SISÄLLYS (continued 4)

Lapin omaa pukumallia on myöskin luhka, sarasta tai verasta tehty pääreiällinen hartiavaate, joka sadeilmoilla ja kylmillä säillä asetetaan suojaamaan rintaa ja hartioita. Vanhalla rikkaalla lapilla oli ennen, ja vieläkin näkee jollakulla vanhalla äijällä, luhkanmallinen tuuhea, karhunnahkainen sieppuri, joka talvipakkasilla pantiin hartioille. Silloin ylpeä tunturiäijä oli kaikkia muita mahtavampi, kun valkean purkapeskin päällä oli hopeavyö ja tummanruskea karhunnahkasieppuri. Mutta kun Inarin eukko lammasnahkarouoissaan laahusti pitkin talvista markkinasiljoa, niin että kaikki rikat tarttuivat helmasta riippuviin karvoihin, niin se ei ollut paljon minkäännäköistä.

Mutta kaikkein kauneimpia Lapin naisten käsialoja ovat kirjavat paulat ja kirjovyöt, joilla koko Lappi, niin mies kuin nainen koreilee. Paulojen ja vöiden kutominen vaatii jo suurta taituruutta, ja vasta 16-17-vuotisena tytöt rupeavat niitä harjoittelemaan, kun jo jokseenkin osaavat kaikkea muuta. Pauloja ja vöitä kutoessaan kauniita värejä rakastavat Lapin tyttäret saavatkin olla mielityössään, käsitellä kirkkaita, sinisiä, punaisia ja keltaisia ynnä monen muun värisiä lankoja sekä rakennella niistä monenlaisia hiervoja ja väriyhtymiä. Useita syliä pitkän loimiletin eriväriset langat kutoja pujottelee luupirtansa piinrakoihin ja -reikiin, kiinnittäen toisen pään seinään, toisen vyöhönsä, istuu jakkaralle, ja kirjopaula pääsee matkaan. Nopeasti liikkuu käyränokkainen sileäksi kulunut käpy, sukeltuen loimiin nostaa langan ylös, painaa toisen alas aina kuvan mukaan, vetäen kudinlangan perässään ja painaen sen parilla nykäyksellä tiukkaan. Toisen käden käyttelemänä pirta keikkuu yhä ylös ja alas, käpy sukeltelee, ja kuva ajaa toista takaa. Saattaa kutoja koreana kesäpäivänä siirtyä uloskin istumaan kiinnittäen loimiletin vaikka aidan seipääseen, saattaa hän ottaa paulatyönsä yksin porokyläänkin. Entiset ahkerat tytöt kyllä porosiidassa ollessaan jo keväällä, kun päivä kirkkaasti paistaen kutoi värejä tuntureihin, istuivat ulkona kodan seinustalla kutoen kirkkaita värejä kirjovyöhönsä.

Syli syleltä jatkuu kudelma kiertyen kerälle, ja siitä sitten kutoja mittaa ja katkoo pauloja. Naisen syli ja pari korttelia on tavallinen miehen paulamitta, lisäksi vielä pitkä tupsupäinen palmikkonauha, jolla paulan nitominen nilkkaan päätetään, niin että kirjava tupsu jää sivulle lipattamaan.

Mestarikutojakaan ei kyllä saa rajattoman mielivaltaisesti suoltaa millaista paulaa tahansa. Miehelle pitää kutoa miehen paulaa ja naiselle naisen, ja vielä kussakin tunturimaassa pitää pysyä omassa vanhastaan hyväksi nähdyssä mallissa. Silloin kun miehen paula on käsillä, pitää loimina olla valkeat pumpulilangat, vain vähän punaista ja sinistä villalankaa joukossa, ja kuteena punaista villalankaa, mutta naisen paula vaatii punaisen villaloimen, vähän sinistä ja keltaista silmännäöksi sekä kuteeksi punaista villalankaa. Miesten paulan valkoisella pohjalla ilakoivat monennäköiset risti- ja hakakuviot, mutta naisen punapaulassa käydä jonottaa vain yksinkertainen sininen tai keltainen koukutus keltaisen tai sinisen kaksoisrannun ohjissa, tai punainen koukutus sinisellä keskiviivalla, joskus mustiakin kuvioita joukossa. Vanhoissa Inarin naispauloissa esim. oli vain punaista, keltaista ja mustaa väriä. Kauniita kyllä silti kaikki. Tenolainenkin, vaikka näpertää kapeaan naispaulaansa vain yhden houkutuksen keskiviivalle sen sijaan kuin inarilainen paulaseppä koukuttaa kolmin kerroin, ihastelee kovin omaa käsialaansa, sillä "ei vain Inarissa kuota näin kauniita… Utsjoella killa kuotaan". Ja Utsjoen erinomaista mallia tunturilappikin seuraa. Mutta Inarin köyhä järvikansa ei vain saa tenolaisen tunnustusta, vaikka hän herkästä väriaististaan pinnistäisi kuinka koreaa tahansa. Tenolainen ja tunturilainen lastaavat hänen leveää valkopohjaista vyötäänkin, kun itse sonnustavat vartalonsa kapeammalla punapohjaisella kirjanauhalla. Mutta inarilainen vain tässäkin pitää oman hyvän mallinsa, keikuttaa pirtaa, nappaa käpyä ja kutoo kolme koreaa nauhaa, jotka sitten ompelee yhteen leveäksi vyöksi. Kolmesta nauhasta tenolainenkin kokoaa suolivyönsä, mutta kutoo punanauhansa kapeammiksi kuin inarilainen.

Komeana ilmiönä tunturin asukas liikkuu juhlapuvussaan koristeltuna jaloista ja nilkoista alkaen päänkukkuraa myöten. Loistavissa hehkuvissa väreissä välkkyy ja vilisee kirkkosiljo ja kirkkokin silloin, kun on koko tunturimaan kirkkopyhä. Kylmän ja karun Lapin kaukainen kirkkokenttä on koonnut äärelleen kaiken erämaassaan piilevän väririkkauden. Kaikkein kauneimpana ja kirkkaimpana liikkuu ison Inarin metsäkansa. Siinä joukossa paistaa sinisestä keltainen jos punainenkin, ja vilkkuvat monikirjaiset paulat ja vyöt.

Ja kaiken tämän silmää ja mieltä ilahduttavan värikylläisyyden on saanut aikaan Lapinmaan pieni ja ahkera, yksinäisissä metsäpirteissä ja tunturikodissa asustava nainen.

Häätapoja

Punaverinen, pyöreä muoto, pieni kiverä nenä ja pienet ruskeat silmät ovat parhaimmankin tunturipojan ja kalamiehen mieluisinta katseltavaa. Ne ilahduttavat häntä enemmän kuin kauneinkaan ajohärkä tahi komeinkaan nousulohi, varsinkin jos vielä monikirjainen punahilkka puristaa pyöreätä muotoa, ja hopeasoljet ynnä silkkiliinat hohtavat rinnoilla sekä kirjovyöt, paulat ja kaikki muut parseelit, jotka ympäröivät tervettä lihavaa vartaloa, ovat tyttären omaa käsialaa, ynnä vielä tytön merkeissä liikkuu jonkin satasen poroparttio. Jos lisäksi neidolla on lämmin veri, jota helposti hikoilevat kasvot todistavat, ja hän osaa astella pystynä ja sievästi, on hän sitä mieluisempi. Tällainen tunturien tytär on jo "riggis ja tshabba", rikas ja kaunis, niin kaunis, että koko Lappi häntä joikaa, eikä liene syntikään sellainen joikaus. Tunturista tunturiin saattaa kiiriä:

"Janssa-Maaret, haa laa laa, tshabba nieida, haa laa laa, ja vielä kemppa ja komea ja kauniisti kävelee, ja niinkuin mustat kengät jaloissa, haa laa laa".

Ja toisaalta voi toinen joiku vastata:

"Elle-Maaret on niin tshabba nieida, ja viisi, kuusi, seitsemän poikaa ajattelee hänen päälleen, kun hän on niin kaunis. Mutta Elle-Maaret on tshabba nieida ja ajattelee kahden pojan päälle: Siurin kaupparengin päälle ja Lukkarpaikan Andaraksen".

Saattaapa vielä kolmannelta taholta kuulua oikein sydämen pohjasta purkautunut huikahtelu:

"Vuoi jos minä saisin tuon Iskon Saaran, vuoi jaa vuoi jaa! Se on näökäs ja kaunis, vuoi jaa vuoi jaa, ja se on vielä rikas".

Kaunista nuoruuden neitoansa vanhat vaaritkin saattavat vielä muistella. Piera Saarakin, 83-vuotias Kaarasjoen tunturiäijä, kerjäläiseksi vaipunut iso rikas, vieläkin hyvillä mielin hyräilee kuivettuneen pikku muorinsa muinaista joikua:

"Andaras-Pieras-Susanna on kaunis nieida, ja se on vielä rikas. Minä aion sinut ottaa. Sinä olet niin punainen, hyvä kaunis takki on päällä ja silkkiliina kaulassa, nanna nannaa voi voi voi".

Mutta pitkämuotoinen, kalpea neito, jolla on niin hienot veret, etteivät yhtään näy, ei kiinnitä poromaan poikien katsetta, sitä vähemmän, jos hän lisäksi on isonenäinen. Eipä liioin kovinkaan juovatella kovin mustaveristä tytärtä, sillä musta veri on huono ja rouvi veri. Hyvin vähän katsellaan tyttöä, jolla on terävät silmät, sillä ne puhuvat vihaisesta luonnonlaadusta, ynnä vielä vähemmän, jos tytär ei ole kätevä käsistään, sekä kaikkein vähimmin, jos hän ei ole poromerkinkään omistaja. Eipä sellaista sikiötä juuri kannata joiatakaan, joskus vain pilanpäiten jollottaa:

"Naa Raudna-goo, Raudna-goo, leija-goo leija-goo. Raudna-goo, leija-goo, gutsha-goo gurra-goo".

Käsien kätevyys on lapinneidon parhaita avuja. Näppäräkätisestä tytöstä pojat puhuvat paljon hyvää, ja tunturien joikukin häntä mainoo:

"Joenmukan Elle, sehän se on seppä: hän kutoo paulat ja kuroo kengät, ja kaunis hän on".

Mutta sellainen tyttö, joka ei osaa edes kenkiä kuraista, on melkein hylätty. Jounin pikkuista Anne-rukkaakin joiataan, ymmärtäen kyllä hänen kohtalonsa:

"Ei pidä, pojat, nauraa, jos min' en mahda kenkää kuroa, lollol lollol loilota nonnoo. Minähän olenkin se Maaretan Mihkun porotokan raitio, lollol lollol loilota nonnoo".

Mutta rikkaus, satainen poroperintö tahi paljon muuta maallista hyvyyttä, on kumminkin kaikkein suurin tunturitytön avu. Sillä köyhä tunturimaa rukattaa maailman mammonan perässä yhtä väkevästi kuin rikas Lannanmaakin. Rikkaat, jotka hyvin tietävät, että silparahat ja iso poroelo tekevät miehen suureksi, väkeväksi ja mainittavaksi, varsinkin valitsevat rikkaita ja mahtavia, mutta köyhien täytyy tyytyä vertaisiinsa. Iso Junnas-äijäkin, tuhannen poron isäntämies, tahtoi tehdä pojastaan vielä isoisemman valiten hänelle "rikkaimmuksen ja parhaimmuksen akan", mitä tiesi. Oula-ukko, toinen suuri tunturimies, kävi puhumassa pojalleen ison kauppamiehen komeaa punaveristä tytärtä. Hyvä on koota suuria rikkauksia, mutta vielä parempi on pitää ne suvussa, kun kerran on saatu. Niinpä onkin tunturimailla tavallista, että suku nai omaa sukuansa. Monesti ensi nepaimetkin naitetaan keskenään, ettei tarvitsisi poroeloa ositella vieraille. Pojan äiti ja tytön isä saattavat olla sisarukset, vieläpä joskus lisäksi tytön äiti voi olla pojan isän kanssa toiset nepaimet. Näin ovat monet Kitit naittuneet keskenään sekä Länsmanien kanssa, samoin myös Kitit ja Jomppaiset, Pieskit ja Länsmanit sekä Pieskit ja Vuolabbat ynnä Poinit, niin että tunturien porokansa on järjestään samaa suurta pahnaa. Ja tällä keinoin poroelo sekä muu tavara kyllä monin kerroin pysytetään samassa porokunnassa. Eikä ison rikkauden tarjolla ollen aina katsota ihmisen muotoa. Sillä tunturimaankin mammona on monesti niin mahtava valtias, että se peittää pahan näönkin eikä pyydä punaveristä pyöreyttä, oli sitten kysymyksessä oma pahna tai aivan vieras veri. Niilan-Pekkakin kulki Koutokeinosta asti kosimassa rikasta silmäpuolta poroneitaa niin ahkerasti, että oikein "kuja" syntyi taipaleelle, ja tunturi rupesi joikaamaan:

"Na, Niilas-Pähki jo-go niin niin, lähti Koutokeinosta-go, kujan teki vielä niin niin, läpi Koutokeinoon, linjan teki vielä-go, lullu lullu lullu luu".

Nuori mies voi helposti ottaa vanhan ja ruman lesken päästäkseen maailman rikasten rinnalle, ja yhtä hyvin voidaan työntää nuori tytär valkkopäälle äijälle, jonka suuri elo täyttää tuntureita. Rikkaan leskiakan uutta isäntää Lappi kyllä saattaa vielä ihaillen joiatakin:

"Vuoi sitä Koutokeinon miljuneeraa, kun se pärjäilee rahan räntyillä, vuoia naana naana, aivan rahan räntyillä. Emäntä istuskelee kullassa, ja joka sormessa kultasormus, vuoia naana naana".

Joskus sentään rikkaankin tytön rumuus saattaa säikäyttää nuoren kosijan. Vaimoa kaipaava tenolainenkin oli kuullut paljon kiitettävän Kaarasjoen tytärtä, jonka merkeissä oli kolmesataa poroa ja rahaa ja tavaraa. Ja tenonsoutaja sauvoi Kaarasjoelle, ajatellen: "Mie nouan sen Suomen puolelle". Mutta tyhjin venein tenopoika lasketteli jälleen kotirannalleen, sillä "nieida oli niin ruma… pitkä nokka ja väärä… ja isu suu ja huulet paksut… eikä ollut punainen". Ei auttanut sekään, vaikka tyttö oli verkatakeissa sekä näytteli omatekoisia valkkopeskejään ja kirjopaulojaan.

Ovat Lapin nuoret miehet tunturissa joskus nähneet gufittarien tyttäriäkin, jotka ovat kaikkein kauneimmuksia, lihavia ja pyöreitä sekä koreasti puettuja. Tyttäret ovat tulleet houkuttelemaan tunturipoikia sekä joskus saaneetkin heidät yrkämiehikseen, toisinaan taas ovat vain muuten ilvehtineet kauniin maanpäällisen pojan kanssa. Puolmakjärvenkin mies ollessaan kerran Nuorgamin tuntureissa riekonpyynnissä sai nähdä gufittarien tyttäriä. Kun mies muuanna iltana istuskeli turvekodassa kenkiään riisuskellen, helähti tunturissa oikein kaunis tyttärien joikaus, ja pian kuukahti kotaan pari punaveristä neitaa. Toinen alkoi heti ilvehtien nykkiä pojan paulaa ja naureskella, vaikka toinen kielteli: "Älä petä… älä petä!" Mutta kun poika hypähti ylös ja aikoi siepata ilkailijan syliinsä, tunturityttäret juoksivat nauraen ulos ja katosivat. Joikaus vain vielä kauan helähteli, niin ettei kotapoika koko yönä päässyt uneen. Kauniiden gufitarneitojen mieliteoissa riekonpyytäjä sitten oli pitkät ajat, niin etteivät verevimmätkään kristityt tyttäret näyttäneet hänestä takkuista kevätporoa paremmilta.

Jos lapinukko etsii rikasta pojalleen, niin rikasta hän toivoo tyttärelleenkin. Monet kosijat saattavat rikkaan punahilkan perässä juovatella, mutta iso äijä voi olla niin ylpeä, ettei aina lähde edes kodalleenkaan kosijoita katsomaan, äyskäisten vain kuin suuri Näkkälän ukkokin: "Ei Saara ole niin löyhässä kuin poro!" Jousas-Niilakin, neljäätuhatta paimentava Raisin äijä voi yksin Alattion markkinoijiakin, Bossekopan siljolla huijautella:

"Minä olen rikas, jaa jaa jaa, ja minulla on poroja, jaa jaa jaa, ja minä otan vävyksi, jaa jaa jaa, kenen minä tahdon, niin niin niin".

Ja sellaista menoa köyhät saavat katsella vain taampaa jostakin tunturikolosta. Sillä rikkaat siinä vain rehentelevät. Voi sentään joskus köyhää miestä onnistaakin: pääsee rikkaan rengiksi ja hoitaa niin hyvin isäntänsä tokkaa, että elo yhä ja yhä lisääntyy, ja oma parttiokin kasvaa. Siitä isäntä mielistyy niin, ettei päästäkään miestä tokastaan pois, vaan tarjoaa tyttärensä saadakseen pitää hyvän onnen omassa siidassaan. Samoin taas saattaa taitavasta piikatytöstä tulla kodanemäntä. Moni kotaisäntä on nainut reippaan piikansa mieluummin kuin laskenut pois. Mutta toisinaan köyhä mies jälkeenpäin joutuu harmittelemaan kohtaloaan, kun eukkonsa kanssa riidellessään saa kuulla, kenen rahat ja tavarat oikeastaan ovat.

Mutta ei jokainen rikaskaan ja hyvä lapintyttö ole aivan mielitietty ja haluttu. Joku ylpeä tenolainen ei uskalla yhtyä tunturilappalaisen tyttäreen, sillä tunturilaisen suku on hänen mielestään huono suku. Ankara tunturi on padje-olbmuksen niin pilannut, että hän on pienempi kuin muu lappalainen, samoin kuin tuntuririekko on pienempi maariekkoa. Lisäksi vielä tunturilaiset ovat kovin mustanahkaisia. Niinpä tuleekin, jos naittuu tunturilaisen kanssa, mustia, pieniä ja laihoja lapsia. Entisaikaiset tunturimiehet varsinkin olivat tummaa kansaa, mutta aikaa myöten he ovat paljon vaalenneet ja tulleet sellaisiksi kaamosvärisiksi. Ja tämän lienee vaikuttanut ilmanala sekä sekaantuminen toisiin, vaaleampiin sukukuntiin. Eivät kyllä muutkaan lappalaiset kaikki ole kiitettävän kaunista lajia. Inarilaisia tenolaiset pitävät rumanlaisina, koska heillä muka on "isu suu ja isu naama". Suvuittain kulkee Utsjoellakin ihmisten ulkonäkö, niin että toisia sukuja pidetään hyvin kauniina, kun taas toiset ovat rumia. Muutamat ovat kovin tummia. Toisilla ovat silmät terävät ja pystyvät, ja jonkun suvun siittämät ovat sellaisia "skuoivvia", sekä kuivia ja laihoja ja "nokkakin niin kuiva". Vieläpä muuan suku tuottaa ihmisiä, joilla järjestään on "isu muoto ja nokka pitkä kuin hevosen tanko sekä silmät pyöreät kuin jäneksellä". Ja he kaikki ovat muiden mielestä "oikein rumia". Mutta on sitten kaunistakin lapinrotua. Guttormejakin pidetään jotenkin hyvännäköisinä, eivätkä Tshalkutkaan, vaikka ovatkin mustia, ole rumia. Mutta Vuolabbat ovat kauniita, ja kaikkein kauneimmiksi kiitetään Kittejä, heillä kun on tavallisen kokoinen näkö ja kiverä nenä ynnä punaiset veret.

Kelpaavathan sentään rumatkin tyttäret pojille, ellei toiselle, niin toiselle. Mutta joskus lapintyttärellä on sellainen merkillinen luhka päällään, etteivät pojat saata heihin suopua, vaikka tyttö olisi kauniskin. Tytöllä on koko olemuksessaan sellainen hahmo, ettei mies voi hänestä huolia. Sellaisen ilkeän luhkan joku kaarasjokelainen kerran pani Tenon tyttäreen, niin ettei kukaan mies häneen katsonutkaan. Vasta sitten, kun tytär meni tietäjä Puhakan puheille, ja Puhakka käytti häntä kaltiolla, katsoi kaltiosta alaisin puolin ja julisti, että puhdas on, tyttö pääsi luhkastaan. Kermakan ja kruunu-kymmenisen se vain maksoi, ja miehen tytär sai seuraavana talvena. Joillakuilla Läijisvuonon tyttärilläkin oli ollut huono menestys yrkämiehen saannissa. Mutta kun Hilpis-äijä oli katsonut heitä sormiensa lävitse ja todennut, että "luhka on", ja sitten kuljettanut kaltiolle sekä tehnyt taikojaan, niin luhka oli pudonnut pois, ja pian oli lapinpoikia alkanut ajella Läijisvuononkin rannoilla.

Mutta oikeat tavalliset punaveriset lapintyttäret, joita ei ole pahottu, odottelevat irgäänsä hiljaisin mielin ja katselevat kauniita tunturipoikiaan ruskeilla silmillään, jotka ihan ilosta loistavat, kun mielipoika tekee komeita suopunginheittoja tai ajelee joikastellen tahi komeana liikkuu Bossekopan markkinasiljolla ostellen tyttärille rintasokeria ja lakritsaa ja muuta makeaa. Parhaimpia poikia tytöt joikaavat monellakin nuotilla. Rikkaan oarjespojankin kunnioiksi tunturi monesti kaikuu:

"Maaret-Mihkel rikas oarjella, neljä-, viisituhatta veroa on on on, kuusituhatta poroa on on on, hän on Koutokeinon rikkain, rahaa pankossa on on on, ja poroja kuusituhatta on on on".

Yhtä komeasti kaikuu tunturi, kun tytöt joikaavat Ammon-Hansia:

"Ammon-poika, Päiveskenttä, keittää kultaa kotona, go luu luu luu, Ammon kultaruoho, go luu luu luu, niinkuin kukko yhdellä jalalla seisoo, go luu luu luu, väkevänä seisoo niinkuin kukko ja juo viinaa, go luu luu luu".

Jopa Tenon tunturit ja vaarat ihan helkähtelevät, kun ilmassa kiirii Uulas-Andaraksen joiku:

"Kitti-poika-go, nu nu nu goo, nieidain mielen pyöritti, nu nu nu goo".

Ja yhtä heleästi Tenon ranta kuuluttaa komeata poromiestä:

"Uulas-Aslak-go, luu luu lu-go luu luu luu, Suomen tunturien kynttiläjalka, luu luu lu-go luu luu luu".

Mutta kaunis Andaras-Pieras-Susanna oli nuorena tyttärenä joikaillut Kaarasjoen tuntureissa komeata Piera Saaraansa oikein ihanasti. Vanha Piera-äijä vieläkin, kuudenkymmenen vuoden kuluttua, muistaa, kuinka suloisesti Susannan ääni kaikui, kun hän joikasi:

"Jos sinä rupeat, niin otan minä kyllä, sinä olet kaunis poika: käyrä nenä ja punainen muoto, ja pesty takki päällä, ja kultavyö ympärillä, ja närpeä valkkopeski, ja saukonnahkaviergi lakissa".

Mutta kun ei kukaan tunturipojista ole vielä varmaa katsetta antanut, tyttösien täytyy keinoilla kokeilla saadakseen selville edes, miltä tuulelta mielipoika on tuleva. Niinpä tytöt heittävät keppiä ilmaan, niin että se maahan pystyyn pudottuaan kaatuu ja kaatuu sinnepäin, missä tuleva oma asustaa. Mutta jos keppi putoaa pitkälleen, ei yrkää ole olemassakaan. Pirtin lattian lakaisemisenkin tyttären pitää aina toimittaa yhteen menoon, vielä rikatkin viedä ulos, ettei yrkämieskään jättäisi kosimistaan kesken. Onhan tytöillä pieniä hyviä tapoja sekä keinoja, joita eivät pojat tiedäkään. Mutta kun Birit-leski hökelsi saadakseen uutta yrkää, niin se kyllä tiedettiin, jopa sitä joikukin muisteli:

"Birit juuriköyttä kelaa, vääntää suopungiksi, ja sillä heittää aikoo. Kaksi nulppoa olisi, mutta ei tiedä, kumman niistä heittäisi. Taitaa hän Mahti Sarren heittää. Mutta sen jos ottaa, tulee vanha paltsarajakin valkkopeskiksi. Uula Sarrea hän ei taida — se on kovin lämmin".

Jo parissakymmenissään lapintyttö voi joutua naimisiin, saattaapa joku tulla valituksi jo 18 vuoden vanhanakin. Kolmenkymmenen ylitse päästyään nainen on jo kolkkakymmenellä, mutta jos tyttärellä vain on paljon rahaa ja tavaraa, käy hän kyllä vielä hyvästä neidosta, voipa rikas muori saada kosijoita vielä 70-80 ikäisenäkin. Mutta 20-25:n välillä tyttärillä on parhain menonsa ja valinta-aikansa. Saaran tunturikodan 16-17-vuotias Kristikin, raitiotyttö, sanoo palvelevansa ja ansaitsevansa poroja, kunnes 20 vuotta täytettyään menee naimisiin. Eikä Kristillä vielä edes ole mielipoikaakaan.

Harvaan kansoitetussa tunturimaassa nuorilla on harvoin yhdessäolon iloa. Talvisilla markkinoilla joskus tavataan, mutta kaikkein parhaiten suurina pyhinä kirkkosiljolla. Saman järven rantalaiset kyllä voivat milloin tahansa soutaa toisiinsa, samoin taas Tenoa saattaa sauvoa ylös ja alas, ja talvella pääsee porolla yli pahojen jänkienkin. Pojat hyvinkin osaavat ajaa etäisiinkin tyttäriin, ja tyttöset paneutuvat mieleisen miehen iloiksi parhaisiin pukuihinsa ja helyihinsä, jopa päästävät tulijan poronkin valjaista vieden sen jäkäläpaikan ääreen. Saattaapa käyntien yhä uudistuessa kylänkävijä pois lähtiessään jo olla niin hyvissä sovuissa, että valjastaakin tytön ajokkaan ahkionsa eteen lähtien sillä viilettelemään kotia kohden, tyttären samassa ahkiossa istuen myötäillessä mukana jonkun matkaa. Niinpä sitten tunturipoika, mieli kirkkaana kuin kevätpäivä lennättelee lainaporollaan joiaten sen iki-ihanaa omistajaa, ja kotatyttö taas vaalii ja hoitelee ja hyvänä pitää poikansa poroa ajellen sillä ahkerasti ja muistellen jutonsa erinomaista isäntää. Mutta ennenkuin pojat käyvät etsiskelemään kaukaseutujen tyttäriä, he kyllä jo etukäteen tiedustelevat hänen rikkauksiaan ja muita avujaan. Tenopoikakin juovatellessaan Inarin tyttöä kävi naapureilta kuulustelemassa, onko tytöllä 50 poroa, niinkuin sitä mainotaan.

Näin on asia saatu jo hyvälle palkaalle, niin ettei kosiskelijan, lähtiessään kosioretkelle, tarvitse antautua aivan tiettömälle taipaleelle, eikä tytönkään kodassa tai kotipirtissä kovin hämmästytä, jos kerran sitten hiilet takasta äkkiä poukkuvatkin lattialle ilmoittaen vieraita saapuvaksi, ellei ennen niin ainakin huomispäivänä samoihin aikoihin. Saattaapa syötäessä jonkun suusta pudota palanenkin, vieraan osa, niinikään ennustaen väärtien tuloa, saattaapa samoista syistä joku kenkiessään saada paulansa moniin solmuihin.

Jopahan kerran koirat ulkona oikein ärhentelevät, ja kohta ajaakin jänkätietä, tunturikeinoa tai Tenon töyrää kotikentälle komea väki mitä komeimmin vaalituilla härillä, niin että kulkuset ja tiuvut vain helkkävät. Ajajat ovat parhaassa väriloistossaan, ja härkien kirjovyöt sekä monet tupsut välkähtelevät punaisina ja keltaisina. Edellä tulla tomauttaa yrkäpojan puhemies, perässä hän itse, ja vielä mukana kosijan isä, jopa jo äitikin asioita valvomassa. Suurina väärteinä tulijat saatetaan sisään, ja "buörre bäivit" sanotaan. Viina on hyvä asian alkuun panija. Puhemies heti kohteleekin hyvillä ryypyillä koko talonväkeä, niin että kaikki ovat pian parhaalla puhetuulella ja toisilleen hyviä väärtejä. Silloin puhemies jo rohkeneekin kysäistä: "Onko täällä meille neitaa?" Siihen voi tulla vastaus: "On kyllä!" Ja silloin ollaan entistä parempia ja iloisempia ystäviä. Mutta saatetaan kysyjille myös vastata: "Ei ole teitä varten neitaa". Ja silloin on paras painua tunturiin.

Tunturi-Lapissa yrkämies saa varustaa kosintamatkalleen hyvät eväät viinasta ja kahvista alkaen poron juustoihin, -paisteihin ja -konttiluihin asti ja sitten evässäkkeineen, puhemiehineen, kihlakaluineen ja vanhempineen lähteä onnentaipaleelle mielitytön metsäsiidaan. Sinne päästyään yrkämies helisevin kelloin ja joikaillen ajaa kolme kertaa ylpeästi ympäri koko kodan. Tuleepa kosittava tyttö kurkistamaan kodanovesta, se on jo pojalle mieluisa merkki, mutta jos ei tyttöä eikä ketään muitakaan kuulu, koirat vain kiukkuisina ärhentelevät kintereillä, kosijoista alkaa jo tuntua kolkolta. Astuu puhemies kotaan kysymään: "Olisiko täällä kahvin keittosijaa?" — "On tässä vieraat ennenkin saaneet kahvia keittää", kotaäijä voi vastata, ja se on hyvän alun merkki, mutta huonosti ovat asiat, jos ukko jurnuttaa: "Kyllä talosta on vieraille ennenkin kahvi tarjottu". Asian hyvin luonnistuessa toisetkin uskaltavat astua kotaan, sulhanenkin, joka odotellessaan on istua kyykähtänyt smakko-muorralle. Kotaväen tarjoomaa kahvia juoden ja ruokaa syöden puhellaan poroista, hukista, Alattion markkinoista, Ruijanmatkoista ja monista muista tärkeistä tunturikansan asioista. Jopa siitä yrkämiehen äitikin noutaa evässäkkinsä, keittää kahvit sekä syöttää ja juottaa kotaväkeä, ja puhemies pitää huolen ryypyistä. Ja hyvän huolen pitääkin, sillä sitä paremmin asiat jutavat, jota enemmän sulhanen on varannut viinaa. Jo viimein ryypyn antaja uskaltaa julistaa oikean asiansa: "Tämä nuorimies tahtoo tytärtä akakseen". Kotaukko ja -eukko siihen myöntyen sanovat: "Se on oikein meidän mieleen… ja jo aikoja ajateltu". Näin tulee sulhasen isä-äijänkin vuoro. Hän kantaa kihlakalut tyttärelle, joka ne suostuen ottaa vastaan.

Komeat ovat rikkaan tunturipojan kihlatavarat. Vanhat lappalaiset miellyttivät tytön leveäkantaisilla hopeaisilla helysormuksilla, antaen niitä neljin, viisin, jopa kuusinkin, toiset oikein kullattuja golle-suorbmaksia. Antoipa oikein äveriäs mahtimies kahdeksankin kullattua sormihelyä. Sai hyvä tytär vielä hopeasolkia, sai hopeahelaisen vyönkin, silba-boaganin, sekä lasihelmet, pärilit, hopeapallukkoineen, ynnä punaisia, sinisiä, keltaisia, valkoisiakin silkkihuiveja joskus neljin, viisinkin, ja kaiken kukkuraksi hopearahaa sata kirkasta helähtävää kruunua, jopa vieläkin komeammin: kaksisataisen kasan kruunun hopearahoja. Onnellinen morsian sai kätkeä kaikki "kiiluvaiskiisaansa". Ison rikkaan poika, Junnaksen Matti, antoi kihlatulleen kasan kultarahoja, mutta kuulun Kutturan Niila heläytti toistasataa, ja tämä oli niin komea teko, että sitä kelpasi jo joikastaakin:

"Kuttura-Niila-sa joo, satakaksikymmentä markkaa kultarahoja nakkasi joo, morsiamelleen joo joo joo".

Vanhaan aikaan lapintyttäret olivat saaneet sulhaseltaan tinahelaisen nasta-boaganin, kauniin veralla päällystetyn nahkavyön, joka oli koristeltu tinahelyillä päästä niin toiseen.

Rikkaan miehen kihloja nykyisetkin tunturipojat monesti antavat. Suomen padje-oibmuskin kihlasi Kaarasjoen tunturitytön seitsemänsadan kruunun koreuksilla, työntäen silkkejä, rintasolkia ja kultaisia sormuksiakin viisin, kuusin. Jopa joskus vähäväkisenkin tunturimiehen, järveläisen ja jokipojan pitää kosiessaan olla yhtä rikas ja ylpeä kuin kenen tahansa.

Köyhtyneen tenolaisen poikakin, vaikka omistaa vain yhden ainoan kermakka-pahasen ja ajelee lainaporoissa sekä velkarahoissa, työntää silkkiä ja kultaa Inarin porotyttärelle kehuskellen rikkauksiaan ja luvaten pitää niin komeat häät, ettei ole vielä koskaan sellaisia nähty.

Yötäkin sulhasväärtit viipyvät kosittavan kodissa lähtien vasta aamulla kotimatkalle. Elleivät nuoret jo ennestään ole niin hyvissä väleissä, että olisivat vaihtaneet ajokkaitaan, niin onnellinen yrkämies saa nyt sonnustaa mielityttönsä poron ahkionsa eteen ja lähteä sillä tyytyväisenä joikaillen kotitaipaleelle. Ja morsian vuorostaan saa pojan härän hoidokikseen.

Mutta onni ei aina näin ole kosiomiesten mukana. Jo ajomatkalla voi sattua vastusta, porokin vikuroida ja teniä, niin ettei kulusta tahdo tulla kalua. Ja se on jo niin huonö enne, että on paras kääntyä takaisin ja yrittää toisen kerran. Sillä jos tästä huolimatta ajetaan perille asti, käy helposti niin, ettei tyttöä annetakaan, eikä luvata kodassa kahvin keittosijaa. Silloin sulhasmiehet saavat noloina istua ja nauttia talonhyviä ja sitten eväineen ja kihloineen painua pois ja ajaa synkkinä kotiinsa, yrkämieskin kiukutellen oman jutonsa kanssa. Mutta toisinaan yrkäväki kimpautuu ja lennättää toisiin tyttäriin, ehkä siellä paremmin onnistaisi. Utsjokelainen saattaa kiertää läheisen tunturimaan, Enontekiön kosijat kulkea Koutokeinoa, Kaarasjokea ja Kaaressuvantoa myöten, missä vain tietävät olevan mainittavia rikkaita. Inariin enontekiöläinen ei juuri ohjaa ahkiotaan, eikä Utsjoelle, mutta utsjokelainen kyllä saattaa siepata inarilaistytön emännäkseen, vaikkei hän muuten pidä inarilaisia vertaisinaan.

Saahan kyllä ajella, vaikka ympäri koko Lapinmaata, kun vain ei väkisin rupea tytärtä maanittelemaan eikä vastoin vanhempain mieltä. Silloin voi helposti käydä niinkuin entisen Pieras-Klemman, joka kosiskeli rikasta Kadja Pannen Raudnaa. Kadja Panne kutsui avukseen Andi-Raudnan, noitaämmän, ja yksissä tuumin galgut noituivat istuen vastakkain kotamaalla, sarvilakit takaisinpuolin päässä ja käsi toisen haaroissa, noituivat ja manasivat Klemmaa, joka vain heitä nauroi. Mutta mustat rumat akat noituivat niin väkevästi, että Klemman nauru muuttui viimein hullun hohotukseksi ja sellaisena aina pysyikin. Mutta ei myöskään ollut hyvä olla ylpeänä kenelle tahansa. Hylätty Kutturakin suuttui kovin, kun ei saanut Tshalkku-Niilan tytärtä. Sanotaanpa, että hän laittoi Tshalkun pirttiin pahan möykkääjän, joka vuosikausia kiusasi Lismajoen pientä erämaataloa.

Pian koko tunturiseutu saa tietää yrkämiesten turhan yrityksen, mutta yhtä pian sanoma kuuluu onnellisestakin matkasta. Nähdäänhän asian meno jo vaihtoporosta, jolla iloinen poika palaa naimaretkeltään. Jos on voitettu kuulu ja kovin kosittu tyttö, silloin kohta tunturitkin kaikuvat joikauksesta:

"Nyt se meni rikas ja kaunis, vuoi jaa vuoi jaa, se suohkanan tähti".

Eikä kaikkien kosima punapaula ole enää toisten tavoiteltavissa. Syrjään jääneet kosijat saavat vain kademielin katsella, kun tyttö ajelee toisen kanssa, katsella ja joiata neidon nimiin:

"Ei minua tartte kenenkään koskea, luu luu lugu luu luu luu, minulla kun on jo Ränhtel-Mahti, luu luu lugu luu luu luu".

Ja läikkyvien silkkien, hohtavien solkien ja helysormusten onnellinen omistajaneito saa katsella kauniita korujaan sekä kuunnella niiden hiljaista kahinaa ja helinää. Anna Vallekin aina taloon tullessaan puukalikalla kovasti pudisteli lunta kengistään, jotta talonväkikin kuulisi, että hän tässä morsiamena helisee.

Kihlaus voi kyllä purkautuakin. Voi tapahtua vaikkapa niin, että pojan isä käskee miniänkokelaansa, joka jo kuukausia on talossa ollut yrkäsijassa, painua keinoonsa. Ja tyttö lähtee vieden satoja maksavat kihlatavarat matkassaan. Joskus taas kotatytär voi ottaa kihlat poropojalta ja sitten pelätä ja piileskellä tunturissa, kun kihlainantaja tulee tapaamaan. Tällainen mielenmuutos on kyllä jo ilkeiden ihmisten aikaan saamia pahuuden töitä. Saattaapa joku lapintyttö työntää kihlakoreutensa yrkäpojalle takaisin, vieläpä porohärällä ja kultarahalla viekoitella toisenkin tytön rikkomaan lupauksensa, saadakseen häneltä komean ja koreasti puetun Jounas-Hannun. Jopa muuan tunturityttö kihlattunsa kanssa ajaa kahauttaa kuulutuksille, mutta pappilan veräjillä onkin jo odottamassa toinen poika, joka nappaa ja taluttaa tyttären papin luokse. Kovin nolona syrjään heitetty kosija saa yksinään ajella takaisin erämaahansa ja joikailla mielensä hyvitteeksi:

"Jounas-Niila-sa, niin niin niin niin, vei minulta valmiin akan, niin niin niin niin, ja seitsemänsataa poroa".

Saattaapa joikaaja jouotukseensa jonkun kuukauden kuluttua lisätä:

"Ja valmiit kaksoiset, niin niin niin niin".

Nuoret kyllä kävivät liitolleen saamassa papin siunauksen, mutta ikämiesten kärrikät toisinaan asustivat katsottunsa kanssa vuosikausia välittämättä papista vähääkään. Varsinkin tunturilaiset tahtoivat elää omin päinsä. Vanhaa Salkkoakin pappi sai monet kerrat manata, ennenkuin hän viimein irvistellen saapui emäntänsä kanssa vihille. Entinen Kitti-äijä eli eukon kanssa tunturissa vain omien vihkilukujensa varassa. Ja perillisiä tuli. Mutta ukko ei tullut kirkkoraadin eteen eikä käräjiinkään, ennenkuin käytiin noutamassa. "Laillisia esteitään" äijä sitten vain marisi, selittäen, ettei ole voinut tulla, kun on ollut valvottavina "hukat ja porot, koirat ja lapset, pata ja valkea". Olisi ukko mennyt eukon kanssa yhteenkin, mutta eukko ei ole hänestä huolinut… Joskus vain on huolinut, mutta silloin ei ole ollut pappia vihkimässä…

Komeasti helisten ja kilisten, porotkin sinisissä ja punaisissa tupsuissa, Lapin nuoret ajavat kirkolle kuulutuksen ottoon, ja sitten taas jonakin suurpyhänä sinne häitänsä viettämään. Yrkäpoika astua hepsuttelee komeana kuin paraskin tunturien isäntä, peskinhelma vain pyrstönä perässä keikkuen. Sillä sulhasen koko parseelisto on morsiamen käsistä lähtenyt. Poika on vain vienyt tarpeet, ja tyttö on pannut parhaansa, jotta yrkä saisi nähdä, mihin hän kykenee. Ja näin lapintytär on ensi kerran saanut isännälleen mitata ja neuloa kengät, kintaat, säpäkkeet, housut, takit, peskit ja samalla joutunut pitkän pitkälle työmaalle, jossa ei ole esillä vain isännän verhot, vaan kaiken tulevankin pirttiväen. Parhaissaan on morsiankin, uusissa takeissa ja valkoisissa koipikengissä, silkit päässä ja hartioilla, hopeariskuja rinta täynnä, sormet täynnä sormuksia. Onpa sormuksia sulhasellakin. Koutokeinon kirkolla vihittäessä pannaan morsiamen päähän komea kruunu, joka saadaan lainata Riitta-Jussan Riitalta tai Speinin Biri-Hannalta. Rikkaalla Biri-Hannalla onkin komea laitos, niinkuin lakki, josta korkea ja leveä, koreilla papereilla koristeltu torni kohoaa ylös. Se kun istutetaan lapintytön päähän, niin sivullinenkin kyllä näkee, kuka on morsian.

Taloissa asuvaiset viettävät häitään joko morsiamen tai sulhasen kotona, mutta tunturiväki toimittaa häämenonsa kirkolla suurpyhinä, tavallisesti talvenaikana, jolloin koko erämaan kiertäjäkansa jutaa yhteiseen suureen jumalanpalvelukseen. Entiseen aikaan hääkansa iloitsi markkinasiljon kirkkotuvissa, nyt se kokoontuu pitoihinsa johonkin kirkonkylän taloon. Vieraita kutsutaan, mutta hyvä on, kun kutsumattomiakin saapuu. Kahvia juodaan poronjuustoineen ja vehnäsineen, sitten taas jo syödäänkin rasvaista lihakeittoa ja kalaa. Entiseen aikaan saatiin syödessä hyvät viinaryypyt. Sulhanen hankki juomiset, ja sulhasen sekä morsiamen omaiset pitivät huolen muusta ravinnosta. Nostettiinpa oikein vaskinen viinakattila kauhoineen ja kuppeineen pöydälle, ja puhemies kuulutti: "Jotka tässä on syöneet ja juoneet, muistais nyt varainsa jälkeen tätä nuorta paria!" Heimolaiset heti vuoroonsa veivätkin isojakin rahasummia, ja kuuluttaja kohta suurella äänellä kiitti ja ilmoitti, että se ja se antoi niin ja niin muistettavan summan. Ja "muistettavan summan" antaja sai hyvän ryypyn, vieläpä oikein muistettavan summan lahjoittaja pullon poveensa. Siitä toisetkin innostuivat. Ryypyn saaneet maiskutelivat hyvillä mielin suutaan, saamattomienkin suu jo alkoi maiskahdella, kun he kopeloivat poveaan ja kaivoivat rintaliinansa taskusta helisevää hopeaa, jolla saattoi vaihettaa ryyppyjä. "Uusille ihmisille pitää antaa", ukot ja akat sanoivat juoksuttaen lahjojaan niin ahkerasti, että kuuluttaja sai myötäänsä ilmoittaa, morsian ammentaa ryyppyjä ja sulhanen niitä jaella, jopa aina jollekulle pistää pullon poveen. Monet antoivat kruunuja moneenkin kertaan, saaden joka annolleen kuulutuksen ja mieliryypyn. Naisväki antoi sekä rahoja että vaatetavaraa, huiveja, silkkejä ynnä liinasia, ottaen ryypyn yhtä hyvällä halulla kuin miehetkin. Monet pororikkaat lupasivat poroja, kymmenittäinkin, kun ryyppy oli ennättänyt tehdä sydämen iloiseksi. Niin kauan kuin kirkkopyhää pidettiin, häämenojakin kesti, pari, kolme päivää ainakin ja viikonkin, jos vain kestivarat riittivät. Kansa kantoi lahjojansa "uusille ihmisille", saaden luonnossa kiitokset ja ryypyt, ja oli tyytyväinen. Se kuului kaikesta menostakin. Joiattiin monella nuotilla, taajottiin väliin monessa kihermässä kirkkosiljolla, ja joka joukosta kuului oma juorotuksensa. Missä joiattiin sulhasparia, missä muistettavan summan antajaa, missä morsiamen rikasta isää, missä taas nuoret miehet laskettelivat pilkkajoikuja tyttökansasta tai toisistaan. Ja aina väliin käytiin morsiusparin ryypyillä.

Viimein, kun viinat ja varat olivat loppuneet, hääilotkin loppuivat. Lähdettiin helisten, iloiten ja remuten ajamaan joka suunnalle kohti kotia ja kotakenttää. Ja morsian lähti uudelle taipaleelle, yrkämiehen matkassa uutta kotiaan kohden.

Tunturikotaan joutuessaan lapinnuorikko miehineen saa olinsijakseen toisen puolen kotamaata, vanhan isännän emäntineen hallitessa toista puolta. Taloon viedyllä miniällä on sijansa pirtissä, ellei muuta huonetta ole. Voimiensa mukaan nuoret kyllä pian hankkivat oman kodan tai jatkavat pirttiä uudella huoneella taikka nostavat oman pienen pirttinsä.

Isän majasta lähtiessään tytär saa mukaansa kaikki vaatteensa, raanunsa, roukonsa, taljansa ja polsterinsa. Annetaan hänelle vielä joku kattilakin, muutamia puumaljoja, kaaroja ja kiisoja. Ja tunturimiesten tyttäret saavat myötäjäisikseen vielä poroja. Monella on jo omissa merkeissään koko parttio, ja tytön lähtiessä isä vielä sitä varojensa mukaan parantaa. Näkkälän Iskokin antoi tyttärelleen 300 päätä, ja Tshalkku-Niilan sanotaan parhaana aikana palkinneen tyttärensä 700:n tokalla. Sata ja parikin monet vielä voivat luovuttaa. Kitti-Uulakin on lupaillut toistasataa.

Ja siitä taas uusi kotakunta alkaa kiertää Lapin tuntureita, tahi uusi pirtti nousee erämaahan levittämään saamekansan pientä sukukuntaa. Tunturimaan ahkera tytär on päässyt virkaan, jota varten hän pienestä pitäen on valmistunut, ja jota hän jo vuosikausia on haaveillut.

Lapin lapsi

Jokaisen lapinvaimon on saatava lapsia se määrä, mikä itse kullekin on asetettu eli kirvoitettava ne solmut, jotka hänen kohtuunsa, yksi kutakin lasta kohden, jo syntymästä saakka on laitettu. Tämä on Lapinkin vanha laki. Sillä vaikka suuren tunturimaan pieni lapinsuku on kansana tuomittu vähitellen katoamaan maailman isoisten joukosta, ei kuitenkaan tunturiväen suku ole loppumassa. Jumalan edessä on pienen turvegammin nahkoihin puettu aviopari yhtä otollinen kuin Lannanmaan suurtilan ylpeä isäntäväki, ja tunturikodassa kasvava aution erämaan raatajapolvi on Herralle yhtä mieluisa kuin rehevien ruispeltojen äärellä nouseva suku. Jos rukihinen isäntä pitääkin itseään kovin tärkeänä tehdessään savimaillaan mahtavaa jälkeä ja kasvattaessaan viljaa kaikelle kansalle, niin kyllä Lapin pikku mieskin koettaa huolellisesti hoitaa pientä leiviskäänsä, täyttäen parhaansa mukaan sen paikan, mihin hän on asetettu: pitämään huolta karusta tunturimaasta. Eikä sentähden kaiken Luoja katso tunturikansaansakaan muita halvemmaksi, vaan antaa pienten peskiniekkojensakin lisääntyä ja täyttää maata sitä mukaa kuin maa vetää ja suuret porolaumatkin lisääntyvät. Niinpä onkin Lapin pirteissä ja kotasissa uusi polvi nousemassa yhtä nopeasti kuin vanha on vaipumassa, jopa lukuisampana kuin manalle menevä puoli. Neljin, viisin, kuusinkin on monissa perheissä perillisiä, onpa useita niinkin toimekkaita lapintaloja, että kahdeksinen, yhdeksinenkin lapsiparvi on kentällä taajomassa, jopa joskus kymmeninenkin. Vanhoissa tunturikotasissakin oli raitioita omasta takaa toisinaan tuhansien tokalle. Ivvar Pieskilläkin oli kahdeksan, Tshalkku-Niilalla ja Kitti-Niilalla yhdeksän perillistä, ja Aslak Poini toimitti tunturiin kymmenen raitiota. Samoin vanhojen tenolaisten ja järveläistenkin rantakentillä taajoi iso lauma pikkulappeja. Paksujalankin Oulan kalarannalla Ollilassa kasvoi kymmenen kalansyöjää sekä vanhojen Outakosken etumiesten, Niilas-Oulan ja Pieras-Klemman turvegammeihin saatiin mahtumaan kaksitoista jälkeläistä. Jonkun kotaäijän sanotaan kiittäneen Herraa, että se on antanut hänelle neljätoistakymmentä apulaista. Sillä aivan oikein lappikin ymmärtää, että lapset ovat Herran lahjoja, ja oikein ilolla vastaan otettavia. Varsinkin tunturilappi on mielissään, kun saa paljon lapsia porojen perään laukkomaan, ja moni äiti on hyvillään saadessaan tyttäriä avukseen lukemattomiin töihinsä, vaikka yleensä pojat ovatkin halutumpia kuin tyttäret.

Suomenkansan ikivanhaa lapsenpäästölaitosta, savusaunaa, ei lappalaisilla juuri ole — koko suomenpuolisella Tenolla on vain neljä, viisi saunaa: Ranttilan Matilla, Outakosken koululla, Gaavassa, Hans Laitilla, Nuorgamissa — vaan hän aloittaa tämän maailman vaelluksensa milloin missäkin, tunturilappalaiset talvellakin vain kylmässä kodassaan. Onpa moni tunturilainen joutunut esivanhempiensa ankaralle taipaleelle talvisella tunturilla tuottaen vain vähäisen keskeytyksen emonsa ajoretkeen. Mutta sitten onkin kaksin hengin jatkettu matkaa samassa ahkiossa, ja siinä pieni padje-olbmus on alkanut tunturivaelluksensa eli oikeammin, hänkin puolestaan on lähtenyt jatkamaan iankaikkista erämaan kiertoansa, jonka alku on kaukaisessa hämäryydessä ja loppukin tuntemattomassa tulevaisuudessa.

Oikeassa kristillisessä järjestyksessä lapinsuku tavallisesti saapuu tälle ilmalle. Jotenkin harvoin lapintytär vain omiin nimiinsä tuottaa kansalaisen, mutta aina sentään, kerran siellä, toisen täällä, nähdään pappilankirjoihin merkityn tytön jälkeen avioton perillinen, joskus kaksikin — tyttären silti joutumatta naimattomaksi, jos vain hänellä on vähänkään varoja ja poroja. Sattuu joskus piikapaimenkin lahjoittamaan isännälleen pienen raition samoihin aikoihin, kuin emäntä ilahduttaa kodan pää miestä samanlaisella pikku lahjalla. Ja moni lappalainen on käynyt seurakuntansa sielunpaimenen luona saamassa synninpäästön paitsi poronvarkaudesta myöskin salavuoteudesta. Hyviä lappalaisia sentään kasvaa siunaamattomankin liiton sikiöistä. Joskus kyllä lapinäiti on salassa saanut ja surmannut lapsensa sekä piilottanut metsään, ja siitä on syntynyt äpärä, jonka toisinaan erämaasta kuuluva rääkyminen kovin vistottaa kristittyä ihmistä. Mutta jos äiti on asettanut hopearahan surmatun sikiönsä kielelle, niin äpärä ei ole saattanut äännellä, vielä vähemmän, jos pikkuraukka on ennen surmaamista pantu hätäkasteeseen. Muuankin tunturiukko oli piikansa kanssa saadun sikiön kastanut Kristiniksi, emäntänsä kaimaksi, sitten surmannut ja pannut vielä hopearahankin suuhun sekä piilottanut tunturiin. Lapsi rukka oli saanut rauhan, eikä ollut ruvennut koskaan äpäränä syyttämään surmaajaansa, eikä häiritsemään muitakaan. Vanhaan aikaan lapsensa surmaaja oli mestattu. Inarin kirkollakin oli muuan Parta-Hanna parka joutunut pölkylle pyövelin piilun alle. [Hanna Martintytär Aikio mestattiin lapsenmurhasta 18. helmik. 1740 ja ruumis poltettiin.] Tämä, lähes parisataa vuotta takaperin tapahtunut asia on niin hirveä, että edesmenneet vanhatkin olivat vielä sitä kammolla muistelleet. Siunaamattomaan maahan, kalmasaaren laitaan, oli ruumis kuopattu, ja haudalle nostettu suuri kanto. Mutta Saija-Valpu oli joutunut vain Kittilän linnaan, vaikka olikin piilottanut sikiönsä ruumiin kirkkotuvan lattian alle, mistä sitten alituisesti oli kuulunut raaputus ja sormennaputus. Pikku ruumis oli kyllä löydetty ja asetettu arkkusessa kirkonporstuaan kaiken kansan pelvoksi ja häväistykseksi.

Tällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä vuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan on tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan pienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista ristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea odotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä helposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle seurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään, kun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli kiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata ensihätään parseeleita naapurilta — enontekiöläinen sentään valmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan kansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, jortamorin eli sielgi-ädnin pitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se on omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää se oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen kyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen alku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen juuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka pääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen harvinainen matkamies, joka astuu maailmaan lihku-kahper, onnenlakki, päässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin. Lakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes sen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko elämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen onnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla. Myöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on Hans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi kauppamieheksi.

Vain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee erämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista kitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä papille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai nainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen sanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos puhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu kasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar Morottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden hyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas myös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut ahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra pitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti aika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin, ennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän pirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen pyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa seurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.

Lantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä "ilmanahkast" mutta lapinsuku juovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen omia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä uudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun sukunsa, lopulta tehden kaiman, "Pikku-Nillan", "Pikku-Hansin", omiksi iloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja kierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia, Hansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia, Maaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa, Elleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein lapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän pappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä koota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä pitäjän parhainta väkeä.

Isän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen saa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin orteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä heiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden, milloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten nojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä pehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten isot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären kiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on kiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja etupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on siinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja helyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.

Hyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä ristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista on vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta oikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret ja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa tunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset lapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin helposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota ei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman muodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät niinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi kurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras on tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta vaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän sikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan: "Ei saa vanhaa äitiä piiskata!" Tenolaiset teurastivat sonnin ja tekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja menivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma poikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen: "Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin jo kauhean vanha". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja pieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin, vaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat gufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on saanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan sikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut, katosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni puukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä. On sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen kiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai metsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on kirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle kesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja salmakirjan lehtiä.

Pikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan ensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin tunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta pikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava samettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin, tytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on punaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat halkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät jaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa vaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen kotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi sattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi antaa ne köyhille.

Elatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas imeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu poronnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään imeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä Lapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin orressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee nahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen vastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja painaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa sille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:

"Tuullii-i lullaa, tuullii-i lullaa, uttsha-a maanas. tuullii-i lullaa.

Uttsha lee paarnas, tuullii-i lullaa, nohka-a dal paarnas, tuullii-i lullaa.

Tuuli lulli lullaa, tulli luuli lullaa, nohkaa uttsha maanas, nohkaa uttsha maanas".

Koutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin joiaten:

"Uttsha-Mihkel-go le nohkaa, tuuli lullaa-go lollaa, tillillii de-go lollaa, nohkaa uttsha-go Mihkel".

Entinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:

"Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu! Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu!"

Mutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan kiedgamessa polvillaan lullutellen vain:

"Pissii lullaa maana, pissii lullaa maana".

Ja Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista Uula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:

"Ullin tullin tuuliin, pikku paska tuullin".

Mutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän pirtissä istuessa:

"Aa kiiku lullaa, musta kissa on aitan nurkassa, aa kiiku lullaa, avaimet on aitan portaan alla, aa kiiku lullaa".

["Mustalla kissalla" emäntä tarkoitti viinapulloa.]

Kiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä leikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma hopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin hoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison veljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat sekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.

Mutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan leikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat kopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja siitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on lisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät käyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona. Pystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on paljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi, joita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon lypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja ajellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni Elle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen häntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan. Talvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä lasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla, kiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun aikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai kotapermannolla.

Yksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään taajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin aroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin tunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin tullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja lantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai sukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti, että parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla kulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on lähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras Porsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma ja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat joka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin paljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille sinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun lapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän syötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin nurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet käpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun naapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa vielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan päivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin aikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla, niin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes päivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.

Kirkolla, "markkinassa", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on erämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin kymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla, Lusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole Anna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan Sammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa näkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä, taas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole vielä milloinkaan "sellaista taloa nähnyt". Norjan tunturilapset, jotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren äärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt, tuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan kiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien ympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla, soudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien juurella meren rantakentällä.

Joikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen. Muutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa puhetta pitämään… Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen, kuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:

"Uulas-Uula-go luu-go luu luu, Ailigakselta kurppa kurppaa, liha liha-go luu lu luu luu, nylkee vaamen-go luu lu luu luu…"

Mutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen ja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.

Tunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo kiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät sinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka kermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja sai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai kermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät jo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella lapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat heistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on porotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka, Anna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain onni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän merkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä Kristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona juovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään poroista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä elukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta, Niila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle vasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien antimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee, saattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien poroparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut ihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut maailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän joikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on tyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä katsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät häntä odottavat ja vartioitsevat.

Lapin katekeetta

Saattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta kristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin. Jotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine elämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat vain, että "mun uskum killa", mutta nousevassa lapissa tapahtuu aina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy kirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa uskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin pitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy koettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa helpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat vikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen karkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä, täytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus tahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen porokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni pieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas ahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa muistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista, kalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta, minkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon, että pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen ihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen, kun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan skulla-olbmaik ovatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille maksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat kovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä paljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat ihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.

Skulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin lapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia, opastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa, ruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan kirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu kastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin ensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. Esaias Fellmankin, Suomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa tunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko Inarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. Olaus Sirma, lappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön tunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen katkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi. Jo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa seutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin Anders Hellander toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen kaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman kansan katekeettana myös Iisak Tornensis.

Lapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat, mutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat jaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo 1700-luvun jälkipuoliskolla Pieras-Piera kiersi erämaata ja opetti sanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, Katekeetta. Uuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, Guttorm Katekeetta, pysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi ristirahvaaksi. Anund Laidinkin pari jälkimiestä, Mattis-Sammel ja Aslakas-Sammel, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla kirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun jäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän. Oulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran isäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin sukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla kertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.

Samoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan kalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina aikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä lukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin muistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä Utsjoelta tullutta Aslak Laitia.

Kaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin poika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin, Jouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona kierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava porolappalainen.

Lapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä. Ainoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin muutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään sanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet lukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet kirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta joskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin. Kirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan, opettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi miehen katekeetaksi ja lukkariksi.

Kova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta toiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta toiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja Tenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota koulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina, kirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.

Porolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon päästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa saattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin kyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas rukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa. Toisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin, seitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa ahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin ahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin lukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes kymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä valoisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla oppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan peräpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä kyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen omissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa. Vain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan, täytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.

Aapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen oppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä, oppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa, mutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta tunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan isämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni luki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita. Entiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana kuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään suomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli paremmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa oli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin saarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista pehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä. Mutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa oikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin lapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle. Vaikeinta kirjalappia oli "Andeliinin lappi", joka saamelaisten mielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi, vaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan puolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa kuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen suomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti suomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja norjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa vieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista "Dr Morten Luther uccab Katekismusas" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja muistelee:

— Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut… enkä tuntenut puustaimia, kun vesi oli silmässä.

Päivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja virrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin veisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen sitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies, otti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli matkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli ylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean nuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein kova ja luja ääni.

Koulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin kouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828 lappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja kodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet hartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten erämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien viitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat parin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan virrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa opetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin kotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella istumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus veisasi tavallisesti: "Jesus ystävän' on paras" tahi: "Jesu, sanallas' sä sielun" tai: "Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään". Avopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka kykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen", lukien ensin rukouksen, sitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai "Aataminpojan" postillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka oli sama kuin "M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle Pyhitetty Sabbatin-lepo, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai- ja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko vuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille eli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi käännetty Dan. Wirzenius'elta" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän saarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten virren: "Me sinua Jesu! ylistäm'" tai "Jesus puheen, aivoituksen". Ja tunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa. Vanhat poroäijätkin puhelivat: "Jumala armostansa auttakoon minua", ja pikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen: "Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi".

Tällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille asunnoilleen.

Ahkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä. Aikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin ettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin i:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi opetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta, sillä "se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa". Saivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että "maa ei pieri, vaikka niin sanotaan", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä seitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan "Isän, Pojan ja Pyhän Henkken nimmeen". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin ahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä sekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä ääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin herättyään juoksi kentälle huutelemaan: "Maanak, maanak, poatted lohkad!" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin lukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa kannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: "Ahkeruudesta". Heikki Mattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin virsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä "ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen". Ja niin myös Mattus-ukko sai hopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: "Isänmaan hyväksi". Se oli niin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa asti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen väliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä päivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä sitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista ja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli vielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin, jopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta miestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen jos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana pieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka seuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä taipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille tulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:

— Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.

— Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi, nojaten kumminsa opetuksiin.

— Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä antoi lisäselitystä "viidenteen" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla heitti kermakan.

Seurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä koulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta asian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja piispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin vuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina ylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen Sammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä sekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa 1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja kodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin illoin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää, että Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat tehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin ylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen, koska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.

Oli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä eli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa teki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan kirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias Fellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin kansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa, jotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei muistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen katkismusta lukevansa: "Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään…" Mutta sittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on aina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan parhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein huonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen piispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15 rippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan toivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla myös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa, eivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan saata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä. Olivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes saapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun hankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta porolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja hänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa kirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään. Rovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera Vestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden, että he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään olleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois jääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla. Mutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea sanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä tunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin tunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli alituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle, eikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt opettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin ettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään, tuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea. Turhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851. Äijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.

Saivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin rippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä lukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet halukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että tenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar Sauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka sen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti manata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa 1833 Inarin kirkkopaikassa: "Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä lukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin täällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla pitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan — kokous alkaa koska kello soipi".

Vaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa lukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet kävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama "hyvä pahpa", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen "Julistuksen":

"Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset, mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.

Jacob Fellman".

Ja tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat olivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat tässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain tärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle elämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan valtakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit koettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan sekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.

Pielpajärven kirkko

Ylpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla mäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla, seuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin asumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja Ranta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on suuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla ja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä, kolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai muun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä kyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee oudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa lapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta enää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.

Mutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on monien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi, Pieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi Iso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen vanha lapin temppeli — ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt vain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje kukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu vihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan suuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara vartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi. Siksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen peskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.

Vanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.

Siitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran temppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa oli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu, että metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin kenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa ja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun 1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana vuonna Esaias Fellman tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä kastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen, ja Inarin ison napamiehen, Vallen, metsäkansa koko joukolla kääntyi uuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken rakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein isolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei jalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin kiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää pitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista hirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui pyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään kauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään, vaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti, että väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan lukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä kumartaa alamaisesti pappiakin.

Pielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen Inari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan viettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät talvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan kyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja Talvas-koadih oli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille, kotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja Suomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän esikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat kuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön lähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla Kirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä metsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman pauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä kotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen ankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, Gabriel Tuderus, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, Forbus, Chydenius, Hellander, Wegelius… Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä temppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui. Jo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen enää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia olisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven metsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä. Ja näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin "luuta nousee ylös, vaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi".

Nostettiin uusi temppeli Pielpajärven rannalle 1760, sama matala metsäpyhäkkö, joka siellä vieläkin hylättynä kyhjöttää. Ja kirkon äärelle kohosi uusi kota- ja markkinakeuttä. Utsjoen papin sukulaisen, Anders Abram Hellanderin, joka oli oikein "insinööri eli rakennusmestari", sanotaan olleen kirkon tekomiehenä, viisi kirvesmiestä apulaisinaan. Hyvä metsätemppelistä tulikin, vaikka vain pienoinen, niinkuin oli pieni kirkon hallitsema metsätokkakin. Ristikirkoksi rakennettiin tämä toinen ristinkirkko. Pituutta oli pohjoisrististä eteläoveen 23 ja 5/12 kyynärää sekä itäpäästä, sakastin ulkoseinästä länsioveen 22 ja 3/4 kyynärää, ja ristin leveys oli 8 kyynärää. Korkeutta saatiin perushirrestä räystääseen vain 7 kyynärää 9 tuumaa, lattia laskettiin veistetyistä haljispuolikkaista, ja lautakatto kohotettiin keskikohdalta hiukkasen holville. Penkkejä mahtui kirkkoon 54, mutta kun käytävien leveys oli pari kyynärää, ei pisimpiinkään sopinut istumaan kuin kolme, neljä pientä lappalaista, jos he komeilivat isoissa peskeissään. Osa sanankuulijoista saattoi kyllä kaahaista kahteen lohtaankin, joko pohjois- tai länsiristille, sekä ahtautua kummassakin kolmeen pitkään penkkiin. Jumalan aurinkoa pikku temppeli ja seurakunta sai kahdestatoista ikkunasta, joista 8 isoa, 16-ruutuista oli sivuseinissä vastakkain, 4 pientä puolipyöreätä 6-ruutuista ristien päätyseinissä tai ovien yläpuolella. Alttaripöytä lyötiin laudoista itäristille, ja saarnatuoli istutettiin itä- ja pohjoisristien yhtymille, vieläpä saarnatuolin ylle nostettiin taivasta esittävä katos, jonka huipulla seisoi pyöreämuotoinen pasuunaa puhaltava keruubi paljaine miekkoineen. Lappalaiset kyllä luulivat, että se oli "Kristus, joka torvella puhaltaa julki, koska maailman loppu tulee". Oli itäpäädyssä pikkuruinen sakastikin, ulottuen pituuttaan seinästä seinään, mutta omistaen leveyttä vain kyynärän 18 tuumaa sekä korkeutta 3 kyynärää 6 tuumaa. Toista korttelia leveä lauta oli pienen ikkunan alla pöytänä sekä pöydän pääpuolissa pari seinään iskettyä lautapalasta istuimina.

Pian saatiin, 1766, kirkon länsipäähän pieni matala kellotapulikin, jonka 5 kyynärää korkea alaosa kannatti 8 kyynärää korkeaa yläosaa eli kellotornia. Kuusileiviskäinen malmikello siellä pyhäisinä hetkinä kumahteli juhlallisesti ja oli niin hyvä kello, että sen sanoma kuului "puolen penikuorman päähän". Kello olikin vanhan kirkon peruja, Kristiina kuningattaren lahjoittama 1649. [Kello valettiin uudestaan 1818, ja saatiin siihen kirjoitus: "De gloria in exelsis gjuten af Joh. Jac. Granberg. Stockholm 1818".]

Halpa ja yksinkertainen oli alussa temppelin sisustus. Mutta sitten siveltiin ikkunapielet ja ovet öljymaalilla, jopa saarnatuoli koristettiin kuvilla ja kultalistoilla, ja myöhemmin vielä maalattiin seinätkin valkoisiksi, penkit ja lehterinseinämät siniharmaiksi. Saatiin viimein kirkkoon uusi tervattu paanukatto sekä punamaalilla sivelty laudoitus.

Joulukirkko kynttilöineen piti olla lapinkansallakin, ja pimeä kaamosaika kaipasikin sitä enemmän kuin valoisa Lannanmaa. Pielpajärven kirkossa pistettiin talikynttilät kuusihaaraiseen messinkikruunuun sekä pariin seinäpitimeen, jotka olivat Tornion kauppasaksain, Hjulbergin ja Tornbergin, lahjoittamat 1789. Tuikutti tuli myöskin vallesmanni Ekdahlin kynttiläjalassa, ja alttaria valaisi kolmitulinen puujalka sekä pari tinaista kynttiläpidintä. Näistäkin harvoista käryävistä kynttilöistä loisti pimeänperän kansalle miltei kuin taivaan kirkkaus. Mutta kun peskeihin puettu kansa astui alttarin äärelle, niin valkea pahpa, joka oli kuin itse Herran valittu, tarjosi sille pyhän aterian hopeaisesta kalkista, joka kimalteli kauniimmin kuin kirkkainkaan silpataaleri. [Kalkki painoi 25 1/2 luotia.] Sai siinä ehtoollisvieras samalla ihailla vanhaa alttaritaulua, jossa itse Ehtoollisen asettaja oppilaineen hartaana istui ensimmäisellä pyhällä aterialla. Mutta saattoi tarkka katselija pelästyen mennä itseensä, sillä ruma perkele katsella killisteli ehtoollispöydän alta. [Alttaritaulu oli 2 11/24 kyyn. leveä, 1 19/24 kyyn, korkea.]

Vanhojen turvekotien sijaan kohosi Pielpajärven uuden kirkon naapuriksi vähitellen hirsistä rakennettujen kirkkotupien seurakunta.

Kalajärvien kiertäjät kopsivat kirkkokentälle pikku pirttejä, joissa saattoivat kirkkopyhinään asustaa. Toiset laittoivat mökin yksinään, toiset taas yhteisvoimin naapurin kanssa. Pitkin Pielpajärven itärantaa, kirkosta etelään käsin, nousi tupakömmänöitä toisensa viereen, niin että niitä oli kaikkiaan neljättäkymmentä. Monet tuvat olivat jalkeillaan vielä pielpajärveläiselämän viimeisinä vuosina. Nähtiin joukossa Morottajan, Lusmaniemen, Pahtalan ja lukkari Mattuksen pirtit siljon pohjoispäässä lähinnä kirkkoa. Sitten olivat Aikioiden, Saijetsin, Patsjoen puolelaisten, Veskonniemen, Kaapin-Piettarin ja Partakkolaisten sekä Kettu-Matin, Vallen ja Kyröläisten tuvat. Vain pieniä, matalia pöksiä pirtit olivat. Avonaisen lapintakan loimut loiskuivat yli katon pimeään yöhön, kun lappalaiset lämmittelivät tervaisten kelohonkien paisteessa. Pitkä lannanmies ei saattanut joka tuvassa selkäänsä suoristaa, ja makuulavalla istuessaan mies voi kädellään nojata kattohirteen. Pieni ikkuna oli pirtin peräseinässä, ja muutamissa oli permantona kotalaisen tapaan vain koivunrisuja.

Pikku tupamökkien seurassa, lähellä kirkkoa, oli pitäjän pappila. Esikoispapin, Esaias Fellmanin, sanotaan kyllä asuneen vain turvekodassa, ja hänen seuraajansa, Tuderus, asui aivan Torniossa käyden vain kerran vuodessa kovistelemassa seurakuntalaisiaan. Eikä sitten moniin aikoihin Inarissa ollutkaan omaa sielunpaimenta, vaan kiinnitettiin järvikansan metsäperukka ensin Kuusamoon, sitten Utsjokeen, joiden papit joskus pistäysivät erämaalaisiaan katsomassa. Tällaisia käyntipappeja varten olikin entisinä aikoina Inarin kirkkokentän pappilana vain vähäpätöinen kirkkotupa, 1780 rakennettu pakopirtti, seitsemän kyynärää seiniltään ja harjan kohdalta korttelin yli kolmea kyynärää korkea. Nurkassa oli vain harmaa lapinpiisi sekä seinillä penkit ja makuulava, ikkunan edessä veistetyistä laudoista koottu pöytä. Tällaisena tupa otti vastaan Jaakko Fellmanin, kun hän 1820 ensi kertaa saapui seurakuntaansa. Myöhemmin nostettiin tuvan perään pieni kamari lapintakkoineen, ikkunoineen, veistettyine pöytineen ja lautsoineen. Täällä sitten Jaakko Fellman ja muutkin Utsjoen papit, jotka samalla hoitivat Inarin kappeliseurakuntaa, kävivät asustamassa joulun aikana, pääsiäisviikolla sekä jonkin kerran kesälläkin. Tässä "pappilassa" Lönnrotkin majaili pitkällä lapinretkellään 1837. Mutta kun Inari 1838 sai oman pappinsa, laitettiin parempi papintalokin, oikein "iso" pappila kolmine kamareineen, saleineen ja keittiöineen sekä tarpeellisine ulkorakennuksineen, ja vanha kirkkotupa joutui "pihtipuoleksi". Kun Lönnrot taas 1842 matkusti Lapissa, saattoi hän kirjoittaa: "Kun 1837 keväällä kävin Inarissa, oli siellä vain kirkko ja joukko kurjia lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi; papilla on omia tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus, missä on sali ja kaksi huonetta". Josef Wilhelm Durchman Inarin ensimmäisenä asujapappina tuli Pielpajärven metsäkansan ja kirkkotupien päämieheksi, sekä sitten hänen jälkeensä Hornborg, Borg, Favorin, von Konov, Kekoni, Kulhanen… toinen toisensa perästä saapuivat erämaan yksinäisiksi sananjulistajiksi, viihtyen metsäpappina kuka pitemmän, kuka lyhyemmän ajan.

Sillä Pielpajärven saarnamies sai metsäkentällä enimmät ajat asua ypö yksinään. Lappalaiset asuivat pikku tuvissaan vain kirkkomatkallaan, tullen korvesta sekä taas muutaman päivän kuluttua kadoten korpeensa. Ja pappila jäi taas yksin, ympärillään hiljainen ikuinen erämaa. Kesäisin vain Pielpajärvi iloisesti loiskutteli rantakivikossa, mutta syksyn myrskyt tuntuivat riehuvan entistä väkevämmin, ja talven pitkä pimeä selkä oli entistä kaameampi. Lappalaisten tulo kirkolle jo oli kuin virkeä puistatus tylsästä lamaannustilasta. Kirkkopyhinä olikin lapinsiljolla elämää, sillä vanhat inarilaiset olivat hyvin vireitä kirkkomiehiä. Kesällä kirkkoliitolle mennessään Inarin rantalaiset soutivat isoilla veneillään kirkkovalkamansa pohjukkaan, josta astelivat Pielpajärvelle kivisiä metsäpolkuja pitkin toista neljännestä. Toisilta suunnilta kansaa tuli penikulmittain halki erämaiden. Talvella taas pääsi mistä tahansa porolla perille asti. Mutta kaikkein enimmin kansaa karttui Pielpajärvelle joulunaikana. Silloin pidettiin kirkkokentällä suuret markkinat, joille saapui lappeja etempääkin, ja siitä Inarin kirkkosiljoa sanottiinkin vain Markkinaksi. Yksinäisellä pappilalla oli silloin kyllä naapureita, papinrouvalla vieraita ja kirkko täynnä sanankuulijoita.

Oli pappilan naapurina myöskin käräjätupa, jossa oli käräjäpirtti ja houvinkamari. Rakennusta varten parhaillaan vedettiin hirsiä, kun Lönnrot helmikuussa 1842 oleskeli Inarin pappilassa. Käräjätuvassa tuomari kävi istumassa oikeutta ja houvi kantamassa veroja. Entisaikaan houville "piti antaa hyvä ketunnahka palkinnoksi, kun hän istui ja kantoi verot". Mutta ovelat lappalaiset joskus laskivat pirtin savua täyteen, niin ettei houvi saattanutkaan istua ja kantaa veroja, eikä saanut hyvää ketunnahkaa. Tuomari taas sai ahkerasti tutkistella lappalaisten pororiitoja, tuomiten poron varkauden syntiin langenneelle lapinukolle 28:nkin paria raippoja, joka oli jo "hengellinen rangaistus". Pienelle tunturiaijäpahaselle, joka nälissään tai oikeutetusta kostonhalusta oli tappanut tai "lainannut" puolivillin metsänelukan, vitsominen olikin melkein hengelle käypä selkäsauna, varsinkin kun se annettiin vanhan kirkon luona kaakinpuussa. Menes-Jussakin sai selkäänsä, vieläpä päällisiksi pantiin seisomaan rauta kaulassa kaakinpuun juurelle, tunnin selin, toisen päin kaakkiinsa. Asiat selviteltyään tuomari lähti ajamaan, ja kun hän jo istui ahkiossa, niin pitäjän lukkari veisasi kokoontuneen käräjäkansan kanssa lähtiäisiksi tuomarin virren. Pimeässä aamussa ja pakkasen porotuksessa natisivat ja höyrysivät pirttien ovet, seinät paukahtelivat, ja koko kenttä kajahteli, ja porotkin pelosta taajoivat, kun pienet avopäiset veisuumiehet puhalsivat kurkustaan höyryä ja ääntä saaden sanoiksi:

"Sen suuren Herran Jumalan Ankara, pyhä laki Kullekin omans' antamaan, Tuntoom' sitoo ja vaatii".

Pielpajärven vanha pyhä temppeli, josta moni sai lohdutuksen ja rauhan tunnollensa sekä hyvän lupauksen tulevaisesta elämästä, oli erinomaisena apuna maallisessakin vaelluksessa. Se oli koko seutukunnan paljon mainottu palvoskirkko, ainakin yhtä hyvä kuin monet metsä- ja tunturijumalat, joita myös palvottiin. Jo vanhalle kirkolle lappalaiset kantoivat uhrejaan. Niinpä 1731 lukkari Heikkas-Piera poikineen uhrasi seitsemättä riksiä, kirkkoväärti Andaras Valle sekä Andaras Saijets kumpikin poronvasan, ja Matti Saijets antoi urakan. Varenkilainen Andi-Andaras uhrasi 1732 revonnahan. Samalla tavalla kannettiin lahjoja uudelle kirkollekin. Milloin vain sattui joku apua kaipaava asia, niin heti piti kirhkoi tshuorravum, kirkkoon huutaa. Kaukainen utsjokelainenkin uskoi niin vahvasti Inarin kirkkoon, että jonkin tavaran tai eläimen hukkuessa tai sairauden sattuessa heti huomasi, että "Inarin kirkolle pitäisi panna anomus… se kun on onnellinen kirkko ja aina auttaa". Toisinaankin utsjokelaiset neuvoivat: "Älä hae! Lähetä Inarin kirkolle rahaa ja hae sitten, niin kyllä löydät". Kaarasjoenkin lappalainen, Bigga-äijä, menetti kerran poronsa — elukka katkaisi hihnansa ja karkasi metsään — ja lähetti heti Inarin Kirkko-Juhanille rahaa ilmoittaen, että kirkko saa sen, jos poro löytyy. Juto löytyikin pian Passeoaivesta Norjan puolelta. Mutta kun Kitti-Andaraksen hyvä musta härkä sairastui, niin Andaras hädissään lähetti Pielpajärven papille sanan ja pyynnön, jotta pappi rukoilisi kirkossa härän puolesta. Jos poro paranee, niin Andaras antaisi kirkolle ruplan. Pappi rukoili, musta härkä sai terveytensä takaisin, ja kirkko sai ruplan esirukouksestaan.

Kirkkoon huutamisia ja esirukouksia Pielpajärven temppelissä kyllä toimitettiin elävien puolesta sekä saarnattiin heille parannusta, ja kuolleetkin kirkko otti huostaansa, mutta ei kätkenyt niitä permantopalkkiensa alle eikä kirkkotarhaansakaan. Vainajia varten oli oma pyhämaansa. Penikulman päässä Inarijärvessä oli pieni matala metsikköluoto, jonka kirkkoherra Henrik Sund oli 1793 vihkinyt kuolleitten valtakunnaksi, ja tänne vesien taakse Pielpajärven temppeli saatteli edesmenneet matkamiehensä. Lähellä kalmasaarta oli toinenkin vainajien saari, johon entinen Inari oli myöskin kätkenyt kuolleensa. Eikä ollut kaukana kuulu Ukkokaan, vanhan järvikansan merkillinen seitasaari, joka varsin monelle kalanpyytäjälle oli antanut apuansa maallisessa toimeen tulossa.

Mutta esikoiskirkon päivinä kerrotaan kuolleet haudatun oman temppelinsä turviin, joko kirkon permannon alle tai kirkkotarhaan. Samoin lienee Pielpajärvenkin kirkko alkuvuosinaan ottanut vainajat aitauksensa suojaan. Mutta riettaeläimet, karhut ja ahmat, eivät antaneet kuolleitten levätä rauhassa metsäkankaallaan, vaan raastoivat heidät ylös kesken uniansa. Siitä sitten katsottiinkin kuolleitten kotimaa Inarin saarelle. Ja sinne järvikansa toinen toisensa jälkeen juti levolle. Mutta täälläkin joskus riettaat pedot raastoivat ruumiita. Sillä entinen lappalainen hautasi vainajansa kovin matalaan. Ainakaan Piettar-Paaval ja Pitkä-Matti eivät saaneet haudassaan lepoa. Nälkäinen ahma kaivoi ruumiit esiin, raastoi arkut rikki ja raateli pahasti Piettar-Paavalin sekä söi Pitkän Matin melkein poikki. Mutta Kaapin-Matti viritti haudalle raudat, ja kun ahma taas tuli syömään Pitkää-Mattia, se tarttui rautoihin. Kaapin-Matti tuli ja tappoi pedon sekä keitti sen, sillä ruumiinrosvo oli tavattoman lihava.

Harvoin kyllä tällaista häväistystä on pyhitetyllä saarella sattunut. Hyvässä levossa on erämaita kiertävä järvikansa saanut nukkua. Iso kotijärvi on vain huokunut saaren suojateille univirttä aina asian mukaan. Sielujen tyynesti levätessä se on hiljaiesti viihdytellyt, sitten taas laulanut voimakkaammin, kun sielut ovat levottomasti liikehtineet, joskus myrskynäkin ulvonut, koska jotkut väkevät vainajat eivät aina ole jaksaneet maata ahtaassa majassaan. Mutta pimeäksi talveksi järvi on säännöllisesti vaiennut, ruveten itsekin lepoon, ja siitä vainajien valtakunta on kuullut, että on taas kulunut palanen pitkää iankaikkisuutta.

Aina tuon tuostakin saaren vainajat saivat seuraansa uuden toverin, kaikki vanhoja tuttuja metsienkiertäjiä, hyviä kalmankin vierustovereiksi. Mutta sitten tapahtui niin merkillisesti, ettei enää ketään saapunutkaan. Järvi vain huokaili ja myrskyssä möyrysi ja taas asettui talvilepoonsa kerran toisensa jälkeen, eikä vain kenkään halunnut saaren ikuiseen lepoon. Inari oli hylännyt Pielpajärven pienen pyhäkön sekä ikivanhat kalmasaarensa. Se oli rakentanut 1888 uuden uhkeamman kirkon kauas näkyvälle rantalakealle sekä taas jonkin ajan kuluttua etsinyt uuden vainajien pellon komean temppelinsä lähimailta.

Tämän sai vainajiensaaren vanhalappi surumielin todeta. Se huomasi, että jälkipolvi ei enää viihtynyt entis-isien asumilla pyhillä sijoilla eikä halunnut heidän seuraansa kuoltuaankaan. He vain, kalmasaarien kalvenneet asukkaat, tunsivat kyllä entisen pyhäkenttänsä Pielpajärvellä, muistivat kallioisen kirkkopihan jokaisen kivenkin, kaksi suurta kallionjärkälettäkin ihan kellotapulin rappusten edessä, muistivat joka mökin suurella kentällä sekä pappilan ja käräjätuvan. Tunsivat vainajat monikertaan kuljetun mutkaisen polun, joka vei kirkkovalkamaan Inarille sekä toisen palkaan, joka saatteli Juutuanjoen suulle, tunsivat kentän laidasta alkavan louhikkoisen ja synkän, jäkäläisen sydänmaan, johon aina markkina- ja kirkkopäiviksi laskettiin porot laitumelle. Ja markkinat! Sinne vieläkin moni entinen markkinamies entisiä ilopäiviä muistellen palasi kalmasaaresta joikailemaan…

Mutta nyt on kaikki hiljaista. Päivän paahtama, ruskea temppeli on vain metsänväkeä ja vainajien yöllisiä kirkonmenoja varten. Pappilasta on jäljellä ainoastaan matala lahonut hirsikehys sekä vanha ränsistynyt sauna, ja siellä täällä kyhjöttää joku ikäloppu, oveton ikkunaton kirkkotupa. Ja kesäisin nostaa erämaita kiertäneen kotakansan satavuotinen asuinmaa, kirkkokenttä ja markkinasiljo, rehevää heinää nautakarjaa hoitavalle, hirsipirteissä asuvalle jälkipolvelle.

Utsjoen kirkko

Ylhäällä Taka-Lapissa, pienen Maddajäyrin korkealla rantakalliolla, kohoaa Utsjoen harmaa kivitemppeli, Suomen kaukaisin kirkko ja äärimmäisen tunturimaan Kaikkein Pyhin. Suurta Tenoa myöten se hallitsee ja valvoo Lapin korkeaa ylämaata. Alhaalla jalkojen juurella palvoo sitä pieni kirkkotupien ryhmä, vanha turvemökki ja valkoinen pappila, Maddajäyrin matalana pestessä sen kallioisia jalkoja. Ylempänä sivuilta turvaa temppeliä ylhäisten tunturien kierto, ja korkeimpana suojana on lapintaivas miltei puuttumattomine kesävaloineen ja talvisine pohjantulineen.

Vanhat pohjat on jo Utsjoenkin kirkolla. Kaikkein vanhimpana ristinkirkon aikana kyllä kaukainen Koutokeinon pappi paimensi Utsjoen tunturimaatakin. Jo niihin aikoihin, ehkä jo ennenkin, pystytettiin Tenon kansalle pieni temppeli Talvadakseen, Tenojoen rannalle, ja "se oli niitä alkumaailman kirkkoja". Siinä Nilijoen suun alapuolella oli sopiva tasainen kenttä pyhälle pirtille ja Jumalaa palvelemaan kokoontuneelle kansanpaljoudelle, joka Talvadaksessa samalla majaili sydäntalveaankin. Mutta kun niihin aikoihin jumalattomat tsuudit vielä täyttä päätä samoilivat ympäri Lapinmaata ryöstäen ja tappaen ihmisiä, täytyi pieni temppelikin laittaa hyvin piiloisaan paikkaan. Se kätkettiin niin sakeaan rantakoivikkoon, ettei paljon taivastakaan näkynyt, ja kirkkoa suojelevat koivut olivat niin isoja kuin Inarinmaan petäjät. Kerran pari vuodessa pappi kävi puhumassa peskikansalle ristinkirkon Jumalasta, ja pienellä kellolla ilmoitettiin milloin on lupa astua jumalanpirttiin.

Mutta tsuudit ja ryssät samoilivat ahkerasti ryöstöretkillä, ei ainoastaan rantapuolilla, vaan myöskin kaukaisimmissa sydänmaissa. Seitsemän ajastaikaa peräperää ne oikein kovasti ryöstivät tunturimaan kansaa. Kerrankin tsuudit laskettelivat Tenoakin alas niin taajaan, ettei ennättänyt poronlihavelliä keittää, kun jo taas toinen rosvojoukko oli menossa. Kansan kaiken he surmasivat niin tarkoin, ettei jäänyt elämään kuin yksi mies Alattioon ja toinen Varenginvuonolle. Talvadaksen koivumetsistön piilotemppelinkin tsuudit löysivät ja polttivat sinne paenneine lappalaisineen. Ja näin surkeasti hävisi Tenon ensimmäinen temppeli. Talvadaksen rehevällä nurmirannalla humisee vain nyt tuuhea koivikko, ja lähellä Tenoa on vanha pieni lapintalo, jota vieläkin sanotaan Boareskirkoksi. Kerrotaan sen olevan entisellä kirkkokentällä. Ja Nuvvuksen alapuolella on korkean jokitörmän pitkässä kapeassa tievassa ikivanha kalmismaa, johon sanotaan entiset Talvadaksen temppelin palvojat haudatun; kerrotaan joitakuita vainajia kätketyn Nuvvus-Ailigaksen jyrkkään hiekkarinteeseenkin Tenon äärelle. Siinä lepää "niitä kaikkein vanhimuksia lappalaisia", ja makaa Nuvvuksen tievassa kaksi vanhaa vallesmanniakin, jotka inarilaisten ja utsjokelaisten kalariitaa ratkaistessaan — inarilaiset olivat tulleet kalanpyyntiin Utsjoen puolelle — joutuivat Inarijoen Doarramuskuoihkalla kalamiestensä puolestä niin kovaan sotaan, että tappoivat toisensa. Kovin matalaan haudattuina Nuvvuksenkin vainajat lepäävät. Vain muutamainen kortteli kun on maata kaivettu, niin jo on vainajan luita noussut ylös.

Saatiinpa Talvadaksen temppelin jälkeen pieni kirkko ja kirkonpelto Äimejoen suupuoleen, jossa vieläkin on vanha Tshualkkasporri, Tenon rannalla "Piettar-Juhanin talon kautta". Kirkon lähimailla, Äimejoen ja Tenon välillä, oli markkinakenttäkin, Markkansaje, ja kansan kokoontuessa pappi saapui sille saarnaamaan. Ja kuolleet kuopattiin Tshualkkas-porriin, jabmein kuolpanaan, jossa vieläkin nähdään useita hautakuoppia sekä niiden lähimailla lapinkotien sijoja arinoineen. Äimejoen kuolleitten kuolpanaa olivat sitten aikojen kuluttua jotkut etelän tietomiehetkin käyneet kaivamassa, jotta minkälaisia äijiä sieltä nousee, ja Oula Helanderkin oli ollut apumiehenä. Mutta oli Helanderin ukko heittänyt avustamisensa, kun vainajat olivat yöllä tulleet hänelle sanomaan: "Lähemmä nyt Tshualkkas-porriin!"

Mutta viimein ruvettiin rakentamaan oikeaa kirkkoa Maddajäyrin rannalle, kolmatta neljännestä Utsjoen suusta ylöskäsin, vastapäätä Annivaaraa, vanhaa pyhää tunturia. Oli lähellä Utsjoen suussa toinen, vielä pyhempi tunturi, Ailigas, sekä samoilla mailla pari vanhanlapin jumalaakin. Niinpä sitten "perkele" tulikin pimenä yönä kirkkoa rakennuttavan papin luo sanoen:

— Ei saa kirkkoa kiskoa!

— Kiskon minä! pappi sanoi.

Mutta kun pappi rupesi rakentamaan sakastiakin, "perkele" kävi taas kimppuun kieltäen:

— Ei saa sakastia tehdä!

— Teen minä, vaikka tulisi kymmenen perkelettä! pappi jyräytti.

Eikä kirkon vihollinen mahtanut mitään. Uusi lapinkirkko kohosi Maddajäyrin länsirannalle 1700. Tämäkin oli vain pienen pieni puutemppeli, alussa ainoastaan 11 1/2 kyynärää pitkä. Mutta myöhemmin, 1745, lisättiin pituutta toisen verran, eli 23:een kyynärään. Leveyttä oli vain 9 kyynärää ja korkeutta 5 kyynärää 8 tuumaa. Kuusi pikkuruista lyijypuiteikkunaa laski päivänvaloa Jumalaa palveleville, hengenvaloa etsiville lapinsieluille, yksi auringonnousun mailta, kolme suvipäivän puolesta ja kaksi pohjoisesta ruijantulien taholta. Muutamat ikkunat olivat 1 1/2 x 1 1/2 kyynärää, 48-ruutuiset, muutamat 1 5/12 X 1 1/2 kyynärää, 40 ruutuiset, mutta joku vain 3/8 X 3/4 kyynärää ja 20-ruutuinen. Länsipäässä oli komea ovi, josta kansa astui pyhäkköönsä, kolme kyynärää korkea, kaksi leveä, tervalla ja punamullalla sivelty, tukkilukolla suljettava kaksoisovi, mutta eteisessä oli vain puoli kolmatta kyynärää korkea, puolitoista leveä, rautaha'alla kiinnitettävä yksinkertainen lapinuksi. Länsipäädyssä kohosi kirkon kellotorni, laudoista neljän pylvään varaan naulattu pikku tönterö, jonka harja nousi puoli kahdeksatta kyynärää yli kirkon katon. Tornissa riippui kahden pylvään varassa kuusileiviskäinen malmikello, ristinkirkon huutavanääni, tunturipeikkojen pelko, ja kovin vistottava kumahtelija kaikille poronvarkaillekin, mutta mieluinen temppeliinkutsuja hurskaille lappalaisille. Kellon laitaan oli kirjoitettu: "Me fecit Holmiae Gerhardt Meyer anno 1705. under Konung Carl XII segersamma regering, ähr thenna klocka guten till St Ulricae kyrckia uthi Utziochi sochn och Tårneå Lappmarck med församblingens egen bekostnad". [Minut teki Tukholmassa G.M. vuona 1705. Kaarle XII:n voittoisan hallituksen aikana on tämä kello valettu Pyhän Ulrikan kirkkoon Utsjoen pitäjään ja Tornion Lappiin seurakunnan omalla kustannuksella.] Sitten kun 1755 kirkko ulkoa laudoitettiin, vieläpä vedettiin tervalla ja punamullalla sekä 1759 suojattiin tervatulla paanukatolla, Anders Abram Hellanderin ollessa mestarina, oli tempppeli niinkuin ainakin Herran huone. Ja kun vielä 1776 saatiin kirkon kylkeen pieni tuohikattoinen sakasti, jota varten Turun ja Porvoon hiippakuntain kirkoissa oli kerätty kollehtia, eivät tunturijumalat enää kovinkaan rohjenneet ahdistaa taivaan temppeliä.

Vielä vähemmän tunturinväellä oli asiaa Maddajäyrin pyhäkköön sen jälkeen, kun monet lappalaiset, vanhat metsäjumalien palvojatkin, rupesivat sen hyviksi kantamaan lahjojaan. Suuri tunturimies, Rikas-Hannu, oli niin hurskas, että heti ensimmäisenä lahjoitti kirkkoon kalliin, kahdeksakouraisen, toista leiviskää painavan kynttiläkruunun, joka ripustettiin pääkäytävälle, kirkon parhaimmalle paikalle. Lautamies Rasmus-Jouni laittoi kolmipiippuisen kynttiläjalan sekä lappalaiset, Rasmus-Piera ja Aslak Paut, antoivat kumpainenkin kynttilän seinäpitimen, samoin Ruijan lappalainen, Andaras-Piera, mutta vanha lukkari, Pieras-Piera vei kulkusen. Seurakunnan pääpaimenkin, Henrik Wegelius, muisti kirkkoa lahjoittaen 1765 sille hopeaisen kullatun ehtoolliskalkin, entisen 1730 ostetun tinamaljan sijaan, ja Tornion pormestari, Erik Isaacson, peitti 1732 yksinkertaisen alttaripöydän punaisella veralla. Sitten taas kirkkoherra David Högman asetti lahjansa, viheriäiseksi maalatun raamatunjalan, alttarin punaiselle verkavaatteelle, ja kirkkoherran rouva, Maria Högman, laittoi kirkkohaavin punaisesta sametista kultahetuleineen, hopeatupsuineen ja messinkikulkusineen ynnä vaaleansinisine varsineen. Mutta yhteisin voimin seurakunta ja sen edesseisojat rakensivat jalkapuun ja leveän selkänojallisen maalaamattoman mustanpenkin sekä ostivat 1744 silkkirimssuisen paarivaatteen ja 1751 viheriäisen 3 kyynärää ja 18 tuumaa pitkän, kyynärää ja 18 tuumaa leveän vihkimä-katosvaatteen.

Kirkossa käydessäänkin monet lappalaiset muistivat pikku lahjoillaan pyhää huonettansa, vaikkakaan ei Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty niin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä. Pappilan papereissa nähdään pitkät luettelot uhreista, joita on kannettu kirkolle sekä rahana että luonnossa. Niinpä 1725 temppeli sai Oulas-Niilalta vasannahan sekä Oula Tuutiolta porontaljan ja 1729 toisena adventtisunnuntaina keräytyi alttaripöydäile 9 taaleria 24 äyriä, kirkkohaaviin 4 taaleria 4 äyriä ynnä vielä erikseen 50 poronkieltä, joita Inarin, Varengin, Tenovuonon, Läijisvuonon, Puolinakin ja Kaarasjoen lappalaiset lahjoittelivat. Taas 1731 inarilainen Sammus-Sammel antoi 18 äyriä, läijisvuonolainen Heikkas-Heikka 1:22 taaleria ja Lemminvuonon Pieras-Andaras pisti 16 äyriä vihkimäkatosta varten. Samana vuonna kolmantena adventtina pantiin alttarille 11:21 taaleria ja 10 poronkieltä ynnä haaviin 1:08 taaleria. Kerran taas, 1734, inarilainen Elias-Andaras kantoi kirkolle kinnasparin sekä Pieras-Margit pienen juuston, 1735 Anundi-Piera antoi villipeuran vasantaljan, ja 1738 Germundin Agneta Lemmin vuonosta uhrasi pari pientä hopeatsherggiä. Pieras-Hans ja Jounas-Jouni luopuivat kirkon hyviksi kahdesta ketunnahasta, ja kaarasjokelainen Erikas-Matti neljästä sudentaljasta, mutta Lemminvuonon Pieras-Andaras antoi kirkonkellon remmiksi hylkeennahkaisen ajohihnan. Monet uhrintuojat nimenomaan etsivät terveyttään. Piikatyttönen Pieras-Kaarinkin uhrasi 1751 pienistä varoistaan 1:04 taaleria saadakseen terveytensä takaisin, ja Porsangerin vuonolle jutava Lannanmaan mies, Kippaisen Sammel, etsi terveyttään 1:04 taalerilla, mutta Aslak-Andaras arvioi terveytensä saamisen vain 18 äyrin hintaiseksi. Oula Tuutio työnsi lastensa terveyden takia 1:04 taaleria, Oulas-Margit 1:22 ja Pieras-Oulakin pisti 18 äyriä, mutta Jousas-Piera pani lapsivuoteessa makaavan vaimonsa hyviksi 1:04 taaleria. Iloissaan monet taas toivat rahansa, kun olivat jaksaneet voittaa sairautensa. Pieras-Margit antoi 8 äyriä, katekeetta Tornensis 18, mutta pieni poropiika, Aslakas-Kaarin, kantoi 2 taaleria. Jounas-Aslak hyvillään sairaan akkansa tervehtymisestä lahjoitti kirkolle messinkisen kynttiläpitimen, Anundin-Birit, Niilas-Kaarin ja Jouni Paut taas uhrasivat 12-18 äyriä sairaiden porojensa tähden. Mutta Oula Tuutio, Paulus-Oula, Rasmus-Piera sekä inarilaiset Matti ja Paulus Valle ynnä Matti Uddais heläyttivät ilomielin, kuka 12, kuka 15-18 äyriä, ken taalerinkin kiitokseksi hyvin onnistuneesta pyynnistään.

Suurina kokouspyhinä kansa tuntureista ja Tenolta tuli kirkolle, mutta tavallisina pyhäpäivinä temppeli oli useinkin tyhjänä. Varsinkin kesäisin kirkko sai kuulla vain lyhyen rukoushetken, eikä aina sitäkään, kun rukous pidettiin pappilassa. Mutta Joulunaikana joutuivat Maddajäyrin kirkkosiljolle kaukaisetkin tunturien ja Lannanmaan miehet, sillä entispäivinä Lappi ja Lannanmaa vaihtoivat täälläkin tavaroitaan. Tornion porvarit, jotka olivat tämänkin seudun valtasaksoja, ajoivat Inarin Tirron kautta ja siellä jo Tervattievalla kohtasivat ja tervehtivät muita Lapin markkinamiehiä. Saapui Maddajäyrin rannalle vienalaisiakin "kaupparussia" laukkuineen vaihtamaan koreita huivejaan ja kankaitaan Lapin turkiksiin. Ja lappalaisia tuli omilta tuntureilta sekä Ruijasta. Markkinoita lienee vietetty kirkon ja järven välisellä rantasiljolla. Siinä kerrotaan ennen olleen markkinapirttejä sekä lappalaisten kirkkokotia ja -tupia. Pappilan entisen saunankin paikalla oli aikoinaan ollut kauppias Gulie Buchtin ränsistynyt markkinatupa, mutta 1767 seurakuntalaiset ostivat sen 48 kuparitaalerilla kirkkoherra Högmanille saunanhirsiksi. Pormestari Pippingin pirtti ja pieni aitta ostettiin 1743 pappilan rakennuksiksi. Oli kirkkokentän lähellä joku vanhastaan Markkinasaareksi sanottu paikkakin, joka kuului pappilan maihin. Ainakin pappilan tarkastuksessa 1743 määrättiin lappalainen Isko Paadar parine lehmineen ja lampaineen muuttamaan pois Markkinasaarelta (Marknadsholmen), koska se kuuluu papille. Vielä nytkin on pappilan rantaniityllä, entisellä kirkkosiljolla, ainakin parikymmentä pikku kumpua sekä joku isompikin joukossa. Ja kaivettaessa nousee kummuista palaneita kiviä. Entisaikaan siinä joulukansa taajana liikkui, käyden kirkossa kuulemassa papin saarnaa ja virrenveisuuta sekä uhraamassa lahjansa alttarille ja kirkonkukkaroon, sitten taas taajoen markkinasiljolla. Porolappalaiset varsinkin pitivät markkinoita pääasiana pyhittäen ne juonnilla ja joikauksella. Joskus tunturiäijät menivät papiltakin tahtomaan viinaa; ainakin hyvältä papilta, Jaakko Fellmanilta, he uskalsivat sitä kerjätä. Mutta pahpa käski mennä "Briitan luokse". Ja Esun-Briita, pappilan palvelija, antoikin äijille pikku tilkkasen.

Mutta kirkonkävijöiksi tunturilaisista ei oikein ollut. Muut lappalaiset tunsivat tarvitsevansa käydä alttarin ateriallakin kaksi ja kolmekin kertaa vuodessa, mutta ylilappalaisilla ei ollut niin suurta tarvetta. Ainakin piispantarkastuksessa 1847 annettiin ankara muistutus Oula Pannelle ja Jussa Jomppaiselle sekä muutamille muillekin tunturimiehille pyhän Ehtoollisen laiminlyömisestä.

Piispantarkastukset olivatkin kaikkein kovimpia kirkkopyhiä koko tunturimaalle. Joulumarkkinoille ja pääsiäistemmellykseen ja juhannusjuhlille kyllä käskemättäkin osattiin kaukaisimmastakin erämaasta jutaa, mutta kun pelottava piispa apumiehineen saapui tunturikirkolle ahdistelemaan kirjantaitamattomuudesta, niin kauhu valtasi köyhän kansan. Silloin matkakin oli pitkä ja paha sekä paljon muitakin syitä esiintyi. Inarilaisetkin, kun eivät saapuneet piispantarkastukseen 6. helmikuuta 1757, ajoivat esille kolme varsin pätevää estettä: piti suojella vähälukuisia poroja suurilta susilaumoilta, piti ruoan puutteessa juomustaa verkoilla kaloja jään alta, ynnä vielä nälissään käydä kerjäämässä aina Varengissa asti. Kaikki eivät edes tietäneet, mikä ja millainen mies piispa olikaan. Ainakin Inarin pikkupojat kapaisivat metsään kuullessaan piispan tulevan, sillä he luulivat, että hän niinkuin Staalukin pyydystää pikkupoikia laukkuunsa, syöttää sitten ne lihaviksi ja viimein pistää poskeensa. Isot utsjokelaiset eivät sentään niin kovin pelänneet. Kerrankin tarkastustilaisuudessa 1858 he viinaa saatuaan pitivät kirkkosiljolla sellaista mökää, ettei koko pappila saanut nukkumarauhaa. Tuomarinkin täytyi keskellä yötä juosta ulos, etsiä lautakuntansa ja ruveta käymään oikeutta aivan verekseltään.

Jo aikaisin tunturikirkko sai vierelleen pappilan. Kruunun kustannuksella rakennettiin 1728 järven rantatörmälle kouluhuone, jossa oli pari pirttiä ja keittiö. Sitten jaettiin isompi pirtti kolmeen kamariin ja saatiin koulutalosta erämaan pappila, jossa oli iso pirtti harmaakivisine, pellittömine piiseineen, keittiö pienine leivinuuneineen sekä kolme pientä kamaria. Ja ulkorakennuksia pystytettiin kentälle vähitellen sauna, pirtti, navetta, keittokota ja rehulato. Huonosti rakennettu ja kylmä oli pappilan päämaja. Kirkkoherra Högmanin jälkeen toimitetussa tarkastuksessa 1787 huomattiin se kovin rappeutuneeksi. Niinpä jo 1775 lappalaiset olivat omin voimin pystyttäneet papilleen pari tupaa, inarilaiset toisen pihan itäpuolelle, utsjokelaiset toisen länsilaidalle, yhdistäen ne läpi käytävällä porstualla. Inarilaisten huonoista puista kopsima tupa oli kyllä kylmä, vaikka siinä olikin pelleillä varustettu valkoiseksi sivuttu takka, mutta utsjokelaisten pirtti oli parempi. Vasta 1799 rakennettiin, ylioppilas Jacob Wegeliuksen ollessa mestarina, Maddajäyrille uusi pappilan päärakennus, joka sisälsi salin, kamarin, kahtia jaetun huoneen, keittiön ja eteisen. Mutta tämä rakennus, joka jo 1832:n tarkastuksessa todettiin olevan aivan kelvottomassa kunnossa, paloi 1834, ja erämaahan saatiin ruveta nostamaan kolmatta pappilaa. Ostetiin 167 riikintaalerilla 24 äyrillä nimismies Högmanilta valmis rakennus ja laitettiin siitä tilapäinen papin talo saleineen, parine kamareineen ja keittiöineen. Mutta viimein 1843 valmistui itse Engelin piirustusten ja arvion mukaan rakennettu tunturijärven nykyinen valkea paimenkoti.

Tässä kolmeen, neljään kertaan rakennetussa Taka-Lapin pappilassa, tunturien kaikesta maailmasta erottamina, lappalaisten apostolit ovat toinen toisensa jälkeen saaneet yksinään värjötellä. Moni ihmiskohtalo, moni sielunpaimenen oma sieluntaistelu, moni pohjaton ikävyys on täällä eletty. Tunturien piirittämä Maddajäyrin kuopanne on kuin oma maailmansa, vain pappilan ja kirkon käsittävä yhteiskunta, jonka asukkaat ovat aina eläneet erillistä elämäänsä, vain silloin tällöin joutuen tekemisiin ulkomaailman kanssa. Pahainen kalliopolku on vain ollut ohjaamassa ihmisten äärille, ja sitä myöten ovat metsänelukat rukattaneet ahkerammin kuin koskaan ihmiset, ja tuntureista on useammin kuulunut susien ulvonta kuin lappalaisenkaan joikaus. Ensimmäisenä seurakunnan omana raitiona täällä Anders Hellander asui koulutalopappilan isäntänä, tullen 1742 ensin koulumieheksi ja saarnaajaksi, sitten 1747 kirkkoherraksi. Ja täällä tunturien takana Utsjoen esikoispappi joutui viettämään koko elämänsä. Eikä se liene ollut kovinkaan valoisa. Rovastin tarkastuksessakin 1757 merkittiin kirjaan: "Kirkkoherra Hellander sekä hänen rouvansa ovat hyvin sairaalloisia ja heikkoja, joka on sitäkin surkuteltavampaa, kun heidän täytyy sellaisessa valitettavassa tilassa asua erämaassa hirvittävien vuorien ja tunturien keskellä, ollen ilman sopivaa seuraa, tarpeellista hoitoa ja kaikkia lääkitystarpeita". Tänne Hellander ikuisesti sortuikin. Eksyttyään kerran pitkällä tunturimatkalla pappi-raukka vilustui ja sairastui, kuoli ja joutui levolle omaan kirkkoonsa pyhän alttarin eteen 1757. Leski Margareta Tornberg muutti Ylitorniolle 1760. Tuli nyt tunturipappilaan muutamiksi vuosiksi Henrik Wegelius sekä hänen jälkeensä vuosikaudeksi Henrik Sund. Sitten saatiin 1767 erämaan seurakunnan paimeneksi David Högman. Toistakymmentä vuotta Högman eli Tukholman sivistyksen saaneen kauniin Maria Garvoliansa kanssa tunturien takana saaden kymmenkunta perillistä, joista puolet jo aivan pieninä joutuivat parhaaseen turvaan kirkon sillan alle. Mutta kun David pastori lähti etelään etsimään parempia virkoja, kuoli hän Oulussa 1781, ja Maria jäi ison lapsiparvensa kanssa suureen köyhyyteen. Seitikkojoen kurusta riekkoja pyydellen sanotaan hänen perhettään elätelleen ja kerrotaanpa, että hän lappalaisten avustamana rakensi itselleen pikku mökin pappilan törmälle päästäkseen pois pappilasta uuden isännän tieltä. Parin vuoden kuluttua tulikin uusi pappi, vanha tunturin tuttu kyllä, Henrik Sund, joka pian korjasi Maria-lesken köyhyydestään, vieden hänet uudelleen pappilan emännäksi sekä sitten jo emännäksi Lannanmaan suurpappilaan, muuttaessaan Iihin 1792. Tuli taas tunturimaahan veres saarnamies, nuori Erik Castrén. Mutta hän ei ennättänyt hoitaa erämaalaisiaan kuin muutaman vuoden, kun hänkin vilustui matkoillaan ja kuoli ja joutui kirkon lattian alle Hellanderin toveriksi. Saarnasivat tämän jälkeen Maddajärven kirkossa veljekset Johan ja Henrik Wegelius yhteensä 17-18 vuotta sekä sitten kuulu Lapin pahpa Jaakko Fellman 11 vuotta, Karl Fredrik Stenbäck 13 vuotta ja sitten muutamia vuosia Fredrik Wilhelm Stjerncreutz, joka myöskin joutui tunturimaan multiin, ei enää kirkon alle, vaan kirkon kalmistoon 1852. Ja niin edelleen tuli ja meni yhä uusia paimenia, Andelin, Borg, Von Konov, Kekoni, Gummerus, Virkkula, Koivisto… toiset viipyen vain viisin, kuusin vuosin, kun jo Lapin taamomina rukattivat takaisin omaan maahansa.

Oli papilla huolta laajasta tunturipitäjästään, vaikka sen erämaissa asusti vain muutamia satoja sieluja. Pari kertaa vuodessa piti käydä kaukana ylhäällä Tenolla Outakosken lappalaisille saarnaamassa ja kinkereitä pitämässä, samoin alhaalla Nuorgamissa. Outakoskella pidettiin toimitukset ennen vain tenolaisissa turvekodissa, kunnes sinne Njuärbinjargan poikkipadon luokse saatiin 1853 pieni rukoushuone. Nuorgamissa taas pidettiin kinkerit ja kirkonmenot seksmanni Sauvan talossa, ja seksmanni sai siitä hyvästä kylänmiehiltänsä korvaukseksi vuosittain lohen joka savulta. Toisinaan piti papin lähteä pitkälle taipaleelle sairaan luokse pyryyn ja pakkaseenkin taikka taas syksyn vesiroiskeeseen tai kevään upottavaan lumisohjuun. Ja vanhassa temppelissään sielunpaimen sai julistaa jumalantöitä, saarnaten ja taas messuten kilpaa lukkarin kanssa, joka hoiti vuoroa omasta penkistään, johtaen sitten taas tunturikirkkoa virrenveisuussa. Lukkari oli tavallisesti paikkakunnan omia kasvatteja, useasti papin itse opettama, muita heimolaisiansa kyvykkäämpi, juoksevaääninen lapinmies. Eikä aina sentään lukkari aivan juoksevaääninenkään ollut. Oula Guttormistakin 1847 piispantarkastuksessa todettiin, että katekeettana hän on tyydyttävä, mutta edelläveisaajana kirkossa hän on "kaikkein surkeimpia, mitä tarkastaja vielä missään maanpaikassa on kuullut olevan, vielä vähemmin tavannut, koska hänen laulunsa on vain erilaisten äänien esille työntämistä". Ja koska lukkari ei tiedä mitään laulun säännöistä eikä osaa laittaa ääntään virren nuotin mukaan, niin "hän saa aikaan ainakin sille, joka häntä kuulee ensi kerran, kirkonpahennuksen".

Mutta nuorena miehenä ei tunturiseurakunnan paimenen ollut hyvä yksinänsä olla. Maddajärvenkin nuori pappi sai enimmät ajat vain palvelijainsa kanssa olla koko pappilan ja näkyväisen maailman asukkaana. Samoin yksinään täytyi Pielpajärvenkin paimenen elää. Toiset papit kävivät Lannanmaasta noutamassa itselleen elämäntoverin, mutta muutamat taas saivat asuinkumppanikseen ruskeasilmäisen lapintyttären. Hornborg löysi neidon Inarista, ja siellä "Säärnäkräkiäkin" 1852 kolme kertaa saarnatuolista mainittiin: "Korkiasti oppinut ja korkiasti kunnioitettava Vapasukuinen Herra Kirkkoherra Utsjoen ja Inarin seurakunnisa Fredrik Wilhelm Stjerncreutz ja Kunniallinen siviä ja hyvillä avuilla kaunistettu nuori Neitty Katriina Hanhivaara". Hyvillä avuilla kaunistettu Katrina vihittiin sitten Katrina Hanneberginä Utsjoen pappilassa, ja kirkkoherransa kuoleman jälkeen hän pikkuisen Ida Katrinansa kanssa siirtyi 1853 syntymäseuduilleen Kittilään.

Inarin järvikansa saatteli vainajat suuren ulappansa suojiin, mutta Maddajäyrin temppelin kasvatit kätkivät kuolleensa kirkon hoitoihin. Entisinä aikoina haudattiin parhaat vainajat pyhäpirtin lattian peittoon. Sinne ensimmäisenä joutui Rikas-Hannu lahjoittamansa kynttiläkruunun alle, sitten sinne pääsivät katekeetat Johan ja Iisak Tornensis sekä kirkkoherrat Hellander ja Castrén. Joutui kirkon alle myöskin David Högmanin pikkuisia perillisiä neljin, viisin. Mutta muut vainajat saivat leposijansa kirkon vierellä kalmistossa. Seitikon ja kirkon väliltä, matalasta koivikosta, erotettiin puolitoista kyynärää korkealla hirsiaidalla viisikymmentä syltä ristiinsä vainajien pelloksi, ja siihen tuttujen tunturikoivujen suojaan vanha Teno ja Tunturi-Lappi vuoro vuoroltaan joutui levolle. Entiset vanhat pääsivät vieri viereen hyvinä naapureina suuriin yhteishautoihin. Kirkkoherra Anders Hellanderkin kaivatti kalmistoon ison haudan useille vainajille. Mutta myöhemmin kyllä luotiin hauta aina kuolijaa varten kerrallaan. Vanhat tunturien vainajat ajoivat omissa ahkioissaan erämaasta siunattuun maahan mullan peittoihin asti. Bigga-Pierakin kuoli talvella tunturissa korkeatievaisessa Vuolitsaskirkon maassa, ja täysissä peskeissään äijä pantiin kansiahkioon, ajettiin Utsjoelle ja peitettiin sellaisenaan Maddajäyrin kirkkomaahan.

Mutta jo ennen, kun kalmatieva otti omansa, annettiin maan multiin joutuvalle erämaan asukkaalle enteitä kohtalostaan. Rovakentänkin Maaret ja Jouni näkivät talvella, kun olivat Yli-Tenolta heiniä noutamassa, mustan linnun lentävän kirkolle käsin, ja siitä heti arvasivat, että heistä ainakin toinen ensi vuonna samoihin aikoihin jo makaa maan mullassa. Keväällä Maaret tulikin sairaaksi ja kuoli, ja kesällä kuoli Jounikin. Lintu monesti aavistelikin ihmisille kuoleman sanomia. Sammel Mattuksenkin mökin ikkunaan tuli pieni tiainen aina nokkimaan ja torumaan: "tii tii tii!" Siitä jonkin ajan kuluttua Sammel Mattus sairastui ja kuoli. Anna Morottajan pois lähtöä kävi taas ilmoittamassa musta kottarainen monella lailla rumasti äännellen. Mutta kun Morottajan pirtillä Ahvenjoella vene itsestään kuin tuulen työntämänä ui yli joen, niin Morottajan ukko arvasi, että se jotakin tahtoo, mitä sitten tahtoneekaan. Sitä tahtoi, että syyskesällä kuoli talosta isä ja äiti sekä poika ja tytär. Mutta Raudna Sarre Outakoskella näki kuolemansa edellä oman haamunsa, säikähtäen huomasi, kun aivan hänen itsensä näköinen olio hääri pirtissä samoin kuin hänkin. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin Raudna Sarre joutui Maddajäyrin kirkko tievaan.

Mutta kaikki lappalaiset eivät viihtyneet siunatussa mullassakaan. Toiset siellä valittelivat vaivojaan, toiset tuskissaan lähtivät liikkeelle. Joskus säikäytti matkamiestä, joka kuutamossa ajeli Maddajäyrillä, kalmistosta kuuluva kamala parkaisu, joka oikein jäätäkin jalmahdutti, joskus huomattiin vainajien käyskentelevän metsistössään. Jaakon-Yrjäkin yritteli oikein porolla ajella, ja Junnaksen Isko-vainaja ajatti vanhoilla härillään heinäkelkkoja pitkin Paadarjäyriä, kun Antti Morottaja palasi Ruijasta. Oula Pieski taas nähtiin monta kertaa punaisissa tupsulakeissaan kiertelevän Maddajäyrin kirkkotörmällä. Kerran Jouni-Sammel ilmestyi autioon pappilaan, kun Paksujalan ukko oli papin tuloa varten sitä lämmittämässä. Oli juuri hiilos viimeisiään hehkumassa, kun Jouni-Sammelkin pelokkaana ja arannäköisenä hämärästä tulla hipsutteli siihen lämmittelemään. Mutta Paksujalan äijä tunsi heti ja sanoi:

— Kyllä minä sinut tunnen, sinä olet Jouni-Sammel.. Sinähän olet kuollut.

— Niin olen, ukko-rukka tuhahti.

— Ei sinulla ole tekemistä täällä elävitten joukossa… Mene hautaan! Paksujalka vain komensi kovalla äänellä. Ja Jouni-Sammelin täytyi lähteä pimeään kylmään kammioonsa.

Kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet jo "puukirkon aikana", silloin kun Teno ja Tunturi-Lappi palvoivat taivaan Herraa pienessä puutemppelissä, joka oli vain kuin talollisen tuparakennus, jo vanha ja rapistunut.

Mutta sitten kohotettiinkin 1853 Maddajäyrin kiviselle toyrälle, vähän matkan päähän vanhasta temppelistä pohjoiseen, uusi kivinen kirkko. Silloin puukirkon aikakausi päättyi. Anders Hellander oli ollut vanhan temppelin ensimmäisenä pappina, Anders Abram Hellander oli sitä korjaillut ja uudestaan rakennellut, ja viimein Andaras Helander sai repiä esi-isiensä työn maahan ja viedä Norjaan, Tenonsuuhun, mihin kirkko myytiin. Vanha harmaa sakastirakennus sai vain jäädä paikoilleen ruumishuoneeksi ja pienen hautausmaan pyhäksi vartijaksi.

Uudesta temppelistä tuli komea ja ylpeä kallion valtias. Se oli ainakin yhtä kaunis kuin kuningas Salomon, ensimmäisen kirkon tekijän, rakennuttama temppeli Jerusalemissa, josta sitten kirkkojenkin malli on saatu. Ja kun Utsjoen uutta kirkkoa "kastettiin", niin seitsemän pappia, kirkkoherroja ja rovasteja, oli siinä toimessa. Andelin oli itse kivikirkon herrana, ja toisia tuli Inarista, Sodankylästä, Kittilästä, Muoniosta ja muualtakin. Paljon oli muitakin herroja sekä vieraita, ja Inarin kirkkoherra Borg piti voimallisen saarnan. Lappalaisiakin oli silloin Maddajäyrin kirkkosiljolla hyvin paljon.

Ja uuden kivitemppelin jalkain juurelle, järven rantakentälle keräytyi lappalaisten kirkkotupien seura. Vanhalle pyhälle maalle käytiin vain silloin kuin joku vainaja oli sinne menemässä. Sillä kuoltuaan teno- ja tunturikansa edelleenkin tahtoi siirtyä omiensa viereen ikivanhan temppelinsä pyhittämään multaan.

Vanhat Jumalat

Suuri ja voimallinen oli Pielpajärven ja Maddajäyrinkin kirkon jumala, ja auttoi kyllä, jos vain häntä palvottiin tahi "huudettiin" hänen temppeliinsä.

Mutta silloin kun toiset lappalaiset huusivat komean ristinkirkon jumalaa avukseen, toiset astelivat lahjoineen hiljaiseen erämaahan ja tulivat myös autetuiksi. Jopa monet kirkon kumartajatkin, kun eivät heti tulleet kuulluiksi, turvautuivat metsien apuun. Sillä vanhalappi oli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia vuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa, seurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa sekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan hiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhanlapin jumala, oli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja väkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa, metsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi ja porotokka lisääntyi.

Lapinmaan jumala ilmestyi kansalleen monella muotoa, mutta niin selvästi, että erämaita kiertävä lappalainen hänet helposti käsitti. Muutamat suuret tunturit olivat hänen pelottavia olinpaikkojaan, mahtavimpina suuri Rastegaissa sekä myöskin Utsjoen kolme komeaa Ailigasta, Utsjoensuun Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Inarijoensuun Ailigas. Jumalan voima kätkeytyi moniin merkillisennäköisiin kiviin, jotka vanhalappi heti tunsi "jumalan siunaamiksi kiviksi", ja palvoi niitä, "kun ei muuta palveltavaa ollut". Ja "niinkuin Vanhassa Testamentissä ihmiset uhrasivat Jumalalle, niin myös lappalaiset uhrasivat niinkuin jumalansanassa sanotaan". Sillä "ihmisen suku on sellaista luontoa, että pitää palvella jotakin, vaikka ei tiedä jumalasta mitään".

Vanhassa Lapinmaassa koko luonto uhrasi ja palvoi. Yksin villit sudetkin kokoontuivat Gumppikirkkoon talviaamuisin ulvomaan kiitosta, ja Kevujoen Pietshänkirkossa korkean kallion juurella seisovat petäjät aina pitivät hartauttaan kallion harjalla kohoavan pääaihkin johdolla, sekä Vuolitsaskirkossa suuri tunturimaa palvoi koko erämaan luojaa. Miksi eivät siis täysipäiset ihmiset olisi uhranneet ja palvoneet? Hehän aina tarvitsivat apua ja menestystä ja sitä saatuaankin heidän piti kiitellä, että paremmin saisivat vastedeskin.

Ja metsien ja tunturien kansa palvoi jumaliaan. Avara erämaa oli heidän suuri kirkkonsa, aina kaikille avoinna, ja itse he olivat omia pappejaan, itse vain omasta puolestaan kantoivat uhrinsa ja kiitoksensa, ken kalasaaliistaan, ken villipeuroista, ken taas poroelonsa puolesta.

Kalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia vesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea, terävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren synkkään sydämeen, röyhyiseen luolaan, vanhalappi saatteli uhrinsa, sekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kantoi taimenenpäitä, metsänkävijä peuransarvia, linnun- ja karhunkin luita, ja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin saakka säilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläintenluita.

Mutta Ukonselän Ukolla oli akkakin. Järven rannalla, Galguvaarassa oli naisjumala, Akku, sellainen juppurakallio, jolle uhrattiin samoin kuin Ukollekin. Olipa Inarin lähimailla toinenkin jumalainen parikunta. Ivalon suupuolen seuduilla, kauniin Ukonjärven saarella myöskin kohosi korkea kalliopahta, jota Ukkona palvottiin, ja mantereella Koppelon puolessa hallitsi arvossa pidetty Akku.