VIIDES LUKU

Yöllinen hyökkäys

Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä johtuvaa ääntä samalta suunnalta.

"Mitä se on?" hän kuiskasi. "Tuolla pimeydessä on jotakin."

"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"

"Oi!" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. "Se on meidän leijonamme."

"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen, ja se etsii saalista."

"Väijyykö se meitä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.

Tarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.

"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti", hän kielsi.

Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään, ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."

"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme, niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."

"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään pelastuskeinoa?"

"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan", vastasi Tarzan.

"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?" tuskaili tyttö.

Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä; mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."

Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen on kaikki samantekevää."

Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle. Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti vastaisella puolella.

"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi apinamiehelle savuketta.

"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa. Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."

Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.

Äänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. "Eivätkö ne ole harvinaisen rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.

"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä ne ovat hyvin hiljaisia."

"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."

"Kolmeko?" virkkoi Tarzan. "Ympärillämme on niitä nyt seitsemän."

"Hyvä Jumala!" huudahti Smith-Oldwick.

"Emmekö voisi virittää tulta", kysyi tyttö, "säikyttääksemme ne pois?"

"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän kummastutti — tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien joukossa ihminen."

"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet kappaleiksi."

"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi", hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma havaintokykymme ei ulotu."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi upseeri.

"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla on ihminen."

"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?" kysyi tyttö.

Tarzan nyökkäsi myöntävästi.

"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?" tiedusti mies.

"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta samanhajuista leijonaa."

Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa sitä ymmärtää."

"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet. Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."

"Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."

"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti Smith-Oldwick.

"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."

"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?" tiedusti tyttö.

"Kyllä", myönsi Tarzan.

Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.

Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta, jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään, sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä, pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.

Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.

Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hän sai nujertavan iskun.

Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.

Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle, että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli pelastanut wamabojen kuopasta.

Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään. Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa, johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut; kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä aiotusta uhristaan.

Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat kadonneet.

Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät. Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä 'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen, hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa väijyjiin päin.

"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä, jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän hätyyttäjiensä kanssa.

"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle. Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.

Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.

Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana. Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet. Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi teräase syvälle leijonan kylkeen.

Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti, että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän, leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.

Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä, koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset. Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.

Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti toista leijonaa.

Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan, ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään, ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne taaksepäin, oli taistelu lopussa.

Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti, että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.

Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin, pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä. Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet. Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana. Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.

He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa nojalla.

Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin. Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista. Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.

Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus, joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen vuoristoon saakka.

Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä. Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä, loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.

Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki epätodellisen vaikutuksen — kuten itse laaksokin, joka piili unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa. Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin saattoi johtua vaaran aavistuksista.

Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä, joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.