TOINEN LUKU

Usangan palkka

Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää sen itselleen ja kumppanilleen.

Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen, jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan kärsivällisenä kuin petoeläin.

Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa. Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä. Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja oli Zu-tag.

"Mitä Zu-tag tahtoo?" kysyi apinamies.

"Zu-tag tulee altaalle juomaan", vastasi apina.

"Missä on heimo?" tiedusti Tarzan.

"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin vastaus.

"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he turvassa?"

"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään kahdesti heidän poistuttuaan."

"Ajoiko heimo heidät pois?" kysyi Tarzan.

"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat."

Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin, otti sen käteensä ja luki:

"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan, olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."

Allekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.

Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.

Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin, lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.

Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä. Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista, joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa kasvullisuuskerroksessa.

Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen perintöään.

Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi, kuunnellen tarkkaavasti.

"Lentokone!" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti nopeuttaan.

Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla, että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka — sikäli kuin mustaihoinen voi tietää — halusi puolustaa tyttöä, sitä ei Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan antavansa heille osan saaliista.

Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki — neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti, että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön kuoliaaksi puiden sekaan.

Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.

Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan hänet.

Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.

Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga konetta yhä korkeammalle ilmaan.

Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan kuoleman kitaan.

Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet. Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan, voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti myöntymyksen merkiksi.

"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"

Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi. "Mutta jalkani ovat sidotut."

Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän, hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.

Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas, etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui. Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.

Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho. Usanga oli saanut palkkansa.

Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille. Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä. Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.

Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla viidentoista metrin laajuisella alalla.

Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä vaiensi hänet torjuvalla eleellä.

"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.

Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän vastasi.

"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn väre.

Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Minusta on viidakko parempi", hän virkkoi.

Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.

"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen — hm — rahasta, hm — ymmärrättehän —"

Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla missään muualla."

Toiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.

"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin pääsette turvaan."

He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät. Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari vinhaa vauhtia itäänpäin.

Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on kovin vaikea vihata."