SISÄLLYS (continued 3)

Mutta metsäseuduissa rakennettiin erottamissijoiksi pieniä aitauksia, gärdeja, kaarteita. Iskettiin vain maahan pystyyn koivunrungon kappaleita ja tuettiin niiden yläpäät poikittain vitsastetuilla riuvuilla, ja tällaiseen pikku aitaukseen saattoi mahtua 100-200 poroa kerrallaan. Käytettiin erotukseen myös lypsytarhoja sekä isoja kivikaarteita. Tokka ajettiin lähelle aitausta, vieraan siidan porot heitettiin suopunkiin ja kiskottiin tarhaan, vedettiin sinne sarvistakin, ja pieniä elukoita raahattiin takajaloista maata myöten makuullaan. Säikähtynyt tunturielo laukkasi ympäri kaarretta älyttömänä kuin juopunut lappalainen, ja yhä uusia tuotiin samaan piirihyppyyn. Mutta kun kaikki vieraat oli saatu karsinaan, ja sitten tokanisäntä lähti ajamaan ahkiolla, juoksuttaen kellokaulaista laidistushärkää perässään ja vielä komeasti joikastaen, ja kun sitten avattiin tarhan veräjä sekä huudettiin, "huh, huh, huh!" niin koko karsinakansa lähti rukattamaan kellohärän ja joikaavan miehen jälkeen. Tällaisia pieniä erotuskaarteita oli ennen siellä täällä Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa, ja niitä käytettiin aina, milloin tarvittiin erottaa vieraan siidan eloa tokasta, sekä silloinkin, kun elosta piti erottaa iso joukko myytäviä elukoita.

Mutta sitten saatiin Suomen tunturimaihin suuria poronhoitoyhtymiä, paliskuntia eli palkisia, ja ne rakensivat yhteisiä isoja porotarhoja, pykällyskaarteita, joihin syystalvella koko seutukunnan porot koottiin erotettaviksi ja merkittäviksi pykällysluetteloihin. Pykällyskaarteita saatiin m.m. Utsjoen Paistuntureihin ja Kaldoaiven puoleen Ivvanastautsin lähelle sekä Inarin Muotkatunturien maille, missä ne ovat vieläkin. Kaarteessa on tavaton satasylinen päätarha, johon pienen parikymmensylisen esikartanon kautta ohjaavat monisatasyliset leveälle haarautuvat siulat. Päätarhan sivuissa on ympäriinsä pieniä kymmensylisiä aitauksia, konttuureita, joihin vie veräjä aitauksesta, ja toinen saattelee ulos.

Koko paliskunnan porokansalla ajettiin porotokkaa kaarteeseen. Kellohärkää talutettiin edellä, ja ihmistokka koirineen kävi järjestystä pitäen jäljessä, kunnes saatiin elukat siipiaitojen suojaan ja siitä hiljalleen pääkaarteeseen. Tuhansia poroja saattoi joutua samaan aitaukseen, ja siellä ne sitten korvamerkkiensä mukaan heitettiin kiinni ja vedettiin oman isäntänsä karsinaan. Oli kaarteella elämää. Porot laukkasivat yhtä päätä ympäriinsä pitkin aidan viertä ja saaloivat, niin että höyrypilvi vain asui kaarteen yllä pakkasilmassa, miehet häärivät ja suopungit viuhahtelivat sinne ja tänne. Vaikka poro olisi kuinkakin laukannut, suopunki sittenkin sujahti, kymmenenkin sylen päästä lennätettynä, sarveen tai kaulaan tahi takakoparaan, kiristyi ja alkoi kiskoa mukaansa. Viikon päivätkin isolla kaarteella ison porotokan kanssa taajottiin, maattiin yöt vain nuotiolla syöden poronlihaa ja taas päivät telmäten porojen kanssa. Oli poronostajia, Ransu-porvarikin oli tavarakuormineen, viinasaksojakin oli joukossa, ja kaiken keskustana oli tarhassa höyryten laukkaava porokunta.

Miehet kyllä saivat pykällyskaarteella istuskella lihapatain ääressä ja juoda viinaa, mutta poroille oli kaarre kauhun ja kiusaannuksen kenttä, vieläpä kymmenille kuoleman tarha. Siellä nämä vapautta rakastavat tunturilaiset joutuivat nälkymäänkin monia päiviä ja yhtä päätä suopungin viuhahdellessa säikkymään ja polkemaan heikompiaan kuoliaiksi. Vanhat poromiehet eivät rykimisen jälkeen kovin koirillakaan ajattaneet poroja, mutta sitten jo jälkimiehet ajoivat elonsa turmiollisiin pykällysaitauksiin. Muotkatunturien ja Paistunturien palkijat ovat kyllä taas jo hylänneet suuren pykällysaitansa, erotellen elonsa entiseen tapaan vain pienissä tarhoissa. Mutta Kaldoaiven miehet edelleenkin ajavat joka syksy joulun edellä karjansa Ivvanastautsin isolle kaarteelle, missä sitten taajotaan kolme, neljäkin vuorokautta.

Syksyllä ja syystalvella poroerotuksien ja pykällyksien jälkeen toimitetaan porojen joukkoteurastus. Keväisiä vasoja on kyllä menetetty jo syyskuulla närpeän karvan aikana ja riistetty niiltä pehmeät taljat peskinahoiksi, mutta isojen porojen aika täyttyy vasta talven saapuessa. Silloin porolla on kaikkein paksuin pinta päällään ja vahvimmat vatsakuut, vaikka Ruijan porojen sanotaan olevan lihavimmillaan vasta joulun jälkeen.

Rikas tunturimies saattoi samalla kertaa teurastaa toistakymmentäkin, pari-, kolmekinkymmentä poroa omiksi ruokaveroikseen. Vanhahkot ja huonosaattoiset ajohärät, runot sekä vasansa kadottaneet vaatimet silloin ensinnä joutuivat surmilleen. Kotakentälle kodan taakse porot vain talutettiin ja siinä vuoroonsa iskettiin entisiltä ukoilta perittyyn tapaan. Elukka väännettiin maahan ja söhäistiin suurpuukko rintaan, niin että se puri sydämeen asti, ja jos puukko oli kovarautainen, elukka kuoli melkein värähtämättä. Piti vain varoa, ettei kovalla huutamisella säikäyttänyt poroa, sillä silloin ei veri olisi juossut hyvästi. Poron piti saada rauhassa heittää henkensä ja veren valua rintakomeroon. Mutta jos kotakunnassa sattui olemaan joku kylmänvikainen tai heikkoverinen ihminen, hän saattoi mennä imemään verta puukonreijästä saadakseen elävää lämmintä sisäänsä, ja veri oli niin makeaa kuin rieskamaito. Vain ulkona lumihangessa poro nyljettiin ja paloiteltiin, veri kaadettiin vatsalaukkuun, vatsarasvat ahdettiin tunkaan ja tshalmakseen, suolet ja osa verta vietiin naisväelle kotaan makkaratarpeiksi, talja levitettiin hangelle kylmettymään, ja lihakappaleet, verivatsat, tshalmakset, ripustettiin puiden oksille. Keuhkot ja perna joutuivat koirien osalle. Mutta poron selkäpuolesta kiskaistiin kaksi kolmen sormen levyistä, pitkää ohutta suonivyötä, samoin takakoivista saatiin neljä, etujaloista kolme sormenpaksuista suonikimppua. Nekin ripustettiin puuhun jäätymään ja kuivumaan, sillä ne tulivat siten pehmeämmiksi kuin kodassa kuivattaessa. Joskus sattui komean poron kaulasta nahan alta löytymään pieni sormenpituinen ja -paksuinen nahkapeittoinen karvatuppi, tshorgi. Se otettiin talteen ja säilytettiin kiisassa, jotta elo paremmin pysyisi onnessaan.

Teurastuspäivän aterioikseen isäntä laittoi porostaan kymmenen kannun kattilaan selkäkappaleen, maksan ja munuaiset. Vielä pantiin samaan pataan naisten laittamia makkaroitakin, joita oli saatu viisi joka porosta. Ja kattilasta nousi tunturikansalle voimallinen ateria. Mutta muut lihat saivat olla jäätyneinä koko talven. Vasta keväällä, kun ne sulivat, isäntä laittoi ne suolaan muutamiksi päiviksi ja sitten ripusti luovan orsille kevätahavan kuivattaviksi. Niistä tuli erinomainen kesäniesta, joka isoilla isännillä riitti seuraavaan syksyyn ja jouluunkin asti, jopa napaäijillä aina siksi, kunnes saatiin uutta kuivaa lihaa. Jotkut kuivasivat lihaa syksyisin kotasavussa, ja se oli kuin palvattua paistia ainakin. Entiset ukot eivät kovin paljoa poron teuraslihoja myyneet, paisteja vain veivät Norjaan sekä suuret määrät taljoja ja sarvia. Tshalkku-Piera ei myynyt eläviä porojaan kuin yhden kerralla. Jos ostaja halusi toisenkin, hän sai tulla uuden kerran vaikka jo viikon perästä.

Mutta pitkin syksyä ja talvea piti saada aina tarpeen mukaan tuoretta lihaa. Suuresta tunturiviljasta sitä kyllä riittikin. Tshalkku-Pierankin kodassa syötiin syys- ja lokakuulla melkein joka päivä kermakka tai urakka, Piera-äijä itse iski elukkansa sekä laittoi lihakeitot, pannen vielä kuivaa lihaa tai poronkuuta kattilaan, koska vasanliha yksinään ei ollut kylliksi rasvaista. Talven selällä ukko taas tappoi joka viikko ison poron, joskus kaksikin, aina Maariaan asti. Kymmenkunta suuta olikin Pietan kaaran ympärillä käynnissä, koirat vielä lisäksi luita kaluamassa ja kaaroja nuolemassa. Tunturikodan isäntä aina oli itse lihakeiton päämestarina. Vanha Kitti-Andaraskin suurpuukollaan paloitteli poronlihat karvaisella taljalla vain, ja sitten viskeli karvoineen kattilaan, keitti ja söi, vaikka se keitto ei kelvannut emännälle, joka oli vallesmannin rouvan sisar Jomppalasta.

Porometsässä liikkuessaankin raitiot voivat teurastaa poron, kun kaukana kotakylästä oltaessa eväs sattui loppumaan. Miehet laittoivat silloin maahan pari kivilaakaa syrjälleen ja kolmannen koperolaa'an niiden varaan lappeelleen. Teurastamansa poron vatsalaukun he täyttivät tuoreella lihalla ja sitoivat suun kiinni, latoivat kiven koperoon sammalia, panivat siihen lihapanoksensa ja vielä peittivät sammalilla sekä lopuksi valoivat vedellä. Kun sitten hyvästi hoidettiin tulta koperolaa'an alla ja aina valettiin vettä sammaliin, ettei keitto palaisi pohjaan, saatiin mitä mieluisin tunturilaisen ruoka-ateria.

Vanha tunturikansa asui aina kodassa, niinkuin ennen muinoin suuret karjatokkain isännät, Aapraham ja Loot. Ja niinkuin nämäkin pyhät miehet karjoineen ja tavaroineen vaelsivat ympäri maata "ja vielä hyvästi pärjäsivätkin", vaikka heidän raitionsa kyllä joskus riitelivät, niinkuin Lapin raitiotkin, niin myös lappalaiset vaelsivat tunturia ja outamaata ja tulivat hyvin toimeen ynnä olivat terveitä, ja heillä "seisoi tavara niinkuin Aaprahamillakin, jonka päälle ei Jumalan kirous langennut". Kotapuiden, neljän käyräkön, harjapuun ja pitkien riukujen varaan laitettu vaatekota oli porokansan ainaisena kotina sekä kesän helteellä ja syksyn sateella että talven purkuilmalla ja pakkasella. Kesällä vain sonnustettiin kotapuiden varaan suuret valkeat louteet, talvella saatiin seinät paksuista kaksinkertaisistakin villaraanuista. Kylmä routainen tanner oli talvimajan pohjana, ja siinä vain peittona koivunrisukerros sekä raanut ja porontaljat makuusijoina. Kivillä ympäröity tulikenttä keskellä kotaa tuotti mieluisaa lämmintä sekä antoi kuumaa kahvia ja keittoruokaa, vaikka tunturimaissa lumen alta kaivettava matala vaivaiskoivikko oli lappalaisen pclttopuumetsänä. Mutta kodassaan ja kodallaan lappalainen askaroi kuin kotonaan ainakin, vaikka hänellä kotinaan oli koko tunturimaa. Tehtiin kotatöitä, minkä tarvittiin ja voitiin, ja paimenet vuorottain tulivat ja menivät, sekä kesyt siljoporot ja kusikkaat kuljeskelivat useasti kotakentällä ollen niin leppeitä, että sallivat kotakansan kosketella sarviaankin ja taputella selkäänsä. Varsinkin aamuhetkinä tällaiset porot tulivat nuuskimaan ja koparoimaan kotasiljoa, etsien ja napsien sieltä täältä mieluisia lumikinoksia.

Sen mukaan kuin porotokan piti siirtyä uuteen ruokamaahan, kodankin täytyi siirtyä toiseen paikkaan. Vieläpä kesällä, vaikka pitkät ajat asuskeltiin samoilla tuntureilla, muutettiin kota aina jonkin ajan kuluttua uuteen kohtaan. Sillä maa tuli "pahaksi", kun siinä kauan yhtä päätä oleskeltiin, ja lappalainenkin tahtoi mielellään asustaa puhtaalla sijalla. Talvella ladottiin kotapuut isoon kota-ahkioon, jota kuljetettiin viimeisenä viiden, kuuden ahkion perässä, joihin oli kuormitettu muita taloustarpeita. Kotapuut vain piirtelivät pitkin hankia piirujansa, niin että hyvin näkyi, mistä lapintalo oli jutanut. Kesäisin taas sälytettiin tavarat poron selkään, kotapuutkin ladottiin kotapuuhärän kannettaviksi kahden puolen perään venymään, niin että latvat viistivät maata.

Kovin suurta porolaumaa ei saattanut samassa siidassa paimentaa, koska se olisi kaivanut ja polkenut hangen niin laajalti, että toisille olisi jäänyt kaivettavaksi vain kovaksi tallattu kiekerö. Isot tokat jakautuivatkin eri siidoihin. Vanhan koutokeinolaisen Asiak-äijän sanotaan hajoittaneen 8,000:ntisen tokkansa talvella viiteen siidaan. Kitti-Hans juti tyttärineen ja kaimapoikineen samassa kotakunnassa, kun taas toiset pojat, Andaras ja Niila, raitioivat omaa siidaansa.

Poro on tunturimiehen ainoa ajokas. Sen hän talvella sonnustaa ahkionsa eteen ja laskettelee tuntureiltaan asuttuun maailmaan, ja sillä hän vedättää tavaransa muuttomatkoillaan. Isossa siidassa ja porotalossa tarvitaan kymmeniä ajoporoja. Tshalkku-Pierallakin oli 60-70 vetohärkää. Ajohärät ovatkin porotokan ahkeria työmuurahaisia, joiden varassa koko kotakunnan veto- ja ajotyöt ovat. Silloin kun muut porot saavat olla miten kuten, vuoroin kaivaa jäkälää, vuoroin lepäillä, ajohärkien täytyy alituisesti raataa, kiskoa raskaita ahkioita tai kiidättää isäntäänsä yli maiden. Vain kesällä vetoporot saavat kuljeskella vapaina muiden mukana. Hyvässä kotakunnassa on jokaisella kykenevällä kotalaisella oma nimikkojutonsa, muutamilla kolme, neljäkin, isännällä ja emännällä parhaat, rengillä ja piialla huonoimmukset. Varsinkin isännällä pitää olla kova ja hyvä juto, emännällä taas hiljainen ja vireä, samoin tyttärellä, mutta pojat tarvitsevat kovan ja vireän menijän. Toiset porot nimittäin ovat kovia menentelijöitä, toiset hiljaisia ja vireitä, mutta muutamat aivan laiskoja. Ajokkaiksi kyllä aina koetetaan valita parhaita poroja, sellaisia vireitä pitkäruumiisia, hoikkavatsaisia härkiä, joiden lapaharja on saparonpuolta korkeampi. Lyhytraatoinen, isovatsainen elukka on nähty laiskaksi. Jotkut tunturimiehet ennen ajoivat vaatimellakin, ja kun oli hyvä iso vaamen, se saattoi mennä niin kovasti, että lumiryöppy vain "niinkuin sauvu seisoi kahta puolta". Lantto-äijäkin kerran pyräytti vaamella hevospelin ohitse niin äkäisesti, että tallijudon ajaja jäi vain ihmettelemään: "Kuka oli se, joka lennätti vastaan niinkuin olisi vihollinen ajanut?" Inarilaiset ennen kulkivat vaamiraidoilla Reisivuonossa asti, jopa jotkut valjastivat tiineenkin elukan ahkion eteen. Norjan lappalaiset useasti ajelivat runolla ja stainakalla, ja nekin olivat tavattomia menemään.

Vain hiljaisen ja lauhkean, kesun siljoporon, joka ahkerasti asustelee kotakentällä kotakansan kanssa seurustellen, saa kiinni vaikka sarvesta ottaen. Ne saattavat tuntea isäntänsä sekä näöstä että äänestä ja olla hyvillään kuullessaan isäntänsä puhelevan: "Tsissa paarni… tsissa paarni". Mutta niin paljon parhaimmassakin porossa on villiä erämaan elävää, ettei se opi tuntemaan nimeään. Ja tavallisesti täytyy poro ottaa kiinni suopungilla, joka raitiolla ja poromiehellä on aina matkassa olkapäällä kainalon alatse vyyhdettynä, samoin kuin vanttuut edessä vyön alla sekä tuhpapursa toisessa kainalossa, kannatusnauha ristissä suopungin kanssa. Suopunki on 12-13 syltä pitkä, tervattu ohuehko hamppunuora. Sen toisessa päässä on sievästi tehty solmu, toisessa poronsarvesta kaverrettu rengas, giella, jonka lävitse koko nuora helposti saattaa sujahtaa silmukaksi. Suopungin poromies vyyhteää oikeaan käteensä ja pitäen solmupäätä vasemmassa, heittää sujauttaa sitten, niin että yhä supistuva silmukka sattuu määräänsä. "Galle lek, birra, gidda!" [kyllä olet, p—u kiinni] mies vain manailee, vatkaten vaikka alakäteen paulansa poron kopataan, ellei saata sarviin heittää, kun elukka kovin taajoo toisten joukossa. Menentelijäporosta on ihminen melkein kuin hukka. Sitä täytyy koiralla laukkauttaa saapuville ja suopunkia hyvin piiloitellen lähestyä sekä sitten viuhauttaa kiinni.

Pienet kotapoikaset, jotka talvitöikseen alituisesti häärivät pikku suopunkeineen ja monet kerrat valjastavat porokoirankin lautapalasen eteen ajellen kuin porolla pitkin kotakenttää, rupeavat jo urakan, toisvuotisen poron kanssa taajomaan, valjastellen sitä ajopeliensä eteen, mutta vielä vuorsonakin poro saa juoksennella pailakkana. Vasta sitten, kun hirvas kunteuksena on purtu, alkaa sen varsinainen taamominen. Silloin on poron paras oppiaika, kosotuksena ja maakkanaksena se on jo liian vanha taamottavaksi, jopa jo liian pehmeäkin karaistuakseen ajokkaaksi, seitsenvuotisesta nimilapusta puhumattakaan. Vanhoilla lappalaisilla oli kyllä laumassaan vanhojakin pailakkahärkiä, joilla ei ollut muuta virkaa kuin olivat vain muiden joukossa, ja isäntäkin voi ylpeänä katsella komeaa tokkaansa.

Poroa saattaa taamoa kuka vain kulloinkin ennättää. Naiset eivät juuri taajo pailakan kanssa, vaikka monet kyllä kykenevät suopunkia heittämään. Monesti lappalaiset lainaavat porottomille naapureilleen pailakoita ajoporoiksi, saaden ne sitten taamottuina takaisin. Hyvin opetetulla porolla voidaan sitten ajella, miten halutaan. Garraa-herggi, kova härkä kyllä taajoo niin kovasti, että pitää väliin olla kaksi miestä valjastamassa, ja menentelijäporo laukkaa kuin vimmattu ahkion edessäkin, mutta oius- härällä saattaa ajaa vaikka umpihankeakin. Kun vain ajohihnalla sitä hoputtaa ja kädellä siivosti viuhtoo, niin se menee suoraan kuin sivakkamies latuaan. Lauhkea laidistushärkä taas kaaloo vakavasti koko raidon johtoporona sivakkamiehen perässä mihin tahansa.

Ennen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä, kesättiä, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, vuottoraippa, oli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta sitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin sonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, vuodjim-labtsi, taas kiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa ajettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa taidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka pirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla poron kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti ohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että sorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet pääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat, niin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta lappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:

"Poro se, poro nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, sarvetkin päässä käyristyvät, nannana nannaa nannana nannaa".

Tunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä ollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen ajokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä usein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy edes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen vielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä raidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina edellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain kalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä, jotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä nulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan vetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata mukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle etsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa porolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä, vuongahana seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan menoon.

Ahkio, kierris, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset kyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa, ahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan lappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet jättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan varrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku kelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan kahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä merimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa hylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron perässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset viime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia porokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta ahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee metsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja isoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta, parikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä vuodjem-kierriksellä, jossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee, leveällä avoperäisellä raiddu-kierriksellä hän kuljettaa tavaransa raidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla tunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen lohk-kierrikseen hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja mieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien varaan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi umpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin hiihtomiehen siloinen sivakka.

Omat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi niinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia tarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.

Niinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä viljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen elon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina vuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina onnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin kuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo, taivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.

Taivaan ja maan merkkejä

Avaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla. Taivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli oli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas katsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili kodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta toiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit, niin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen ympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä oppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä aurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja kotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa jumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin. Kulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä, aina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut, murku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan häkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit, järvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät ja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat kalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin lähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.

Aurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi tunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina kaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen, jonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka tunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon Raamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita gaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi tunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana se tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se heitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja kirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin, että aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä katsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin pahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa kalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.

Auringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei ollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua. Sellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin kollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla sekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät ymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä ymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun oli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja päivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta. Pilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan, maaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri edelleen, ja Lappi pysyi matkassa.

Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka vanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.

"Tähdet ja merkit taivahast' neuvovat meitä hartahast'" —

vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut. Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.

Pohjantähti, buahi-nasti, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei koskaan liiku minnekään. "Se pisyy niinkuin se on", ja aurinko, kuu sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.

Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen taugak pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa. Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin sarva, taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi sivakkamiestä, tsuiga-täddik, kummallakin vielä koira nuorassa mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella aivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, boares-galgu, on asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa, ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta, majailee myös kaksitahtinen reiggik, kuitenkin yön kuluessa kääntyen länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain kuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään nieida-kärreg, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä, oagguk, jotka kantavat kädessän kiedda-vaddaa, käsisiimaa, pikku tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta onkijain yläpuolella on jakta, useita tähtiä niinkuin mastona tahi vaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta. Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen oaggukin vinoon.

Mutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis guovsa-nasti, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa, vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita vinkuen ilmaan. Nasti luhtso, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan tuliviirun heittoa.

Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, maano, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain pimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.

Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta "päivän jälkeen" mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin on vain kaksitoista. Odda-jagi-maano, uudenvuodenkuu astuu lapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara garraa-guovva-maano, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen. Mutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset njuvtsa-maano ja gaaranas-maano, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan joutuu jo tsuongu-maano, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii toukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee paksuja kinoksiaan. Tulee ihana miessi-maano, vasakuu, vasojen aika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään kässe-maanoon, kesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa lappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää täysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan kukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka takkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta snjilttsha-maanon aikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla on borhge-maanossa, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa. Seuraavassa rahkam-maanossa, jolloin etelä elää kesänloppuista lokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien tokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla "rykimäkuu" ja villipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä on loppunut, tulee golggo-maano, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat ovat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan painunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri juovla-maano, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.

Yöllä valaisevat myöskin guovsa-kazah, revontulet, Lapin suuret talviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat taivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin savu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain kojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat pakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja vasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että iltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo sammuu.

Kova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan talvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, päivä, tuli, vesi ja tuuli. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää — ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa — niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee ja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä syntyy ukkonenkin, äijig eli pajan, joka väliin jyristen aukaisee ilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä toiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig toisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja jänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen 300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig jymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig kullaa aivan eri äänellä, eikä sen leimuava aaldagas silloin iske niin äkäisesti.

Kovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja merenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee biegga-oaivadag, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä koko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset tuulet. Etelän tuuli, lulle-biegga, on alussa kylmää, mutta kun se on kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu lämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä tulemaankin, huutaen: "Lannan ptruu… lannan ptruu!" Oarjes-biegga, lounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin, että heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta hauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat kotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen: "Ei pidä tulla… ei pidä tulla!" Idästä puhuva nuortti-biegga on kesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se tulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin lappalainenkin sitä maanittelee: "Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki, jotta porolla päästään". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain tuuli, davve-biegga. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa kun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä tullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin. Davve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: "Meri musta tule maalle!"

Vesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa. Norjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja kirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi näkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten puskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee maan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä uskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta. Muutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei kalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein huonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia tautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta tehdyllä tshatshi-juhkam-pottshillakaan, vedenjuontiputkella, jolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä kevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa kuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä sammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin vatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun muori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä ulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin pitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä, jotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin loppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa suddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren porovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.

Maasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon. Varsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa hyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle, jos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä jänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat kuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon vanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa useimmin gufittaretkin majailevat.

Kotaväen perukirjoista

Tavallisen erämaita kiertävän tunturimiehen maallinen omaisuus ei ollut kovin yletön, enempää kuin järviä porkkailevan kalastajalappalaisenkaan. Koko tunturisto jänkineen, aapoineen ja jäkälistöineen oli kyllä poromiehen ikivanhaa perintökiinteimistöä, jota hän karjoineen sai mielin määrin nauttia aina Ruijanmeren rantoja myöten, samoin kuin kalanpyytäjäkin sai käytellä vanhoja viljavia vesiään. Mutta irtaimisto, kuten vaatteet, koto, kartano ja muut jokapäiväiseen leipään liittyvät asiat, joita padje-olbmus aina kuljetteli matkassaan sekä usein kalamieskin siirteli paikkaa vaihtaessaan, oli jotenkin vaatimaton. Tunturilaisen elämäntarpeet, pääomaisuutta, poroeloa lukuun ottamatta, mahtuivat loudekotaan, muutamaan luovaan, suonjeriin ja pikku aittaan sekä kotakentälle, eikä kalastajan pieni pirtti, enempää kuin pienet aitatkaan, ollut liiaksi tavaralla täytetty.

Ei ollut erinomaisen suuri padje-olbmuksen, Jousep Vuolabban omaisuus, kun hän varsin nuorena kutsuttiin pois tuntureistaan 1847. Toistasataa poroa — 40 härkää, 60 vaadinta, 10 vasaa — ja vuoden vanha Niila-poika jäi leskelle, Kristin Biggalle, sekä rahoja 5 Ruotsin hopeariksiä ja 5 Norjan speisiä, ynnä saatavia Oula Bonakakselta 5 speisiä, Erik Peltovuomalta 4 speisiä, kauppias Skankelta kolme poroa, herastuomari Sammel Laitilta pari poroa ja Oula Aikiolta yksi. Muuta tavaraa oli samanmukaisesti. Niinpä Kristin sai poikineen periä vanhan rikkinäisen hopeatserkin, messinkisen porokellon, neljän kannun kuparikattilan, neljän kannun rautapadan, luotipyssyn ja ketunraudat, vielä kirveen, näverin ja vuolimen ynnä pienen höyläpahasen, lisäksi puisia ruoka-astioita kaaran ja kauhan. Pitoparseeleita jäi Jousepilta kaksi verkatakkia, puolipitoinen sarkatakki, vanha peski sekä kintaat ja koipikengät, makuuvaatteita pari ruijanraanua ja vanhat lammasnahkaiset rouot. Poroaskareissaan Vuolabba-vainaja oli tarvinnut suopungin, 3 kesättiä, 3 vuottoraippaa, 5 ajohihnaa, pari raitoahkiota ja yhden ajoahkion sekä kaksi kaaristusremmiä ynnä suksiparin. Siinä oli koko perintö, josta Kristin sai kolmanneksen huomenlahjoineen ja naimaosineen sekä Niila kaksi kolmannesta. Perintöineen ja poikineen nuori leski joutuikin jo parin vuoden kuluttua kaarasjokelaisen Porsangerin emännäksi.

Kuulun Tshalkku-Niilankaan tavarasto ei ollut vielä kovin tavaton, kun hän pienen Piera poikansa kanssa toimitti perunkirjoituksen ensimmäisen vaimonsa, Marget Jomppaisen jälkeen, joka kuoli 1852. Niila-ukon kiisassa, jossa myöhemmin läikkyi satoja silparahoja, piileskeli silloin vain kaksitoista ruplaa 25 kopeekkaa, lisäksi oli saatavaa Andaras Nuorgamilta rupla 37 kopeekkaa. Hopeatavaroita oli Tshalkun kätköissä viinatserkki, pari solkea, sormus ja kolme nappia, vaikka niitä myöhemmin karttui monin verroin, aina läikkyviin hopeavöihin asti. Monituhantinen oli myöhemmin Tshalkku-äijän porotokka, vaikka tällöin Marget-vainajan perukirjaan saatiin vain 45 härkää, 80 vaadinta ja 30 vasaa. Loudekota oli pienellä perheellä ja siinä Marget-vainaja oli häärinyt lieden ääressä käytellen milloin kuparikattilaa, milloin messinkikattilaa, milloin isoa 4 1/2 kannun rautapataa tai pikkuista 1/4 kannun patasta ja rautakauhaa, jopa oli oppinut hoitelemaan pientä kahvipannuakin. Niila-ukon hallussa oli tinainen viinapullo, mutta kotakentällä puukasan luona ajelehti vanha kirves, ja puukkopahanen oli missä milloinkin. Hopeatavarat ja rahat olivat lukollisessa kiisassa, jossa myös säilytettiin kotaväen ainoata katkismusta. Perheen vuodevaatteina olivat lammasnahkarouot sekä villaraami, ja pitovaatteita pantiin Margetin perukirjaan peski, pari verkalakkia, uusi punainen lakki, keltapohjainen huivi, sinipohjainen huivi ja kaksi punapohjaista huivia sekä uusi sininen verkatakki, uusi viheriäinen verkatakki ynnä uusi vaaleansininen verkatakki, lammasnahkaiset turkit sekä vyö ja paulat. Porolla ajaessaan Tshalkut olivat tulleet toimeen yhdellä ajoahkiolla, kolmella raitoahkiolla, kuudella vuottoraipalla, kolmella kesätillä ja viidellä ajohihnalla.

Mutta kun rikkaan porolappalaisen, Ivvar Pieskin, poika, Niila, joutui 1891 jättämään tunturit, oli hän edellisiin verraten pannut kokoon aika ison elämäntarpeiden varaston, vaikka olikin ennättänyt vasta neljänkymmeniinsä. Rahaakin oli miehen kiisassa 157 markkaa 72 penniä sekä hopeatavaroita kaksi komeaa vyötä, kaksi koristeltua lusikkaa, kaksi pikaria ja ryyppytserkki. Porokuntaa oli Niilan hallussa 100 härkää, 450 vaadinta, 153 vuorsoa ja urakkaa sekä 200 kermakkaa; olipa karjan jatkona vielä yksi viidenkymmenen markan hintainen lehmäkin. Ja pororaitioita oli omasta kodasta nousemassa kolme poikaa, kolme tytärtä. Kesäkota ja talvikota lisälouteineen, arvioidut yhteensä 79 markkaan, olivat poroperheen asuinmajana, ja ainoana kirjoihin merkittynä varastosuojana oli 20:n markan arvoinen aitta Jomppalassa. Kodan emäntä, Marit Vuolabba, Kadja Poinin tytär, voi aivan komeasti askarrella asunnossaan. Kahviakin hän saattoi keittää vaikka kolmella pannulla ja muita keittoja toimitella kolmella vaskikattilalla, viidellä, kuudella isolla ja pienellä rautapadalla, vieläpä voi samalla kertaa ripustaa kolmekin keittovehettä tulelle suovvumuorran kolmiin rautahaahloihin. Härkkimellä Maarit voi hämmentää keittoansa, kolmella puukauhalla ammentaa ruokaa neljälle puukaaralle, ja kymmenelle suulle talo saattoi tarjota sievän sarvilusikan tarvitsematta koskea hopeatavaroihin. Vettä ei kotaväen tarvinnut kanniskella kattilalla, koska oli kolme kannellista ämpäriä, vieläpä kannellinen saavikin. Lehmän hoitoa varten oli lypsyämpäri ynnä kahdeksan maitopyttyä. Maitoa voitiin säilyttää leilissäkin sekä kolmen kannun läkkipeltiastiassa, mutta viinaksiansa Niila oli hoidellut ottingissa, vanhassa ankassa ja tinapullossa.

Tavarain talletusesineitä oli lapintalossa poronkoipisäkki, hylkeennahkainen säkki ja vasikaxmahkainen säkki sekä neljä kiisaa. Niissä oli minkä mitäkin, vaatetavaraa ja muuta; vanhassa kiisassa oli kymmenen markan arvosta roskatavaraa. Kiisoissa, kodannurkassa tai kesäisellä kentällä kannonnoksassa tai puukasalia saivat omin neuvoinsa ajelehtia muutamat työkalut. Niitä oli Niilan varastossa pari kirvestä, vasara, hohtimet, pari näveriä, pieni höylä sekä 10 pennin arvoinen nahkatuppi ja 20 pennin hintainen vanha läkkipelti-lyhty ynnä lamppu ja pari puntaria. Susia oli Niila ahdistellut kaksilla raudoilla ja parilla pyssyllä — vanha pyssy arvioitu vain 50 penniin — kantaen povessaan 50 pennin hintaista ruutisarvea.

Pieski-ukon vaatevarasto oli runsaanlainen. Valkoisia sarka- takkeja tuli Niila-vainajan kirjoihin neljä, ynnä yksi verkatakki ja yksi "halkaistu" takki, lisäksi kuusi kyynärää valkoista sarkaa. Muuta pukupuolta oli valkkopeski, uusi peski ja kermakkapeski, ynnä kahden markan arvoiset housut, markan hintainen vanha sieppura ja kahteen markkaan arvioitu sarkaluhka. Päähineitä oli kesä- ja talvilakki sekä saukonnahkainen lakinvierki, käsineitä valkkokintaat, jalkavarusteitä valkoiset kallokkaat, kahdet vuotakengät, kuntura valkkokoipia ja puolikas sonnin- nahkaa, vielä vyötärölle nahkavyö sekä kaulaan rintaliina. Makuutilaa varten Niila oli tarvinnut härän- ja kermakantaljan, kolme villaraanua, joista yksi oli aivan uusi, toiset vanhoja, lisäksi talvella tarvittiin uudet ja vanhat rouot sekä kesällä sääskien varalta rankisvaate.

Lähes tuhantisen poroelon hoitoon ja käyttelyyn oli Pieskin kotakunnalla tarpeelliset varusteet. Pari messinkistä porotiukua voitiin ripustaa elukkain kaulaan, suopungilla heitettiin poro kiinni ja sivakoilla sai hiihtomies lennättää tokan kintereillä. Poron takkasatuloita oli kuusi paria, kesättejä tusina sekä länkejä seitsemät. Vuottoraippoja oli yhdeksän, kaaristusnuoria, joilla tavarat köytettiin ahkioihin, oli neljä sekä hylkeennahkaisia ja lehmän vuotaisia hihnoja kymmenkunta. Ahkioita tarvittiin toistakymmentä, niistä pari ajoahkiota, yksi kansiahkio, ynnä yhdeksän raitoahkiota.

Jumalansanaakin harrastettiin tunturimiehen asunnossa. Ainakin kiisoissa talletettiin vanhaa ja uutta virsikirjaa, suomen- ja lapinkielistä Uutta Testamenttia, ja Maarit-emännän mielikirjana oli pieni lapinkielinen katkismus sekä Pontoppidanin lapin- ja norjankielinen hartauskirja.

Saamisiakin tunturimiehellä oli hiukan. Eerik Katekeettakin oli unohtanut suorittaa kirveen hinnan, 5 markkaa, Klemet Laiti oli velkaa 12 markkaa 80 penniä, Jousep Guttorm 11 markkaa 40 penniä, ja Andaras Rasmussenin oli maksamatta kahden vuoden poronhoito eli 67 markkaa 40 penniä. Koko kotakunnan omaisuus arvioitiin 12,483 markaksi 47 penniksi. Tästä summasta oli kyllä vähennettävä pois jonkin verran menojakin, kuten Vuolabba-äijän saatava sekä kunnan ja kruunun verot. — Olihan entisaikaan kyllä tunturilaisia, joilla saattoi olla paremmatkin maalliset varustelut kuin Niila Pieskillä, ja oli taas monia huonompiakin.

Mutta kaikkein vähimmillä jokapäiväisen leivän apuneuvoilla keinottelivat itsensä maailman lävitse köyhät kalastajalappalaiset. Inarilainen Jouni Aikiokaan ei ollut suinkaan maailmanrikas, vaikka olikin monia muita kalanpyytäjiä verrempi omistaessaan parin lampaan lisäksi kymmenkunta poroakin — neljä vaadinta, kaksi härkää, kaksi vasaa, urakan ja vuonnilon. Kun Jounin emäntä, Andaras-Mari, 1853 kuoli jättäen miehensä Jouni-pojan kanssa pikku pirttinsä perillisiksi, syntyi kalamiehen toimeentulosta vain jotenkin lyhykäinen perukirja, ainoastaan muuan köyhä sivu luetellen pienen rantaeläjän jokapäiväisiä halpoja kapistuksia ja parseeleja. Niinpä rautatavaraa saatiin kokoon kolme pataa, — kahden, neljän ja kuuden kannun padat — kirves, viikate ja jäätuura, ketunraudat ja luotipyssy sekä muuta metallia messinkinen porokello ja korttelin vetoinen tinapullo. Vaatteita merkittiin Mari-vainajan papereihin kaksi sarkatakkia, vanha peski, liivi, kaksi lakkia, lapinkengät, lammasnahkaiset turkit ja rouot sekä vanha rankinen. Oli Mari-emännän peruissa vielä puolen ruplan arvoinen rukkikin.

Kalanpyyntiä varten Aikiolla oli kuuteen ruplaan arvioitu nuotta sekä viisi hyvää verkkoa, kahden ja puolen ruplan arvoisia, ynnä sama määrä huonompia ruplan hintaisia verkkoja. Nuottaa oli Jouni Marinsa kanssa soutanut ja Mari hoidellut verkkoja kahdella veneellä, joista toinen oli arvioitu puolentoista, toinen puolen ruplan hintaiseksi. Porollakin oli ajettu ja ajoneuvoja oli merkitty perukirjaan viisi puolen ruplan vuottoraippaa, kolme hyvää 90 kopeekan, ja viisi huonoa 50 kopeekan ajohihnaa sekä viisi puolen ruplan ahkiota.

Ei ollut Aikio-ukon tallessa rahoja papereihin panemisen arvosta, eikä ollut hänellä saamisiakaan. Mutta velkoja pikku pirtin isännällä oli. Tunturimies Andaras Aikio oli saamassa kaksi ruplaa, ja kaupustelija Oula Paadar velkoi ruplaa 38 kopeekkaa, vieläpä pesän arviomiehetkin verottivat ruplan 64 kopeekkaa ja "köyhien" tiliin piti merkitä viisi kopeekkaa. Eikä Aikion Andaras-Marin jälkeen jäänyt omaisuus, joka kaikkiaan arvattiin 40 ruplaan 10 kopeekkaan, ollut lopulta kuin 34 ruplan 53 kopeekan arvoinen.

Kaarasjoki

Kaukana Lapin sydämessä on Kaarasjoen kirkkopaikka, Norjan-Lapin sisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä on valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla rantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset kristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut, vallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret kauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin ynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan "moottorbootinkin".

Tuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.

Mutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta, on Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken pohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on alituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat tunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä toisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä korkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve, Jäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa neljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset gaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle tuhannelle.

Maanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen sen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen yhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan ja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen ja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa koukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää kasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota tummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle koivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa joudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.

Parisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin tuskin se oli valtaherrojen papereissa, Koutokeino, Avjovaara ja Utsjoki olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä- ja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta veroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit tekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu mitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka oli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin, Iesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla, kaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja torniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja muista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran "tinkasijasta", jossa yhä näkyy entisen "tinkatuvan" kenttäkin, samoin kuin vanha markkinasiljo Marhkansai-kuoihkan rannalla. Kaksi hirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja asumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty luitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä lapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli vielä kiskottu tihunteja "houville", papille ja lukkarillekin. Mutta käräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä, jaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: "Ei jaksa, se on keuha", niin ei tarvinnut maksaa.

Pahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran markkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken maailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään ja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan ja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä Tshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran "gibmi-polluiksi".

Jumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat — samalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla. Pimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä, ja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa vuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa synnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä, joista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen. Koutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 — papin se oli saanut jo 1674 —, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi sekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä Herran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä ainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle, johon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän, viiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan miehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä oli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän Maasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa pääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin Norjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan 1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki, messinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja alttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon. Viisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja koulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli on kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen, 1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa vastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen lukkarinpojan, Iisak Aikion, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon rakennusmestarina.

Kaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja mellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse paholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo tietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita, kaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä kuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa anneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön saanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit, sillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt tavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista jumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja autiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran kuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat olivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä oli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun vihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.

Nykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen saamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä porolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa. Tunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa isäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin karjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat muistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli Peltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan Koutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin tarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin tarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo 1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista uudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776 norjalainen pappi Hjort kertoo, että "Kaarasjoki on kveenikylä muutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden takia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta". Tuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä, tuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta. Inarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä Aikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki monet Palttonsa ja Aikionsa. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat Guttormit, Jomppaiset, Painit, ja Suomen puolelle vetänevät Juksin ja Pihtinkin haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien, Johansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana asui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista perua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut kuin "kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm". Mutta nyt on taloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista jälkipahnaa.

Muiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä väkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen "goarggo-tsoarveiksi", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi tenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi, että tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä käyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät lumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä rumia ja "isunokkaisia" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä suinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.

Hiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa "hoon päältä", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä nimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin kun sanoo: "Njorri munji kaavi", kaarasjokelainen käskee: "Leihki munji kaavi" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin puhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen "homman" kielelle. Mutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen puhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin äkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi "loimolu-lavtshi", sen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä "loim-lavtshi". Antoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:

— Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu Kaarasjoelle!

Samanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen kirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot ovat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen, ja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä, kasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita ruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja. Kylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin, kirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut pujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää talosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli aitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean suurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia haastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot aittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot samoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien näökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano puhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine kukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan vaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.

Mutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua se kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se ei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella siljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin, mutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä entistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan Palttokin "kilvanut kaksikimmenta mihtuu", ja lehmänheinän mitalle kenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo saatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan joskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat tarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.

Mutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon penkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä kuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin, enimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta, toistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin karjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin on Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen tullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu Assebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on toistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia hirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja, monilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä. Joku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän reunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi erämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä navetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää kesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin koko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä kuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli 186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan milloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää kepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan turvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät verkolla siikaa ja harria — "hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme tikkaa niistä" — tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä, lapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella sätkyttää vasta ostamallaan "moottorbootilla" jokea ylös ja alas tärkeänä kuin "kapseeni". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja sauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä on "akkurat som kongsvei".

Karjalla ja kalalla sekä pienellä perunapellolla Kaarasjoen talokansa elää. Monella hyvällä isännällä on vielä hevonenkin — Klemmas-Klemmalla, Klemmas-Iisakilla ja Lindillä on parikin hevosta —, jolla ajelee kauppiaille ja herroille rahtia. Toisilla taas on muutamia poroja lappalaisten hoidoissa, toiset elävät miten kuten päivästä toiseen. Onpa muutamilla äijillä vesisahakin rahaa sahaamassa. Parikymmentä parhaanpuoleista isäntämiestä rakensi aikoinaan vesisahan Giemasjoen korkean suukönkään alle, aikoen ruveta sillä karskuttamaan kokoon komeita kruunuja. Alussa kyllä ei koko hoidosta tahtonut tulla mitään, kun Vesisaaresta saatu sahamestari oli "sellainen trolli, että lasketti vettä aukirennilla niinkuin saavista, ettei juula pierinut ihtaan". Mutta kun Johan Klemetsen Paltto kirjoitti insinöörille, että sahamestari on trolli, että mitä nyt pitää tehdä, niin saatiin neuvot ja laitettiin umpiränni ja laskettiin vettä vain luukunraosta, jolloin juulat ja sirkkelit alkoivat pyöriä kuin villit ja sahata ylijoelta uitettuja petäjiä laudoiksi. Mutta eivät sentään sahanneet tarpeeksi paljon kruunuja. Päinvastoin mylly karskutti miesten omia kukkaroita, niin että yhä vain piti laitokseen työntää kruunuja sen sijaan, että niitä olisi sieltä saatu. Johan Palttokin aivan tuskastui, kun oli pannut osaltaan 60 kruunua, luopui pois ja sanoi, ettei hän enää viitsi köyhäin kanssa rähjätä. Se oli viisas teko, sillä Giemasjoen vesisaha laskettiin pian konkurssiin, jolloin Juun Klemetsen yngre seitsemän miehen etunenässä huusi sen 400 kruunusta, ja juulat ja sirkkelit alkoivat uudelleen pyöriä. Paltto-Johan on saanut rahaa kyllä muutenkin, sillä hän ei olekaan "tien teolla rikastunut, mutta hommaamalla". Äijä on toisinaan ostellut poroja, poronlihoja ja taljoja vieden voitoikseen niitä rantaporvareille. Paltto onkin napaäijiä vertaistensa joukossa, jopa niin yletön, että hänellä mielestään "on paremmat päivät kuin Norjan kuninkaalla". Sillä ukon "ei tarvitse mennä talvellakaan ulos… panee rengin vain polttopuitakin noutamaan". Vaikka hyvät päivät Paltto-ukolla oli kyllä silloinkin, kun hän pistooli vyössä kahdellatoista porolla 26 vuotta ajoi postia tunturien ylitse lähes parikymmentä penikulmaa Alattiosta Kaarasjoelle, ja piti olla taipaleella yhtä hyvin pyryssä kuin pakkasessakin. Eikä ole Paltolla ollut pahat päivät istuessaan seitsemän muun miehen kanssa 25 vuotta "häradstyyrissä". Ja hätäkös oli miesten siellä istua jaarittelemassa, kun "ordföörarina" oli lukkari Mats Isaksen Aikio. Tämä, Matti lisakinpoika, Inarista tulleen kirkkomestarin, Jounas-Iskon, poika, oli oikein Ruijan ensimmäisiä miehiä, "oppinut ja viisas äijä, joka tiesi ainakin yhtä paljon kuin net, jotka ovat olleet simenaareissa, ja osasi laulaa kirkossakin, vaikkei ollut simenaarissa ollutkaan, eksaamissa vain". Osasi Lukkar-Matti kyllä "saarnata terveyttä Ruotsin kuninkaallekin". Kesällä 1873 kun Oskar II matkusti Ruijassa, Kaarasjoen etumies Tenolla Suoppanjargassa piti hänelle komean lapinkielisen tervehdyspuheen, jonka professori J.A. Friis tulkitsi.

Mutta pää-äijiä ja tunturiennapoja ovat Kaarasjoellakin ylilappalaiset, jotka porojensa kanssa alituisesti vaeltavat maailmanrannalla. Nämä suuräijät sukuineen ovat Kaarasjoen tunturikunnan oikeita rintaperillisiä, jotka jo niinä aikoina kuin lannanmiehet Tornionlaaksosta tänne tunkeutuivat, olivat vallanneet ja tehneet alamaisekseen koko erämaan. Täällä vieläkin tunturimiesten joukossa vaeltaa sellaisia vanhoja sukuvaareja kuin Vuolabba, Sombi, Poini, Tuuri, Raudna, Siiri, Saara, Bigga, Jomppainen, Uttsha, Kemi, Guttorm, joista useat ovat satojen vuosien ikäistä tunturien valtiassukua. Omilla kotanimillään ukkoja kyllä vain kunnioitetaan, kuten Ingas-Matti, Oulas-Niila, Pieras-Aslakas-Matti, ja Pieras-Aslakas-Piera, Pikku-Heikki ja Pikku-Niila, Puorju-Jouni ja Puorju-Piera…

Ikivanhaan tapaansa Kaarasjoen tunturilaiset vaeltavat poroineen joka kevät Jäämerelle sekä taas talveksi palaavat tuntureihin ja metsäseutuihin. Joulun edellä jo saavutaan Kaarasjoen tienoille, ja joulua ollaan Kaarasjoen kirkolla. Silloin on koko 700-800-lukuinen tunturiseurakunta koolla [v. 1900 oli Kaarasjoella 679 asukasta, niistä tunturilappalaisia 191, poroja oli samaan aikaan 15,615], tunturi- ja karjalappi viettämässä sydäntalven kaamosaikaa, käyden vuoroin kirkossa pappia kuulemassa, vuoroin seurapirtissä riemuitsemassa, vuoroin taas juoden ja tapellen kyläsiljolla. Sitten kyllä taas jaksetaan mennä metsäkotaankin elämään.

Varsinkin entisaikaan Kaarasjoki oli kova juomaan ja tappelemaan, eikä ensinkään omistanut Jumalan armoa eikä tunnustanut uskoa. Vain vanha Aslakas-Andaras yksin oli uskomassa jo Koutokeinon mellakoista asti, mutta kaikki muu kansa eli synnissä. Pirtin permannolle vain asetettiin viina-ankka, josta miehissä ja naisissa kilvan särvettiin ja sitten ajeltiin hevosilla ja poroilla ympäri kylää kiljuen ja paiskien tyhjiä viinapulloja vallesmannin talon seinään, niin että se oli aivan karrella, eikä vallesmanni uskaltanut pistää nenäänsä ovesta ulos. Mutta kun Aapa-Hans ja Olli Koskamo tulivat saarnaamaan sinne Jumalan lakia ja iankakkista kadotusta ja helvetin tulta, niin kansaa luokonaan kaatui ympäri pirttiä ja ulkopuolellekin pitkin seiniä, muutamat mennen aivan hengettömiksi. Viina-ankkoja lyötiin palasiksi, pulloja pirstottiin ja viina laskettiin hankeen, itkettiin ja huudettiin, ja kymmeniä ihmisiä tuli luonnostansa hulluiksi. Oula Porsangerkin silmät vain päässä seisoen laukkasi ympäri kylää huudellen: "Sotomma tyhjäksi… Sotomma tyhjäksi!" Mutta kun Olli Koskamo sitten rupesi todistamaan kansalle syntien anteeksi saamisesta ja veriyljästä Kristuksesta, niin tunnoiltaan lyödyt vähitellen selvisivät, ja ainakin viisikymmentä Kaarasjoen parhaimpia ja isoimpia miehiä heräsi, lisäksi paljon vaimoja sekä nuorta kansaa. Ja siitä alkaen on Kaarasjoen kirkkosiljolla aina joulun aikana, ensin Sammelin ja Lukkar-Jousepin pirtissä, sitten seuratuvassa, saarnattu Kristuksesta, Aapa-Hans ja Olli Koskamo kaikkein ahkerimmin. Vanha Olli on joskus innostunut saarnaamaan Siionin tyttäristä, jotka "ovat ylpiät ja käyvät kenosa kauloin, kiilussilminä, kävelevät ja korjasti astelevat niinkuin jalat sidotut olisit", saarnaamaan viisikin tuntia yhteen menoon täydelle pirtille, jossa on istunut kuulemassa Kaarasjoen pappikin ja kaksi tinkaherraa, jopa Kristianian professorikin. — Sitten Aapa-Hansin ja Koskamon jälkeen on kaarasjokelaisille käynyt uskoa saarnaamassa Niila Jomppainen ja Kitti-Uulakin. Ja synninpalkaita kulkenut tunturimaa on tehnyt parannuksen. Poronvarkaudetkin ovat vähentyneet. Suuri metsäpeikkokin, Sarrin-Sammu, tuli aikoinaan niin uskoon, että kulki harmaissa eteläntakeissa taloja myöten puhuen Jumalasta, meni nöyränä kirkkoonkin ja notkisti polvensa kuin paavi.

Isoja tunturiukkoja ovat Kaarasjoenkin entiset ylilappalaiset olleet, tuhansienkin isäntiä. Niinkuin Piera Raudnakin, joka oli ainakin 4,000-5,000:n mies. Piera olikin gufittarien sukua; muuan vanha poroäijä oli hänet kerran löytänyt tunturista, ottanut ruokkopojakseen ja ruvennut nimittämään Banneksi, poikaseksi. Ja Banne-Pierana tunturien löytöläinen pysyi koko ikänsä sekä tuli rikkaaksi mieheksi, kun kerran tavoitti tunturista suuren gufittarien poroelon. Saipa Piera rikkaan emännänkin, Oula Vuolabban Kristin, Kadja-Nillan tädin, jota sanottiin Golle-ahkuksi, Kulta-akaksi, sillä hän oli löytänyt maantavaran ja hänellä oli kiisoissaan paljon kultaa ja hopeaa. Mutta Banne- Pieran kuoleman jälkeen suuri porolauma taas katosi tuntureihin, ja Golle-ahku kätki taas kiisansa maahan Tshalbmerai-geavtsheen, Pyssyjoen rantaan Porsangerinvuonolla. Ei niitä ole hänen tyttärensä Banne-Biggakaan löytänyt, eikä Biggan poika Rasmus Larsen ole edes etsinytkään.

Mutta ikuisesti erämaita kiertänyt Kaarasjoen porolappalainen ei ole enää isiensä vertainen. Entiset äijät eivät säikkyneet tunturia eivätkä kovintakaan lapinsäätä, tunturissa vain olivat joukkoineen yöt päivät, pojatkin avorinnoin viilettelivät pakkasviimassa. Jos viima näytti pojanpahasia leikkaavan, isä vain neuvoi: "Menkää kivien taakse piiloon… se on teidän rouko". Mutta nyt jo tunturilaisetkin tekevät pitkiä mutkia taloja myöten saadakseen suojaisen yösijan. Ja moni pehmennyt poroisäntä on jo rakentanut Kaarasjoen kirkonkylille hirsipirtin, jossa eukkoineen ja lapsineen kellettelee rautauunin lämpöisissä talven pahimmat pakkasajat, pannen vain renkinsä ja poikansa hoitamaan penikulmien päässä palkivaa porotokkaa. Joskus vain ukko asioikseen käy katsomassa porosiidaansa, joka kyllä ei tule niin hyvin hoidetuksi kuin silloin, jos äijä itse siellä aina isännöisi. Mutta on kyllä sellaisiakin tunturien vaareja, joita voidaan joikaillakin, niinkuin Rasti-Jussaakin:

"Rasu-Jussan elo on on on, kaksituhatta on on, Rasti-Jussan elo on on on, elo on kaksituhatta. Maahkaraijanuoraa uimaan huuhtoi ja hosui poroja, Rasti-Jussa hosui, porot laukkasivat ja uivat nuoran poikki, Maahkaraijanuoran".

[Maahkaraijanuora = Magerön salmi.]

Mutta moni rikas porojen isäntä on aivan yhdettömiin menettänyt isonkin elonsa, eikä ukkopahaselle ole lopulta jäänyt muuta kuin paljas paltsaraja päälle ja likainen akka. Meren rannalle, Läijisvuonoon, turvegammin asukkaaksi ja kalanonkijaksi, on tavallisesti ollut tällaisen tuntureiltaan hävinneen miehen matka. Läijisvuonon pohjukassa eleleekin useita entisiä porojen isäntiä kurjan turvekodan isäntänä raviten itseänsä rasvaisen poronkuun ja ytimen sijasta itse pyytämällään merikalalla. Talvellakin äijät kelkkoineen, kattiloineen ja puukalikkoineen laahustavat jäätyneelle vuonolle, onkivat kututurskaa avannosta, keittävät sitä heti nälkäänsä, työntävät loput säkkiin ja vievät eukolle kotaansa. Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Piera Saara, joka ennen satojen porojen kanssa kesäkausin kierteli Porsangerin vuonon rantoja tunturista tunturiin, kiertelee nyt akkoineen ja kerjuupusseineen Lemminvuonon rantoja talosta taloon.

Koulukin tekee pilaustaan tunturilaisissa, sanoo lapinkansa. Kun tunturien raittiissa tuulissa karaistut lapset tuodaan kuumiin, ahtaisiin hirsihuoneisiin ja siellä makautetaan "alastomina" roukojen alla, niin siitä he pilautuvat niin pehmeiksi, etteivät enää viihdy kylmissä loudekodissa, joissa savu kirvelee silmiä, pakkanen istuu suovvumuorralla, ja tuuli puhuu alta ja päältä sekä kaiken lisäksi maataan ja nukutaan täysissä vaatteissa ja eletään siivottomuudessa kuin ainakin lappalaiset. Koulun käynyt, ihmistapoja ja darokieltä oppinut, puolitoista-kymmeninen lapintytär ja poroisännän alku ei enää alistukaan vanhaan isien aikaiseen lappalaiselämään. Nousevista tyttäristäkin on paljon mieluisempaa käyskennellä korkeakantaisissa narukengissä kuin karvaisissa, heinillä täytetyissä lapinlänttänöissä.

Entiset suuret poroisännät olivat tunturiennapoja, mutta vanha Fandrem oli entiseen aikaan koko Kaarasjoen napa ja Ruijan napa. Fandrem oli Komagfjordista tullut kauppamies, niin iso ja rikas, että täytti koko suuren ahkion, ja hyvä porohärkä piti olla häntä vetämässä. Ukolla oli kauppatalo joen rannalla, nykyisen majatalon paikalla. Yksinään Fandrem hallitsi koko Kaarasjoen kaupantekoa myyden ja ostaen kaikenlaista tavaraa, viinaakin mitaten niinkuin muutakin kalua, Viina olikin parasta kauppatavaraa, varsinkin silloin, kun ylilappalaiset olivat lähimaissa. Siihen aikaan näet "Lapissa oli vielä se saatanan valta", ja ylilappalaiset olivat kaikkein ahkerimpia viinanjuojia. Kalliita hopeariksejään ja taalereitaan sekä porojaan he kyllä raahtivat vaihtaa Fandremin viinaan. Mutta kauppaäijä oli viisas ja järjellinen mies, eikä viinan villitsemiä tunturilaisia varsin pettänyt, vaikka auttoikin heidät hyvälle joikausluonnolle. Oli Fandrem vielä sellainen mies, että tunsi koko Ruijan ja tiesi sen asiat ja menot niinkuin olisi ollut koko Ruijan kuningas, eikä vain Kaarasjoen kauppasaksa. Kaikki maaherratkin asioissaan usein "nojasivat häntä vastaan". Ja isot Norjan herrat, kun ajoivat halki Ruijan Alattiosta Vesisaareen — silloin ei ollut vielä "tampin" kulkua — poikkesivat Kaarasjoella aina Fandrenin- äijän taloon, ja talon rikas isäntä antoi heille parhaan kestityksen sekä toimitti hyvät ajoporot ja kyytimiehet. Mutta kun iso Fandremin-äijä istui suureen ahkioonsa ja lähti ajamaan, niin joka paikasta huudeltiin: "Tule meille, tule meille!" Pikkuiset tunturimiehetkin kumartelivat lakki kourassa kotansa ovella piipittäen: "Boade deihki!" Taanan rikas kauppamieskin otti hänet huoneeseensa niinkuin kuninkaan, mennen suuräijää vastaan ihan laivarantaan asti. Ihmeissään tenolaiset katsoivat, kun Taanan porvarikin Fandremia oikein lakki kourassa kumarteli. Koko Ruija tunsi Kaarasjoen ison rikkaan, ja hyvin kyllä saatettiin hänestä sanoa: "Käydä Ruijassa näkemättä Fandremia oli samaa kuin käydä Roomassa näkemättä paavia".

Iso Fandrem on jo aikoja sitten edesmennyt, poikakin jo makaa Kaarasjoen pienessä vanhassa kalmistokoivikossa muiden edesmenneitten erämaan asukasten joukossa. Kaarasjoelle on noussut uusia suuria kaupanmiehiä kolmin, neljin, mutta Ruija tuskin lienee saanut uutta omaa kuningasta, jota vastaan kaikki maaherrat saattaisivat nojata.

Vanha Kaarasjoki jo makaa manalaisten maakunnassa. Kylän keskelle, pieneen koivikkoon, on kuolleitten kansa koottu. Mutta kaikkein vanhimmat raatajat maatuvat joen takana hiekkatievassa. Sinne entiset äijät on viety levolle, kuka ahkiossa, kuka puunauloilla kootussa lautakiisassa. Sieltä vain matalista maakuopista nousee muinaisten tunturienkiertäjien lahoneita luita ennen aikojaan ylös. Ovatpa etelän tietomiehet käyneet niitä vasiten kaivamassa.

Kaarasjoki, entinen pieni erämaan lapinsiljo, on kasvanut Ruijan suurimmaksi tunturikyläksi. Sinne on keräytynyt jo niin paljon kansaa, että metsän elukatkin pelkäävät ja karkaavat pois lähimailta, vesilinnutkin kaikkoavat muualle koko joelta, missä sätkyttäjä-vene ahkerasti ajelee. Ihminen on erämaassakin sellainen peto, etteivät metsän eläimet kestä hänen naapuruudessaan. Eivätkä liioin oikeat hiljaiseloon kasvaneet lappalaisetkaan. Omaan rauhaansa tottunut tenolainenkaan ei vaihtaisi jokivarren pientä majaansa Kaarasjoen suurkylän isoisimpiinkaan pirtteihin. Tuskin, vaikka saisi osuuden Giemasjoen vesisahaankin, eikä sittenkään, vaikka tehtäisiin osalliseksi suureen moottorisahaan, jonka koko Kaarasjoki yhteisvoimin on vasta saanut valmiiksi Lukkar-Jousepin ollessa päämestarina.

Mutta kaarasjokelainen kyllä viihtyy laajalla komealla kotiniemellään, jopa on ylpeäkin suurkylästään. Mutta hänpä onkin korkeahenkinen kylänasukas.

Lapin joulu

Marraskuun lopulla, jo tuomiopyhän tai ainakin ensimmäisen adventtisunnuntain tienoissa, suuri päivä katsahtaa viimeisen kerran Taka-Lapin tunturimaata, heittäen sen sitten viikkokausiksi omien valojensa hoitoihin. Tunturien takainen maa muuttuu silloin päivättömän pohjoisen kotimaaksi, jossa asuu vain yksi ainoa pitkän pitkä yö. Vain määräajoin, aina kahden kellonympäryksen täyttyessä, hipuu etelätunturien ylitse hiljainen kalpea päivän haamu, josta yöpuolen kansa arvaa, että päiväpuolen lapset parhaillaan taajovat korkeimmassa valkeudessa. Päivän harmaa häivähdys viivähtää vain muutaman tunnin, ja taas kaikkivaltias yo rupeaa isännäksi tahtoen uuvuttaa iankaikkiseen uneen jokaisen, jossa elävä sielu asuu. Kummallinen, päivää pakeneva kuukin uskaltaa nyt ylpeillä mielin määrin, näytellen milloin kapeaa näköpuoltaan laidalta ja toiselta, milloin taas antaen koko muotonsa komottaa sekä pohjoisesta että etelästä. Pimeimmän Jäämeren kuohujen kautta nousevat ruijantuletkin saattavat roihuta entistä rohkeammin, jopa kilpailla kuun kanssa öisten hankien valaisemisessa. Taivaan nastatkin killittävät kirkkaammin. Ylpeä sarva laukkaa säihkyvin sarvin avaruuden kentillä, ja sivakkamiehet koirineen katsovat sitä tulisin silmin. Pienet taivaan neitosetkin tiirailevat ylhäisyydestään, mutta suuri taugak vakavana yhä osoittelee pyrstöllään, missä näkymätön päivä milloinkin piilee.

Mutta yöhön ja pakkaseen painettu tunturimaan kansa ei sentään yöhönsä vaivu. Se on siitä saakka, kun on tunturien taakse sortunut, saanut yhä uudelleen ja uudelleen taistella pimeän kaamosajan kanssa. Tunturimies kuuhkii poroineen vain petäjäoudassa, pitää kodassaan tulta, valvoo ja nukkuu. Pirttilappalainen polttaa näkövalkeaa takassaan tai tuhrailee lampun valossa yhtä päätä. Vanhat lappalaiset laittoivat pienen puukoperoisen, merikalanrasvalla ravittavan traanilampun pirttinsä seinänaulaan palaa tuikuttamaan, niin että Lapin pikku pirtissä kiilui pienen pieni elävän tulen silmä, kansa asui valossa ja toinen näki toisensa, vaikka seinän takana oli pohjaton yö. Koperoon vain kaadettiin yhä uutta voimaa, ja kupin laidalla olevalla tikulla kohenneltiin sydäntä.

Juuri silloin, kun kaamosaika on kaikkein kovimmillaan, ja päivänhaamu kaikkein nopeimmin häivähtää ohitse, suuri juovla, joulu, saapuu lappalaisellekin. Se on tänne, kaiken pimeydenkin ja pakkasen keskelle yhtä haluttu mielivieras kuin konsanaan päiväpuolen maille. Yksitoikkoiseen talven yöhön se tuo aivan eri tunnun, pimeään kotaan ja pieneen pirttiin se antaa elämää, jopa se kantaa matkassaan suuren lupauksen uudesta päivänkoitosta, niin että jo siitäkin koko Lapinmaa saattaa riemuita. Varsinkin vanha lappalainen piti kaamosajan taittojuhlaa vuoden kaikkein suurimpana ja merkillisimpänä pyhäaikana, jolloin elämä juovatti aivan toisia palkaita kuin muina aikoina. Joulua varten piti hyvin varustautua. Jo kesällä kuivattiin suurimmat ja lihavimmat kalat joulukaloiksi, varattiin myös poronmaidot ja parhaat juustot, ja syksyllä teurastusaikana pantiin talteen parhaat paistit. Tenolainen suolasi ja kuivasi sekä säästi parhaat lohensa, varasipa hän joulukseen maitoakin. Jos lehmä oli joulun alla ehtymässä, niin tenoemäntä jäädytti ja talletti maitoa joulun hyviksi. Sillä tenolaisen joulu kaipasi maitoa niin kovin, että sitä piti hankkia naapurista, vaikka penikulmien takaa, ellei itsellä ollut.

Pimeässä Lapissakin oli, niinkuin päiväpuolenkin mailla, hyvä syöminen ja juominen joulun tärkeimpiä menoja. Mutta vanhojen lappalaisten piti muistaa muitakin yhtä tärkeitä asioita. Jouluaatto, ruohta-beivi, oli joulun ankarin ja pyhin päivä. Jo täksi ajaksi piti laittaa kaikki kuntoon: puita pilkkoa niin paljon, että riitti sekä ruohtapäiväksi että joulunpyhiksi, ja vettä piti varata aina yöksi kotaan. Koko kotasiljo smakko-muorraa myöten oli siistittävä aivan puhtaaksi, ei saanut jättää risuakaan hangelle, samoin piti pirtin pihamaalta korjata pois kaikki kelkat ja puut ja joutavat risut. Sillä ruohtapäivän yönä oli näkymättömien olioiden joulu- ja markkinapäivä, jolloin ne viettivät häitään ja kraviaisiaan ajaen kovasti ympäri koko neljän valtakunnan Lappia. Siinä oli menossa koko näkymättömien ja ruohtagallesten ja juovla-staalujen joukkokunta, jutaen pitkissä raidoissa, mikä rukattaen porolla, kuka koiralla, mikä ajaen sonnilla, jäärällä ja pullivasikallakin, kuka istuen keiturin kelkassa, jopa toisilla oli jutoina jäniksiä, oravia ja hiiriäkin. Kotien ja pirttien pihoitse ruukallettiin täyttä vauhtia, ja jos ahkiot tarttuivat kotasiljolla vaikka risuunkin, niin ajajat heti suuttuivat ja tuottivat kotaväelle onnettomuutta. Jotakuta ajajaa saattoi matkalla hyvin ruveta janottamaankin. Äijä pistäytyi silloin lähimpään kotaan juomaan, imien vaikka veren nuorimmasta lapsesta, ellei kodassa ollut vettä varattuna.

Tätä näkymättömän väen ja ruohta-gallesten markkinamenoa jotkut rohkeat tunturimiehet uskalsivat joskus mennä sivusta katsomaan nähdäkseen, millaisia äijiä siinä ajelee. Kitti-Andaraskin kerran ruohtapäivän keskiyönä, kun koko kristitty markkinakansa nukkui, meni tovereineen Pielpajärven kirkkosiljolle kolmen tien haaraan istumaan ja kuuntelemaan. Mutta ei näkynyt sen kummempaa, kuin että vanha kolttaäijä ketunnahkalakki päässä astui pimeästä kysyen Kittilän, Utsjoen ja Inarin teitä. Kitti-Andaras äyskähti:

— Mistä pärgalakista sinä olet, kun et tietä tiedä?

— Nah, ketunnahkalakki-äijä vain tuhahti, lähtien kepsuttelemaan kirkolle päin.

Vanhassa Lapissa tällainen ankara säldi-igja kesti pari viikkoa. Silloin jok'ainoa vuorokausi iltapuolesta aamuun saakka oli pyhitettävä hiljaisella elämällä. Ei kukaan saanut tehdä minkäänlaista työtä, eivätkä lapsetkaan taajoa, eivät edes mennä lähitievalta mäkeä laskemaan, eipä yhtä sivakkaluikua pihatörmältä Tenolle. "Siellä on mäen alla Staalun laukku… joudutte sinne… Staalu tulee ja vie metsään ja syö", vanhemmat peloittelivat lapsia. Ja pienet peskipojatkin olivat niin kauhuissaan, että luulivat jo näkevänsä Staalun killistelevän tievan takaa, eivätkä uskaltaneet mennä kelkkamäen lähellekään. Joku poika tai tyttö saattoi kyllä ylpeillä, että hän potkaisee laukun rikki, mutta kun sanottiin, että laukku on rautainen, niin eipä tehnyt mieli sitä koetella. Kaikkein siivoimmin piti pienen väen olla ruohtapäivän iltana. Jos silloin pahasti taajoi, joutui ehdottomasti Staalun käsiin. Näin surkeasti oli kerran sattunutkin kotalapsille Turkihanvaarassa, Koutokeinon Oskalon lähimailla. Siellä lapset olivat omin päinsä kodalla — vanhemmat olivat menneet joulukirkkoon Koutokeinoon — ja taajoivat hyvin kovasti, ripustivat koiran kaulaan kelloja ja ajelivat sillä sekä muutenkin elämöivät huolimatta vähääkään, vaikka naapurikodan muori kävi heitä kieltämässä, ettei saa taajoa, Staalu tulee. Viimein Staalu tulikin niinkuin täysikuuna istuen ensin koivunlatvaan, sitten smakko-muorralle, jo räppänän reunalle, siitä jo suovvu-muorralle ja siitä viimein rumana äijänä hypäten kotaan, jossa heitti lapset toisen toisensa perästä kattilaan, keitti ja söi. Sitten Staalu muutti kaikki, kodat ja porot ja porokoirat sekä kotiin palanneet vanhemmatkin, kiviksi. Ja samat kivet nähdään vieläkin Turkihanvaaralla Rengajäyrin takana, ollen ne yhäkin näkyväisinä varoituksina vaarallisen ruohtapäivän rikkomisesta.

Ruohtapäivänä ainakin tenolaisella oli eri syötävänsä kuin muina joulunpyhinä. Silloin hän ravitsi itseään vain kesällä pyydetyllä kotivirran luossalla, kuivalla raak-guellilla ja suolatulla lohella, sekä pisteli vielä lisäksi ruisjauhopuuroa maidon kanssa — ja juuri tätä varten olikin maitoa varattu. Lihaa tenolainen ei uskaltanut ruohtapäivänä syödä, sillä hän oli vanhoilta kuullut, että se olisi halkaissut vatsan. Kalaa Koutokeinonkin lappalaiset keittivät ruohtapäivän syötäväksi, joko Alattiosta tuotua merikalaa tai oman seudun tunturijärvistä saatua rasvaista siikaa ja taimenta.

Mutta sitten jo joulupäivänä koko Lappi sai syödä, mitä mieli teki, eikä tarvinnut pelätä, että vatsaan tulee liikoja reikiä, sai pistellä poronpaistia, rintaa, kylkeä ja kuuta sekä konttiluun makeinta ydintä. Jopa jokaisen piti saada kaikkea, mikä vain parasta oli, sillä "suuri vika tuli, jos joku jäi ilman".

Hyvä oli pimeän kaamosajan vaarallisina päivinä valita ruokansa, hyvä oli olla kovin taajomatta ja vielä parempi oli istua sanan ääressä lukien vaikka salmakirjaa. Vanha Laiti-Hanskin luki ahkerasti salmakirjaansa sekä aamuin että illoin. Silloin ei kyllä "se", eikä mikään muukaan ilmestynyt. Mutta kaikkein parasta oli mennä "markkinaan" kuulemaan papin pauhaamista joulukirkossa. Silloin kyllä kaikki meni parhain päin, jos vain kotiin jääneetkin osasivat elää oikein.

Vanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella kansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin metsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä poroja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa pääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen, toistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko kutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja ennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten ajettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan taivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle taipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika ja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat emonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin pyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa kirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain syötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.

Erämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin kirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan oli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa tupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan. Inarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa kuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle. Ja kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille ja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli, sitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki kourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:

— Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]

Herran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että pienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa uusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä ja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina joukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja Oulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina ukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit, Vuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto ihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri tunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.

Parhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta, mitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa ja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat rasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin oltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat ylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille tappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja suden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä tuntureihin laittelee.

Pitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin, joka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan repeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin. Sillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia tavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa. Siljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin syrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän tunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä vanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla ruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä ja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin, saattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien yksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa, kun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan puskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla lumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry ja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen. Eikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän ikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän vanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä voima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän iloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se saattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.

Pitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa valaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien pirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit ylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä lapinkenttää.

Mutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja järvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian täyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni, ja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja Betlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään paitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli kultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko lauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja kansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa sekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa joulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä sentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä, uskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa oli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin voimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.

Toista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina vuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös toimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat papille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja tungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta kuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.

Samoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen, samoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin myös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen joulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään oikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina Varengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä Pillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-, neljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa samassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä ruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin ja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin lappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies ja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan tavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas tapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna Niittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva Eiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä suonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi kokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä, ollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen tavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille tutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta sitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän väärteinään.

Markkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni temppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen lohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle armonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset joulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon kirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut vanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät tulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin tunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.

Vasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa lähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia raitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka ilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi aina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan hiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä, joka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta tuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian vierähtänyt… ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa kohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.

Mutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän kaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta valoakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä pääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten jo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä pilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään Tenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle Lapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki. Tunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko ensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. "Bäivve loktan passe!" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja koko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet peskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin, jonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen päivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä ristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen salmakirjansa sanoja:

"Se on Kriste valo valkeuden, Isäst' iankaikkinen, Armas aurinko paistaa Ja luo päivän uuden'".

Tätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa, jopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin. Ja siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan kehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri poromies.

Mutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä koululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin kokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet elää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.

Kovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti, että on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät samaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin oli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren kirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja koko Lappi rupesi jälleen elämään.

Ruohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku ollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.

Päivä oli paistanut kotapuihin.

Lapin nainen

Jylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa ei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista antimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään yökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen alinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen täytyy aina olla poroelonsa äärellä.

Ja sittenkin on lapinraatajan palkkana vain — sama iankaikkinen aherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran tunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan asuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen maailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata suoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan mukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain vuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin outamaihin.

Tässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa lapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä vaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä raskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä töitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona polttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä väliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy silloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa vähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy ja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua koskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.

Varsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään "nieida" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee vartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina etsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä hyvin mieluista olla aikuisten mukana "porokylässä". Kevätpäivä jo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava oleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku tyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät. Tytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa. Suopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa porotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen peloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin sattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen huudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun tunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin kuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki, ottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat hän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin lapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin puut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän paksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin tuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä on pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä on sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale käpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja lähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista saattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä ja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen varrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten gufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä luokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen, hallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen häntä kämmeniensä alatse.

Mutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan, lapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja kevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä kanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa porolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän hyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin lapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo 12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä. Muiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan retkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet. Ruijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa, tunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata. Yömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän suojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan takaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan matkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan hoitoon porotytär on kyllä tottunut.

Raskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät miesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä kanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset käyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla käyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he jokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa seisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen niinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.

Kesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja tunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä on kova jäkälänpano — kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin niskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko paistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä yhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan kimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti lehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät pihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää niille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne räkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on käytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa pitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa. Iltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin ennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja palastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia ja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt muistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen asukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä kääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut jo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa kangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi saada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat ovat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen kengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka. Jäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin, mutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa sen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään jäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään vartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen kuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.

Kesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa juuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät poronsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen niitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan niinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti. Onpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina kelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu palastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on vääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset välitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna kokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen puartin tai ison luastun.

Eikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota. Lokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien, säpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä kaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy paikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä, naiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti silloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä miesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen mukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky, smakko-muorra, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa ahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata pirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun kevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja emännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, "äiti-vainajat" ja jo kuolleet vanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa villansa värttinällä, snaldulla, jota vieläkin näkee jossakin lapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää rukkia, torttia. Vanha jo aikoja kuollut Tortti-Aslak Outakoskella oli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.

Vaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin kasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan, on häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen rehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti raahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien kalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan. Eiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä päässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin monet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän tunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin vyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee kodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä seuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta purren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä säkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei verille asti.

Nuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot välittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien purkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla tiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu kippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin ja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha ukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: "Se ei killa jalkoihinsa sotkeuvu". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen miniä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja taas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää myöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin moni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut sekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa ikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa jalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia ja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa varsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.

Mutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa pirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä tahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan punamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä, vasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän sinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja järvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa maata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon komea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä paripäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa on lapinkielen vaibmu, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan vaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja herkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka heitä mainitaankin nimillä, nisson, ahka ja galgu. Ankara luonto ja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen valoisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus saarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina kuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa vaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon. Entinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä suurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin pitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä hellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen joiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin vanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti haastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja gumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja joikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan, pahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen äijä ynnä kova nivelkolotus.

On kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan, synkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen karsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois taidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin. Tällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia. Yksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen taistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja kummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä. Taikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle pahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden vaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole kyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.

Lapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he tietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että Saara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat emännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen, ottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan koko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin pitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä jättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat ainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten ihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain isän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa Uulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla tavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel, Kettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti, Kumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat kaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat Kadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban rintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan. Samoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja ja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja ja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja Maggas-Andarakseksi.

Oppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset ovat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa, mutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille sanoja, kun "ei ole opetettu… talvella piti poroa ajaa… käydä Reisivuonossakin asti tavaraa noutamassa". Mutta oppimattomuudessaan ja koulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti paljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien päiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa oudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee eukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun haahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti hymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa siihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja kurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen. Etsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa vieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa. Sattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen. Väärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja ison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja koirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti. Luonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan turvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti ja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi sipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa kasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä ystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen uudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa yötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa porontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen suurta vaivannäköänsä, vastata:

— Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä omiin huoneisiin sijoittaa… kun ei aitta ole vielä valmis.

Ei ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä hänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit ja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan ahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten lehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan näivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan, missä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään selvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle vaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin kiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä katsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle viittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee kaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee hivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat käkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä tunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen pakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä "peetsit" olivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä tokissa niikuin "russat". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka ypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin kentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee kovin "kaunista vaaraansa", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin naiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja pienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän kuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää kotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla mailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta ja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.

Sillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää ja asua Lapinmaassa.

Lapin naisen käsitöitä

Pieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman takamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan rukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja, vaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa polvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin. Koreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa väreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut ne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä. Lappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina — tai oikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina, kotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina. Eikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen panee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa kaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja kotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät, pistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.

Jo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi sekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet pannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta, jossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä taivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, hiervavattshan, kudonnassa jo tarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan; utsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen laskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat sommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit Lukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja miettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja miten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella pohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin värimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin mitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin. Vanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten rannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi lepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.

Suonirihman, suodnan, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen ensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä tyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät, mutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla kiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo säiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi rihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee suonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan suonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai suonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä vain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta. Ahkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta tavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos toisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa rihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli kaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu- ja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli kaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan punomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi loppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.

Jo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa kenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa ensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa palaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen kenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen, sukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa pistetyllä nahkaisella suorbma-goattella sitä työntelee. Myöhemmin pikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita nuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä. Ja siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan monenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin poron kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan pehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan lehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä käytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on eri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta palasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen kyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa vaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä niinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on ruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa vielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo saada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan parkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren mustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.

Itse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut tarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä, tavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen vasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä lepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta tursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin. Ja joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella pannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää lehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista kengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset parkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo kuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua poronnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että pitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö kosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät ja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään pintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania. Lannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä kuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa, vaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.

Kenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan. Elokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, lapinnaiset pikku viikatteella — joskus vain puukolla — leikkaavat rantapajukoista pitkiä tshatsi-sueiniä, vesiheiniä, saroja, jotka kasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla. Säkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin sekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä, hieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata päiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin rengaskääröihin, suein-vierroihin ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa heinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.

Enemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-, laukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa ja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin paltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi käsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin kuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla valkeiksi.

Valmiiksi pehmitetyistä porontaljoista — sekä lampaannahoista — lappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien asukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien lumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä elävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan talvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni kuroa, samoin laittaa poronnahkaisia kalssuhoita eli säpäkkäitä säärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia, sistahia, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen hyvät lampaannahkaiset villasisustaiset fiettarpuvsat, aukottomat nahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten ne vain palmikoidulla fiettar-päddillä niin lujasti vyötäröönsä, että punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan rakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät, keväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi mestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia parseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan hienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija saa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän miehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka ynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä kaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain Jomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät valkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat tunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri tunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui ahkiossa ajellen valkkohärällä.

Oli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen vaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan tehty verka- ja sarkatakki, mahtsak, joka kesällä on lappalaisen päällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin peskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina ompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat sekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa, jopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen paikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä kylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.

Jo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on kotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä hänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä "eri rumasti neulottu ja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se ole ihmisen vaate". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin punaista helmusta, jotta "kun on naisen takki päällä… kyllä se on hirviä, kun miehellä on hulpa…" Värejä harrastava inarilainen puolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta parseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat ja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.

Sivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä taas "konnallisesti" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua, sillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen Inarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin hartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä punaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden etupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen. Omaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että keltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla, vaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä takkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen hartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten tiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin, samoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä laskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle istuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain leveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee monenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin peskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja korkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen koristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä yläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta rinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon ympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen koristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä vain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari koruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan ainoastaan pari hulpaa — ennen oli sentään useampiakin —, joista vain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti, että helma "seisoo kuin vanne". Inarilaista takkikoreutta noudattaa myös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen yksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii rikkaampia värejä.

Ennenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea sarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin — n. 50 vuotta takaperin — lappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin ja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla paitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua, ettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat sekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut, pehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa varakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin muistella: "Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli". Ainakin kerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan: "Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen". Mutta sitten naiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan valkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: "Oletko pannut jalkaasi akkasi housut?"

Opastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja. Koreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa punaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä verkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa, keltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut Inga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa. Mutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen varsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen valkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin — sarka kastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain potkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa tynnyrissä — on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs lappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten vasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä muori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden takia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.

Lappalaisilla on oma lakkimallinsakin, koltilla ketunnahkainen korvalakkinsa, Ruotsin porokansalla korkea tupsuhuippuinen piippansa sekä Suomen ja Norjan tunturiperäläisillä hyvin tunnettu, komea nelikolkka-päähineensä. Mutta vaikka järvikansa ja tenomies käyskenteleekin samassa lakkikunnassa, on heillä kumpaisellakin oma hyvä päähinemuotonsa. Musta tai sininen, linnunhöyhenillä täytetty verkaperä — Kaapin-Jounilla on punainen — ja saukonnahkainen alaosa, viergi, on kumpaisenkin lakissa, mutta hiljainen järvimies tyytyy vain tasaiseen nelikolkkaan, kun taas ylpeän jokipojan ja tunturilaisen lakinperän nurkat, tshiuvat, hyvin äkäisennäköisinä pukkaavat neljään suuntaan tai seisovat pystyssä kuin kiukkuisen suden karvat. Inarin lakkimestari kyllä sovittelee saumojen koreaksi punaista ja keltaista terettä, paneepa vielä saukonnahan alareunaankin vasannahkaa ja väriverkaa, mutta tunturimies, Kaarasjoki ja Teno käydä jollottaa vain värittömänä ja pukkaavan näköisenä. Mutta tenolainen käyttää nelikolkkaansa, jossa saukonnahan sijasta on punaverka alareunassa, kesälläkin, kun taas inarilainen on jo suopeutunut Lannanmaan hattuun ja lippalakkiin.

Vanhat Lapin naiset sekä Suomen että Ruijan tunturimaassa komeilivat ylpeässä sarvilakissa, laaju-kahperissa, merkillisennäköisessä pääkappaleessa, joka isona käyränä sarvena koukistui päälaelta eteenkäsin. Puunrungosta koverrettu käyrä torvenkappale oli peitetty punaisella veralla sinisine ja keltaisine verkanauhoineen ja päärmeineen, ja päähän sopiva, nauhoilla leuan alle solmittava alaosa oli niinikään värikästä verkaa sekä silkkiäkin. Laaju-kahpereita ei kyllä osannut kuka tahansa rakennella. Anna Mujo "Utsjoen tien päällä" sekä vanhan lukkarin emännän sisar tekivät niitä ennen koko seutukunnalle, ja Varenginniemen Sammel Valle koverteli lakinsarvia. Komeannäköinen lapinnainen oli laaju-kahpereissaan, ja komeana naiskansa istui omalla puolellaan kirkossa, jokaisen otsasarvi nököttäen pystyssä pappia kohden kuin koukatakseen kiinni jokaisen sanan, mikä saarnatuolista sinkosi. Mutta sarvilakki oli kovin epäkäytännöllinen. Metsissä oli vaikea kulkea, vieläpä piti selvä tie olla edessä porolla ajettaessakin, ettei otsasarvi olisi siepannut puunoksasta kiinni. Olipa se naisen niskojen kannettavaksi kovin raskaskin. Reisivuononkin matkalla jo oikein pää rupesi vaipumaan, ulkona kun vielä piti huivi olla peittona, talvella varsinkin. Niinpä vanha lakki on jo aikoja kokonaan jäänyt pois — Inarissa siinä 1870-luvulla —, sarvi on kadonnut otsalta, ja vain päätä peittävä, leuan alle solmittava lapinnaisen tuttu punahilkka on jäänyt. Ja se kyllä on hyvin kaunis, jopa joka maanpaikalla kauniimpi kuin missään muualla. Tenolaistytär ja emäntä asettaa lakkinsa pussipuolen taakse ja vetäisee koko lakin hyvin niskaan nauraen Inarin naiselle, jonka lakki on otsapuolesta korkeampi sekä muutenkin enemmän otsalla kuin Utsjoen päähine. Mitäs metsässä asuva järvikansa ymmärtää, komeilee vain rumaksi moititussa lakissaan ja panee paljon koreuksia uskoen, että se on kaunis.