Front matter (continued 4)

Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".

"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä, ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"

Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.

"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä vastaanottaa".

"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän matkansa eroavat".

"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on että valmistautte pikaiseen kuolemaan".

"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä toimeenpanemisen viivyttämistä".

De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth, sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun ijälliseksi — ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! — Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"

"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani, lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".

"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa. — Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin olen nähnyt sinun tekevän. — Petturi? Minä en voi käsittää, että petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan — jonku hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi. Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle äläkä papille. — Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut. Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"

Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja lausui: "ei mitään".

De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia hänestä ansaitsi — milteipä suuttuneena itselleen, että niin vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli häneen koskenut.

"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein veljeksinä".

Kuudestoista luku.

Ei pitkälle oo armahas Älystä kehutusta, Ja sukkeluutensakin on Vain vaimon laverrusta.

*Laulu.*

Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista. Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien, uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa, tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona, joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa hartioille laskee.

Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa, ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo. Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.

Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi, ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt. Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta olemme maininneet.

Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä, kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa, joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.

Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt, jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.

Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään onnettomuus ollut tapahtunut — ritari luultavasti oli makaamassa yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä onnenhakia — taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi — ei tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä haihtuisi.

Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito, jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta. Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.

"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos" — lisäsi hän tukehtuvalla äänellä — "se vielä on pelastettavissa".

"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" — jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti — "vähän ajan takaa varmaan, jos ei mihinkään toimeen ryhdytä".

"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar hädissänsä.

"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".

"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan tehtävät.

"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä. "Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? — Näetsen, Edith, he eivät voi tehdä mit'ikään — minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi. Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".

"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. — "Menkää itse, teidän majesteetinne! — Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".

"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään — hän tappaisi minun!"

"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki vihastaan — vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin sananne on käsky".

"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän — vaan kuitenkin tahdon mennä. — Mutta mitäs nyt — mitä tämä tahtoo sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai jossai muualla".

"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa, teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. — Tämä asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla, että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".

Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"

"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista, hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu yhdestä hengestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.

Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten saattamana.

Seitsemästoista luku.

Jos joku hivus hänen päässään henki Ois, josta armoa nyt pyytäisivät Ystävät, neljä kertaa lukusammat, Jokainen henki sentään sammuisi, Kuin tähdet aamulla — tai kuni lamput, Jotk' iloa yöllist' on valaisseet, Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.

*Vanha näytelmä.*

Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon, kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat — tosin nöyrimmällä ja enimmän kunnioittavalla tavalla — mutta kielsivät kumminkin häntä sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.

"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen — kuningas ei ota meitä vastaan".

Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle: "tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas; kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä — minä kernaasti tahdon tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".

"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni, jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti lieventäneen.

Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin itselleni. — Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas Richardia — vaimo puhutella miestään".

"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa".

"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa", sanoi Edith. — "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui esirippuun.

"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin huoneeseen.

Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen, jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan, ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin viimeisiä käskyjä vartoessaan.

Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen, toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin hirvennahka.

Berengaria tiesi vallan hyvin — ja kuka nainen ei sitä tiedä? — mitä hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen, salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät, kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.

"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään, mutta jättäen käden hänen haltuun.

"Käske pois tuo mies — hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi Berengaria.

"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"

"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.

"Ulos, koira!" vastasi Richard. — "Kristillinen hautaus!"

Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.

"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.

Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard, joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä. Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin, hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä, olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.

"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä aikuisella, oudolla tunnilla?"

"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.

"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.

"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut sisään —"

Hän vaikeni.

"*Sinä* liian rohkeasti! — yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla, Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",

"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.

"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi naiseksi".

"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta — yhtä vain — yhtä ainoaa ihmishenkeä?"

"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.

"Tuo onneton skotlantilainen ritari —", alkoi kuninkaatar.

"Älkää hänestä puhuko, madame", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee — hänen tuomionsa on päätetty".

"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka on kadotettu — Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan. Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen ritarini muistoksi".

"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena. "Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? — Menkää, madame, ja oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".

"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".

"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".

"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan, pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle taikka minulle sopimatonta".

Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut katkaista hänen puhettaan.

"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan, jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet. Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä — miksi en sitä mainitseisi? — se oli minun omassani — houkutti häntä hetkeksi luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla, vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n verta suonissaan?"

"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren huulta vihaansa hillitäkseen.

"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita syyttämään".

"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"

"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".

"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. — Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"

"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".

"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"

"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" — hän hillitsi mielensä — "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen — "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen — tuon rohkean — tuon uskollisen täytyy kuolla!"

"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"

"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa — minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut — en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä — väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".

Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.

"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"

"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän —"

"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"

"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen, munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen suhteen".

"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen kannuksen petoksesta".

[Kuva]

"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut, tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus, että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi — luuletteko, että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? — Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".

"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko? Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia — ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee, niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen edestä rukoilet".

"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen. Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"

"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. — Naiset ja pappi poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon —"

"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.

"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".

"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella — nyt heti — ja hyvin tärkeässä asiassa".

"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".

"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan — "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".

"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; — ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. — Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"

Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.

He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.

"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".

"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. — Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".

Kahdeksastoista luku.

Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa Jupiteristä sekä Auringosta; Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja, Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo Niit' ole houkutella.

*Albumazar.*

Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi — miekka ei putoa vielä — mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".

"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".

Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen: "viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset ruhtinastensa edessä?"

"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut ensinkään".

[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli mahomettiläisten munkkien pukua.

"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"

"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen, "salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa sinulle, että olet velkaa — ei minulle, heidän halvalle välikappaleellensa — vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen —"

"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?" keskeytti kuningas.

"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim. "Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".

"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen itseksensä: "No Jumala nähköön — minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! — Pyhän Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta, jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso — orpana — erakko — Hakim — jokainen astuu taistelutantereelle, niin pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa otella koko turnauskentän joukkoa vastaan — hah! hah! hah!" — Ja Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen kestääkseen kauan.

Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen rauhottuneen.

"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. — Anna palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".

"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi ja se on jo menetetty".

"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin ankarasti eikä ennen aikaa".

"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".

"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi", sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee, jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki riippuu sen myöntämisestä".

"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää valheellisilla tekosyillä".

"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat. Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman voima tekee parannuksen".

"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".

"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja, rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan, mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".

"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa; niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. — Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".

"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään", sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut. Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".

"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden, ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi huutaa taikka kissa aivastaa".

"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta parantaa".

"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon antajaksi eli rippi-isäksemme".

"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja nazarenein, ritarein ja naisten edessä — kaikkialla, missä kanteleet soivat ja miekat välkkyy — kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja epäkunnia inhottu — jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat — jos semmoisia löytyy — mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat häpeäsi tuntemaan!"

"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"

"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä jokaisella olisi ampiaisen pistin".

Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi — telottaja jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".

Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas: hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te, itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".

"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas peittää sen kauhtanallaan. — Minä olen kuullut herrani käskyn, ja kuulla on totella".

"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas, älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. — Voinko missään muussa olla sinulle hyödyksi?"

"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas. "Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa Ben Amram löi sauvallaan kallioon".

"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa, kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".

"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas, "merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen oikeutettu".

"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".

"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.

Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.

"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. — Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. — Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"

Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.

Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua — mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. — Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".

"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.

"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä — ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".

"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".

"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! — Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? — Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".

De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.

Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.

"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! — Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"

"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa peljätäkseen".

"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman jälkeen tuomio!"

"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun pyhyyttäsi —"

"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan — kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa — muista valaa, jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi ruhtinaallisiin liittolaisiis".

"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme kunniamme suojelemisen".

"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi, kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä — vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen puhaltaa? — Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa, Englantia ja itseäsi!"

"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien, jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä? Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen kuninkaan rauhaa?"

"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi — laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".

"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt eivät sitä harjota — ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus, sinä höpiset".

"En höpise, Richard", vastasi erakko — "minä en ole niin onnellinen. Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa. Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".

"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä, jota olen kärsinyt?"

"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna, on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".

"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"

"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle, ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".

"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"

"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin patriarkka hänelle määrää".

"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas Richard.

"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten neuvoskunta —"

"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan", katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä — sinä olet minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! — Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista siunattua leipää!"

"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan — että semmoisella olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"

Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".

"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"

"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä — "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta — haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".

"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".

"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen — se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni — Alberick Mortemar — —"

"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista — onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"

"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. — Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin — minä tahdon — minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".

Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.

"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt — järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! — Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? — miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni — kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"

"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi. Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"

"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko, "ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin[1], kun kerta maallinen kehäni on palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä olisi sääliä näin kadotettua — älä säälittele minua, mutta käytä esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä, elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka ovat sinulle kuin tyttäriä — vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat, niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret — ylpeytesi, irstaisuutesi, verenhimosi!"

[1] Raamatun nimitys helvetille.

"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin, ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille — ja verenhimoni temppeliritareille".

"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! — Kumminkin sinua vielä vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet mikä on Herralle otollista. — Mitä minuun tulee, täytyy minun palata paikalleni. — Kyrie eleison! — Minä olen se, jonka kautta jumalallisen armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat pidoista kieltäyneet — Kyrie eleison!"

Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.

"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin häntä loukata".

Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. — "Kuolla aikaisin — jälkeistä jättämättä — kenenkään surematta? — Kova tuomio, ja hyvä, ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän, jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea — taito, jota yleisesti harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta hullusta papista?"

"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen. Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille, niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään, esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".

"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänyt par amours! — Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön, vaikkapa hänen belle amie olisi ollut abbedissa".

Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi, salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet hänen sairautensa aikana.

Yhdeksästoista luku

Pitääkö voiton miekka tuppehen Jo pistää? Mainehikas matkamme Eteenpäin joko pitää hyljättämän? Asumme, Herran templiss' valalla Pyhäll' otettu, onko riisuttava? Tää vala onko tyhjiin sortuva. Kuin lupaus, jonka lapsenhoitaja Huvikseen huutokurkullensa antaa?

*Ristiretki. Murhenäytelmä.*

Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle ristin sankarina antamaan.

Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa; niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan, kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.

Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.

"Connfiteor", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa tulisi veisata mea culpa. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? — Vaan se ei saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"

"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä verta enään tässä sodassa vuodattamatta".

"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi — mutta silloin noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi Richard.

"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin suojeluskuninkaan nimen".

"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti — "minä, minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto, ei voisi tuottaa enempää — tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja eripuraisilla voimilla saatu. — Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"

"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle sallitaan".

"Naimisen kautta!" sanoi Richard kummastuneena, vaikka vähemmän kuin pappi oli odottanut. "Haa! — niin — Edith Plantagenet. Näinkö minä tästä unta? — vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. — Oliko se skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi jotakin niin hurjasta tuumasta?"

"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja, jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".

"Sukulaiseni uskottomalle — Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä alkoivat iskeä tulta.

Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.

"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".

"Kuinka? — ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi kuningas.

"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan teidän nimenomaisella suostumuksellanne".

"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä, kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt — vaan jatkakaa — minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".

Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi toimeen.

"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni, puolisoksi, kuin jalolle Saladinille — niin, vaikkapa toinen laskisi kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"

"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa, vähän kartellen — "minua itseä halpa-arvoista ja muita — ja koska hän kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä, että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta. Magna est veritas et prevalebit. Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla, joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan, Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän heitti levättinsä hänen päälle".

Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.

"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja jalon ritariston asian? — mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu, herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas — sinä saat nähdä hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä johtuu".

Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan, kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen alkamiseksi.

Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli kirjotettu: Afflictæ sponsæ ne obliviscaris! Huolellisesti valitut vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.

Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi. Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä, kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin tavallista väkevämmät ponnistukset.

He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi — muistellessaan hänen sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle näyttivät mahdottomilta — nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea Leijonasydän!"

Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.

"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli, "vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".

Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus syntyi.

"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi — hänen kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä — ja hänen kielensä on liiaksi tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen — älkäät luotanne viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan niin sanalla kuin teolla. — Jalo veli, Franskan kuningas, olenko onnettomuudekseni teitä loukannut?"

"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".

"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta. Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää, että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua solvaissut".

Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.

Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta, joka Englannin lipulle oli tehty.

"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden rauhan ja ystävyyden merkiksi. — Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".

Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on kääntänyt silmänsä hänestä pois.

"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi, urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"

"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa voittavansa".

"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen, jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais — kun hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden, totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko ehkä sulkee heidän suunsa".

Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa, jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden pater nosterin, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää, milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.

"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset, kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä; että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet, joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. — Mutta minua hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan. Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa Beau Seant'in lipun alla — niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".

Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä, urhoollinen Leijonasydän — kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin — Jerusalemiin — Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto! Siunattu olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"

Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! — Sotaan, sotaan! — Viipymättä tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!"

Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.

Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja päivän tapahtumaan tyytymättöminä.

"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla, pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle, helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."

"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut, joita se pyöritteli, taasen maahan."

"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen ylenkatseella hylkäävän?"

"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle inhottavaksi. — Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu sovinnon taikka voiton kautta".

"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa", vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen mielipiteistään." — Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan — minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat charegiteiksi?"

"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita, jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi — melkein temppeliritarien kaltaisia — vaikka sillä erotuksella, ettei heidän koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".

"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".

"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle paratiisinsa palkinnoksi".

"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa", sanoi suurimestari.

"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.

"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua — mutta linnain muureja on särjetty —

"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi. "Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi hauta".

"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".

"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä hoksaan — se on kauhea, mutta hätä on suuri".

"Minä tahdon vain sinulle tästä ilmottaa", sanoi temppeliherra, "että tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. — Niin, ja löytyy vielä toinen vaara — hovipoikani tietää tämän charegitin aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta kiusasta. Taikka odota — saraceni voipi löytää oivan aseen vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi hänelle ruokaa".

"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki —"

"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja — järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy — ne päättävät ja panevat toimeen".

Kahdeskymmenes luku.

Kun leijonata johtaa kaunotar, Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaa Ja kynsiään ei näyttää ensinkään. Niin Herkules värttinäks kartun väänti Ja kehräs rakkaudesta Omphaleen.

Anonymous.

Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa; ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun skotlantilaisen seikkailian välillä.

Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.

"Mitä minun pitää sanoa, madame?" sanoi vapiseva tyttö kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"

"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille — hän luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on jotain rikkonutki".

"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".

"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith, "taikka minä kerron sen sinun sijaan".

"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa, epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".

"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi, jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar luule, että rohkenisin sen kertoa".

Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä — melkeinpä heikko aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.

"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar, suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee kerittynä kotiin".

Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.

Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa. Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa — ja tässä olikin sen verran totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä unissakin — niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli tapahtunut — jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa aivan onnettomaksi.

Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.

Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.

Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria, lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa, minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".

Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.

"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon, Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".

Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka — koska kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa — kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.

Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.

Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta — niin, vaikka hän Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri, josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita, joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset. Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä käskyjänsä.

Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja tavotellen alkoi puhettaan.

"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen Richardille?"

"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"

"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista. Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi — epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta suremiseen — miksi siis murhepukua pitää?"

"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut — sentähden että arvo on isäni huoneesta hävinnyt".

Richard rypisti otsaansa. — "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki mikä rikokseni on!"

"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä, kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".

"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin maanpakolaisuuden".

"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa vertaiseksi".

"Minä — minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. — "Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin kenenkään kuolevaisen".

"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin — hän kutsuttakoon kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut! Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".

"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat — ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin — mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".

"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".

"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät", sanoi Richard.

"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että heillä vain on orjia hallittavina".

"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä, joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä — hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja, jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa skotlantilaista".

"En — en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on purjehtinut meren poikki".

"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat. Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".

Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti tyytyväisenä käymisensä päätökseen.

Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat, jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin, sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja Saladinilta odotti ulkona.

"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella kunnialla, Josceline".

Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat, paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta tehdyllä nuoralla.

Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan, nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä kuuluisi näin:

"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle. Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta, tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah, profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen. Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".

Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.

Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään, silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä pakana?"

Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.

"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"

Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.

"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä tarvittaissa pukea ne päälle?"

Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.

"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, — sinä saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata", sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".

Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.

"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".

Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, — "Englannista, mylord", sanoi hän ojentaessaan niitä.

"Englannista — rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. — "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet — laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta — heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! — Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".

Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.

Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään pavesseen eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.

Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.

Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.

"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat — "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". — Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.

Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.