SISÄLLYS

Aluksi Tunturi Autiotupa Järvikansaa Tenolaisia Tenomies kalamiehenä Tunturien viljaa Karjanhoitoa Vanhaa tunturiväkeä Tämän ajan poromiehiä Poronhoitoa Taivaan ja maan merkkejä Kotaväen perukirjoista Kaarasjoki Lapin joulu Lapin nainen Lapin naisen käsitöitä Häätapoja Lapin lapsi Lapin katekeetta Pielpajärven kirkko Utsjoen kirkko Vanhat jumalat Sanaselityksiä

Aluksi

Kesällä 1910 jouduin ensi kerran käymään Taka-Lapissa, Inarin itärajalla, Patsjoen puolessa. Sitten kesällä 1914 kulkiessani Suomalais-ugrilaisen seuran lähettinä kolttain luona sain taas tutustua Inarin-maahan, etupäässä kaakkoiseen rajaseutuun ja sen kansaan. Mutta vasta 1925 pääsin uudelleen kiertämään Inarin suuria erämaita, jopa koko Taka-Lappia. Tätä matkaa varten sain avustusta Alfred Kordelinin säätiöltä. Jutaminen kävi Inarin kirkolta järviseutujen kautta ja Vaskojoen vartta Angeliin, ja siitä Inarijokea sekä Tenoa alas aina Jäämerelle asti, poiketen matkalla Kaarasjoella, Puolmakissa, Puolmakjäyrillä, Uuniemessä ja Vesisaaressa sekä palaten Utsjoen kautta Inarin kirkolle. Tuli sitten vielä toinenkin matka. Kesällä 1926 kuljin Patsjoen kautta Vesisaareen ja sieltä Taanaan, Reisivuonoon, Vuoreijaan, Hammerfestiin, Alattioon, Bossekoppaan, josta Repparfjordin ja Porsangerin kautta Kaarasjoelle. Täältä oli taas tuttu taival Tenoa alas Utsjoen Maddajäyrille sekä edelleen yli Petsikon Inarin kirkolle.

Näiden keräysretkieni tuloksia olen tämän kirjan kappaleisiin sovitellut, lisäten myös jonkin verran asioita ennen Länsi-Lappiin tekemiltäni retkiltä. Muistelijoina on ollut nuorta ja vanhaa lappia, kota- ja pirttikansaa, kalanpyytäjää, jokimiestä ja tunturilaista, miestä ja naista. Vanhimmat tietomiehet ovat olleet jo yhdeksättäkymmentään lähenteleviä ikävaareja. Kuollan-Lapin retken aikaisista puhekumppaneista moni jo makaa Inarin maassa, jopa kolme 1925:nkin kesän kertojamiestä, Andaras Kitti, Heikki Mattus ja Juhana Lantto, ovat isiensä luona. Nämä kolme vanhaa vaaria olivatkin parhaita "saarnujia", Heikki Mattus koulumiehenä, Lantto ja valkkopäinen Andaras vanhoina tunturimiehinä. Hiljainen, hyvänsävyinen Lantto-ukko vaipui jo parin kuukauden kuluttua, kun oli tietonsa sanellut, Kitti-äijä pääsi paremmille porotuntureille viime pääsiäiseksi, ja entinen edelläveisaaja ja nousevan lapin opastaja kutsuttiin lepoonsa kesän koittaessa. Näitä ikiteilleen menneitä mieluisia ukkoja kirjoitusmies saa kiittää monista kirjaanpanoistaan, uskoen, että vanhan Andaraksenkin ääni, joka ei enää tahtonut sujua joikaukseen, on saanut kirkkaamman soinnun. Hyviä muistelijoita olivat myöskin Jalven muori, Leppälän Uula ja Ollilan Piettar sekä Lemminvuonon Rasmus Porsanger ynnä vanha Piera Saara. Monet vielä sekä Inarissa että Tenolla ja Tunturi-Lapissa mahtoivat kirkkaasti joiatakin.

Kansan muistelusten ja tietojen kirjoitusmiehen on monessa asiassa täytynyt turvautua myös pappilain papereihin täydentääkseen kuulemiaan. Samoin on monesti tullut käytettyä kynää piirtämiseenkin sekä vielä useammin askaroitua valokuvauskoneella. Pieninä innokkaina piirtomestari-apulaisina on kynämiehellä ollut joitakuita 10-12, 20-vuotiaita lapinpoikia, kuten Sammel Valle Inarin Jurmusta, Juhana ja Uula Lantto Angelista, Niila Poini Kaarasjoen Inarijoelta ja Oula Lukkari Utsjoen Veätshagnjargasta. Muutamia heidän lyijykynänsä tuotteita on tushipiirroksina jäljennetty alku- ja loppukuviksi. Näinpä kirjan tekijä saakin monesta mainiosta otsakkeesta ja hyvästä luvunlopusta olla kiitollinen pienille apumiehilleen. Auliista valokuva-avustuksesta saan kiittää metsänhoitaja O. Virkkulaa, ja pappilan paperien monipäiväisestä penkomisestani taas kirkkoherroja J. Aholaa Utsjoella sekä T. Itkosta Inarissa.

Taka-Lapin pitkillä taipaleilla on erämiestä juovatellut vaimonsa, Jenny Paulaharju, myöskin lappeja haastatellen. Hänen muistiinpanoihinsa pohjautuvat suureksi osaksi naisen elämää, lasten hoitoa, häätapoja sekä naisten käsitöitä ja karjataloutta koskevat selostukset.

Lukujen alkukirjaimina on käytetty vanhojen lapinukkojen puumerkkejä, joita on poimittu kirkonarkistoista, ja otsakkeihin on jäljennetty Utsjoen entisten kirkkoväärtien, P. Helanderin, Andaras Helanderin ja Jousep Lukkarin sekä seksmanni J.W. Holmbergin käsialoja.

Oulussa marraskuulla 1926.

Samuli Paulaharju.

Tunturi.

Lapinmaa on suuri äärimmäisyyksien maa. Kun Lappi tahtoo laatiutua oikein järveksi, se levittäy rannattomaksi tuhatsaariseksi Inariksi, ja kun se paneutuu erämaaksi, se pystyttää miltei läpi käymättömän korven. Kun lappi laskeutuu matalaksi jänkämaaksi, syntyy ääretön aapa, ja kun Saamienmaa kohottaa kamaransa, nousee taivaita tavoitteleva tunturi.

Tunturit ovatkin laajan Lapinmaan kaikkein valtavimpia ja ihmeellisimpiä ilmennyksiä, sellaisia suuren Lapin Mestarin käsi-aloja, joiden rinnalla lattean Lannanmaan suuruudet painaltuvat matalaan maakamaraan. Aivan sanattomaksi etelän asukas joutuu ensi kerran nähdessään taivaan rannalla kohoavan tunturin, joka ylväänä ja paljaslakisena katselee yli metsien.

Yksinäisinä tahi harvalukuisten vertaistensa seurassa Lapin eteläisimmät tunturit saavat katsella ympäristöänsä, mikä Lannanmaata kohden vain latistuu, mutta pohjoiseen päin käy yhä ylpeämmäksi. Sellaisina Lapinkorven ensimmäisinä etumiehinä seisoo Tornion tiellä kolarilainen Yllästunturi, Ounaan pitkän tunturijuonnon komea loppunousu. Kittilänmaan etumaisimpina kumottavat Kumpu-, Levi-, Kätkä- ja Aakenustunturit, ja Sodankylän tien vartiota hoitavat Käyräs ja Luosto. Kemijärven takalistoilla on taas paljon kuultu Pyhätunturi seuralaisineen, Kuolajärvellä komeat naapurukset, Salla ja Rohmoivi, muita mahtavampina, sekä vielä Kuusamossa Ruka- ja Lunnastunturit monien pienten joukossa.

Maanselän vedenjakaja-ylämaa on jo palanen aitoa tunturien Lappia. Täällä korkeat pyöreälakiset "oaivet" epälukuisina sivuavat toisiaan ulottuen pitkänä jonona poikki maan aina mahtavaan Talkkunaoaiveen ja Korvatunturiin saakka. Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen lappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä saa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma on, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata, jossa ei metsä peitä silmän tietä. Koko neljän valtakunnan Lapin äärimmäistä takamaata vallitsevatkin yhtämittaiset ylpeät tunturit kohoten toinen toistaan korkeammalle, jopa Norjan-Lapissa yleten ikuisen lumen kattamiksi "gaissoiksi", kunnes Ruijan rannoilla kaikki pirstoutuvat tuhansiksi kalliopahdoiksi ja äkkipäätä aivan alastomina syöksyvät sumuiseen Jäämereen.

Toinen jumala lienee luonut ja myllertänyt Lapin tunturit ja toinen kyhännyt Lannanmaan kuuluisuudet, Pyynikit, Puijot, Pisavuoret, jylhähkön Kolin ja harmajan Vuokatti-Pöllyn sekä Perä-Pohjan korkeahkot Aavasaksat ja Ounasvaarat, Kivalon-penikat ja Karhujupukat. Etelän ylhäisyyksien tekijä lienee ollut hyväntahtoinen hymyhuulinen taivahainen Taatto, joka hymähdellen on paiskinut kallioita kokoon ja kuopaissut niiden väliin hymyileviä lehtorantaisia tuhatjärvlä. Vähän vain Ukko lienee kulmiaan rypistänyt Kolia kokoon pannessaan ja valmistaessaan Vuokattia sekä puristaessaan kourastaan Perä-Pohjan vaaroja. Mutta Lapin tunturien luoja on ollut mahtava korkeuksien Herra, totinen ja yksivakainen valtias, jonka synkkiä kasvoja ei liene koskaan hymy liennyttänyt. "Hän katsahtaa maan päälle, niin se vapisee; hän rupee vuoriin, niin ne suitsevat", saattaa hänestä sanoa. Ja kun hän tahtoo, niin "vuoret astuvat ylös, ja laaksot astuvat alas sijallensa, johonkas heidät perustanut olet". Valtavalla, koko maailmaa tärisyttävällä ukkosen jyrinällä Kallionjylkyttäjä lienee vyöräytellyt mahtavia vuoria helmoistaan ja sitten suunnattomalla voimalla ja pitkäisenjylinällä myllertänyt ne epälukuisiksi, taivaita tavoitteleviksi harjanteiksi, kumuiksi, keiloiksi ja kukkuloiksi. Ja niin onkin sitten syntynyt Lapin jylhä ja karu, mutta valtava tunturimaailma, joka ei hymyillen hemmoittele kansaansa.

Tuskin mikään vaikuttaa erämaan matkamieheen niin voimakkaasti kuin taivaanrannan täyttävä suurtunturi. Jo kauas, penikulmien päähän, se monilakisena ja ylväänä komottaa — muistamme vaikkapa suurta Pallastunturia Muonion ja Kittilän rajoilla tahi eteläisempää Yllästunturia, muistamme Inarin Maarastatunturista a ja Peldoaivea taikka Utsjoen kolmea komeaa Ailigasta, muistamme Ruijan monia mahtavia gaissoja. Oikein päiväkaupoin saa tunturia lähestyä, sen pysyessä aina vain yhtä etäällä, miltei yhtä käsittämättömissä kuin aavisteltu onni taikka itse korkeuden Herra. Näet sen joka päivä silmäisi edessä, tiedät sen olevan taivaan äärellä, vaikka et aina näekään, mutta et tunne pääseväsi sen lähemmäksi. Ja iltaan painuvassa päivässä tahi sydänyön auringossa tunturi heittää ylleen kaikkein värikkäimmän ja pyhimmän haltiahuntunsa sulkeutuen ihmislapsen pääsemättömään salaperäiseen satujen ja maahiaisten valtakuntaan. Monet suuret jängät ja vuomat saat vaeltaa, monet porojen polkemat ranniot kierrellä, monet purot kahloa tahi muuten ylitse keinotella, viimeiset voimasikin ponnistaa, ennenkuin olet päässyt tunturin jalkojen juurille.

Siinä se on edessäsi, kohoten niin korkeana ja ylväänä kuin itse Jumala. Maallisilla mittakaavoilla et saata sitä määritellä, niin valtava voima ja suuruus asuu suunnattomassa jättiläiskumussa, mikä harmaanruskeana, jylhäntotisena nostaa pyöreää lakeansa pilvien äärille asti. Tunnet itsesi vain pieneksi ihmisraukaksi, ja alhaalla aukeava maailma näyttää kovin kaukaiselta, matalalta ja vähäpätöiseltä.

Ja kuitenkin olet vasta erämaan valtiaan vierillä, puurajassa, jossa käkkyräiset koivut vielä kasvavat harvana outana, ja siellä täällä joukossa seisoo joku kuivunut piippolatvainen kuusenkärrikäs tahi matala männynkärväs taikka vielä elämästään taisteleva kuusiparka, joka ihan maahan kyyristyen nöyränä matelee tunturin rinteessä hädissään tarrautuen joka kynnellään kiinni kovaan kamaraan.

Sillä suuri tunturi tahtoo olla yksinään. Se ei suvaitse kiireellään eikä hartioillaan matalan maan kasvillisuutta, vaan ylpeänä, voimansa tuntevana valtiaana se tahtoo kohota kaikkien kuolevaisten yläpuolelle. Enintään ne saavat seisoa hänen juurellaan ja suojata hänen jalkojaan, mutta niiden, jotka uskaltavat yrittää ylemmäksi, täytyy madella maassa tahi kumartaa selkänsä köykkyyn. Ja sittenkin suuri valtias hetken kärsittyään karistaa ne pois tahi kohtelee niin yrmeästi, että itsepintaisimmankin täytyy vähitellen nääntyä ja kuolla. Vain ruskea riekko ja pieni kiiruna saattavat kesäisin asustella ylhäisimmissäkin pensaikoissa, ja yksinäinen tunturikurmitsa, kapustarinta, lentelee kuin haltialintu mättäältä toiselle lasketellen pitkiä haikeita vihellyksiä. Ja vilpoista tunturituulta noudattaen Lapin sataiset porolaumat laukkaavat pahimman räkän aikana tunturin raittiiseen ilmapiiriin. Mutta talven lähestyessä nämäkin elävät pakenevat armottomasta korkeudesta alemmaksi. Vain tunturien ylimpien rinteiden kuruissa ja notkelmissa lorisevat pienet hopeanhohtavat puroset kokoontuen kirkkaiksi kaltioiksi, joista sitten syvistä uumenista pulpunnut elävä vesi lähtee hyppelehtien rientämään alas avaraan maailmaan. "Sinä annat lähteet laaksoissa kuohua, niin että ne vuorten välitse vuotavat", sanakin toteaa.

Tunturin suuruuden tulet oikein tuntemaan vasta, kun lähdet kiipeämään sen pyhiin korkeuksiin. Ylin huippu näyttää olevan aivan edessäsi, ettei muuta kuin juoksaiset ylös. Mutta kun väsyksiin asti ponnistellen olet sinne päässyt, huomaatkin pettyneesi: olet vasta puolitiessä, tunturinlaki on vielä korkeammalla. Saatpa toistamiseenkin, vieläpä monet kerrat pettyä, sillä yhä vain ylin ja pyhin pakenee edestäsi. Mutta noustessasi saat sentään huomata, että on sitä helpompi hengittää, mitä korkeammalle kohoat. Sillä pyhien korkeuksien ilmapiiri on aina raitis ja puhdas. Kun vain jaksat alhaisen maan raskaasta, tukahduttavasta ilmasta kohota tunturien korkeille vierille, saat siellä tuntea uuden ja ihanan, ylhäisen ilmanalan, joka ihan kannattaa ja nostaa sinuakin ylöspäin pyrkiessäsi.

Pääset viimeinkin tunturin korkeimmalle laelle. Se on suuri, pyöreä ja tasainen tanner, joka saattaa joka suunnalle syöksyä jyrkkänä alas. Paljasta alastonta kivirakkaa se vain on, tahi tuulenpieksämä kova sammal ja jäkälä sekä joku lyhyt korsi kattavat kamaran. Ja ympärilläsi on avara erämaa levällään kuin suunnaton korkokartta. "Koko maailma" on täällä silmäisi edessä, niinkuin ennen muinoin Ihmisen Pojalla, koska hän kiusaajan kanssa seisoi sangen korkealla vuorella. Mutta Lapin tunturien korkeuksiin ei näy maailman valtakuntia eikä niiden kunniaa, vaan sieltä saa katsella ainoastaan köyhää ja karua Lapin maata. Ja — tämän saa suurten ponnistustensa palkaksi.

Mutta sittenkin: "Huutakaat korkeasti te korvet, riemuitkaat te, jotka kallioissa asutte ja huutakaat vuorten kukkuloilta". Sillä tämä köyhä ja karu maa on rikas ja suuri ja ihmeellinen. Tunturinnousija saa nähdä, miten koko Saamienmaa on täynnä tuntureita, tuntureita vielä tunturien takanakin aina kaukaisimpaan maailmanrannan sineen saakka, missä etäisimmät huiput nousevat pilvenlonkina taivaanliepeille. Toisaalla juoksevat pitkät monijaksoiset tunturienjuonnot, toisaalla kohoavat yksinäiset pyöreät oaivet ja tshohkat, skaidit, gielakset, vaddat ja varret. Ja näiden välissä välkkyvät monilukuiset järvet ja lammet, kohisevat virrat ja koukkuiset joet pikku lompoloineen, taikka aukenee tunturin alla ääretön alaston aapa tahi suuri käkkyrämäntyjen seivästämä ruskea jänkä. Joltakulta suunnalta saattaa näkyä kaukainen lapinkylä, toisaalta pieni pirtti, ja jostakin tunturin turvasta nousee yksinäisen erämaan eläjän sininen savusuitsu. Pilkoittaapa jonkin tunturin lomasta pieni valkea kirkkokin, syrjäisen erämaaseurakunnan vaatimaton Kaikkein Pyhin. Äärimmäisenä pohjoisessa täyttää taivaanrannan Ruijan tunturien pitkä piiri. Siellä komeat keilahuippuiset gaissat monikymmenlukuisina, lumisina ja sinisinä kiertävät ilman äärtä rakentaen suurta selkää halki Ruijan Tshorgashnjargaa kohden. Ylinnä muita ylpeilee pyhä ja suuri Rastegaissa, joka monesti peittää päänsä pilviin, joskus nousee pilvien ylitsekin kurkistelemaan maailmaa. Rohkealle kiipeejälle se näyttää huipultaan yhdeksän suohkanan maat — Utsjoen ja Inarin, Kaarasjoen, Koutokeinon, Porsangerin, Läijispiirin, Taanan, Puolmakin ja Uuniemen — lisäksi vielä suuren Jäämeren.

Alkuperäinen ja villi on tuntureille näkyvä erämaa. Se on vielä miltei samassa luonnontilassa, mihin Lapin suuri ja totinen Luoja ajan alussa sen laittoi. Suurta ja mahtavaa hän silloin rakensi, suurena ja mahtavana on hänen tekonsa pysynyt.

Tämä suuri ja mahtava erämaa on saamekansan vanha asuinmaa. Väkevämpäinsä vainoamana lappalainen on saanut kerta kerralta heittää monet mieluisemmat maat ja rehevämmät asuinpaikat joutuakseen viimein jylhän ja karun tunturimaan isännäksi. Mutta jylhässä ja karussa tunturimaassa lappi sai ammentaa vesistä kaikkein rasvaisinta kalaa, pyytää erämaista kaikkein komeinta villipeuraa ja jutaa tuhatpäisine porotokkineen parhaita jäkäläkankaita myöten tunturista tunturiin. Ja autio maa oli avoinna joka ilman äärelle, meni minne tahansa. Eikä siellä hako jalkaan pistänyt. Jopa moniin tuntureihin asettuivat kaikkein väkevimmät lapinjumalat, toiset taas ottivat sijansa tunturien, vaarojen ja vesien vierille merkillisen näköisiin pyhiin seitakiviin, ja muutamissa tuntureissa ja tievoissa nähtiin majailevan ihmeellistä, salaperäistä maahiaiskansaa. Osasipa hirveä Staalukin valita olinpaikakseen kaikkein kamalimmat erämaat.

Niinpä tunturienmaa tuli lappalaisten luvatuksi maaksi ja saamekansa tunturien omaksi kansaksi. Vanha lapinhenki huokui joka suunnalta, ja lappalaiseen meni tunturinhenki, niin että hän pian oli samaa verta koko erämaansa kanssa. Pieni nahkoihin puettu saamelaisäijä kepsutteli tunturien yläisillä puolilla yhtä tuttuna ja pehmeänä kuin pikkuinen ja karvainen gufitaräijä tunturien alaisilla mailla.

Sama erämaan kasvatti saamelainen on vieläkin. Järvet ja virrat, jängät, vuomat ja aavat ovat yhäkin hänen mielimaitaan, mutta kaikkein parhaita ovat korkeat vapaat tunturit. Matala käkkyräinen tunturikoivikko on hänen kaunein metsistönsä, vaivaiskoivu, "tunturipuu", hänen mieluisin polttopuunsa, ja vilpoinen tunturien tuuli hänen ihanin ilmanhenkensä.

Autiotupa

Vanhan avaran valtamaansa on pikkuinen lappalaisväki jaksanut kansoittaa kovin harvaan. Vain omille mielipaikoilleen järvien ja jokien rannoille se on raajinut pälven sinne, toisen tänne. Matkamies saa monesti päivämäärin painella tunturien palkaita päästäkseen lappalaisen lämpöisistä toisen lappalaisen lämpöisiin. Varsinkin ne lapinkeinot, jotka ajavat toisesta asutusta maasta toiseen, kulkevat leveiden autiomaiden halki. Niinpä Utsjoelle pyrkijän täytyy talven aikana taivaltaa neljättä penikulmaa autiota järvenselkää ja tunturia, ennenkuin Inarin Syysjärveltä lähdettyään joutuu Utsjoen Mierasjärvelle Sammel Laitin uuden pirtin piisin ääreen lämmittelemään. Kittilän—Inarin pitkän tien taivaltaja saa Ivalo-Matin jätettyään tunnustella erämaata viisin penikulmin päästäkseen Menesjärvelle, Jomppas-Jussan turviin, ja jos joku mieletön lähtee Enontekiön Nunnasesta oiustamaan Inarijoen Angeliin, hänen täytyy kuin metsän elukan tarpoa villitunturia seitsemin, kahdeksin penikulmin. Mutta puhkaistakseen autiomaan Koutokeinosta Päiveskentän kautta Kaarasjoelle lapinkävijä joutuu parin-, kolmensadan kilometrin eräpolulle.

Näillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä Lapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat viittoja seuraten yli suurien tunturilakeuksien, matkamiehen ei kuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei aavalla tunturiselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin autiomaihin pystytetty penikulman, puolentoista päähän pikku pirttejä, "autiotupia", "välitupia", tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen tien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä: Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla. Kittilän—Inarin tien kävijälle on varattu Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja Menesjoen välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan levähtää Petäjämaan pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven lappalaisiin käytäessä Kaijanmaan pikku tupasessa. Joka suunnalla, kaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan halua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa vain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien vanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon suulla Pisterinniemen pirtissä sekä Tshuolisvuonon tuvassa ja Kahkusaaren tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien selkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin Kärppäsaaren, milloin Petäjäsaaren tuvalle. Inarin takaisen Iijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa Tshielgjäyrin tuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan pysähtyä huokaamaan Muotkatunturien mailla, Giellajoen ja Luomusjoen uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä löytää vanhan autiopirtin, Skietshemtuvan, Enontekiön, Inarin ja Norjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta.

Jokaiselle lapinkävijälle on autiotupa kyllä tuttu käymätalo. Yksinäisenä, isännätönnä, emännätönnä se kyhjöttää kaukaisessa erämaassaan. Milloin vilkahtaa sen harmaa seinä harmaasta lepiköstä pikku tievalta, milloin se töröttää mäntyisellä kalliosaarella suuren järven ulapalla; milloin taas pitää vartiota kohisevan erämaan virran rantatörmällä. Joskus löytää pikkupirtin tunturijärven liepeeltä niin piiloutuneena, että vain palanen kirkasta järveä, korkeat rantakalliot, kohiseva pikku puronen ja halkopino mahtuvat samaan maailmaan eräpirtin kanssa. Mutta tapaa taas aukealla tunturiselänteellä jo kauas pilkottavan pirtin, joka ylhäisellä asentopaikallaan näyttää olevan koko Lapinmaan keskellä ja ylimmäisenä. Veden äärelle autiotupa on aina asettunut, ellei isomman niin ainakin pikkuisen tunturipuron kaltaalle, niin että puronen voi tarjota erämaan väsyneelle vaeltajalle raitista virvoittavaa vettänsä.

Isännätönnäkin autiotupa ottaa ja päästää vieraita kuin ainakin kestikievari, ja emännätönnäkin toimittaa matkamiehille lämpöisen yösijan yksin tammipakkasellakin. Kovan laajan lautsan se vain levittää makuusijaksi ja seinän takaa pitkästä pinosta tarjoo tunturimaan käkkyräkoivuista hakatuita puita piisiin; lainaapa joskus hyvän keittokattilankin, vesiämpärin sekä kauhan, ja akkunan edessä on pöytä raheineen aina valmiina. Ja majan ovelta on tasoitettu pieni palas tievan alle, niin että outokin heti osaa astua puron parhaalle paikalle, missä vesi on kirkkain ja rantamätäs matalin.

Hyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin on mieluista yöpyä yksinäiseen tuntuntupaan yläpuolelle matalan maailman. Alhaalle painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella taivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu silmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja pehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Pirtin piipusta nouseva, elämää ja asutusta ilmaiseva savukin ylenee punertuen ja hiljalleen häipyy yhteiseen yötunnelmaan. Mutta alhaalla maailmassa ja lapinjängillä asuu hallava autereinen murku, aapahaltioiden kostea öinen hengähdys… Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa harmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä tunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta hiipivän öisen päiväpaisteen kanssa. Päivä levittää hienon punahuntunsa pirtin pöydälle, leveälle lautsalle, ja lopuksi ripustaa sen tummalle seinällekin yhä uuteen ja uuteen kohtaan, mutta lapintakka leiskahdellen yrittää aina pyyhkäistä sen pois. Viimein siirtyy päivä syrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiilokseksi. Pirttiin astuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pirtinhaltiakin, joka tupaan tulijalle antoi äänettömän tervetulonsa, lepää jossakin lautsan alla tahi piisin takana. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän hiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltioin ja gufittarien kanssa. Mutta muuta elämän ilmausta ei kuulu. Tunturimaja vieraineen on nukahtanut, ja erämaa haltioineen on sulkenut suureen syliinsä pienen pirtinkin.

Aamulla herättäessä lapinaurinko kiirii jo korkealla tunturien yläpuolella. Maailma on jälleen laajentunut ja ruvennut elämään. Suurena kumuna kohoaa taivas yli avaran tunturimaan, yli kaukaisten ilmanpieliä kannattavien gaissojenkin. Eilisiltainen, öiseen hämärään häipynyt polkukin on avautunut ja näyttää vetävän viitta viitalta avaraan rannattomaan maailmaan. Sinne on taas matkamiehen painuttava, ja palkaalle lähdettäessä tuntuu pirtin lämpöinen haltia äännähtävän: "Lihku matki!"

Hyvän suojan tunturien tupa suo vaeltajalle synkällä syyssateellakin, jolloin avara korkeuksien maailma näyttää häipyvän olemattomiin, yksin ylhäinen taivaskin alentuvan tavoittelemaan tunturikoivikkoa, jopa jänkien matalaa vaivaispensastoakin. Vettä tihkuvasta harmaasta hämäryydestä silloin pirtti nousee polun viereen avaten ovensa ja tarjoten takkavalkeansa iloisen loimun, joka kuivaa märät rievut ja lämmittää myrtyneen mielen.

Mutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi määrätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni tupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen hautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan talo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen takkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky seiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen taivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja valoisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt pienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän sillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja tarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta piirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia… Lapin myrsky möyrytköön seinän takana mielensä mukaan… kunhan vain vanhat lapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.

Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti, että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on yöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin täytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle, kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua, pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.

Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos ja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin. Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen Berlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön isäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin "Kuvernöörinviran puolesta" Ivar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn paperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että "Jokainen matkustaja tahi luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan asumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla olevia kruunun halkoja". Vain "Riekonpyytäjät, poromiehet ja kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla… eivät saa käyttää matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan".

Ja Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä suuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. "Tästä ovesta on moni poika kulkenut", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty kirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen pirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein enimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja ikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä lukevat lakia. "Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi muualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi kalustolle on ankarasti kielletty", he sanovat, terästäen kuudennessa pykälässä: "Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan". Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten apumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. "On kovin ruma että seiniin piirtelevät nimiä", joku moitteeton moittii, toisen toimittaessa ilmiannon: "Jauhiainen on pilannu huonee", ja kolmannen kirjanoppineen manatessa: "Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset sanno Pramatu".

Mutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä ulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää taikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin "y.m:n" joka paikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa ei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä kyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel Mujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V. Holmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin. Otto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi ilmoittaa: "På väg till sverge, reser genom finlant till sverge". Mutta pitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt käyntikorttinsa suoraan kattohirteen: "J.R. Robinson Clements Strand London". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt vierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä tulijalle: "kulki tästä kerran Villeeniki ohi". Jopa samassa pirtissä nähdään, että "tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis".

Mutta "luvallisilla asioilla kulkijat" eivät riipustele autiotupiin ainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä kyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: "Jokainen autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon rikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta", ja tämän vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin: "Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian", niin jo muuan epeli niskuroi: "Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies". Toinen vähän toimellisempi kyllä todistaa: "Lattian lakasin muta en viiti kanta rikoja 10 m pähän".

Vaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät, ja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa erämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille matkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan ovipieleen: "minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon että en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen". Toinen taas pelkää, kun "Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten pitänee päästä yli petsikon". Tähän kyllä kolmas höräyttää: "huono mies kun yhen Petsikon ei pääse yli". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on kyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan saamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: "minä dulin Jnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin laiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle". Mutta vieläkin kovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. "Utsjoven Jsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin tunturi", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään: "eikö ollut Jso tääi".

Porojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin lappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir -tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia selityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista jutoaan puusta huutaen: "Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta lystijä tunnija ajosta". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen tienviitan juurella, "Kouho utsjokilainen" kädet levällään uhkaamassa etelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: "kyllä piru väistyt silmäni verran". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin judoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa arvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä ennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari laiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain "ensimmäisen palkinon pitäs savuta".

Muutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka mistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:

"Ennen minä kiviä ja kantoja niitän ennenku oman kylän poikia kiitän".

Muuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin ahertanut esiin:

"Eigä se kellän niin hauska oo olla kuin Kunnan antin muialla".

Mutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo muuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa Petäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: "Miksi on tuolla mamselli Pekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu".

Yksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa lapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja sammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään ikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen hän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:

"Miksi kaipaa Ihmis lapsi miksi kaipaa ystävän miksi ei vihdy Ihmis lapsi miksi ei vihdy yksinän.

Siksi kaipa Ihmis lapsi siksi kaipa ystävän: kun on luotu Ihmis lapsi kuin on luotu lempimän".

Monet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan kiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos tunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana kapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:

"Voi jos sais jo tästä kulkian elämästä laata ettei aina tarttis täsä autiotuvan pritsillä maata".

Mutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan alistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:

"Kulkia poika huikeissaan näkee myötä ja vasta maata ajatella tuulella tyventä ei kulkia poika saata".

Näin kaukaisen tunturituvan vieraat tulevat ja menevät, toiset huolissaan ja vaivojansa valitellen, toiset vain nauraen, leikkiä laskien ja lauleskellen. Sillä sama tapa on ylhäällä tunturien mailla kuin alhaalla isossa maailmassakin. Toiset lähtiessään paukauttavat tyytymättöminä tuvan oven kiinni, kiroilevat hyvästiksi ja iskevät seinään: "Hyvästi nyt hiton mägitupa en ole vain huomena täsä se on ensimäine ja viminen". Mutta toiset taas eroavat hyvässä sovinnossa pirtistä ja pirtinhaltiasta saaden mukaansa haltian matkasuosion. Elli Maarit Nuorgamkin piirtää ihastuneena Petsikkotuvan ovipieleen: "Hyvästi Nyt Kaunis Talo".

Niinkuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet aution erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden kulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie, pitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja taas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä kävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin mennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties hyvinkin monen tuvasta lähtijän ajatuksen:

"Edesmenneet jättävät terveisiä peräs tuleville".

Järvikansaa.

Inarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen maa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain reunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä mahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen ulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillekin pikku järvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin, Joensuunselät, Ukonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmivuonot jo saattavat käydä suurjärvistä. Rannatonta ilmanäärta kohden Inari saattaa soudattaa tuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä, ja taas vuorostaan ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita "nuoria" pitkin selältä toiselle. Pieniksi jäävät tämän valtaveden rinnalla Inarin muut isot ulapat, Paadar- ja Muddusjäyritkin länsipuolen tunturien lähiseuduilla sekä Iijärvi pohjoisissa erämaissa, puhumattakaan vähän pienemmistä vesistä, Hammas- ja Syysjärvistä, Peldo-, Säyts-, Paudi- ja Njaammijäyreistä ynnä monista muista. Avarat ovat Inarin aapamaatkin. Monet järviseutujen jängät ajautuvat komeina tunturista tunturiin vain kurotellen kättä toisilleen petäjäisten karimaiden ja koivikkosaarekkeiden lomitse, rakennellen kaikkein mieluisimpia kesämaita kenokaulaisten kurkien kahlata ja luikkailla sekä reheviä rantapuolia lappalaisen viikatteineen liikkua. Toimeentulostaan ja arvostaan arka synkkäluontoinen kuusi ei enää viihdy näillä mailla, vaan pysähtyy jo Ivalon lantalaisrannoille. Mutta vähemmän ylpeä petäjä kyllä saa riittävän elatuksen ja pystyttää suuren seurakunnan vielä Syysjärven rantamaille, jopa kokoaa joukkonsa kaukaiselle Puksaljäyrillekin, muutamien rohkeimpien ponnistellessa ylös aina Utsjoen suulle asti sekä seikkaillessa kevein kengin kauas vetelien jänkien navoille.

Täällä kuusimetsien takana, petäjien ja koivujen kasvinkumppaleina, elää Inarin lappalainen. Monilukuisten järviensä ja jänkiensä vaiheilla tämä järvikansa asuu ja hyvin viihtyy, vieläpä pitää maatansa kaikkein kauneimpana ja parhaimpana maailmassa, ainakin Utsjoen, Reisivuonon, Koltan ja Lannanmaan rinnalla. "Kauniimpi paljon on Inari… ja puoremus", järvilappalainen ylistää asuinmaataan, "koska täällä ei ole vuoria eikä korkeita maita… suuria jänkiä vain isojen ja kalaisten järvien ympärillä".

Jo ikivanhoista ajoista ovat inarilaiset, Suomen muinaisten lappalaisten lapintavoissa säilynyt jälkijoukko, eläneet erämaassaan. Toistakymmentä sukua kierteli kiveliöitä siihen aikaan, kun heistä ruvettiin pitämään pykällyskirjaa, ja toistakymmentä vanhaa sukua asustaa samoilla järvikentillä vieläkin. Suurimpana sukuna, sadankolmenkymmenen sielun voimana, vallitsee vanha Valle, joka ennen eleli etupäässä Patsjoen puolessa. Miltei yhtä suurena ja vanhana, yli satalukuisena, asuu Aikiokin, joka piti majaansa Inarinmaan keskivaiheilla, mutta on jo nostanut vankkaa polvea ulkopuolelle Inariakin, Utsjoen varsille, Varenginvuonolle, Kaarasjoelle ja kaukaiselle Puolmakjäyrillekin. Lähes satasieluinen on Patsjoen puolia kansoittanut Sarren suku, ja keskimaita hallinnut Saijets on saanut maailmaan kahdeksisenkymmentä inarilaista. Vahva ja vanha on Morottajan seitsenkymmeninen pesue, joka on raapinut parhaastaan Patsjoen seutuja ynnä Ivalon suupuolen maita sekä antanut alun lantalaistuneille Akujärville, Kiviniemille ja Huhtamelloille, joita lienee yhtä iso pahna kuin vanhaa pääsukuakin. Seitsemääkymmentä lähentelee Mattustenkin joukkokunta, joka asustaa parhaastaan Paadarjäyrin seuduilla. Paljon on Paadareitakin, lähes kuusikymmeninen kansa, vaikka he näyttävät polveutuvan Aikioista, jotka entisaikaan asettuivat kalamiehiksi Paadarjäyrille, sekä taas puolestaan joutuessaan lantalaisten kanssa sekauksiin muuttuivat Mannermaiksikin. Vanha Kuuva on saanut nimiinsä vain kolmisenkymmentä lapineläjää, eikä itäpuolen mailla liikkunut Paltto ole ennättänyt kolmeenkaankymmeneen inarilaiseen, mutta on sensijaan toimittanut ison joukon jälkeläisiä Utsjoen Tenolle. Mutta Mustan pahnasta on päässyt vain parikymmentä eläjää, ja pohjoisia erämaita raatavan Mujon kietkamessa kiikuteltuja seurakuntalaisia on pystyssä ainoastaan puolitoistakymmentä.

Seitsemänsadan vaiheilla on tämän järvikansan koko nykyinen pääluku. Mutta parisataa vuotta takaperin asui Inarin järvikentillä vain viitisenkymmentä kotakuntaa käsittäen puolikolmatta sataa kalansyöjää. Silloin — vv. 1731-1750 kirkonkirjan mukaan — kierteli Inarin erämaita Valleja jo kuusitoista perhettä, Aikioita seitsemän kotakuntaa, Saijetseja viisi ja Morottajia neljä joukkuetta, Kuuvaa ja Mattusta kolme kotaa sekä Palttoa ja Mujoa kaksi savua. Mustaa ei silloin vielä ollut mukana, ei myöskään Sarrea eikä Paadaria. [Musta ja Paadar esiintyvät ensi kerran kirkonkirjoissa 1751-1765. Sarre vasta myöhemmin.] Mutta sen sijaan oli joukossa vanha Paukuni-Jouni perillisineen ynnä Uddaisin Yrjänä ison joukkonsa kanssa sekä pari kotaa vanhaa Sauvan sukua. Näistä kyllä Taukurn joutui aikaisin Ruijan puolelle, ja sinne Uddais-Yrjänänkin pojanpojat 1800:n vaiheilla sukeusivat. Sauvan Sammel-Andaraksen pojat, Piettar ja Jussa, siirtyivät Utsjoelle, edellinen asettuen Mierasjärvelle kotamieheksi, jälkimmäinen lasketellen alas Nuorgamiin, jossa nai Norganin Mikkelin Biritin, nousi seksmanniksikin ja mainittiin vanhana "Kontti-Hannuksi", koska halvauksen saaneena liikkui konttaamalla.

Mutta hyvin kaukaisina kirjattomina aikoina oli Inarin järvi-kansaa ollut vielä vähemmän. Vanhan Paltto-Sammelin tutkimusten ja muistelusten mukaan oli Inarin saarilla ja erämaissa asustanut muinaiseen aikaan vain joitakin kymmeniä metsäläisiä, joista muu maailma ei tietänyt mitään. Omia olojaan olivat inarilaiset eläneet, tulenkin tehneet vain kahta kuivaa koivukalikkaa vastakkain hiomalla ja ruukaltaneet pakoon kuin metsänelukat, kun heidät oli sattumalta löydetty. He olivatkin olleet tavattomia juoksemaan, koska olivat syöneet vain peuran ja linnun lihaa sekä kalaa, eivätkä ensinkään olleet harjaantuneet suolaan. Sillä se ihmissuku, joka ei syö suolaa, on paljon keveämpää kuin suolaan harjaantunut. Vain talvella paksun lumen aikana oli inarilaiset voitu ajaa kiinni sekä kastaa kristinuskoon, ja sitten oli heille annettu suolaakin. Mutta kun metsäläiset olivat keittäneet jousella ammuttua viljaansa, he olivat paiskanneet lihakattilaansa erinomaisiksi kiitettyjä suoloja kauhallisen jokaista syöjää kohden ja saaneet väkevän keiton. Kiireesti olivat vastakristityt lennättäneet suolan takaisin antajilleen, että "i lee puerre…" ei ole hyvää.

Eri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin muu lapinsuku. Sen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi ja varsinkin Tunturi-Lappi sekä Utsjoki. Kolttain rajanaapurina inarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan ovat ennen asustelleet monilla inarilaisten nykyisillä olinsijoilla kalaa pyytäen, yksin talvellakin verkoilla jään alta juomustaen, ja jättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien saariin ja rantamille. Joku inarilainen taas on puolestaan ajautunut Koltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa samaa sukujuurta. Ja kaikki kyllä tietävät koltan puolestaan olevan itse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä vieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa ryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä kolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen luita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta lihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun ja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.

Inarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. Senkin tietää koko Lappi. "Se on sellaista kuin se alussa on ollut, kun siellä saarissa ovat asuneet ja puhuneet", utsjokelainenkin on Paltto-Sammelin mukaan tutkinut. Ja niin onkin, Inarinkieli on ikivanhan suomeniapin rikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisenä ja taipuisana kuin linnun liverrys — samoin kuin itse inarilainenkin on liikkeissään sävyisä ja hillitty. Yksin kotoiset kirosanansakin inarilainen suhauttaa pehmeästi ja sievästi. "Puallu-njunni!" hän saattaa suutahtaessaan noitaista, ja se merkitsee samaa kuin nappinenä, paholainen, tahi hän manaa: "Tuonne-rokke!" vainaja-raukka, taikka suhahtaa: "Tshuajatsh!" varjo, kuvajainen. Voi hän manata vieläkin vaatimattomamman asian kautta, niinkuin "Tshote-piddä!" takinkappale, vieläpä saattaa joskus kuulla vanhan muorin vannovan: "Vuoi, miessi-rokki, fiermi ko lie tshurrum". [Voi vasaraukka, vasanraato, verkko kun on sotkeutunut.] Vain ankarammin paatuessaan inarilainen voi kirota lannanmaan tapaan: "berkkula — berk-rokoo" tahi voivotella: "Vuoi Anarish birru, kullaa munji!" [Voi Inarin piru, kuule minua.]

Mutta muu Lappi ei pidä inarilaisen kielestä eikä puheenparresta. Kaikki naapurit sitä vain halveksivat. Koko Lappi tietää kyllä, että silloin kuin Baabelissa kielet sekoitettiin, sekaantui lappalaistenkin kieli, mutta "inarinkieli meni niin sekaisin, ettei selvene ennenkuin tuomiopäivänä". Tenolaisenkin täytyy todeta, että "inarinkiili on huonu lappi… Se on niin kuin russankiili… mii emmen ummarra". Niinpä inarilainen sanoo, että hän "saarnuu" silloin kun hän puhuu, mutta tenolainen taas "haarlaa", ja kun järvikansa sanoo saarnuvansa "sudnista" tarkoittaen hiekkaa, Tenon asukas haarlaa "sandusta". Järvillään Inarin kalamies soutelee "käärbasilla", kun taas tenolainen istuu onkineen "vanasissa", ja kumppalina on Inarin ukolla "kueimin", kun tunturimiehellä on "skihpar". Länsipuolen inarilaisen kanssa Tenon mies jotakuinkin pysyy asiassa, mutta "toisen puolen", Patsjoen seudun lappalaisen puhe jo menee käsityskyvyn ylitse. Tenojokelainen ei ennätä kuulla, mitä Patsjoen puolelainen puhuu, "kun sen kieli on kuin maahiaisen kieli… se puhisee vain kuin manalainen… puhe menee kuin koski, elikkä Porsangarin kieli… po-po-po-po-po…" Nauraa utsjokelainen ja tunturilappi vain inarilaisen palvelustyttönsä merkilliselle saarnumiselle ja surkuttelee hänen taitamattomuuttaan.

Köyhiksikin isoisemmat naapurit Inarin järvikansaa halveksien sanovat. "Vieläpä ne… Mitäpä kun inarilainen", Teno ja tunturilappi helposti naurahtaa. Tshorgashnjargankin entinen noita vanhassa, kautta Lapin tunnetussa, eri seutujen lappalaisia pilkkaavassa joiussaan sanoo inarilaisia "Anarash kaitshiijuöligeiksi", Inarin keiturikoiviksi. Eivätkä vähäväkiset järviensoutajat suinkaan mitään maannapoja olekaan, eivätkä suuria tunturien isäntiä. Järviensä rannoilla inarilaiset ovat iänkaiken asuneet, kesänsä isolla Inarilla tahi muulla suurjärvellä, talvensa taas syrjempänä suojaisessa metsässä pikku järven tai jokipahasen äärellä.

Turvekodassa entinen inarilainen yletaikojaan asui. Se oli paljaalle maalle, kolmi-, nelikertaisen hirsisalvoksen varaan tahi vain hirsisalvoksettakin istutettu matala metsäläismaja. Käyrät puunrungot sekä niihin isketyt poikkirungot kannattivat seinä- ja kattopuita, peittona oli turvetta ja turpeen painona muutamia rankoja ja riukuja. Lattia oli ladottu koivunrisuista ja jaettu puunrungoilla eri osastoihin turvetalon isäntäväkeä, lapsia ja muuta perhettä sekä kotakalustoa varten. Mutta keskellä oli kodan paras paikka, kivillä varattu tulisija, josta lämmin lähti ja saatiin rasvainen höyryävä kalakeitto. Ja savu kohosi kattoräppänän kautta ylös taivaalle yhtä iloisesti ja sievästi kuin rikkaan tunturilaisenkin asunnosta tahi ylpeän lantalaisen hirsipirtin kivisestä piisistä.

Mutta vanha turvekota on jo aikoja sitten vaihtunut hirsistä salvetuksi pirtiksi. Köyhimmälläkin järveläisellä on jo hirsikömmänänsä, eikä turvekota enää jaksa lämmittää ketään talvipakkasella. Vain joku vanha pyyntiukko kaukaisella kalaretkellään saattaa kesäiset viikkonsa ajelehtia entiseen tapaansa risupermannolla kotatulen ääressä, ja jonkun lapintalon pihamaalla vielä vanha lautakattoinen hökkeli hoitaa keittokodan ammattia.

Jo satakunta vuotta ovat aikaisimmat lantalaisilta opitut hirsipirtit savunneet Inarin lappalaismailla. Vain neliseinäisinä matalina metsänmökkeinä nämä lapintupien esikoiset kyhjöttivät. Korkeutta saattoi olla kattoharjaan ainoastaan vähän kolmatta metriä, räystääseen seitsemän, kahdeksan hirsikertaa, ja katto oli kodan tapaan vain yksinkertainen, laudoista ja turpeista ladottu, lattia rakennettu koivunrisuista tai pahaisista puunrungoista. Ovikin oli pieni ja matala, metrin korkuinen kota-aukko, josta piskuinen peskiukkokin sai kyyristyen kömpiä. Ikkunatkin olivat hyvin pienet, pielipuuttomat, ovipielessä maakivistä koottu avonainen, avopiippuinen lapintakka, ja peränurkassa seinään isketty lintukotolaisen sänky. Mutta iänikuisesta kotakansasta oli tällainenkin hirsimaja jo kuin suurtalo ja pikku pirtin pikkuinen äijä kuin aikatalon isäntä. Ja tavallisesti olikin pirtti-isännäksi noussut ukko muutenkin muita verrempi: joku kirkonisäntä, lukkari tai katekeetta tahi lautamies. Mutta silti pirtin iso isäntä ei elänyt juuri komeammin kuin kotanaapurinsa. Lampaatkin joskus saattoivat talvella ottaa osaa kanssa-asumiseen, niin että kiiltävät silmät vain pimeässä killistelivät sängyn alta.

Neliseinäinen pikku pirtti on vieläkin monen rantalaisen kotina, ja moni taas on koonnut talonsa parista pöksästä asettaen ne vain vastakkain, niin että väliköstä pääsee toiseen ja toiseen pirttiin, joskus vierekkäinkin, ovet samalle suunnalle. Mutta monen pirtti on kohonnut korkeammaksi, levittänyt lattiansa ja avartanut ikkunansa, vaatinut välikatonkin. Parhaat ovat saaneet pienen porstuankin ja pikkuisen porstuakamarin, jopa lapintakan sijalle lantalaisen leivinuunin keittoliesineen. Ja penkit kiertävät seinäin viertä aivan kuin lannanpirtissä, on seinähyllyjä ja vaatenauloja, lattialla raheja, jakkaroita ja joku tuolikin sekä katon alla orsia. Entisestä kotalapista ei ensi hetkellä huomaa muuta muistoa kuin pirttikansan oudon kielen ja yhtä oudon puvun.

Mutta on vielä paljon vanhaa lappia. Isiltä peritty, jo kotapäivinä perustettu lapinkenttä on kyllä laajentunut sieväksi niittynunnikoksi ja saanut monien rakennustensa joukkoon pienen, matalan ja pimeän navetankin latopahasineen. Mutta pihamaalla tönöttää kuin ylpeänä kansallismerkkinä pystyinen musta seiväskota, liemus-koatte, keittosuojana, ellei siinä ole vieläkin vanhempana perintönä vain suojaton paljas tulisija liesikivineen ja keittovipuineen. Ja ikivanhat, petäjänkuorilevyillä katetut pikku aitat pikkuruikkuisine konttausovineen seisovat yhä edelleenkin neljin jaloin kentän reunapuolessa, rantavierellä on isien rakentama kahdella tai neljällä patsaalla lepäävä arttu-kadus, ja vastaisella laidalla metsän reunassa kohoaa moniorsinen saldeluövvi, siltalava, kymmenien vartain tuettuna ja seivästettynä. On metsän laidassa vielä vanha lammaskettakin, sautsa-puore, kodan malliin rakennettu turvemökki tahi pieni turpeilla katettu hirsihökkeli. Rannassa on entiseen tapaansa veneet, verkot ja nuottaulut sekä rannassa että pitkin kenttää pystyyn kuivaneita oksikkaita petäjänrunkoja kalanpääkiestojen, verkkojen, köysien, vaatteiden ja kenkien kesäisinä kuivaustelineinä. Aittojen alla on vielä Lapin ajopelejä, ahkioita ja poronlänkiä tahi ajelehtii niitä kentällä. Vanhalappi elää vielä entisellä kotamaallaan.

Entisinä kotapäivinään inarilaiset kiertelivät järviseutuja, asuen milloin missäkin, kukin omilla perityillä pyyntimaillaan, samoin kuin vielä nytkin Petsamon ja Kuolan-Lapin koltat. Niinpä entinen Mattuksen Junnas-ukko asui kesäpuolen Paadarjäyrillä Junnaksen kentällä, muuttaen syksyllä Keptujoelle ja talvella taas ylemmäksi pienen metsäjärven rannalle. Hannu Mattus eleli talvensa Vaskojoen mutkassa, Tirrossa, mutta muutti juhannuksen tienoissa kesäkaudeksi Muddusjäyrin salmelle. Paadarin vanha Jussa-vaari sekä hänen isänsä, "Utshavielja", asustelivat kesällä Paadarjäyrillä, Lusmaniemen kodassa, ja talveksi vetivät väkensä Kotkajärven metsäkulmalle. Samalla Lusmaniemellä oli kesäkenttä myöskin Sammun-Heikillä — Mattuksella — sekä Iisakin-Andaraksella — Morottajalla —, mutta talveksi Heikki meni Vaskojoen suuhun ja Andaras Lemmetsuuhun. Vanha Sammel Mattus taas asui kesällä Ahkioniemessä, syksyllä Junnussa, talvella Illesjoen metsässä ja keväällä Honkalahdessa. Entinen Sarre-ukko, Väri-Matin isävaari, vietti kesää Paltossa, syksyä Akonsaaressa, talvea Akonvaaran mökillä, ja keväällä ukko oleskeli kesää odotellen Akonlahdella. Samoin myöskin Inarin takaiset erämaan eläjät ja Patsjoen puolen lappalaiset kiertelivät metsiään, toiset kaksin verroin, toiset kolmin ja neljin kiertokerroin. Sulkushjäyrin Sarre-äijä pysytteli isohkolla järvellään kesäkalan pyynnissä, mutta talvet möyri metsäkömmänässä Kivijärvenlompolon vierillä. Vuoskujäyrin Morottaja muutti talveksi Kodojäyrille, ja Mujon Andaras-äijä asusteli talvikauden Paksunmaan metsissä mennen kesäkalan mieliteoissaan Säytsjäyrin rannalle. Mutta entinen "Pittus-Maaret", pahankurinen ämmä, karjan kähveltelijä ja naapurien lampaiden kivittäjä, muutteli asuinpaikkaansa alinomaa, rähjäten milloin missäkin järvenrannalla tahi tunturissa, niin että "Pittus-Maaretin kotasijoja" on ympäri erämaita ja Kaamasjoessa on vielä "Pittus-Maaretin koskikin".

Lapin iänikuinen eränkiertäjäveri ja vanha vatsa panivat kotakunnat näin muuttelehtimaan ja etsimään evästään toisesta ja toisesta järvestä, ja ankaran talven ajaksi oli aina sopivin asettua suojaiseen metsäseutuun. Oli paljon helpompaa siirtyä koko syöjäjoukon kanssa kalajärven rannalle ja oleskella siellä kylläisenä kuin neljänneksittäin, penikulma-määrinkin kanniskella raskaita kalasaaliita moniin nälkäisiin suihin. Saattoipa lapinäijä, sattumalta löydettyään hyvän kalapaikan, saatella koko perhekuntansa sen äärelle muutamiksi kesäpäiviksi herkuttelemaan. Ja siellä voitiin hyvin. Kelleteltiin vain rannalla päiväpaisteessa tahi tilapäisessä havumajassa ja syötiin rasvaista siikaa, niin paljon kuin vatsa veti. David Högmankin, vanha tunturimies, näin kerran marssitti väkensä metsän halki Iijärven luusuan kylläisille kala-apajille.

Muinaisten ukkojen lapinkenttä kasvatti vain ruohoa, jota lampaat kesällä saivat näperrellä. Silloisilla kotakunnilla olikin toisinaan parikymmentäkin sautsa-puoren asukasta, joita emännät milloin lypsivät saadakseen makeita pikku juustoja, milloin taas keritsivät valmistaakseen vahvoja koreita vanttuita ja kestäviä sarkoja, ja lopuksi, lihan himoaan tyydyttääkseen, käsittelivät suurpuukolla. Mutta lehmiä ei entisillä emännillä ollut. Noin 60 vuotta takaperin oli Inarissa vain neljä, viisi lehmälappia: Hoikkaniemen Piettar Paadar, Musta-Yrjänä ja Nuorran Saijets-ukko Inarin eteläpuolella, Heikki Aikio Kaamaksessa ja Mattuksen Sammel-ukko Suolujäyrin Jurmussa. Vain lehmä, pari oli kullakin. Kentältä niitettiin niille talvielatusta, kalvettiin metsäjänkiä ja karhottiin jäkälää kankailta. Vähitellen kyllä muutkin kalanpyytäjät opastuivat hoitamaan lehmää, niin että viimein miltei joka mökissä oli matala navetta ja navetassa maitomuori, toisissa kolme, neljä, parhaissa viisi, kuusikin. Silloin jo täytyi raivata niittyjä matalille jokivarsille ja järvien rannoille, rakennella niityille heinäpieleksiä ja kotikentille korkeita siltalavoja. Mutta saatiin maitoa kotiväelle, saatiin joskus juustoakin, ja voita riitti vähän ruijalaisellekin, jopa lehmännahasta tuli parkittuna kesäksi kestäviä vuotakenkiä.

Entinen kotakenttä ei tuottanut isännälleen jumalanviljaa, ei edes perunan-pyöreää.

Vasta 60-70 vuotta sitten peruna rupesi saamaan olinsijaa lapinkentässäkin. [Inarin kappalainen J.W. Durchman on 1839 kirjoittanut kirkonkirjan kanteen m.m.: "Kyrössä ei ohrankylvöä kuin kolmessa talossa. Halla ei pannut, potakat menestyvät".] Hoikkaniemen äijän hoivissa oli Ulkuniemen 70-vuotias ukko pikku poikasena nähnyt pienen pienen tuherruksen kasvattamassa perunanvartta, ja Säytsjäyrin kahdeksattakymmentään käyvä Sammel Mujo toisellakymmenellään näki ensimmäiset perunat Veskonniemen Iisakin kentässä sekä pian taas Aatami Tepsellin pellossa Kaamaksessa. Mutta hiljalleen peruna lisääntyi lapinjärvien rantamullassa, vaikka halla monesti teki vastakynttä ja korjasi koko kylvön. Helposti se oli korjattukin. Sillä useimmat perunamaat olivat vain pieniä, muutama-sylisiä aitauksia navetan tahi pirtin takana. Vain joku toimekkaampi ukko saattoi peittää kenttäänsä kymmenkunta leiviskää. Suomalaista valkeaa perunaa viljeltiin ensi aikoina, mutta sitten nimismies Nordling toi amerikkalaisen punaperunan, ja sitä on nyt meikein jokaisella. — Ohraa ei järveläinen juuri ole yrittänyt viljellä. Vain Lusmaniemen Piettar Paadar kerran, kymmenkunta vuotta takaperi kylvi perunatilkkunsa laitaan muutaman sylen levyisen kaistan oikeata Lannanmaan viljaa. Se nousi sievästi oraalle, kasvatti pitkätukkaisen tähän, tekipä teränkin, ja Piettarin muori sai ukkonsa siemennyksestä monta hyvää kahvikeittoa.

Vanhaan aikaan järvikansalla ei juuri ollut poroja, vaan se tuli toimeen vain lammastensa ja kalan sekä metsänotusten varassa. Mutta sitten Järveläiset oppivat tunturilaisilta porojen hoitamisen, saaden siitä entisten pyytöjensä lisäksi hyvän elämisen avun ja työmaan. Mitään mahtavia poromiehiä järvirantojen miehistä ei kyllä tullut, eikä tunturilappalaisten kaltaisia alituisia erämaan kiertäjiä, vaan he asuivat edelleenkin kiintonaisissa majoissaan paimentaen niistä käsin poroeloaan vain talviaikoina, mutta laskien laumansa kesäkaudeksi omiin valtoihinsa. Muutamia satoja sarvipäitä oli parhaiten toimeen tulevilla Inarin kalamiehillä. Sammel Mujollakin oli kolmisensataa, Jouni Saijetsilla ja Paulus Vallella parisataa, samoin Jouni ja Oula Paadarillakin. Mutta lukkari Mattuksella Jurmussa oli tuhatkuntainen tokka, ja miltei yhtä iso elo liikkui mahtavan äijän, Junnas Mattuksen hoidoissa. Poroistaan järvikansa sai rasvaisia, lämmittäviä lihakeittoja talvipakkasten aikana, sai lämmittäviä peskejä sekä muita talviparseeleja, sai vielä kauppatavaraa ruijalaisillekin. Ja talvisin tehtiin poroilla parikymmenpenikulmaisia raitoretkiä Jäämeren rannalle Reisivuonoon tai Näätämöön, milloin hakemaan elämisen tarpeita omiksi varoiksi, milloin noutamaan kauppamiesten rahtitavaraa, milloin taas annettiin hyvää kyytiä Lannanmaan herroille, kun he vaelsivat Lapissa virkamatkoillaan tahi muilla asioilla. Viemisinä Jäämerelle inarilaisen ahkiossa oli porontaljoja, -lihoja ja -juustoja, lampaanlihaa sekä riekkoa ja metsoakin, ynnä oravan, kärpän ja muidenkin metsänelukkain nahkoja, ketun, naalin, ahman, hukan ja joskus karhunkin. Väliin ukolla oli ahkiossa jäkäliäkin. Ja paluukuormiin sälytettiin jauhoja, suoloja, tupakkaa, kahvia, sokeria, jopa Jäämeren kalaakin, enimmin saitaa. Kauppoja tehtiin tavaraa tavaraan vaihtamalla, jäkäläahkiostakin voitiin saada 15-20 saitaa.

Entinen inarilainen oli ahkera metsänmieskin. Riekkoja, vähin metsojakin, hän pyyteli ansoilla, kärpille hän viritteli loukkuja, ketuille pystytti käpylautoja, oravia otti ampumalla. Syksyllä ukko kiersi karhun pesäänsä, tehden sen niin salaisin puolin, ettei muistellut asiaa edes kotiväelleen, eikä naisille ensinkään. Sillä silloin olisi kontio saanut asiasta tiedon ja paennut kierroksesta, ennenkuin kiertäjä-ukko olisi ennättänyt käydä tarinoille. Keväällä inarilainen taas hiihtää kalhusi toisen karhun kintereillä, kun se oli talviselta makaukseltaan noussut keväthangille jaloittelemaan. Jotkut kontiot eivät kyllä osanneet olla varuillaan, pahnassaan vain uneksivat kesäntulosta ja joikailivat naapurilleen:

"Katso jo veliseni, nanna nan nan nan naa: Päivä jo vaaroihin paistaa, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa, lintujen laulu jo korviin ottaa, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa, muurahaiset jo puissa juoksevat, nanna nan nan nan naa, akka jo nuottaansa korjailee, nanna nan nan nan naa, ukko jo käpyään käyttelee, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa".

Sitten kesäisten muuttolintujen palattua syntymäseuduilleen alkoi lintujen verottaminen. Käytiin hanhien, joutsenien, sorsien, kuikkien, koskeloiden sekä kaikenlaisten vesilintujen ja kahlaajain kimppuun. Patsjoen puoli ja jokivarsi ahdisteli varsinkin joutsenia ja muita suurlintuja, joiden valtatie Jäämerelle oli viitoitettu Patsjoen kautta. Kesällä taas ryöstettiin lintujen pesiä, keitettiin munia ja herkuteltiin, laitettiinpa kelohongasta pesäpönttöjä pitkin rantoja telkille, sotkille ja koskeloille ja munitettiin niitä viikkomäärin. jopa joskus kaiken lopuksi viritettiin ansa pesäaukolle, niin että kurja pesänemäntä viimein joutui kuristuneena riippumaan kotinsa ovelle. Kaapin-Kaapikin ennen pyhäpäivätkin raatoi, rakenteli pesäuuttuja, viritteli ansoja ja pyyteli hanhia ja sitten antoi saanneistaan kiitokset Herralle, niinkuin vanha joikukin muistelee:

"Kaapin-Kaapi, nannana nannaa, pitkin pyhäpäivää hilloja kokoo, nannana nannaa, pitkin pyhäpäivää hanhia pyytää, nannana nannaa. Papin polven vieressä polvillaan kyköttää, nannana nannaa, hanhisaaliin edestä Jumalaa kiittelee, nannana nannaa, sormet ylös haroittaa, nannana nannaa".

Mutta kaikkein suurinta ja arvokkainta entisäijien eränkäyntiä oli villipeurojen pyynti. Silloin vielä villipeuroja laumoittain liikkui Inarin tunturi- ja vaaramaillakin, tullen Ruijan lumisilta gaissoilta ja taas sinne palaten. Samoin kuin tunturien villit sarvipäät liikkuivat joukoittain, samoin metsien lappalaisetkin liittyivät suuriin seurauksiin ajelemaan metsän toisia kiertolaisia. Suuret piilukkoiset peurapyssyt vain naksuivat ja paukkuivat, kun peskijoukosta lenteli surmanluoteja peurajoukkoon. Monesti lappalaiset rakentelivat pitkiä aitoja, hankaita, yli vaarojen viritellen aidanaukkoihin vahvoja ansoja, ja sitten suurin meluavin parttioin ajoivat peuralaumoja ansoja kohden. Peurojen palkimapaikoille ja rannioille ukot kaivoivat kavalia hautoja, kodde-haudi, joihin taas peuraparat sortuivat. Hautoja saattoi olla kymmenittäin samalla jänkien tahi järvien välisellä kankaalla, ja vieläkin näkee näiden jäännoskuoppia pitkät rivit pitkin kankaita, kymmenen, parikymmentä metriä aina väliä. Peurojen pyyntimaat oli jaettu, niinkuin muutkin pyyntimaat, ukkoja myöten. Niinpä Lusmaniemen Paadar-Jussa, Hammasjärven Jouni Morottaja ja Suolujäyrin vanha Sammel Mattus rakentelivat hankaita ja muutenkin pyydystelivät Korsa-, Appis- ja Viipastunturien mailla. Sulkushjäyrin Sarre-äijän appivaarilla oli peurain pyytömaana Luton ja Suomujoen väliin pistäytyvä laaja Suomuniemi.

Yhteisiä pyyntimaitaan ja pyyntejään varten Lapin peuraukot joskus laativat oikein kirjallisen sopimuksen, jossa tarkoin määriteltiin pyyntiajat ja jota kaikkien piti tarkasti noudattaa. Niinpä Ivalon seutujen lappalaiset yhdessä Kyrön kylän lannanmiesten kanssa kerran kirjoituttivat, puumerkeillään vahvistivat ja vieraillamiehillä todistuttivat seuraavan ankaran paperin:

SOPIMUS

joka koskee villipeurain pyyntiä Ivalon kylässä Inarin Lapissa, on tehty allekirjoittaneiden kesken.

1:ksi. Ei kukaan saa aloittaa pyyntiä syksyllä ennen 22 p. syysk., josta päivästä se saa keskeytymättä jatkua jouluun asti.

2:ksi. Talvipyynti toimitetaan erityisen sopimuksen mukaan, kuitenkin niin, että koko kyläkunta saa siitä tiedon sekä jatkuu 1 p:ään toukok., jolloin se lakkaa vasomisajaksi eli 18 p:ään toukok., josta ajasta se jälleen saa jatkua räkänaikaan asti.

3:ksi. Ei kukaan saa kiellettyinä aikoina tehdä matkoja metsästysmaille muka sitomaan ja asettamaan peuranansoja, jotka kaikki on syksyllä jokaisen asetettava yhtaikaa.

Näin sovituksi todistetaan. Inarissa 28 p. jouluk. 1843.

Michel Jonsson Kyrö Anders Johansson Kyrö Henrik Johansson Kyrö Michel Michelson Kyrö Pehr Samuelsson Saijets Jonas Isaaksson Padar Johan Jonsson Hammasjärvi Matts Henriksson Kyrö Jonas Mattisson Veskoniemi Jon Huhtamella Johan Riesto Anders Jonsson Aikio Pehr Jakobsson Viekonelo Johan Johansson Mudenia

Todistavat:

Henrik Aikio eli Muddusniemi Johan Fredrik Högman

Kirj. Carl Jacob Asp.

Mutta sitten Utsjoen tunturilappalaiset tuhantisine porolaumoineen tunkeutuivat Inarin tunturimaihinkin elämöimään ja tupruttelemaan kotasavujaan kaikkialla. Siitä arat villipeurat pelästyivät ja kaikkosivat Inarin mailta pois Sompion-Lappiin ja Kittilänmaahan sekä Kuollan-Lapin äärettömiin tunturiseutuihin. Ja Inarin järvikansalta loppui peuranpyynti, eikä enää tarvittu peuranpyynti-sopimuksiakaan.

Mutta järvi oli inarilaisen paras pyyntipaikka. Se antoi melkein aina ja ahkerasti, ja suurten järvien hengessä oli kaikkein mokaisin oleskella. Lusmaniemen Paadar-Piettarkin eleli niemennokassaan, sai ja söi tynnyreittäin kalaa ja oli kylläinen, niin että naapuritkin voivat häntä joikailla:

"Na, järvenranta-herra, niin niin niin niin, pukinnahka-roukoin alla nukkuu, oi joi joi jaa jaa, pukinnahka-roukoin alla, ai jai jaa jaa".

Kala olikin entisen inarilaisen kaikki kaikessa, hänen jokapäiväinen leipänsäkin, kun maa ei kasvanut leipäviljaa, eikä metsänpyynti eikä poronhoito tuottanut kylliksi varoja vaihtaa leivänaineita ruijalaiselta. Hyvä ja rasvainen kala kasvoikin inarilaisen järvissä. Ja kasvaa vieläkin. Siikakin on lihavampi ja taurompi kuin Lannanmaan parhaimmisssakaan siika-apajissa. Lappalaisen mielestä sitä vain kannattaakin nimittää kalaksi, kuelliksi, muut kalat ovat mitä mikin. Makeata kuelliaan inarilainen joikaakin:

"Kuelli, kuelli, kuelli ui, nannaa nannaa, nuotanpovessa ui, nannaa nannaa".

Hyvä ja rasvainen on sentään taimenkin, kuovtshas, niin että sitäkin kannattaa joikastaa:

"Na, kuovtshusdets se uipi, järven pohjassa uipi, niin niin niin niin".

Vieläpä harriakin, suavvilia, kelpaa keittää, kuoria rasvaa kauhaan, kastaa siihen kalaa, syöntipalaansa, ja kylläisenä sitten joiata:

"Na, suavvilatsha-go, niin niin niin-go, juroo pohjassa-go, niin niin niin niin-go, uiskentelee piilossa-go, niin niin niin-go".

Mutta laajakitainen hauki, pusko, on vain pusko joiussakin. Syö inarilainen kyllä sitäkin paremman puutteessa ja joikaa:

"Pusko de-go pusko, nanna nannaa, pusko de-go pusko, nanna nannaa".

Nuotta on jo vanhastaan ollut järvikansan parhaita kalanpyydyksiä, ja samoin myöskin kotona kudotut, monilukuiset verkot. Pyyntiaikana inarilainen ahertaa kaiket kesäillat kalajärvellään. Kaksin venekunnin rantakansa hoitelee suurta, lähes satasylistä nuottaa, vetäen apajan toisensa perästä. Ilta kuluu, päivä painuu pohjoiselle, pysyttelee taivaanrannalla uneliaana katsellen hiljaisella järvellä hääriviä ihmisiä, ja sitten jo taas sipaisee verhon silmiltään ruveten uudelle korkealle kierrolleen. Silloin vasta nuottakansakin soutaa rantaan, laittaa pyydyksensä uluille, puhdistaa saaliinsa, panee parhaat pataan, syö ankaran panoksen ja väsyneenä kellahtaa kyljelleen. Kiireimmän heinänteon aikanakin inarilaisen pitää olla kalamies ainakin senverran, että illansuussa käy kotijärvestään vetämässä vereksen kalakeiton maatamenoikseen.

Välitöinä hoidellaan verkkoja järven rantapuolissa. Vanha muorikin saattaa niiden kanssa puuhailla illoin aamuin, laskien ja kokien. Vanha vaari voi taas yksinään hoidella taanneja, rysiään, viritellen niitä pikku jokiin saadakseen taimenta ja harria, sekä keväällä potkien niitä suliin jokisuihin nousuhaukien surmaksi. Talvellakin järvikansa käy kalan kimppuun juomustaen saalista jään alta. Avantoja vain hakataan jäähän, lasketaan verkot, juomukset, järveen ja nostetaan talviruokaa, sillä kala liikkuu ja menee pyydyksiin niinkuin kesälläkin.

Mutta pimeinä syysöinä, kun päivän valo puuttui, entinen lappalainen lähti omine valoineen koskisille virroille ja jokisuvannoille tuohustamaan. Tuli loimotti vain veneen kokassa paarrelissa, kun äijä härssee kädessä vaani pimeää syvyyttä ja porautteli vedeneläjiä niskaan. Lemmetjoki varsinkin antoi yöpyytäjälle paljon haukea ja harria. Entisten ukkojen pyytöjä oli myöskin pahainen muorru-vuogga, katajainen koukku, joka veti mateita. Syyskesällä, kun yöt pimenivät, muorru-vuoggaila ongittiin, samoin talvella avannosta. Pikkuinen siika vain pistettiin koukkuun syötiksi, ja pyydys laskettiin pitkän siiman nokassa järveen yöksi odottamaan pohjassa jurovaa madetta.

Vaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä entiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti tietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa, ennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä jätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista. Sattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä äkkäsi: "Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!" Eikä ollut muuta neuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja sitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja varovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt saalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras sattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko, ettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei ollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä tultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja kaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla piirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän, jos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään uimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät evät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.

Keittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas laittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun suolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa, hartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi. Kalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin puutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin kyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois sekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja rasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen varassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla vanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin, hauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista ladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui isoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes kaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin, kiemortoksiin, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.

Mutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen. Pienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin järveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä painoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät. Samoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt peurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi, ennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli inarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää kuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen, ennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja lapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana seurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin Hornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:

— Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.

Ennen, kun inarilaisella "ei ollut leipää, ei jauhoja, ei pernoita, ei maitoa, ei kahvia, eikä paljon suolaakaan", järvikansa eleli aivan omilla erämaan eväillään: vedenviljalla ja metsänviljalla ja poroelon viljalla. Hyvää metsänviljaa oli petäjäinenkin, jolla monet keitot suurustettiin. Tuoretta petäjänkuorta hienonnettiin kalakeittoon ja saatiin makeaa velliä, peetshimälliä, ja kuivattua petäjänkuorta survottiin sarviteräisellä petkeleellä, norddomoksella, suurimoiksi ja keitettiin suurimoista rasvaiseen kalaliemeen vielä makeampi paksu puuro, vueijepeetshi, rasvapetäjä. Ja kapakalaansa, jota oli tulen loisteessa paistanut mureaksi, lappalainen syödä karskutti keittojen ohella hyvänä ja ravitsevaisena leipänä. Hyvät kyllä olivat järvikansan metsälliset eväät, ja hyvin se jaksoikin, oli punaveristä ja pulleaposkista. Tenolaiset ja muut ylpeät naapurit kyllä moittivat järveläisiä likaisiksi ja keittoasioissaan epäsiisteiksi. Jotkut levittivät sellaistakin juorua, että inarilainen puhdistaa keittokattilansa ainoastaan kerran kolmessa vuodessa, arvellen vain:

— Ei tarvitse puhdistaa… eihän ruoka ruokaa pilaa.

Järvillään inarilainen liikkuu kolmilaitaisella veneellä, käärbasilla, soudellen. Se on omien veneseppien, Musta-Yrjänän, Sammutjäyrin Hannun, Mikko Aikion tahi muidenkin rakentama, toista metriä leveä järvivene, joka äkkijyrkkänä keikauttaa ylpeän keulansa vedestä ylös. Matalan rotomaan sitkasta petäjää on täydenkuun aikana hakattu veneen laitalaudoiksi ja emäpuuksi, petäjän juurikäyristä hankittu keula- ja peräjatkot ja luonnonkäyristä petäjistä tahi petäjän oksista tai juurakoista katsottu kaaret, jotka vielä vanhaan tapaan on petäjäisillä nelikulmaisilla puunauloilla kiilaten isketty laitoihin. Ja vanhat vaarit vetelivät veneeseensä omatekoisen tervan, biegga-bihkan, tuulitervan, jota sopivalla säällä, tuulen puhuessa, oli pienessä pitkäkkäässä maakuopassa, turpeiden ja keskusten välissä korvennettu tervaisista juurakoista. Vuorokauden äijä oli "pihkahautaansa" kytöstänyt ja joikaillut ja saanut muutaman kannun paksua tervaa.

Ennenvanhainen Inarin mies osasi kyllä joiata yhtä hyvin kuin tunturilappalainenkin, vaikka elelikin vain köyhästi ja söi paljon kalaa. Moni mahtaa vieläkin lasketella komeita joikauksia, vaikka nuori väki on jo opastunut muihinkin lauluihin, ja hurskas tenolainen — joka kyllä salaisin puolin itsekin joikaa — kauhistuen nimittää joikauksia ryöttälauluiksi ja pirunvirsiksi sekä joikaamista suruttoman ihmisen pirunpalvelukseksi. "Mitäpä kun inarilainen… mahtaahan se pirunvirsiä", tenolainen halveksii. Mutta inarilainen vain joikaa, kun sen pään ottaa. Tunturien Pikku-Hannuakin hän kuvailee:

"Pikkuu-uu Hannuu-uu, niin niin niin niin, Pikkuu-uu Hannuu-uu, niin niin niin niin".

Ja Pikku-Niilaa:

"Pikku de-go Niila, nin nin nin nii, Pikku de-go Niila nin nin nin nii".

Jounin Kiilasta inarilainen saa joiun:

"Jouni-Niila-sa no, niin niin niin, Jouni-Niila-sa no, nin nin nii".

Suurta metsärosvoa, Menes-Jussaa, joka koko tunturimaailman poroja naaki, tappoi ja nylki ja söi, vanha lukkari ja Musta-Matti, Jussan käräjiltä palatessaan, alkoivat Karvaselän tunturituvalla joikastaa:

"Junna-i nen-gu, niin niin Junna, kaikkein pahinta rosvoa, niin niin niin-gu, Inarin ja Koutokeinon välille-gu palkisenki teki, joo, niin niin niin-gu, Junna-i nen-gu. Rauta-gu oli kaulassa-gu ja suolissa-gu suuri vanne-gu, niin niin Junna".

Kun Yrrin-Heikki komeasti ajeli huuliharppua soitellen, inarilainen katsoi, kummasteli ja rupesi ylpeätä ajomiestä joikaamaan:

"Yrrin-Heikki kun ajeli, niin niin niin niin, etupuolella meni hurraa, niin niin niin, itse Heikki ajoi perässä, ai jai jai jaa".

Mutta kun maisteri Forsman kulki runonkeräysmatkalla Inarin järvikylillä, niin Lusmaniemen Piettar Paadar puristi komean joikauksen, jota hän vieläkin, vuosikymmenien perästä, hyvillään muistelee:

"Na, härra oli Forsman, härra oli nannan nannaa, härra oli nannan nannaa, nappirinta härra, nannaa, saappaissa käveleskeli, nannan nannaa, mustatkengät narisivat, niin niin niin niin. Hammarfeestast oli tullut, nannan nannaa, ja dampskiipillä oli ajanut, niin niin niin niin, härra oli nannan nannaa".

Rikasta kauppasaksaansakin inarilainen uskaltaa ainakin selkäpuolella hiljalleen joikailla:

"Ransu de-go Ransu, niin nin nii, peeri de-go ruhtaid, niin nin nii. Ransu niinku Ransu, aivan niinkun rahoja, niin nin nii".

Mutta kun Lannanmaan mies asettuu Inarin järvimaille rehkimään ja pukee päälleen oudot Lapin parseelit, käyvät ne hänen hoidoissaan pian niin hullunnäköisiksi, että lapinmiestä oikein huvittaa, jopa siksi, että hän joutuu joikaustuulelle. Ja kohta järvikansa saa kuulla laulun lannanmiehestä, joka käyskentelee risaisissa, karvattomissa paltsarajoissa ja lapinkengät länttäisevät jaloissa, niin että pohja sivulla heilahtelee. Joikaus saattaa ukkopahasta muistella:

"Na, Lohilahti-ga joo-o, niin niin niin niin, Lapin-ga lakkikin joo-o, nejjän-gä-tuulenkin joo-o, Lapin-ga vilkkimet joo-o jalan-ga vieressä heiluvat-taa joo-o, Lapin-ga paltsarajat-taa joo-o, päälle-gä vääntää joo-o, pitäishän paltsarajat joo-o, päälle-gä vääntää joo-o".

Tenolaisia

Suuri Teno ajaa halki koko perimmän Lapin laajan tunturimaan. Lähtien Maanselän vedenjakaja-erämaista, Jäämeren ja Lannanmaan vesien rajaseuduilta, se taivaltaa Taka-Lappia neljättäkymmentä penikulmaa, kunnes päätyy suureen Jäämereen. Tunturien päivättömällä puolella, jota vain kesäyön auringon hiljainen punerrus sivelee ja talvisten taivaanvalkeoiden kumma loimu kohtaa, Tenon kaukaisimmat haarat, Skietshem, Njuolas- ja Bauhtajoet sekä monilukuiset muut pienet alkupurot nuorekkaina kuohuvat, kunnes Inari- ja Kaarasjokina yhtyvät valtavaksi Dädnuksi, Tenoksi. Päin pohjoista, kuin entisten noitien taikavirrat, käy jo alkupurojen veto, ja samoin sitten päätenokin miltei koko matkansa pitää pääsuuntanaan ilmojen pimeintä ja ankarinta puolta sekä kylmää Jäämerta. Ja kiire on pitkän erämaan juoksijalla. Sadoin kerroin se kiihtyy nopeaksi nivaksi, kymmenisti hyppelee kohisevana koskena ja pari, kolme kertaa kuohahtaa kiivaaksi äkäpäiseksi könkääksikin: Ala- ja Yläkönkäässä sekä Inarijoen kapeassa köngäskurussa. Äkäisiä mutkia virta heittelee, kahmaisten matkaansa kappaleen pehmeää hiekkatöyrää milloin Suomen rannasta, milloin Norjan maaemästä. Mutta kun joskus rannat kohoutuvat jyrkiksi koviksi kallioiksi, täytyy virran ähistä omassa uomassaan. Korkeat hiekkaiset rantatievat vartioivatkin melkein myötäänsä virran juoksua, useasti työntyen veden vaiheelle. Mutta monesti myöskin lukemattomat paljaslakiset vaarat yhtyvät rantavartioon, ja kerran itse pyhä Ailigastunturikin astuu erämaan vaeltajan vierelle. Nuvvuksessa sen jylhät ja jyrkät korkeudet käyvät kiipeemään heti virran ääreltä, ja Ailigasnjargassa tunturi kuuntelee kosken kuohuja aivan Lasse Pokan asuntokentän tauksilta, samalla kuin vastaista rantaa vallitsee korkea Kualssinjunni. Ihan vieriltä katselee Tenoa toinenkin pyhä tunturi, Utsjoensuun Ailigas, mutta Eliastshohka Veätshagnjargassa työntyy niin tuttavaksi, että kosken kuohut huuhtelevat sen kivisiä perusteita. Miltei pystyinä ponnahtavat Eliaan kalliopahdat kymmenien sylien korkeuteen, jylhinä ja harmaina tunturiväylän vartijoina. Mutta kaukaa kaikkien pienempäinsä takaa katsoo suuri Rastegaissa sekä muut Ruijan gaissat.

Mäntymetsien mailla Teno syntyy, koivuoutain valtamaita se kulkee pisimmät taipaleensa, ja alastomien kalliopahtojen katsoessa se katoaa Ruijanmereen, työntäen tummat saivovetensä Jäämeren suolaisiin vihreäharjäisiin aaltoihin. Ja koko erämaan matkansa se vaeltaa lappalaisten mailla. Tenolaiset asuvat tämän lapinvirran varrella.

Niinkuin Inarin suuret järvet ovat vetäneet äärilleen miltei kaikki inarilaiset ja kasvattaneet heistä rantamailla viihtyvän järvikansan, niin on valtava Tenokin kutsunut varsilleen enimmän osan Utsjoen lappalaisia, opastaen heidät toimekkaiksi jokirantalaisiksi. Jo silloin, kun inarilainen vaatimattomana ja omia aikojaan eleli järviensä piiloissa, utsjokelainen souteli ja aherteli Lapin suurella kulkuväylällä, tullen tuon tuostakin kosketuksiin liikkuvan maailman kanssa. Sillä Tenoa myöten kävi ennen, ja käy vieläkin, koko jokivarren matka sekä kesällä että talvella. Milloin mennään Maddajäyrin kirkkopaikalle, milloin Kaarasjoen suureen kirkonkylään, milloin lasketaan alas Ruijaa ja Jäämerta kohden ja taas takaisin. Se on Norjan puolenkin kulkuväylä. Iso Kaarasjokikin sitä monesti vaeltaa, ja Ruijan posti, tehdessään laajan tunturimaa-mutkan Kaarasjoen kautta Jäämereltä Jäämerelle, laskee ja sauvoo Tenoa aina Puolinakin kirkolle ja Suoppanjargaan asti. Silloin tällöin joku lantalainenkin joutuu vaeltamaan Taka-Lapin vanhaa valtaväylää.

Tenolainen, valtaväylän vanha vartiomies, onkin mielestään jo koko maailman viisas köyhän ja vähäpätöisen järvikansan rinnalla. Tshorgashnjargan noita kyllä pilkkajoiussaan soimasi utsjokelaisia "Otsjohka skoarre-muoddak'eiksi", Utsjoen kinnipeskeiksi, mutta tämä on tapahtunut jo niin vanhaan aikaan, ettei sitä enää kannata muistellakaan. Se oli ainakin jo silloin, "kun utsjokelaiset, vaikka olivatkin kristityitä ihmisiä, olivat vielä niin eksyneitä, etteivät käyttäneet paitaakaan" — enempää kuin muutkaan "eksyneet" lappalaiset. Mutta nyt Utsjoen lappalaiset ovat niinkuin kaikki muutkin kristityt ihmiset, jopa viisaammukset kaikista Taka-Lapin asukkaista, sellaisista kuin Kaarasjoen "ylpeät", Koutokeinon "vorraniibit" [veriveitset], Avjovaaran "gibmipollut" [kiimajoukot] ja Varenginniemen "tshermak kuhkemus ruovgad" [kermakat kauimpaa roukuvat], puhumattakaan Läijisvuonon tihkiturkkisista ja mädänneistä "jaaroista", jotka ovat kaikkein huiluimpia ihmisiä, sekä Porsangerin merilappalaisista, jotka kirkossakin papin parhaillaan toimiessa vain istuvat ja tuhnaavat ja jyrsivät kapakalaa keskustellen: "Juo lek dievdnasin? — Naa, im lek monnom, muhto aikum galle". [Joko olet käynyt Herran Ehtoollisella? — Naa, en ole käynyt, mutta aion kyllä.]

Tenolainen saattaa ylpeillä jo kielestäänkin. Inarilainen, pehmeän kielen sievästi haastaja, sanoo kyllä tenolaisen — ja tunturilappalaisen — puhuvan karkeankovasti ja kolinalla, ja utsjokelainen itsekin tietää, että "meidän kieli on raskas kieli", mutta "me puhumme oikeaa kieltä niinkuin täällä puhutaan", sillä "mii kiela lee dego girjest lee", meidän kieli on niinkuin kirjassa on. Utsjoen puhe on nimittäin hyvin samanlaista kuin lapinkielisissä kirjoissa enimmin käytetty Norjan-Lapin murre, utsjokelaiset "ei muuta kuin venyttävät vähän pitempään vain puhettaan". Jopa tenolainen pitää kieltään parempana darokieltäkin, norjaa, joka hänen mielestään on "keuha kiela". Siinä kun hänen tutkimustensa mukaan "on monta sanaa, jotka sanoo samaa… Ja se on otettu lapista ja suomesta… ja sentähden se on keuha kiela".

Muutenkin Tenon tarpojat ovat erilaista lapinrotua kuin Inarin järvien soutajat. Entiseen aikaan, 1750:n vaiheilla, merkittiin Utsjoen seurakunnan pieneen, muutama-kymmenlehtiseen kirkonkirja-vihkoseen viidettäkymmentä kotakuntaa. Siinä nähdään lukusorkkineen ja ripilläkäynti-merkkeineen enimmäkseen sukunimetöntä joukkoa: Pehrssonia, Påhlssonia, Nilssonia, Jonssonia, Aslakssonia, Klemetssonia, Mårtenssonia, Rasmussonia ja Olofssonia. Mutta on joukossa sentään joku sukunimellinenkin, kuten Guttorm, joka lienee saanut nimensä Guttorm-äijästä — vanhin kirkonkirjan Guttorm on Guttorm ja Pehr Olofssonin isä, 1662 syntynyt Olof Pehrsson Guttorrn. On kirjassa myöskin kuulu vanha lappi, Päiviö (Anders Pehrsson s. 1688), sekä muutamia muita vanhoja lapinsukuja, Inger, Paut, Taita, Paavi, vielä Pieti, Nicki ja Laitikin. Melkein kaikki nämä entiset alkuasukas-suvut vanhoissa nimissään ovat jo Utsjoelta hävinneet, menneet Ruijaan, Kolttaankin ja muualle, tai muuten loppuneet. Mutta Guttormin jälkipahna on vieläkin pystyssä, jopa kaikkein lukuisimpana jokivartelaisten joukossa. Samoin Laidinkin perikunta asuu vielä vanhoja kenttiään levittäen sukupuutaan pitkin Tenoa, jopa Tenon toisellekin rannalle. Laidit kertovatkin esi-isänsä, "Laites-Aanundin", satoja vuosia sitten saapuneen Suomesta Kittilänmaasta tahi jostakin Suomen Laitilasta. Vanhimpana Laiti-ukkona nähdäänkin kirkonkirjoissa Anund Niilanpoika, joka on syntynyt 1688. Mutta hävinneiden sukujen ja nimien tilalle on noussut uusia sukuja, ja entiset nimettömät isänsä-pojat ovat ansainneet ja saaneet sukunimen. Muuan, 1675 syntynyt Pehr Pehrsson, "Pieras-Piera", veisaili kirkossa itselleen ja jälkeläisilleen sukunimen Klockare, Lukkari, jopa niin vahvasti, että Lukkareita elää vieläkin Utsjoella. Veätshagjoen suussa on vanha, 5-6-taloinen Lukkarikylä useine Lukkareineen, ja seurakunnan hiljakkoin kuollut, yli 80-vuotias edelläveisaaja, Jousep Lukkari, oli vanhan Pieras-Pieran ansaitseman nimen ja viran pitäjä. Muuan toinen Pieras-Piera, syntynyt 1713, paukutti Lapin katekeetta-koulumestarina niin voimallisesti, että sai papin kirjoihin Katekeetta-nimen, joka on pysynyt jälkimiehillä aina näihin asti, viidenteen, kuudenteen polveen. Monet nimettömät saivat myöhemmin sukunimen asuinpaikkansa mukaan. Niinpä eräs Outakoskelle asettunut Pieras-Piera, syntynyt 1725, ristittiin Outakoskeksi, kun taas hänen pojastaan, Pieras-Klemmasta, joka siirtyi ylemmäksi Nillukan rantakentälle, syntyi Nillukoita. Mutta toisen pojan, Pieras-Niilan, perillisestä, Karigasjoen seuduille asettuneesta Niilas-Uulasta, kasvei Niittyvuopioiden joukkokunta. Nuorgamin kotamaalla asuva kalalappi sai nimekseen Nuorgan (Norgan, Nuorgam). Toisia sukuja sekä nimiä saapui Inarista, Ruijasta ja Ruotsista. Ruijasta tuli varsinkin poromiehiä, Inarista asteli Aikio, Paltto, Valle, Sauva, Mattus ja Morottajakin, ja Ruotsin-Lapista kerrotaan koituneen vanhan Pokka-ukon, jonka viimeinen jälkimies elää vielä Lasse-Pokkana Ailigasnjargassa. Porsangerista sanotaan jutaneen Vestin, jota vielä tavataan Tenolla, ja samalta Jäämeren vuonolta polveutui lantalaisrotuinen Porsanger-ukkokin, Pieras-Klemma, joka jätti jälkeensä koko pahnan Porsangereita.

Onpa Tenon mailla muutaman papinkin jälkijoukkoa, ja tunturien hengessä on sielunpaimenesta lähtenyt haara, saadessaan yhä ja yhä uutta lapin verta, paisunut monikymmensieluiseksi lapinsuvuksi. Suuri tokka "Heugmanneja" sai alkunsa entisen papin David Högmanin ja Maria Garvolian pojasta, nimismies Högmanista, joka jäi lapineläjäksi. Utsjoen ensimmäisen papin, Anders Hellanderin sukulainen, joku rakennusmestari Anders Abram Hellander, maatui emäntänsä, Sofia Ekengrenin, kanssa kokonaan Lappiin, ja heistä juontuu Tenon Helanderien monipäinen sukukunta. Mutta Holmbergien sukujuurta eivät papin kirjat täysin selvittele. Sen vain, että Nuorganin Mihkelin tytär, Birit, "Mikku-Bigga", joka meni emännäksi Inarista tulleelle Sauvan Andaras-Jussalle, "Kontti-Hannulle", on ensimmäisen Holmbergin äiti, mutta isästä ei ole tietoa. Tämä Johan Vilhelm Holmberg eli sitten Nuorgamissa seksmannina niinkuin isäpuolikin, vieläpä lisäksi porvarina. [Tenolla kerrottu tarina, että Holmbergit olisivat kirkkoherra Stjerncreutzin jälkeläisiä, ei ole tosi. Miggu-Biggan poika, J.W. Holmberg, on syntynyt 1820, ja Stjerncreutz, s. 1809, tuli Utsjoelle papiksi vasta 1845.]

Näin on suuren Tenon satapäisessä kansassa sekä lapin- että lannanverta monikertaan sekaisin seulottuna ja saatuna joka ilmansuunnalta, pappeja, inarilaisia ja tunturilappalaisia myöten.

Mutta monissa paikoissa Tenolla on jo ennen nykyisten eläjien tuloa asunut toista kansaa. Niinpä Lukkarpaikankin törmillä, Valjasjoen lähellä, on useita entisten asujainten kotasijoja. Vanhat ovat muistelleet, että lapinsukua, "selviä lappalaisia", on siinä ennen asustellut, ja "siitä on ainakin kaksisataa vuotta". Sitten vasta "oikea ihmissuku" saapui paikalle, ensinnä joku Jooreppi-äijä, joka asui jonkin aikaa turvekodassa, kunnes muutti Ruijan puolelle, ja sen jälkeen Sammel-ukko, joka rakensi paikalle hirsikömmänän. Tämän hävittyä tuli viimein Guttormin lukkari Oula vallaten koko kentän omiin nimiinsä. Samoja selviä lappalaisia lienee asunut muissakin vanhoissa autiokentissä ja kotasijoissa, mutta muutamista "ei tiijä muut kuin Jumala", minkälainen äijä missäkin kentässä on möyrinyt, ennenkuin se on saanut oikeat eläjänsä. Ei tiedetä, kuka on Laitinkaan kentän laidassa asustellut, mutta kotasijoja siinä vain on. Oli kyllä kerran, kun Laiti-ukko kuokki peltotilkkuansa, outo mies tullut unissa torumaan, että rupesit hänen taloaan hävittämään, ja toisen kerran taas Laitin tyttö oli hilloja poimiessaan nähnyt ruskean, "tervalla kuivatun" ruumisarkun, joka kuitenkin yhtäkkiä oli hävinnyt. Mutta Gaavan talon lähellä olevan Kivikosken vanhan kotasijan entinen eläjä oli kerran valkoisena vaarina tullut Uula Helanderille unissa muistelemaan, että hänen nimensä on Kirkas ja hänet on vainolainen polttanut kotineen kaikkineen. Nuorgamin muinaisilla kotasijoilla kerrotaan vanhaan aikaan asustelleen Vuoinga-Erkin, ja Nuvvuksen tienoilla oli majaillut entinen Stuorra-Jouni, iso ja peloton lapinäijä, joka kerran oli sivakoilla laskea huijauttanut Tsihkagurraa myöten Ailigastunturin harjalta alas Tenolle, niin että suksenjäljet vieläkin näkyvät kurussa. Ankaraa vauhtia Jouni oli luikunut, väliin jalkapuolellakin seisten ja vain keskimyötäleen suuressa luokassa hätääntyen, niin että kalliossa yhäkin tuntuu musta jälki. Ruijan puolelle, Iikkajoelle, sivakka-lappi oli sitten lähtenyt ja kaatanut siellä niin suuren petäjän, että sen rungosta oli tullut talo, oksista suuria sahatukkia, oksain oksista hirsiä, oksain oksain oksista veneen emäpuita ja niiden oksista veneen perä- ja kokkapuita sekä niiden oksista veneen kaaria. Ruijassa sanotaan Jouni-äijän sukua tänäänkin asuvan, ja Ailigasnjargan luona Kualssinjunnin rinteellä kasvaa vielä toinen Stuorra-Jounin suurpetäjä, joka on tyvestä ympäri mitattuna puolikolmatta Lasse Pokan syltä.

Stuorra-Jounit ja Vuoinga-Eerikit ja muut vanhat lapit ovat Tenolta hävinneet, ja uutta lappia on tullut vanhoille kentille. Pitkin koko Tenoa asukkaita onkin aina vähän päästä, alkaen Inarijoen Angelista, jonka sekarotuiset, Enontekiön Peltovuoman sekä Koutokeinon kautta saapuneen Lanton Jussan jälkeläiset, Eirat ja Lantot, mieleltään ja kieleltään lukeutuvat tenolaisiin, vaikka nimi onkin Inarin papin papereissa. Mutta vasta Utsjoen rajalta alkaa oikeiden tenoihmisten valtakunta, ja ensimmäisenä on vastassa muuan vanhan Laiti-suvun jälkimies, vaikka muita Laiteja tavataan vasta alempana, Parssissa, Nuvvuksessa sekä Utsjoen suun alapuolella, Kamnjargassa, missä Laidit askaroivat jo ainakin viidennessä polvessa. Laites-Aanundin pojanpoika, 1756 syntynyt Mahti-Aanund, oli siihen nostanut kotansa ja samalla kentällä oli sitten asunut ja kalastellut Aanundin poika Hans, ja Hansin poika Hans, ja siinä edelleen elävät Hansin pojat Hans ja Uula perillisineen. Mutta vanhan Mahti-Aanundin veljen, Mahti-Sammelin, jälkimiehet menivät ylöskäsin Parssiin ja Nuvvukseen Tenoa kansoittamaan. Ja Laiteja asuu Tenon mailla, Suomen puolella, nykyään neljäkymmentä henkeä. Sitten on kullakin sukukunnalla oma vanha valtapiirinsä. Niinpä Outakoskien jälkeläisten Niittyvuopioiden rantamaa ulottuu Kuoppanivasta Kangasniemen ohitse alas aina Kaarasjoen suun vanhaan Uulas-Uulaan asti ja käsittää heidän väkensä kolmattakymmentä sielua. Helanderien hallussa taas on koko jokiranta Utsjoen suusta ylös Paadukseen saakka, onpa pari ukkoa sauvonut vielä ylemmäksi, Rovasuvantoon ja Iskuraksen äärelle, kansoittaen Suomen rannan lähes 70:llä jäsenellään, lisäksi vielä antaen sukua Norjan puolelle. Yli kolmikymmenlukuisen Lukkari-suvun vanha kotimaa on Lukkarikylä Veätshagnjargassa, ja siitä on joku Lukkari kohonnut ylemmäksikin jokivarrelle, muuan Utsjoen suun seuduille ja muuan aina Piessjoen suulle. Porsangerien pääpaikkana on Akkukoski, josta he ovat saaneet Tenon rannoille puoliväliin neljättäkymmentä isoa ja pientä Porsangeria, ja Guttormeja on pitkin jokivartta Lukkarpaikassa, Nuvvuksessa, Paaduksessa sekä Utsjoen suun alapuolella parissa, kolmessa rantakentässä, aina Ala-Jalvessa asti niin runsaasti, että heidän nimissään on yli 70 sielua. Holmbergejä on vain kolmattakymmentä ja heidän kotiseutunaan ja asuinmaanaan on Suomen pohjoisin kylä, Nuorgam, Puoltoakin kirkonkylän naapuri. Katekeetoilla, kirkonmiehen jälkeläisillä, on asuntona Talvadaksen vanha kirkonpaikka, ja tämännimisiä utsjokelaisia on vain kuusi henkeä. Inarin lähtöiset Paltot, kuusi, seitsemän perhettä, asuvat enimmäkseen köyhinä muukalaisina, nelikymmenlukuisena väkenä muiden joukossa siellä täällä pitkin rantaa Uulas-Uulasta alaskäsin. Ruijalaisen jälkimies, Vest, elää perheineen Rovasuvannossa ja muuan vanhan Norganin jälkeläinen asuu Nuorgamin kylän yläpuolella. Högmanit eivät kuulu tenolaisiin, vaan he elelevät entisillä maillaan Utsjoen "sisällä" Jomppalassa, eikä Maddajäyrin pappilan kirjoissa ole koko vanhan papin pahnaa enempää kuin toistakymmentä ihmistä, koska poromiehiksi muuttuneet Högmanit ovat muuttaneet muualle. Utsjoen latvoilla ja latvavesillä asustaa Inarista tulleiden Alkioidenkin jälkijoukko nelikymmenisenä järvikansana.

Tenon korkeat karut rantatörmät eivät kyllä juuri ole aiotut ihmisten, ei lappalaistenkaan, asuinsijoiksi. Mutta sinne tänne mutkapaikkoihin, rantavaarojen ja luokkien vierille, joki on luonut matalahkoja tasamaita ja kuolpanoita, ja monilukuiset, penikulman, parin kolmen pituiset pienet tunturijoet, jotka iloisesti kohisten laskettelevat jyrkkiä myötäleitään, ovat suupuoleensa rakennelleet ja tasoitelleet kuin vartavastisia asuntokenttiä, jopa muutamat, niinkuin isohko Karigasjoki, luoneet suuren sievän suistomaankin.

Vähään tyytyvä lappalainen on omistellut parhaita rantapaikkoja sekä raajinut niihin asuinsijansa. Ja vähän pyytävälle on annettu paljon: edessä rantatöyrään alla on komea kohiseva koski, vieressä pieni soliseva tunturipuro, ympärillä matalien tunturikoivujen viheriä metsistö ja takana taivaita hipova tunturi, jonka laelta saa katsella koko tenolaisten valtakuntaa sekä Tenon takaista erämaata, missä kymmenet ylpeät gaissat pitävät isännyyttä. Mutta laajojen järviensä ja jänkiensä hengessä asuva inarilainen ei kyllä ihaile tenolaisen tunturimaata. "Se on ruma maa", Inarin ukko saattaa paneskella, "se on joka paikasta yhtä rumaa… ei ole muuta kuin tuntureita… vaaratkin niin jyrkkiä, ettei pääse tuntureihinkaan… Kauniimpi paljon on Inari".

Reppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin entisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään hirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa, joka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan seinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen pirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa kintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia lapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty vesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu harmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit — tenolaiset ovat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan — ovat jo paljon suurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että pirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty lohta, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan pystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen lohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin lämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi kuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan oikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on jo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin, mikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen, mutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on Tenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että saattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin kääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana painunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian huokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa pitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain yksinkertainen jäätynyt lasiruutu.

Uuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut laudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari, oikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin, kolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti Karnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.

Kentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon ulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa ainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja vanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä entisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai ainakin laskeutuneet matalammille jaloille.

Tenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon polttopuuvarasto. Lastukon, muorrarändegis, ääressä, toistensa nojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja, jalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina voidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään saa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää hakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien tunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen ole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen matalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu kyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä koskaan täytä aikapetäjän mittaa.

Teno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä kulkukeino, ja vene, vanas, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo. Harvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään rantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan, pahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas nousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen, joka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus sadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen kalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä Kaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala sekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien, poikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta toiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa hiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu ja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon jäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6; 1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon pohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat kevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin syltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin, huuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan Uulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen taloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt, Norjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan alas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen asukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen ukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet sitten ponnistelevat takaisin.

Veneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean sukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi pujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen pituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm. Kolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on sahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan tervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet rantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita venemestareita on Fredrik Högman, Utsjoen Jomppalan seppä, joka ennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. Erkki Katekeetta Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin Jousep Laiti Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin, entisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta. Ainakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella selässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut tekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä harmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin Utsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain värttinällä, snaldulla, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli vetäisty kokoon.

Moni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan poromieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä poronhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa ja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan poroäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison joukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten omin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat tenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin Niittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla sekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.

Toimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen aikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta viitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg, Mikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen, yhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin porvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja eikä hevosta, ajella julkistivat vain sonnilla — ja monet miehet ajavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta sonnin kaulaan ja ajohihnapari — tai vain yksi hihna — pujotettiin kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta. Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan kenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep Lukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä judoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina Taanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin ukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon, niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.

Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä pororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan yli tunturien Kaarasjoen kautta Porsangeriin Lemminvuonoon tahi vielä etemmäksi Alattioon ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin Tenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla kansanpaljoudella ajettiin Stuorravuodnaan, Isoon vuonoon. Siellä Varenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin entisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille kokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria, Kaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota, Kittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat Ruijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin oli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon Piennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä Äimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula, joka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä Piittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa. Mutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta, kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse yritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen. Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas nulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat koko keinon mustaksi.

Porontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja, verivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä porojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja, metsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja lattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä taas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat, tupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina seinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia kalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan tuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi kotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies vielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen lämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon. Jo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen poroilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän pääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa: "Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin ihmiset". Ja niin sitten olikin.

Hyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti ajelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului pitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:

"… joi joi joi joo, joi joi joi joi joo…"

Ja kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:

"Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo, Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo".

Tahi kuului Koutokeinon "veriveitsien" mainelaulu:

"Naa, Koutokeino, niin niin niin niin, vuoi, te veriveitset, niin niin niin niin".

Sitten kuului joen keinolla joku juorottavan:

"Länsmanni nyt Hiegga, nu nu nu goo, saaminieidain go, lu lu lu goo, kultakoppana on, nu nu nu goo".

Kirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa korkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot alhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle lapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman menosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja tiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat naksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit kajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:

"Oulas-Oula go, lei lei lei lee, lei jo niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee, ja go takka go oli selässä, niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee".

Kauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan joukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli kadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:

"… lei lei lei lee".

Tenomies Kalamiehenä

Kala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta päästä elättää ja kaikkein parhaiten luossa, lohi. Lohta onkin Tenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat ovat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä lohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä mistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä noudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja kohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea ainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus toukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja sitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös nousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä vain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina elokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla. Mutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille talvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas myötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat kyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa, etteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko talveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin sitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin. Sellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, vuorrut, ovat pyydykseen joutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon kostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon kesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä tosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat, tsuentsät, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään ole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.

Mutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin makeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana pakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa lohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko Norjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on parasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa on paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana, sillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko pistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.

Tenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää ja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat paenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen käy ajoverkoillaan, kulkutusverkoillaan, vetämään tuoretta kalaa talvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa. He laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon, jonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta hoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa venettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota soutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan… sitten pysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan kalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten kavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja koskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin parikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän kalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.

Hyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta vielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa soi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin alkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen oli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin siitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen 5. toukokuuta 1833: "Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina, joka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan minä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin toivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin. Silloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden halullisesti tulla Jumalan Templin — Häneldä onnia ja apua anomaan".

Mutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee pystyyn lohipatonsa. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta suupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu niva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän päästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin Norjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus kauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida ja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein ihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin rannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen lappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän kalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein vaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti nähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja ui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän tarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet lohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata tietä ensinkään. Sellainen poikkipato, rastä-puoddu, oli ollut m.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa Jäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä Suomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin, vaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen Maddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli poikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.

Tenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, "joka talolle nimitetty" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin Vuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja siitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija, Ranttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan Hansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin padot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.

Hyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää, samanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa. Palomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja koivunrunkohaarukoita, renkkuk, virtaan — tahi tyynempään veteen ainoastaan yksinäisiä patsaita — vähän matkan päähän toisistaan, joko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen. Renkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän aidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista, koivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän johteen, shuolluh, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin lyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää toistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun joddu-verkon, toisiin parikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että lohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka perä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin että on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa lappalainen sanoo joddu-puodduksi. Mutta koskipaikkoihin tenolainen, varsinkin Inarijoen asukas, istuttaa märti-puoddun, mertapadon, joka on samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon voidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.

Pato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta pyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi patorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa. Sillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen parhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla neljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta toinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla oikein aikamiehinen, yli leiviskäinen stuorra-luossa, suurlohi, koukkuleukainen guatjim tai naaras duövvi, väliin vähäisempi, leiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen luossa-juölgi, lohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen diddi. Hyviä kyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen kyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella vastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea ja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta Uulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen tunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin moni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät saa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot kuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut, "ihet ainuat", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä Jumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja saamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja "tämä kyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu".

Onhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista vesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka kerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli hyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri silloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien parikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin, väliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli alatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät, jotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin korkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä vasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat kuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta peto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt tenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan, vaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten lohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut viisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat kyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt stuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.

Merikäärme ei — ainakaan tiettävästi — vahingoittanut tenolaisten lohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä sitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä asettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät ajat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten Andaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla ja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun Andaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää, niin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin. Mutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa "hiukan" kauemmas keskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet kantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä kylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä tuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: "Eikö nyt jumalanmiehet Suomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä".

Mutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne pyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta kutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois, vetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut, alkaa lohen pyytäminen onkimalla. Silloin koko jokivarren mieskansa on ahkerasti "Tenolla" — tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain Tenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista "tenolla" olemiseksi; Inarijoella olijakin on "tenolla", sillä "vaikka joen nimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on Patsvei-dädnu". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin Tenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla, missä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon vaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin on soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes hetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen, niin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä kalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.

Toiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä ylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle taloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja "tappamaan" lohta. Lukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen, Äimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja Rovakentän Helander, "Ulkomaan Iivari", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä pyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla. Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee jo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle hurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon, virittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa ukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja keittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa roukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä öinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin kolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu käymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa Tenoon. Mutta "Jumala on varjellut" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno ole vielä häntä ottanut.

Jokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän säilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin asti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin seppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin Karnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja muillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä rakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon mies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista hän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan käytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat saattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan kantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät uudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka ei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja harreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee hyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus muassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa varana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.

Mutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas käyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan puolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa yhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin rantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon, Alakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia. Silloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas, kulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla sitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on pyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet valitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta syrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten kullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle kohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: "Emme taida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle".

Mutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta lähtevät yhteiselle goldemille. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt verkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta lähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan alaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan patoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta sitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön salakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten mieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa suvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain olivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt ukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät vetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin taas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras Lukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli myöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto Levojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.

Paljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin entisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, "vaikka ihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein rikastuvat". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa, sillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin. Entisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun juhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat lohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman Hansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on rahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas, Suoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee lohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen. Pyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille täydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan terveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon kulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan lohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa — entisaikaan lohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin. Ainakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta monet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon komeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa punaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko talvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen tilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko kesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.

Tätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin mielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää. Verkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä päivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin, milloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa syksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan. Joskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin huonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi. Guttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon. Ei kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta, mutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla haukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä ikävyyttä.

Eikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen Tenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran lauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui soutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen länsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta onneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika, ja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä tuttu, jopa väärtikin, mutta "laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka tuomari armahtaisikin".

Mutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin, sillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan, eikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin saattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset turvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän ne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että niistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis Luomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman päässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen, Rovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa joskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti selässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven turvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja suolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan turvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne poroilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole voinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä ole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin kala vielä paremmalta.

Mutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä, Guttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin järven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta Teno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.

Utsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele. Veätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään "Utsjoen sisällä asuvaiset" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan ja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan Piettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti pyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori Leppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit järvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan kuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain käyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven valtakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan erämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he vuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin postillaa sekä kirjaa "Sielu ja Jeesus puhuvat", ynnä muita hyviä kirjoja.

Mutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa kalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja elähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin Länsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii ja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, reäskaa, talvikalaksi.

Tunturien viljaa

Vanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui — kuten Inarin järveläinenkin — syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.

Villipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi niiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan aikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja kuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta niitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana rukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri noita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin helmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat jäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat peuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: "Tässä pitää löytymän peuraa vielä pojanpojallekin", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin parvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt ei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty Gallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä. Siellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen nimensä suurelle tunturille.

Paljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja, kärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja ristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen pyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, rievsa-säggillä, johon pani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun, ridän. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt. Vaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa, että lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen kaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen huonoa onnea.

Karhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta ja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki tuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla, repien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista rasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla, ja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen palasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät tulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin vihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä saivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli ruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät saivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen karhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena yönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen pamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan rumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet, vaikka kuinka kauan olisi keitetty.

Mutta rievska-bivdo, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin tunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset ovat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei ainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista kanaa.

Riekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut talvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut merikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä inarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan että "riekun". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin on yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin nousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen tyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee. Toisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se taas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus tuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin että ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.

Kiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla aukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen tunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja etsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien lumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen kovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain tarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla kertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja sitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä. Vain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma outaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta pahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.