SISÄLLYS:

1. Kummituslinna 2. Käynti Suomessa ja sen seuraukset. 3. Sten poikasen ensimäinen sotaretki. 4. Uskollinen palvelija. 5. Kristina Gyllenstjerna. 6. Yleiskatsaus 7. Suomalaiset ystävämme. 8. Naisen voima. 9. Menevät ja tulevat. 10. Loppu.

1.

KUMMITUSLINNA.

Vanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa Tidajoen rannalla.

Päärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja nelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä oli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin huipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä huippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä ympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä kilinää.

Rakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä saattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan linnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän levyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin, jotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.

Vastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset, pieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti kaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden. Myöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja ruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen hyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti. Se oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että ihmisjalka astui sinne harvoin.

Linna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita, että oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa, joita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde; takkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille ainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet suletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin. Kuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen kantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.

Linna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen hallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset hävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle melkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne, kuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita kohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.

Rouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut epätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen laitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta. Neljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären, mutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa, ja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut sitä kovin raskaasti sydämelleen.

Mutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään oli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti naitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari, mutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta myöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.

Sanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin kasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti hänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.

Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet, vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.

Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen, mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä Suomeen häitä viettämään.

Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä, niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi maailmasta syrjään.

Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään.

Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.

Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan muu uskalsi sitä tehdä.

Åke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen vasemmalle.

Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä hoitoon.

Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein esilukijana.

Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.

Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren sielunsa lauluun.

Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.

Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta sairastunut.

Hän veti Elinan lähemmäksi. "Missä olet oppinut tuon laulun?"

"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä unelmia."

Ermegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.

Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi vaivalloisesti tuolistaan.

"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun kamariini."

"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.

"Nyt sulkevat he minulta tien!" sanoi tyttö surullisen näköisenä.

"Etkö tuntenut pelkoa siellä ylhäällä?" kysyi Åke. "En vähintäkään."

"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin, olen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista sisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle."

"Mitä olette pelännyt?"

"En tiedä. Kummituksia, luullakseni!"

"Oletteko nähnyt mitään sellaista, neitsyt?" kysyi Antero Erikinpoika.

"Se kysymys saa jäädä vastaamatta!"

"Miksi niin?"

"Siksi, ettette uskoisi minua!"

"Minä uskon, Elina!" puuttui ritari puheeseen.

"Sitä odotinkin!" vastasi neitsyt.

Antero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. "Minä en sitä tee!" sanoi hän.

"Maallinen tieto sokaisee sisäisen silmän."

"Suoraan sanoen", lisäsi nuori mies nauraen, "en usko kummituksia olevan olemassakaan".

Elina punastui ja näytti tahtovan vastata, kun Ermegård rouva astui sisään.

"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke", sanoi tämä ojentaen hänelle sen. "Suomesta!" sanoi hän avaten sinetin. Ermegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti katuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita hän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään, ja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa kirjettään.

"Herra Erik Turenpojalta!" sanoi hän. "Ritari ja hänen jalo emäntänsä lähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja menestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä onnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin."

"Sen hän ansaitseekin!"

"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin ehdoilla, jotka he itse asettivat."

"Se on heidän tapaistaan."

"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään risteilemään Turun ympärille."

"Et suinkaan sinä aikone lähteä sinne?" kysyi Ermegård rouva.

Elina vilkaisi nopeasti häneen. "Minun on vaikea lähteä täältä", vastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä lauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi: "Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa sota riehua."

Milloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård rouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:

"Nyt voi maisteri lukea meille jotakin!"

Silloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun käsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne sisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä elämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat kuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen aikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos luettiin moneen kertaan.

Åke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa. Kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko hänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen tietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani hän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden tarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias mies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut vaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä. Tyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut ketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi hän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård rouvan suostumaan.

Nämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin tottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi olosuhteihin.

Ilta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään seitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli käsissä.

Silloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni hän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki oli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja sitten erottiin.

Åke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein saattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli opiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi jonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän tämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke arvasi sen.

Nuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän valitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille maille.

Ermegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena ja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä yksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin pian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan jatkamaan opintojaan.

Åke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen pojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän lähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän nähnyt enää häntä.

Sitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan, ei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa kukoistuksessaan.

Kun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva sisustuttanut hänelle huoneen linnaan.

Mitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti toivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin, aluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja kiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut virittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina selvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.

Kun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat miehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa ajatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja tahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun hän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket katsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi ilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä uudelleen.

Kerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti elävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän ei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin niin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen pahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen mieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä tämä salaisuus oli.

Erittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä asiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla rouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen suosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?

Ritarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan immen kuva. Hän ajatteli:

"Olen nelikymmenvuotias ja hän kahdeksantoista; olisi väärin sitoa häntä."

Pelastus tuli, mistä hän sitä odottikin.

Valtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja käynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut taivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion johtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen jokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä lupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden tuloksettomat.

Tehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan laivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka palasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi lähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia Ruotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle tehtävää toisella taholla.

Maaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin loimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta sitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.

Silloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen astui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui sinetti.

"Hänen armoltaan valtionhoitajalta!" sanoi hän.

Åke otti kirjeen ja poistui heti huoneesta.

Laulu oli vaiennut… Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten pois sen.

"Joko lopetatte, neitsyt?" kysyi Erikinpoika.

"Jo!"

"Sentähden, että…"

"Hän nukkuu!" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka tosiaankin oli uinahtanut.

"Ettekö tahdo laulaa minulle?"

"Olette saanut siitä kylliksenne!"

"Sitä en saa koskaan!"

"Luuletteko, että ritari matkustaa pois?" kysyi Elina hetkisen jälkeen.

"Se on mahdollista! Surettaako se teitä?"

"Vaiti, nyt hän herää!"

Ermegård rouva katseli ympärilleen. "Missä ritari on?" kysyi hän.

"Tänne tuli kirje valtionhoitajalta."

"Silloin hän lähtee luotamme!"

"Huomenna, rakkahin isoäiti!" vastasi Åke, joka samassa astui sisään.

"Huomenna!" toisti Elina.

"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän suoritettavakseni!" lisäsi ritari hymyillen.

"Taaskin sota!" huokasi vanhus. "Tahdotteko mennä sanomaan, että panevat lisää puita uuniin", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen nuoreen mieheen.

Erikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu täynnä levottomuutta.

"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!" virkkoi Elina tukahuttaen liikutuksensa.

"Siihen olen valmis!"

"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva, "ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".

"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen", vastasi Åke.

"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen. "Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."

Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että voittajana palaisin luoksenne!"

Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan puristi hän sitä hellästi.

"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava tärkeitä kirjeitä".

Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina, huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä, täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.

"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi ymmärtäväinen asemies.

"Ja palaatte pian!"

"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!"

Ritari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai kahdeksansataa miestä.

Hänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian ainoastaan omalle palvelijalleen.

Kirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta Jönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa. Åke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta että hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.

Ritari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus, jota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat eräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot olivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan sellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin ja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa kuin estää ruotsalaisia laivoja… Oli hyviä toiveita, että sellainen yritys tulisi menestymään.

Tosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi, koska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä Jönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen alistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja tahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta… Jos oli niin, että tämä rakasti häntä, silloin… Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan odottamansa miehen.

Kuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi kallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta nyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita, joista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina. Epävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös ruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva luonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle. Samassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.

Neidon silmät säkenöivät hänen nähdessään kultaisen harpun.

"Tule lähemmäksi, Elina!" kehoitti ritari.

Toinen lähestyi.

"Olen kuullut kappalaisen kaipaavan harppua voidakseen paremmin johtaa laulua."

"Ja olette hankkinut sellaisen?"

"Tahdotteko tekin soittaa sillä, neitsyt?"

"Oi, tahdon!"

"Ja laulaa samalla."

"Teen kyllä niin!"

"Ja muistaa joskus minua?"

"Usein, usein!" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia poskia pitkin.

"Tuletteko iloitsemaan palaamisestani?"

"Oi, tulen, tulen!"

"Ajatelkaas, jos kirjoittaisin teille kaikista toimistani!"

"Se ilahuttaisi Ermegård rouvaa."

"Häntäkö vain?"

"Ja Erikinpoikaa ja kappalaista."

"Ja kaikkia palvelijoita, tarkoitatte kai?"

"Heitä myös!" vastasi Elina punastuen.

"Mutta minä tahdon ilahuttaa erästä toista."

"Erästä toista?"

"Nuorta neitsyttä!"

"Tarkoitatteko minua?"

"Niin, Elina, teitä tarkoitan!"

"Kaikkien toisten ilo on minunkin, mutta kymmenin tuhansin kerroin suurempana!"

"Niin te nyt sanotte, mutta palatessani olen teille vieras jälleen?"

"Ei, ei!" vastasi neito hätääntyneenä… "Hän sanoo minulle, mitä minun on tehtävä!" Hänen katseensa suuntautui tauluun.

"Äitini?"

"Niin! Hän on puhunut minulle."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla päivänvaloon."

"Sinun kauttasi?"

"Se on suotu ainoastaan naiselle. Hän saa kärsiä suurta surua!"

"Ja äitini on kehoittanut sinua siihen?"

"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin te tulitte tänne."

"Olet siis sittenkin ollut siellä ylhäällä?"

"Ainoastaan kerran!"

"Oletko tehnyt vastoin hänen mieltään?"

"Tahtomattani!"

"Etkö tahdo uskoa asiaa minulle?"

"Sitä en voi!" Elina punastui helakasti.

Mitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta sielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi halusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut tiellä.

Miksi hän silloin viivyttäisi tunnustusta, joka olisi hänelle onneksi?

Kuului muutamia hiljaisia harpun säveliä.

Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina, rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.

Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja mitä?… Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui, että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla katsellen ankarasti häntä… Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet emännäkseen… Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin saisi nauttia kodin onnea?

Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.

"Elina!" sanoi Åke väräjävällä äänellä.

Elina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.

"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon oppinut?"

"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään."

Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.

"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla ulkona ruokaansa."

"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina säikähtyneenä ja riensi ulos.

"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta, mutta se on pantava piiloon…"

"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!"

"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!"

"Niin, rukous onneni puolesta!"

"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa laulun säestykseksi."

"Kiitos!" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.

"No, linnanvartia?" kysyi Ermegård rouva.

"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa."

"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa."

"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!"

"Keitä he ovat?"

"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta."

"Nuori mies!… Ettei hän häpeä!… Saa selkäsaunan, kuten tavallisesti."

Linnanvartia kumarsi.

"Ja toinen?"

"Vanha Erik Boonpoika."

"Erik Boonpoika!" huudahti linnanrouva nousten.

"On ollut useampia kertoja hieman…"

"Lähetä hänet luokseni!"

"Eikö häntä ensin rangaista?"

"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme."

2 — Svante Niilonpoika Sture. II.

Linnanvartia kumarsi vaieten.

"Onko mitä muuta?"

"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla."

"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?"

"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen."

"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies nai nuoren tyttöheilakan!"

"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä."

"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle, että mitä keittää, sitä saa syödä!"

"Hän pyysi muuten…"

"Mitä?"

"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle."

"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."

"Sanon kyllä sen!"

"Kuinka on sairaan naisen laita?"

"Hän kärsii omantunnon tuskia!"

"Omantunnon!" toisti Ermegård rouva kalveten.

"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan."

"Ei pidä pakoittaa."

"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään."

Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.

"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!"

"Minun täytyy!"

"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!"

"Enkö?"

"Erik Boonpoikaa esimerkiksi…"

"Hän on vanha uskollinen palvelija."

"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä."

"Ainoastaan nimellisesti!" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.

"Mitä?… Eikö hän ole?"

"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen salatakseen liikutustaan.

"Mummo, mikä teitä vaivaa?"

"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?"

"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta."

"Se ilahuttaa minua!… Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen ollessaan poissa."

"Missä niin?"

"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin."

"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne."

"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!"

"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä pois?"

"Kasvattipoikaani?"

"Talonpojan jälkeläistä!"

"Se hän ei ole…"

"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!"

"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet…"

"Ei kai Elinan kanssa?"

"Kyllä, juuri hänen!"

"Elina ei rakasta häntä'"

Ermegård rouva kalpeni.

"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."

"Tietääkö Elina siitä?"

"Ei vielä!"

"Ja toinen?"

"Hänkään ei tiedä mitään!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti häntä… Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan… "Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta umpeen?" sanoi hän.

"Niin! Elinan tietämättä!"

"Miksei hän saa mennä sinne?…"

"Minä en tahdo!…"

Linnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti ulkona.

Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin, ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi puhutella häntäkin.

"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua", vastasi linnanvartija.

"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä… "Erik Boonpoika tulkoon sisään!"

Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli lakkiaan käsissään.

"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik", sanoi linnanrouva.

"Kateudesta vain, jalo rouva!"

"Kateudesta, teitä kohtaan?"

"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!"

"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!"

"Teenkin sen erään toisen puolesta!"

"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen epäsäännöllisestä elämästään?"

"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi."

"Te ansaitsette saman kurin."

"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!"

"Sukulaisuuden tähden!"

"Kenen kanssa?" kysyi linnanrouva tuimasti.

"Nuoren herrassyötingin, tiemmä."

"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen kuin kaikki muutkin!"

"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti hymyillen.

"Takaan, että siitä tulee!" huudahti Ermegård rouva tuimasti.

"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen…"

"Keneltä?…"

"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on sepustanut."

"Tänne se!"

"Se on kotonani."

"Mutta minä tahdon sen!"

"Se on hyvässä tallessa!"

Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon, joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."

Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko uskoa korviaan.

"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä soittaakseen.

"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hamettaan.

"Missä kirje on?"

Talonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.

Silloin helähti kello kimakasti.

"Se on kirstussa nahkasten välissä."

Linnanvartia astui sisään.

"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik Jönssinpojan vaimo tullut?"

"On, ankara rouva!"

"Päästäkää hänet sisään!"

Linnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori kaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.

"Tule lähemmäksi!" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen lattialle ja purskahti hillittömään itkuun.

Ankara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän sanoi melkein lempeydellä: "Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!"

"Ah, minä olen niin onneton!"

"Onko hän ilkeä!"

"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa minusta."

"Etkö ansaitse sitä?"

"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei hänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän kuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä, joko värttinän tai kangaspuiden ääressä."

"Mutta sinä otat vastaan vieraita?"

"Meille ei tule kukaan."

"Sitten menet muiden luo?"

"En muulloin kuin pyhäisin kirkkoon."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Minä en voi sietää häntä!" vastasi nainen väristen.

"Sinä kieltäydyt olemasta hänen vaimonsa?"

"Hän ei saa minua koskaan siihen."

"Mutta Ingri!"

"Sanoin sen hänelle jo edeltäpäin."

"Mitä hän vastasi?"

"Hän nauroi vain minulle."

"Ja nyt?"

"Hän noituu ja uhkaa… ja kiroaa sekä itsensä että minut."

"Mutta sellainen elämähän on oikea helvetti!"

"Sanoin hänelle, että sellaiseksi se kävisi."

"Etkö pelkää henkeäsi?"

"Sen saa hän kernaasti ottaa."

"Mutta ajattele, Ingri, sinä olet vielä sangen nuori!"

"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut enemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä."

"Ja väliin tapaat sinä sen, jota rakastat?"

"En koskaan, mutta pidän kuitenkin valani ja pysyn hänelle uskollisena!"

"Siinä olet tehnyt väärin."

"Suurempaa vääryyttä on tehty minua kohtaan."

"Sinulla ei ole kristillistä ja nöyrää mieltä, Ingri."

"Ei, sitä ei minulla ole."

"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat ja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan."

"Tiedän kyllä sen, mutta minä en voi."

"Silloin täytyy sinun oppia siihen."

"Minä en tahdo", jupisi nainen.

"Mitähän, jos ottaisin sinut tänne joksikin aikaa!"

"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen mielelläni karkeimmatkin tehtävät."

"Neitsyt tarvitsee jonkun käsipalvelukseensa; aion sinut ottaa siihen!"

"Pyhä Jumalan äiti, sellainen onni!"

"Voi väliin tapahtua, että minäkin kutsun sinua!"

"Teen kaiken, mitä tahdotte."

"Tottelevaisesti ja nöyrästi?"

"Kuten palvelijattaren tuleekin!"

Ermegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri oli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka ojennettiin häntä pelastamaan.

Elina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin kuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin vastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää sääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen luokseen.

Tästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu. Ermegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua sisään.

Mutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä yhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla neulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.

Ermegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli osoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien talonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.

"Saanko nyt mennä?" kysyi mies epäröiden. "Saat, mutta älä anna minulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin…"

"Ei, en koskaan enää!"

"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle, että Ingri jää tänne."

"Onko minun sanottava kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

"Vuodeksi!" jupisi talonpoika vetäytyen takaperin ovesta ulos kirstuineen.

Sillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän ei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen? Hänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon näytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan. Toistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän aikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja hänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt oli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.

Hän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan ymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui Ermegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan. Åkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle mukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.

Kello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä näytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja menivät käytävään.

Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.

Heidän kulettuaan 15—20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla hilauduttu torniin.

Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin ylöspäin.

Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.

Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.

"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!" sanoi ritari.

Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä odotinkin!" sanoi hän.

"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?" kysyi Åke.

"Hän ei tee niin enää koskaan."

"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?"

"Ette juo, ritari!"

"Se on totta!" Hän pani pullon suulleen. Se vilvoitti suloisesti.

Linnanvartia otti vielä toisen pullon ja piti kovasti puoliaan.

"Ette sanonut minulle mitä tietä neitsyt kulkee."

"Kummitustietä!"

"Kummitustietä?" toisti ritari.

Samassa vierähti muutamia kiviä ylhäältä pengermälle.

"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä", sanoi linnanvartia silminnähtävästi pelästyneenä. "Onko ehkä joku siellä ylhäällä?"

"Sitä en usko."

Ritari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän lipeilisi alas useampia askeleita.

Linnanvartia seurasi puhkuen jälestä.

Samassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin kuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta uhkaavina.

"Mitä se oli?" kysyi ritari.

"Jeesus Maria!" päivitteli linnanvartia.

Molemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat pilkkopimeässä.

Pulmallisinta oli, miten saada kynttilät käsiinsä.

"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen helpommin ilman suukapulaa", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti voimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.

Muutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten. "Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!" Hän löi nyrkillään jotakin vasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja aukeni luultavasti ulospäin…

"Linnanvartia!" huusi hän.

Ei mitään vastausta.

"Linnanvartia!"

Sama hiljaisuus.

Ritari kopeloi tuluksiaan ja löysi ne onneksi, mutta kynttilä oli poissa.

Kuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän sen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka kulki oven yli poikkipäin.

Suurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni. Kun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään käsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei solunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.

Ovi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen siihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.

Sen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten oli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta jollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän todennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.

Silloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen kättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen tuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto hälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti. Nopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta pysyi kiinni.

Nyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei löytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.

Hän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen kiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi siis seurata sitä myöten… Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli lopussa, mutta parru jatkui yhä.

Sitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan aivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin antoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra tasapainonsa ja kaatui kumoon.

Luultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi tainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä niin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa liikkumatonna.

Mutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt… Hän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui siihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva ääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven, joka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi ovi jälellä.

Hän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se seinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli hän perillä!

Pieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta ikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan kahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa. Huonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa oli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä viettäessään yönsä täällä ylhäällä.

Seinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai peitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta riepu.

Ritari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun, joka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin vivahti hänen äitiinsä… Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut mukailus?… Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä kärsimyksen ilme.

Seistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu hiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi syrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.

Tulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän muuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.

"Jumalan kiitos!" huudahti hän iloissaan.

"Tuletteko minun tähteni, neitsyt?"

"Kenenkäs sitten?"

"Mutta mistä tiesitte?"

"Linnanvartia poloinen ilmoitti minulle."

"Hän palasi siis alas?"

"Hän väitti, että jokin veti häntä alaspäin."

"Luulenpa, että se oli hänen oma pelkonsa."

"Joku oli huutanut häntä."

"Se olin minä!"

"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin aikoja manalle menneen."

"Pelko oli hänet hämmentänyt!"

"Hän luuli, että teitä oli kohdannut jokin onnettomuus."

"Myönnän, ettei ollut mikään helppo asia tulla tänne ylös pimeässä."

Elina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. "Tulitteko tuota tietä?…" kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.

"Linnanvartia oli oppaanani."

"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät oikeaan." Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse muurissa.

"Ja minä kun näin niin paljon hyödytöntä vaivaa!" sanoi ritari nauraen.

"Onko totta, että aiotte muurata tien umpeen?" kysyi hän.

"Vanha isoäitini haluaa niin."

"Älkää tehkö sitä!"

"Miksi en?"

"Siitä seuraa onnettomuutta."

"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!…" Hän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, te olette terve ja reipas!" lisäsi Elina.

"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!" sanoi ritari ja veti hänet lähemmäksi itseään.

"Joka — vie teidät takaisin — kummitustietä läpi kaikkien vaarojen."

"Minä en pelkää niitä sinun rinnallasi, Elina!"

Hän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja sanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.

"Mitä se oli?"

"Hän kulki ohitse!"

"Hän? Kuka hän?"

"Äitinne!"

"Nämä eivät ole äitini piirteet."

"Kenenkäs sitten?"

"Sitä en tiedä."

"Hän kuoli täällä!"

"Kuka sen on sanonut?"

"Hän itse."

"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki mitä tiedät!"

Molemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä eikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen tyttöön.

"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne", sanoi hän, "mutta minä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka tuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä suuren häpeän".

"Te lupasitte sen?"

"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja sisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin."

"Mitä hän vaati?"

"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein joka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui vuoteeni vieressä ja hymyili minulle."

"Te oleskelitte kai täällä ylhäällä?"

"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui… siitä on pian kolme vuotta"… Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.

"Jatkakaa!… Jatkakaa!"

"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla ikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin… en tiedä kuinka se kävi… olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta kuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.

"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas ja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja sinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'"

"Kummallinen uni!"

"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu oli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön samaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana…"

"Miksi keskeytitte?"

"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika", sanoi Elina punastuen. "Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli yhtäläisyyttä!…"

"Onko se mahdollista?" huudahti ritari ja hypähti pystyyn.

"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen silmänsä ja hänen suunsa…"

"Jatkakaa, jatkakaa!"

"Minä en hänestä pitänyt paljon alussa."

"Miksi ette?" kysyi Åke mielissään.

"Hän näytti minusta ylpeältä ja kopeilevalta."

"Se oli alussa."

"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko miehelle muuta kuin on ja ei."

"Oliko hän loukannut teitä?"

"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien oli sanottava häntä mummoksi."

"Te suostuitte!"

"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan pakoittaa'."

"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä", virkkoi ritari hieman katkerasti.

"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja sentähden ystävällisemmäksi."

"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?"

"Niin, kunnes…"

"Kunnes mitä?"

"Nyt on aika lähteä!" sanoi Elina ja nousi.

"Sananen vain, Elina…"

Kuului kolme keveää lyöntiä salaovelle.

"Kukahan se on?" kysyi ritari.

"Se oli varoitus."

"Varoitus! Mistä?"

"Tahdoitte sanoa jotakin ajattelematonta."

"Tapahtuuko sellaista kaikille, joiden kanssa puhutte?"

"Se on tapahtunut ainoastaan teille!"

"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se tapahtuva!…"

Taaskin kuului kolme lyöntiä, mutta nyt kovemmin.

Ritari hypähti ovelle ja tempasi sen auki, mutta ulkona ei näkynyt ketään.

"Minä en tahdo tietää mitään!" huusi Elina kiihkeästi. "Tulkaa ja seuratkaa minua, ritari!"

Hän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi himmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen kätensä vapisi.

"Antakaa minulle lyhty!" sanoi ritari. "Minun tarvitsee tutustua tiehen, sillä minä aion palata tänä iltana."

"Älkää tehkö sitä!" pyysi Elina hätäisesti.

Tie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki neliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:

"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä pohjoistorni." He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin, milloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen juoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.

Pohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja sitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät korkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi Åkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.

He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan. Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä, mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård rouvan huoneen vastapäätä.

"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"

"Vainajat eivät tarvinneet teitä."

"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?"

"Kukas muu?"

"Ettekä pelkää lainkaan?"

"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni." Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:

"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."

"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä iltana."

"Menettekö yksin?"

"Kukapas tulisi mukaani!"

"Minä! Ja palaisin sitten heti", sanoi Elina.

"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."

Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin, niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.

Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli antanut sydämensä.

"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui taasen pieneen käteen.

"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi hymyillen ylös ritariin.

"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui kova pelästys.

"Mitä on tapahtunut?" huudahtivat molemmat.

"Ankara ritari, rientäkää sisään!"

"Mitä nyt, Ingri?" kysyi Elina.

"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä… Hän tahtoo väkisin viedä minut täältä…"

Hän vaipui maahan melkein tajutonna.

"Se ei tule tapahtumaan!" lohdutti Elina häntä.

Ärtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli salaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö hän hänet kuoliaaksi.

"Sitten saa hän tehdä sen!" vastasi Ingri tyynesti. "Mutta minä en palaa koskaan."

Mies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle sietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi hulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan, ainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.

Sellaisessa tilassa lähti hän linnaan ja pyysi saada puhutella Ingriä.

Se kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään, jolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo nöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan siinä tilassa, jossa hän nykyään oli.

"Onko hän juovuksissa?" kysyi Ermegård rouva.

"Ei, mutta…"

"No, mitäs sitten?"

"Hän on surusta ja kiukusta poissa suunniltaan…"

"Kiukusta? Miksi?"

"Siksi, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet."

"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän sisään!"

"Mutta, ankara rouva!"

"Heti, sanon minä!" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse, joka sai linnanvartian melkein lentämään.

Erik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja hän vapisi pidätetystä liikutuksesta.

Linnanvartia tuli mukana.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä tavallistakin ankarammin. "Ei mitään, mutta minä luulin…"

"Menkää!"

Linnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse kuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili syntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi hän:

"Anna minulle ruoska, joka riippuu tuolla oven pielessä!"

Mies ei näyttänyt haluavan totella. "No!"

Mies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei kääntynyt hänestä hetkeksikään.

Hän ojensi ruoskan.

Mutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin että hän hätkähti.

"Kuinka uskallat tulla tänne sennäköisenä kuin olet?"

"Kukaan ei voi mitään näölleen."

"Mene, pese naamasi ja tule sitten takaisin!"

"En, nyt täytyy minun se sanoa!" huusi mies. "Antakaa minulle vaimoni takaisin!"

"Sinä olet menetellyt kuin hylkiö häntä kohtaan."

"Onko hän sanonut niin?"

"Valehteleeko hän kenties?"

"Miten milloinkin."

"Etkö pakoittanut häntä tulemaan sinulle?"

"Hän vastasi 'tahdon' morsiustuolissa."

"Eikö hän ollut varoittanut sinua edeltäpäin?"

"Onko hän puhunut siitäkin?"

"Eikö hän ole hoitanut taloasi kuten uskollinen ja tunnontarkka vaimo?"

"Minulla ei ole ollut siihen nähden valittamista."

"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen elämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!" Tällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen, mutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt rangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei lyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain armeliaaksi rouvaksi.

Kun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: "Kas niin, Erik Jönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!"

"Saako Ingri tulla mukaan?"

"Ei, hän jää tänne."

"En voi elää ilman häntä!" huusi mies.

"Ei liikuta minua! Hän jää tänne!"

"Kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

Talonpoika kalpeni. "Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt silmänsä häneen!" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.

"Varo itseäsi!"

"Minä voin tuohtua veritöihin!" uhkaili mies.

Samassa astui Åke sisään.

Mies katsoi hurjasti häneen.

"Hän on poissa järjiltään!" sanoi Ermegård rouva. "Mutta linnassa on hyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä."

"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?" kysyi ritari. "Antakaa minulle tämä!"

"Mielelläni, jos tahdot hänet."

"Ei minusta ole", huudahti mies pelästyneenä. "Antakaa minun jäädä tänne!"

"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois", sanoi Åke. "Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä."

"Minä en tule koskaan takaisin!" vaikeroi hän.

Ermegård rouva soitti, ja linnanvartia astui sisään.

"Erik Jönssinpoika saa heti täydet tamineet muiden rekryyttien mukana!"

"Kuinka pian he lähtevät?"

"Tänä iltana!" vastasi ritari.

"Enkö saa edes nähdä Ingriä?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Olkaa armelias, ankara rouva, ainoastaan kerran!"

Äänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi sääliksi.

"Rakkahin isoäiti!" sanoi hän.

Ermegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen. Siellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä; viimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Minä en tahdo lähteä!" sanoi hän.

"Sinä olet sydämetön nainen!" vastasi Åke. "Mutta nyt olen antanut lupaukseni, ja sentähden sinun täytyy."

Ingri lähti heti, mutta pysähtyi ovelle.

"Ingri!" huusi talonpoika kiihkeästi.

Ingri katsoi maahan, mutta ei liikahtanutkaan.

"Tiedätkö, että minun on lähdettävä sotaan?"

"Olen kuullut sen!"

"Eikö sinulla ole minulle ainoaakaan hyvää sanaa?"

"Ei!"

"Voit ainakin antaa kättä minulle!"

Ingri piiloitti kätensä selkänsä taakse.

"Tämä menee liian pitkälle!" huusi ritari vihastuneena. "Mene heti ja anna kätesi hänelle!"

Ingri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet luoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja jollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa, olisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan olkapäähän, joka lievästi haavoittui.

Ritari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui vääntämään veitsen hänen kädestään.

"Ottakaa hänet kiinni!" käski hän sen jälkeen. "Ja pukekaa hänet univormuun, määrään sitten lähemmin."

Erik Jönssinpoika oli hiljaa, mutta hänen katseensa seurasi Ingriä.

Tämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa hänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen käytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kauhistavasti.

Åke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden hän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.

"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti", kuiskasi hän.

"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?"… Rouva Ermegård käski Elinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet, lisäsi hän:

"Te tahdotte tehdä naisen oman tahtonne orjaksi."

"Nainen ilman sydäntä on kuvatus!"

"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä pelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?"

"Mistä hän voi tietää…"

"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan riistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen verestävistä silmistään."

"Mutta ette varoittanut!"

"Sinä et olisi uskonut minua. Nyt sait todistuksen."

"Se olisi voinut maksaa hänen henkensä."

"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa miehen kotiin palaamista."

"Mies ei usko itse sitä."

"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille, täytyy se juoda pohjaan… Minä tiedän sen, minä!"

"Tekö, isoäiti?"

Vanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. "Muista minun sanoneen, mies on hylkiö!"

"Häntä kohdellaan sen mukaan!" vastasi Åke nousten.

"Minulla on enemmänkin sanottavaa", lisäsi Ermegård rouva lempeämmällä äänellä. "Istu!"

"Puhukaa pois, rakkahin isoäiti!"

"Sinä rakastat Elinaa?"

"Niin teen!"

"Ja hän?"

"En luule hänenkään olevan minua kohtaan kylmän."

"Oletko kysynyt häneltä?"

"En vielä!"

"Mutta aiot kysyä?"

"Minä rakastan häntä, isoäiti!"

Vanhus veti syvään henkeään. "Minä voin kieltää sen", sanoi hän. "Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta tarkoitustani."

"Joka on hänen yhdistämisensä Antero Erikinpoikaan?"

"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta vapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun valmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla omallatunnolla rauhattomaan hautaan?"

Hän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella ponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.

"Antakaa minulle selitys arvoitukseen!" pyysi Åke ylen hämmästyksissään.

"Antaahan ajan kulua! Kenties vastaisuudessa."

"Tahdotteko, ettei minun ole puhuttava Elinalle?"

"Niin, toistaiseksi."

Muuan ratsumies lasketti pihaan vaahtoavalla hevosella; se oli Lassi Juutti.

"Uskollinen palvelijani!" huudahti ritari. "Hän tuo tärkeitä viestejä."

"Valtionhoitajalta. Mene, rakas poikani, ja ota hänet vastaan!"

Åke herra riensi huoneeseensa, ja kohta sen jälkeen astui asemies sisään.

Hän antoi suuren kirjeen.

Se sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran kanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää avoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti ratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.

Åke seisoi kotvan mietteissään. "Minun täytyy itseni matkustaa Jönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa", sanoi hän. "Ilmoita heti väelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!"

Kaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän ainoastaan soturi.

Pukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan sotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei häneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.

Nytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat juoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut viisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik Jönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti asuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat varustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa vaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne olivat lisäksi liian ahtaatkin.

Toiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta hän ei ollut niitä kuulevinaan.

Linnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi: "Kyllä välttää!"

Reput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa, kuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista viikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä haalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse mukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän, pikemmin yli kuin vaille.

Elina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava häntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti sellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli hänestä koituvan hyvän apulaisen.

Ingri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva piti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja Ambjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä Ingrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva pani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa sittemmin.

Erik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki hänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä… Vihdoin ei ollut muita jälellä kuin hän.

Hän ei tullut lähemmäksi, vaan seisoi paikoillaan.

"Reppu on valmis!" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä päätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Nyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun. Hän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja huudahti:

"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa kuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian mennä samaa tietä!"

Näin sanottuaan hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Lassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut ja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja vaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa tehtävät, hän yksin kantoi vastuun.

Määrättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta ratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat kielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden uhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää selkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran saisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.

Ritari meni sanomaan jäähyväisiä Ermegård rouvalle.

"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!" Vanhus pani kätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. "Olette minun lähin sukulaiseni", sanoi hän. "Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!"

"Kun palaat, uskon sinulle kaiken!" sanoi Ermegård rouva puoliääneen.

"Kiitos!" Ritari suuteli kunnioittavasti vanhuksen kättä ja nousi.

Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään, ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua — koskaan ei tyttö ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan? Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle käynyt!

"Elina!" huudahti hän.

"Ritari!"

"Lupaatko muistaa minua?"

"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi…"

"Niin, sen teemme", kuiskasi Elina.

Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.

Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle, hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.

Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt… Kyllä, Ingri… Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?

Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää koskaan."

"Luuletteko hänen kaatuvan sodassa?" kysyi tyttö.

"Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Me voimme kuolla ennen häntä."

"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä kerran!"

"Ei, se voisi näyttää pahalta enteeltä…"

"Kuinka niin, mummo?"

"Åken ensimäinen morsian…"

"Onko hänellä ollut useampia?"

"Hän on ollut kahteen yhdistymäisillään."

"Kahteen?"

"Ja kuinka hän rakasti heitä! Luonnollisesti enimmän ensimäistä."

"Miksi luonnollisesti?"

"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää sydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava."

"Miksi hän ei nainut häntä?"

"Tyttö kuoli hirveän kuoleman!"

"Silloin hän varmaan oli kovin suruissaan?"

"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin sydäntäsärkevää surua."

"Mutta kuitenkin…"

"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan immen."

"Silloin rakastui hän siihen…"

"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina kantavan niitä povellaan."

"Kohtasiko tätäkin onnettomuus?"

"Ei, hän sai suurimman onnen."

"He yhdistyivät?"

"Ei, hän sai kuolla!"

"Kuolla?"

"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka he olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?"

"Niin, kyllä, mutta…"

"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat joutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän he sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen silmissään."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Kuusi tai seitsemän vuotta, sinä olit vielä lapsi silloin."

"Ja sitten… Onko hänellä sitten…?"

"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla neitsyillä on ollut viisaat äidit."

Elina tunsi kurkkunsa kuristuvan kokoon; hänen hengitystään ahdisti.

"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi heltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä viimeinen!" huokasi Ermegård rouva.

"Tämä viimeinen?"

"Niin, näethän kai, kuinka hänen on laitansa?"

Elina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa vanhuksen helmaan.

Tämä siveli hänen kutrejaan. "Älä häntä soimaa, se menee pian ohitse."

Elina katsoi häneen ymmällä ja kummissaan. "Meneekö se ohitse?" kysyi hän.

"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja vaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan."

"Tällä kertaa?"

"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun sydäntäsi ja kättäsi."

Elinan posket paloivat punaisina; hän taivutti päänsä melkein riipuksiin.

"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän panee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi."

"Mutta, mummo!" puuskahti tyttö.

"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi, että te molemmat olette minulle rakkaat!"

"Minä en koskaan tule hänen omakseen!"

"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Annat kätesi ja sydämesi jollekin toiselle."

"Jota en rakasta!"

"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!"

"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!… Te voisitte käskeä ja kuitenkin annatte itseni päättää…"

Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois; mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä. Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat kevätvihreydessään.

Hän tuijotti yli maiseman.

"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän. "Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt…"

Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa. Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.

Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.

Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään… Mitä hän oli kuullut ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen. Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän vastaisi siihen… Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään, kuinka vähän välitti hänestä!

Tapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa Jönköpinkiin.

Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."

Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä, oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin, puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.

Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu kuningasta kohtaan.

Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.

Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle 2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.

Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun, mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin, mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.

Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin rannikoita.

Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon liikkeet — merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.

Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin hengähdyshetkinen.

Sotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan ensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin pitkin rannikkoa.

Mustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut luvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään niin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki, oli vielä joukossa.

Ermegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä paikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi mielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli, oli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä palaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista, sillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut mielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa, joita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän yksin Ambjörniäkin.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja Ambjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi päässään karkaamistuumia.

Lähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että saisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.

"Miksi sitä tahdot?" kysyi ritari.

"Hänen tähtensä!"

"Hänen?"

"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole mitään pelättävää."

"Mutta sinä itse?"

"Minä kyllä selviän."

"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"

"Eikä tarvitse."

"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!"

"En!"

"Etkä ikävöikään?"

"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä maailmassa."

Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin muistossa.

Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.

Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen, jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista. Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?

Lukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli joku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku, varoitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.

Tällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti Elinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä ottamasta hänet puolisokseen.

* * * * *

Tiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan nuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin. Mutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän enää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki suuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?

Hän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän nykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän — inhosi.

Lähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän oli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin suurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat sanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen sijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.

Menestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä jutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli saavuttanut rahvaan suosion.

Ermegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta osoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä valitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja ankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta nyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen alustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja hän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.

Asianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä oli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä, ja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn erääseen luostariin.

Suurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä, mutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli houkutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.

Oli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård rouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että asia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että kysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella varovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi nostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia raukeaisi.

Elina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen, Ingrille.

"Hänet täytyy saada pois luostarista", sanoi tämä.

"Mutta kuinka se käy päinsä?"

"Antakaa minun koettaa!"

Ermegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset taivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla kaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän syyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois luostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta ei kukaan arvaisi häntä etsiä.

Elina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan asiasta Ingrille.

Ermegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: "Koko tuomiokapituli on suuttuva minuun!"

"Olette tehnyt ainoastaan mikä on oikein."

"Sellainen on vähin vaikeinta kaikesta!" jupisi vanha rouva.

"Olette tehnyt paljon minun hyväkseni", sanoi nuori mies.

"Tahdon tehdä vielä enemmän!"

"Ettekö pelkää, että se voi yllyttää yhä suurempiin toiveihin?"

"Nuori mies saa olla kunnianhimoinen."

"Ei, jos hän on talonpojan poika."

"Olette minun kasvattipoikani!"

"Eikö muuta mitään?"

Ermegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi kysyessään: "Mitä tarkoitatte?"

"Saanko puhua suoraan?"

"Tehkää niin!"

"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se ei suinkaan ole suurin asia."

"Mitä vielä?"

"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen kanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle yläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa siitä välittämättä."

"Rakastatteko Elinaa?"

"Koko sielustani!"

"Te olette yhtä korkeasukuinen kuin hänkin."

"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon hänen edessään."

"Sitä ei tarvita, hän suostuu kaikessa tapauksessa."

"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?… Olette velvollinen sen minulle sanomaan!"

"Minä en voi!"

"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon sieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en ole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut esiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu moiseen… En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen keksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt."

"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut… Menkää, menkää, olen sairas!"

"Menen niinsanotun isäni luo, hän kyllä opastaa minut jälille!"

"Onneton!…" Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan kuolemaisillaan.

Antero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään avukseen.

Vihdoin rouva tointui.

"Olkaa armollinen!" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Sanokaa minulle isäni nimi!"

"Äitisi ei ollut hänen laillisesti vihitty vaimonsa!"

"Ah! Avioton siis!"

"Oletko nyt tyytyväinen!"

"Miksi kylvätte milloin toiveita, milloin katkerinta epätoivoa sieluuni?"

"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko nyt kuulla järkevän sanan?"

"Mitä tahdotte?"

"Hyväksyn rakkautesi Elinaan!"

"En tarjoa sitä hänelle koskaan!"

"Mitä?"

"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin jalkavaimon pojalla!"

Ermegård rouva päästi huudon. "Tyttäreni!" sammalsi hän kalpeain huultensa välistä.

Hän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan saisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa… Vihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat; vielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa yhtyivät, ja vanhus kuiskasi:

"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan rakkaus ja hänen kätensä!…"

"Saanko sanoa sen hänelle?…"

"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin käskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa rangaistuksensa!"…

Nämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan. Nuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen käsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.

"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!" rukoili Antero innokkaasti suuressa sielunhädässään.

Elina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja löysi hänet tainnoksista.

"Meidän täytyy heti viedä hänet vuoteeseen", sanoi Erikinpoika.

Hän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse vanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että se mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.

"Minä valvon tänä yönä hänen luonansa!" sanoi hän.

"Sitä Ermegård rouva tuskin sallinee", arveli Elina.

"Olen varma, että se ilahuttaa häntä."

Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan; vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita sairas loi nuoreen mieheen.

Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta, tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään. Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän palaakaan!

Åke?… Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!… Tätä arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.

Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.

Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt, kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon, että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut, että siihen vähintäkään viitattiin.

Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi silloin vanhuksen kanssa kahden.

Ajatteliko Elina koskaan Åkea?

Useammin kuin olisi halunnut — erittäinkin joka kerta harppua näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää, että oli saanut hänenkin sydämensä.

Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?

Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta, että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan talonpojan poika?

Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä… Mutta sitä ei ritari ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.

Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.

Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden, nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!

Taaskin oli kuukausi kulunut.

Oli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.

"Se on aurinko!" sanoi Eerikinpoika.

"Minä en näe mitään!" puuttui vanhus puheeseen.

"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja — kasvot", sanoi Elina.

"Kasvot?"

"Minä katsoin väärin!" Elina nousi nopeasti.

"Aiotko mennä sinne ylös?"

Elina seisoi epäröiden. "Minun pitäisi mennä!"

"Tähän aikaan? Mitä ajattelette, neitsyt?"

"Että valo saattoi merkitä jotakin."

"Mitä sitten, lapsi?" kysyi vanhus hätiköiden.

"Kenties oli se kutsu minulle!"

Vanhus pudisti päätänsä ja kääntyi pois.

Erikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen. "Mitä tämä on?" kysyi hän ylen hämmästyksissään. "Mitä ihmeen viestiä te sieltä odotatte?"

"Siitä on jo kauan enkä luullut sen palaavan koskaan!" sanoi Elina.

"Minkä?"

"Sano hänelle se!" käski Ermegård rouva.

"Hänelle?"

"Jota se koskee lähemmin kuin ketään muuta."

Nuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin kiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo näkyi selvemmin. "Siellä ylhäällä on varmaan joku", sanoi hän, "joka ei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle."

"Mitä hän tahtoo?"

"Sitä en tiedä!… Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja syyn tiedän."

"Mistä sen tiedät?"

"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne ylös. Nyt se on poissa."

"Ja nyt aiotte sinne?"

"Ei, sinä et saa mennä!" huudahti Ermegård rouva. "En tahdo sitä; kiellän sen!"

"Rakas mummo!" Elina lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Tein väärin, kun sallin sitä konsanaan!" läähätti Ermegård rouva.

"Mutta itsehän te…"

"Sallin sen arkuudesta ja pelosta."

"Ja nyt?"

"En suostu enää siihen."

"Antakaa minun mennä! Mitäpä minulla olisi pelättävää!"

Vanhus painoi päänsä käsiinsä, ja häntä puistattivat rajut nyyhkytykset.

"Mummo, siunatkaa minua!"

Ermegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. "Pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!"

Elina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.

"Saanko minä tulla mukaan?" sanoi Erikinpoika.

"Ei, minun täytyy mennä yksin!" Elina riensi ulos.

Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut tullut sitä pyytäneeksi!

Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana? Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen! Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!

Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.

Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.

Kuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?

"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa", sanoi Antero.

"Sano minua isoäidiksi", kuiskasi sairas.

Oliko nyt hetki käsissä?… Tahtoiko vanhus puhua?

Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin pitkäksi aikaa hylännyt minut?"

"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia ennestään?"

"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan. Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken osanoton nykyisyyteen…

"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön. Minä luotin isäsi rakkauteen… Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä… Mies, hylkiö, petti minut!… Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa ennestään… Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin… Oli synkkä syysilta… Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa, kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."

"Kuka hän oli?"

"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen kokea… Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla', oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö! Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla yhteen.

"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!"

"Minä vein hänet huoneeseeni… Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa sai minut tunnustamaan."

"Se tuli liian myöhään!"

"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois luotansa… ja käski minun mennä… Polvillani kerjäsin minä häneltä anteeksi. Hän oli taipumaton… Lopulta täytyi minun jättää hänet… Minä luulin, että yö rauhoittaisi häntä… Mutta aamulla, kun palasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut… Minä luulin tulevani mielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät."

"Hirveää!"

"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt turvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani, piili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän läheisyydessäni… Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti palveluksia vastaan… Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä."

Vanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan, ennenkuin hän voi jatkaa. "Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen tein joka päivä."

"Hän ei vastannut?"

"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi sitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'"

"Äiti raukkani!"

"Sitten hän synnytti lapsensa… Hän antoi sen naiselle ja pyysi häntä kasvattamaan sen omanaan… kaksi päivää sen jälkeen oli hän lakannut elämästä."

"Ilman sovitusta?"

"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin."

"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!"

"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen… Mutta sitten tuli hirveä aika… Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan edessä yötä päivää… Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin — silloin näin eräänä yönä unissani lapseni… Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"

Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan; katse oli jäykkä ja tuijottava.

"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää vaipui alas rinnalle — hän oli mennyt pyörryksiin.

Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli yksi, joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi hänelle — ainoastaan ruumiin!

Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi, nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?… Hän ymmärsi äitinsä vihastuksen ja surun — vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja tunteita…

Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei tahtonut tunnustaa?

Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä, tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla herkkä juoksemaan aatelittoman syliin… Mutta täytyi hänelle uskoa, mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.

Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä Erikinpoika piti huolen.

Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin. Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista. Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa hiljaisuutta… Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.

Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä, ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat. Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?

Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi hänet taivaaseen… Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.

Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti, että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu. Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.

Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain minuuttien kuluttua.

Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?

Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen… Mitä hän oli uneksinut?… Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi muistoonsa.

Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan, toisen siitä olematta huolissaan.

"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!" huusi vieras.

"Enkö ole hankkinut apua!"

"Tyttö ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

Silloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta. Vieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä sairaan luo.

"Ermegård!" sanoi nuori mies.

Sairas katsoi häneen mitä suurimman kauhun ilmeellä.

"Täytyykö minun tunnustaa?"

"Itsestäsi on sinun se tehtävä."

"Silloin tiedän muitakin keinoja!"

Nuori mies kääntyi hänestä ja oli poissa.

Vanhus huusi ja kirkui, mutta nuori mies ei tullut takaisin.

"Minä jään tänne viimeiseen saakka!" sanoi vieras nainen.

"Minua kiusataksesi?"

"Saadakseni totuuden ilmi."

"Ei koskaan!"

"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla läheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte puhua."

"Minä kuolen sitä tekemättä."

"Voi silloin teitä ja minua!"

"Jätä minut rauhaan, onhan minulla aikaa!…"

Sana sanalta toisti Elina tämän ihmeellisen keskustelun.

Hän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård rouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen sydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle antoi kätensä!

Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin… Ei koskaan, koskaan suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas olkivuoteelle ja suli kyyneliin.

Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun! Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"

"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."

Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää. Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt, mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et saa enää jättää minua!"

Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.

"Elina!" kuiskasi sairas.

"Tässä olen!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Olen, mummo!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"Niin luulen!"

"Suostutko sinä?"

"Teidän tähtenne!"

"Hän tulee ottamaan sinun nimesi!"

"Minun?"

"Aivan niin! Kutsu hänet tänne!"

Elina nousi, mutta hänen polvensa horjahtelivat, hän ei voinut liikahtaakaan.

Samassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni Elinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja hän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi hymyillen heihin molempiin.

Silloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi suostuvansa valheeseen.

Erikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän sanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka hänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. "Voisi tapahtua, että viivyn kauemmin poissa", sanoi hän. "Mutta mitäs siitä, eipähän täällä kukaan minua kaivanne!"

"Odotas!" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. "Ojentakaa molemmat minulle kätenne!"

"Hän ei tahdo!" puuskahti Erikinpoika.

"Elina!" huudahti sairas melkein vaikeroivalla äänellä.

"Ottakaa käteni, mummo!"

Sairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. "Niinpä yhdistän teidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!" huudahti hän lujalla äänellä. "Kirous sille, joka rikkoo liiton!"

Elina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. "Ettekö tahdo siunata meitä?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, minä teen sen!… Sinun on otettava hänen nimensä!"

"Hänen?"

"Niin, niin, puhumme siitä sitten… Häät pidetään sangen pian."

"Jos neitsyt suostuu?"

Raukka; hän oli vaipunut tuolille ja peitti päänsä käsiinsä.

"Hän on jo suostunut."

"Mutta minulla ei ole mitään!"

"Puolet kaikesta omaisuudestani on sinun!"

"Onko teillä oikeus…"

"Onko-ko minulla!… Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin! Voi sitä, joka koettaa minua estää!… Vietämme häät palattuasi."

"Se olisi liian suuri onni."

"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!" Ja vanhus ojensi kätensä suudeltaviksi.

"Elina, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" pyysi Erikinpoika sitten.

Elina seurasi häntä äänetönnä.

"Tämä yhdistys on teistä vastenmielinen?"

"Tottelenhan minä!"

"Tiedättekö, että olen Ermegård rouvan tyttärenpoika?"

"Miksi ette sitten kanna hänen nimeään?"

"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta sitä minulle."

"Kyllä teen mitä voin."

"Tahdotteko myös koettaa kiintyä minuun?"

"Kyllä, tahdon!"

"Tietäisittepäs, kuinka suuresti teitä rakastan!"

"Tahdon koettaa, että ansaitsisin sen."

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Elina ojensi ja toinen suuteli sitä hellästi.

"Pahastutteko, jos en annakaan sitä pois?"

Elina käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

"Jos pyytäisin, antaisitteko minulle suukkosen?"

"Jos vaaditte", vastasi Elina alistuvasti.

"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa, kunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota sydämenne ei ole valinnut."

Hän piti sanansa ja lähti seuraavana päivänä.

Ermegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti sairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen; häitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut tehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli talon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt otti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin kaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa, että hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi jotakin muistutettavaa.

Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo: "Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen tuomioistuimen eteen.

Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle; erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.

Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän olisi maksanut osan velastaan.

Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut Örebron läänityksekseen.

* * * * *

Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta, mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.

Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä käsissä.

Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.

Elina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.

"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut!"

Morsian kalpeni huomattavasti.

"Eikö se ilahuta sinua?" kysyi vanhus loukkautuneena.

"Rakas mummo!"

"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä siunattu päivä koittaisi!"

"En, sitä en ole tehnyt."

"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä voisit rikkoa lupauksesi?"

"En koskaan! Olipa sen pitäminen kuinka raskasta tahansa."

"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta tahdostasi."

"Niinhän minä teenkin!"

"Mene sitten heti ja pukeudu morsiameksi."

"Nyt? Tänään? Ennenkun hän on tullut?"

"Hän kyllä tulee!… Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö se ole hän!"

Elina riensi ikkunaan. "Muutamia linnamiehiä!" sanoi hän.

"Enkö sitä jo tiennyt; he tulevat ilmoittamaan edeltäpäin."

"Minä menen heti."

"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan iloisen viestin."

Kohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven suuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri voinut eroittaa.

"No!" huusi Ermegård rouva. "Mitä tuotte?"

"Huonoja uutisia."

"Onko juttu hävitty?"

"Siitä ei ole tullut mitään!"

"Kuinka niin?"

"Hän, Antero Erikinpoika, on poissa!"

"Poissa?"

"Hän oli jo kateissa meidän saapuessamme kaupunkiin."

"Muutamat sanovat, että piru on hänet vienyt."

"Toiset taasen, että hänet on heitetty johonkin luostarin komeroon."

"Tai että he ovat ottaneet hänet hengiltä."

"Ainakin leikanneet kielen hänen kurkustaan."

"Tai pistäneet puhki hänen silmänsä."

He olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi heitä keskeyttänyt.

Elina viittasi miehiä menemään.

Ermegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja huulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada hänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli kuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.

Hurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja lämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja kalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.

"Minä tahdon ripittäytyä!" sanoi hän nopeasti. "Ja sinä saat olla läsnä. Mutta heti, heti!"

Pater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän tunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. "Jollei se tapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!" oli hänellä tapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas taakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään, jonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.

Kun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä taivasta kohden ja huudahti:

"Herra olkoon kiitetty ja ylistetty!"

Kun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin, mutta rinta kohoili verkkaan.

Kappalainen laski hiljaa kätensä hänen kädelleen.

"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"

"Syntisiä olemme kaikki!"

"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen, että minun täytyy puhua… Minut naitettiin sangen nuorena miehelle, jota en voinut rakastaa… Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan ja toi minut tänne… Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta itse imettämästä… Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata…"

"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!" sanoi kappalainen lempeästi.

"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin, joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori ja kaunis mies.' — Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin, kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi nimekseen, oli innokkain kaikista… Lopulta maltoin tuskin koskaan poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni, ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin vaatimattomaan ammattiin… Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana… Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän, eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että luulin menettäväni järkeni… Silloin heräsi mielessäni ajatus, jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni, että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita… Mutta siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta. Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen, mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen, syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"

Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään henkeään.

"Levähtäkää!" sanoi kappalainen. "Rasitatte itseänne aivan yli voimien."

"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi enää…" Ja hän jatkoi:

"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni… Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni, mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia, ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen viikon… Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin, etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen, ystävät ja sukulaiset kävivät luonani… Pikku tyttäreni jäi luokseni muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi kaksikymmentä vuottaan — hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai missä muualla tahansa… Minä epäröin. He eivät hellittäneet, ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa. Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä… Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan, varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti, niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista… Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen… Eikö rohkeus pettäisi?

"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' — 'Kuinka niin?' kysyin minä. — 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin häneen leimansa!' — 'Onko hän sairas?' — 'Sanotaan, että hän suree jotakin.' — Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!… Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi koskaan suostua eroon… Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada uskomaan, että… Ei… minä en tahtonut, en voinut mennä… Eräänä päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi, että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä vavisten.

"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette, Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. — 'Miksi teidän täytyy?' — 'Heikon terveyteni tähden!' — 'Eikö se ole tekosyy?' — 'Kenties'! — 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' — 'Sitä en voi'. — Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen minulle?' — 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen. — Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.' — Hän punastui hieman, se sattui!… 'Ymmärsin sitten, että se oli liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden teille antaa suurimman ilon… ja teillähän on ollut niin vähän iloa elämässänne.' — Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, — sääli minua kohtaan! — 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja ojensin hänelle jälleen käteni. — 'Jos kerran tapaamme toisessa maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' — 'Eihän se tee sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. — 'Älkää minua kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' — Nyt vasta yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä luin niistä rakkauden vakuutuksen. — Hän meni, mutta minä en voinut hillitä itseäni!… Tunsin, etten voinut elää ilman häntä… Eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.

"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista, ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut hänelle salaisuuden — 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi. 'Hän rakastaa!' — 'Niin, kovaksi onneksi!' — 'Ei, sillä minä rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi. — 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. — 'Mennä hänen kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' — 'Mutta ajatelkaa nimeänne, sukulaisianne!' — 'Minä en välitä mistään muusta kuin rakkaudestani!'— Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman, josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.

"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi, ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin… Kuinka minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!… Ja kun tulimme tänne, oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.

"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären, jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin lapseni omakseni… Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini, kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti, sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs mieli… Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni… Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan; sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin, nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.

"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa. Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa, ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.