MINNA CAUER.

Kun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli elämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja masentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla, vaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä, sillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina ennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof. Herman Grimm oli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin hänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljekset Jakob ja Wilhelm Grimm, Liebknechtin puolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof. v. Gizycki ja hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsa Lily Braun, samaten herrasväki Schubert-Feder, jotka pitivät salonkia, missä aina tapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat, olivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen jälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.

Mutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä ja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rva Minna Cauer. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina aikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului sen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi tuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen luonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.

Lähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen kodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu, täytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli jotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota lämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904, mutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Minna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista. Esiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa liikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni, puhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään erityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset pitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän liittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja monessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.

Minna Cauer

Ennenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa parhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi tehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt otettaan. – Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen naisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen sanomalehden toimituksessa – olivat ne sitten mitä väriä tahansa – ja pyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin ja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon päivät puhuivat naisasiasta.

Minna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset, joiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka kulki nimellä »Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe». Vuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä »Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.» Tätä yhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k. kirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija, sanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka muu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen teoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä laulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin joku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset illat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain toimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti »Frauenwohl» nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän toimi.

Juuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin eronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle annettiin nimeksi »Berliner Frauenverein» ja jonka puheenjohtajana toimi Helena Lange. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä puolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan siinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta naista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan yhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.

Minulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden kokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni kovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten esim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun siveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme suurta ääntä.

Minusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan ymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset eivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa, he eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes kansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja harjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä ei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä postilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot suletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos he yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä poishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun mielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä ensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen tehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt jälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä kuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat pohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä asioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, »polttaviin» kysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen kasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat vetäytyneet pois koko leikistä.

Ulkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman sisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen siitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan häpeäksi naiselle.

»Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole naisia varten», oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin, kun aluksi asuin »Heimat» nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon naisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että minun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.

Eivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita itselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli niin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka rehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi miksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan purskahtanut nauruun.

Tästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä koskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä ollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on kyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä suinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli, lisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten elinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia ilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri hänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia aivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.

Hänen toimittamansa »Die Frauenbewegung», niminen lehti käsitteli joka numerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä neljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja rajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat poistetut ja portit avatut.

Yksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus, olivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana hetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien työ oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu turhalta.

»Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet ja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt on mennyt ja me olemme rutiköyhät», vaikeroivat monet tuhannet, ja sellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä ja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.

»Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle», vakuutti hän, »paljon henkevämmälle ja syvemmälle» ja osoitti sitten miten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli rehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla – myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin voittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä personallisuus, syrjäytettiin.

Häntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan olivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan niiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä säälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten valtiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää, jotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä elämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja sotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja uutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.

Hän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen nuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli varsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä niihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille se oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m. seurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä rauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana, kehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse selkoa siitä, tulisiko pastori Bleyer sinä iltana siellä puhumaan.

Sinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin tilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat olivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen takimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin hienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli kyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin sata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten, mutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen ja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En ollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne rupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä kumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.

Puheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli Francke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi, että olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta tämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä iltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin tullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua kirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään kun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä. – Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton, sydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta sensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista saksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat raskaaseen, monimutkaiseen muotoon.

Tälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja harrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi niissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut entisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä, sillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä Amerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella mainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein aineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan, toi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä, suklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi Saksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi, että ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet, kaikesta vihankylvöstä huolimatta.

Eräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa henkevä emäntäni, Margarethe Schurgast, oli myöskin erityisesti ottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä hän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka läheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke. Iloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha ystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa, väliin kalaa tai jotain muuta.

Margarethe Schurgast

Rva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen rahankeräyksen – siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen tulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask. 1 p. 1920.

He asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein Margarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä useampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan poliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut ensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa vastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän myönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat paljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli irroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia onnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.

Me olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa pohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt meihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja parjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä olihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli, että ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan moittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle huutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi rva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein nähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina kumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan jälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä Casselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona kävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi ja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija. Napoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen, joka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: »Cétait vraiment une française» (Se oli varmaan ranskalainen.)

Tämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken mielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin mitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä hän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa. Tietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja luultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli hänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.

Tavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: »Kun te seuraavalla kerralla tulette Saksaan, ei minua enään ole». Uskalsin epäillä sitä, sillä olihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän ei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä tuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli sammunut.

Rouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: »Te ymmärrätte varmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt meidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin syvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi. Aina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään – –»

Minna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti kiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja vaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina Brandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa elämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta pitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä sitä riistää.

Paitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden taistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä »Die Frau des neunzehnten Jahrhunderts» nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen), josta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.