NELJÄS LUKU

Salaperäiset jalanjäljet

Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti, tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti, koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin, sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin muutakin — ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.

Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui villieläimen oleskelumailta!

Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään — Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle apuaan eikä suojelustaan.

Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan, vihatun rodun naiselle.

Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.

Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska, korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon, jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus, joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä, ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.

Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain tasaiselta ja hiekkaiselta.

Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran tärähdyksen.

Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden puolelta.

Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.

"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä", virkkoi tyttö epäillen.

"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja. Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä, hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."

"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus. "Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."

"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.

Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties osutte."

Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase", hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä varmasti surmata."

"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."

"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä erämaassa."

Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan, sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja pelkoaan.

"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu, että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."

"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."

"Oi, ei", sanoi tyttö, "en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana. Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää. Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani — tunnen niin elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään, ettette ymmärrä minua — miehet ovat niin toisenlaisia."

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä pelastamaan."

"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."

"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."

Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi. Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.

"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin toisenlainen kohtalo."

"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme hyödyttömäksi?" kysyi mies.

"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan, käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."

Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa kuolemaa."

Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä. Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.

"Katsokaas!" hän kuiskasi.

Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison leijonan jykevän pään.

"Huh!" huudahti hän. "Noita vintiöitä on joka paikassa."

"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö toiveikkaasti.

"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä kestämään janoa."

"Sitten se on hyvä enne", riemuitsi tyttö.

Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä ennustavaa kerttusta."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."

"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."

Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.

"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön lentokoneen laidan ylitse.

"Eikö se pääse tänne perässämme?" kysyi Bertha Kircher.

"Kyllä luultavasti", vastasi luutnantti.

"Sananne ovat rauhoittavia", tokaisi tyttö.

"Minusta ei siltä tunnu." Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.

"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla! Saattaisitte osua."

"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois, jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni, tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."

"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia", huomautti tyttö.

"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."

Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.

Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.

"Se on suurenmoinen, eikö olekin?" huudahti mies.

"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin tummaturkkista. Sehän on melkein musta."

Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa, tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen alkuunpanijaa.

Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle, kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi, kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon, kiiveten ylemmälle siipitasolle.

Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin, jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan, eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason vastaiselle laidalle.

Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.

Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä saapunut ratkaisevalla hetkellä.

Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki — mitä Bertha Kircher ja Smith-Oldwick eivät tietäneet — että petoa kannusti enemmän uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä, jonka hän oli leijonalle tehnyt.

Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.

Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan. Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys, oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta tekijästä suurin oli sattuma.

Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.

Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia. Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"

Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.

Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.

Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.

"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies, "ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."

"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti englantilainen upseeri.

"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"

"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "se on toivottomassa tilassa."

"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?" Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.

"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää nyt mahdottomalta."

"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies, "mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa. Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne — en ainakaan nähnyt ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui kimppuunne?"

"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä suunnalla täytyy olla vettä."

"Lähdetään sitten etsimään sitä", esitti Tarzan.

"Entä leijona?" kysyi Smith-Oldwick.

"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä vain siten, että tulette sieltä alas."

Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.

Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin todellinen.

Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan upseeria.

"Mitä sille sanoitte?" tiedusti tyttö.

Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme, ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."

Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville, mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.

"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu, siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."

Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät, ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet, mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.

"Katsokaahan noita!" hän huudahti.

Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Ihmisjalan jälki!" hän äänsi.

Tarzan nyökkäsi.

"Mutta varpaita puuttuu", huomautti tyttö.

"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät", selitti Tarzan.

"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi Smith-Oldwick.

"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita, jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä keskikohtaa."

"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?"

"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä — hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin hän nousi pystyyn.

"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."

Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.

"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen, hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan: "Leiriydytään tänne täksi yöksi."

Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä luolaan.

"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme ulkosalla aukon edustalla."