Front matter (continued 2)

Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta, eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain, joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain, tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka, samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.

Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä, ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä, ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.

"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta kuin päivillä kuuluvaa ääntä.

"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen kumppalinsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.

"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja arvolla, "olen kahdestoista Imami — minä olen Mahomet Mohadi, oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä vaimonpuoli on yksi sulottareistani".

"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! — Minä sanon sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta, ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".

"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia, ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta pesästään — taivahan salamat heidät kuluttakoot!"

"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään, "hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."

Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.

Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä. Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella ilostui heidän poismenostansa.

Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana, kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.

"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä paikasta".

Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.

"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".

Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella; ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan, josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja ankarasti seuraajalleen: "pois, pois — levolle, levolle! Nukkukaa te — te saatte nukkua — minä en saata enkä saa".

Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria, kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena, rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla; vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän oli nähnyt niin kummallista seikkoja.

Kuudes luku.

Uus' näkymö — ja torvet kaikukoon, Kun jalopeura luolast' ajetaan!

*Vanha näytelmä.*

Niinkuin esisanamme ilmottavat, täytyy tapahtumapaikan nyt siirtyä Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin, joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä voitollisen retken Jerusalemiin — hanke joka luultavasti olisi onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät toivoneet voitolla päättyvän.

Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki. Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi. Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin. Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi, yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.

Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui, kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa, kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä, lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella maatessaan.

Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista, jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja ahdistajan ylpeään asemaan.

Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa. Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista hoitaessaan.

Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella, jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa, nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin Thom of the Gills, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas, suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli, kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä, ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta malttamattomuutta.

Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa, käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset, jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka, niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja, joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja sotilaantapaiselle käytökselleen.

Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita, joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme alania, niinkuin niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla, semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.

Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi. Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina, tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.

"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu koko Europan ritariston valioväki — Haa!"

"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt — "välirauha estää meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin — mutta sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".

"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat, jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"

"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon voivat luottaa".

"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille väärin — minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. — Suokoon Jumala, että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä — kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"

Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse. Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.

"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".

"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"

"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten kristittyjen ruhtinasten laita — Franskan Philipin — tuon tylsän Itävaltalaisen — Montserrat'n herran — Johannitain — Temppeliherrain — mikä näitä kaikkia vaivaa? — Minä tahdon sen sulle selittää: se on halvaus — kuolemanhorros — tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman — ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa, ritarillista ja hyvänavuista heissä — joka on saattanut heitä rikkomaan jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut — saanut heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"

"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin kiivastuko! — Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".

"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä, kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa. Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia, jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen. — Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"

"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken tuollaisessa tarkotuksessa".

"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; — "ovatko liittolaiseni minun unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he minua jo kuolleeksi? — Mutta ei, ei — he ovat oikeassa — ja kenen he valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"

"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de Vaux.

"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip — Denis Montjoye — hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen en arrièren (takaisin) ja en avantin (eteenpäin) merkityksestä ja viepi meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä. Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".

"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.

"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas, ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu! — Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! — Anna hänelle pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa juotavaksi".

"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni, hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla — "niin temppeliritarein suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja viisas neuvotteluissa — jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa — mitä teidän majesteetinne sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"

"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan ei voi muistuttaa mitään — hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, — on epäjumalanpalvelia — paholaisen jumaloitsia — velho — joka harjottaa ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja piilopaikoissa?"

[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.

"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de Vaux.

"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se Johannitain suurimestarille".

"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de Vaux. — "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"

"Viisas? Viekas sinä kai tarkotat?" vastasi Richard. "Pulskea naisten seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta. Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta. Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista meitä tosiritaria vastaan!"

"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan minä näen kuinka käy — me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa terveyden takaisin kuningas Richardille."

Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun, joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. — Mitä se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka kelvollisimmalle — mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät, kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja siepannut pois kilvottelemisteni esineen. — Vaan hiljaa, kenenkä sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"

"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.

"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? — Taivaan tekiä! Turkkilaiset ovat leirissä — minä tunnen heidän leliänsä[1]".

[1] Mahomettiläisten sotahuuto.

Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta avuksi sairasta pitelemään.

"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia, uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa — ainoastaan niin paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".

"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".

"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään, jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi, Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä alkuperää".

De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä; sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran, taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.

Seitsemäs luku.

Ei engelsmannit ja skottit viel Rajall' yhtyneet kertaakaan, Ettei, kuni satehentulva tiell' Verivirta ois kastellut maan.

*Otterbournin tappelu.*

Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja, kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia, kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja. Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä, jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.

Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja loukkauksille arat — edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa — rupesivat keskinäisillä kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi. Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän ärtyneiltä toisillensa.

Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin, joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa. De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora, rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään voittoa saada.

Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä, jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita. Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään, pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme kertomaan.

Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut, että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.

Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä — sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin ulkopuolella — katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.

Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta, hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja skotlantilainen se onki — tuo Leopartin ritari. — Olen nähnyt hänen sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."

Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä haluaisin teitä puhutella."

"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan asialla".

"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden hänelle myötäni."

Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen — yhtä hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".

Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus kristikunnalle. — Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa, jos voin saada kuningasta puhutella."

"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle kolkuttaa".

"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia parantaakseen hänen taudistansa".

"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".

"Hänen oma henkensä, mylord — hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".

"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut hänen tanssikumppalinsa."

"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi: "Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa. Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla tavalla otetaan vastaan?"

"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. — "Ja kuka tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta vihollisestaan?"

"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen, hengellä, kunnialla ja tavaralla".

"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan — skottilainen turkkilaisen edestä! — Saanko luvan kysyä teiltä, herra ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"

"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".

"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän miehen vastausta?"

"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.

"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen ylävästi.

"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle, niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen lähetyksestäni tilin".

"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä, joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä ilman sitä".

Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.

"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä", vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".

"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että, niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".

Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki: "olkoon — jota en itse puolestani epäile — herra Leopartin Ritari, että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa, missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki on kristikunnalle niin kallis?"

"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".

Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"

Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään tietä kortteriinsa.

Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan, ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen ylpeytensä kernaasti olisi salannut.

"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".

Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin lausuneen, varsinki kun se ehkä — joten joskus sattuu — ei täydelleen ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.

Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan, joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa. Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi tyhjä — koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut — osaksi muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei ollut.

Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan täytti.

Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä. Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode. Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut, ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.

Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin, siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut, makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä, heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut sairaan huoneessa olemaan hiljaa.

Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle valuva parta, että hänellä päässä oli korkea tolpatsi eli astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti. Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.

"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut", sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".

"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen, jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän aseenkantajallanne on kovin huono hoito".

Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas häirittyi levossansa.

"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth — eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"

"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut, ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti heitä ulkopuolelle majaa.

"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä tiedustella".

Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä, että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.

Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa — ja de Vaux, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen, ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet, kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.

Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.

"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista alania, jos hän on yhtä kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi — minä puhun kaikessa kunniassa ja ystävyydessä — ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei teille, sir Kenneth, ole annettu? — Minä puhun hovitallimestarina".

"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin kenenkään muun — kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".

"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan ystävälleni tässä".

"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä suojella. — Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", — lisäsi hän hymyten, "että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä vaikea saada muuta ruokaa".

"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein — ja kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".

"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."

"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään, ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä ainetta — "mailma on hullu, sir. — Vaan minun täytyy nyt lähteä ja heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain ruokavarastonne parantamiseksi".

"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta. Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan palvaamiseen".

Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.

Kahdeksas luku.

Ei armeijat yhteiseks hyväksi Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.

Popen Iliadi.

"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas, kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"

"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin skotlantilainen — se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."

"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.

"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa, jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".

"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia varten kuin sitä saavuttaaksemme".

De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan estelemättä jatkaa.

"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta — ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".

"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa olen hänen rikostaan puoltanut".

"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. — "Sinä puoltanut hänen hävyttömyyttään? — Se on mahdotonta".

"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".

"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.

"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua — leveärintainen, väkevä lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja — väkevä vaikka sonnia kaatamaan — sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".

Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään eli ruhtinaan alle — he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki metsänelävät Palestinassa. — Vaan palatakseni tuohon oppineeseen pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"

"Ei, armollinen herra — skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: — Hän oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon puhuvat —"

"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän parantumisemme edestä?"

"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne puoliso on millään vaellusretkellä. — Minä puolestani en sitä tiennyt eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".

"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa — hä?"

"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin luolaan".

Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.

"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.

"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".

"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"

"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on englanninkielinen käännös niistä".

Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:

"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". — Vieköön piru sen koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. — "Saladin, kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. — Koska meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme siunauksetta" — Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen hallitsia — "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael[1] levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme, hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa; sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia, vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää —"

[1] Kuoleman enkeli.

"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. — Niin, minä tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle Hakimille — tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen — minä tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan — minä käännän hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin lienee tuntenut — hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua? Tuo heti Hakim tänne".

"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen olevan kuumeenhourion vaikuttama — "muistakaa, että sulttani on pakana ja että te olette hänen voimallisin vihollinen —"

"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua niinkuin minä rakastan häntä — niinkuin jalot vastustajat aina rakastavat toisiaan — kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen rehellisyyttään".

"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko kristikunnan onnen haaksirikkoon".

"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard nuhtelevasti.

"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni, "ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".

"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".

"Juo", sanoi lääkäri sairaalle, "nuku ja herää tervennä".

Paroni lähti nyt kiiruusti pois, vaan päätti kuitenki matkallaan puhutella jotakuta hengellistä miestä, koska hänen omaatuntoansa vaivasi se ajatus, että pakana tulisi hoitamaan hänen isäntäänsä.

Tyron arkkipiispa oli ensimäinen, jolle hän nämä arvelemisensa ilmaisi, koska hän tiesi tämän vaikutusvoiman Richardiin, joka rakasti ja piti suuressa arvossa tuota nerokasta pappismiestä. Piispa kuulteli de Vaux'n arveluita sillä tarkkaavaisuudella, joka on romalaiskatoliselle papistolle omituista. Hän kohteli de Vaux'n uskonnollisia epäilyksiä niin huolettomasti kuin suinkin säädyllisyys maallikkoa kohtaan hänelle salli.

"Lääkärit", hän sanoi, "samoin kuin heidän käyttämät rohtonsa ovat meille usein tarpeeseen, jos edelliset syntynsä ja tapansa puolesta ovatki huonoimpia olentoja, niinkuin jälkimäisiä usein valmistetaan halvimmista aineista. Ihminen", hän lisäsi, "käyttäköön hädässään pakanain ja uskottomain apua, ja sillä luulolla voipi olla hyvä perustus, että yksi niistä syistä, jonka tähden Jumala on sallinut heidän jäädä mailmaan, on se, että he olisivat todellisten kristittyin hyödyksi. Sentähden teemmekin lain mukaan pakanallisia vankeja orjiksemme. — Lisäksi", jatkoi pappi, "ei ole ensinkään epäilemisen alaista, että ensimäiset kristityt käyttivät kääntymättömäin pakanain palveluksia. Niin matrosit sillä laivalla, jolla pyhä apostoli Paavali matkusti Alexandriasta Italiaan, epäilemättä olivat pakanoita, ja kuitenki, mitä siunattu pyhimys sanoi, kun heidän apuansa tarvittiin? — "Nisi hi in navi manserint, vos salvi fieri non potestis — Jos nämät miehet eivät jää laivaan, ette voi pelastetuiksi tulla!" — Sitä paitsi juutalaiset, jos asiaa tarkastaa kristityltä kannalta, yhtähyvin ovat uskottomia kuin mahomettilaiset; mutta meillä on leirissä harva lääkäri, joka ei ole juutalainen, ja kumminkin niitä käytämme arvelematta ja pahennuksetta. Sentähden mahomettiläisiä käytettätöön samalla tavoin — quod erat demonstrandum."

Tämä selitys poisti kokonaan kaikki Tuomas de Vaux'n arvelemiset, jonka vakuutukseen varsinki nuo latinaiset lainalauseet vaikuttivat, joista hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Mutta piispa ei lausunut ajatustansa niin sujuvasti, kun hän rupesi miettimään sitä mahdollisuutta, että saracenin käytöksessä joku petos saattoi olla salattuna, ja tässä hän ei päässyt niin pikaiseen päätökseen. Paroni näytti hänelle luottamuskirjat. Hän luki ne kerran, luki uudestaan, ja vertaili käännöstä alkuperäiseen kirjotukseen.

"Se on kelpo tavalla valmistettu herkkupala Richard kuninkaan kurkkulaelle", hän sanoi, "enkä voi niitä epäilyksiäni tukehuttaa, joita pidän viekasta saracenilaista kohtaan. He ovat varsin taitavia myrkkyjen seottamisessa, ja tietävät niitä niin tarkoin määritellä että ne vain hitaasti vaikuttavat sairaaseen, jolla välin pahantekiä saattaa päästä pakoon. He osaavat vaatteeseen ja nahkaan, niin, jopa paperiin ja pergamenttiinki hieroa hienointa myrkkyä. — Pyhä neitsyemme minua armahtakoon! — Ja minä, vaikka tiedän tuon, pidän tätä luottamuskirjaa näin likellä kasvojani! — Ottakaa se, sir Tuomas, ottakaa se joutusaan!"

Hän oikasi samassa käsivartensa suoraksi ja antoi kiireesti paronille paperin. "Mutta tulkaa, mylord de Vaux", hän jatkoi, "lähdetään sairaan asekantajan telttaan, jossa saamme nähdä, jos tuolla Hakimilla tosiaan on se lääketaito, josta hän kerskaa, ennenkuin rupeamme miettimään, josko uskallamme sallia hänen käyttää taitoansa kuningas Richardin suhteen. — Vaan seis! Antakaa minun ensin ottaa sienirasiani, sillä nämät taudit ovat tarttuvaisia. Minä neuvoisin teitä, mylord, käyttämään kuivattua rosmarinia etikalla kastettua. Minäkin lääkäritaitoa hieman tunnen".

"Paljon kiitoksia, kunnianarvoisa herra", Gilslannin Tuomas vastasi; "vaan jos tauti olisi minuun tahtonut tarttua, olisin jo aikoja herrani tautivuoteen ääressä sairastunut".

Tyron piispa punastui, sillä hän oli melkein kokonaan karttanut kipeän kuninkaan huonetta; ja hän pyysi paronin tietä neuvomaan.

Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette noista naapureistanne?"

"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on", sanoi de Vaux ja astui majaan.

Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.

Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi acolytiä eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.

Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä, joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "Salem aleikum — rauha olkoon teille".

"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella siitä taiteesta".

"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema. Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on mitään minulle sanomista".

Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään, joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa, minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka terävät hänen mustat silmänsä olivat.

Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?

"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta[1]".

[1] Tällä hän tarkotti että hänellä oli se tietomäärä, jonka sadassa vuodessa voipi hankkia.

Gilslannin paroni, joka käsittäen tätä sanojen mukaan luuli saracenin väittävän, että hän olisi vuosisadan vanha, katsoi epäilevästi pappiin, joka, vaikka hän paremmin ymmärti El Hakimin tarkotusta, kuitenkin vastasi hänen silmäykseensä päätä armelevasti puistamalla. Hän rupesi taasen arvokkaan näköiseksi ja kysyi uudelleen ylpeällä äänellä, mitä todistuksia lääketaidostansa Adonebek saattoi esiintuoda.

"Teillä on mahtavan Saladinin sana", viisas vastasi, kunnioituksen merkiksi kohottaen kättä lakkiinsa; "sana, jota ei konsanaan rikottu ystävää eitä vihollista kohtaan — mitä, nazareni, voit vaatia enempää?"

"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".

"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa. Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä tapausta".

Lääkäri otti nyt astrolabinsa, eli tähtikiikarinsa, itämaitten viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se heistä olikin.

Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne, muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä kysyessään herraansa.

"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.

"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".

"Se on sinulle suotu — Benedictio domini sit vobiscum", sanoi pappi tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.

"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut — hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla — valtasuonensa sykkii yhtä tasaisesti kuin teidänkin — koetelkaa itse".

Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin tauonneeksi.

"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja Richard kuninkaan telttaan. — Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"

"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".

Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.

"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.

"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas. "Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän halvimmat alamaisensa?"

"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa. Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet häntäkään auta".

Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas herrani on?"

"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi — "kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita päiviä".

"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? — Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".

Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.

"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi; "rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".

"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti. "Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"

"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan herra oli palannut — hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".

"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".

"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?" sanoi pispa ilmeisesti hämillään.

"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti; "mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"

"Paljon, sir Tuomas — paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä? Jumala meitä armahtakoon — tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"

"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa on".

He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.

Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas Richardin telttaan.

Yhdeksäs luku.

Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan; Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat, Ne jäsenistä kiusatuista rientää.

Anonymus.

Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän skotlantilaisen matkat edestakaisin — skotlantilainen ritari oli nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt arvata tämän asian oikeaa laitaa.

Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli, että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä; eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa, jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen, jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.

"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria, johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".

Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin. Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi, epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen urhoollisuuttaan.

Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet, käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut yhteen.

Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille päällikkönsä edessä sopi.

"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari — Kenen kädestä olet ritariarvosi saanut?"

"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi", vastasi skottilainen.

"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa, missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet — hä?"

Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi; sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.

"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta vastaan".

Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli, ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.

"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".

"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".

"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".

"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. — Vain kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"

"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.

"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä — joka en liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä — olin tuosta tietämättä?"

"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä kunniasta olen ylpeä — vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin kristittyin leiriin".

"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"

"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".

"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.

"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".

"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika! Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään — minä olen antanut heille takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja kapinallisia vasalleja".

"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä. Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen, niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".

"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla teiltä kuin muilta".

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella —"

"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.

"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme kotiinlähtöä Palestinasta".

"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. — "Pahaa olen heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth, millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"

"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista suotavana".

"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä särkeä.

"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari. "Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".

"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte — narrina, mielipuolena, petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.

"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä. Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".

"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin, josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen katumuksenharjotuksensa?"

"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".

"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.

"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu — ainakin sitte kuin Richardin käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".

"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät yhtä aseellista saraceniä vastaan".

"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".

Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia ylönkatsonut.

"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"

"Tietääkseni — en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään; sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian, Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne lähteneet vaellusretkelle?"

"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi, näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".

"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"

Sir Kenneth seisoi ääneti.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte — tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain joukossa?"

"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties arvata".

"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa — kuuhun rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan mielettömyyttä".

Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä — mene — kiiruhda de Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse taivaan päätöksen mukaan voideltuja".

Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille tehdä kunniatervehyksensä.

"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"

"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".

"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard, "mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut hänen tautivuoteensa vieressä. — Jocelyn, järjestä vuodettani, se on mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri — anna mulle tuo teräskuvastin — silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta — tuo minulle vettä".

"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä vaaralliseksi".

"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? — Kas niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".

Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla, johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki ja he itse eivät mitään — joka koki valtaansa enentää itse sen uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli perustettu — jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja — jota epäiltiin sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan — oli hän ja koko veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja kädessä hänellä oli abacus eli se salainen virkasauva, jonka eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä, että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden inhottavimmat vertauskuvat.

Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea, neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen liittolaistensa vahingoksi.

Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi, "ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".

"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta, että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä taudin päätöksestä".

Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi, yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi, jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".

"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".

Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään, jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille antamaan.

Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan, kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana, rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta kristityssä armeijassa?"

"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa harjottamiseen".

"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan, pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"

"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu valon kirjaan".

"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi, "muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme, jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. — Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille, joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa, johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta ryhdytte näin tärkeään toimeen".

"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti. Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin, onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu, niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele minua tehtävässäni".

"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".

"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eli ouien kielellä, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard kuninkaan, terveyden kanssa".

"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan — sitä paitsi olen paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet — jonka Jumala kirotkoon! — seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä minuutiakaan. — Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".

"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.

Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina, niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. — Astukaa päälle, El Hakim".

Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty, arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.

Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla: "Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas pimeyteen. — Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. — De Vaux, josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta varma. — Täällä on joku vielä — mutta tämä kuume on silmäni heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä taivaaseen ilman tikapuitta? — Hänkin on tervetullut. — Kas niin, herra Hakim, toimeen, toimeen".

Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! — Sinä olet minun valtasuontani koetellut — annas kun minä nyt sormeni painan sinun suontasi vastaan. — Hyvänä ritarina minäki hieman tiedettäsi tajuan".

Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.

"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa, täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään — jos jään elämään, niin tulen häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".

Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".

Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone siis muista tuli tyhjäksi.

Kymmenes luku.

Salaisen kirjan teille avaan nyt, Ja harmiksenne asioista luen Vaarallista, kauhistuttavista.

Shakspeare.

Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.

"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla! Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä kuninkaallinen lippu".

"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina, milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään ja mässäämään heidän kanssa kilvan".

"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota armopikaria tyhjentäessään?"

"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen — ikäänkuin kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt päästä ritarikunnan jäseneksi".

"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan arvoinen".

"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia pakanoita myötävän neljään markkaan".

He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen, ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.

He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi, äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan ystävän kanssa".

Temppeliherra hymyili.

"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin toiset".

"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan; "tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"

"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".

"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut, voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa, jäävät henkiin".

"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".

"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n Konradia?" sanoi markiisi.

"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".

"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei ole. — Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus — paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen ojalla, tuolta puolen aidalla — täällä läänitysoikeus, tuolla sitä suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen, minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään sanomista".

"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".

"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot — minä olen valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".

"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan, uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".

"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"

Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti: "minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra markiisi, että valani on pyhä. — Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa *sinua* yhtä lujalla lupauksella".