Front matter (continued 6)

"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme päivää".

"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja kaleerisi purjeiden väliin".

"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux, ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän kamariherran jälkeen.

"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin tällöin".

"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta onnettomalle — tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden —"

"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.

Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen umpimähkään antamaan meille arvoa".

Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että "hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".

Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (planta genista) muka nöyryyden kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. — "Laula meille", sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme on tapa sanoa".

Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan, näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan, kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä tuolla tavallisella huudolla:

"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"

ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi, ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.

Verinen nuttu.

Ensimäinen laulu.

Beneventin seutua lumoavaa Juur' illan aurinko kirkastaa, Juhannuksen-aattoa viettääpi maa, Taisteluun ritar' itsens valmistaa. — Läpi leirin poikainen kiiruhtaa, Prinsessalta viestin hän kuljettaa; Puku vihreä päällään, hän tiedustaa. Missä Kentin Tuomasta tavata saa.

Saa kauan kyll' etsiä poikainen, Ennenkuin hän ehtiipi teltallen. Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen, Näk' isännän itse juur seppien Työt' tekevän uuraast', valmistaen Käsin jäntevin asunsa teräksisen. Jossa taistelis, tultua huomisen, Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.

"Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!" Poika näin — ritar laskeu polvilleen, "Kuin aurinko arvons on loistoineen, Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. — Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen, Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen Hän taistelkohon, siten näyttääkseen, Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".

"Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," — Ritar notkistaapi taas polviaan — "Sä ettet pukeudu haarniskaan, Mut kannat vaan hänen yönuttuaan. Se ylläs, käy huomenna taistelemaan Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan, Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. — Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" —

Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain Hän suuteli suukkosin innokkain: "Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain! Vie prinsessalle mun kiitostain. — Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain, Mä kannan riehussa taistelevain. Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." — Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!

"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas Blondelini", sanoi kuningas.

"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa, olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan aukkoja".

"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; — minusta ne helähtivät paremmin soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".

"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi Blondel.

"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".

"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.

"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä", sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan miehen kaltaiseksi".

"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.

"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".

Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.

"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. — Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".

Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.

Verinen nuttu.

Toinen laulu.

Urotyöt näki aamu juhannuksen, Näki kunnian nousun ja kadotuksen, Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan, Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan. Ei pien' urojoukko tuo urhea lie, Mut voiton tok' kaikilta ritari vie, Jon suojana nuttu on semmoinen. Jota öisin käyttääpi neitoinen.

Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo, Tok' kunnian uljaalle uljahat suo: "Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy, Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy". Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois, Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois, Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on, Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".

Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan, Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan, Ku takaisin antaapi nuttusen sen, Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen. Sitä raastanut miekka ja keihäskin on, Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton Niin ois, että tilaa prinsessalle sois, Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.

"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää, Hän takaisin teille sen nyt lähettää. Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on, Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon. Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös, Nyt rakkautenne te näyttäkää työss': Ken ritarin viskasi taistelemaan, On velkapää uljuuden palkitsemaan.

"Mun herraani nuttu tää suojannut on. Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon. Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan, Mut häpäistä ei voi se kantajataan." — Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen, Punastuen, painoi jo huulillehen: "Sen nähdä saa linna ja temppelikin, Min arvon mä lahjalle suon ritarin."

Käy seurue loistava temppelihin, Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin, Esimäisenä prinsessa astelihen, On yllänsä nuttu tuo hurmehinen. Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo, Hän juhlassa taatolle pikarin tuo, Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.

On käytös tuo kaikista kummallinen. Mi kuiskutus seurassa hiljahinen! Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi Ja sanansa vihaiset tytölle soi: "Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on, Sun kätesi hurmehen palkitkohon; Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin: Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."

Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana, Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla: "Kuin pulloista viini niin runsaasti mun Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun. Nyt peljätä kostoas uhkailevaa Hän tartse ei, luonani suojan hän saa. Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan, Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."

Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.

"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"

"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".

"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin — meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".

Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.

"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".

"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".

"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa paremmin ajatuksiisi".

"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää, vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."

"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.

"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith, "sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".

"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".

"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan — toisen häväistys ei liene mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".

"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.

"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä, kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".

"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".

"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat — älkää siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".

"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".

"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.

"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota — ei kuitenkaan vihamiehinä — niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle — minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".

Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.

Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.

Seitsemäskolmatta luku.

Nyt kuului Tekbir — siksi kutsuvat Arapialaiset sotahuutoansa, Kun pyytävät taivaalta voittoa.

*Damaskon piiritys.*

Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.

"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".

Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan lähestyvän hajoamisen.

Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa, saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.

Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan, jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.

Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten aseellisten seuralaisten välillä.

Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä", hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".

Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto Allah hu! ja arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla, ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.

"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. — Minusta on kuin kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen, veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"

Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen oli nähty katoavan.

De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra, lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta ja pärinästä päättäen. — Ratsastanko edelle?"

Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".

Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.

Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.

Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.

"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"

Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".

"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. — Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"

Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.

Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.

Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.

Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt huomiota — ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin, osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:

"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle. Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"

"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.

"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut muilla aseilla kun sapelilla — keihästensä teräskärjetkin he ovat jättäneet kotiin".

"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. — Hyvin kukoistava ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille hieman ahtaaksi".

"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. — Jalo Saladin", hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi. Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta, sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää kotia".

Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa osotteeksi.

"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti vedetään syrjään?"

"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos heitä nähtäisiin paljain kasvoin".

"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.

"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi minua lämmittää? — Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle, jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta — hoviväkeni on pitävä huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan kamariherra".

Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut myötä, riisui sen capan, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi, ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä, suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui kuninkaan hartiosta kantapäähän.

"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"

"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan, jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä noin puolentoista tuumaa poikkimitaten — sen hän asetti puupölkylle.

De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin — älkää antako uskottomalle syytä voiton riemuun".

"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen* läsnäollessa?"

Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä metsänvahti puukollaan oli katkaissut.

"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani, epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon heikompi lihan ja jännetten suhteen.

"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".

"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".

Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää, vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä ollen. — Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee Melek Ricille jotakin uutta". — Näin sanoen hän otti lattialta silkillä päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi, veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.

"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa olisi itse kuningas Arthurin Excalibur, voi halkaista mitään, joka ei iskulle tee vastarintaa".

"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla, jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin, ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.

"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".

Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen, jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan verratonta taitavuutta.

"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen. Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä — minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä lahjoja".

Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin. Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan häntä katsellessaan".

"Ihmetyö! — ihmetyö!" huudahti Richard.

"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.

"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä kuninkaallisen veljeni Saladinin!"

"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee dervishiä".

"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa uudestaan kävi leirissäni?"

"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".

"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn, "minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".

"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani. "Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".

"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä kiittää?"

"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein hänelle ehdotukseni".

"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.

"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian rohkea onnellisesti päättyäksensä".

"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.

"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin täydellinen aatelismies?"

"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.

"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin; "mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli, minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut; sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja mainettasi!"

Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.

"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".

Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.

Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.

"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä kuninkaallista kummiansa?"

"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja tunsitko entisen tuttavan?"

"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan kuin venetialainen portto".

"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi kuningas.

"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".

"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin varustettu ja asustettu?"

"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä hyvin tunnen asun — se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla byzantinillä".

"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"

"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de Vaux.

"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden", kuningas sanoi.

"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi", sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".

"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"

"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".

"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".

De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä, otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.

Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.

"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"

"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".

"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".

Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään kauniin sukulaisensa kera.

"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.

"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä, ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja oikeutta rakastavana".

Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus, jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.

"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".

"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole päällensäkään pukenut — Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"

"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen — minä taistelisin itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."

"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa Plantagenet'ä kuin sinä".

Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".

"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi. "Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja säätyni unhottaa?"

"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin ystävälle. — Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana selviää tästä taistelusta?"

"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta? Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen ainoa palkintonsa".

"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas sanoi.

"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta säädystään".

"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard kuningas.

"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".

"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin ovat määränneet".

"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu, armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi. — Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".

Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.

Kahdeksaskolmatta luku.

Kuuluiko tappelun tuima ääni, Miekan melske, ratsun korske?

Gray.

Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla, kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset. Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja mahomettiläiset katseliat.

Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen; vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.

Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään, ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.

Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla katsotuksi.

Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi, tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.

"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan närkästyneenä.

"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".

"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan kysyä, häntä ripittää?"

"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.

Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi juuri alkaa synnintunnustustansa.

"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös — tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"

"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden, suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle pyhälle miehelle!"

"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko, profeeta, mielipuoli — sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet minua parempi?

"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä sitä jakaa kellekään muulle".

"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari; "tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei minulle, koska minä en hänestä erkane".

"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä haluatte apuani".

"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata? Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".

"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan kunnes tapaamme toisemme — yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee", lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"

"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka tahtoisinki".

Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta lähtenyt.

"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules — minä luulen melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi, ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"

"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut toiselle syntein anteeksi antamisesta".

"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen. Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"

"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin sakramenttia pilkata".

"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen ritari ainakin".

"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta, tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni kummitus turnauskentälle — kaikesta aavistan pahaa".

"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella menestyksellä kummallekin; — ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa, ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat, herranne tahtoo varustautua taisteluun!"

Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.

"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.

"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.

"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille suosiollista".

"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".

Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.

"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla — se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua — syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa kanssa".

Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.

Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta. Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis arapialainen; ja Spruch-Sprecher puisteli päätään muistuttaessaan, että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään huonona enteenä.

Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla. Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten, niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta, jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa, joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa, kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta, vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"

Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.

Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä mainittua kuningasta vastaan".

Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon, jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään, auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.

Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti, vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit, julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan, keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä. Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen — katseliat hengittivät nopeasti ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä, joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen, ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi; sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen secretin eli pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth, joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu, tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? — Jumala on tuominnut oikein — minä olen syyllinen — vaan leirissä löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle rippi-isä."

[1] *Montserrat*, Monte Serrato, merkitsee: piikkinen vuori.

Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.

"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard Saladinille.

"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi osalliseksi talismanin voimasta — ja joku semmoinen kohtalo on myös kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin merkki painettu tuon katalan otsaan".

"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa — älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan elinaika".

"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat, kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".

"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. — "Itävallan arkkiherttua ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".

"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.

"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. — "Jos sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun teltassani".

"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! — Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin sankarin kunniaksi!"

Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin, epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.

"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut, että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä, vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi. Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja palkita ritarillisia sankaritöitä".

Leopartin ritari suostuen kumarsi.

"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään", jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".

Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.

"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta — ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. — Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos kääntää päänsä sitä katsellakseen".

Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.

"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan suojassa".

Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.

"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä — ja kas, turbanit vaipuvat maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn poskien hohdetta! — Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä tuntevat".

Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella istuvalle Edithille.

"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea suosiota mitä suinkin voit. — Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"

Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka kiinnittivät kypäriä kaulukseen.

"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard, kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin hänen miekkansa kautta — hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"

Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.

"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa. Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli skotlantilainen seikkailia. — Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"

"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta, kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan in articulo mortis ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".

"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?" sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi, vaikka se olisi maksanut jäseneni — jäsenen! Minä olisin suonut sen jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt — sillä mailma olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli joutunut".

"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi kuninkaatar Berengaria.

"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi voinut ilmottaa minulle".

"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi; "sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".

"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!" huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä, Skotlannin prinssi".

"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla merkki saracenein ja arapialaisten — Saladinin ja koko hänen turbaniin puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"

"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt toisaalta", vastasi Richard.

"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla", sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin totuutta loistaviin aikakirjoihinsa — ihmisen silmä on vain liian heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen, jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista? Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin, koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita — kuka takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia. Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla, pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".

Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen aivoissansa.

Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä, jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.

Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten. Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista, uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia, paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle; kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat, tuolla merkillisellä kirjotuksella: "Saladinin, Kuningasten Kuninkaan — Saladinin Voitonsankarien Voittajan — Saladinin Täytyy Kuolla". Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi automatit, jotka odottavat taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.

Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.

"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä, jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä, joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä, juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. — Kristitty!" kertoi hän tuokion perästä — "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani! Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia, kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. — Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"

Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä rumemmiksi — silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset, rujostuneet kädet ja sormet harillansa.

"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,

"Accipe hoc!" ähkyi kääpiö.

"Hoc! Mitä sanot?" jatkoi sulttani.

"Accipe hoc!" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että kertoi samat sanat kuin ennen.

"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".

"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle, jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"

"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin, "on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. — Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.

Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.

"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan, on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".

Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista, jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta: "urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".

"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä perustuksella väitteitäsi puollustaisit".

Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa, tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä, erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.

"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: Accipe hoc! Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. — Vaan nämä huulet eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan, kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista purskahtavan veren kanssa yhteen.

"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä miekkaan.

"Älä pelkää mitään. Itävallan arkkiherttua", sanoi Saladin, yhtä tyynesti, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "älkääkä tekään. Englannin kuningas, liioin suuttuko siitä, mitä olette nähneet. Ei moninaisten konnantöittensä vuoksi; ei sen väijymyksen tähden, jota hän hänen oman asekantajansa tunnustuksen mukaan mietti kuningas Richardin henkeä vastaan; ei sentähden että hän erämaassa ajoi minua ja Skotlannin prinssiä takaa, niin että meidän täytyi pelastaa henkemme hevosten nopeuden kautta; ei sen vuoksi että hän juuri nyt on yllyttänyt maroniteja karkaamaan päällemme, joka hanke ainoastaan sen kautta on tyhjäksi rauennut, että minä vasten luuloa olin kutsunut kokoon liian monta arapialaista — ei kaikkein näiden rikosten tähden, vaikkapa jokainen niistä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, hän makaa kuolleena tuossa, vaan sentähden että hän tuskin puolta tuntia, ennenkuin hän läsnä-olollaan saastutti seuraamme, niinkuin samumtuuli myrkyttää ilman, työnsi puukon kumppaninsa ja rikosveljensä. Konrad Montserrat'n sydämeen, jottei tämä tunnustaisi niitä ilkeöitä salahankkeita, joihin he yhteisesti olivat olleet osalliset".

"Mitä! Konrad murhattu? Ja suurimestari, hänen kumminsa ja likin ystävänsä, on hänen murhannut!" huudahti Richard. "Jalo sulttani, en tahdo epäillä sanojasi — kuitenkin tämä on todistettava — muuten —

"Tuossa seisoo todistaja", sanoi sulttani, osottaessaan peljästynyttä kääpiöä. "Allah, joka lähettää meille kiiltomadon valaisemaan yötä, voi saada salaiset rikokset halvimmilla keinoilla ilmi".

Saladin kertoi nyt kääpiön historian, joka kuului lähes näin: mielettömässä uteliaisuudessaan, tahi, kuten hän osaksi tunnusti, näpistelläksensä oli Nectabanus hiipinyt Konradin telttaan, josta hänen palveliansa olivat luopuneet, kiiruhtaen muutamat leiristä pois, ilmottamaan hänen veljelleen tappelun päätöstä, ja toiset nauttien niitä virvotuksia, joita sulttanin anteliaisuus oli heille jättänyt. Haavotettu nukkui Saladinin ihmeellisen talismanin vaikutuksesta, niin että kääpiöllä oli tilaisuus mieltä myöten nuuskia joka paikassa, kunnes raskaiden askelten kopina pelotti häntä menemään piiloon. Hän hiipi esiriipun taakse, josta hän saattoi kuulla ja nähdä kaikki, mitä suurimestari, joka tuli sisään ja huolellisesti sulki teltan oven jälkeensä, sanoi tahi teki. Hänen uhrinsa, joka äkkiä heräsi unesta, näkyi kohta aavistaneen vanhan toverinsa tarkotuksen, sillä hän oli peljästyneellä äänellä kysynyt, minkä tähden suurimestari häiritsi häntä.

"Minä tulen sinua ripittämään ja synneistäsi päästämään", vastasi suurimestari.

Pelästynyt kääpiö ei voinut paljon muistella heidän muuta keskustelua, paitsi että Konrad oli pyytänyt suurimestaria ei taittamaan särkynyttä ruokoa ja että temppeliherra oli työntänyt turkkilaisen tikarin hänen sydämeensä, sanoen: Accipe hoc! jotka sanat sitten kauan kummittelivat piilossa olevan todistajan peljästyneessä mielikuvituksessa.

"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin, "ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen omaantuntoonsa ne tekivät".

Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:

"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"

"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä — hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".

Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen taidoltansa.

Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä kahdenmiekkaisilla.

Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.

"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard, "ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön. — Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte, ruhtinaallinen sulttani? — Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan? Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".

Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi: "jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni enemmyyden kautta".

"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä, joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme vastaan".

"Tätäkään", sanoi Saladin puoleksi hymyillen Leijonasydämen kiihkeälle sotahalulle, "en tätäkään voi hyvällä omallatunnolla tehdä. Isäntä panee paimenen laumalleen, ei paimenen, vaan lammasten vuoksi. Jos minulla olisi poika, joka voisi valtikkaa pidellä siinä tapauksessa, että minä kaatuisin, olisi minulla ehkä oikeus, niinkuin minulla on tahto, uskaltaa tätä rohkeaa taistelua; vaan teidän oma Raamattunne sanoo, että lampaat hajoavat, kun paimenet ovat kaatuneet".

"Kaikki onni on tullut sinun osaksesi", sanoi Richard huo'aten Huntingdonin kreiville. "Minä olisin antanut paraimman vuoden elämässäni tuosta puolesta tunnista Erämaan Timantin luona!"

Richardin ritarillinen innostus elähytti seuran alakuloisia mieliä ja kun vihdoin noustiin ylös pois lähteäkseen, astui Saladin esiin ja tarttui Leijonasydämen käteen.

"Jalo Englannin kuningas", hän sanoi, "iäksi päiväksi me nyt eroamme. Että teidän liittonne on niin hajonnut, ettei sitä enää koskaan voida solmita yhteen, ja että te oman maanne sotavoimilla ette voi yritystä loppuun saattaa, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Minä en voi teille jättää tätä Jerusalemia, jonka omistamista niin hartaasti haluatte. Se on meille, niinkuin teille, pyhä kaupunki. Vaan mitä muuta hyvänsä Richard Saladinilta pyytää, annetaan yhtä mielellään, kuin tuo lähde tuossa vettänsä antaa. Niin, ja samaa Saladin yhtä alttiisti tarjoaisi, jos Richard seisoisi erämaassa ainoastaan kaksi joutsimiestä seurassansa!"

Seuraava päivä näki Richardin palaavan omaan leiriinsä, ja vähän aikaa sen perästä nuori Huntingdonin kreivi joutui naimisiin Edith Plantagenet'n kanssa. Sulttani lähetti tähän tilaisuuteen kuuluisan *Talismanin* morsiuslahjaksi; mutta vaikka monta parannusta toimitettiin sen avulla Europassa, ei yksikään voinut menestymisen ja maineen suhteen vetää vertoja niille, jotka sulttani itse suoritti. Talismani on vielä olemassa; sillä Huntingdonin kreivi testamenttasi sen urholliselle skotlantilaiselle ritarille sir Mungo of the Lee'lle, jonka vanhassa ja korkea-arvoisessa suvussa se vielä säilytetään, ja vaikka tenhovoimalla varustetut kivet jo aikoja ovat poistetut uudemmasta farmakopeasta, käytetään talismania kuitenkin vielä verenjuoksun tyrehyttämiseen ja vesikauhun parantamiseen.

Tässä kertomuksemme loppuu, koska ne ehdot, joita vastaan Richard suostui vallotustensa luopumiseen, ovat mainittuina kaikissa tämän aikakauden historioissa.