Front matter (continued 5)

"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina janottaa heidän iloisen polskansa perästä".

"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"

"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".

"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".

Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta, piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin hevillä häntä päästäneet.

"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen mukaan".

"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä, että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".

"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen. — Tukehuttaa hänen! — Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta koira voinaulasta".

"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä jäähdyttämiseksi".

"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".

"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. — Mutta tässäpä sarvi tulee. — Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".

"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. — Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! Oop sey es! sanoi hollantilainen — soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun — turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".

Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"

Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.

"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".

Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.

Yhdeskolmatta luku.

— — — ja laiha murha, Peljästyneenä hukan ulvonnasta, Tarqviniuksen pitkill' askelilla Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.

Macbeth.

Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.

Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä, jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.

Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja kohotti ylös sitä cangiaria eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä pelastaa — mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman, nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!" — Jumala on voitollinen — sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain juureen.

"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä telottajantyötä. — Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista? — Tulkaa tänne — haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka hän on asiansa ajanut. — Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni", lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen — "mitäs tuo on? Sinä olet haavotettu — ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin että leijonan nahka vain saisi naarmun. — Imekää myrkky hänen haavastaan, joku teistä — se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".

Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät peljänneet mitään.

"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"

"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään kuin syöttiläshärkää".

"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies, "ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"

"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä en itse tahtoisi tehdä".

Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja hampaansa olisivat valmiit neekeriä — joksi hän nubialaista nimitti — palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa, kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.

Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi samoin ikään.

"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta — vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun — ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".

Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.

"Ole vaiti, hyvä ystävä — älä enään puhu siitä! — Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. — Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. — Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".

Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"

Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.

"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"

Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.

"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. — "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"

Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.

"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. — Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".

"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni", sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon. Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa, joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa neuvostossamme sekä —"

"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi, kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa, mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada kunniansa takaisin."

Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa, heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli häntä puhutellut lingua francalla.

"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".

[Kuva]

"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut aivan otolliseen aikaan. — Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta, minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".

"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella, "miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on odottamatta taas aikaan saatu — tahdotteko nyt epäluulojen johdosta, jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet haavat — tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi? Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston edessä".

"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani — hengestäni. Kaikki selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla; ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi *hänelle*".

"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämä Saladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"

"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle, että itse saat palkintosi määrätä! — Katso, hän kirjottaa taasen".

Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen orjansa laki — eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa tekemisestä".

"Palkka ja velvollisuus!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä — ne oppivat puhumaan ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää olevan hämillänsä — ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria kielentuntioita".

"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoi Neville; siinä kaikki".

"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".

"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".

"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi. Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi, niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli, Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. — Ja kuule, vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".

Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.

Kahdeskolmatta luku.

Ken siellä on? — Tuu likemmäks, Taitava lääkäri ja ystävä, Sä hyvin teit.

Sir Eustace Grey.

Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä lohdutellaksensa.

"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben — Juosepin, Jaakobin pojan — vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".

Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt, pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.

Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä, kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota jonkunlainen majordomo eli hovimestari noin kolmen aikana aamulla pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.

Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu viimeisen kameelin selkään — ja kun lääkäri juhlallisesti lausui värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme, niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani liikkeelle viipymättä.

Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla. Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja — Edith Plantagenet'n asunnoista.

Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta, kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.

Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin — se oli tamma — kulki eteenpäin.

"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".

Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja sattuvia kuin ne olivatkin.

"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim, siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että omansa".

"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman mielenvakaus sopii hillitsemään".

Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle saattajallensa.

"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa lyhentäisit?"

Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. — "Elämän palatsin herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael levittää siipensä pakoon — sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee — Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta, kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".

Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä, jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.

Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.

Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.

"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se eromme katkeruutta vain enentäisi".

Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:

"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. — Rukoukseen, rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. — Rukoukseen, rukoukseen! Aikaa pakenee. — Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".

Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.

Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan, kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen, joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen aamutähti oli koittanut.

Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu, lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten, kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.

Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan, ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle, oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen, taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi sivukumppanillensa.

Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth saattoi nyt runsaan penikuorman[1] päässä erottaa mustan esineen, joka joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.

[1] s. o. parin virstan.

Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara, eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä asiastansa.

"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.

"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. — "Viisas ei pelkää ketään paitsi Jumalaa — mutta hän odottaa aina pahinta häijyilta ihmisiltä".

"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää — miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"

"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä taimineen! — Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. — Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin? Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".

Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.

Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani", vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.

"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän siunattu lunastusmerkkimme loistaa. — Minä en voi puolikuun seurassa lähteä ristiä pakoon".

"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun, joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".

"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne päältäni heittää".

"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.

"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".

"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka alkaa käydä kalliiksi".

Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan, kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa — ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä — neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa, jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus synnytti näin kiireellä kululla.

Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä, puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.

"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua — lahja itse profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa, jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta, joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"

Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä, jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei enään olevansa ventovieraalla paikalla.

Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata — esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa — näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti, että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä vielä vaadittaisiin.

"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa, "äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".

Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan; mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi, synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.

"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä eliksiirillä sekotettua juomaa".

Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta pieneen kultapikariin.

"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä, sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla mielipuoli polttaa koko teltan".

"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen, joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen haikiin eli arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan. Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus, kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä hengenvetojansa olisi kuullut.

Kolmaskolmatta luku.

Se sauva, jonk' on velho nostanut, On ihmeenmaaksi paikan muuttanut, Niin kummallista missä kaikki on Kuin epäselvät näyt hourion.

Astolpho, romanssi.

Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa, huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia, kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä, jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta jälleen unen helmoissa.

Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".

"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa astuakseen orjan telttaan".

"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.

"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle estämättä".

"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."

"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".

"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"

"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän kyllästyneenä näihin mutkiin. — "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä, että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".

"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".

Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista, Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.

"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle, nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa, ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".

Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim, pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei viisasta, vaan sotamiestä.

"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse — oletko sinä se miltä näytät?"

"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen, joski erehtyväinen ihminen".

"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua kuolemasta ja häpeästä. — Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"

"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen; "anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen turbania minä en voi kantaa".

"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni! Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta — luuletko että kukaan maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin — sulttani ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten, noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita — niin heidän rikoksensa ja rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. — Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin leiriin".

"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"

"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän, pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että hänellä on täysi ehdon valta".

"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta hyvyydestä".

"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista, jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä konsanaan olen nähnyt — minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"

"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä tuskallisen araksi.

"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. — Tuo englantilainen kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman ruhtinatar — mikä hellyys hänen sinisessä silmässään — mikä loiste hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se houri, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria, ansaitsee niin hellää hyväilystä!"

"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".

"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".

"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa, johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari, vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! — Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen. Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä, veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit, niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella toisiamme tapaamaan — ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".

"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.

"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii. Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota Melek Ricin sukulaista. — Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää — eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".

"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa, "niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".

"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.

"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. — Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu — sinun sanasi ovat puukonpistoja minulle!"

"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko sinulla mitään toivoa menestymisestä?"

"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".

"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut — on tuo etäinen valo iäksi sammunut?"

"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.

"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla; sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu morsian".

"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en silloin —"

Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja lopetti katkonaisen lauseen.

"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"

"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".

"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen", sanoi emiiri.

"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari, silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.

"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. — Mutta sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä yrityksessä — se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"

"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".

"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat, jotka häntä hätyyttivät".

"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin, kuin en ennen ole tuota hoksannut!"

"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"

"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti, viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa — muita siellä ei ole ketään, joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan. Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa olen ensimäisten joukossa liikkunut!"

"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi, "ettei aseveljesi — ei edes lihallinen veljesi — voi sinua tuntea, jos neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia asioita — se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen. Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa on silmillemme ihana".

Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle asialle lähtemästä".

"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta ruhtinaalta".

"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta — Mekan haudan ja isäni sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".

"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".

"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla olisi Giougin sinetti[1] sormessasi."

[1] Arvaten Gygen sormus.

Neljäskolmatta luku.

— — — Pölyä hiukka vain Pikarissamme meidät inholla Saa liatusta juomast' kääntymään. Ruostunut naula, kompassin luo pantu, Kurssista laivan johtaa rantahan. Arvoton aivan suuttumuksen syy Voi ruhtinasten liitot rikkoa Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.

*Ristiretki.*

Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.

Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.

Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.

Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa — armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.

Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.

Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.

Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan — miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.

"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"

Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki toverikseen ottanut Spruch-Sprecherinsä ja hovinarrinsa, ja Richardia lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta, vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn tervehyksen, helisti Spruch-Sprecher sauvaansa ja julisti ikäänkuin sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen narri vastasi ääneensä amen, joka sai ympärillä seisojat hartaasti nauramaan.

Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".

Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.

Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan. Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja, joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen Europan rautaanpuetut ratsastajat.

Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään, toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan oli tunnettu.

Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin, ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen: "ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! — Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi komentaa?"

Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira, vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi leirin.

"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on kymmenhaarainen hirvi! — Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin kuoliaaksi".

Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"

Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. — Astu esiin ilmisaatuna konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".

Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad, jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? — Mistä minua syytetään? — Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"

"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.

"Tämä lienee joku omituinen sattumus — joku onneton erehys", sanoi Franskan Philip samassa ratsastaen esiin".

"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.

"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää koira ja laskea orja kidutuslaudalle".

"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi Richard. — "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti Englannin kunniaa loukannut!"

"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.

"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"

"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta, jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden? Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen johdosta?"

Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip astui väliin.

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään, Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki selvittelemään tätä uutta häiriötä".

"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa oli hiekalla tahrattu. — Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä asiassa".

Päälliköt erkanivat niinkuin oli esitetty, kukin asettuen omain joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty, piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut, joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja että yksi heistä oli pyörtynyt.

Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.

Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen, ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka sitä oli ollut puollustamassa.

Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.

"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran haukunnalle".

"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias, joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme, on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei unhota ystävää eikä vihollista — tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan, eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään; mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan — se on ihmisen ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla, kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani, että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni, ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".

"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa. Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään taisteluun".

"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas; "epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa. Mutta tuossa on oma hansikkamme — me vaadimme häntä kaksintaisteluun sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. — Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".

Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata, ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.

"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia ylempi kuin koira on häntä alempi. — Veli Richard, tätä ei voida sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme — kristikunnan kilpi ja miekka".

"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi venetialainen proveditori, "ellei Englannin kuningas maksa niitä viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa. Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain ja lippujen tähden".

"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika, joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo markiisi marakatti".

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun* ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala valehtelia".

"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".

"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin heikkoihin syihin perustettu".

"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää miekkaa tässä riidassa".

"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta — jolloin Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana. Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä, jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan toisiensa kanssa".

"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja pelkäävät — mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä tappelen".

"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina, ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"

"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"

"Ole sinä vaiti —!" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia, joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä selittelet veljeskuntasi mietelausetta — Feriatur Leo".

"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.

"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".

"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään, tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa, kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari hänen omaa viiniänsä — ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. — Hyvin surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät halkeamat meidän Zionin muureissa —"

"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi kotonansa. — Olkoon tämä sanottu meidän kesken."

"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella, että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"

"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. — Vaan jos niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."

"Ja minä myös", sanoi suurimestari.

"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua, "niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdasta Nierensteiniä."

He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.

"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker toverilleen Spruch-Sprecherille, joka omin lupinsa oli tunkeunut herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,

"Hulluuden palvelia", vastasi Spruch-Sprecher, "hillitse uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."

"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille tietää, onko sinulla vai minulla — viisaudella vai hulluudella — suurempi valta hänen luonansa."

"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasi Spruch-Sprecher, "että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti kotonaan taasen."

"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri; "tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri tyhmyys. — Jatka!"

"Hm!" sanoi Spruch-Sprecher; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."

"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. — Entäs vielä!"

"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies, "hän käski heidän tulla juomaan pullon Nierensteiniä."

"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. — Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia turnauskentällä."

"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta, että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. — Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me häntä kuitenkin, viisain Spruch-Sprecher, saadaksemme meki osamme Nierensteinistä."

Viideskolmatta luku.

Se käytös, josta moitit minua, Kiitostas pikemmin ansaita voisi, Sill' en mä rakastais niin sinua, Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.

Montrose.

Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard ääneti häntä hetken katseli.

"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut. Mutta ei siinä ole kyllin — otus on myöskin kaadettava. Itse olisin mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen. Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella tuon petturin Montserrat'n kanssa".

Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella, että kyyneleet niissä kimaltelivat — sen perästä painoi alas päänsä, ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani; ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä, harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".

Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin arveluihin.

"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"

Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen — niin, hänen huulensa olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä soperrus.

"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi, kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa ruhtinallisen sulttanin asian."

Taasen iloinen silmäys — taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."

Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden ja vaiti-olon merkiksi.

Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin, sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka nyt uskomme sinulle."

Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.

Richard huusi nyt kamariherraansa.

"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet, tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."

"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa — ja mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä — antaa hän minulle jalon tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä vastaan tehtiin. — Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja kalliisti olen tuskasi kostava! — Mutta mikä tarkotus on tällä puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni jälleen? — Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä saan tavata hänen ihanaa orpanaansa — olinpahan sitten pakanallisen Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään, silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja, vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme kanssa."

Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren teltan sisäänkäytävän edustalle.

Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.

"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?" sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin, nenä litteä ja huulet paksut — vai kuin, herra Henry?"

"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."

"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."

"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti toista kuin mitä odotatte."

"Sen parempi — vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."

"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi — ajakoon tämä nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten hän on mykkä — eikö niin, Neville?"

"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.

"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".

"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa liinaisten seinien sisällä".

Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.

Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin surullisella äänellä:

"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari, jalo sir Kenneth Skottlannista — hänkö te tosiaan olette? Orjaksi puettuna — tuhansien vaarain keskellä?"

Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta, että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli, olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista, jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa korkeasukuisen Edithin kysymykselle.

"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet, jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee, niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet syypäät."

Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin pahastuneena.

"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan. Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee, mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. — Minkätähden puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta, "että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin olla mykkä."

Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi ajamiseksi minulle?"

Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen, mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito kääntyi vihoissaan hänestä pois.

"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin — liian paljo — sille, joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista, että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä; sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."

Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. Sir Kenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.

"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys! Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni kanssa. — Miksi te viivytte? Menkää!"

Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen, siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? — Sulttanilta!"

Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:

"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,[1] vaan voipiko hän koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan kunnioituksen."

[1] Vanhoja rahalajeja.

Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.

"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja ritarillisuuden — Jumalan ja sydämensä lemmityn!"

Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen kynsistään ja lähti teltasta pois.

Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.

Kuudeskolmatta luku.

"Ain' kyyneleitä vuodatan. Vaan ystävää kaukaista en Mä itke — kerran armahan Kenties mä tapaan sulhasen.

Kuolleita en mä itke myös, He vaivoist' ovat vapahat; Kun oomme olleet kuolon yöss', Meit' yhdistääpi taivahat".

Ei ero, kuolo neitoa Jalosukuista itketä, Pahempi hällä huolena: Sulhonsa sorto, häpeä.

*Balladi.*

Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:

"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta, sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas, saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt itsesi lähimpään puuhun".

"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi tervehtivä".

Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki, varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa wresti, niinkuin sitä silloin kutsuttiin — se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka oli kokonansa kultainen.

Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.

"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä, sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö, jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas, veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani, lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista? Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin — jalot omaisuutesi ovat kuni sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja laulussa".

"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut poistaa.

"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni — tahdomme kuulla sinua heti paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella yhdenkään säveleen äänessäsi".

"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä, "näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".

"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan — silmänräpäyksen työ, joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".

"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa. Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".

"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja itsepintainen aasi! — Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan! Asettukaa hänen ympärilleen! — Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa — ojentakaa hänelle minun harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".

"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni", sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".

"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"

"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia ajattelematta".

"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies, yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"

"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".

"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä olet. — Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan, jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan minkäänlaisella soitannolla. — Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury, mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut, laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää jälkiin".

Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan, kun hän häntä katseli.

"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut? Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".

Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti hänen tutkinnon alaiseksi.

Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa, ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin kunniaksi — toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään ruhtinaalla koskaan ole ollut!"

"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".

"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! — Ja nyt sanon sinulle, että sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa, ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti, jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän tuttavaa vapautta — hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää tänne kuulemaan lauluamme".