut pienet arki-ihmiset.