KUUDES LUKU

Muureilla ympäröity kaupunki

Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten, Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.

Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista, Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.

Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa, hänellä oli vieläkin tallella aseet — keihäs ja pitkä puukko, jouset ja nuolet ja ruohoköysi.

Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä kiljaisuista.

Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti. Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.

Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti. Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.

Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan. Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.

Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä siihen, mitä seurasi.

Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.

Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden, millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona. Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.

Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina valppaina.

Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut kuulunut murinaa eikä karjahduksia — hiljainen piiri oli vain rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.

"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat, paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi. "Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi, mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.

Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin ensiksi näkemän leijonan taakse.

Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä muutoinkin kuin hajuun nähden.

Tulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen, muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä. Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset, kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.

Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa, jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän tuskin saattoi uskoa silmiään — raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu — ainakaan se ei ollut valmistettu nahoista — kun taas housut oli yhtä ilmeisesti tehty jyrsijäin turkeista.

Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan sen.

Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.

Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli. Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä, sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä kuolevaista.

Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä, mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt ainoatakaan niistä.

Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä, jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.

Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"

Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan. Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja torneineen.

Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa! Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä työssä viljelyksillä.

Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja, ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita, ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka viiniköynnösten peitossa.

Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa paluuta. Ja pian he saapuivatkin — kummallinen mies leijonalauman seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin viljelyksien välitse portille.

Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti sulkeutui.

Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle. Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt, että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen etsimiensä henkilöjen olinpaikan.

Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja maanviljelystuotteet kaupunkiin.

Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi, jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän kumppania ensinnä juuri sieltä.

Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.

Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä arvoituksista.

Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä ja asukkaita täynnänsä!

Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten, Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.

Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin, ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa. Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan, samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa, jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.

Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni hiipien kentälle.

Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.

Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.

Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä, kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.

Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti, mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen. Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.

Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden varassa.

Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama, sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.