SISÄLLYS (continued 2)

Mutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa aina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä koskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille, missä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei se ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa pahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja ilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin ankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta sitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja siipivalkeaisiaan välkytellen.

Talven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa ja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä yhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset katajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen jutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin liittyy pari "pesällistä" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja hyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.

On tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja naalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta saattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen tunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin kulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että maasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää riekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten säälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa ankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan säälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää. Riekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka tohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka ja joutuu useammin surmilleen.

Mutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun lumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko rukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta toiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se virittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain ikivanhoja perintömaita.

Riekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen pajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa tunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja ja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät yönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä ja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla outamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu kiiruna.

Näin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia elämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja. Sillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa. Pitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia, gärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku gärd-uksan, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen — tai messinkilankaisen — giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä se on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä olla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla riekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten valkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi. Lumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään, kiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää tannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä halpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään taitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy toinen… kolmaskin… ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne tänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan suuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut, kerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät makuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä muisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka pienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi on pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä riennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä, samalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita kierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan kupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen pensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen hosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi, kun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto sekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa pieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen ohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.

Monet rantapajukot lappalainen ennättääkin ansoittaa. Jokaisella riekkomiehellä on oma vanha pyytömaansa, jonka isäntänä hän yksin häärii. Eikä toinen pyri hänen pajukkoihinsa, sillä "se on omantunnon laki, joka kieltää". Niinpä Uulas-Uulan Hansin, Niittyvuopion, riekkopensastot ovat Luomusjoen rannalla tunturissa, karigasniemeläisten Karigas- ja Passejokien rannoilla, Veätshagnjargan pyytäjillä Veätshagjoen varsilla, ja niin aina kullakin omalla lähiseudullaan. Puolmakjärveläiset riekostavat järven rantapurojen pajukoissa, ja Mieraslompolon miehet Mierasjärveen laskevan Kuhktsjoen uomassa, Kuorbusoaiven seuduilla, sekä Leppälän Uula, uupumaton erämies, pitää pyytömaanaan talon niittyseutuja Veätshagmukassa. Utsjoen kirkolla ennen turvekodassa asustellut Aapo Helander piti eukkoineen riekkomainaan Seitikkojokien kuruja, viritellen ansojansa ihan pappilan aidan taakse. Inarin parhaat riekkomaat taas ovat Inarijärven takaisilla tunturiseuduilla. Siellä m.m. Iijärven ja Sammutjärven Aikiot rakentelevat pyytöaitojaan.

Parin neljänneksen, penikulmankin mittainen pyytömaa on monella riekkomiehellä hallussaan. Tunturiin, erämaansa vierille, moni on rakentanut vartavastisen turvekodankin, jossa saattaa talvisella eräretkellään asustaa, syksytalvella jo useat kerrat ja taas kevätpuoleen parhaana pyyntiaikana, helmi- ja maaliskuussa, oikein viikoittain. Kodalta käsin sitten hyvin ehtii joka päivä pistäytyä ansoja kokemassa ja korjaamassa saaliin, ennenkuin pedot ja riettalinnut ennättävät niitä kovin raastaa. Sillä nekin, niinkuin pyytömiehet ainakin, käyvät kokemassa saalista, eikä heitä omantunnon laki kiellä koskemasta.

Useat eränkävijät, kuten Veätshagnjargan miehet, nousevat riekkotunturiinsa porolla, heittäen jutonsa pyytöajaksi jäkälää kaivamaan, jotkut, niinkuin Uulas-Uulan Hans, ajavat hevosella — pyytäjillä on tunturissa turpeinen hevostalli — tuoden palatessaan tunturiniityltä heinäkuorman. Hans saattaa elellä erämaassa viisin, kuusin viikoin, aina pyhäaikana ajaen heinäkuorman ja riekkosaaliin kotiin. Mutta monet taas taivaltavat riekkotanhuvilleen sivakoilla hiihtäen. Vetäen perässään leveäjalaksista keveätä kelkkaa, he vievät mennessään viikon eväät sekä tuovat palatessaan viikon saaliit. Lukkarpaikan Jouni kyllä, päästyään kelkka perässä tunturikodalleen, asustaa siellä yhteen menoon kolme, neljä viikkoa, ja Leppälän Uula möyrii Veätshagmukan niittypirtillä yksinään koko talven. Muutamat taas, joiden riekkorannat ovat lähiseuduilla, käyvät vain kotoa käsin kokemassa pajukkojaan. Monet naisetkin siten liikkuvat riekkomiehinä. Vanha, 75-vuotias Aikion muorikin Puolmakjäyrillä hiihtää kahnustelee ansoja viritellen ja kokien. Viime talvenakin, vaikka riekkoja oli jotenkin vaana, muori oli saalistanut toistakymmentä lintua.

Vanhalle muorille, joka vain silloin tällöin joutaa muutamaisen ansan virittämään, on tällainenkin saalis jo kylliksi. Mutta miehinen riekonpyytäjä, joka tosityönään hoitelee ansojansa, tahtoo ja saa toki paljon enemmänkin. Inarin kaamakselaisetkin ja Patsjoen puolen erämiehet, vaikka ovat huonojen riekkomaiden isäntiä, saavat parisataa talvessa, Mieraslompolon miehet pari-, kolmesataa, hyvinä talvina neljä, viisikin. Mutta tenolaiset tuovat tunturistaan tavallisina talvina kolme-, neljäsataa, ja hyvän vuoden tulona hyvät pyytäjät, niinkuin Jouni Guttorm, saavat viisin-, kuusinkinsadoin, jopa Niilas Paltto kahdeksinkin. Oikein ahkerille ja hyväonnisille riekkomiehille annetaan joskus tuhatkin lintua. Uula Aikiokin, Riekko-Uulaksi sanottu, oli aikoinaan Iijärven paras pyytäjä ja sai joskus toistatuhattakin kanaa talvessa. Pyytömiehet eivät kyllä koskaan ilmoita oikein saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot. Uulas-Uulan Hanskaan ei milloinkaan muistele muille, paljonko on mistäkin pajukosta korjannut, sillä "kateus on maailmassa suuri". Monet saattaisivat tulla kateellisiksi ja tehdä pahat. Hans kyllä onkin kaikkein parhaita pyytömiehiä ja saamamiehiä. Vahvasti hän uskoo, että Jumala antaa, kun vain pyytää, mutta se, joka ei viitsi pyytää, saa nälkyä.

Mutta Jumala ei aina anna hyvällekään pyytömiehelle. Riekko ei kyllä lopu maailmasta, vaikka kuinka paljon tahansa sitä tapettaisiinkin. Jumala vain kuljettaa riekot toisina vuosina toisiin maailman osiin, niin että Tenon tunturit tahi Inarin tunturimaat jäävät aivan tyhjiksi. Sillä Jumala antaa riekon lappalaiselle, kun on siihen tyytyväinen, mutta jos Hän tahtoo rangaista tunturiväkeänsä, ottaa Hän "riekun" pois, niin että sitä on hyvin vaana. Voi kesken talvea tulla suuri suvi, ja sitten heti kova pakkanen, joka jäätää pajukot, niin ettei riekko saa ravintoansa. Sillä riekko ei syö jäätynyttä varpua, vaan lähtee sinne, mistä löytää puhtaan varvun, vaikka se olisi kaukanakin. Silloin hyvän pyytäjänkin koko talvinen saalis saattaa supistua kymmenkuntaan kanapahaseen, jopa joskus, niinkuin kerran Lukkarpaikan Jouni Guttormin, yhteen ainoaan.

Sellainen talvi on pyytömiehelle ankara talvi, ja sitä seuraava kesä miltei vielä ankarampi. Sillä tunturien valkoinen suuri sato on monen lapinmiehen sekä talvenniesta että kesän leipä. Ruijanrannoille Alattioon, Porsangeriin, Taanaan, Nyborgiin, Reisivuonoon riekonpyytäjät ajavat saaliinsa, saaden 1:40-1:60 kruunua kappaleesta, saman kiirunasta minkä maariekostakin. Jauhoiksi, ryyneiksi, suoloiksi, kahviksi ja tupakaksi vaihtuvat tenolaisen taivisaaliit. Ahkera riekkomies saakin ei vain talven ruokatarpeita, vaan koko seuraavan kesän varastonkin. Mutta pienet pyytäjät ja porottomat miehet joutuvat myymään saaliinsa kotonaan 1:30-1:40 kruunusta kauppasaksoille, toimellisille jokivarren miehille, jotka, niinkuin Andaras Porsanger, ajelevat taloja myöten ostellen kaikenlaista poro- ja riekkomiesten tuotetta ja kuljettaen niitä voitoikseen Ruijaan.

Tavattomat määrät tunturien kanaa karttuukin Ruijanrannan markkinasiljoille, joille joka suunnalta jutaa lappalaista, ja miltei kaikilla on riekkoa ahkioissaan. Alattionkin markkinoilla oli kerran samana päivänä kaupattu 30,000 riekkoa ja kiirunaa. Samoin muillakin Jäämeren maiden markkinoilla, missä meren ja tunturien kansa liikkuu meren ja tunturien viljaa vaihtaen. Niinkuin siellä aavan meren suurta eloa, turskaa, hyysää ja saitaa, liikutellaan tuhatmäärin, niin myöskin avaran tunturimaan satoa, riekkoa ja kiirunaa, käsitellään kymmenintuhansin. Merien taakse kumpaisetkin suurviljat suurimmaksi osaksi vaeltavat, ja sijaan saadaan mereltä tuotua etelän tavaraa.

Leivätön tunturien Lappikin, jonka karu maa ei jaksa kasvattaa pellonviljaa, saa tunturiviljallaan sitä Ruijan rannoilta kumminkin vaihettaa.

Karjanhoitoa

Jo kauan Tenon kalamies on osannut hoitaa Lannanmaan karjaakin, ensin vähään tyytyvää lammaskatrasta, sitten jo lisäksi vaateliaampia lehmiäkin. Asunnon äärinen rantakenttä on vähitellen muuttunut kauniiksi nurmikentäksi, joka kasvattaa heinää karjalle talven tarpeiksi, — samalla kun se antaa hiukan perunoita talonväelle. Monta suurta ja rehevää asuntomaata on noussut Tenolle, sellaisia komeita raivauksia kuin Niittyvuopion Niila-äijältä peritty viiden veljeksen omistama tasamaa Karigasjoen suistamolla tai Talvadaksen vanhan kirkkopaikan iso nurmikko Nilijoen suulla tai Klemet Laidin komea koivikkoheinikko Nuvvuksessa tai Outakosken kansakoulun seutu, Parssin kenttä, Lukkarpaikka, Uulas-Uulan asuinkylä, Veätshagnjarga, Laidin perintömaa, ja Nuorgam, tahi monet hyvin raajitut kentät Norjan puolella, kuten Iskurasjoensuu, Sirman seutu, Vanasgiedde ja Alleknjarga.

Pienet kyllä ovat lappalaisten heinämaat etelän niittyjen rinnalla, eikä niistä, vaikka lisäksi käydään tunturissakin kalvamassa jänkiä ja jokivarsia, kerätä kovin suuria heinävarastoja. Mutta lapintalon karjakaan ei ole varsin monipäinen. Kolmen, neljän lehmän emäntä on jo hyvän talon emäntä, ja viisi-, kuusilehmäinen talo on jo aikatalo. Hans Laitikin, kaupanmies, on jo aikamies, omistaessaan kolme hevosta ja neljä lehmää, ja entinen Niittyvuopion äijä Karigasniemessä oli suuri rikas ajaessaan kahdella hevosella heiniä kuudelle, seitsemälle lehmälleen. Samanlainen suuräijä on Norjan rannalla nykyinen Iskurasjoen isäntä hevosineen ja kahdeksine lehmineen, vaikka taloon onkin toisinaan lainattava pulli viiden penikulman päästä Inarin Angelista. Lukkarpaikan Jouni Guttormkin on jo isäntäin joukkoa, koska ajaa hevosella ja ruokkii viittä lehmää, kolmea vasikkaa ja neljäätoista lammasta, samoin Talvadaksen Andaras Rasmussen hevosineen, kuusine lehmineen ja neljine nuorukaisineen, niinikään Uula Porsanger hevosineen ja neljine lehmineen. Mutta monet talot ovat tavallisia tenolaisia koteja parine, kolmine lypsävineen ja nuorukaisineen. Toimeen tuleva on jo Paalkatjoen Helanderkin, Iskuras-ukon naapuri, omistaessaan lehmän, kahdeksan lammasta, lohipadon ja tervahaudan, ja elää köyhä Aikiokin, vaikka turvenavetassa ynisee vain yksi lehmä ynnä purruvasikka.

Monella karjaa hoitavallakin lapinmiehellä on lappalaisen luonto, joka ajaa hänet muuttamaan asuinsijaa ainakin kesää ja talvea seuraten. Omalle Tenolleen, mutta vain ylemmäksi, joskus alemmaksi kotikenttäänsä, harvoin syrjään tunturijärvelle tai -joelle, rantalainen on raivannut toisen kotimaan, kesäpaikan, asuntoineen, turvenavettoineen, sautsapuoreineen ja ruohokenttineen. Kesäpaikan asuinmajana on monesti vain matala turvegammi tai pienen pieni pirtti, joka samalla on maitohuoneena. Joskus on pirtin peräpuolen maapermanto peitetty vain koivunrisuilla ja hirrellä erotettu makuualaksi, mutta usein on pirtissä tavalliset lapintuvan laitokset. Läheiset talvinaapurukset ovat useasti asettuneet kesänaapureiksikin, rakentaen kesätalonsa samalle kentälle. Niittyvuopionkin veljesviitosella on Koihkenavven äyräällä pitkä rantamaa, jossa kullakin on oma navettansa, sautsapuorensa ja ruohokenttänsä aitauksineen ja heinähaasioineen, mutta pirttejä on vain pari, kolme sekä muuan turvekota. Entiseen aikaan Tenon ukot joskus soutivat vain Norjan rannalle ja raajivat sinne kesäpaikan, samoin taas tuon puolen miehet asuivat kentän tälle rannalle. Eikä kukaan sanonut mitään. Laidin Hansin Mattikin, Sauvan Piettarin vävy, laittoi kesätalon Norjan puolelle, jopa vanhana muutti sinne talveksikin asumaan, ja pari ukon poikaa jäi kentälle edelleenkin, ruveten viimein Norjan miehiksi. Turvekömmänöissään pojat vieläkin vanhoinapoikina, ikä-äijinä, ypö yksinään isän perinnöllä oleskelevat.

Silloin, kun Lannanmaa viettää suven suurta juhannusjuhlaa, kesä on ennättänyt Tenollekin jo niin toimellisena, että koivu täysissä tosissaan työntää esiin pientä tuoreelta tuoksuvaa pihkalehteä, ja rantanurmikko nostaa viheriää teräänsä, ja puron viertä ilahduttaa ajarassin, rentukan, kullankeltainen kukka, sekä lampaat ja pikku pullit iloisina kirmailevat pitkin kenttää, ja vanha karjakin on hyvillään tuoreesta ruohosta, joka tuoksuu ja maistuu toiselta kuin surkeat talviravinnon jätteet ynnä kankailta nälissään koottu kova kanerva ja kuiva jäkälä. Lunta kyllä komottaa vielä suurissa tuntureissa, ja Tenon varjoisissa rantapoukamissa piilee isoja jääharkkoja, ja päivän painuessa pojoiselle puhaltuu viileä hengähdys yli koko maan. Mutta päivällä, kun aurinko alkaa kiiriä korkeimmilleen, ja tenopirtit aamukahvia keitellen suitsuttavat ensimmäisiä savujaan, laskeutuu heräävän suven suuri tuntu pienen rantakylän vaiheille. Rohkeasti levittää lehti laitaansa, ruoho nostaa varttansa, ajarassi lisää kultakukkiaan, ja kesälinnut tirittävät pensaikossa, västäräkki keikuttaa pyrstöänsä sautsapuoren harjalla, pääskynen korjailee pesäänsä pirtin räystään alla ja leivonenkin jaksaa kohottaa laulunsa taivaan siniin, jopa ensimmäiset sääsketkin, kirsisääsket, hoippuen yrittelevät ensi lentojaan, jotkut koettaen hyräillä suuren kesävirtensä alkusointuja.

Kesän tuleminen kaukaiselle Tenolle onkin kuin suuren herran juhlakulkua. Ryskien ja tohisten talvi lähtee matkaansa, huutaen ja pauhaten Tenokin purkaa jääpeittonsa, ja sitten saapuu viihdytellen ja lepytellen ja iloa tuoden ihana kesä.

Juhannuksen tienoissa ja jo ennen juhannustakin tenolainen muuttaa kesämajalleen. Tavallisesti koko talo lähtee liikkeelle, lampaat, lapset ja purrutkin juoksemassa mukana. Veneellä sauvotaan pienimmät perilliset ja muut tavarat. Sautsat saattavat kyllä jo etukäteen omin päinsä vanhasta lampaanpään muististaan juosta kipittää pitkin rantoja mieluisille kesämailleen, jopa pitkällä matkalla viettää yönsä tien varrella naapurin kesätalossa.

Mutta kun Angelin Andaras Nuorgam muutti pitkän, tiettömän penikulman päähän uudelle kesäpaikalleen Vaskojoelle, hän jo edeltäkäsin selässään kanniskeli sinne kahvit, jauhot, suolat, lihat, makaukset, keittokalut ja muut astiat. Ja sitten muuanna lauantai-iltana perhe lähti koko joukolla astumaan. Pari lehmää kelkutteli edellä, viisivuotias Niila-Andaras ja vasikka sekä neljä lammasta kepsuttelivat niiden perässä, parivuotias Juhan-Aadolf ratsasti säkkiin sidottuna vanhalla sitkeällä Maiju-tädillä, joka samalla hypäten ja huutaen huolehti, että vilkkaat lampaat pysyivät samassa matkassa; sitten asteli isä-Andaras kantaen suurta evässäkkiä, ja joukon viimeisenä oli ketterä Eeva-emäntä, jolla oli selässään komsio nelikuukautisine Uula-Hanseineen. Yötä myöten matkattiin, levähdettiin ja matkattiin, ja perille päästyä oli ensimmäisenä työnä turvekodan rakentaminen.

Kesäpaikallaan tenolainen asustelee syksypuoleen saakka, aina siksi, kunnes talvinen kotikenttä on niitetty ja korjattu. Kalastellen ja karjaa hoitaen eletään kesärannalla, muokataan ja siemennetään pikku naurisaitauskin viljelyksen merkiksi ja silmäniloksi. Naiset hoitavat maitotaloutta, laittaen viilit nousemaan ja pikkuisella kirnulla sylkyttäen sylissään voita. Juustoakin emännät laittavat. Lampaankin juustoa, kun loppukesästä ruvetaan lypsämään lammasta, he tekevät pieniä pyöreitä levysiä, joita kuivaavat vitsaristikon varassa orsilla. Ja lampaanjuusto on melkein yhtä makeata kuin poronjuustokin, mutta lehmän juusto on huonoa, eikä sitä monesti tehdäkään. Välitöikseen naiset suoltavat koreita pauloja ja vöitä, kurovat kenkiä, karttaavat ja kehräävät saranloimia, leikkaavat kenkäheiniä, kurikoivat ja punovat niitä talven tarpeiksi. Mutta kun tulee pyhä passebäivi, niin maataan pitkin pirttiä tai kotamaata koko joukolla ja nukutaan viettäen taivaan Herran sapattia. Vain vanha muori saattaa pyhäpäivästään uhrata hetkisen sen antajallekin, lueskellen Odda-Testamenttia tai Salmagirjiä, ja pikku tytärten ja poikapahasten pyhätyönä on katkismuksen tankkaaminen. Jonkin pienen pirtin ovinurkassa voi kylmän alkukesän päivinä nuhjustella paripäiväinen pullivasikkakin, ja sen virkana on vain pysytellä horjuvilla säärillään, juoda maitoa kauhasta, imeä tarjottua sormea, ynistä ja haileilla silmillään katsella muuta pirttikansaa.

Perttulin aikoina on vanha kotikenttä jo valmiina ottamaan vastaan asukkaitaan. Ja silloin taas tulee maaltamuutto. Karjakansa saapuu talvitalolleen kesän rehevällä ruoholla kyllästettynä sekä pirttiväki kalaruoan kasvattamana ja kesäpäivän paahtamana.

Lantalaisperäisen karjansa tenolainen tavallisesti ristii lantalaisperäisillä nimillä. Niinpä lapinkentällä käydä kelkuttelee Kirjua, Perjua, Kesua, Laukua, Tuorikia, Sunnikia, Kaunikia, Kyllikiä, Muarijaa… Sonni vain häärii Staffanina joukossa, ja joku maitomuori on saanut saamelaiset ristiäiset, tullen Kobbaksi, Kuällaksi, Tshelkuksi, Tshoarvaksi, Tuövletiksi. Mutta vanhastaan hoidetut lampaat on enimmäkseen ristitty lapiksi. Emännän sautsaparvessa saattaa olla pitkävillainen Koiba-sautsa, laiha Rueida-sautsa, harmaa Raanis-sautsa, huppukorvainen Hubba-sautsa ja Piennäs-Ingalta ostettu Piennäs sekä Uula-Hansille nimitetty Uula-Hansin-sautsa.

Hiljaisessa tunturimaassaan tenolainen asuu hyvässä ystävyydessä karjakuntansa kanssa. Vaikka tenotalo kyköttääkin suurväylän varrella, se sentään harvoin saa nähdä muita eläviä olentoja kuin oman kenttänsä pirtti-, navetta- ja puorekansan. Niinpä lapintalon koko elävä väki isännästä nelijalkaiseen purravasikkaan ja pahaiseen karitsaan asti tuntee tavallista enemmän olevansa samaa joukkokuntaa ja saman talon kansaa. Tunturista pitkältä virkamatkalta palattuaan karja käyskentelee pihamaalla pirtin luona nuuskien ikkunoita, portaita ja ovia ja seurustellen ihmiskunnan kanssa. Talonväki puhuttelee ja kohtelee hyvin ystävällisesti navettaväkeä, lampaatkin saavat kepsutella kesäkentällä kaiket päivät, lepäillen väliin pirtin seinustalla vieri vieressä suutaan käyttäen, väliin kelletellen omassa viileässä sautsapuoressaan, joka alituisesti avoimine ovineen kyhjöttää pienessä aitauksessa. Jos kentälle ilmestyy joku vieras kulkija, niin koko talo kerääntyy uteliaana häntä puhuttelemaan, ei vain ihmiskansa, vaan myöskin karjakunta väkäisistä lehmistä aina ketterästi keikkuvia karitsoita myöten. Silloin kun talon isäntä tai emäntä muun väen avustaessa kysellen tutkii tulijaa, saattaa talon lehmämuori tai nuorukainen tahi pikku pulli ottaa hänestä selvää nuuskien reppua ja nuoleskellen kättä. Ja tämä kaikki toimitetaan karjakansankin puolesta mitä herttaisimmassa ystävyydessä. Pieni musta nappulasaparo karitsainenkin voi pian olla niin opas ja luottavainen, että kentällä istuttaessa asettuu vieraan säärtä vasten kellelleen, leväten siinä mustakielistä suutaan sukkelasti naputtaen ja toisinaan pikku saparoaan viipertäen.

Yli kahdeksan kuukautta, syyskuun lopulta kesäkuun alkupuolelle, tenotalon emäntä saa ruokkia karjaansa talvinavetassa. Kenttä- ja jänkäheiniä on sitä varten varattu, jopa jotkut ovat kylväneet ja niittäneet kauraakin. Moni emäntä on pikku viikatteella leikannut järven rantapajukoista "lehtiheiniä", moni taitellut lehteviä koivunoksia, joku yksitellen poiminut rannoilta pieniä makeita vesikortteitakin, ja joka talossa on koottu suuret varastot jäkäliä. Syksyllä, kun muut kesätyöt ovat päättyneet, on toimekas talo voinut panna kasaan kahdeksansataa, tuhannen, pari tuhattakin "limppua" jäkäliä, eli parisataa kutakin lehmää kohden, lisäksi jonkun määrän nuorukaisille ja lampaille. Leiviskän, parinkin painoisiksi pyöreiksi limpuiksi on jäkälät koottu, häärien monta päivää vaarojen vierillä, ahkerimmat keräten syyskuisena päivännäkönä 80-100 limppua, jopa oikein äkäiset nuoret naiset 140:kin.

Näistä kaikista: lehdistä, kortteista, jäkälistä ja lehtiheinistä keitetään navettapadassa karjalle haudetta, lisäksi vielä pannaan keittoon kesällä koottuja kalantotkuja ja kesällä kuivattuja kalanpäitä ynnä talvella Ruijasta tuotuja kuivia turskanpäitä. Varsinkin jäkälistä ja merikalan päistä keitetty moska on navettaväen mieliruokaa, jonka lehmäkin palkitsee runsailla maitomäärillä. Pikkuvasikalle keitettyä koivunlehti- ja kalantotkusoppaa suurustetaan hiukan jauhoillakin, jotta vasikka hyvin hyötyisi, mutta aikuiselle karjalle ei kallista jumalanviljaa juuri kannata tärvätä. Muutamat vanhat lappalaiset olivat ennen vanhojen lantalaisten tapaan keittäneet väkevää haudetta ihmissonnasta, josta karja oli oikein hyvin hyötynyt ja antanut sijaan oikein rasvaista maitoa. Lampailla on tavallisesti sama niesta kuin lehmilläkin, mutta toisinaan heitetään niille puoreen vain vettä, kuivia heiniä ja kuivaa jäkälää. Mutta kun lammas tulee kuivasta ruuasta ummelle, sidotaan sen kaulaan helminauhaksi koko joukko petäjäpäreistä kiskottuja oksanreikiä. Mutta jos sautsan jalka naksahtaa poikki, sivellään se tervalla ja kääräistään lepänkuoritorveen siksi, kunnes luunpäät ovat juuttuneet yhteen.

Mutta kun Levojoella painajainen tuli navettaan istahtaen lehmän selkään, kutsuttiin naapurin äijä, joka meni ja sohaisi rietasta suurpuukoila. Siitä painajainen säikähti ja jätti Levojoen lehmän rauhaan. Ja kun Ränhtel-Mahtin lehmä lypsi verta, kaadettiin sitä nurkan taakse sellaiseen paikkaan, jota ei kukaan saattanut jaloillaan polkea.

Vanhaa tunturiväkeä

Sellaisia saamelaisia kuin kurjia kolttia ja täiturkkisia Läijisvuonon asukkaita ynnä likaisia Uuniemen merilappalaisia ei kehtaa juuri mainoakaan, eikä myös paljon pakista köyhistä inarilaisista, eikä liioin pitää pitkiä puheita tenolaisistakaan silloin, kun on saapuvilla suuri tunturien isäntä, jonka rinnalla ylpeä tenolainenkin käpertyy vain vähäpätöiseksi kalankaivajaksi. Tuoddar-olbmusta, tunturimiestä, eli padje-olbmusta, yli-ihmistä, ylilappalaista kannattaa kyllä muistella, sillä tunturiväki on aina ollut kaikkein ylpeintä ja arvossa pidettävintä kansaa lappalaisten joukossa.

Niinkuin ylhäisiä tuntureita jutava porolauman haltija suuren osan elämästään liikkuu yläpuolella matalan maan kansaa, niin hän tuhantisen porotokan omistajana tuntee myös olevansa yläpuolella kaikkia muita tunturimaan eläjiä, jopa kuin koko Lapinmaan isäntä. Jo puvusta, käytöksestä ja liikunnasta kyllä tuntee tunturilappalaisen, sillä rikkaana miehenä hän käy ylpeästi puettuna, ajaa komealla porolla ja osoittaa jo koko olennollaan olevansa muita parempi — jopa luulee olevansa muita viisaampikin. Muut melkein peräperää ovat hänen mielestään "fastak", köyhiä ja rumanrepimiä, joille saattaa ylpeimmällä päällä ollessaan kyllä joikastaakin, raamoa ja haukkua:

"Minä olen rikas, ai jai jai jaa, köyhät perkeleet saavat pelätä minun jälkiänikin, ai jai jai jaa. Minä olen rikas kuitenkin".

Tällaista ylpeiden maiden ylpeätä itsetietoista isäntää, Lapin "yli-ihmistä", voi aivan hyvin mainoa, vaikka hän onkin vain pieni länkisäärinen tunturikotolainen, pienempikasvuinen kuin esim. lannanverellä kostutettu tenomies, johon verraten tuoddar-olbmus on kuin tuntuririekko maariekon rinnalla. Varsinkin muinaiset suuret poroisännät, jotka tuhantisine suurlaumoineen iät kaiket jutivat tunturista tunturiin antaen elämää autiolle erämaalle, ovat muisteluksen arvoisia. Niinpä vanhalappi vielä nytkin joskus tarinoi monesta entisen ajan pienestä suuräijästä, jopa sellaisistakin vanhoista tunturivaareista, jotka ovat jutaneet Lapinmaata jo satoja vuosia takaperin.

Sellaisia vanhojen muistelusten ukkoja oli Niku-Fulli, jonka sanotaan olleen kaikkein ensimmäinen lappalainen koko Ruijan ja Utsjoen kulmakunnalla sekä epälukuisten tunturimiesten alkuisä. Ei tiedä jälkipolven ukko, mistä lienee etelästä esi-isä tullut, mutta seitsemän, kahdeksan polvea sitten hän on elänyt eli "ainakin seitsemänsataa vuotta" takaperin. Tämän alkulapin tyttäriä oli Niku-Fullis-Raudna, joka synnytti pojan, Raudn-Niilan. Tämä taas siitti Raudn-Niilas-Pieran, jonka perillinen oli Raudn-Niilas-Pieras-Niila. Samaa suurta sukua olivat myöskin tyttäret Raudn-Niilas-Birit, Raudn-Niilas-Kristi ja Raudn-Niilas-Kadja. Ja kaikki he olivat Lapin alkuihmisiä; he asuivat Ruijassa, ynnä naivat siellä, ja monet vanhat tunturilappalaiset ovat siitä pahnasta lähtöisin.

Niku-Fulli ja muut vanhimmat ukot olivat vanhojen jumalien palvelijoita. Raudn-Niilas-Pierakin kävi miehuutensa päivinä ahkerasti aina Koitanmaalla kumartamassa seitojansa, tehden sen niin hartaasti, että sai porotokkansa nousemaan 12,000:een. Mutta sitten vanhana ukko tuli kristityksi, jopa oppi lukemaankin. Polvillaan Piera rukoili ja taas luki kirjaa, ja taas rukoili ja luki. Äijä pelkäsi ankarasti, kun piti mennä papin eteen osoittamaan kirjantaitoaan. Mutta varasi Piera kirkkoon mennessään hyvän raitoporon sakastin ovipieleen, jotta pappi näkisi. Pappi näki ja rupesi luettamaan uskontunnustusta:

— Juo mon uskum killa… juo mon uskum killa… [Jo minä uskon kyllä] Piera luki.

— Lukkee, lukkee se vähä Pierakin, pappi todisti. Ja Piera hyvillään sitten saarnaili toisille, että kyllä hän sen arvasikin… se oli hyvä raitoporo.

Mutta niin vain sitten tapahtui, vaikka Piera polvillaan rukoilikin ja luki pyhää kirjaa, että kaksi kolmannesta hänen suuresta porolaumastaan karkasi Koltanmaalle, mennen tolvaa-nulkkaa, niin että maa jytisi, eikä perään rukattanut Niila-poikakaan saanut palautetuksi takaisin muuta kuin yhden ainoan härän. Ei auttanut Pieraa sekään, että akka vanhassa uskossaan pysyen koetti hoitaa eloa, kun kerran ukko itse oli hylännyt Koltanmaan jumalansa.

Vanha suuri tunturiäijä oli Riggis-Hans, Rikas-Hannu, Hans Jonsson, joka 1700:n vaiheilla, eli "vanhan puukirkon aikana", asui Utsjoen maassa. Eivät tiedä vanhat enää, mitä sukua Rikas-Hannu lienee ollut, vaikkapa Niku-Pullinkin lähtöä, mutta rikas ja mahtava hän kyllä on ollut ja oikea kristitty sekä harras taivaan Herran kumartaja. Utsjoen vasta rakennetulle ristinkirkollekin hän lahjoitti messinkisen kynttiläkruunun, joka painoi leiviskän ja neljätoista naulaa, ja sama messinkikruunu on vieläkin Utsjoen kirkossa.

Rikkaalla-Hannulla oli paljon poroja, ja hänen tokassaan oli sellainenkin merkillinen pailakkaporo, jonka selässä "saparon kautta oli linnunhöyhemiä". Se oli mainio poro, onnen poro, ja kova menemään. Mutta enemmän kuin porokarjallaan, Hannu sai rikkautta tappelemalla Staalujen kanssa, surmaten heitä ja perien heidän määrättömät hopeavarastonsa. Tunturissa Hannu voitti ja tappoi yksitoista tavallista Staalua, mutta sitten kahdestoista, edellisiä ylpeämpi, jo uskalsi tulla Hannun kodanovesta huutamaan:

— Kost lee Riggis-Hans? Olet piilottanut minun silparahani… Tuleppas tappelemaan!

Hannu jo peloissaan vapisi. Mutta Hannun akka hyppäsi kodannurkasta roukojen alta kirves kourassa ja ilkoisen alastonna, karjaisten:

— Tast lem, tässä olen!

Staalu säikähti alastonta, mieletöntä kimppuunsa hyökkääjää ja laukkasi pakoon parkuen:

— Hullu mies ja guolak rinnassakin!

Mutta kirveskourainen akka rukatti perässä ja tappoi Staalun, ja saatiin taas periä kahdennettoista silparahat.

Staaluilta valtaamansa rahat Rikas-Hannu piilotti neljässä isossa kuparikattilassa tunturiin, Uvjaladnejoen jylhään rumaan kortsiin, könkään viereen pajukkoon, suuren pahdan alle niin salaisesti, etteivät niitä ole sukulaiset eivätkä kutkaan muutkaan löytäneet, ja niin väkeväin haltiain hoitoon, ettei niitä kukaan saisikaan, vaikka löytäisikin. Moni on nähnyt kurusta tuikkivan tulia sekä kesällä että talvella, ja moni on rohjennut mennä aarretta etsimäänkin. Norjalaisiakin kerran tuli aikoen ruudilla pamauttaa kalliopahdan palasiksi, mutta kun pari päivää olivat kurun äärellä paukutelleet, ilmestyikin heille manalaisia ja vaikka minkälaisia kuolleita tunturien äijiä, pelottaen miehet pois. Saapui kaukaa Norjasta tietäjäkin yrittämään, mutta aarteenhaltia ilmoitti, ettei tarvitse tulla, kyllä täällä tiedetään enemmän. Jotkut Ruijan suomalaisetkin ovat turhaan kokeilleet, mutta Västälän tietäjäntapainen ei ole uskaltanut koettaakaan. Mutta Joun-Niilas, Puolinakin vallesmanni, pukeutui koreisiin vanhanlapin parseeleihin, astellen itse juhannusyönä jokitörmälle istumaan ja odottamaan, että haltia ilmestyisi rahoineen. Silloin koko töyrä äkkiä rupesi ankarasti vyörymään, suuri pahtakin paukahti alas, ja kuului vain rautakankien helinää. Joun-Niilaksen täytyi nopeasti paeta pois. Viimein Aapa-Hanskin, voimallinen sananselittäjä ja seurojen pitäjä, lähti raamattu kainalossa Uvjaladnen rahakurulle aikoen jumalansanalla ajaa pois pahat henget ja vallata Rikkaan-Hannun perinnöt. Mutta jymähti tunturista ukonilma ja ankara raekuuro pakottaen raamattumiehenkin henkensä edestä kiirehtimään kotiin.

Vanhojen staalujen rahoja ei kyllä viekoiteltu jumalansanallakaan, ei noitavoimalla eikä vanhanlapin kuvatteluilla. Tunturien perinnöt tuskin olisivat sittenkään irtautuneet, vaikka niitä olisi lähtenyt kaivamaan sellaisella sauvalla, joka kahdesta eri puulajista oli kasvettunut yhteen. Vielä vähemmin, kun ei sitä tahtonut siunatussa mullassa makaava rahojen kätkijäkään.

Samoihin kaukaisiin aikoihin, jolloin Rikas-Hannu eli ja tappeli Staalujen kanssa, vaelleli Utsjoen papin paimennettavina monia muitakin tunturilaisia, jotka kyllä eivät tehneet sen merkillisempää kuin, paimentaen hekin laumaansa, kuljeskelivat tuntureissa ja huolehtivat omalta osaltaan, että tunturien kansa heidän edesmentyäänkin jäisi jutamaan luvattua maatansa. Näistä tarinain tuntemattomista tunturimiehistä on kyllä heidän paimenensa pitänyt pykällyskirjaa, piirtäen talteen nimiä, numeroita ja taitopiiruja, niin että monet sellaisetkin erämaan kiertäjät, joiden jälkipolvi on jo seudulta hävinnyt tahi supistunut muutamaan nimeen, ovat saaneet piirunsa. Niinpä nähdään kirjoissa Pauteja, aina 1671 syntyneestä Jouni-vaarista alkaen 1808 seuduille, jolloin monet Pantit rukattivat Ruijan puolelle, sekä 1865:een, jolloin Jouni Paut muutti Inariin. Rikkaan-Hannun aikaisia tunturienkiertäjiä olivat myöskin Ingerit — merkitty myös Ingriksi —, joiden esiäijänä esiintyy 1695 syntynyt Jounas-Jouni ja viimeisenä ukkona toinen Jounas-Jouni, kuollen 1879. Samoja ikä- ja tunturimiehiä olivat vielä Tuutiot — mainittu myös nimillä Tuita, Tuitio, Tutio — juovattaen monipolvisena joukkona ensimmäisen, 1707 syntyneen Oula-vaarin jälkiä, niin että Tuution nimissä on viime aikoihin saakka joku henkilö vaeltanut isiensä maata.

Vanhimmat Jomppaisetkin olivat Rikkaan-Hannun aikaisia erämaan kulkijoita. Ainakin papinkirjojen vanhimus, 1716 syntynyt Jounas-Klemma "Iompanen" sekä hänen poikansa, Klemmas-Jouni ja Klemmas-Andaras — "Iumpanen" ja "Iumpainen" — jo mainitaan poromiehinä, ja sitten heidän jälkeläisensä monin polvin vaeltavat maata. Klemmas-Andaras asennoi Utsjoen Jomppalassakin saaden tyttärensä Biritin avulla vallesmanni Högmanin vävymiehekseen, kun taas hänen poikansa, Andras-Andaras, vuorostaan pääsi saman vallesmannin vävyksi naimalla hänen tyttärensä Marian. Joku Jomppais-Andaras muutti Ruijaan, ja muuan viidennen polven mies, Niilas-Aslak, meni Inariin, asuen sinne uuden Jomppais-joukon, kun vanha rupesi Utsjoelta loppumaan. Moni muukin lapinmies, paitsi Högman nimismies, sai Jomppaisten tyttäriä, kuten Kitti, Pieski, Länsman, Vuolabba, samoin kuin Jomppaiset korjasivat Pauteja, Hagmaneja sekä muita arvoisiansa.

Mutta jo vähän myöhemmin esiintyviä tunturilaisia olivat monet Norjasta tulleet Poinit, Aslakat ja Aslakkain pojat, Klemetit, Jounit, Jousepit, Pierat, jotka kumminkin jälleen vähitellen jutivat takaisin Ruijaan, jättäen vain tyttäriään emänniksi Utsjoen poromiehille. Poinien ikätovereita taas olivat rikkaat Tommat ja Biggat, Raudn-Niilas-Pieran heimolaiset, jotka kyllä olivat aivan "nuortta-padje-olbmuksia" — itätunturilaisia — sekä jutivat vain Tshorgashnjargan, Utsjoen ja Inarin tunturien väliä, joskus aina Sompion, Sodankylän ja Kittilänmaan ääriä myöten, mutta eivät panettaneet nimiänsä Utsjoen paimenkirjoihin, vaan pysyivät Ruijan valtakunnan alamaisina. Vanha Oula Tomma, 1800:n vaiheilla elänyt äijä, oli tunturilaisten rikkaammuksia, sellainen suurtaatto, että saattoi jo eläessään osittaa pojilleen, Andarakselle ja Aslakalle, parituhatta poroa kummallekin, saman määrän Elle-tyttärelleenkin, ja silti itselle jäi vielä parituhatta. Mutta Tshorgashnjargan Pieras-Niila Bigga oli kerrassaan tunturiennapa rytistäessään erämaata 12,000:n porolauman kanssa Jäämeren rannalta Inariin ja taas takaisin. Suuri oli Kadja-Piera Biggankin sekä hänen sisarensa, Kadja-Biritin karja, kun yhtaikaa 4,000 sarviparia keikkui kummankin hoidoissa. Poroineen, poikineen ja tyttärineen Tomman ja Biggan ukot mennen tullen jutivat Utsjoen maan halki, vieden aina poronsa mukanaan Ruijan rannoille. Mutta tyttäriään he eivät aina saaneet viedyiksi, ja samalla kun jäi tyttäriä, puuttui porojakin. Tomma-äijän Ellenkin parituhantisine tokkineen sai suopunkiinsa Pieras-Jouni Vuolabba, Bigga-Oulan Kristi joutui Niilas-Jousep Vuolabballe ja Bigga-Niilan tyttärykset, Kristi ja Inga, päätyivät perintöeloineen Kitti-veljesten, Jounin ja Hansin, hoitoihin.

Tavattomia tunturitaattoja ja nuortta-padje-olbmuksia oli myöskin entinen Pannen ukko, Panne-galles, jota niinikään mainitaan Raudn-Niilas-Pieran sukulaiseksi. Niinkuin Tomma ja Bigga, Panne-galleskin vaelsi 1800-luvun vaiheilla karjoineen edestakaisin Tshorgashnjargan ja Inarin tunturien väliä. Mutta Panne-äijä oli niin hurskas mies, että hän joka aamu auringon noustessa käväisi syrjäpuolessa rukoilemassa, jopa toisinaan vielä kauempana yksinäisyydessä uhraamassa isien jumalillekin. Vanhana totisena tunturiäijänä Panne-galles osasi niin hyvin palvoa ja niin taitavasti hoitaa elonsa, että siinä aina asui onni, ja lauma yhä lisääntyi. Mutta oli äijällä sellainen muorikin, joka myös saattoi osansa säilyttää. Kaaren-akka oli aikoinaan saanut maanitelluksi hoitoihinsa gufittarien porotokan ja onnen sellaisella välipuheella, ettei koskaan anna vieraalle porojansa, ei pahaista kisuraakaan, ei rahasta eikä ilman. Ja muori muisti aina välipuheensa. Yhdessä äijänsä kanssa Kaaren-akka aina juti Jäämerelle ja taas takaisin vanhoja keinojaan. Ja kun porot pudottelivat sarviaan, muori muisti aina ne vanhaan lappalaisten tapaan asettaa pystyyn jutamakeinon viereen. Niinpä Pannein tokka kasvoikin viimein valtavaksi eloksi. Sanotaan Panne-parin aikoinaan raitioineen 12,000:n suurlaumaa.

Panne-galles olikin mahtava mies, ja hän oli vielä senluontoinen äijä, että kaikki pahankuriset tappelusmiehet ja poronvarkaat sekä muut yltiöpäät määrättiin hänen rengeikseen sen sijaan, että sellaiset nyt toimitetaan Kittilän linnaan tahi Trondhjemiin. Panne-äijä nimittäin varta vasten maksoi "staatille" ison veron, saadakseen palkattomia renkejä paimentamaan suunnatonta karjaansa. Houvi tai suntio miehet sinne tuomitsi, ja ilmaiseksi piti äijää palvella kuukausittain, vuosiakin. Mutta Panne-galleen siidassa oli hyvä olla. Jos ei palkkaa saanutkaan, sai ainakin syödä poronkuuta ja konttiluun ydintä vatsan täydeltä, jopa juoda viinaakin ja tapella nujuuttaa toisten renkien kanssa. Piettar-Niilakin Iskurasjoelta ja Guttorm-ukko saivat palvella Panne-äijää ja purra hänen poronkuutaan kuusi kuukautta. Mutta Klemmas-Lasse, vanha poronvaras, joka oli Kaarasjoen läänin lappalaisia, sai laukkoa Pannen porokarjan perässä neljä vuotta. Siidaan mennessään Lasse sai kyllä viedä mukanaan omatkin poronsa, 40-50 hengellistä elukkaa, ja kun palvelus oli päättynyt, Panne-galles sanoi Lasselle:

— Saat ottaa kaksisataa poroa.

Suuresta porokarjastaan hurskas Panne-galles kyllä jakeli elukoita, kisuraporojakin anniskeli ilmaiseksi kaikille köyhille, kuka vain tuli kerjäämään. Mutta akka-Panne kyllä ei antanut. Hän marisi vain, kun ukko tuhlasi, ettei heille itselleen lopulta enää jää vetoporoakaan, jotta voitaisiin edes kotaa muuttaa. Mutta ukko-Panne vain paneskeli:

— Naa, kyllä me kota voidaan muuttaa… minä vedän yhden ahkion, ja sinä vedät toisen ahkion.

Eivätkä äijän porot loppuneet, vaikka hän niitä jakeli osattomille. Mutta tuli kerran vanha ruijalais-muori kerjäämään tappoporoa Pannen muorilta, eikä saanut. Sanoi Ruijan muori silloin Pannen muorille:

— Et antanut minulle, mutta vielä annatkin, kun tulee sellainen, joka ottaa… Oarjesta ovat porosi tulleet ja oarjes-bieggaan ne taas menevätkin.

Ja pian sitten suuri susilauma tulikin, ajoi tokan järvelle — Panne-galles asusti silloin Kaaren-muorinsa kanssa Kaare-aahu-koatte-sai-jäyrillä, Juollomoaiven luona Inarin tunturimaassa — ja kaatoi kymmenittäin muorin poroja. Mutta kun Panne-galles antoi suden tappaman poron raadon Syysjärven Martille, tuli vielä suuremmat tuhot. Panne-äijä ja Panne-muori olivat juuri ennättäneet suurlaumoineen Varenginniemelle, kun melkein koko tokka yhtäkkiä lähti jutamaan oarjes-bieggaa kohden välittämättä vähääkään entisistä rajoista. Koutokeinoon asti porot mennä rynnistivät, ja sinne ne jäivät. Ja siitä ovat koutokeinolaisten porot vieläkin suivakoita ja valkoisia. Mutta jäi poroja vähän Panne-ukollekin, niin ettei hänen varsin tarvinnut muorinsa kanssa kiskoa kota-ahkiota. Jäi sukua sitten äijän jälkimiehillekin, joista pari Pannea, Aslakan pojat, Maggas-Andaras ja Maggas-Oula, panettivat nimensä Utsjoen kirkonkirjoihin. Maggas-Oula yritti jo elää uudisasukkaana Puolmakjäyrillä, ja Andaras joukkoineen muutti Inariin 1862, tullen kuitenkin heti takaisin omille tuntureille kuolemaan. Mutta Inarin hyville jäkälämaille ukon pojat jonkin ajan kuluttua taas jutivat.

Panne-Oulan ja Andaraksen aikaisia poromiehiä oli jo pari Högman-papin jälkimiestäkin. Lappiin jääneellä papinpojalla, nimismies Johan Högmanilla, Andaras Jomppaisen vävyllä, oli kymmenen perillistä, puoliksi kumpiakin, niin että niistä kyllä jo pari poikaa voi antautua tunturilaiseksikin elämään poroista ja porojen kanssa, silloin kun isä-äijä vallesmannin virkaa hoitaessaan asusteli ja kalasteli, valtasi ja raivasi niittyjä milloin Jomppalassa ja Kevonsuussa, milloin Puksaijäyrillä, Mieraslompolossa ja Maddajäyrillä. Lapintyttären saamina tuli nimismiehen pojista, Johan Fredrikistä, Pannen vävystä, sekä David Erik Evaldista helposti tunturimiehiä, ja heidän jälkeläisistään yhä lapinverellä kyllästettyinä tuli täysiä tunturin tuttuja. Padje-olbmus Johan Fredrik pysyi eloineen Utsjoen kirjoissa toimien samalla kyytirättärinä, samoin David Erik Evaldkin kierteli Utsjokea. Mutta Davidin pojat muuttivat sitten myöhemmin Inariin lisäämään sekä porojen että poromiesten sukua ja lukua. Neljän tuhannen poron tokkaa sanotaan Davidin pojan Johaninkin raitioineen.

Panne-galleen jutamakumppaneita olivat Utsjoelle merkityt Vuolabbain vanhimmat veljekset, Jousepinpojat Niila ja Oula, jotka 1800:n vaiheilla vaeltelivat milloin Suomen-Lapin, milloin Ruijan tuntureita, käyden papin pyhinä kirkon alttarin ääressä ja taas toisin vuoroin omina pyhinään Ailigastunturin alttarin ääressä. Suomesta sanotaan Vuolabbain jutaneen pohjoisiin tuntureihin. Rikkaita äijiä he olivat, ja rikkaita olivat Vuolabbain pojatkin, Jomppaisten, Biggain, Tommain ja Poinien vävymiehiä, jotka taas naittivat tyttäriään toisille rikkaille ympäri tunturimaata Suomeen ja Ruijaan, Panneille, Pieskeille, Porsangereille ja muille. Norjan puolelle muutamat Vuolabbat muuttivat, Ivvars-Oulakin jo 1833, samoin Oulas-Aslak ja sitten jo 1846 Oulas- Niilakin, ankaran Kadja Poinin siivo ja hiljainen ukko, jota Kadja porokarjoineen kuljetteli ympäri Ruijan tuntureita.

Niila Vuolabban Kadja, Juoksan-Kadja, olikin aivan erinäinen lapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä renkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä, antoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja sekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin viheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa tai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti muorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi markkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä vanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin, joita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä hihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja kalisi, kun korea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katselivat häntä ihastellen. Saattoi muori helposti ryypätä viinaakin ja sitten joikastaa kuin parhaat miehet. Ajaessaankin Kadja aina joikasi, niin että etemmäksikin jo kuului, missä muori oli menossa.

Liikoja silparahojaan Vuolabban Kadja piilotteli tuntureihin tehden aarteita milloin mihinkin salaiseen paikkaan ja hoidellen niitä niin visusti, etteivät sivulliset niitä löytäneet. Aina kolmen vuoden kuluttua muori kävi katsomassa kätköjänsä, joko lisäten tai ottaen, ettei maanhaltia olisi saanut niitä haltuunsa. Vielä ikäloppunakin Kadja-muori laittoi ison aarrekätkön Porsangerinvuonolle, Spierttanjargaan. Soalakentästä, jossa muorin kesäsiida silloin oli, Kadja kannatti raskaan rahakiisansa tunturiin, itse laahustaen perässä, ja sitten salaisesti hautasi sen sinne Pyssyjoen latvoille Luostegaissaan. Pian sen jälkeen muori kuoli, eikä hänen kätköjään ole löydetty, vaikka monta kertaa on etsitty. Muorin poikakin, Kadja-Nilla, oli kerran aikojen kuluttua mennyt eukkoineen äitinsä vanhalle kotasijalle Luostegaissan luo Soalakenttään, uneksiakseen ja löytääkseen edes jonkin maakätkön. Aarretta ei ollut kyllä ilmoitettu, mutta aamulla oli tunturista kuulunut vanhan Kadjan komea joikaus. Vain yksi muorin aarteista lienee löydetty, sama, jota hänen sanotaan lähteneen viemään tyttärelleen Maaritille, Niila Pieskin emännälle, mutta kätkeneenkin erämaahan. Kadjan pojan, Oulan, tytär Kristin oli sen sattumalta löytänyt Porsangerinvuonon tuntureista. Muorin vanha sauva oli ollut lähellä pystyssä ja kymmenen suurpuukkoa lyöty maahan aarteen ympärille. Pienessä kuparikattilassa oli ollut hopearahoja ja iso kuparikattila kumollaan päällä sekä kaiken peittona vanha mädännyt raanu.

Kadja-muori ja Niila-ukko kuolivat Ruijan suuriin tunturimaihin, mutta heidän poikansa, Kadja-Nilla, ei kyllä jäänyt Norjaan, kuten vanhempi veli Oula. Kierreltyään vuosikymmenin Ruijan erämaita Niila palasi 1894 isiensä entisille jutamakeinoille Utsjoen ja Tenon maille lisäämään vanhan Vuolabban sukua Suomen tuntureissakin. Muotkatuntureista Ailigaksiin asti Niila-äijä ajeli laumoineen, ja pian tunturit kaikuivat, kun Ruijasta tullutta tunturimiestä joiattiin:

"Kadja-Nilla-go lollo, lollo lollo lollo-go, Ailigas-go lollo-go, pyöreälakki-go lollo-go, lollo lollo lollo-go, Muotkatunturien hukka-go, lollo lollo lollo-go kelloja, tiukuja täytyi sitoa, lollo lollo lollo-go".

Entisten Vuolabbain ja Pannein aikoina esiintyivät Utsjoen tuntureissa myöskin Pieskit, joiden ensi ukkona mainitaan 1792 syntynyt Oulas-Niila, Jomppais-Jounin vävy ja suuri poromies. Mahtavana poromiehenä, jopa aikoinaan Utsjoen rikkaimpana liikuskeli Niilan poikakin, Ivvar Pieski, vanhan Niila Vuolabban vävy. Ei kyllä ukolla ollut sellaista suurlaumaa kuin Tshorgashnjargan suurmiehillä, mutta neljäntuhannen tokan päämiehenä sanotaan hänen kuljeskelleen erämaissa, jopa rakennelleen tuntureihin kivisiä porokaarteita ja saaneen tyttäriä toisille pororikkaille emänniksi sekä poikia ottamaan heiltä jälleen korvauksen luonnossa. Niilakin, Ivvarin poika, juovatti isänsä jälkiä naiden Vuolabbeja, Kadja-Maaritin, ankaran Kadja Poinin tyttären, äitinsä serkun, Oulas-Niilan perillisen. Parintuhannen lauman haltijana Niila kierteli niinkuin isä-Pieskikin kesällä Paistunturien mailla, talvella Kevujoen ja Utsjoen laaksossa Mierasjärveä myöten.

Jo puukirkon aikoina ja suurten poromiesten päivinä saapui Ruijasta Taka-Lapin tuntureille pari veljes-kotakuntaa panettaen nimensä Utsjoen pappilan papereihin. Isänsä poikina, Pehrssoneina, Pieras-Niila ja Pieras-Piera merkittiin puukirkon miehiksi, riipustettiin hakumerkkien paikalle: "läser Danska språket", vieläpä pantiin paperin otsikkoon: "Länsmans son ifrån Norige". Sillä miehet olivat oikein "vallismannin poikia Vuoreijan fästingistä", jopa olivat olleet siellä "kolme vuotta ekseeringissäkin" ja osasivat haastaa sekä suomea että lappia ja ruijankieltä. Mutta oikeita tunturilaisia miehet silti olivat, jopa sanottiin olevan alkulapin, Raund-Niilas-Pieran sekä muiden suurten poromiesten heimolaisia.

Ruijasta tulleen länsmanin pojista polveutui sitten Suomen tuntureihin suuri Länsmanien poromiessuku; varsinkin nuoremman veljen, 1788 syntyneen Pieras-Pieran perilliset levisivät Taka-Lapin tunturimaille laidasta toiseen. Piera-ukko oli iso pitkä mies, joka pystyi tappelemaankin vaikka kolmea tavallista lappalaista vastaan, ja Tshalkku-Pieraksi häntä nimitettiin, koska hän sanoi vettä "kuin russan koltta, tshaaska", ja Tshalkku-lisänimellä mainittiin sitten myös kaikkia hänen perillisiäänkin. Niitä Tshalkku-Piera saikin Aslak Pantin Biritin kanssa kolme Tshalkku-poikaa, Pieran, Aslakan ja Niilan, jotka taas vuorostaan saivat uusia Tshalkkuja. Aslak sentään eli vain vanhanapoikana Tshakmokjäyrillä Paltto-Uulan Kristin kanssa, vaikka olikin niin vahva mies, että Anundi-Hans ja Niila Pieski poikineen vaivoin saivat hänet pieksetyksi jostakin pororötöksestä.

Mutta toiset veljet naivat — Piera otti Outakosken Annan sekä Niila ensin Niila Jomppaisen Margitin, sitten Oula Tuution Maggan — ja saivat perikuntaa ja olivat suuria poromiehiä sekä oikeita tunturilaisia. Aslakin porokarja oli vain muutamia satoja, mutta Pieran ja Niilan tokka laskettiin tuhansissa. Nuorempi Tshalkku-Piera oli parhaillaan parintuhannen päänä, oleskellen kesäisin Utsjoensuun Ailigaksessa ja Annivaarassa sekä muissa itäpuolen tuntureissa ja talvella jutaen Inarin mäntymetsiin aina Kaamasjoen seuduille. Kodassa ukko aina asusteli muutellen vain porotokkansa perässä paikasta toiseen. Niin oli äijä musta kuin "pataräydi", puri mälliä niin että sylki valui leuoille ja peskin rintamukselle, ja taas päissään ollessaan ulvoi, kiroili ja joikaili niin että tunturi kaikui. Mutta Pieran perilliset muuttivat 1880 Inariin, ja sinne ukko-Pierakin juti eukkoineen. Vain Oula, vanhimus pojista, Ivvar Pieskin Margitin mies, jäi isien tunturien poromieheksi, rakentaen viimein uudistalon Rauduskaidiin, Utsjoen latvojen erämaahan. Tuli Inarista taas takaisin Andaraskin jättäen asuntonsa Giellajoella autioksi, asettui Puolmakjäyrin itärannalle tehden sinne talon.

Vaikka vanha Tshalkku-Piera oli osannut selvittää kirjaa norjankielellä, ei poika Tshalkku-Piera tahtonut oikein selvitä sanasta omalla kielelläänkään eikä suomen luvuilla. Ainakin papin papereihin on Pieran tiliin pistetty: "ytterst dålig läsning" [kovin huono lukemaan]. Mutta Piera-äijä ei silti sentään ollut aivan kirjantaitamaton. Kerrankin hän kinkereillä osasi lukea ihan kirjaan katsomatta:

— Sallikat lasten tulla minun tikeni…

Ja siinä olikin kyllä siksi kerraksi: neljä, viisi selvää raamatun sanaa, joihin pappikin sai tyytyä, kun Piera ei antanut enempää.

Mutta silti Piera aina tarvitsi ja harrasti aapistaan. Isämeitää tutkien äijä vain istuskeli kodassa, kun porot olivat tunturissa, ja saattoi siinä kirjamies yhtäkkiä sanoa: "Kaksi hukkaa on tokassa… valkean runon kaatoivat petäjän alle… Rukattakaa kiivaasti hätään!" Ja näin asia olikin. Taikka ukko voi lukea aapisestaan: "Naa, postimies eksyi nyt tunturiin, kun on siellä kovin paha murku… Mennäänpä se hajoittamaan". Ja Piera-äijä köppelehti kodasta ulos, asteli tunturiin päin ja kiljahti kolme kertaa, ja siitä sumu hajosi. Muitakin asioita ukko aapisestaan tutki ja ennusteli, selvittipä sen avulla kuolemansakin niin tarkoin, että kun tulee kolme kahdeksaista, ottaa niin koville, ettei hän enää kestä, mutta kun tulee kolme yhdeksäistä, on se niin kova paikka, ettei kestä enää mikään. Piera-ukko kuolikin kolmella kahdeksaisella eli 1888.

Kolmas veli, Tshalkku-Niila, oli muita Tshalkkuja sekä Länsmaneja mahtavampi poromies. Nuorena ollessaan hän juti Utsjoen tuntureita, pysyen puukirkon papereissa, mutta vanhempana mies muutaltihe Inarin Pielpajärven kirkon kirjoihin ja tuntureihin, asettuen viimein uudismökkiin Ivalon latvoille Lismajoen suuhun. Sieltä käsin Niila paimenteli 4,000-5,000:n tokkaansa Hammas- ja Appistuntuteissa ja kävi ahkerasti tunturien piiloissa vanhojen seitojen luona sekä laitteli silparaha-aarteita erämaihin. Tshalkku-Niilalla sanotaan Olleenkin jo äidiltä peritty onnenmerkki, veriristi rinnassa. Vai lieneekö ollut onnettomuuden ja kärsimysten risti. Sillä vanhana ukko menetti kaiken omaisuutensa peräperää tulleisiin onnettomuuksiin: porot kuolivat joukoittain ruttoon, katosivat parttioittain erämaihin, ukon rahakätköjä löydettiin ja varastettiin, ja viimein Lismajoen pirttiin ilmestyi kamala möykkääjä, joka vuosikausittain piti kaiket yöt ihmisiä alituisessa pelossa. Ikäloppuna, kiusattuna raukkana, 90-vuotisena vanhana höperönä ja melkein tyhjäksi riistettynä entinen suuri tunturimies viimein kuoli 1912. Mutta pari poikaa ja suuri tytärparvi jäi elämään Inarin poromaille, sekä Tshalkku-Niilan joiku:

"Na vuoi Tshalkku-Niila, niin niin niin niin niin, Tshalkku-Niila niin niin niin, na peurakorva vasa, niin niin niin niin niin, ympäri elotokan laukkasi, niin niin niin niin niin".

Samoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita myös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin tuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan etelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt Kitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä Kittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786 syntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga, "vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta". Vain 60 poroa oli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat yhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että lopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä yhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien tokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan Biritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila Biggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas toimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät elämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten muuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan sen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans rukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja kun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla koolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita. Siinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät köpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja Jounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven Niilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen suopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman kokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus Muotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten elo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.

Nämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja Riggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa kaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan kiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa ja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina kupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä omien tunturiensa äärillä.

Tunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta ja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien elävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut lapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata sen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin tuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä villin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä yhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa äärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa hyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen ukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka nousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat avarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä kaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen aikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.

Tällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain kiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin lukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa aitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa, joskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina, joka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita helylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia ja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä ynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina rikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja välkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen ylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.

Mutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset ja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa loudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla ihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa entinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen ruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi, jos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt koskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen tunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin kotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä kynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin silloin, kun epälukuinen "tihki porai". Eikä monen tunturiäijän tuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli "kova kuin pullinnahka", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin nenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä helposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä kodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta kun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies kotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine paltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin vahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan niin, "että oikein syämet pilausi". Samanlaista menoa oli monen tunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan olleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki kelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin samalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten siitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen tunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus huuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää pesulle pyrkijää:

— Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen… kyllä sitten saat mennä.

Poronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen herkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin se piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien tunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu, ei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun tunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala läikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut seinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta ainettaan puolenkannun eli "kahen peilin" vetoisessa tadnii-laskussa, tinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti mölkkerehtämässä. "Hiva on viina, kun on pakkanen… pari riippia kun juopi, niin on niin hiva olla", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta moni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko tadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia viinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan Vuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran särpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan ankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras säälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:

— Kun väärtille antaa viinaa… kun on hiva tuttu… niin pitää antaa niin paljo kun se haluaa…

Kylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti, varsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään pakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi pahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma merkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin lisämerkinnän: "pliktat första resan fylleri… pliktat för andra resan fylleri…" [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta… sak. toisen kerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei kyllä paljoa perustanut. "Mitäpä kun pahpan paperi", äijä saattoi vain arvioida, "mutta kun piti maksaa rahat". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti Jumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut istumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan juonnista. Muuten olisi "kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin".

Mutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi pani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä padje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin halveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin, kun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa loudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella ollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin harrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla. Niinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten kirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia ja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa, täytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he ovat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta lapsiaankaan kirjalle.

Mutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies olisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen olisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten mielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset tahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa jutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset olivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja niitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin niitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin osasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että Kaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein parhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä kouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan poromiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli melkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat joikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta sukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa mainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat jutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat tunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä öinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla tokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli iloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä "raitis ruumis ja terveus kans hiva", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin että siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin pimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla. Mutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan yhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:

"Hukka se hiiviskeli, noo noo niin niin, pimeässä yössä-goo, joi joi joi joo, hukka se hiiviskeli, luu luu luu luu".

Mutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin ettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja sanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa Galguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo mennyt.

Tämän ajan poromiehiä

Vanhat tunturimiehet, jotka jo entisinä aikoina jaksoivat viljellä ja elävöittää äärimmäisen Lapin suuria alastomia erämaita, lepäävät jo hyvin ansaitsemassaan rauhassa isiensä vierellä, toiset maaten papin siunaamassa kentässä kirkon juurella, toiset, kaikkein vanhimmat vaarit, leväten isien katsomissa kalmasijoissa autiossa tunturissa tai järvien saarissa. Vain silloin tällöin vanhalappi vieläkin vaeltaa entisiä erämaitaan. Ei kyllä ole mitään nähty, mutta monesti vain kuultu, kun tunturissa äijät ovat kiljuneet, koirat haukkuneet, kellot kilkattaneet, vasatkin ja kermakat roukuneet, ja maa on tuntunut ihan jytisevän, niinkuin suuri tokka olisi mennä rymistänyt ohitse. Edesmenneet suuret taatot eivät ole malttaneet kokonaan jättää mieluisia tuntureitaan, vaan yhä vieläkin nousevat entiseen eloonsa. Vuolabban toimekkaan Kadja-Poininkin on kuultu joikailevan vanhan tunturikotansa tienoilla vielä senkin jälkeen, kun aika oli hänet jättänyt.

Vanhat tunturikotolaiset olivatkin erämaiden suurtaattoja, joiden monituhantinen elo lainehti laajassa Lapinmaassa laidasta laitaan. Silloin elettiin Lapissa suurten poromiesten valta-aikaa.

Mutta nykyiset tunturimiehet, edesmenneitten suurtaattojen pienet pojat ja jälkeläiset, ovat vain vähäisiä poropaimenia entisten isiensä rinnalla, hirsipirteissä pehmenneitä paitapoikia, jotka vain kotoa käsin kaitsevat karjaansa. Hirsistä salvettu, maakiville istutettu, vielä multiaisilla sisältä ja ulkoa tukehdutettu tunkkainen tupa on jo jokaisen poromiehen parhaana tyyssijana. Ja tuvan ympärille on koottu muitakin lannanmiehen laitoksia: latoa, aittaa, jopa talliakin. On käyty karhoamaan lantalaisen lailla perunapeltoakin ja ruvettu elättämään siivottomia, tyhmiä lehmiä, joita ei entinen padje-olbmus kärsinyt nähdäkään. Sellaisetkin poromiehet, jotka ovat tunturikodassa siinneet ja syntyneet ikuisista tunturien kiertäjistä, ovat jo hylänneet isäinsä elintavat ja syntymämajansa sekä asuneet itselleen hirsitalon. Jopa kauimmas isäinsä poluilta poikenneet nukkuvat yönsä maalisängyssä roukojen piilossa, vaikkeivät isävaarit saattaneet edes yhtä yötä huokua ummehtuneessa hirsitalossa, vaan täytyi äijäpahasten, milloin sattuivat lannantaloon, kovimmallakin pakkasella etsiä yösijansa avonaisen ladon nurkasta tahi lumihangesta. Eikä nykyisten tunturimiesten tokka ole niin yletön kuin entisten isien: nyt lasketaan elo vain kymmenissä, mikä ennen sadoissa, sekä sadoissa, mikä ennen tuhansissa.

Useimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin suuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari, järvikansan valtamaa, ei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista tunturiväkeä. Vanhat Ingerit, Skåret, Haltit sekä jotkut Pehrssonit ja Johnssonit, jotka satakunta vuotta takaperin poromiehinä kiertelivät Inarin tuntureita ja piirrettiin Pielpajärven pappilan kirjoihin, olivat Norjasta tai Utsjoelta tulleita tunturilaisia, jotka taas siirtyivät pois tahi kuolivat tai muuten menettivät nimensä. Mutta Utsjoen ja Tshorgashnjargan suuret poromiehet kävivät laumoineen joka talvi Inarin tuntureissakin, ja siitä perillisetkin opastuivat sekä viimein olojen muututtua kokonaan antautuivat Inarinmaan alamaisiksi. Siellä kun muun hyvän lisäksi piti olla halvat verotkin.

Ensimmäisiä Inarin nykyisiä tunturilaisia oli Lasse-Pieras Jouni Vest, nimismies Högmanin tyttärenpoika, Kitti-Biritin kolmas mies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti Enontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn, kun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse-Pieras-Lasse, Uuniemestä Inarin tunturilaiseksi. Hänen poikansa, Lasse-Oula, Kitti-Klemman vävy, asettui Paadarjäyrin puoleen.

Mutta sitten 1865 Tshalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä myöhemmin 1880 Tshalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä heidän poroistaan Inarin länsitunturit pian elävöityivät. Siinä oli Länsmaneja kumpaakin puolikuntaa, Niilas-Pieraa, -Niilaa, -Oulaa, -Biritiä, -Margitia, -Elleä, -Raudnaa ja -Inga-Maria sekä Pieras-Pieraa, -Andarasta, -Niilaa, -Aslakia ja -Biggaa, jotka kaikki olivat pororaitioita ja porojen omistajia pienestä pitäen. Miehet naivat lapintyttäriä, ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten porokansa yhä jatkui, ja niinpä on taaskin uusi tunturilaispolvi miestymässä, vaikka vain pienien porotokkien isäntinä. Lismajoella, vanhassa Tshalkun kylässä, elää entisen Tshalkku-Niilan Niila Kaapin Ellen kanssa, Naunagaksessa asuu Niilas-Oulan joukko, mutta Vaskojoella, Njärrijäyrin uudistalolla, liikkuu Pieras-Niilan poikakolmikko, tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, raitioiden laumaansa Muotkatuntureissa.

Saapui taas 1878 Niilas-Aslak, vanhan Jomppaisen suvun miehiä, jolla oli emäntänä inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia ja tyttäriä. Länsitunturien maille Utsjoen mies poroineen ja komeine pailakkoineen asettui palkimaan. Järvikansa katseli miehen menoa ja kohta joikasikin:

"Nikku-Aslak niin niin niin, viisikymmentä pailakkaa, niin niin niin niin, seisoi niinkuin yksi, niin niin niin".

Ja siitä taas kolme Jomppais-poikaa pääsi Inarin tuntureihin. Menesjärven puolessa ja Lemmetjoella miehet pirteissään asuvat ja lähituntureissa hoitelevat porotokkiaan. Siellä veljesten vanhimustakin joiku rupesi mainomaan:

"Jouna-go, Jouna-go, lei jaa lei jaa goo goo, äänestää niinkuin sopuli".

Samana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman, Davidin kodan poika, sekä Aaslak Panne, Maggas-Andaraksen poika, suuren Panne-galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla kumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla, Suprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, "Heugmanin" pojat, Johan ja David, poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä viljelevät tunturia ja pirttikenttää, Uuniemestä tulleen poromiehen ja vävymiehen, Piera Siirin — nyt jo kuollut — poikineen ja tyttärineen ollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat ja tyttäret sekä vanha äitimuori, Kitti-Klemman Birit elävät Tshurnussa muutamasataisen porotokan kanssa.

Kaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-81 Kitti-veljesten jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viipas-, Appis- ja Maarestatunturit he yhdessä Länsmanien ja Jomppaisten kanssa valtasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä, Pikku-Hannollakin, joka asettui Tshalkku-Niilan, appiukkonsa, vierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2,000-3,000:n tokka, onpa puhuttu 4,000-5,000:stäkin. Mutta kova kohtalo käyskenteli Kittien kantapäillä. Vanha Hans menetti viimein suuren karjansa, eikä Pikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro, ja entinen tuhannen poron Andaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poroton poromies, jolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain valkko-äijän pojalla, Hansilla, on jo taas kolmisensataa poroa, ja köyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi lahjaksi jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti- Niilan Uula, Tshalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä, raitioiden Muotkatuntureissa tuhatkuntaista tokkaansa. Siinä kyllä on poikien ja tyttärienkin nimikkoja, Birit-Annellakin 100 poroa, Ellellä 60, Niilalla 100 ja Kristillä 90 sekä 13-vuotisen Hansin merkeissä 300. Isä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä lupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hansin, jonka mukana näyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään Uula-ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista, vaikka synnit veriruskeatkin olisivat. Mutta joikaamista Uula ei harrasta, vaikka isä-Niila kyllä joikasi ja oli sellainen äijä, ettei juuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.

Tulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin, Koutokeinosta ja Enontekiöstä. Mihkel Gaup, Kauppi, tuli Koutokeinosta, korjasi Tshalkku-Niilan Raudnan ja sai poroja sekä lapsia. Käväisi kerran suuri porokas, Ponku-Mattikin, painuen pian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä Guttorm Magga Enontekiöstä, "Kutturana" kuulu kautta Lapin, asettuen maanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa sekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan Kutturan merkeissä liikkuneen 3,000-4,000 nulppoa ja suurta ynnä pientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienee pistänyt keiturinkoparansa porotokkaan, niin että Kuttura-paran lauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonnut. Pahnan perillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen penikulmaa Ivalo-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista poroa, vaikka häntäkin aikoinaan joiattiin:

"Gutturm Niila-sa, noo läi joo, rikas poika oli joo, nun nun nuu".

Vieläpä muistettiin hänen emoaankin, Kadja Nikodemusta:

"Kadjis-ahku oli joo, lullul lullul luu, Kadjis-ahku oli joo, niin niin niin niin",

Palasipa Inariin viimein taitavana poromiehenä Utsjoella opin käynyt järvikansankin jälkeläinen. Aikoinaan oli Inarista muuttanut Utsjoen järville ja jokivarrelle kalamiehiksi useita Aikioita, toiset suopuen sinne vakinaisiksi asukkaiksi, toiset jatkaen muuttoaan Norjaan asti, ja jotkut opastuen tunturimiehiksi. Niinpä Puolmakjäyrille asettuneen Gabrielin pojan, Kaapin Jounin, poika-Gabriel, Armas-Kaapi, saatuaan Jouni Vuolabban Ellen emännäkseen, palasi 1890 Inariin ulosoppineena poromiehenä. Avaroihin länsituntureihin, entisten poromiesten lähimmäiseksi, tämäkin tulija asettui, ja rikkaana padje-olbmuksena häntäkin joiattiin:

"Armas-Kaapi, niin niin niin niin, suuri-go rikas, niin niin niin niin".

Näillä samoilla mailla jutavat vielä ukon pojat, Kaapin-Aslak ja Kaapin-Jouni. Aslak on pieni poromies, mutta Jouni hallitsee 500-600:n tokkaa liikkuen milloin Maarestatunturissa, milloin Hammas- ja Viipastuntureissa sekä asuen väliin Lemmetjoella, väliin Ivalo-Matissa. Punaisissa lakeissa ja fietter-housuissa mies aina liikkuu, vakuutellen, ettei hänellä kyllä koskaan housunmalli muutu, vaikka muut kuinkakin uudenmallisia laittaisivat. Vaikka tämä Kaapin-Jounin toinen panos on lappalaiseksikin jäänyt aivan pikkuruiseksi tunturitontuksi, vain "kinthankokoiseksi", on hänessä kyllä sekä miehen mieli että varsinkin ääni. Jos Jouni osaa hyvin käsitellä suurta tunturieloaan, niin vielä paremmin hän taitaa käsitellä isoa kurkkuansa. Jouni onkin ankara joikaamaan. Kun pikku mies tunturilla puhaltaa kurkustansa joikauksen, on koko kehveli äänenä, niin että sananpuhuvainen Kitti-Uulakin neljänneksien päässä sen kuulee ja kauhistuu. Mutta toiset tunturimiehet joikaavat pikku toveriaan:

"Naa Kaapin-Jouni, niin niin niin, pikku poika sannaa lei, lullu lullu lugu luu".

Pari muutakin Inarin järvimiestä ihan kotoisiltaan vain lyöttäytyi tunturilaiseksi ja poromieheksi, niinkuin Iisko Paadar naituaan Ingerin Ellen eloineen sekä Heikki Valle saatuaan Tshalkku-Pieran Biggan poroperintöineen. Vallesta tuli jo taitava poromies, ja Vallen Niilasta vielä taitavampi, Niila etsi ja nai rikkaan Panne-äijän, Maggas-Andaras-Jounin lesken Kaaren Aikion, saaden samassa kaupassa sekä itseään iäkkäämmän eukon että paljon poroja. Porotokkineen ja Kaarenineen Niila muutti Utsjoen puolelle sen sijaan, että entiset poromiehet olivat Utsjoelta tulleet Inariin. Muotkatunturien pohjoispäähän, Kaamasjoen latvoille, Kaamasmukkaan, Niila asettui entiseen Jomppaisen taloon, ruveten siitä käsin kaitsemaan karjaansa lähituntureissa. Sanotaankin Niilan olevan tämänaikaisen Utsjoen suurimman poromiehen, 500-600:n porotokan isännän.

Sillä kovin pieniksi ovat Taka-Lapin entiset tunturiennavat jo joutuneet. Kadja-Nillakin, suuren Vuolabban suvun viimeisiä suuria poromiehiä, Kadja Poinin poika, joka juti Ruijan tuntureitakin ja aikoinaan ajeli 3,000:n laumaa Utsjoen tuntureissa, tullen monissa joiuissakin mainotuksi, on nyt vain parinsadan omistaja, 70-vuotias tunturiäijä. Suuret porolaumat ovat sulaneet kuin lumi, hävinneet niinkuin tuuli olisi puhaltanut, entiset komeat valkkoporotkin menneet, ja ukko itse nyt vanhana valkkoäijänä asustelee Kevujoen jylhässä tunturimaassa pienessä uudismökissä hoidellen nautakarjaakin. Ja entisaikaan häntä joikailtiin:

"Kadja-Nilla, joo jou joo jou, menee kuin lintu, joo jou joo jou".

Kaikki muut Utsjoen muutamat poromiesten jälkeläiset ovat jo nuorempaa polvea, eivätkä juuri vanhaa poroisäntää parempia. Kadja-Nillan pojallakin, Pikku-Nillalla, joka asuu isänsä entisessä komeassa maalitalossa Nilijoen suussa Tenolla, on vain 400-500:n sarvipään omaisuus, vaikka on saanut emäntänsä Maaritin avulla periä Pieras-Niila-vainajankin karjasta 70-80 päätä. Samanlaisia poromiehiä ovat Niila ja lvvar Pieski, parituhantisen Niilan poikia, joista jälkimmäinen asuu appiukkonsa, Oula Länsman-vainajan ja anoppitätinsä talossa Rauduskaidissa, samanlaisia vielä Jomppalan lähimailla asustava Rauduskaidin poika, Piera Länsman. Kaikki vain parinsadan poron miehiä. Vain Puolmakjäyrille asettuneen Andaras Länsmanin lesken, Kristin Siiman, ja viiden pojan yhteisissä hoidoissa liikkuu viisi-kuusisatainen tokka. Mutta vanhalla Jomppaisella, Mahtis-Niilalla, joka asuu Niila Vallen kanssa Kaamasmukassa, on vain muutama kymmeninen, vaikka ukko hurskaana raamatun ja evankeliumin miehenä kulkee sanaakin saarnaten.

Mutta monet tenolaiset ovat lohen ja riekonpyyntinsä sekä karjanpitonsa lisäksi ruvenneet hankkimaan toimeentuloa poroillakin, yrittäen matalan rannan tenokansasta nousta, ellei juuri tunturiväeksi, niin kumminkin hyviksi poromiehiksi. On kyllä monissa tenotaloissa vain joku poro ja ajohärkä, jolla saattaa pyöräyttää "handelissakin" sukkelammin kuin entisellä navettasonnilla, mutta on myös jo monia parempiakin porotaloja. Karigasniemen heinäkentällä asuvaiset ja hyvin toimeen tulevat Niittyvuopion veljeksetkin omistavat kukin muutaman satasen, toimekkaimmat pari, kolmekin, samoin Mierasjärven eteläpään erämaahan jutanut uudispirttiläinen, Sammel Laiti, tunturilaiseksi lyöttäytynyt Oula Länsmanin entinen ruokkopoika ja oppipoika sekä renkimies. On sitten tenomiehiä, joiden poroluku lasketaan kymmenittäin, kuten Porsangerin veljesten, Uulas-Uulan poikain, jonkun Palton ja Nillukan ynnä Laitin, joilla on kenellä neljä-, viisikymmentä, kenellä kahdeksankin. Muutamilla Helandereilla on vain joku kymmen, toisilla vain nimeksi, vaikka entisaikoina muuan katekeetan poika, Jouni Helander, naituaan kyytirättärin ja poromiehen Johan Högmanin tyttären Ellen, tuli niin suureksi poromieheksi, että rupesi muoreilleen tuhrailemaan kodassa sekä juti muiden isoisten mukana Inarin tuntureihin, kulkien aina Luttojoelle asti ja merkityttäen nimensä Inarin kirjoihin. Mutta rajantakaiset hukat, koltat, söivät melkein kaikki ukon elukat, ja Jouni Helander kuoli Luton jäkälätuntureissa yhtä porottomana kuin oli Tenon mailla syntynytkin.

Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa sekä Ailigaksissa pitkin koko Utsjoen läntistä valtamaata länsipuolen miesten eli Paistunturin paliskunnan porot kiertävät, kun taas itäpuolen porolaisten eli Kaldoaiven paliskunnan elukat pitävät valtamaanaan suuria itätuntureita Utsjoesta ja Tshuoggajoesta alkaen Puolmakjäyrille ja Norjan rajaan saakka. Vaikka isännät ovatkin vain pikku parttioiden miehiä, karttuu heidän kymmenistään ja sadoistaan koko iso tokka, kun porot tunturissa käyvät yhteiseen seuranpitoon. Länsipuolen miehet joskus raitioivatkin elukoitaan yhdessä laumassa. Niinpä Niila Valle, Niila Niittyvuopio, Niila Jomppainen, Uulas-Uulan Andaras, Uula Porsanger, Andaras Paltto ja Anne Nuorgam koitelevat eloaan yhdessä tokassa sekä kesällä että talvellakin, samoin taas Hans Kitti ja Pikku-Niila Vuolabba ynnä jotkut muut ovat yksissä tokissa. Vallen ja kumppanien hoivissa saattaa olla lähes parituhatta poroa sekä Kitin ja Vuolabban vaalittavina tuhatkuntakin. Koko Paistunturin paliskunnassa onkin poroja kohta kolmisentuhatta. Mutta Kaldoaiven ympärystuntureita kiertelee vain parituhatta sarvipäätä, enimmät niistä Andaras Länsmanin perillisten, Piera Länsmanin ja Sammel Laitin korvamerkeissä.

Mutta ennen sanotaan Paistunturin paliskunnassa yksinäänkin olleen 6,000-7,000. Ja vanhaan aikaan juti Utsjoenmaan halki poroja kymmenin tuhansin. Nykyisen tunturiväen poronhoito on vain entisen suuren elämän heikkoa kuvattelua.

Poronhoitoa

Oikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä oli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja rosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein kaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren rannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja villiintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat elää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä ihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.

Mutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä sekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja kermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen poroelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi poroa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin teki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri porokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi tuntureihin uusi suuri porosuku.

Näin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän alkuhistorian.

Neljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää puutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren rannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan Lapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin maanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha poromies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko palkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.

Inarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne muuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea pyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään antaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia pihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten vielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä, on vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole sellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä. Siitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin poroja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa sen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi huurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot kasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat närpeämpikarvaisia.

Inarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä jäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden Inarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi, niinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin entisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot kestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä ne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda suolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät kuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös Muonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas ovat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin on Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja lyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.

Varsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita. Inarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin palkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja siten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin Andaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä mainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta peuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi katkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.

Paimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se joskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli vähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se pelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja väliin taas Niila Eiran porolaumassa.

Vaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia, ja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa hyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla aivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma, valkeaturpainen kalppinokka, tahi kauniinharmaa suivakko, tahi vaaleakylkinen luostakko, tahi aivan valkea valkko eli vielkis. Ja valkkoporo saattaa olla hyvin valkea jievja tai vaaleankirjavahko raanis-jievja tai vaaleanruskea ruossa-jievja eli koltta-valkko, Koltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka. Mutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro, gabba-jievja, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat. Tällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien karjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki merkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että ne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy oikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien jutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää musta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan ruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera Biggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia valkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat hyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle menestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat heikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat. Kitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin kadottivat gabba-jievjansa.

Yhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot, joilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia sellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla, oli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos sai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä — tavallisesti on vain kahdeksan —, niin ei tarvinnut toisella kiinni tavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut Jalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin "biegga helmiid padjel", tuuli helmoja nosteli.

On lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren porollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin mahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan sen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta sittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies, jonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin monipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa on yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien kuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on yhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu ihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole kauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien pimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset petäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana vaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin, kun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan Lapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin laumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat ikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja matkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa parhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi. Muuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon luota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan Jounas-gädgeksi, ja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse. Vanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki sekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti vaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin "sisään" mentiin aina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että "eikö siinä jo nokko ollut jäkälämaata" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä. Mutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen poromiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja Kaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen laskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan, Mahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan… ja taas talven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin aina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin tunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa tokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla, jängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille ja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.

Talvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset asustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä kankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän talviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät samoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana vastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja kotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus, korraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus. Samoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa, lapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee laumaansa.

Hajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin alalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat jäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin kinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden lumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä jäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on metsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa, niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello, messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää karata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei sillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään. Lepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen kolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen lumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja taas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja taas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton aikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa päivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää päivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria lepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi, pariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain gufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja valkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.

Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman siirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään vain hiljainen, rauhallinen laidistaja-härkä kiinni, talutetaan sitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta taas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia, on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.

Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies. Koiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi laumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä tavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan. Milloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse muuta kuin viitata kädellään ja sanoa: "Tshouh, tshouh!" niin kohta rakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon. Porot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka kuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä, jopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä viisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa, onpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen sekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin penikulmien päästä.

Jo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on jo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta parhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä pääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet sekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä eivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta pienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten tunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat vain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa pentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella haukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin. Isompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat menettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni kimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan poroa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma koiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä, makaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee tokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua lähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin. Lantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja vuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä, jotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas viittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin koirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet. Sillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus koira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan armottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai iso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti laukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että purevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta rikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee parannusta, joutuu hirteen.

Koko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan palveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona räyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista Murjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa, vaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea, valkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista Sirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä. On joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja paksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa siidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu, reppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden mukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin panevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön Jorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan töksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka on "koiran styyri".

Kodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja verivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja velli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään vielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies saa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle luovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein hyvää koiraa myydä monesta porostakaan.

Mutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien avulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa koirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita, tuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain käyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat ja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei poromiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita raitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja kaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet palkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi. Pikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui pitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina olivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut suuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja. Niinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla, niin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa. Kitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla työnsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla "renkyessään" vuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien piikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari, kolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen, koipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle annettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa kirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka, ansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli rikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai syödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja piiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku parttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa emännäksi.

Pororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella sekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti koko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka sitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.

Mutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa joutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon. Lantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen susilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä "helvetin hurtat" monina talviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun lukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka pitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei yksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä päätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti huudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai kuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä:

"Ho-ho, ero-go guu-umppee, don suoladet, poattek dee-eikkii!"

[Ho-ho, mene pois hukka, sinä varastat, tulet tänne.]

Muutamat taas kovasti joikailivat hukan nuottia:

"Luossagaissan alla hukka laukkaa, sitten hän näkee poron, sitten hän rukattaa jälkeen, sitten hän kaataa poron, sitten hän syöpi poron. Kun hän on poron syönyt, niin hän juoksee pois".

Mutta kaunista lapinjoikua susi ei pelkää, oikein rumaa karjuntaa vain.

Pimeän keskiyön aikana hukka ei kyllä ole kärkäs käymään poron kimppuun, peläten metsässä risun rapsaavan silmään, mutta hämärässä iltayössä se uskaltaa ja kaikkein parhaiten aamun vaietessa. Silloin se tulee jos tulee, ajaa poron aavalle jängälle, missä ei ole risua silmää sorkkimassa, ja kaataa elukan. Oikein nälkäiset pedot eivät pelkää karjuvaa ihmistäkään. Silloin kun paimen huutelee tokan toisella reunalla, sudet sieppaavat toiselta laidalta poron, repivät ja syövät sen karvoineen kaikkineen, ennenkuin raitio ennättää häsyihin. Pahimmat roistot eivät enää säiky pyssynkään pauketta, ja paimenen varomattoman, liian rohkean koiran ne helposti saalistavat. Mutta vasavaadin on joskus sikiönsä puolesta niin äkäinen, että uskaltaa hyökätä vasaa ahdistavan rosvon kimppuun. Sammel Laitikin oli pikku poikasena poroja kaivattamassa, kun susi häsähti erään vasan kimppuun. Silloin emo julmana kävi sarvillaan häkyröimään ja laukottamaan sutta niin, että sen hädissään täytyi turvautua Sammeliin. Mutta kun poika päästi kovan karjunnan, peto pelästyi vielä enemmän ja pakeni poron sarvillaan sohikoidessa metsään. Monta kertaa sudet kyllä tulevat suurin laumoin ja saattavat samana yönäkin surmata samasta tokasta kolmattakymmentä poroa, kuten kerran Lasse Porsangerin ja Sammel Laitin nelisataisesta karjasta, niin että oli vain raato raadon vieressä, ja taas toisesti, lokakuussa viisi vuotta sitten, Tshalkkulaisten ja Sammel Laitin yli 1,000:n laumasta puoli toistasataa.

Hyvillään hukat vain olivat, kun saivat oikein raastaa tunturimiehen eloa ja vetää verta ja höyryävää lihaa suureen nälkäiseen kitaansa. Niiden silmät sitten vain loistivat pimeässä kuin kahdenkymmenen äyrin silparahat, ja elukka ulvoi hyvillään. Kevujoellakin sudet kylläisinä kokoontuivat Paldojäyrin lähelle Gumppi-kirkun pikku kukkulalle kuin kirkonmenokseen yhteiseen suureen ulvontaan. Kadja-Nillan poroja metsäläiset olivat saaneet vatsaansa ja siitä sitten talviaamuna veisasivat villiä kiitosta. Lieneekö sitten Kadja-Nilla erehtynyt ydintä kaivaessaan ja jättänyt jonkun poronkonttiluun osan eheäksi putkeksi, ja siitä hukka heti saanut kiikertin, katsonut sillä, nähnyt ja rukattanut Nillan tokkaan.

Mutta vanhaan aikaan poroja ahdistavassa susijoukossa saattoi joskus olla ihmishukkakin. Koltta-äijät ja jotkut muutkin pahat noitalappalaiset näet voivat noitua ihmisen hukaksi. He etsivät vain käyrän puun, soju-muorran, sujauttivat sen latvan maahan asti ja taikoen työnsivät ihmisen siitä alitse vastapäivään — ja heti ihmisrukka lähti hukkana laukkomaan. Aslak Pannenkin tokkaa sellainen ihmishukka oli juovattanut kolme vuotta tappaen paljon poroja. Viimein oli Aslakan eukko saanut sitä ampua, ja metsästä oli alkanut kuulua kuin surkea ihmisen valitus:

"Hoo hoo hoo hoo, hoo hoo hoo hoo!"

Ja kun vasta kuukausien perästä oli uskallettu mennä katsomaan, oli metsästä löytynyt hukanraato, jonka nahan alla oli ollut lappalaisen tuppivyö.

Talven kuluessa porotokka, muutellen paikasta toiseen, vähitellen jutaa pohjoiseen päin, ja kotakansa seuraa mukana, raitiot ja isäntäväki kotineen, kaikkineen. Ja elo on aina päivän ja yön huolena. Hurskas lappalainen ei kiroile porojaan, siivosti vain sivupuolesta koirilla haukuttaa ja ohjailee. Raudn-Niiias-Pierakaan, ristinkirjalle opittuaan, ei enää kiroillut, vaikka paimenteli 12,000 poroa. Vain silloin kun häpeemätön hukka tulee tokkaan, hurskaskin lappalainen saa lasketella "pärgalakkeja" suun täydeltä, samoin kuin silloinkin, kun suurta porolaumaa muutettaessa tulee sekaannus.

Suurlauman liikehtiminen onkin kuin koko maailman menoa. Siinä tuhannet sorkat naksuvat, sadat kellot ja kulkuset kilisevät, kalisevat ja isot häränkellot möykyttävät, vasat ja emot roukuvat, raitiot puolin ja toisin kiljuvat ja kiroilevat koirilleen ja toisilleen, ja maa jytisee, niin että neljänneksen päähän kuuluu, missä elo on menossa. Jos kesällä ukkonen liikkuu samoilla mailla kuin suurtokkakin, ei kuulla ukkosen jyminääkään, salamain vain nähdään leimahtelevan.

Tällainen suuri meno saattaa tulla kevättalvella, kun porot ihan itsestään lähtevät jutamaan pohjoiseen, Inarin porotkin Muotkatuntureita kohden. Silloin kantavat vaatimet johtavat koko jutamakuntaa, sillä porot vanhasta vaistostaan aina kiirehtivät poikimaan entisille syntymä- ja poikimasijoilleen. Vaatimet menevätkin sellaista vauhtia, etteivät hyvät härätkään tahdo pysyä matkassa. Kova kiire niillä vain on, jängät, metsät ja vaarat nulkataan samaa menoa, eikä paljon malteta syödäkään. Jotkut emot laukkaavat vielä neljänneksittäin, vaikka vasan jalat näkyvät, jotkut saavat vasan kesken menoansa ja sitten roukuen juoksevat ahkion perässä, jossa pikku tulokasta vedätetään.

Toukokuussa vaatimet vasovat, ja silloin ne tavallisesti ovatkin jo vanhoilla vasomakentillään, kankaalla jonkun vetisen jängän reunassa. Siellä vaatimet, raitioiden tarkasti valvoessa, saavat asua vain omassa rauhassaan, sillä härät ja hirvaat ja kaikki urosporot kermakoita myöten on erotettu eri tokkaan ja viety syrjään koko vasomissiidasta. Asian ymmärtämättöminä niistä ei olisi muuta kuin vastusta. Kermakatkin tuppautuvat haistelemaan pientä kummannäköistä lynkäpolvea, laukottavatkin sitä ja kopsivat koparoillaan, vaikka se olisi omia sisaruksia. Siksipä emo on äkäinen viimevuotiselle kermakalleenkin ja ajaa sen heti pois. Mutta keskenään kaikki vaatimet ja vasat elävät hyvässä sovussa. Jos pienet ällipäät joskus aivan sekautuvat keskenään ja eksyksissä nostavat surkean rouvunnan, selviää asia kinastelematta, ja jokainen emo roukuen ja nuuskien löytää pian omansa. Ja kaikki ovat saaneet parhaan ja ovat tyytyväisiä. Mutta joskus nuori aivan kokematon vaadin hylkää vasansa. Vastasyntynyt sikiö kun alkaa hoippuen lähestyä kantajaansa, nuori emorukka säikähtää oudonnäköistä oliota niin pahasti, että laukkaa pakoon. Eikä se sen jälkeenkään enää huoli sikiöstään, vaan täytyy vasaparka, jota ei kukaan muukaan kykene hoitamaan, surmata. Kuolee vasoja kyllä paljon tappamattakin. Sattuu vain vasomisaikana kylmät ilmat ja lumisateet, niin pienet arat vasaparat paleltuvat kuoliaiksi. Huonona keväänä saattaa isosta tokasta kylmettyä vasoja kymmenittäin, ja pienet kotalapset saavat peskinahkoja sekä viimevuotiset kermakat pääsevät taas emonsa armoille. Muutaman kymmenen menetys ei isossa tokassa, jossa saadaan satoja vasoja — Kutturallakin oli usein kolmesataa — paljon tunnu. Mutta sellainen kato jo tuntuu, mikä kerran sattui Kitti-Hansin suurlaumalle. Tuli kova lumipurku ja kylmä sää surmaten äijän vasat niin tarkoin, ettei jäänyt kuin kolme viluista raukkaa.

Mutta runo ei saa vasaa niinkuin muut vaatimet, vaan se jää syystä tai toisesta tilapäisesti mahoksi. Eikä urosmainen stainak tee vasaa milloinkaan. Se onkin väkevä ja luja kuin härkä ja sarvet sillä on kuin kunteuksella, ja piippu-stainakan "pahta heilaa ja hengaa kuin piippu". Mutta oikeiden hyväonnisten vaatimien vasa, kylmettymisistä ja muista turmista pelastuneena, juoksee emonsa perässä niin ketteränä ja nopsana, että poron isäntäkin sitä hyvillään katsoo ja joikaa:

"Vasa ja vasa, niin se se niin se, roukuu ja roukuu, emonsa perässä, niin se se niin se, roukuu ja roukuu".

Keskikesällä, kun vasat ovat niin varttuneet, että saattavat seurata emoansa erämaan retkillä, päästetään porot omiin valtoihinsa. Tuntureihin ne heti kaikki kapaisevat, härätkin ja muut porot yhtyvät samaan seuraan. Muotkatuntureihin keräytyvät Kittien, Länsmannien ja muiden lähiseutulaisten porot. Siellä onkin tilaa suurellekin laumalle, penikulmittain kun on vaaroja, tshohkia ja oaiveja, Gaissavaarasta ja Kaskugielaksesta Vihellyspäähän ja Pirunhartioihin asti. Laaja tunturisto kesäporon poljeskella on myöskin Maaresta-, Viipas-, Appis- ja Hammastunturien juonto, samoin kuin Utsjoen ylpeät Paistunturit sekä monet Ailigakset ynnä itäinen Kaldoaiven seutu. Pitkin tuntureita ja tunturijänkiä porot vapaina samoilevat. Eikä tarvitse niiden nyt kaivella kuivaa jäkälää hangen alta, vaan ne saavat mielin määrin haukata kesän rehevää ravintoa, puiden lehtiä, maan ruohoa ja jänkien saroja sekä makeita kortteita. Palavimman päiväpaisteen ajaksi porot vain painuvat varjoisiin metsiin, mutta yöksi taas juoksaisevat viileille tuntureille.

Vanhat tunturimiehet paimensivat porojaan kesälläkin, niinkuin Norjan lappalaiset vieläkin tekevät, Koutokeinon ja Kaarasjoen tunturilaisetkin ovat itse aina porojensa mukana Jäämeren rantatuntureissa, merivuorissa, alituisesti huolehtimassa elostaan. Vain Puolmakin ja Uuniemen poromiehet laskevat tokkansa merituntureihin hajalleen kuin riekkoparven. Jäämerelle Ruijan porot kyllä menisivät väkisinkin, vaikka yksittäin, elleivät pääsisi tokissa, samoin kuin taas sieltä talveksi oman päänsä mukaan palaisivat pois. Suomen tunturiäijät hoitivat rajasulun jälkeen kesäporonsa omilla tuntureilla, ollen aina itse matkassa. Ja kotakansalla koko joukkoineen oli kyllä työtä ja huolta suuresta elostaan. Yötä päivää raitiot olivat tokan mukana. Viileähkö kaalo alkukesä kyllä meni hyvin ja helposti, joiaten vain ja päivää paistatellen. Mutta kun tuli kuuma heinäkuu sääskineen ja saivartajineen, se oli seka porokunnan että kotakunnan kaikkein raskain ja kamalin aika.

Sillä pieni sääskipaholainen on Lapinmaan suuri vitsaus ja pahin peto.

Kesäkuulla jo lentää hoipperoi kömpelö jienga-tshuöikka, joka kyllä ei vielä kykene suuriin kiusantöihin. Mutta vasta kesäpäivän palauksen jälkeen, heti kun ilmat lämpenevät, alkaa oikean tshuöikkan vuoro. Vanhat lappalaiset sanovat, että sääsket tulevat Stokholmista Ruotsinmaalta, toiset taas ovat nähneet niiden nousevan maasta. Tulivat mistä tahansa, sääsket itse sanovat, että heidän pitää jo juhannukselta olla Lapinmaassa laulamassa, vaikka kahden sauvan varassa. Niinpä ne sitten ovatkin, kaikkein pahimmin tunturien varjoisissa notkelmissa, missä ilmanheki ei liiku. Miltei mustana pilvenä ne inisevät ilmassa kiusaten kaikkia, joissa elävä henki on. Ahkerina niiden pitääkin olla, kun niillä ei ole elämänaikaa enempää kuin kolme päivää ja kolme yötä. Jos ne eläisivät kauemmin, tulisi Lappi sääskillä niin täytetyksi, ettei siellä mikään muu voisi elääkään.

Pahaisen sääsken apupirulaisina pörisevät isot poattso-poarut ja njunni-poarut, jättäen porotokkaan kamalat jälkensä. Edelliset painavat takapäänsä poron selkään ja työntävät siihen aineksensa, jotka vasta kevättalvella mätänevät ilkeiksi kurmuiksi täyttäen ja reikien toisinaan poron koko selkänahan. Njunni-poaru taas purkaa sisunsa poron sieraimiin, niin että siitä syntyy pahoja matoja, saulakoita, elukan kurkkuun. Kevättalvella poro niitä joukoittain yskii hangelle.

Miljoonaisissa parttioissa sääsket piirittävät poron, ja tuhatlukuisin tokin poattso- ja njunni-poarut pörräävät mukana, niin että elukat ihan hulluina laukkaavat sinne ja tänne, työntyen viimein tuulisille tuntureille kokoon suuriin tokkiin. Silloin ne saavat paremmin olla rauhassa, sillä porojen erittämä väkevä hikinen höyry peloittaa räkkää.

Pahimman räkän aikana vanhat lappalaiset ajoivat porotokkansa joka päivä tunturien rinteille suuriin aitauksiinsa ja laittoivat savuja tuulenpuoleiselle laidalle, ja silloin elo viihtyi hyvästi. Aitaukset, gärdet, oli rakennettu maahan kaadetuista lehtikoivuista ja risuista, ja niitä oli useilla porolappalaisilla sopivissa tunturimaissa koivumetsien läheisyydessä. Mutta puuttomiin tuntureihin jotkut suuret tunturiäijät kasailivat porokaarteita kivistä. Sellaisia vanhojen vuorelaisten suurtöitä on Utsjoen tuntureissa ainakin kolme. Jalven lähimailla on entisen Kitti-Jounin rakentama pieni Paukkuoaiven gädge-gärde jo kovin maahan sortuneena, ja Paaduksen lähellä tunturissa on Ivvar Pieskin latoma Paaduksen kivikaarre, joka vielä korkeaseinäisenä kohoaa Paadusjoen varrella, louhisella perustalla. Mutta isoin ja parhaiten säilynyt ja parhaalla maalla on Erttigvaaran kaarre. Sekin on vanhan Pieskin suurtöitä, ja sitten jälkeenpäin Kadja-Nilla on sitä korjaillut ja laajentanut. Tämä kivikaarre onkin kuin mikäkin tunturipeikkojen linnoitus, kuudettakymmentä metriä leveä, pyöreähkö kenttä, ympäröitynä laakakivistä ladotulla, paikoin lähes puolitoista metriä korkealla aidalla. Se on aivan autiossa tunturimaassa, Erttigvaaran huipulta neljänneksen päässä etelään, pieneen tunturipuroon kallistuvalla rinteellä, ja pitkät maahan sortuneet, kivistä, koivunrungoista ja risuista ladotut johtoaidat, saajat, ohjaavat sekä yläpuolen että alareunan leveälle veräjälle. Parituhatta poroa sanotaan kaarteeseen yhtaikaa mahtuneen. Vastatörmään porot siihen ajettiin, sillä poron luonto on sellainen, että se aina pakenee — hukankin edellä laukatessaan — vastatörmään, mutta alaspäin se ei mielellään juokse. Kaarteeseen porot kyllä, kun olivat opastuneet, menivät mielellään, oleskelivat sen savuisessa ilmassa iltapuoleen ja sitten taas lähtivät ruokamailleen.

Porokaarteita vanhat lappalaiset eivät käyttäneet ainoastaan sääskiä savuttaakseen, vaan yhtä paljon myöskin lypsytarhoina. Sillä entiseen aikaan kaikki tunturilaiset lypsivät eloaan, kesäpuolesta aina marraskuulle asti, niinkuin Enontekiön, Koutokeinon ja Kaarasjoen lappalaiset vieläkin tekevät, jopa Niila Vallenkin Kaaren Kaamasmukassa. Inarin ja Utsjoenkin raitiot joskus, kun ovat janoissaan, lypsävät poroa kouraansa ja ryyppäävät suuhunsa.

Kaarteessa miehet heittelivät suopungilla vaatimia kiinni, sitten pojat niitä pitelivät ja naiset kävivät nykäisemässä maidon pyöreään pahkanaappuun. Vasa kyllä vieressä roukui osaansa, ja emon irti päästyä se heti rupesi heruttelemaan tyhjää ruokamaataan. Vähän ajan päästä sieltä kyllä tirahti jotakin sillekin, ja vasa saikin pitkät ajat pitää omat jälkivuoronsa. Mutta kun sitten poron nisät töhrittiin poronsonnalla, johon oli vielä sekoitettu poronverta ja vasan omaakin lantaa, oli se niin sydäntä ellottava paikka, että vain harva vasa kykeni siitä ruokailemaan. Mutta lappalaiset ottivat vasankin osan, ja vasaparka sai vain nälissään roukua.

Isot kattilat ja leilit lypsettiin täyteen poronmaitoa. Lappalaiset söivät sitä vähän siltäänkin, ja se oli paljon parempaa ja terveellisempää kuin lehmän ja lampaan maito. Paljon ei sitä saanut syödä, sillä se oli niin väkevää, että kovotti lappalaisen vatsan aivan lampaan papanoille. Niinpä laitettiinkin maitoa paljon kuivamaan. Hyvin puhdistettuja vatsalaukkuja ja tshalmaksia täytettiin tuoreella maidolla — vatsalaukkuun mahtui kolme kannua, tshalmakseen kannu —, pantiinpa sekaan hiukan mustikoitakin, mutta juoksutinta ei tarvittu. Sitten sidottiin laukunsuu kiinni ja pisteltiin neulalla pieniä reikiä, että hera pääsi valumaan pois. Ulkona luovassa sateelta suojattuna, puuristikoilla, maitovatsat litteähköiksi painettuina kuivattiin sekä lopuksi kodan suovvumuorrassa, kunnes kyllin kovina ja kuivina vietiin aittaan. Kymmenkuntakin maitovatsaa saattoi olla isolla poromiehellä kotaväen vatsojen hyviksi. Tehtiin myöskin juustoja, vuostait. Poron tungalla, toggilla, juoksutettiin äsken lypsetty maito kattilassa, ja juustoaine puristettiin reikäpohjaisessa pyöreässä kaavassa, kiertussa, kiinteäksi korttelin, puolentoista levyiseksi kiekoksi. Semmoisena juusto vain kuivattiin ulkona luovassa ja kodan orressa. Samankokoisia kaikki juustot olivat, ja kymmenittäin kotaeukko niitä ennen teki, myi ja söi. Mutta Näkkälän poroemäntien sanotaan poronmaidosta valmistaneen voitakin. Isossa kattilassa eukot vain olivat paljaalla kädellään velkuttaneet maitoa, ja paljon oli tullut väkevää voita. Lehmiä hoitavat poroemännät panivat joskus vasta poikineen poron maitoa lehmän maidon sekaan keittäen väkevää terniä, ja se maistui lappalaisen suussa oikein makealta.

Samalla kun porot olivat kaarteessa sääskisavussa tai lypsettävinä, toimitettiin peurakorvien vasojen merkitseminen. Se oli tarpeellinen toimitus, sillä parhaitenkin paimennetut porot pääsivät tuon tuostakin sekaantumaan toisiin tokkiin, eikä niitä voinut sieltä mitenkään muuten tuntea ja erottaa kuin korvaan leikatuista merkeistä. Lisäksi vielä peurakorviksi jääneet vasat villiintyivät kovin helposti ja pelkäsivät ihmistä enemmän kuin merkityt. Mahkara-Jouninkin vasoja jäi kerran peurakorvina Jäämeren niemelle, ja ne olivat kohta niin villejä, ettei niitä tavoitettu muuten kuin ampumalla.

Suurpuukollaan poromies sivaltelee vasan korviin omat pykälänsä, "sanansa", jotka ilmoittavat elukan olevan hänen porotokkansa jäsen. On satoja poronomistajia ja satoja erilaisia merkkejäkin tarvitaan. Leikataan monenlaista lovea, halkeinta, isoa ja pientä viillettä: rastää, pihtää, guoviriä, skievniä, njauhkia, tsärgiä, tsoastakia, luddistasta… Näistä jokin tai useampiakin nipistetään vasan oikeaan tai vasempaan tahi molempiinkin korviin, niin että saattaa olla toinen peurakorva, toinen merkitty tai molemmat merkityt monellakin sanalla, vaikkapa: vasemmassa alla skievni ja siinä tsärgi, päällä pihtä, oikeassa päällä njauhki ja siinä tsärgi, päällä ja alla pihtä.

Vasaa merkitessään vanhat ukot työnsivät silpomansa korvanpalaset leikkauspaikalle maanpeittoon, ennenkuin laskivat elukan irti.

Peurakorvista ja merkityistäkin poroista lappalaiset joutuivat hyvin usein keskinäisiin riitoihin. Varsinkin ennenvanhaiset tunturilaiset olivat tavattomia toraamaan, sillä vaikka "sielu heillä kyllä oli, he olivat muuten niinkuin elävät, tappoivat ja söivät kuin hukat toistensa poroja". Ruijan puoleltakin joskus kuului Angeliin pakanallinen meno, kun Kaarasjoen lappalaiset siellä oikein riitelivät ja kiroilivat ja syyttivät toisiaan poron varastamisesta. Joltakin äijältä oli taas hävinnyt muutamia elukoita, jonkun härkä oli löydetty metsästä kinttusuonet poikki viillettyinä. Käräjilläkin ukot siellä toisiaan uhkailivat, mutta kun ei kukaan ollut nähnyt korven tihutöitä, täytyi tyytyä vain toisiaan haukkumaan, kiroilemaan ja joikaamaan, sekä sitten taas sopivassa tunturikurussa ottamaan lainansa takaisin tai maksamaan velkansa tuhoamalla toisen elukoita. Torailivat Suomenkin tunturiäijät eloistaan monta kertaa, ja moni tuntureita kiertävä peskipoika päästi päiviltä sattumalta kohtaamansa yksinäisen poron, useampiakin. Metsän elukoitahan ne vain olivat, vaikka olivatkin saaneet korviinsa joitakuita naarmuja. Jotkut ahneet tunturipojat kähvelsivät ja tappoivat poroja vanhan isävaarinsakin karjasta, ja kerran eräät inarilaiset iskivät ja nylkivät rikkaan Pieras-Jounin tokasta pari nulppoa sillä aikaa, kun äijää kohdeltiin talossa hyvänä väärtinä. Heinäpuoressa pojat vain Jounin matkaan sonnustautuessa paloittelivat saalistaan ja joikailivat.

"Kaksi nulppoa, niin niin, syömävälissä heitettiin, niin niin niin, ja nyljettiin, niin niin, eikä Pieras-Jouni tiennytkään, niin niin niin".

Hyvin moni lapinmies joutui "metsän elukan" hävittämisestä kaakinpuuhun ja linnaan. Mutta oli sellaisiakin tunturipeikkoja, jotka mestaroivat poron entiset merkinnät omikseen. Siinä kyllä tarvittiinkin taitoa. Muutamat purivat hampain elukan korviin omat pykälänsä kuolleelle lihalle, niin että merkityt kohdat vähitellen itsestään lohkesivat pois. Toiset taas keväällä sarvien kasvaessa leikkasivat korviin merkkinsä ja vielä viilsivät puukolla sarvenjuuret ympäriinsä. Eikä sarvi siihen enää milloinkaan noussut. Poro jäi nulpoksi, ja sillä saattoi vaikka kirkkaana päiväsydännä ajaa entisen omistajan kodalle, omistajan tuntematta jutoaan. Vanhan Kutturan sanotaan Patatuntureissa monet kerrat häärineen poronkorvien kimpussa. Siitä sitten Kutturan tokka nopeasti nousikin tuhatlukuiseksi. Pariin, kolmeen otteeseen Kuttura kyllä joutui korvanparannustöistään asustamaan Lannanmaan kivitaloissa. Mutta Menes-Jussa, taitava suopungin heittäjä, ei viitsinyt ruveta merkkejä mestaroimaan. Hän vain pisti poroja puukolla ja söi, joutui Kittilän linnaankin, tuli takaisin ja taas pisti poroja ja söi, joutui jälleen linnaan parit kerrat, mutta tuli taaskin takaisin poroja tappamaan ja syömään, kunnes viimein äijäpaha katosi tunturiin niin tarkoin, ettei löytynyt muuta kuin kahvipannu. Suuri porojensurma oli entinen Jullas-Mahti-Klemmakin, joka joutui töistään kahdeksan vuoden palvelukseen, ja erinomaiset tunturityöt veivät kerran 1858 vanhan Kitti-Andaras-Andaraksenkin Trondhjemin linnaan, josta päästyään Andaras kuitenkin vielä huijaili komeassa kaupungissa, niin että Trondhjem sai aihetta velkoa Utsjoen kunnalta ukolle antamaansa 15 taalerin 2 ortin avustusta, mitä se kyllä ei saanut. Mutta eri mies oli entinen Kitti-Hannu, Kunku-Hansiksi sanottu ja hyvin tunnettu menoistaan aina Porsangerissa asti. Monet kerrat äijä tarttui kiinni pororötöksistään, saaden raippoja, seisoen rautakaulassa ja viimein joutuen Käkisalmen linnaan syytettynä inarilaisen tappamisesta. Ikipäiviksi mies joutui, "kun oli voimassa se Vanhan Testamentin laki, mutta keisari armahti sitten". Kahdeksan vuotta tunturimies palveli Suomen kruunua, palaten takaisin lihavana ja komeana ja hyvissä parseeleissa. Mutta kun äijä pian taas rötösteli Ruijan puolella, niin joutui hän Trondhjemin linnaan neljäksi vuodeksi. Eikä siellä saanutkaan syödä muuta kuin suolaista silliä ja vanhan konin lihaa. Laihana ja resuisena Hans horjuen palasi Norjan kruunun palveluksesta, ja nälissään ensi töikseen tappoi lihavan pailakan, ahmien ensi paloikseen sen paistit ja kuut sekä imien ytimet.

Mutta kun porot pääsivät Ruijan puolelle, niin sinne ne usein katosivat, samoin kuin taas vuorostaan ruijalaisten porot Suomen tuntureissa. Piera-Niilaltakin kerran hävisi 300:n tokka niin tarkoin, ettei karvaakaan löydetty, samoin Tshalkku-Niilalta karkasi ja katosi suuret parttiot. Vanhat viisaat Ruijan tunturipeikot olivat yhtä hyviä mestareita kuin Suomenkin poroäijät kadottamaan poroja sekä puremaan korvamerkkejä.

Sattui tunturimiehelle toisinaan suurempiakin menetyksiä kuin sataisen tokan katoaminen naapurimaan tuntureihin. Tuli joskus hirveä pororutto ja kaatoi koko karjan. Siitä on ainakin kolmekymmentä vuotta, kun rutto alkoi Peldo-oaivesta tappaen härkiä ja emäporoja ja vieden vasat perässä. Piera-Niilaltakin se tappoi Muotkatuntureihin samaan makaukseen kolmesataa elukkaa, eikä Kitti-Uulankaan tuhantisesta tokasta jäänyt kuin yksi kermakka ja muutamia vaatimia. Äkeissään Uula tappoi viimeisenkin kermakan sanoen: "Siina on nit koko vuuen saalis!" Piera-Niila ja Kitti-Uula eivät olleet kyllin nopeita pakenemaan pois ruttotunturista. Mutta toisilta lappalaisilta ei mennyt koko eloa, kun he kiireesti, niinkuin Kitti-Andaraskin, lähtivät jutamaan pois rukattaen vastatuuleen, minkä ennättivät, että rutto yhä vain jäisi jäljemmäksi. Sillä rutto ajaa aina myötätuuleen, vaikka ihimisiä surmaamaan lähtenyt espanjan paha rutto, joka alkoi Inarin Pyhäjärvestä, kulki laitatuuleen, jutaen päivää vasten Viipastuntureihin ja Maarestaan tappaen lappalaisia, mutta ei saanut surmatuksi Kitti-Andarasta, koska hän aina maatessaan sulki peskinsä sepaluksen ja peitti tyynyllä nenänsä. Sattui taas joskus hyvin kuuma ja kuiva kesä, jolloin ei satanut vähääkään, ukkonen vain jyrisi, niin että tunturit jalmahtelivat mutta ei vain annettu sadetta. Silloin pororievut nälkyivät ja laihtuivat ja lopuksi kuolivat, vasatkin suurin joukoin. Kitti-Andarakseltakin joutui hukkaan 300-400 poroa ja vasaa. Se oli paha vuosi. Mutta tuli taas kerran ankara sadekesäkin, vaikka niin lämminsyksyinen, että paarmojakin oli mikkeliin asti. Alituisesta sateesta kurmujen tekemät reiät eivät päässeet kuivamaan eikä paranemaan, vaan rupesivat kasvattamaan matoja mädättäen poron koko selän. Sekin oli paha vuosi, vei melkein puolet karjasta.

Suuria kylmiä tuntureita ja suunnattomia vetisiä aapoja sekä jänkiä iät kaiket samoilemaan pantu pororukka saa kyllä kokea monet taudit ja tuskat. Kun kuivana kesäaikana poron koparat kuluvat ja sitten menee niihin vesi sekä kauan samaa kesämaata polkiessa virtsan ja lannansekainen sotku, niin siitä tulee pilaus, paha slubbu, saattaen koparan märkimään. Siitä koko jalka turpoaa, ja tauti nousee suonia myöten sydämeen ja tappaa. Varsinkin etukoparasta kuolee äkisti. Toisiinkin poroihin tauti helposti tarttuu, eikä sitä saata parantaa millään keinolla, ei tervalla, ei pikiöljyllä, eikä pajunparkkivedellä. Ei parane myöskään päätauti, oaive-vihki, kun se iskee poroon, eikä liioin vaibmu-tauda, sydäntauti, joka kasvattaa märkää sydämen ympäryskalvoon ja ajaa siitä surman sydämeen. Umpitaudit kyllä saa paranemaan rasvaa ja karvoja syöttämällä ja hullun vuerrii-taudan, pyörätaudin, korvasta verta leikkaamalla, mutta kun vihamiehen panema kirous sattuu jutoon, niin se keikahtaa ajomatkallakin ahkion eteen samoista jalansijoista sukkelammin kuin puukolla pistäen.

Syksyllä painuessaan tuntureista outamaihin kaikki porot ovat mitä parhaimmissa voimissaan saatuaan pitkän valoisan kesän kuljeskella tuntureilla ja jängillä parhaita ruokamaita myöten. Talven pitkä, jo keväällä ruokoton takku on kesän kuluessa karissut pois, kurmujen rumat reiät ovat kasvaneet umpeen, ja uusi komea pehmeä karva, joka hyvin kelpaa sekä pyhänä että arkena, on kaiken peittona. Hontelot vasatkin ovat varttuneet niin nopsajalkaisiksi, ettei niitä enää pahinkaan hukka eikä ketterinkään koira tavoittaisi. Mutta hyvät hirvaat ovat saaneet kaikkein komeimman ja ylpeimmän asun. Suuret kiiltävät kelosarvet keikkuvat äkäisinä, koparat naksahtelevat kiukkuisesti, ja kaula on paisunut paksuksi ja väkeväksi. Hirvas on liikkeiltään ja ryhdiltään kuin koko tunturitokan isäntä. Se se aikoo ollakin, ja sitä varten se on paneutunut parhaisiinsa. Tulee kolea mikkelin aika ja porotokan suuri rahkam-aike, rykimäaika, jolloin hirvaan pitää vimmatusti tapella kaikkein muiden hirvaiden kanssa saadakseen yksin vallita vaikka tuhantistakin laumaa. Silloin hirvaat ovat täysiä tappelupukareita, min äkäisiä, että joskus käyvät ihmisenkin kimppuun, eivätkä ylpeyksissään syökään muuta kuin hiekkaa ja vettä. Pienet hirvaat eivät uskalla tulla lähellekään, isot ja vankat vain vartioivat tokkaa, ja kun sattuu vastakkain kaksi samanväkistä sarvikasta, isketään siinä yhteen niin kiukkuisesti, että sarvet raksahtelevat, eikä loppua tule, ennenkuin toinen makaa raatona. Huonosti purrut härätkin pyrkivät rykimään, jopa tappelemaankin hirvaiden kanssa, mutta pian on tällaisilta piettiöiltä tappeluinto pois, kun niiltä sahataan sarvet poikki. Jotkut härät kuitenkin ennättänevät saada aikaan huonoja vasoja; ainakin lappalaiset kehnosyntyisistä vasoistaan syyttävät piettiöitä. Vieläpä stainakatkin innostuvat taajomaan, iskien sarvikkain härkien ja hirvaiden kansa ja keikkuen ylpeästi kuin parhaat hirvaat. Kolme, neljäkin viikkoa rykiminen kestää, eikä sinä aikana paimenten tarvitse huolehtia tokan koossa pitämisestä, sillä sen kyllä hirvaat tekevät. Ne eivät laske ainoatakaan vaadinta laumasta pois. Sarvilla tönien ja koparoilla kopsien ne ajavat jokaisen karkulaisen takaisin tokkaan. Mutta kun rykiminen on loppunut, hirvaat vaipuneina poistuvat koko karjasta, mennen metsään yksikseen makailemaan. Siellä ne syövät ja lihovat, pudottavat pian sarvensakin ja palaavat sitten nulppoina ja rauhanmiehinä takaisin muiden joukkoon. Rykimiseen osallistuneet piettiötkin pudottavat syksyllä sarvensa, mutta muut härät kadottavat ne vasta kevättalvella samoin kuin runotkin. Vasavaatimet saavat pitää sarvihäkyränsä aina siihen saakka, kunnes ovat vasoneet.

Komeiden sarvien jokavuotinen uudistaminen on porokunnan tavaton suurtyö. Kesäkauden kun elukka on saanut niitä karvaisella nahalla suojattuina naamasarvina kasvatella ja loppukesällä joka pensaaseen kahnuttaen ajaa ne nahattomiksi kiiltäviksi kelosarviksi, niin jo muutaman kuukauden komeilun perästä ne heittävät vahvoista kannoistaan ja putoavat pois. Ja ikääntyessään poro kasvattaa yhä suuremmat sarvet, kunnes aikuiseksi päästyään pitää joka vuosi aivan saman mallinsa, ja sitten taas jo vanhenemaan ruvetessaan saa häkyröihinsä yhä vähemmän oksia. Vanha poromies tietää kyllä, että poron miehuudenaika on painumassa, kun se alkaa muuttaa sarviansa. On emosta lähtien aina joitakuita poroja sarvettomiakin, nulppoja, varsinkin vaatimia. Mutta kerran syntyi Oula Vuolabballe nulppo hirvas, samoin Panne-ukolle Varenginniemellä sekä vielä Inarin kuululle Kutturalle. Sellaisen hirvaan tuleminen on kyllä onnettomuudeksi. Vuolabba-ukkokin pian kadotti poronsa, samoin kävi Panne-äijälle ja niin myös rikkaalle Kutturalle. Mutta Kitti-Andarakselle annettiin kerran kaksi kolmisarvista kermakkaa ja yksi vaamen, ja siihen aikaan Andaras kyllä eli parhainta porokauttaan.

Syksyllä mikkelin tienoissa toimitetaan hirvaitten kuohitseminen, kaskimus eli pureminen. Vahvat miehet voivat yksinäänkin keikauttaa ja lujin leuoin purra heikon poron, mutta tavallisesti toinen on pitämässä, ja toinen käyttää hampaitaan. Mutta kun sattuu käsiteltäväksi oikein väkevä elukka, niin siinä kolmekin tunturiukkoa saa olla toimessa, ja hirvas voi sittenkin suopungin mutkassa lennättää asiakkaitaan ympäri kenttää, niin että kodat keikkuvat kumoon. Poro purraan tavallisesti kunteuksena, mutta kaunista valkkoa tai mutsikkaa ei raskita menettää, eikä hyvää luostakkoakaan, vaan jätetään ne rykimään uutta sukua. Samoin oikein iso ja väkevä hirvas saa pysyä semmoisenaan ikämieheksi asti.

Viisikymmentä hirvasta, enemmänkin voitiin entisaikaan isosta laumasta samalla kertaa muuttaa härkäporoiksi, eikä vielä suku loppunut. Tuhatlukuisessa laumassa olikin poroa kyllitellen joka lajia, niistä hyvinkin puolet vasan tekeviä vaatimia. Tuhannen pään tokassa saattoi urosporoja, ikähirvaasta urakkaan ja kermakkapulliin asti, olla parisataa, täysiä härkiä satakunta ja vaatimia viisisataa sekä loppu vasaväkeä, joka voi olla suurempi tai pienempi aina vuosia myöten. Toiset poromiehet kyllä pitivät paljon vaatimia, että elo yhä kasvaisi ja lisääntyisi, ja Tshalkku-Pieran isossa tokassa oli täysiä härkiä kuusisataa. Eri porolajiensa määrää tunturimies ei oikein tietänyt, eikä hän liioin tietänyt tarkoin koko karjansa lukua. Oikein suurta laumaa ukko ei osannut laskeakaan, mutta sen vain tiesi, että paljon oli poroja; ja vaikka äijä olisi elonsa määrän tarkoin tietänytkin, hän ei ruvennut sitä muille muistelemaan. Joskus vain viinanhöyryissään äityi rikkauksiaan raamomaan ja joikaamaan, ja silloin äijän tokassa kyllä oli sukua enemmän kuin oli kuultukaan.

Tunturimiesten suuret tokat joutuivat toisinaan sekaannuksiin toisen tunturitokan kanssa. Oli suuri työ niitä selviteltäessä. Ruijan puuttomilla tuntureilla toimitettiin sekaantuneiden laumojen erottaminen siltään sauvoilla ratkomalla. Asteltiin vain sauva kädessä laitapuolta erotellen vieraita elukoita syrjään, toisten paimenten pitäessä huolta, etteivät erotetut enää päässeet sotkeutumaan laumaan. Suopungilla heitettiin ja kiskottiin porot tokan sisästä, ja sitten kun oli karjat erotettu, lähdettiin kumpaisiakin viemään eri taholle. Kellohärkää vain talutettiin edellä puhellen, "tsis, tsis, tsis", ja toisia ajettiin perässä haukuttaen koirilla ja huudellen: "huh, huh, huh!"