KOLMAS LUKU

Musta leijona

Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona, oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona, astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.

Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään salakähmää saaliinsa jälessä.

Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin, kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.

Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin — tällä kertaa se oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian. Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään. Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.

Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan, tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria, voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja, paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen —- nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.

Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto? Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat, hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa, ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta makupalalta.

Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut vitkastella eikä pysyä hiljaa.

Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.

Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä. Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle riistapolkua.

* * * * *

Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta. Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan, vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin. Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.

Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista, että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.

Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.

Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä, näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten kukkuloiden taa.

Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.

Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan tuppineen ja vanhanaikaisen musketin — mykät todistukset sen miehen valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan — heitettyinä sinne haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.

Sikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat; mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.

Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle, että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan, tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen. Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.

Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.

Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto, kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se kuopan pimennossa näytti melkein mustalta — musta leijona!

Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet koskaan värähtäneet pelosta.

Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa. Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä. Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon, ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.

Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt. Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon, leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.

Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.

"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran, kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen, heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle mielijohteelleen.

Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan. Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään terävään kärkeen.

Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti nauttia sen kuolintuskista.

Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille, ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet, oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin, keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.

Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli Tarzanin meneteltävä varovasti.

Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan. Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi, että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu, minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti. Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan epäluulo, ja se alkoi murista.

Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan, niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle. Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain Tarzan katosi viidakkoon itään päin.

Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan. Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.

Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän hajunsa. Ja niin hän tekikin.

Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia, ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa; siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa melkein vedettömässä ilmastossa.

Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan — nuo hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.

Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus — pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui entistäkin kaameammalta.

Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle, jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka, kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää kohti.

Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi, puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena kuin se oli virunut vuosisatoja.

Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan, hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä seiniä.