KARL GJELLERUP.

Kaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä, sävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta ja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat jollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.

Luin lehdissä v. 1917 että kirjailija Karl Gjellerup oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla, ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen avomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli tuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailija Ricarda Huchin serkku, Friedrich Huch, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias tietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein muistiinpanoni.

Koska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli väliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin keskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti, ettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää olutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan toisen opettajamme, prof. Freyn, luentoja, mutta ihaili suuresti toista, prof. Herman Grimmiä, ja miltei kadehti minua senjohdosta, että silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.

Kun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle piirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija Gjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli suuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että kirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän, Friedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä talvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti välittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni ilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut Dresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee mieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman edellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.

Ensimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään nuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan yksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen erään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en häntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen kuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty kirjailija. – Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo mennessäni.

Ikävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen aikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia, mutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat tanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen. Ymmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän synnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli niin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin keskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl Gjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän kiintyneet.

Minä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies, kerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän noin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset epäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja suunnan määrääjänä, Georg Brandesin, ja osoittanut syvempiä ja pitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi kielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.

Mutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia vastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille tämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä keinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on aikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten katkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes ensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden mielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän saattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin, mutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä, joka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti, että hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.

Kauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen ja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras vieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä parasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli tarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa jälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa ilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat tuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin synnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä kuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta myöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa sitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin paljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin ole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään päiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi eroittaa näitä aloja.

Kaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun en ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä minulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden tekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä varsinkin jäivät mieleeni kuten esim. »Romulus», »G-Dur» ja »Pastor Mørs». Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä muinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim »Brynhild», »Guds Venner», »Offerilden», »Pilgrimmen Kamanita» y.m. eivät olleet silloin vielä ilmestyneet.

Rouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua sitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä katsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär oli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden suloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän, olinko jo lukenut erään »Ti Kroner» (Kymmenen kruunua) nimisen kertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että siinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. »Ja se pieni tyttö, joka siinä esiintyy», lisäsi hän nauraen, »olen minä».

Hänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään soittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen avioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin nöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He olivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut pettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen onnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä kautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen lämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä harrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti minulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja miten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.

Hänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet kotiaskareet. »Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin», kertoi tytär. Ja kun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti muuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta kuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa vallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja jälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä koko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi omistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja rohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan, vieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme jälkeen.

Neljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin Dresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa alituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut kaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen itäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla, kuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat oli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta kirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa suuriin maailman lehtiin.

Karl Gjellerup 90-luvulla.

»Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa» arvelin, sillä olihan hän siksi tunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa sijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän luokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen, joksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen, hiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut tästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota tanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui hyvin lempeältä ja herkältä.

Rouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen meidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille tapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä meidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin asioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo ja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.

Gjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta ei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä asioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen tulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se ystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet minulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän olisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein tiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään, että hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen suuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta ja arveli, että pienten oli alistuminen.

Hyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana päivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo 4, ja johon aina silloin kuului »Brödchen und Butter» (Ruokaleipä ja voi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva Gjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä olihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori, läsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä toistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut Gjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja tällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti yleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän edellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin kertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja hiljaisuuteensa.

Kyllähän Tanskassa paljon tapaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ruotsia, tai jotka ymmärtävät sitä niin puutteellisesti, että heille täytyy puhua aivan erityisellä tavalla: valita niin paljon kuin suinkin tanskaa muistuttavia sanoja, panna aina silloin tällöin tanskaa joukkoon ja ennenkaikkea puhua hitaasti.

Mutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan esittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut henkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.

Mahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä väsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan, juoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä suinkin voi. Hän kirjoittikin sitten »Preussische Jahrbücher» nimiseen aikakauslehteen Suomen asiasta.

Seuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni oli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle kerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat muuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä toimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta lähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa, piti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa meidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää eräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa y. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja minä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat aineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei varsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että he vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että hän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti. Kerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen tunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.

Se kuului muuten olleen professori Høffdingin ansio, että palkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi hänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut suosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof. Vilh. Andersen taas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia oloja.

Silloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää, että se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin Saksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin puute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi vuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen kuolemastaan.

»Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on mennyt pois», kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä, mutta lisää sitten, että »ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että tämä oli niitä ’suuria’ kuolemantapauksia.»

Olkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli joutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli lukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä köyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi voinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli ainiaaksi vaiennut.