SISÄLLYS: (continued 5)

"Meidän naisten laita on omituinen. Tahtoisin mielelläni, että jälkimaailma sanoisi kaikkea hyvää herrastani, mutta minusta on samantekevää, mitä se sanoo minusta."

"Sallikaa minun sitä epäillä."

"Ettekö usko, että voi rakastaa toista ihmistä enemmän kuin itseään?"

"Tunnustan, etten voi sitä käsittää."

"Te miehet, niin itsekkäitä te olette! Mutta puhukaamme nyt ystävistämme! Muistatte kai Kirsti rouvan, herra Erik Trollen emännän?"

"Kuka voisi hänet unhottaa?"

"Hän on mennyt luostariin."

"Onko hän mennyt uudestaan kuvattavaksi?"

"Nyt olette ilkeä!"

"Ilkeä olisi se, joka kuvaisi hänet näköisekseen."

"Oletteko siis nähnyt hänet?"

"Kerran — pikimmiten. En tuntenut häntä, eikä hän siitä pitänyt."

"Kaikki hänen tyttärensä ovat kauniita."

"Ovatko ne isäänsä?"

"Enpä juuri tiedä…"

"Anteeksi, tarkoitin Erik Trollea."

"Heillä on kaikilla tumma tukka."

"Kuten tuolla maalarillakin. Elääkö hän?"

"Ei, hän on kuollut."

"Ja Kirsti rouva menee luostariin?"

"Hän sanoo, että maailma on paha."

"Nyt tulee se paremmaksi!"

"Tiedättekös, teidän kielenne on katkerampi kuin konsanaan."

"Riippuu siitä, mitä annatte pureskeltavakseni."

"Sen täytyisi olla jotakin lempeää ja hyvää."

"Kuten esimerkiksi arkkipiispa?"

"Onko hän makuunne?"

"Maistuu aivan hunajalle!"

"Todellakin!"

"Jos maistaa vain vähän, muuten se yököttää."

"Nyt alatte jälleen!"

"Tai rouva Bonti?"

"Päästäkää minut kuulemasta hänestä mitään!"

"Tahdotteko tietää uutisia luostareista?"

"En, en!"

"Tai kirkosta?"

"Se ei ole parempi!"

"Kerronko teille maan hädästä?"

"Kuulen siitä joka päivä puhuttavan."

"Tai kuinka suurmiehemme haalivat tavaraa ja kultaa?"

"Ettekö siis usko mitään hyvää olevan?"

"Näyttäkää minulle ainoakaan suuri ja omaa etua etsimätön teko, niin uskon hyvän olemassaolon maailmassa!"

"Todella suuri ja hyvä vaikuttaa hiljaa ja huomaamatta, se ikäänkuin piiloittuu."

"Sen voin uskoa, koska en ole sitä koskaan nähnyt."

"Ettekö koskaan?"

"Myönnän, että olen nähnyt miehen, joka herätti ihailuani; mutta hänen alhainen yhteiskunnallinen asemansa pelasti hänet sellaisista kiusauksista, joissa hän olisi langennut."

"Tarkoitatte isä Johannesta."

"Siinä nyt näette! Me, jotka olemme oppineet tuntemaan niin paljon ihmisiä, mainitsemme yhden ja saman."

"Entä Elsa Posse!"

"No, vaikkapa kaksikin! Mitä merkitsevät he maailmassa, joka on täynnä syntiä? Ihmeellisiä merkkejä esiintyy niin auringossa kuin kuussakin, mutta aurinko ja kuu pysyvät kuitenkin samoina. Jos otaksuu, että luonnon parhaat voimat ovat yhtyneet tuottaakseen parasta mitä voivat, niin ovat luonnonvoimat täten menneet parhaan olemuksensa ulkopuolelle, ja niiden tavalliset tuotteet pysyvät aivan yhtä arvottomina kuin ennenkin."

"Myönnän ettemme ole hyviä, mutta me pyrimme sellaisiksi. Me kehitymme taistelussamme maailman kanssa. Näettehän sen meidän suuresta taistelustammekin. Eikö sillä ole mitä jaloin tarkoitus, ja eikö meidän täydy myöntää, että kansan itsetajunta ja valistus on kohonnut!"

"Antaahan tulla kurjan hallituksen, ja koko suuri työ on tehty tyhjäksi."

"Niin ette ajattele!"

"Minun vakaumukseni on, että siihen joudutaan."

"Suokoon luoja, etten eläisi sitä päivää!"

"Minä tahdon elää! Tahdon nähdä isänmaan vihollisten kantavan hedelmän kylvöstään. Tahdon nähdä heidän kärsivän rangaistuksen ahneudestaan, omanedun himostaan, kateudestaan!"

"Kuinka silloin käy maalle?"

"Se on kuin uusi Feniks lintu nouseva siitä tuhkaläjästä, jossa kavaluus on saanut hautansa."

"Luuletteko siis, että unioni on tuleva pysyväksi?"

"Ei, sitä en usko. Mutta uskon babylonialaisen vankeuden."

"Kuningas Kristianin vallan alla?"

"Hän tulee olemaan isäänsä paljon pahempi. Julmemmin, häikäilemättömämmin on hän menettelevä, eikä hän ole häntä heikompi eläimellisiin himoihinkaan nähden. Vanhalla kuninkaalla on julkinen rakastajattarensa Vardingborgissa, ja nuorella on omansa Kööpenhaminassa aivan linnan läheisyydessä. Eikö totta, kuninkuus ansaitsee ylistystä?"

"Tiedän, että se on norjalainen tyttö."

"Jonka arkkipiispa on neuvonut. Molemmat valtiomahdit pyrkivät samaan maaliin."

"Mutta kerrotaan, että nuori kuningas menee naimisiin, ja jos niin tapahtuu…"

"Siitä ei estettä! Mikä olisi yksityiselle rikos, se on majesteetille korkeintaan heikkous. Ettekö usko, että hänen palkkarenkinsä kumartavat yhtä syvään jalkavaimolle kuin kuningattarellekin?"

"Kyllä, uskon sen."

"Näettekös, sellainen on maailma! Ja jos muutamia tunteja olisi taivaan salama kädessäni, musertaisin heidät perinpohjin tänä päivänä, niin että ainoastaan muutamia pirstaleita lennähtäisi huomenna avaruuteen todistamaan siitä mitä on ollut."

"Kuinka silloin kävisi teille itsellenne?"

"Minä seuraisin luonnollisesti mukana olemattomuuteen, ja sen tekisin ilolla, kun vain olisin varma siitä, että hävitystyö on täydellinen."

"Mitä, aiotteko jo lähteä?"

"Minusta olette jo saaneet kylliksenne."

"Sallikaa minun ilahuttaa teitä Stenin ja Kristinan näkemisellä!"

"Odotatteko heitä pian?"

"Joka hetki."

"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata heille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä, jona joudun heidän kanssaan yksiin."

Ja vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat ajaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.

"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle", sanoi sitten Märta rouva herralleen. "On hirvittävää kuulla häntä."

"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma olekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja."

Ovi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka suuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien sekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin ajattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys enemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta kuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä syvimmän ja vakavimman merkityksen.

Stenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä miehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan myös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan yhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä siihen täysin kelpoisiksi.

Kertomukset siitä elintavasta, jota vietettiin Tanskan hovissa, olivat saapuneet Sten Sturenkin korville, eikä hän tahtonut hävetä kansansa edessä eikä että sen tarvitsisi hävetä hänen tähtensä. Tapojen puhtauden oli hän sentähden asettanut ensimäiseksi velvollisuuksistaan ja lähinnä seuraavat olivat: yhtä oikeudenmukainen kaikille, ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja köyhille; ei loukata kenenkään oikeutta; ei kantaa mielikaunaa; antaa anteeksi yksityiset vääryydet, mutta pitää ankarasti kiinni siitä mitä laki vaatii; tuomita lempeästi muita, mutta ei koskaan hellitellä omia vikojaan.

Sten Sture ei laatinut näistä periaatteista mitään mietelauseita ja ripustanut niitä seinille ympärinsä eikä hän niistä puhunutkaan, mutta hän kirjoitti ne sydämeensä, hän tahtoi osoittaa ne toimissaan. Tosin oli hän vasta ainoastaan yhdeksäntoistavuotias, mutta hän tiesi, että se puu, jonka mieli kasvaa suoraksi, on oikaistava aikanaan, ja puutarhuriksi oli tuleva hänen rakastettu Kristinansa. Sellainen oli hänen käsityksensä avioliitosta. Kukaan hänen mielestään ei voisi paremmin nähdä hänen vikojaan kuin hänen alituinen elämäntoverinsa. Ketään ei hän tulisi mieluummin kuuntelemaan. Parantua ja jalostua hänen silmissään, se sisälsi todellisen sielun ylennyksen ja kasvamisen.

Ja Kristina? Joka päivä rukoili hän pyhältä neitsyeltä voimaa ja kykyä täyttää ne korkeat, vastuunalaiset velvollisuudet, jotka hän oli ottamaisillaan kannettavikseen. Hänen korkein pyrkimyksensä oli tulla herralleen todelliseksi avuksi.

Hän on kuuleva kaikkien sanoja ja rukouksia, mutta sen jälkeen tutkii itse tarkoin asiat. Jos puhuttiin siitä korkeasta asemasta, joka häntä odotti, vastasi hän:

"Voisinpa vain täyttää ne velvollisuudet, jotka minua odottavat!"

Isältään oli Sten herra saanut Örebron linnan läänitykseksi ja sinne hänen oli vietävä nuori vaimonsa heti häiden jälkeen. Kun hän ilmoitti siitä morsiamelleen, sanoi tämä:

"Tiedän, että niillä seuduin on paljon köyhiä; heidät tahdon minä ottaa huostaani."

"Sitten, kun minä olen lähtenyt luotasi."

"Ettekö tahdo olla mukanani?"

"Sano minua, 'sinuksi', Kristina!"

"Etkö tahdo seurata minua?"

"Minä tahdon pitää sinut yksin. Ajatteles, ollessani poissa sodassa, saavat muut katsella sinun suloisia kasvojasi! Minulla on silloin ainoastaan muisto."

"Paras muisto on se hyvä, jonka olemme yhdessä tehneet, sinä ja minä."

"Mutta meidän täytyy myös panna toimeen juhlia ympäristön asujamille. Tiedän, että kaupunki aikoo ottaa meidät juhlallisesti vastaan."

"Ehkäise se, rakas ystävä!"

"He voisivat panna sen pahakseen."

"Ei nyt, kun sota ja vaino vallitsevat maassa. Pyydä heitä lykkäämään juhlallisuudet, kunnes saamme rauhan."

"Milloin luulet sen tulevan?"

"Epäiletkö!"

"Suoraan sanoen teen niin. Kun istun näinikään käsivarteni vyötärölläsi, katselen kirkkaihin silmiisi, silloin näen taivaani ja se näyttää minusta niin ihanalta, että unhotan kaiken muun; mutta mihin muuanne katselenkin, näen ainoastaan pimeyttä."

"Ethän vain siltä menetä rohkeuttasi?"

"Taistelen viimeiseen saakka. Mutta sinä, Kristina, etkö pelkää yhdistyä mieheen, joka kulkee niin epävarmaa kohtaloa kohden?"

"Minähän rakastan sinua!"

"Niinkö suuresti, että tahdot kärsiä minun tähteni?"

"En ainoastaan sinun, vaan myös sen asian, jonka puolesta taistelet. Engelbrekt on ollut minun sankarini. Nyt olet sinä tullut siksi, sillä sinun maalisi on sama kuin hänen."

"Engelbrektin emäntä sai taistella monta kovaa taistelua."

"Saanee kyllä Sten Sturenkin!" vastasi Kristina värähtävällä äänellä. "Mutta koskaan ei hän ole valittava, vielä vähemmän katuva."

"Mutta jos minä kaadun?"

"Silloin tiedän, että olet kuollut sankarin kuoleman!"

"Kristina, sinä olet itse sankaritar!" huudahti nuorukainen riemuiten. "On kyllä totta, rakkaani, että monta kertaa tunnen epäilystä ja levottomuutta, mutta niin on laita erittäinkin keskusteltuani Hemming piispan kanssa."

"Hänen, joka sellaisella varmuudella puhuu menestyksestä ja voitosta."

"Sinulle, niin!"

"Silloin ei hänellä liene erittäin hyvät ajatukset minusta."

"Hän pitää sinua lapsena."

"Sehän olenkin, mutta…"

"Odotahan, hän kyllä tulee toisiin ajatuksiin, kun oppii sinut tuntemaan."

"Minä pelkään häntä."

"Niin minäkin tein, ennenkuin näin sinut jälleen."

"Missä yhteydessä hän ja minä olemme toisiimme?" kysyi Kristina sangen kummissaan.

"Enkö sanonut sinulle, että hänen elämänkatsomuksensa on synkkä. Se vaikutti tietämättäni minuun, mutta maailma kirkastuu yhä enemmän, mitä useammin olen luonasi."

"Onko se mahdollista!" sanoi Kristina säteilevän iloisena.

"Sinä näytät pilvettömältä taivaalta, ja säilyttääkseni sinut aina sellaisena ei mikään vaiva, eivät mitkään huolet näytä minusta raskailta."

"Olet kertonut minulle, että ensimäinen Sten Sture kutsui Ingeborg rouvaa uskolliseksi toverikseen."

"Se hän olikin! Kun hän oli sodassa, piti vaimo kotona huolen kaikista hänen velvollisuuksistaan."

"Niin minäkin tahdon tehdä! Kaikki sinun työsi Ovat minunkin töitäni! Sinun on opetettava minua!"

"Ja sitten sinä kirjoitat ja kerrot minulle!"

"Niin. Siten ovat kaikki ajatuksemme yhteiset, me työskentelemme saman päämäärän hyväksi ja neuvottelemme keskenämme, kuinka sen saavuttaisimme."

"Minä kysyn sinun neuvoasi."

"Kestää varmaan kauan, ennenkuin uskallan sinulle antaa neuvoja; mutta tahdon kuulla sinua ja muita, niin että vähitellen opin."

"Minä mieluummin kuulen sinua!"

"Nyt puhut ymmärtämättömästi, Sten."

"Niin puhutaan, kun ollaan rakastuneita."

"Ei, niin ei suinkaan tehdä. Minä ainakin pinnistän koko ymmärrykseni."

"Olet oikeassa, Kristina, suloinen impeni, uljas, ihana valkyriani…"

"Mieluummin tahdon olla sinun uskollinen emäntäsi."

"Olet jo minun ihana morsiameni!"

"Joka unhottaa tehtävänsä — sinun tähtesi. Ompelukseni odottaa, ja minä haaskaan aikani lörpöttelyyn sinun kanssasi."

"Muut saavat pitää huolen siitä."

"Ei, kiitos; jokaisen siveän neitsyen on itsensä huolehdittava myötäjäisistään."

"Mutta jollei hän ehdi?"

"Häitä ei voida viettää ennen."

"Siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan, Kristina; tulkootpa myötäjäisesi valmiiksi tai ei, ovat häämme kaikessa tapauksessa marraskuun neljäntenätoista päivänä".

"Se on mahdotonta."

"Nyt tiedät, että ne ovat neljäntenätoista."

"Jos oikein pyydän", sanoi Kristina ja painautui hyväillen häntä vasten, "niin hommaathan, että häitä lykätään kaksi viikkoa."

"Ei päivääkään, Kristina!"

"Ja sinä sanot niin mielelläsi tahtovasi täyttää toivomukseni!"

Kristina kääntyi poispäin, ettei Sten näkisi veitikkaa hänen silmistään.

"Sanon sinulle, se on mahdotonta; isäni tahto… kaikki on valmiina Örebrossa."

"Kuinka pitkältä on vielä hääpäivään?"

"Kokonaista kolme viikkoa!"

"Silloin täytyy minun tehdä siihen asti työtä päivät ja yöt."

"Sitä en suinkaan salli!"

"Minun täytyy luopua ilosta nähdä sinua koko tänä aikana."

"Ja luuletko minun suostuvan siihen?"

"Sinun täytyy!"

"Ei, Kristina; päinvastoin täytyy sinun luopua niin kummallisista päähänpistoista."

"Nyt et ole hyvä minua kohtaan!"

"Tiedätkös, mitä sinun pyyntösi todistaa?"

"Sitä, että tahdon saada myötäjäiseni valmiiksi."

"Ei, että sinä et rakasta minua. Pyydä minulta mitä tahdot ja minä suostun, mutta älä lykkäämään häitämme äläkä olemaan sinua näkemättä kolme viikkoa niin vähäisen asian kuin myötäjäisten tähden."

"Tuletko aina pitämään yhtä tähdellisenä oleskelua yhdessä kanssani?"

"Aina, Kristina, aina!"

"Silloin täytyy minun kai tällä kertaa myöntyä."

"Mutta minä tahdon uskoa sinulle erään salaisuuden", kuiskasi Sten.

"Taasko leikinlaskua?"

"Ei, se on vakava asia. Näetkös, kun ritari on nyt varma onnestaan, kun neitsyt, jota hän rakastaa, on suostunut tulemaan hänen armaaksi emännäkseen — silloin tapahtuu jotakin, josta morsian ei voi uneksiakaan."

"Sinähän aivan pelästytät minut, Sten!"

"Sulhanen alkaa vakoilla morsiantaan!"

"Epäluulosta?"

"Ei, vaan rakkaudesta, joka ei salli hänen ajatella mitään muuta kuin häntä."

"Mitä tekee hän silloin?"

"Käy salaliittoon morsiamensa palvelijan kanssa."

"Sala — liittoon…?"

"Varsinkin, jos neitsyellä on imettäjä…"

"Annikkini…?"

"Otaksukaamme, että hänen nimensä on Annikki. Ritari sanoo hänelle: 'Puhu, kerro minulle kaikki, mitä tiedät armaastani'."

"Ja tämä tekee sen?"

"Ei heti, mutta poika on nokkela. Hän kyselee tytön syntymästä lähtien."

"Sehän on hirveää!"

"Sitten siitä, kun tämä alkoi kävellä."

"Sellaisia lapsellisuuksia!"

"Hänen nukeistaan!"

"Se on arvotonta, ja jos tekisin oikein…"

"Eroittaisit imettäjän palveluksestasi?"

"Se täytyisi minun tehdä!"

"Silloin otan hänet omaan palvelukseeni."

"Mitä sinä hänellä tekisit?"

"Sehän on selvä, kysyn vain ensin, mitä sinä hänestä pidät?"

"Tähän asti olen pitänyt aika paljon, tästälähin en ollenkaan! Hän lörpöttelee sopimattomia."

"Onko siinä kaikki vai onko hänellä useampiakin vikoja?"

"Luullakseni on siinä kylliksi."

"Minusta se ei merkitse mitään. Voitko luopua hänestä jo tänään?"

"Hyvin mielelläni!"

"Huomenna naitan hänet."

"Naitat…?"

"Etkö tahdo tehdä hänelle sitä iloa, että olet läsnä vihkiäisissä?"

"Kenelle naitat hänet?"

"Uskolliselle Esbjörnilleni! Ja vielä huomenna, tai mieluimmin jo tänään!"

"Mitä varten sellainen kiire", puuskahti Kristina nauraen.

"Saanko kuiskata sen sinulle?"

"Eihän täällä ole ketään kuulemassa."

"Tahdon vain, että hänestä tulee imettäjä meidän vanhimmalle lapsellemme!"

"Cecilia varmaankin huusi minua!" keskeytti Kristina ja tahtoi juosta ulos.

"Annatko anteeksi Annikille?"

"Täytyy kai minun!"

Ja nuolen nopeudella riensi Kristina huoneesta.

Kun Sten herra meni jälestä, löysi hän hänet täydessä työssä neitostensa ympäröimänä.

"Onko totta, Cecilia rouva, että huusitte Kristinaa?"

"Sen olen tehnyt moneen kertaan, mutta hän kuulee niin huonosti näinä aikoina."

"Nyt se seikka korjautuu", sanoi neitsyt heleästi punastuen. "Sten tulee tämän jälkeen tänne tupaan… Täällä voimme puhella yhtä hyvin minun laittaessani huntua."

"Hääpäiväksi on nyt määrätty marraskuun neljästoista päivä, Cecilia rouva", sanoi Sten herra.

"Luuleeko Kristina voivansa tulla valmiiksi?"

"Saan kai koettaa parastani, koska kerran olen suostunut", vastasi tämä.

Ompelevat neitoset katsoivat merkitsevästi toisiinsa, sitten neitsyeen, ja sen jälkeen lentelivät neulat yhä nopeammin läpi hienon liinakankaan.

"Mitä te sanotte? Voiko kaikki joutua valmiiksi?" kysyi Kristina heiltä.

"Kyllä", vastasi kahdeksankertainen kuoro.

Sulhanen hymyili tyytyväisenä.

"Ne joutuvat valmiiksi kymmenenteenkin."

"Jos oikein jouduttaisimme, joutuisivat kahdeksanteenkin."

"Luulenpa melkein kuudenteenkin."

"Olisiko aivan mahdotonta ensimäiseen!" kysyi nuori ritari.

"Eikä", vastasi sama kuoro.

"Ei tarvitse ennenkuin neljänteentoista", vastasi Kristina suurella arvokkuudella.

"Mutta jos nyt on kaikki kunnossa…" Kristina loi häneen niin vakavan katseen, että hän katkaisi lauseensa! Kristina ei aina sallinut, että tällä tavoin leikiteltiin hänen kanssansa. Tästä päivästä lähtien sai Sten tyytyä kohtaamaan häntä rouvantuvassa.

"Etkö tahdo suoda minulle ainoatakaan keskustelua kahden kesken", kysyi hän kuiskaten. "Jos aika myöntää."

"Olet julma minua kohtaan!"

"Syytä itseäsi!"

"Minä lähden Örebrohon!"

"Se on hyvä, täällä on sinulla liian vähän tehtävää."

"Sinä pidät siitä, että lähden?"

"Niin, että molemmat saisimme aikaa ajatella toisiamme."

"Mutta minä en viivy kauan poissa!"

"Etkö yli neljännentoista päivän?"

"Toivoisitko sitä?"

"En, rakas; silloin kuolisin varmaan suruun."

"Jos minun on pakko viipyä poissa viikon aika, on meillä sitten paljon sanottavaa toisillemme."

"Aivan varmaan."

"Mutta silloin en tahdo kuten nyt puhua kanssasi monien ollessa läsnä."

"Täällä ikkunankomerossa ei meitä kuule kukaan."

"Huomaatko, Kristina, kuinka vaikea minun on sanoa sinulle — hyvästi!"

"Minusta se taasen on samaa kuin sanoisin: Tervetuloa jälleen, rakkaani!"

Nopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan käsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta samassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.

Niin he erosivat.

Valtionhoitaja tahtoi itse pitää häät Tukholman linnassa.

"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella", sanoi hän. "Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan, ja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa."

Arkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana, kuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää nuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin tosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut luulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli kutsuttava.

Ei Tukholman porvaristoakaan saanut jättää kutsumatta.

"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat", sanoi herra Svante Niilonpoika; "ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa".

Kristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva Sigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja asua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat mielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan. Mutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin monille vieraille sai heidät siitä luopumaan.

Cecilia rouva ja Kristina neitsyt olivat saaneet vapaat kädet Sten herran lähdettyä. Nyt saattoivat he parhaimman halunsa mukaan järjestää kodin rakkaiden vanhempainsa vastaanottamiseen. Tosin tiesi Kristina neitsyt, että hänen huolekas äitinsä oli jo edeltäpäin huolehtinut hänen myötäjäisistään, mutta olihan aina vielä jotakin tehtävää, sentähden tahtoi Sigrid rouva, ettei ollut kiirehdittävä, ja vaikkakin näkymättömänä, niin hän oli oikeastaan määrännyt hääpäivän. Kristina ja vielä enemmän Cecilia oli vienyt läpi äitinsä tahdon mainitsematta edes hänen nimeään.

"Olisin hyvin onnellinen, jos rakas äiti olisi tyytyväinen siihen, miten olemme järjestäneet", sanoi Cecilia rouva. "Pyhä neitsyt tietää, että olen parhaan kykyni mukaan koettanut laatia, kuten luulen hänen tahtovan."

"Jos häntä miellyttää paremmin toisin, niin voimmehan mukautua siihen!" lisäsi Kristina.

"Lapset ovat muuttaneet ylös ullakkokamariin, niin etteivät he ole kiusana."

"Heidät näkee hän mielellään!"

"Kun niin sallitaan, voivat he tulla alas."

"Tosin olette, rakas sisko, tehnyt kaiken minkä olette voinut ja minkä luulette olevan äidille mieleen. Mutta minä…" Tässä alkoi Kristina katkerasti itkeä.

"Mistä sellaiset epäilykset, rakkahin Kristina?"

"Olen puhunut niin paljon joutavaa!"

"Sten herran kanssa?"

"Niin, hänen kanssaan!"

"Vieläkö mitä muuta, Kristina?"

"Rakas sisko kehoitta häntä antamaan minulle morsiussuudelman", sanoi hän ja loi silmänsä maahan.

"Sen tein Sigrid rouvan käskystä."

"Mutta sitten!"

Nyt punastui hän helakasti.

"Mitä sitten on tapahtunut?"

"Hän on suudellut minua kolme kertaa, ja minä…"

"Ja minä?"

"Minä suutelin häntä, tuolla ikkunankomerossa!… Hän pyysi… enkä minä tiedä kuinka se kävi. Mitä onkaan rakas äiti sanova! Ajatteles, jos hän ainaiseksi karkoittaa minut näkyvistään. Silloin minä menehdyn surusta ja häpeästä."

"Tosin olet menetellyt varomattomasti, mutta syytön en ole minäkään, sillä olisihan minun pitänyt paremmin sinua valvoa. Jos tahdot, niin minä puhun äidillemme!"

"Kuinka hyvä ja armas sinä olet! Sano hänelle, että minkä rangaistuksen hän määränneekin, kärsin minä sen, kun vain saavutan hänen anteeksiantonsa."

"Mutta sinä et saa näyttää surulliselta hänen saapuessaan!"

"Sitä en toki voikaan, niin suuri on oleva iloni, mutta kun hän sitten puhuu Sten herrasta, pelkään, että hän lukee silmistäni…"

"Puhele sinä isän kanssa sillävälin, kun minä ilmoitan äidille."

"Teen mitä vain tahdot, rakas sisko!" Kristina tahtoi suudella hänen kättänsä, mutta Cecilia sulki nuoren neitsyen syliinsä.

Korkeasti kunnioitetut vieraat saapuivat määrättynä päivänä ja hetkenä, ja niin pian kuin ensimäiset tulotervehdykset olivat suoritetut, piti Cecilia rouva varansa, että sai kahdenkesken äidilleen ilmoittaa sen hairahduksen, johon Kristina oli tehnyt itsensä syypääksi. Mutta joko ankara Sigrid rouva oli lempeämmällä tuulella kuin tavallisesti tai hän oli ylen tyytyväinen tulevaan liittoon, kaikessa tapauksessa hän, kun Kristina kutsuttiin sisälle saamaan tuomionsa ja heittäytyi äitinsä jalkoihin, nosti hänet ylös ja sanoi lemmekkäästi:

"Vika ei ole niin suuresti sinun, sinä olet ainoastaan lapsi, Cecilian velvollisuus olisi ollut valvoa sinua."

Kaikki enemmät selitykset keskeytti valtaneuvos Niilo Erikinpojan saapuminen. Hän ei ollut nähnyt Kristinaa useihin kuukausiin, ja tämä tytär oli hänen silmiensä valo. Hän sai pian nähdä tämän kohoavan korkeaan asemaan, mutta kuinka se hivelikin hänen ylpeyttään, ajatteli hän kuitenkin kaipauksella sitä, ettei hän tästälähin saanut pitää silmäteräänsä hallussaan. Mutta vielä kuului tämä hänelle, ja hän otti hänet äidiltä, otti hänet polvelleen ja kysyi oliko hän lahjoittanut kaiken rakkautensa Sten Sturelle niin ettei hänellä ollut mitään jälellä vanhalle isälleen.

"Ettehän voi ajatella moista, rakas isä", vastasi neitonen kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen rintaansa vasten. "Enkö rakastaisi vanhempiani yli kaiken!"

"Niin sanotaan vain!" virkkoi ritari nauraen. "Sydänkäpynen saa aina etusijan."

"Olisin huonosti kasvattanut tyttäreni, jos hän uusien velvollisuuksiensa tähden unhottaisi vanhat", puuttui Sigrid rouva puheeseen luoden vakavan katseen herraansa.

"Minua ei kuitenkaan kummastuttaisi, jos niin tapahtuisi", vastasi Niilo herra, hyväillen tyttärensä tuuheita kutreja ja veitikkamaisesti katsellen häntä.

Sigrid rouva puuskahti kiihkeästi: "Kristina, mene noutamaan sisartasi ja sano hänelle, että tuo lapsensa mukanaan!"

Neitsyt riensi käskyä noudattamaan, ja on luultavaa, että Niilo herra sai hyvän läksytyksen, sillä hänen otsansa oli syvissä rypyissä, kun ovi uudelleen avautui. Mutta rypyt katosivat nopeasti hänen nähdessään Cecilian, joka astui sisälle taluttaen lasta kummallakin kädellään. Ja heidän jälestään tuli Kristina.

Vanhin lapsista, poikanen kymmenisen korvilla, astui kunnioittavasti esiin ja suuteli Sigrid rouvaa ja Niilo herraa kädelle. Kahdeksanvuotias Margareta sai sitten astua esiin ja tehdä tervehdyksensä hänkin. Molemmat vetäytyivät sen jälkeen takaisin ja seisoivat käsi kädessä, äänettöminä ja tarkkaavaisina. "Tule tänne istumaan, Cecilia", käski Sigrid rouva ja viittasi viereensä penkille.

Tämä niijasi syvään ja istuutui osoitetulle paikalle. Kristina jäi edelleen seisomaan, ja hänen isänsä ei edes uskaltanut viitata häntä luokseen, vaikkakin katseli häntä ikävöiden.

"Minusta Maunu näyttää kalpealta!" virkkoi Sigrid rouva. "Eikö hän ole terve?"

"Hän valittaa alituiseen kipuja; pelkään, etten saa pitää häntä", vastasi Cecilia rouva, ja kirkkaat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Oletko kysynyt keneltäkään yrtintuntijalta?"

"Olen, benediktiläisluostarin kunnianarvoiselta isältä, mutta hänen määräämänsä lääkkeet eivät vaikuttaneet mitään."

"Kaikella kunnioituksella pyhää miestä kohtaan luulen kuitenkin, että me naiset ymmärrämme sellaisia asioita paremmin. Kun palaamme Fågelvikiin, saa poika seurata mukana. Siellä on eräs viisas nainen, joka paremmin kuin kukaan muu ymmärtää lasten tauteja. Hän saa lukea hänelle lukujaan, jos pojassa olisi panentatauti, mikä ei ole mahdotonta."

Cecilia olisi mieluimmin halunnut pitää poikansa luonaan, mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään olla toista mieltä kuin äitinsä, ja sentähden suuteli hän tämän kättä ja kiitti häntä hänen hyvyydestään. "Margareta sitä vastoin kukoistaa kuin ruusu!" virkkoi Niilo herra. "Tule tänne luokseni, lapsi!"

Pienokainen ei halunnut parempaa. Hän teki nopean liikkeen, mutta malttoi heti mielensä ja meni sangen vakavasti ja arvokkaasti ritarin luo, mutta samalla niiasi hän syvään isoäidilleen kulkiessaan tämän ohitse.

"Sinunkin täytyy tulla, Kristina!"

Neitsyt heitti kysyvän katseen äitiinsä, mutta tämä oli tai oli olevinaan niin kiintynyt keskusteluun Cecilian kanssa, ettei hän kiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui.

Ja ritari näytti hyvin tyytyväiseltä päähänpistoonsa, hän otti Margaretan syliinsä, ja Kristina istuutui hänen rinnalleen, hän pani käsivartensa tyttärensä vyötärölle, painoi hänen päänsä olkaansa vasten, ja niin kuiskaili ja jutteli hän hänen kanssansa Sigrid rouvan kuulematta sanaakaan, mutta punasta Kristinan poskilla arvasi tämä mistä he keskustelivat.

"Ja Kustaa, missä hän on?" kysyi Sigrid rouva.

"Koulussa Upsalassa, rakas äiti."

"Kirjaviisautta ammentamassa? Minun nuoruudessani elettiin yhtä hyvin ilman sitäkin."

"Herrani tahtoi niin!"

"Niin, uudet ajat, uudet tavat!"

"Olen kuullut, että hän on jo toisella luokalla", huomautti Niilo herra.

"Niin onkin", vastasi Cecilia rouva punastuen ilosta ja äidillisestä ylpeydestä.

"Se on kyllä hyvä!" virkkoi Sigrid rouva jälleen.

"Mutta hänen iällään tarvitaan urheutta ja rohkeutta."

"On hän saanut hyvän nimen siinäkin suhteessa", virkkoi Niilo herra. "Olen kuullut, että hän tovereineen usein retkeilee metsällä…"

"Kustaa on ampunut suden!" huudahti yhtäkkiä pikku Margareta.

Kaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka oli uskaltanut puuttua keskusteluun ilman että häneltä kysyttiin, ja pienokainen seisoi allapäin, kyynelsilmin ja häpeästä punastunein poskin.

Sigrid rouva loi tyttäreensä ankaran katseen, ja tämä nousi heti, tarttui Margaretan käteen ja vei hänet pois huoneesta. Oli syntynyt hieman apea mieliala, mutta kun Cecilia palasi ja Maunu sitten oli lähetetty pois sisarensa luo, kertoi Niilo herra, että tosiaankin oli niin laita kuin Margareta oli sanonut. Kustaa oli ollut mukana monessa sudenajossa ja osoittanut suurta reippautta.

"Sellaisessa ei häneltä puutu esikuvia ei isän eikä äidin puolelta", vastasi Sigrid rouva rukoilevaan katseeseen, jonka Cecilia loi häneen. "Tuleeko hän mukaan häihin?"

"En tiedä, salliiko herrani sen."

"Milloin Erik herraa odotetaan?" kysyi ritari. "Hän kirjoitti aikovansa lähteä Ahvenanmaalta niinkuin eilen", vastasi Cecilia rouva. "Riippuu säistä ja tuulista, minä päivänä hän voi tulla."

Kuinka kaikki saapuvilla olevat hämmästyivätkään, kun ovi samassa avautui ja nuorekas ääni virkkoi:

"Saako luvan astua sisään?"

"Kustaa!" huudahti Cecilia rouva, ja unhottaen kaiken arvokkuuden juoksi hän häntä syleilemään.

Pojan hellyydellä vastasi hän äitinsä hyväilyihin ja meni sitten kunnioittavasti tervehtimään äitinsä vanhempia ja Kristinaa.

Cecilia paloi halusta tietää, mikä oli syynä pojan odottamattomaan saapumiseen, mutta hän vilkaisi äitiinsä ja luovutti oikeutensa tälle.

Kustaa seisoi äänetönnä ja odottaen.

"Päättyykö koulu Upsalassa tähän aikaan vuodesta?" kysyi Sigrid rouva jokseenkin terävästi.

"Ei ennenkuin muutamia päiviä ennen joulua", vastasi nuorukainen hieman punastuen.

"Silloin kummastuttaa meitä kaikkia se, että näemme sinut täällä."

"Meillä on koulumestarina eräs Ivar niminen tanskalainen, ja hän hokee alituiseen, kuinka meidän on oltava tanskalaisille alamaisia. Sitä minä en siedä kuulla."

"Hyvä, Kustaa!" huudahti Niilo herra. "Olen varma siitä, että sinä annoit hänelle sanan sanasta."

"Sen kielsi kunnioitus opettajaa kohtaan!" keskeytti Sigrid rouva.

"Jalo rouva isoäiti, minä en sanonutkaan mitään", vastasi Kustaa. "Mutta muutamia päiviä sen jälkeen, kun asia tuli puheeksi hänen ja toverieni kesken, sanoin heille: 'Tiedättekös, mitä aion tehdä? Tahdon lähteä Taalainmaahan ja saada taalalaiset antamaan juutteja nenälle!'"

Kaikkien silmät tähystelivät hyväksyen nuoreen Kustaaseen. Hän piti päänsä pystyssä ja nuorista kasvoista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hänellä oli puku punaisesta englantilaisesta kankaasta, vyöllään oli hänellä hopeapeitsi, ja sitä puristi hän lujasti vasemmalla kädellään…

"Luulenpa, että koulumestari pani sen pahakseen", puuttui Sigrid rouva puheeseen.

"Hän löi minua!"

"Ja sieditkö sinä sen?" tokaisi Niilo herra.

"Hän oli opettajani. Mutta sen jälkeen iskin peitseni läpi Alexandrumin, jota luimme, ja sanoin: 'Heitän hitolle sinut ja koulusi!'… Sitten läksin sieltä, enkä koskaan mene sinne takaisin!"

"Minä vastaan siitä, että isäsi tulee olemaan samaa mieltä!" huudahti Niilo herra ja syleili nuorukaista. "Sinä olet miehenalku, joka tosiaan lupaa hyvää tulevaisuudessa!"

Ankara isoäiti ei tosin ollut samaa mieltä, mutta mikä oli tehty, sitä ei voitu muuttaa, ja sitä paitsi oli paljon muuta ajateltavaa.

Erik Juhananpoika saapui seuraavana päivänä. Hän oli vakava, oikein ajatteleva herra. Poika sai kertoa uudestaan hänelle, kuinka kaikki oli käynyt, ja sen jälkeen sanoi hän: "Sinun ei tarvitse palata Upsalaan. Valmistan kyllä sinulle tilaisuuden saada muualta ne tiedot, jotka tarvitset."

Sten Sturen palaaminen oli viivästynyt. Valtionhoitaja antoi hänelle tehtäväksi käydä muutamissa kihlakunnissa, joissa oli ilmennyt levottomuutta. Kotimatkalla täytyi hänen poiketa Nyköpingiin. Siellä makasi herra Sten Kristerinpoika vielä sairaana, mutta valtionhoitaja tahtoi antaa hänen ymmärtää, että jos hän omasta puolestaan pysyy rauhassa, ei sopu rikkoudu Svante Niilonpojankaan puolelta. Sellaista viestiä viemään oli Sten Sture sopivin, ja hän sai Esbjörnin mukaansa.

Nuori ritari ei ollut tehtävään erittäin tyytyväinen, mutta vastaväitteet eivät voineet tulla kysymykseen. Esbjörn, joka oli käynyt sangen rohkeapuheiseksi ja luki ajatukset, jotka liikkuivat hänen nuoren herransa mielessä, virkkoi:

"Isällänne on varmaan erityinen tarkoitus matkaan nähden."

"Minun on vietävä valtionhoitajan viesti herra Sten Kristerinpojalle."

"On toinenkin syy."

"Mikä sitten?"

"Teidän oli poistuttava Tukholmasta."

"Miksi niin?"

"Ja morsiamenne luota", lisäsi Esbjörn tyynesti. "Mistä syystä?"

"Teistä olisi voinut tulla…"

"Sano pois, Esbjörn, mikä minusta olisi voinut tulla?"

"Lemmensairas narri", sanoi tämä hiljaa. "Mistä sen päätät?"

"Te ette välittänyt mistään muusta!"

"Kuules, Esbjörn, sinä olet myös ollut yhdeksäntoistavuotias."

"Kyllä, olinhan minä kerran."

"Muistatko ensimäisen rakkautesi?"

"En lainkaan!"

"Kuinka voi unhottaa sellaista?"

"Kyllä, kun on rakastunut muutamia kymmeniä kertoja."

"Nyt liioittelet!"

"En paljoa ainakaan!"

"Minä en aio rakastaa kuin kerran elämässäni."

"Voihan sitä sanoa. Ainahan sen luulee olevan viimeisen kerran, aina osuneensa vihdoinkin oikeaan."

"Esbjörn, sellaisista asioista en tahdo koskaan puhella kanssasi."

"Tuolta, herra, näkyvät Nyköpingin linnan huiput. Teidän saapumisenne lienee odottamaton."

Herra Sten Kristerinpoika oli saanut pahan ampumahaavan kylkeensä ja oli pakoitettu heittäytymään vuoteen omaksi. Nuoren ritarin saapuminen herätti suurta hälinää. Saapuiko hän kenties eroittamaan Sten herraa päällikkyydestä? Parhaat vierashuoneet osoitettiin hänelle. Pernilla rouva ei voinut heti toivottaa vierasta tervetulleeksi, mutta hän saapui pian ja valitti mitä hartaimmin, ettei ollut ennen saanut tietää vieraan tulosta. Hän olisi silloin valmistanut ritarille arvokkaamman vastaanoton.

Herra Sten Sture saattoi vain vaivoin pistää silloin tällöin sanasen väliin. Pernilla rouva mieluimmin piti yksin keskustelua vireillä, ja Sten herra soi sen mielellään hänelle. Mutta pyyntöön saada vielä tänään tavata hänen herraansa vastasi Pernilla rouva, että se oli tänään mahdotonta, sairas oli huonompi, kuitenkin oli toivottavaa, että hän huomenna olisi parempi.

Tässä ei auttanut muu kuin alistuminen, mutta ritari selitti, ettei hän voinut viipyä kauemmin kuin huomispäivän ylitse.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän puolenpäivän korvilla astuessaan seurasaliin huomasi suuren seuran edessään.

Kun hän ilmaisi kummastuksensa siitä, että Pernilla rouva herransa sairauden aikana tahtoi viettää juhlan, vastasi tämä, ettei niin harvinaista vierasta kuin Sten Sturea voitu koskaan kyllin juhlia, ja kuinka paljon saattoikin olla muistuttamista hänen herraansa vastaan, ei hän ainakaan tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää laiminlyönnistä.

Katettiin oivallinen ateria, ja Pernilla rouva osoitti olevansa kohtelias ja huomaavainen emäntä.

Ritari oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän pakinoi ja laski leikkiä, alituiseen kehoittaen vierastaan tyhjentämään pikarin, jonka palveluspoikanen heti riensi täyttämään.

"Mistä olette saanut näin tulisia viinejä; en ole koskaan juonut moisia."

"Kunnianarvoisalta apotiltamme", vastasi hän. "Huolissani käännyin hänen puoleensa."

Vieraiden joukossa oli muutamia ympäristössä asuvia herrasmiehiä, mutta enimmäkseen olivat he kaupungin ylhäisimpiä porvareita ja kauppamiehiä ja heidän vaimojaan ja tyttäriään. Pernilla rouva sanoi kuiskaten, että nämä viimeksimainitut tuntisivat itsensä onnellisiksi, jos ritari illalla tahtoisi heitä tanssittaa, ja vanhemmat olisivat siitä hyvin mielissään.

"Sen teen mielihyvällä", vastasi nuorukainen. "Kuka näyttää teistä olevan kaunein?" Ritari tarkasteli lukuisaa seuraa. Moni silmä kääntyi alas hänen katseensa edessä, mikä vihdoin pysähtyi ihaillen nuoreen impeen, joka istui häntä vastapäätä ja jonka kauneus oli melkein häikäisevä. "Kuka hän on?" kysyi Sten hämmästyneenä. "Muuan lapsi parka, jota kohtaan tunnen syvää sääliä", vastasi Pernilla rouva.

"Ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Kuolleet monta vuotta sitten; hänellä ei ole mitään sukulaisia eikä, voin hyvin sanoa, ystäviäkään."

"Kuka hänestä sitten pitää huolta?"

"Eräs vanha leski, jolle hän saa kalliisti maksaa niukan armoleipänsä."

"Miksette ole ottanut häntä luoksenne, jalo rouva?"

"Hän oli täällä muutamia viikkoja, mutta herrani asemiehet joutuivat kiistaan hänen tähtensä."

Keskustelu kävi vilkkaasti ympäri pöytää. Hyvä viini ei jättänyt tekemättä vaikutustaan, ja vaikka paras olikin varattu nuorelle ritarille, oli toinenkin riittävän hyvää saadakseen vieraat hyvälle tuulelle.

Siellä pakinoitiin ja laskettiin leikkiä, valtiolliset kiistat jätettiin syrjään, ajateltiin vain hetken hauskuutta. Sten Sture tunsi, että viini nousi hänen päähänsä, mutta kaikki olivat niin riehakan iloisia, että hänen täytyi olla mukana, ja niin kilisti hän pikariaan monien muiden ja lopulta myös hänen kanssaan, joka istui häntä vastapäätä. Mutta silloin loi tämä häneen katseen, joka pani hänen päänsä pyörälle. Niin ei ollut kukaan nainen häneen katsonut, ei edes Kristina.

Juuri kun hilpeys uhkasi käydä liian meluisaksi, antoi Pernilla rouva merkin, ja tanssisalissa viritettiin raikuva musiikki. Rummut ja torvet rämisivät, vieraat ponnahtivat pystyyn paikoiltaan, ja pari toisensa jälkeen syöksähti tanssisaliin.

Sten Sture ei tiennyt, kuinka hän oli saanut kauniin tytön käsivarsilleen, mutta puristaen tätä itseensä pyöri hän ympäri salia.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän.

"Anna", vastasi tyttö.

Sten ei voinut katsella kyllikseen silmiä, suuta, poskia, ja hänestä tuntui mahdottomalta päästää tyttöä.

"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi hän lopulta.

"Olen, kuollakseni!"

Sten melkein kantoi tytön penkille ja pani tämän istumaan. Hän ei huomannut, että tanssi oli aikoja sitten lakannut ja että kaikkien silmät suuntautuivat häneen.

Pernilla rouva lähestyi hymyillen. Hän ojensi täyden pikarin.

"Juokaa", sanoi hän, "se on teitä virkistävä."

Sten vei pikarin tytön huulille.

Tämä ainoastaan maistoi siitä ja kääntyi sitten pois.

Hän sitä vastoin tyhjensi sen yhteen hengenvetoon!

"Oi, Jumala, kuinka se polttaa!" sanoi hän.

"Anna parka on aivan menehtynyt!" sanoi Pernilla rouva. "Herra ritari, antakaa hänen levähtää!"

"Kyllä, kyllä, mutta täällä sisällä…"

"Viekää hänet tuonne kamariin, niin saa hän olla yksin kotvan."

Sten ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki.

"Tulkaa, tulkaa, Anna", sanoi hän ja tahtoi viedä tytön mukanaan.

Tämä vapisi kuin haavan lehti, mutta oli noussut ja pannut kätensä hänen käsivarteensa.

Silloin astui Esbjörn esiin.

"Täällä on eräs viestintuoja Kristina neitsyeltä", sanoi hän.

"Kristinalta?" Oli kuin kaikki viinihöyryt olisivat hälvenneet, kuin olisi hän yhtäkkiä huomannut olevansa kuilun partaalla.

"Eikö viesti voi odottaa?" kysyi Pernilla rouva kiihkeydellä, jota hän ei voinut salata.

"En tiedä, voiko se käydä päinsä", virkkoi Esbjörn luoden tarkoittavan katseen herraansa.

"Ei, ei!" huudahti Sten ja riensi ulos.

Uskollinen palvelija meni edeltä ritarin omaan huoneeseen. Kun tämä tuli sisään, sanoi hän:

"Rangaiskaa minua, herra, viestintuoja olen minä!"

"Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Muistuttaisin teitä keskustelustamme."

"Keskustelustamme?"

"Minä puhuin kymmenistäni, te yhdestä ainoasta. Pidättekö vielä siitä kiinni?"

Nuorukainen käveli sangen liikutettuna edestakaisin.

"Se on viinin syy!" sanoi hän.

"Paholaisen äidin se on!" vastasi Esbjörn.

"Ketä tarkoitat?"

"Pernilla rouvaa."

"Luuletko, että hän?"

"Olen varma siitä."

"Satuloi hevoset, lähdemme heti!"

"Ei, herra, siitä saisivat pärjääjät puheenaihetta. Menkää sisään älkääkä olko tietävinännekään."

"Minua hävettää, Esbjörn!"

"Sitä teidän ei tarvitse. Väistyittehän ajoissa!"

"Kiitos siitä sinulle!"

"Olette määrännyt lähtönne ylihuomiseksi."

"Tahdon päästä täältä ennemmin."

"Voisitte käyttää ajan antaaksenne porvareille paremman ajatuksen itsestänne!"

"Olet oikeassa, se pitäisi minun tehdä."

Eräs asemies saapui kysymään Pernilla rouvan puolesta, eikö ritari voinut tulla jatkamaan tanssia.

"Minä tulen", vastasi Sten Sture ja riensi takaisin saliin.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän astui sisään, ja hän näki sen.

"Älkää pahastuko poissaolostani, jalo rouva!" sanoi hän äänekkäästi. "Siihen oli tärkeä syy."

"Saitte viestin morsiameltanne?" kysyi Pernilla rouva ivallisesti myhäillen.

"Niin, häneltä, ja kysymys oli siitä, unhottaisinko toisen naisen tähden ne lupaukset, jotka olen antanut hänelle."

"Onko vastaus jo mennyt?"

"Heti! Sallitteko minun ilmoittaa sen teille?"

"Olette liian hyvä!"

"Vastasin, että kiusaus oli tullut, mutta minä sain apua."

Nuori ritari teki syvän kumarruksen ja kääntyi sen jälkeen ympärillä seisoviin. Niin monet kuin mahtuivat olivat tunkeutuneet lähemmäksi kuuntelemaan keskustelua.

Soitto soi ja tanssi alkoi uudestaan. Ritari menetteli kaikkien nuorten neitsytten kanssa samalla tavoin. Hän näki, että isät osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta ja erotessa antoivat hänen ymmärtää, että hän oli voittanut, mitä Pernilla rouva oli menettänyt, nimittäin heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa.

Mutta kun Sten herra oli tullut ylös huoneeseensa ja miettinyt, mitä hän oli kokenut, heittäytyi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli suojellut häntä niin kovassa kiusauksessa.

Seuraavana aamuna, kun hän heräsi, seisoi Esbjörn hänen vuoteensa vieressä.

"Ei se vielä ole lopussa", sanoi hän.

"Mikä niin?"

"Kiusaus!"

"Ole tyyni, Esbjörn, ei se ole enää vaarallista! Mitä olet saanut tietoosi?"

"Tyttö tulee tänne luoksenne!"

"Mistä syystä?"

"Pyytämään teidän apuanne."

"Minä en ota häntä vastaan."

"Pysykääkin siinä päätöksessänne, herra!"

"Sano hänelle, että niin minun kuin hänenkin hyvä maineensa tulisi siitä kärsimään."

"Luultavasti moista estääkseen Pernilla rouvan ja pormestarin rouvan olisi odottamatta yllätettävä teidät ja hänet."

"Tiedätkö mitään tästä Annasta?"

"Häntä lähetettiin eilen noutamaan teidän tähtenne."

"Minun?"

"Kristian prinssillä on Dyvekansa!"

"Ja Pernilla rouva?"

"Hän tahtoo olla Sigbrit ja neidon kautta saada vaikutusvaltaa teihin!"

"Kuinka olet tämän saanut tietoosi?"

"Olen ollut kauan tuttu hänen muutaman palvelijattarensa kanssa, ja sentähden hän…"

"Kavaltaa emäntänsä salaisuuksia."

"Pernilla rouva ei ansaitse parempaa!"

"Ei, sitä ei hän tee!" huudahti Sten herra harmista ja liikutuksesta vapisevalla äänellä. "Minä en vain ymmärrä, kuinka hän ykskaks on voinut keksiä kaiken tämän."

"Hän on tiennyt jo kauan, että te tulette."

"Kenen kautta?"

"Varmaan jonkun hovista."

"Puhun siitä isälleni."

"Näettekös, herra, tuolta tulee tyttö yli torin, hän suuntaa askeleensa tänne päin."

"Niin, se on hän!"

"Ja huomatkaas! Päitä kaikissa ikkunoissa. Täällä on totisesti piru merrassa."

"Auta pian, Esbjörn, kaapu hartioilleni! Hän menee suurta tietä; minä juoksen alas kiertoportaita. Yhtä monet silmät näkevät minun menevän yli torin ja pormestarin luo."

"Se on hyvä, herra; mutta minä luulen kuitenkin, että meidän on matkustettava tänä iltana."

"Aamulla varhain, Esbjörn!" Ritari teki kuten oli sanonut, ja uteliaat saivat iloita hänen näkemisestään. Mutta monta suuttumuksen sanaa suunnattiin Pernilla rouvaa ja hänen kaunista suojattiaan kohtaan. Tämä viimeksimainittu sai kuulla niin ankaria sanoja ja soimauksia Esbjörniltä, että hän nopeimmiten riensi Pernilla rouvan luo valittamaan hätäänsä.

Nuori Sten Sture oli pormestarille puhunut, miten välttämätöntä oli, että jokainen kaupunki ja lääni piti lujasti kiinni niistä valoista ja lupauksista, joita oli annettu valtionhoitajalle. Ainoastaan silloin, jos kaikkiin saattoi lujasti luottaa, voitiin saavuttaa varmuus ja turvallisuus.

"Jos olemme yksimieliset keskenämme, ei Tanska voita mitään", sanoi hän.

Pormestari sanoi, että kun linnaluvan haltija oli vihollisen puolella, tuli porvaristo houkutelluksi seuraamaan esimerkkiä. "Kuitenkin uskon", sanoi hän, "että! Sten Kristerinpoika on nyt tullut toisiin ajatuksiin."

"Ettekö luule, että hän muuttaa mielensä, kun tulee terveeksi jälleen?" kysyi ritari.

"Epäilen, tuleeko hän terveeksi."

"Onko hänen laitansa niin huonosti."

"Niin sanotaan."

"Minä saan vasta tänään häntä puhutella."

"Varmaan tahdotaan teiltä salata oikea tila, enkä minäkään olisi sanonut mitään, jollei se halpa leikki, johon on autauduttu…"

"Olen itse osaksi syyllinen!"

"Olette nuori ja kokematon. Mutta on käsittämätöntä, että Pernilla rouva, joka ei voi olla tietämätön miehensä tilasta, hommailee moisissa vehkeissä."

"Minkä vastauksen vien isälleni?"

"Että Nyköpingin porvaristo yhä edelleenkin tahtoo olla hänelle alamainen, kenties alttiimpi kuin ennen, opittuaan tuntemaan hänen jalon poikansa!"

Täältä lähti ritari sairaan luo. Hänet otettiin heti vastaan. Sten Kristerinpoikaa saattoi tuskin tuntea. Kellankalpea iho, sisään painuneet posket, ylen laihtunut käsi, jonka hän ojensi, ja erittäin hänen lyhyt, läähättävä hengityksensä todistivat hävityksestä, jonka sairaus oli jo tehnyt.

"Minä olen ollut sangen sairas!" sanoi hän.

"Kuinka voitte nyt?"

"Paremmin, paljon paremmin!… Muutamain päivien kuluttua toivon voivani nousta jalkeille."

Sten Sture puhui isänsä toivomuksesta, että kaikki vanha kauna olisi unhotettu ja vallitsisi rauha ja sopu kuten ennenkin.

Sairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja tulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.

Sten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta kun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi jäähyväiset.

Muutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.

Kaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden osoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän täälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.

Kun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa jäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli pelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi olevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.

Varhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi Esbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt kauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin katkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille hänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut ollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.

"Toivon, ettei se enää vaikuta mitään", vastasi Sten Sture.

Mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan kuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi hän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä Kristinalle arvottomaksi!

Valtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli itse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.

"Riennä Kristinan luo!" sanoi hän hymyillen.

Tieto hänen saapumisestaan oli ehtinyt ennen, ja hän tapasi koko perheen kokoontuneena häntä vastaanottamaan. Kaikkien kättä täytyi hänen puristaa, kaikkien kanssa keskustella, ja hän teki sen mieluimmin Sigrid rouvan kanssa, sillä tämän vieressä istui kaunis, punasteleva morsian.

* * * * *

Vihdoin oli hääpäivä käsissä.

Kristinan oli pukeuduttava kotona ja sitten mentävä linnaan ennenkuin kutsutut vieraat ehtivät saapua.

Jo edellisenä päivänä oli kaikki varattu sitä varten rouvantuvassa. Siellä oli valkoinen silkkipuku hopeakudoksineen; siellä morsiushuntu helyjä täpötäytenään; siellä hieno kaunis ruunu. Kaulanauha oli valkoisista helmistä, varustettu kallisarvoisella lukolla, ja vyöhyessä säkenöivät loistavat kivet.

Takassa loimotteli iloinen valkea, ja kaikkialla levittivät paksut vahakynttilät kirkasta, iloista valoaan yli huoneen.

Tänne tulivat nyt. sisään perätysten Kristinan lähimmät ystävät ja sukulaiset. Tuli rouva Dordi Knutintytär, Magdalena ja Kaarina Gyllenstjerna, molemmat Erik Erikinpoika nuoremman tyttäriä; Trollet, Bondet, Banérit, Oxenstjernat ja kahdeksanvuotias Anna Bjelke; kaikki olivat tulleet nuorta morsianta tervehtimään.

Cecilia rouva otti heidät vastaan. Yksi toi nauhoja, toinen kukkia, kolmas pitsejä; jokaisella oli lahjansa.

Kuului lakkaamaton pakina, nauru ja leikinlasku; tulivathan he pukemaan morsianta ja silloin on lupa olla iloinen. Kuinka tarkasteltiinkaan pukua ja sitten taidokkaasti koruompeluksin kirjailtuja hansikkaita ja käsineitä. Ne olivat luostarityötä kallisarvoisinpa laatua. Kristina oli saanut ne herra Pietari Turenpojan emännältä, joka oli perinyt ne äidiltään.

Tarkastelu jatkui jatkumistaan, mutta joku huomautti, että morsiamen täytyi tulla, jos mieli saada hänet ajoissa valmiiksi. Cecilia rouva meni häntä noutamaan.

"Ah, tuollahan on Kristina", huusi koko parvi ja riensi häntä vastaan.

"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?"

"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona", sanoi Cecilia lempeästi, "ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia, jotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!"

Sen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin pukemaan morsianta.

Vanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa nähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia silkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä poistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.

"Mitä sulhanen sanoisi, jos näkisi, että olet itkenyt!"

"Hän joka rakastaa sinua niin suuresti, Kristina!"

"Ja on niin jalo ritari!"

"Ritarien ensimäinen!"

"Kas, kuinka hän punastuu!" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä liitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain kevättaivas.

Nuori parvi remusi ihastuksesta, kun hänet saatiin puetuksi kallisarvoiseen pukuun. Sen jälkeen sai jokainen mennä suutelemaan ja syleilemään häntä, Sen täytyi tapahtua ennenkuin ruunu pantiin päähän.

Sigrid oli uskonut tämän tärkeän tehtävän Cecilia rouvalle, ja Kristina polvistui sisarensa eteen, joka toivotti hänelle taivaan siunausta pannessaan ruunun hänen päähänsä. Sen jälkeen tuli huntu.

Nyt oli morsian vihdoin valmis, ja kaunis oli hän katsella. Runsaat kiharat kehystivät hienoja kaunismuotoisia kasvoja. Ja kuitenkaan ei hänessä ollut ihastuttavinta hänen kauneutensa, vaan se puhtauden ja viattomuuden ilme, joka herätti mielikuvan enkelistä maallisessa hahmossa.

Nyt. avautui ovi, ja miespuoliset sukulaiset saivat astua sisään.

"Kristinani, rakas, armas lapseni!" huudahti Niilo herra ja sulki hänet syliinsä, niin että huntu oli vaarassa mennä piloille.

"Isä, rakas isä!" sanoi Kristina ja pani päänsä hänen rintaansa vasten.

Kukaan ei uskaltanut heitä häiritä; mutta kun Niilo herra päästi hänet irti, tarttui vähintään kaksikymmentä kättä laittamaan huntua kuntoon.

Toiset, jotka tulivat jälestä, saivat luvan ottaa häntä ainoastaan kädestä.

Valjastetut vaunut seisoivat odottaen.

Suuri joukko uteliaita ja joutilaita odotti kärsimättömästi saadakseen nähdä morsianta ja koreaa saattuetta.

Nelivaljakkojen vetämät vaunut ajoivat linnaan jälessään lukuisa parvi, joka luultavasti tahtoi vielä kerran nähdä morsianta.

Vaunut ajoivat pienelle portille, joka oli länsipuolella. Täältä menivät kiertoportaat naisparvelle, ja Kristinan ottivat siellä vastaan Märta rouva ja hänen oma äitinsä, joka tuntia aikaisemmin oli tullut linnaan.

Ympärillään neitosensa, jotka nyt eivät enää tohtineet kuin kuiskaillen puhella keskenään, oli Kristinan odotettava tärkeää hetkeä.

Märta rouva kysyi, eikö Sigrid rouva tahtonut auttaa häntä ottaessa vastaan vieraita, mutta hän sanoi mieluummin olevansa tyttärensä luona vielä muutamia tunteja.

Vieraat alkoivat kokoontua.

Linnanpihalla seisoi asemiesjoukko toisensa vieressä. Monet nuorukaisista tahtoivat mielellään olla neitsytten apuna, kun nämä astuivat vaunuista, ja lämmin katse, hiljainen kädenpuristus tuli usein kaivatuksi ja mieluisaksi palkaksi.

"Nyt tulee porvaristo!" kävi supatus kulovalkean tavoin kautta kokoontuneen joukon.

Asemiehet vetäytyivät syrjään, ja vähitellen ilmestyi hymy nuorten huulille. Mutta vanhempien ankara katse sai sen heti katoamaan. Porvaristo ei ajanut pihaan. Raskaat, puuvietereillään tuskin hetkahtelevat vaunut pysähtyivät ulkopuolelle.

Pulleita mummoja autettiin laskeutumaan kömpelöistä ajopeleistä. Toiset, jotka olivat mieluummin tulleet jalkaisin, olivat paikalla samaan aikaan, ja miestensä rinnalla vaelsivat he nyt kaikki pihan poikki ja leveitä portaita ylös linnansuojiin.

Turkit oli joko jätetty vaunuihin tai mukana seuraavat palvelijat veivät ne takaisin. Kaikki olivat valmiit astumaan sisään ja tekemään tervehdyksensä.

Ja Märta rouva oli yhtä ystävällinen kaikkia kohtaan; mutta sydämellinen oli hän ainoastaan niitä kohtaan, jotka olivat hänen herralleen uskollisia, ja sentähden hänestä Tukholman porvaristo kävi paljon enemmästä kuin neuvoksien kaikki rouvat ja tyttäret.

Kaikki vieraat olivat koolla, ainoastaan arkkipiispa vielä poissa. Tiedettiin, että hän oli saapunut jo aamulla, ja pelättiin, että oli tullut jokin äkillinen pahoinvointi. Monet ritarit ja herrat kävelivät edestakaisin ylhäällä parvekkeella, niiden joukossa oli Pietari Turenpoika ja Hemming piispa.

Hemming Gadd oli pukeutunut yksinkertaiseen papilliseen pukuun.

"En tahdo, että hänen armonsa arkkipiispa joutuisi ymmälle keskellä juhlamenoja, ja niin varmaan tapahtuisi, jos hän näkisi minut piispankaavussa", sanoi hän nauraen Pietari herralle.

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen hevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi ratsastavia asemiehiä.

Valtionhoitaja riensi alas ottamaan vastaan kunnioitettua vierastaan.

Jaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen juhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli runsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän smaragdiristiä.

Aavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa seurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa suojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa merkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen poikaansa kohtaan.

Kuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään korkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi huoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain arvohenkilöiden käsiä.

Kuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta ojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta rouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä vastaanottamaan.

Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden, milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin katseihin, joita häneen kiinnitettiin.

"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?" kysyi Svante Niilonpoika.

"Olen valmis!"

Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan. Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.

Silloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.

"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan", sanoi hän.

"Mitä lörpöttelet?"

Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli Esbjörn. — —

Meidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.

Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä, kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui, oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.

Esbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli nähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja sittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.

"Nyt on hän yksin neitsyttensä ja neitostensa parissa."

"Luuletko, että ne panisivat pahakseen, jos menisin morsiameni luo?"

"Luulen, että he pitäisivät siitä", vastasi Esbjörn,

"Voitko auttaa minut sinne?" Esbjörn näytti avaimen. "Mihin sillä pääsee?"

"Rouvantupaan."

"Kuka antoi sinulle sen?"

"Muuan neitosista."

"Sinä mielistelet aina jotakuta heistä."

"Teen sen ainoastaan teidän tähtenne, herra."

"Ainoastaan minun tähteni?"

"Tietysti koituu jotakin minunkin hyväkseni."

Sten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle ritariketjunsa.

"Olenko hyvä näin, Esbjörn?"

"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on ihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa."

"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen luoksensa, Esbjörn!"

Ei ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn vienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat äänet hälisivät heitä vastaan.

"Avain on reiässä sisäpuolella."

"Teidän täytyy saada heidät avaamaan."

"Jos hän kieltäytyy?"

"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. — Olen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista viipyä", mutisi Esbjörn lähtien pois.

Sten Sture koputti ovelle. Iloinen nauru vaikeni heti. "Kuka se voi olla?"

"Kuka se?" kysyi pikku Margareta pannen kätensä lukon kahvalle.

"Joku, joka tahtoo tavata Kristina neitsyttä."

Sisällä oli hiiskumattoman hiljaista.

"Katsonko minä, kuka siellä on?" kuiskasi Margareta.

"Ei, ei, älä koske lukkoa!"

"Rakkahin Kristina!"

"Se on Sten herra!" huusi tyttö. "Saa kai hän tulla sisään?" Ja ovi lennähti auki.

Kimakasti kirkaisten pakeni koko neitsytparvi erääseen huoneen nurkkaan.

Ritari seisoi liikahtamatta.

"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa, josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."

Kristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät toisiinsa.

"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen. "Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"

"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!" puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.

Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen mukanaan Kristinan luo.

"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!" sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta olentoa.

"Mitä on rakas äiti sanova…!"

"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä ainoa, jolla on oikeus sinuun."

Näin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.

Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi puoliympyrässä heidän ympärillään.

"Valtionhoitaja odottaa!" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.

"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli ritari poissa.

Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat rouvat Sigrid ja Cecilia.

"Tule, tyttäreni", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.

Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen astumisensa esiin.

Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi, ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.

Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.

Urkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.

"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se oli hänen, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; hänen, jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.

"Minä tulen!" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt palasivat linnaan.

"Rakkahin, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sten.

"Ei mikään! Minä vain kuljen kuin unissani."

"Nyt kuulumme toisillemme, Kristina!"

"Niin, niin!"

Suurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä istuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät vieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja Vesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva istui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti Kristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta miehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat mielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua niistä.

"Muistatteko pitkälle taaksepäin, Märta rouva?" kysyi hän.

"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut ja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne."

Vanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen jälkeen vanhenivat ne huomattavasti.

"Oliko se täällä sisällä?" kysyi hän innokkaasti.

"Oli, teidän armonne. Täällä ikkunankomerossa!"

"Aivan oikein, niin olikin!… Niin kaunis kuin hän ei toki ole kukaan."

Toisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli ympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän lyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha pääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus. Sanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit, väliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen miehekkääseen toimintaan.

"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?" sanoi hän. "Teot ovat todisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!"

Silloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka hyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi vierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:

"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan vanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään."

"Herra Kustaa Erikinpoika, tahdotteko kilistää kanssani?" kysyi piispa.

"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan", vastasi nuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.

Sillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta, soittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi yhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki jäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen ystävysten kesken.

Nyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa ottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.

Arkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille ystävyyttään ja uskollisuuttaan.

"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen", sanoi hän Kristinalle, "niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen ystävä!"

"Teidän armonne", vastasi hän, "sellaista lupausta ei hän enkä minä voi koskaan unhottaa."

Hän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi jäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.

Turhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä viipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja kokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot, jotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.

Seuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti tällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä taitavuudella, jolla hän miekkaili.

"Mitä pidätte Kristinasta?" kysyi Märta rouva Hemming piispalta.

"Hän on ihana katsella."

"Oletteko puhutellut häntä!"

"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on sisältöä, ja minä tahdon odottaa."

Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä, kehoituksista ja varoituksista.

Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea. Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:

"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme toisillemme."

10.

LOPPU

Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua, että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin, että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä horjuvaa rakennusta.

Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään. Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja Hemming Gadd…?

Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki piispa jäähyväiskäyntinsä.

"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi", sanoi valtionhoitaja.

"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo."

"Sinä elät kauemmin kuin minä."

"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta", väitti piispa. "Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän voimistuu jälleen."

"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan", puuttui Märta rouva puheeseen.

"Siellä on ilma terveellisempi kuin täällä."

"Mutta tähän vuodenaikaan…"

"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden kuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja sappea, voi surmata terveimmänkin."

"Siksikö sinä lähdet täältä?"

"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa. Aion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee yli meren."

"Silloin käyt kai Nyköpingissäkin?"

"Niin luulen!"

"Herra Sten Kristerinpoika makaa pahoin sairaana."

"Niin sanotaan!"

"Ihmettelen, kuka valmisti Pernilla rouvan Sten Sturen käyntiin?"

"Mahdollisesti tein minä sen!"

"Kirjoitatte siis toisillenne?"

"Toisinaan!"

Piispa nousi ja sanoi jäähyväiset.

Mutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi viimeksi mainittu:

"En olisi koskaan luullut, että joku nainen saa Hemming Gaddin valtaansa."

"Ei ole saanutkaan!"

"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo tunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on."

"Niin ruma nainen!"

"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota ulkonäköön. Hänellä on terävä pää."

"Ei se siitä riipu!"

"Mistäs sitten?"

"Hemming piispasta ei ole välittänyt ennen kukaan."

"Etkö sinäkään ole?"

"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän osoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt seitsemänkymmenen korvilla…"

"Siinä näet, kerran elämässä sen täytyy tulla!"

"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa kuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?"

"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena hänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki."

* * * * *

Valtionhoitaja matkusti Taalainmaahan ja Märta rouva Tukholmaan.

Muisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu jokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros kaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään ollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.

Tanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina rouvalta.

Tämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin tarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.

Lopuksi kirjoitti hän: "Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut, jos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä naimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria tunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut."

Märta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta siten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata takaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut koskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä tehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä, eikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys oli ehtinyt unhottua.

Eräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan ilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai siihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa seurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada majoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai hän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut pettää niin jaloa ja koeteltua herraa.

Hän kirjoitti Märta rouvalle:

"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo! En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."

Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa, ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista. Lopuksi kirjoitti hän:

"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään, joka sillä syö, voida myrkyttää."

Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi herraansa parhaiten miellyttävän.

Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät. Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa, jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se rehenteli keskellä pöytää.

Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua. Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen, toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä: näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.

Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime hetkessä.

Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana. Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.

Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa, oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla. Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan — ja ettei onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta noudatettiin.

Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.

Edellisinä päivinä puhdistettiin ja siivottiin kaikkialla.

Svante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli aikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan puristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan myös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.

He saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin paljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.

"Oletko onnellinen, Kristina?" kysyi Märta rouva, kun he olivat jääneet kahden.

"Minä kuljen vielä kuin unissani", vastasi Kristina.

"Pelkäätkö heräämistä?"

"Koetan olla valmis!"

"Sinusta kyllä tulee apu Stenille!"

"Sitä rukoilen joka päivä!"

Samaan aikaan sanoi valtionhoitaja pojalleen:

"Älä anna onnen veltostaa itseäsi! Muista, että vaivat ja työ odottavat!"

"Olen valmis siihen, ja joka päivä puhun siitä Kristinan kanssa."

"Luuletko, että hän pystyisi…"

"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui sotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina, ja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin."

"No, mitä sanoi hän?"

"Että jos häntä kohtaisi sellainen onnettomuus, tekisi hän samoin."

"Se on hyvä!… Mutta toivokaamme, että Herra varjelisi hänet siitä."

Ja niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat temppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he kiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle ja kansalle.

Mutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja laululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat iloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju lumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin täytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten kokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.

Svante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin terveeksi ja vahvaksi.

"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.

Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan asioihin.

Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten tavallisesti hyvin heidän seurassaan.

Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.

Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta. Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä. Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.

Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän vaipui maahan tainnoksiin.

Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.

Millä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo herransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset noutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin lyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran avasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun sammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta uskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa. Tuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän heitti henkensä.

Vuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun suurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän ensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun tämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka olivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä Engelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan kuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin miestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen kykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet tunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään, urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta oli tuleva seuraaja.

Varovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä, poistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen luo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut maalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja suru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.

Kun he olivat ulkona, sulettiin ovi huolellisesti ja vartiat asetettiin sen eteen. Pikaviesti lähetettiin Örebrohon.

Märta rouva, joka arveli neuvottelujen kestävän liian kauan ja pelkäsi niiden liian paljon rasittavan hänen herraansa, pyysi saada häntä puhutella. Mutta ovenvartia, joka oli valmistettu siihen, vastasi:

"Rakas rouva, ette voi tulla nyt sisään, sillä herralla on salainen neuvottelu vuorimiesten kanssa. Hän pyysi, että olisitte rauhassa ja menisitte hetkiseksi kirkkoon."

Monta kertaa oli Märta rouva saanut herraltaan nuhteita alituisen levottomuutensa tähden. Hän teki sentähden kuten ovenvartija neuvoi, mutta pelostaan hän ei päässyt, eikä hän voinut kauan viipyä.

Vuorimiehet pitivät uudestaan lyhyen neuvottelun. Sen jälkeen kutsuivat he valtionhoitajan asemiehet vieraikseen kaupungille. Muutamat kutsujista seurasivat mukana, mutta toiset, jotka jäivät jälelle, antoivat arvokkaimmille asemiehille vihjauksen, etteivät nämä poistuisi. Näille ilmoitettiin mitä oli tapahtunut ja heitä kehoitettiin ottamaan heti linna haltuunsa.

Vaikeimmalta ja tuskallisimmalta tuntui kaikista asian ilmoittaminen Märta rouvalle. Tämä otti kuitenkin jobinpostin vastaan ihailtavalla tyyneydellä. Hänen poskensa tosin kalpeni, mutta hän riensi kuolleen herransa luo; hän mainitsi kuiskaten hänen nimensä, painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Mutta ei ainoakaan kyynel kostuttanut hänen silmäänsä, ja kun hän nousi, kysyi hän lujalla äänellä: "Mitä meidän on tehtävä?"

Vuorimiehet sanoivat hänelle, mihin jo oli ryhdytty. Mutta oltiin yksimieliset siitä, ettei Vesteråsin omaaminen riittänyt turvaamaan nuorelle Sten Sturelle maan päämiehyyttä. Tärkeintä oli saada Tukholman linna haltuunsa.

Linnalupa oli siellä Jon Jönssinpojalla. Hänelle lähetettiin kirje kuolleen valtionhoitajan nimessä ja luotettava lähettiläs lähetettiin sitä viemään pääkaupunkiin.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Minä Svante Niilonpoika, ritari ja Ruotsin valtakunnan päämies, tervehdin teitä kaikkia, köyhiä ja rikkaita, vapaamiehiä, pappeja, vouteja, asemiehiä, talonpoikia ja kauppamiehiä. Koska olen kivulloinen ja sairas, kuten te kaikki tietänette, olen pitänyt huolta siitä, ettei valtakunta joudu vaaraan. Ikävöitsen suuresti päästä tästä ikeestä ja halajan lepoon ja rauhaan. Jos olisi teidän yksimielinen tahtonne, että minun poikani tulisi valtakuntaa hoitamaan, pyytäisin teitä hänet valitsemaan. Valtakuntaa on hän puolustava ja suojeleva ja uskaltava henkensä ja onnensa maallikkojen ja oppineiden puolesta. Jos teette, kuten pyydän, tahdon aina olla teidän parhaana apunanne. Jääkää Jumalan ja Pyhän Hengen haltuun."

Kohta kirjeen lähdettyä saapui Sten Sture Örebrosta. Kuinka ilo ja suru voivat vaihdella, sen tunsivat Märta rouva ja hänen poikapuolensa, kun he itkien lankesivat toistensa syliin ja yhdessä polvistuivat hänen vierelleen, joka ei enää voinut rakastavaisesti ojentaa käsivarsiaan heitä kohden. Nuori ritari otti heti sen jälkeen linnan vuorimiesten käsistä.

Surullista tapausta ei voitu enää kauemmin pitää salassa, ja pojan ensimäinen huoli oli hautajaisista huolehtiminen. Hautajaiset olivat jo kolmantena päivänä kuolemantapauksen jälkeen eli tammikuun viidentenä päivänä. Vesteråsin kirkon pääkuorissa hän sai hautansa, isän, äidin ja veljen vieressä.

Viimeksi mainitun kuva oli hakattuna kiveen, eikä Svante Niilonpojalle koskaan pystytetty mitään muuta muistomerkkiä.

Mutta kansan sydämessä eli muisto hänestä, joka voimalla ja rohkeudella ja väsymättömällä valppaudella oli pitänyt yllä Ruotsin valtakuntaa niin vaikeain myrskyjen aikana.

Jälkimaailmakin on oikeudella säilyttänyt aikakirjoissa kunniasijan tämän valtionhoitajan nimelle.