← Table of contents
Taka-Lappia

SISÄLLYS (continued 5)

Reading edition

Inarin takarantalaisten jumala oli ottanut asuntonsa Gonjalvuonon Golle-akkuun, Kulta-akkaan, joka pienenä kalliosaaren kuppurana nykötti vuonossa Tshuolisjärveen mentäessä. Hyvillä pidettiin Golle-akkua, eikä siinä asuvaa jumalaa turhanpäiten häiritty. Ohitse ajaessaankin lappalaiset panivat porojensa tiukuihin heiniä tai lunta, jotta jumalainen saisi olla rauhassa. Sillä levostaan häirittynä se helposti saattoi suuttua. Samoilla mailla oli toinenkin pyhä paikka. Nitsjäyrin pohjoisrannalle, Kuosk-kuollejoen suuhun, kosken alle, Karsikkoniemen lähimaille, moni lapinäijä ennen kantoi uhrinsa. Siellä oli, aivan kosken alla järven rannalla, siunattu kivi, ei kovin iso kyllä, mutta hyvin ruma ja ruskea sekä halkeillut. Kiven jumala sai kasoittain peuransarvia juurelleen, ja kalamiehet valoivat sitä kalanrasvalla niin ahkerasti, että se oikein vieläkin on siitä keltainen.

Tunturin toisella puolella, Iijärvellä, kalamies löysi jumalansa Iijärven pikku saaresta, vieden sinne lihavimman kalansa. Saaren jumala olikin hyvin ahnas antimille. Se saattoi joskus kouraista kalamiestä koivestakin, niin että kalanpyytäjän täytyi huutaa:

— Älä vedä minun jalkaani! Parempi lihava kala kuin minun likainen jalkani.

Säytsjärven kalajumala taas oli asettunut itärannalle isohkoon maakiveen, joka rantatörmästä työntyi viistosti esiin kuin jonkun kalahirviön suuri kuono kehittäen kärkensä rosot ikäänkuin olisi aikonut rakentaa ihmismuodon nenää ja silmäkuoppia. Suuria siikoja palvoskivi oli pyytäjälleen antanut, ja satakunta vuotta takaperin oli pyhän kiven ääressä vanhalla kentällä kesäisin asustellut Aikio-Jussa, sitten hänen jälkeensä Jouni Saijets, ja lienee Piettar Sauvakin sitä lyylitellyt.

Inarin länsipuolen lappalaisilla oli taas omat jumalansa. Juutuanjoen rannalla, Jurmunkosken alla, oli Sieid-ämmir, Seitajuppura, jokeen pistävällä niemellä. Se oli kalamiesten uhripaikka. Mutta kaikki, sekä kalamiehet että peuranpyytäjät kumarsivat komeaa Muddusjäyrin seitakiveä, joka oli järven eteläpäässä selältä toiselle saattelevan salmen lähimailla. Pyöreässä toista metriä korkeassa kivessä oli lapinjumala itsensä ilmoittanut, ja kansa kantoi peuransarvia kiven laelle ja juurelle sekä siveli sitä rasvalla niin että kivi puuntaa vieläkin ruskeana. Kivellä olikin ennen hallussaan suuret sarvikasat. Oli Muddusjäyrillä ennen ollut toinenkin seitakivi, mutta sen oli Päiviö-äijä hävittänyt, kun jumala ei ollut antanut hänelle kylliksi kaloja. Päiviö oli poikineen yrittänyt seitaa polttaa, mutta ei ollut saanut tulta syttymään, vaikka oli kuivia tuohiakin kasannut rovioon. Vasta kun papin neuvosta ukko oli virittänyt nuotionsa kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin. Paukahtaen oli kivi haljennut ja paiskautunut järveen, ja vedestä oli noussut koskeloparvi, joka oli lentää viheltänyt yli Muddusjäyrin sekä sukeltanut suurimpaan syöveriin, jossa oli ollut vettä ainakin neljäkymmentä syltä.

Tenokansallakin oli omituinen uhripaikkansa. Tenon rantakivikossa Jäyribainjargan luona komotti toista syltä korkea kuutiomainen harmaa kallionlohkare, jonka tunturinpuoleinen yläreuna nousi kuin Jumalan armoistuimen selkänojaksi tai pyhän alttarin takaseinämäksi. Tenolaisilla oli lohipato vähän alapuolella uhrikiveänsä. Lohta jumala antoikin pyytäjille, pyytäjät vuorostaan kantoivat lohenrasvaa jumalalleen ja tyytyväisiä oltiin molemmin puolin. Kerran kyllä lohenpyytäjä ei saanut kalaa muutamaan päivään. Siitä ukko suutahti, meni ja pieksi koivunrisuilla kiveä, kirosi ja manasi:

— Sinä et ole mikään jumala! Vaikka olen sinua voidellut, et ole antanut kalaa.

Mutta jumalaton äijä sai nähdä, että kivi oli jumala. Kun ukko souti padolleen, niin äkkinäinen tuulenpuuska paiskasi veneen kumoon, ja pyytäjä joutui Tenon varaan, josta hädin tuskin pääsi rannalle.

Toinen Tenon kalojen valtias asui Utsjoen rannassa. Siellä ihan jokisuulla, lähellä päävirtaa, on vesivarassa rantapuolessa matala metrinen kivi, ruskea ja rosoinen kuin rokonrikkoma, vielä vyöllä keskeltä poikittain vyötetty. Keväällä villivetten aikana kivi asuu umpipäässä, mutta kesäpyynnin joutuessa jumalainen nousee ylös vedestä. Entiset lohenpyytäjät saattoivat sitä silloin sivellä lohensuolilla. Paljon se soi tenolaisille kalaa, ja hyvin siihen kaikki kalamiehet luottivat, voitelivat sitä usein, ja heillä oli "niinkuin Raamatun sanat, joita he lukivat jumalalleen".

Utsjoen suulla, vähän ylempänä kalamiesten pyhää rantaa, oli toinenkin palvoskivi. Se oli peuranpyytäjien passe-paikki, pyhä-paikka, sillä kivessä asusti villipeuroja antavan jumalan voima. Merkillinen kivi oli kesävedellä aivan vesirajassa, maaten kuin harmaa sonni rähmällään rantatörmän pensaikon suojassa, ja tasaisesta takapäästä kävi käden mentävä reikä kiven sisään. Sinne peuramiehet pistivät pienet lahjansa, mutta peuransarvia he latelivat kiven juurelle, niin että niitä oli siinä suuret kasat. Ja kun entiset iso-isät palvoivat pyhää seitaansa, niin he myöskin samalla juovsattivat peuroja, manasivat tulemaan, niin että niitä tuli oikein kovalla rytinällä, eikä tarvinnut muuta kuin kaataa vain. Utsjoen uhrikivelläkin muuan lapinäijä makasi juovsattaen ja kielsi poikaansa puhumasta sanaakaan, vaikka kuinka kummaa näkisi. Pian alkoikin Ailigastunturista joen takaa tulla villipeuraa ihan tokittain. Mutta poika ei malttanutkaan olla parkaisematta:

— Goddik duokke duoddarast! [Peuroja tuolla tunturissa.]

Silloin peurat heti hävisivät, ja isä poikineen paukahti kivipaatena keskelle jokea, jossa ovat vieläkin kaikkein nähtävinä.

Vanhojen peuramiesten jumalia oli myöskin Utsjoen ja Inarin rajoilla pienen tunturijärven, Roavvisielgjäyrin saarella asuva seita. Se oli pyöreähkö, metriä leveä, toista korkea suivakkoharmaa kivi, joka pienempäinsä joukosta kohosi koivikossa. Sen saamia uhrisarvia on vieläkin kiven vierellä, ja kaukaisina aikoina Säytsjärvellä asunut Sauva-Piettar on ainakin osan niistä siihen kasannut, palvoen kiveä myöskin kalanpyyntinsä hyviksi. Hartaina olivat vanhat peuramiehet jo etukäteen käyneet pyhäkiveltään kysymässä, mihin päin olisi paras lähteä saalistamaan. Lähteäkö sinne, vai sinne… vai sinne? Mitä nimeä mainittaessa seita oli liikahtanut, niin sinne oli paras painua, ja sieltä oli peuroja saatukin. Eikä koskaan pyynti ollut mennyt turhaan, jos seita vain oli sen tunnustanut. Mutta sitten oli pitänytkin hyvästä saaliista saatella kivelle peuranpäitä sarvineen sekä konttia ja kuuta.

Tenolaisten peuranantajana oli taas mahtava Sieidibakti Outakosken alapuolella, vähässä matkaa jokirannasta. Vaaran rinteessä tunturikoivikossa se vieläkin seisoo, harmaa kallionjärkäle, toista syltä korkea, kolmatta pitkä ja paria leveä. On moni äijä jumalaa kivestä kutsunut ja uhrisavuaan sen luona suitsuttanut, kantanut sarvia sen hyviksi, ja moni on hartaana ryöminyt kiven joenpuoleisen alakulman ahtaaseen komeroon työntäen antimensa kolosta urkenevaan syvään sydänreikään, jumalaisen salaisimpaan piiloon. Lahoneet sarvet kiven luona maassa ovat vieläkin muistona muinaisesta pyhästä palvontasijasta sekä silloin tällöin kiven vierestä löydetyt vanhat rahat, joilla myöskin on jumalalta ostettu onnea. — Samoilla mailla, mutta alempana Aittjohktshohkan laella oli toinen peuranpyytäjien — ja poromiesten — palvontapaikka. Täällä vanhalappi kantoi uhrinsa, vieläkin näkyviä peuransarvia, merkilliselle pyhälle reiälle, joka painui vain suoraan tunturiin, ilman korkeampia palvospahtoja.

Mutta Muotkatunturien ja Inarijoensuun Ailigaksen seutujen suuria villipeuramaita vallitsi Ailigastunturin vanha jumala. Siellä Kangasniemen lähimailla oli muinaiseen aikaan hirsistä rakennettu pitkä peura-aita, vuobman, johon pyyntimiehet ajoivat tunturien villejä sarvipäitä, ja vanhat suuret tietäjätkin niitä sinne juovsattivat sekä sitten ampuivat jousilla. Peuroja tulla rukatti pitkin tuntureita aina Peltovuomasta asti. Ja Ailigaksessa, Ivvarkuivissa, Karigasjoen latvoilla sitten palvottiin jumalaa ja uhrattiin niin vahvasti, että mahdottomat kasat peuransarvia ja pääkalloja ja konttiluita oli siellä kivikuopassa, ison kallion juurella, olipa vielä hopeataalereitakin joukossa. Vahva, syvälle jäkälikköön tallattu palas lähti uhripaikasta suoraan yli Ailigaksen ja Karigasvuoman Muotkatuntureihin kulkien etelää kohden viisin, kuusin penikulmin. Mutta aikojen kuluessa sitten suurelle uhritievalle on kasvanut komeita koivuja, isoja kuin kirkkomaan lehtipuut.

Ailigaksen tunturijumalaa palvoivat monet poromiehetkin elonsa menestykseksi. Entisten Vuolabbainkin sanotaan sen luona käyneen, vanhan Vuolabban emäntä, Marget Jomppainenkin oli sille kantanut uhria, ja jo aikoja multiin mennyt Jomppais-Niila oli niinikään sitä lyylitellyt.

Vanhat suuret poromiehet, tuhantisten elojen omistajat, olivat aina ensimmäisiä tunturijumalien kumartajia. Monella heistä oli erämaassa oma seitansa, jota he salaisesti palvoivat. Muuan Jouni-äijäkin jutaessaan Tshorgashnjargan ja Suomen tunturien väliä joka vuosi meni laumoineen Tenon ylitse Gaavan tienoilta, suuren rantakiven, Jounas-gädgen, ohitse. Ruijan isolla rikkaalla, Aslak-äijällä, oli jumalansa jossakin Inarin tuntureissa, ja sille Aslak toi joka syksy ankallisea Ruijan viinaa, ja elo menestyi hyvästi, tokka nousi lopulta tuhansiin. Mutta kerran äijä unohti viinan viennin määräaikanaan ja kun hän sitten meni viemään, niin löysikin kauneimman gabba-jievjansa kuolleena jumalan juurelta. Tuli Aslak-äijälle sitten kerran suurempikin vahinko, mitä lienee ukko tehnyt Tshorgashnjargassa kesää viettäessään. Toinen puoli tokkaa, niinkuin olisi puukolla poikki viilletty, lähti syksyllä ennen etelään muuttoa yhtäkkiä omin päinsä jutamaan suvea kohden. Yli Tenon elukat vain menivät, halki Utsjoen, halki Inarin, yli etelän tunturiselänkin kadoten suureen Kittilänmaahan. Porot rukattivat ikivanhaa tietänsä Jalven ohitse mennen tolvaa-nulkkaa peräperää hirveän pitkässä jonossa, niin että kaikki polkivat melkein samaan jalanjälkeen. Rengit kyllä koirain kanssa mennä räyhäsivät perässä, mutta eivät pysyneet matkassa. Joku suuri Kittilän noita lienee äijän poroja päässyt juovsattamaan.

Edesmenneitten tunturimiesten jumala asui Annivaarassakin, Maddajäyrin itäpuolella, vastapäätä Utsjoen vanhaa ristinjumalan palvontapaikkaa. Entiset poromiehet siellä kumarsivat samaan aikaan, kun järven länsipuolella kumarrettiin taivaan Herraa, ja siitä tunturi tuli niin vaativaiseksi, että joka poromiehen, joka vain saapui maille, olisi pitänyt antaa uhria. Oula Länsmanilta vielä kolmattakymmentä vuotta takaperin toukokuulla tunturi tappoi 700 poroa, kun Oula ei huomannut palvoa Annivaaran jumalaa. Sillä tunturien kalliojumala on aina paljon voimallisempi ja äkäisempi kuin veden äärellä kellettelevä kalajumala, joka saattaa vain pyyhältää nuotan nurin tahi keikauttaa miehen vesivaraan. Yhtä äkäinen entisten poroäijien pyhäpaikka oli Njuohkargtunturissa. Puolmakjärven ja Veätshagjoen väliselle kairalle, Njuohkargjärvestä vähän matkaa kaakkoon, oli jumala asettunut isoon valkeaan kiveen, joka oli kuin istuva lapinäijä. Sitä ei Oula Länsman uskaltanut koskaan laumoineen lähestyä, sillä Njuohkargtunturin isäntä olisi itse ottanut runsaat uhrinsa, ellei niitä olisi vapaasti antanut. Eräältäkin poromieheltä jumala iski pitkäisentulella parisataa elukkaa, kun ne olivat lahjomatta tulleet ja paneutuneet makaamaan aivan passepaikan äärelle.

Eteläisissä tuntureissa oli vanhoilla padje-olbmuksilla useita uhripaikkoja. Kuulun Tshalkku-Niilankin sanotaan palvoneen milloin Viipastunturissa, milloin Maanselän tunturistossa Inarijoen latvoilla, milloin Lemmetkorsassa Lemmetjoella, milloin missäkin erämaan kaukaisessa kätkössä. Uhriksi ukko oli vienyt mustaa ja suivakkaa poroa, hirvasta ja vaamenta. Salaisesti Tshalkku oli saatellut uhrinsa, mutta julkisesti jumala oli hänelle maksanut. Äijä oli kostunut vähitellen sellaiseksi maailmanrikkaaksi, että hänellä oli ollut poroja tuhansittain ja silparahaakin joka kiisa täynnä, vieläpä monissa maakätköissäkin. Mutta kun onnettomuudet olivat tulleet, niin Niila oli aivan köyhtynyt ja vielä kuollessaan ennustanut:

— Katsokaa nyt, perilliset, porot menevät yli tuvan!

Näinpä viimein oli käynytkin. Kaikki porot olivat loppuneet, kadonneet kuin kevätlumi tuntureilta. Ja perilliset olivat aivan köyhtyneet, osa joutunut "kassan päällekin".

Mutta vanhan Kitti-äijän suuri porojumala asui Muotkatunturien valkopäisessä Galguoaivessa. Sinne, pohjoispuolen rumiin jylhiin kallioihin, Kitti-ukko joka vuosi katosi valkoisine pailakkoineen ja sieltä aina yksinään palasi, eikä koskaan muistellut, mihin valkoinen pailakka oli joutunut. Mutta kaikki kyllä kysymättäkin tiesivät, että vanha Kitti kulki vanhoissa jumalissa. Ja kadehtien kaikki näkivät, kuinka Kitin jumala ajoi ukon porolauman kokoon aina sillä aikaa, kun sen isäntä oli salaperäisellä tunturimatkallaan. Mutta äijä ei muistellut mitään, hoiteli vain hyvillään suurta eloansa ja joskus itsekseen hiljalleen joikaili. Ja tarkkakorvaiset kumppalit kuulivat, kun vanha Kitti juorotteli valkopäisestä tunturista ja valkkoporoistaan:

"Galguoaive gabba-jievja, gog-goo gog-goo goo, gog-goo gog-goo goo, Galguoaive njälja-logi gabba-jievja joo joo joo. Galguoaive gabba-jievja, gog-gog gog-gog goo. Galguoaive girjotallat joo, gabba gabbaa lihkti joo, riggii ukkii joo. Galguoaive, Galguoaive gabba-ädjä joo joo joo. Galguoaive riggis joo, gog-gog gog-gog goo, Galguoaive gabba-isid, gog-gog gog-gog goo, gog-gog goo — — houpp!"

Valkopäisen tunturin isäntä antoikin palvojalleen eloa, varsinkin valkkoporoja, niin että koko tokka loisteli komeana jo kauas tunturien rinteiltä. Parisataa valkkovaamentakin oli laumassa sekä neljäkymmentä gabba-jievjaa.

Sinne Galguoaiven pyhille maille jäi vanhan Kitti-ukon henki asumaan vielä senkin jälkeen, kun hän jo oli poistunut poromailtaan. Gaissavaarassakin, jossa valkkoäijä aina joka syksy laumoineen oleskeli, vielä jälkeenpäinkin kuultiin komeaa joikausta. Ei siellä kyllä enää ukkoa ollut, eikä ketään muitakaan, mutta joikaus vain kajahteli. Itse kirkkopyhänäkin kuultiin Kitin entiseltä kotasijalta:

"Vuoi dak riggäk, vuoi dak riggäk, ukkuu kukkuu, oo-oo oo-oo oo! Vuoi dak riggäk, riggäk, riggäk, ukkuu kukkuu, uu-uu uu-uu uu!"

Vanhan Kitti-äijän joikaus on Gaissavaarassakin jo vaiennut. Vain kotasijalta on vielä joskus kuultu niinkuin ihmisen ääntelyä ja huohotusta. Sillä entiset suuret tunturijumalien palvojat eivät tahdo viihtyä ristinkirkon maassa. Ikuiset tunturit vanhoine tuttuine kotasiljoineen ja suurine jumalineen ovat erämaan miehistä mieluisempia kuin kirkon outo pelto. Vanhat jumalatkin kun siellä yhä ovat asemillaan ikäänkuin entisiä palvojiaan edelleenkin kutsumassa luokseen.

Suuret pyhät tunturit kyllä pysyvät pystyssä niin kauan kuin maailma on raiteillaan, eivätkä vankat kalliojumalatkaan horjahtele, eivät kalamiesten siunatut paadetkaan katoa. Kirkonkävijä kansa ei niitä enää kumarra, mutta tietää kyllä, mikä virka niillä on ollut ja mihin ne ovat kyenneet.

Mutta jylhässä Lemmetkorsassa Lemmetjoella sanotaan jonkun tunturikotolaisen vieläkin käyvän vanhoilla pyhillä retkillä. Ja niinkuin entisten palvoja-äijien lauma lisääntyi, niin Lemmetkorsassa kävijänkin palvoselo sanotaan nopeasti nousevan.

Lapinmaan vanha jumala ei ole vieläkään menettänyt voimaansa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings