ALVILDE PRYDZ.

Ollessani syksyllä 1909 Tukholmassa, näin eräänä päivänä sikäläisissä lehdissä uutisen, että norjalainen kirjailija, Alvilde Prydz, oli saapunut kaupunkiin ja asui kuvanveistäjä Millesin luona. Tottapa viimeinkin saan hänet nähdä, juolahti heti mieleeni ja paluumatkani kotiin, jonka jo piti tapahtua saman päivän iltana, lykättiin eteenpäin.

Tämä halu tavata Alvilde Prydziä ei nyt ainoastaan johtunut siitä, että jo vuosimääriä olin ihaillut hänen tekeleitään, että ne olivat antaneet minulle enemmän virkistystä ja nautintorikkaita hetkiä kuin useampien muiden, silloin lukemieni kirjailijoiden teokset, vaan me olimme myöskin pitemmän aikaa olleet kirjevaihdossa ja aina lausuneet sen toivomuksen, että kerran oikein personallisesti saisimme tavata toisemme. Kerrankin hän kirjoitti:

»Olen niin paljon ajatellut teitä ja matkoillani aina koittanut kysellä teitä kaikenlaisilta ihmisiltä, mutta onni ei ole koskaan ollut minulle niin suotuisa, että se olisi tuonut teidät itse tai jonkun ystävistänne minun tielleni».

Alvilde Prydz

Kun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se senjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle yleisöllemme aikakauslehti »Nutidin» palstoilla, jota siihen aikaan toimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä piireissä ja varsinkin oli »Gunvor Thorsdatter til Hærö» herättänyt melkoista huomiota. M. m. kirjoitti Björnson siitä seuraavasti:

»Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan, kuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!» Ja hän jatkaa, »ei ole Norjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun miehet käyvät heikoiksi».

Ja yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä vuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se ihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti lukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle aavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen sydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.

Mutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten esim. »Paa Fuglevik», »Mennisker», »Dröm» y. m. osoittaneet samaa lennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä hienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista aivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen kehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt kuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja tulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan juuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut: sukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän rohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. – Mutta myöskin noita alistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei koskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina toisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän »suurissa kutsuissa». Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä. Väliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten äiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat kaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta seurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan ja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret ovat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan. Väliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien sisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja elatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he oikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että aivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä lehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin – olivat he sitten yksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa, vaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan, omituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita pintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa »Mens det var Sommer» on hyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja hienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he ihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien liikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta, olevan sen näkyväinen tunnusmerkki.

On huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoi Camilla Collettin työtä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa nimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä Norjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen, että hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui aina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa, etupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan ymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille sanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe, eikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.

Alvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa ja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka luonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on, ettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä, missä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että Naisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja päättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille, innostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa selvittävän kirjoituksen »Nylænde» lehteen ja onnitteli Suomen naisia, jotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain alastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.

Luettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin kokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä uudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti heti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja panikin sen samalla alkuun.

Oli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen tilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin toisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin tuoda pettymystä.

Itse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin tarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä norjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat. Kaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan kulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että kritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki pienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo muuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti oli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia vastahakoisuuksia.

Niinpä hän kerrankin kirjoitti:

»Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen vielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta kiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun sitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn rasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en koskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea, syväkatseinen. Enkö ole oikeassa?

»Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan työintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan Norlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[2]

»Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että Suomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten sydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin Norjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut varsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen pikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni. Paljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen sentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan katsoa itseäni silmästä silmään. – Olen yksinäinen; lintu, joka ei koskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt rakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se ollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää – – – – – – – – –»

Sitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:

»Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti tulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä tapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun aineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut säästettyä, on tämä kotoinen romahdus, – meidän pankkiemme vararikko, – tykkänään niellyt. Ja »Undine»[3] ei ole tuottanut minulle äyriäkään. Ihmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan hirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen heikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa. Ymmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.

»Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen korpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni täynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren kärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja me saisimme nähdä päivän taas valkenevan – – –».

Alvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea leikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta. Hän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: »Onnen saavuttamiseksi tarvitaan erityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole». Tuntuu miltei siltä kuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy, että hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti ja se hänen terveytensäkin oli murtanut.

Lähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja niukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa lakkaamatta.

Jo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti itseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina kaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän jatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä nuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen ylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää parhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää kaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta, sillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.

Näinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä oli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja tukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö tapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin, suurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä vuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että »omasta itsestään on ihmisen kaikki ottaminen».

Monasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän viimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään »Agn og Agnar» nimisen kertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään tekijäpalkkiota.

Jokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät kirjallisuusarvostelijat: Skram, Brandes y. m. havaitsivat piankin, että tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat häntä – samalla kun oikeusneuvos Hegel maksoi hänen ensimäisestä »I Moll» nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinut. – On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen tanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun – kuten se niin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien aina Amalie Skramista Ibseniin.

Kaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut kuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se oli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien jälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.

Kaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi, kun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata toisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi valaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään sohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen ateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko oli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. – Alvilden ulkonainen ihminen ei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia hänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa näkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.

»Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta», selitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme, olikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän oli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi muovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet vierailemaan huvilaansa.

Alvilde Prydz

Yleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän vaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään olin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään, sointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut ajattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien ehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen solinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. – Ja sitä paitsi hän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen elämäntyönsä – kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin vaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään ja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja oleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa oppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden tutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja taidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa kansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa teattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa, jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.

Ymmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä monikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen mieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikko Carl Nørup kerran, ettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut niin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata kulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.

Hän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä jonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei ollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin halpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin kallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis olisi tehneet matkasuunnitelmia!

Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä, joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta, syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä ja kaihomielisyyttä.

Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi, sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.

Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla, joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. Björnson ja Lie olivat monet ajat Parisissa, Ibsen Münchenissä ja Roomassa. Heille koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.

Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä Fredrika Bremerin senjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä Minna Canthin meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.

Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat, että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten joukossa.

Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset, joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut, ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.

Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja tunnustustaan lausutuksi.

Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.