Front matter (continued 3)

"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste; herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena tapananne".

"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.

"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan pois".

"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin käsiin?"

"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus ei voisi kauan kestää — ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan — mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat meitä valtansa alle?"

"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset; Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".

"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään, Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia uuvuttavansa".

"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.

"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja politiikista tekee. Hän pitää itseänsä — Jumala häntä siinä luulossa vahvistakoon! — kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset, yksin hänen omat minnesängerinsäki[1], ylistävät kuningas Richardia, jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi, niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. — Mutta miksi tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"

[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).

"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän rauhan-ehdotuksensa perille?"

"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan kaipaa".

"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua, nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota keritsemätöntä saarimaan Simsonia — kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? — Heidän täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat itse paholaisen lipun alla".

"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko ristiretkeä johdattamaan".

"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".

Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? — Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!"

Montserrat'n markiisi säpsähti. — "Mitä? — puhutteko Englannin Richardista — Leijonasydämestä — kristikunnan sankarista?"

Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn.

"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin — et sen, joka tahtoisi johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita — vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen edessä".

"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että — ellei muuta varmaa keinoa voida keksiä — sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti saattaa perille. Mutta — siunattu Maria! — me joudumme koko Europan kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena, viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".

"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut — että olemme unissa puhuneet — olemme heränneet ja näky on kadonnut".

"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.

"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa", lausui suurimestari.

"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja Englannin väliä".

He erosivat. — Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä, kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.

"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly, asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella — se on sentään varmin — kenties vähimmän vaarallisinki".

Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"

Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa — sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.

Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.

"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, — silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".

Yhdestoista luku.

Se varmaa pohjolassa on: Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä, Isosti palkitahan tarvittaissa. Niin kateus aina seuraa ansiota, Kuin koira seuraa metsän otusta Ja viimeksi sen kaataa.

Sir David Lindsay.

Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.

Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.

Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.

Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli katettu.

Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta. Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat, ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut, koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.

Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja, kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä hurjemmaksi.

Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan, arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin, lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli Spruch-Sprecheriänsä s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.

Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista, — viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi, jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa Spruch-Sprecherin suosioa.

Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta, oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker, joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.

Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona; mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän. Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että Spruch-Sprecher usein alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.

Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse Spruch-Sprecherin juhlalliselle hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään Dickon of the Broomia[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että ginsti eli broom-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä, jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".

[1] Dickon of the Broom on englantilainen käännös Leijonasydämen normannilaisesta sukunimestä Richard Plantagenet; vaan englantilainen sana Broom merkitsee sekä ginstikasvia (fransk. genet) että luutaa, niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi suomentaa.

Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".

"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi; "jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta, jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"

Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja harpuillansa soittaen. Spruch-Sprecher, joka näytti olevan jonkulainen ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan käännettäviä värsyjä:

Kuka paras johtajaksi Ristiretken sotureille? Parhaan oriin kannustaja, Pystyin pää ja komein töyhtö.

Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog Leopold!*" Uusi värsy seurasi.

Itävalt' on ensimäinen, Miksi? Sitä älä kysy — Kysy sitte miksi kotka Läheneepi aurinkoa.

"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme, arkkiherttuan — hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa — vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".

"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.

Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin Spruch-Sprecher, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon minulle anteeksi — mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska leijonalla ei ole siipiä".

"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.

"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat, jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"

"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi, "vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille joka tekee vastarintaa".

"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä, jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia liittolaisiansa?"

"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".

"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin tyynesti?" sanoi arkkiherttua.

"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."

Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.

"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä — mutta hän vastaa minulle aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".

"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord, voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".

"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa — *minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. — Ylös, vasallini ja palveliani — ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme — hetkeäkään viipymättä — istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on liehunut".

Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.

"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta menettelemistä, kuin —"

"Ei tuntia — ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.

"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! — Leijonalla on hampaat —"

"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.

Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.

"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi Spruch-Sprecher, "niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa — kummallaki on valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, — jalo kotka, ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne rauhassa liehua toistensa rinnalla".

Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen, että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää, hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.

Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka herätti huomiota koko leirissä.

Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.

Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.

"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".

"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".

"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".

"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä — minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".

"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. — Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".

"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. — Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".

"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".

"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? — Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.

"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".

"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".

De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.

"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee — vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".

"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.

"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan —"

"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella — "älkää puhuko enempää, herra markiisi! — De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan — se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. — Hakim, ole vaiti!"

Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".

Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät — joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"

Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi — ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa — tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.

Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.

Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.

Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.

Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.

"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"

[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]

Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".

"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".

Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.

"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua — onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"

Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.

"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.

"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa — pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"

Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.

"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard — ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi — "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode — mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"

Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"

Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.

De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi oleva hurja.

Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat nostettuna ja joutset jännitettyinä.

Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.

Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles. Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa, vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan — arvokas ja kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt, vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen. Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella, eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa. Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja tuimalta kiivaudelta.

"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne, jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät —"

"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka mielipahaansa ilmottaa — "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut — siinä kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on potkaistu".

"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut lippuni maahan — repinyt sen ja polkenut sen päälle".

"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoi Richard.

"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.

"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja, Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi käyttää".

"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. — Älä luule, jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat, tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen, vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itse Oriflammekin — Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten alusmaittensa puolesta on vain vasalli — tätä nykyä on alemmalle asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä, sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle, minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".

Spruch-Sprecher ja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän arvoon.

Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään itse sanoneensa mitään järkevämpää.

"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".

Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen neuvoskunnan ratkaistavaksi — esitys, jota Philip isosti puollusti, koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.

Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen: "minua nukuttaa — kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole liikanaisia sanoja sanottavina — tiedä siis kerran kaikista, että asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo — ja jos joku toinen lippu — niin, vaikkapa itse Oriflamme, jota luullakseni äsken mainitsitte — pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä antamaan — niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".

"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut — mutta kuitenki luulen, että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".

"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.

"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi vastaanottaisi manuun. — Vaan oi, kaikkein viisain Spruch-Sprecher, kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".

Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan uhkaan. — "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni, niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle uskottomain riveihin".

"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard, ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".

"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana, puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.

"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.

Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.

"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita; päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä uskon lipun sinun haltuus — pidä huolta Englannin kunniasta".

"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin hengestä riippuu Englannin onni — minun täytyy saattaa teidän majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".

"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"

"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".

Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan — Richardilla Philipiä vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja vallanhimoa pääsyynä.

"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille, "että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja keihäät — kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".

"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".

Kahdestoista luku.

Se vaimo on, mi miehet viettelee.

Gay.

Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.

Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä, yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen. Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä. Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan. Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä. Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva, vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle määrätty, niin kuolemansa — ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi — ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.

Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa kaikesta itsekkäisyyden kuonasta — jalomielinen ja innostunut ja ehkä vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa. Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista, vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla, ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen hyväilyksen.

Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein, vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.

"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.

"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".

"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs — minä olen täällä hengen ja kuoleman kaupalla".

"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon hänen nuolella käsijoutsestani".

Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.

"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan, olit sitten mikä eli kuka tahansa!"

Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä — tapa, jolla keihästä toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin. Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.

Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös, jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"

"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun asemassani voipi".

"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".

"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa, sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti — niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".

Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.

"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".

Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen. Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla — vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin sinun laasevan kappelia Engaddissa?"

"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen, huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä. Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".

Näin sanoen hän painoi rubinisormuksen ritarin käteen, ja tämä kuutamon valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli kantanut sitä omain väriensä sijasta.

Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin tuommoisissa käsissä.

"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari; "koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".

"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti, jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".

"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. — "Voipiko ladyni tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? — Tietääkö hän että henkeni — pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti — ja voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta — prinsessa on suvainnut laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan valinnut".

"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle kuninkaalliselle naiselle — hyvästi siis!"

"Viivy, viivy — minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä paikkaa?"

"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne kantaa".

Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. — "Sano", lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"

"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe — en sitä tunne — se on vain varjontapainen nimitys — jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"

"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin, jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"

"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin vaatii. — Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".

Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä — ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.

"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan: — "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari, joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? — Ja ketä olen tänne keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja verratonta neitoani".

"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai katselemaan."

"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä häiritse mietteitäni. — Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät? Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään; vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? — Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan lemmittyni käskyt. — Ja kumminkin — Leijonasydämen määräys — oma lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko minua etäälle täältä?"

"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".

"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee — minä tahdon heittäytyä neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin vahtipaikalleni. — Tänne, Roswal!" — Hän kutsui koiraansa ja nakkasi päällysviittansa lipunvarren viereen — "vartioitse tässä äläkä salli kenenkään lähestyä".

Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.

"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan niitä käskyjä joita olet tuonut".

"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin sinä pitkillä säärilläsi — sinähän et kävele kuin ihminen, vaan harppaat kuin kamelikurki korvessa".

Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa, joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen puuttui sir Kennethiltä varoja — lepyttämiseen aikaa; hän siis malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä. Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä, Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.

Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan, eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari epäili — hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.

Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään, ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua kutsun".

Kolmastoista luku.

Viattomuudesta ja ilosta Sä puhut! Mutta samall' hetkellä Kuin Eva omenahan puri, ijäksi Ne erkanivat. Häijyys iloa On siitä saakka aina seurannut, Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen Repivi rikki kukan eli perhosen Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan Saituri riemuitsee, ett' häviöön On rikas naapurinsa joutunut.

*Vanha näytelmä.*

Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu; lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä, kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua, joka aivan likeltä koski häntä itseään.

"Kutsukaa häntä tänne — Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit airueen virkaa toimittaa".

Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.

"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on esiin manannut, tyttöseni?"

"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".

"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".

Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.

"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".

Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin ymmärryksestä ja älystä.

"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. — "Se on vain ylpeyttä ja halu tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut semmoisen tekemään — Mutta tässä hän tulee".

Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi katkerasti erehtyneensä — vaikka kuningatar Berengaria — sillä hän oli jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli Richardin puoliso — häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen vastaisista aikeistansa".

Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan, peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua; sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta. Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne käskyn".

"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".

"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää, että olisin niin tehnyt".

"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella vahtipaikaltansa?"

"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.

"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni, "teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".

"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa? Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat, ellei sotilaista ja sankaritöistä?"

"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme, kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".

"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin pyytäisin saada lähteä pois".

"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. — Mutta te, paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te, joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet itkussa ja hammasten kiristyksessä?"

"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith, "mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin —"

Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.

"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne — on vallan luopunut — eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".

"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut — "te ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne sukulaiselle! — Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva, ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"

"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka olemme häneltä voittaneet. — Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".

"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! — Sen riemun täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa kevytmielisen leikinteon esineeksi".

"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä", sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun kala on saatu".

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin, ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".

"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin teillä — itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi häntä saattaa".

"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren jalkain juureen — "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia — te olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa — yhtä hyvin voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden, lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet! Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus häntä vaatii".

"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi — minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan — tahdon uskoa mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa. — Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi — tuttavaasi, piti mun sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä teltassa".

"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy — hän on lähempänä kuin luulettekaan — hän on piilossa tuon esiripun takana!"

"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton ilkiö ja houkka!"

Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman osotuksen mielipahastaan.

"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä hädässään.

"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". — Näin sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella peitti ovea eli aukeamaa.

"Jumalan tähden, anna olla — muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani — pukuamme — yön aikaa — kunniaani!"

Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista, sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan, että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi. Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut, hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet olivat nostattaneet heleän punan.

[Kuva]

Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla, joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen, jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan: "kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"

"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.

"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. — "Armollisten pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille lisää häväistystä?"

"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".

"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas — älkää viipykö täällä. — Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".

"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".

"Minä annan anteeksi teille — oi minullahan ei ole anteeksi antamista! Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. — Mutta oi, rientäkää pois! — Minä annan anteeksi — minä annan arvoa teille, se on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle — kun vain menette!"

"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden merkkejä.

"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se — pitäkää se osotteena kunnioituksestani — mielipahastani, piti minun sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"

Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen, piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen, kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä pimeyttä.

Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun, jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.

Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta. Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä tasaisella tantereella.

Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi kuoleman tuskassa.

Neljästoista luku.

Kunniani aarre, kerätty Vanhuuden varaks', on siis kadonnut? Ja maineen virta aivan kuivunut? Niin on — ja avojaloin poikanen Nyt poimii kiviä sen pohjasta.

*Don Sebastian.*

Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa — joka ehkä muutamia ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi. Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti ääneen.

Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja saracenein kesken käytetyllä lingua francalla:

"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade — kylmä, rasittava ja vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".

Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.

Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.

"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"

"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sir Kenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".

"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa", sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä. Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä sairasta eläintä".

Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt hänen hyvää tarkotustansa.

"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka ihmiskuntaa vaivaavat".

"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen enkä kutsu koiraa".

Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko vastustelemisiin.

"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja viimeinen ystäväni! — Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".

"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi; ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja tulevaisessa elämässä".

"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto, mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi riitä".

"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon antautua", sanoi Adonebek El Hakim.

"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta — Minä olin sen valittu vartia — aamu kohta koittaa — tuossa makaa taitettu lippuriuku — lippu itse on poissa — ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".

"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on vahinkoutumatta — veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu paikaltasi — niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".

"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua siihen?"

"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa voiman puutteen. — Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen paikkaan — eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski, että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".

"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.

"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin voitollisten lippujen suojaan".

"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".

"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta. Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan; pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri, eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".

"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin huomispäivän aurinko on alennut".

"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa, ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso, poikani — tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on kuin suuri dromondi[1], joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman lähetyksesi koko sisältöä".

[1] Sen aikuiset suurimmat laivat nimitettiin Dromondeiksi eli Dromedareiksi.

"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen ripustettu häväisty raato?"

"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon- ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa; niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä, kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin tietäkää, ritari — sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon miltei uskomattoman salaisuuden — tietäkää että Saladin tahtoo tätä onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith Plantagenet[1]".

[1] Tämä ehdotus kuulunee ehkä niin mahdottomalta ja suunnattomalta, että lienee tarpeellista selittää, että semmoinen todella tehtiin. Historioitsiat ilmottavat kuitenkin ehdotetuksi morsioksi Neapolin leskikuninkaatarta, Richardin sisarta, ja sulhoksi Saladinin veljeä. He eivät näy tunteneen, että Edith Plantagenet'ä oli olemassa. Katso Mill's History of the Crusades. Vol. II, pag. 61.

"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. — "Ja kuka kristitty", sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"

"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen — koska ylimalkain on yhentekevä mitä uskontoa naiset tunnustavat — ja hän antaa hänelle semmoisen arvon ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".

"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana lapsellensa".

"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa. — Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään. Ylös siis ja hevosen selkään — tasainen tie on edessäsi".

"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies — sinä olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella! Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni, joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".

"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".

"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin; "mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".

"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva omaksenne".

"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan armoa anomaan".

"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".

Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin, ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli astunut himmentyneen kuutamon sijaan.

Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän, häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.

"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä! Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi. — Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi — kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan".

Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa.

Viidestoista luku.

Jo kukko höyhenpuvussaan Kirkkaast' on kiekunut Ja ilmottanut kaikille Ett' päiv' on alkanut. Kuningas Edward silmän loi Aurinkoon loistavaan, Ja kuuli korpin huutavan: "Nyt verta kohta saan!" "Niin saat", hän lausui, "taivahan Mä kautt' oon vannonut, Ett' Baldwin ystäväinsä kans Illaks' on surmatut!"

*Chatterton.*

Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.

Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa. Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois, ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.

Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi. Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin edellisessä luvussa kerrottiin.

Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.

"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.

"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan — semmoiselle on kenralin teltta avoinna aina". — Hän nousi sitten lepäävästä asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta, onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".

"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. — "Vahtini ei ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen — Englannin lippu on ryöstetty".

"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui pilkallinen epäilys. — "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus — kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä — vaan kuitenki tahdon sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".

"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. — Minä olen puhunut totta".

"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! — Tämä kuume on sekottanut hänen aivonsa. — Se ei voi olla mahdollista — miehen urhoollisuus on taattu. — Se ei voi olla mahdollista! Mene pian — eli lähetä joku, ellet itse huoli mennä".

Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.

"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat sir Kennethiin.

"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin kuoleman". — Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.

Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken valmiina lyömään — sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, — urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan — sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista — sano vain yhden — sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".

[Kuva]

"Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle väärin. — Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".

"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa; mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan — enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"

"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard. "Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".

"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa tänne".

"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä paljaastaan sitä lausumalla. — Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua, ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen merkkiä — jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt, minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".

Hetken äänettömyys seurasi.

"Herra kuningas", sanoi Kenneth — —

"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön? Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi anteeksi saada".

"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka suoda minulle kristillisen ripityksen — jos ihmiset kieltävät, antakoon Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".

"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain tunnustusta lipun katoamisesta.

"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".

"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de Vaux'lle.

Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.

"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux, "vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".

"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"

"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä ja täysin varustettua miestä vastaan".

"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään tekosyytä aikaa voittaakseni. — Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen. Hän on rehellinen ja kelpo mies".

"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"

"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sir Kenneth.

"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä nähtävä todistus edessäni".

"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun menettämisestä tasapäässä tappelussa. La—la—" sir Kenneth änkötteli, mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith — —"

"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään. "Mitä hänestä? — Mitä hänestä — mitä hänellä on tämän seikan kanssa tekemistä?"

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen naimisen kautta".

Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään hurjimpaan raivoon.

"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit viekotellut meitä — sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta — tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut — että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? — Mitä se sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita, öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi kavaltajiksi ja pettureiksi — mitä se sinuun taikka muihin koskee, sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja urhoollisen Saladinin kanssa?"

"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään", vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin, sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady Edithiä —"

"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.

"Ei mainita — ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".

"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi päätöksessään.

Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.

"Pidätä häntä — pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole mikään näky vaimonpuolia varten. — Hyi, että olen antanut viheliäisen petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi hän, "telttamme takaoven kautta — vartioitse häntä tarkasti ja vastaa hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla, anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa sielua ja ruumista. — Ja odota — kuule — me emme tahdo häntä häväistä — hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse paholaiselle vertaa".

De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön, että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa, kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan, jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.