SISÄLLYS: (continued 2)

"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa. Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta, oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä, että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan; hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden. Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi kärsivällisesti odotettava neljä vuotta…

"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi hän… Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä, mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino, jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin suostumukseni."

Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää täksi päiväksi!" pyysi hän.

"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne", lisäsi kappalainen.

"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen! Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."

Ermegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina tahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja jatkoi käheällä vapisevalla äänellä:

"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla, että hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne edut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin tehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta tunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan kuin kadonnut… Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain tietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi tulemasta minun näkyviini… Emme tavanneet enää toisiamme."

Ääni takertui kurkkuun, kesti useita minuutteja ennenkuin vanhus voi jatkaa.

"Edela tuli joka yö luokseni", aloitti hän.

"Unessa?" kysyi kappalainen.

"Olin täysin valveilla!"

"Tuleeko hän vieläkin?"

"Ei niin usein, mutta aina samoin vaatimuksin, samoin julmin vaatimuksin."

"Ja te kieltäydyitte yhä?"

"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen toivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos ottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin hänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan hänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle. 'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi hän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa, minä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on vapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän kiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti, ja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin minunkin!'"

Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen käteensä!"

"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!"

"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava. Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."

Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"

"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa, on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."

"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa."

"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."

"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."

"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle; "on kysymys elämänne onnesta!"

"Tahdotteko häntä kiellellä?" huusi Ermegård rouva.

"Ainoastaan varoittaa, erittäinkin, jos teidän sydämenne ei olisi vapaa."

"Se on vapaa!" vastasi neitsyt väristen.

"Älkää pettäkö itseänne!"

"Elina!" huudahti Ermegård rouva. "Älä kuuntele häntä, hän tahtoo vetää sinut pois minusta."

"Sitä ei tee mikään maailmassa!"

"Minä olen tehnyt ainoastaan velvollisuuteni", vastasi kappalainen.

Ermegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan kuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän sanoi nyt samoin kuin Elinakin:

"Hän ei ole kuollut!"

Tähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle Kattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien sinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä valtionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä siitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden hänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat sanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.

Nämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään, ja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan rouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus, joka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin ihmiseensä.

Ermegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja mietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi hänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti kuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.

"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa korkealle", sanoi Ermegård rouva, "ja jollei Svante Niilonpoika olisi jo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia häntä".

"Mutta hän oli hyvin nuori."

"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle ritarille kuin minun Åkelleni."

"Te sanoitte kuitenkin minulle…"

"Mitä niin?"

"Että ikäeroitus hänen ja minun välillä…"

"Ahaa, kadutko jo?"

"En, mummo, mutta…"

"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet luvannut uskollisuutta toiselle."

"Niin olen!"

Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan, saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat tiessään.

Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet jäljettömiin.

Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten, kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi puhutella jaloa Ermegård rouvaa.

Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä vastaan.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.

"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota teidän väkenne on minulle hankinnut?"

"Ei, minä en tiedä mitään!"

"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."

"Onko sellainen mahdollista!"

"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan talteen… Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen armahdetaan."

"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta."

"Muistaakseni hän nimittää siten itseään."

"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria, herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."

Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.

Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:

"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta, monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin kuuluisi niihin."

"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!"

"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo haavoittaa häntä sillä?"

"Kyllä, mutta…"

"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi, mutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut…"

"Mitä teidän armonne tarkoittaa?"

"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen, rankaisee se toisen sitä ankarammin."

"Ymmärrän."

"Ja kirkolla on pitkät käsivarret."

"Sanon sen kyllä hänelle."

"Mitään muuta en tahdokaan", sanoi hurskas pappisvaltias nousten.

"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin vieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää."

"Jos niin on, viivähdän mielelläni!"

Ja hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin tyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: "Me kirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme."

Hurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän noudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli kauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän tunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.

Pöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti pappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä hän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.

Ateriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti puhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja perhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei hänelle itselleen sitä suotukaan… Kuta enemmän viiniä ja olutta hän sitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla leijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä langenneen ihmiskunnan ylitse.

Mutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas toisten syntisten ihmisten joukkoon.

Ovi aukeni äkkiä ja Erikinpoika astui sisään.

Ilo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat tunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni malttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin tähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä silmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa. Tosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua kättään.

Kappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet syliinsä ja kiitti Jumalaa.

Tuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas aamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut oikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen suostumuksestaan.

Tämä poisti häneltä pian kaikki epäilykset.

"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!" huudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. "Seuraavalla kerralla voitan minä!"

Kiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme, jota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.

"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani", sanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.

Nyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen vaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.

Kohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista moniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein suosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.

Erikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän oli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli ystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän puhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen. Jos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta jos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina punastuen katseensa maahan.

Eräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka oli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään avioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä; siten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.

"Ja nyt, rakas lapseni", sanoi vanha rouva, "nyt vietämme häänne upeudella ja ilolla!"

"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!" huudahti nuori mies. "Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen kuin olen odottanutkaan!"

Elina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan tulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän sitä ainakaan pelännyt. — Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä laajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle Örebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän satuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa seuraamana lähti hän matkalle.

Viisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård rouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan pihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut sisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat läähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin tulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä saattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?

Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli heti mennyt kappalaisen luo.

Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista. Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta, ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää, vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota hän rakasti.

Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään, mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.

Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.

"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.

"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää kauemmin!" kuiskasi hän.

"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin hän, tällä hetkellä lähempänäkin."

"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan."

"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä kuitenkin ei!"

"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!"

"Maksan vain velkani äidillesi. Mene nyt!"

Kun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä vakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut antaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta ritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi tämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli rakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia yllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?

"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!" sanoi hän ojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. "Vanhalle Ettakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan vieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä."

"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta", vastasi Åke. "Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin."

"Siellä voi olla muita, joilla on yhtä hyvät vaatimukset."

"Antakaa sitten ratkaista sen, jota kysymys koskee!"

"Sinä olet puhutellut kappalaista?"

"Niin, isoäiti!"

"Hän on sanonut sinulle?…"

"Teidän käskystänne, mitä olette uskonut hänelle."

Ermegård rouva veti syvään henkeään. "Silloin täytyy sinun käsittää…" sanoi hän.

"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin minäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te olette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen, minkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta. Mutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen kannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän…"

"Minun! Mutta etkö sitten käsitä…"

"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja vielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti…"

"Tämä velka on nyt pyyhitty pois…"

"Ei, isoäiti, ainoastaan avoin tunnustus vie sovitukseen, ei uusi vilppi…"

"Pitäisikö minun jättää nimeni vedettäväksi lokaan!"

"Asia on liian vanha herättääkseen huomiota."

"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa on hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois ja tyttären sovitettu."

"Ja Elina, uhrinne?"

"Hän on suostunut!"

"Kuuliaisuudesta?"

"Miksei hän rakastaisi häntä? Eikö Antero ole paljon nuorempi kuin sinä?"

"Kenties olette oikeassa!… Meidän on kysyttävä häneltä."

"Ei, ei, sitä minä en salli!"

"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä, jotka rakastavat toisiaan?"

"Olen luvannut hänen kätensä toiselle."

"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni käännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen, ja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina on minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen hänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina. Taistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut hänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn."

"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian jostakin ylhäisestä perheestä."

"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on vangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa säätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä itsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin luotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä pyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran Vartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen palveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen."

"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni, jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi elinpäivikseni… jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni hartaimpana pyrkimyksenä."

Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.

"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!" sanoi hän.

Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.

"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on kymmenen kertaa ehompi Elinaa."

"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä", sanoi ritari.

"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?"

"Jo tänään, jos se on mahdollista!"

"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta lörpöttelyyn."

"En tahdo nähdä Elinaa!"

"Mutta silloin hän uskoo…"

"… että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos hän näkisi minut."

"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!"

"Sitä en voi."

"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!" huudahti vanhus.

"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.

Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti. Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin; mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.

Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen. Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin, joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään tulevan herransa ansioita.

Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea, ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta ja sen yksityistapauksista.

Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan rinnalle.

Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.

"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta", sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä rakastetun."

"Minun piharenkini!" huomautti Ermegård rouva.

"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen, mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä elämässä, yhdistyvät he toisessa…"

Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.

Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä morsiamista.

Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.

"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."

"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero Erikinpoika nauraen.

Linnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.

"Valtionhoitajalta!" huudahti tämä iloissaan. "Odottaako tuoja?"

"Odottaa, herra ritari!"

Åke avasi ja luki kirjeen.

"Toivon, ettei ole kysymys uusista taisteluista", virkkoi Ermegård rouva.

"On, rakkahin isoäiti, niin läheisestä, että minun pitäisi heti lähteä."

"Sitä en salli; olet luvannut…"

"Viipyä yli häiden. Niin teenkin. Lähden vasta huomisiltana."

Mutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän toivotti hyvää yötä.

Ermegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita ja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli iloinnut siitä, että sai sanoa heille: "Tyttärenpoikani, jalo ritari Åke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta…"

Mutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön. Loistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan kalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli hämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän tunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.

"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle", sanoi vanha rouva.

Elina oli heti valmis häntä seuraamaan.

"Odotan sinua sitten tänne", kuiskasi sulhanen hänelle.

Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä velvollinen tulemaan.

Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä. Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan, ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.

"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.

Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä. Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset ikään.

Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.

Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.

Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen — sillä että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.

Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan…

Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa. Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta, hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta… Taasen siirtyi hän virrensävelmään… Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin ja hätääntyneemmin…

Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!

Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.

Ajatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin valtoihinsa.

"Elina!" huudahti hän.

Elina teki kauhun liikkeen.

Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin olisi sydämensä pakahtumaisillaan.

"Saanko katsoa sinuun — viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen hänen päätänsä taaksepäin.

He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että rakastat minua!" sanoi Åke.

"En ole koskaan rakastanut ketään muuta", vastasi Elina.

"Sinua on pakoitettu?"

"Niin, niin!"

"Ja nyt täytyy meidän erota!"

"Ainoastaan tämän elämän iäksi!"

"Mutta minun sinä olet!"

"Sinun yksin!"

"Hyvästi, kunnes ensi kerran kohdataan."

Åke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin hän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.

Hän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli hänen pyörtyneen.

Hän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian tavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista erojaisista.

"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!" kuiskasi hän. "Olisin valmis toivomaan, ettet koskaan heräisi!…"

Nopein askelin poistui hän huoneesta.

Palattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että hänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle palvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja lasketti täyttä laukkaa tiehensä.

Mutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen linnasta. Mitähän se merkitsi?… Silloin hän muisti, että tornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. "Sangen kaameaa hääpäivänä", jupisi hän.

Joutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi ollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille ja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja yhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.

Markarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa yhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa ratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua vapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan. Ritaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän oli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää levottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin palvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.

Helsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja pöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä ja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan otteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin suurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.

Lähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan asemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän. "Jos tapaan hänet vihollisten riveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä."

Pieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa kohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa oli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan vihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua yllätetyksi.

Örkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki puro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin Fantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat kulkua sen lävitse.

Viereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor oli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja vouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.

Tämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän, kuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.

"Ajatelkaa tarkoin, ritari!" kuiskasi Lassi Juutti,

Mutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi taistelunhalusta.

"Eteenpäin, urhoni!" huusi hän korkealla äänellä. "Seuratkaa jälestäni, vien teidät voittoon!"

"Tai kuolemaan", lisäsi Juutti.

Mutta ritari kannusti hevostaan ja riensi läpi laakson ja yli puron.

Vihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan sillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti olevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan, hän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen rinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä urhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät hämmästyksissään.

Mutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa häntä kohden ja huutaen: "Kavaltaja!" kaasi hänet kuolleena maahan.

Silloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria kohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen asemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.

Syntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin kulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen, ruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he koettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja päälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.

Mutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin Helsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti hautautti sen.

Ja niin sanotaan kansanlaulussa:

Hänen ruumiinsa on juhlien haudattu kirkkohon levätäksensä päivähän tuomion.

Kun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet varovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen hänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård rouvalle.

Tämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse häntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan ja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli yrtintuntija.

Tämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen. Siitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan ajoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja iloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla sairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.

"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen", toisti kappalainen; "minä en vastaa hänen hengestään".

Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että pappi sai tehdä mitä tahtoi.

Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.

Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät muistuttivat pikemmin hautajaisia.

"Missä on Åke?" huudahti Ermegård rouva äkkiä.

Kukaan ei voinut vastata kysymykseen.

Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat, ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa lähettää heille uudet hääkutsut.

Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat. Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua? Niskoittelun täytyi olla syynä… Ja viime hetkessä… itsenään hääpäivänä!… Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!

Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi" odotti hänen saapumistaan.

Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui lepotuoliin ja — nukkui.

Erikinpoika hänet tuli siitä herättämään.

"Ettekö tahdo nähdä häntä vielä hengissä?" kysyi tämä.

"Hengissä?" Ermegård rouva tuijotti häneen.

"Åke on syypää!" sanoi Erikinpoika rutistaen kirjeen.

Mutta Ermegård rouva ei vastannut; hän riensi heti Elinan luo.

Tämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun. Ermegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.

"Ottakaa pois harppu! Mitä hän siihen tuijottaa?"

Käsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä, että harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi jälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

Ja niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen luonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä vielä kerran, ja sitä he odottivat.

Samalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän nyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?… Oliko hän kenties jutellut hänen kanssaan?

Viikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se tuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan. "Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!"

Kerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten tavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat katkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä, mutta kalpeille huulille levisi hymy.

* * * * *

Ermegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta koitui hänenkin kuolinsanomakseen.

* * * * *

Mutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan. Talonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana pitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä, kellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen alttarin ääreen ja rukoili palavasti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen!"

2.

KÄYNTI SUOMESSA JA SEN SEURAUKSET.

Yhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan silmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei yhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja vihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan ja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset suostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin luo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan valtiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset vielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin ruotsalaisiin rantakaupunkeihin.

Hannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten alusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin ja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat olivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin edellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla rannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja Tallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.

Oli elokuu 1509.

Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.

Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä. Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta, milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti koko lailla kadehdittua arvoa.

Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista. Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa, että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.

Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle ympäri.

"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin luo.

"Mistä?" kysyi tämä.

"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!"

Kaikki hypähtivät pystyyn.

"Herra Erik Turenpoika luultavasti."

Yhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Karkelo oli tauonnut.

"Tanskan lippu!" huusivat useat.

"Se on vihollinen!"

"Aseihin joka kynsi!" virkkoi pormestari tyynesti. "Alhaalla satamassa tavataan."

Kuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset pelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he kaupunkia kohden.

Pormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata toisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko oli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin pitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän. Kaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin puhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan. Pormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän puhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.

Rannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin. Pelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin päästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan talon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja koetti nostaa kaatunutta ylös.

"Raskas kuin jauhosäkki!" jupisi hän, mutta kietaisi samassa käsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa sisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti jälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.

Nyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua väkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein ja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan, kun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan niin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.

Pormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää maihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan nähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut maihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa apuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski, ettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin täsmälleen.

Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.

Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin helvetin esiriput olisivat avatut.

Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman. Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana, se hävitettiin.

Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille, jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan makuukamariin.

Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"

"En ole Andreas!"

Piispa nousi nopeasti: "Kuinka tulette sitä tietä?" kysyi hän.

Piispa heitti häneen uteliaan katseen. "Tunnenko teidät?" kysyi hän.

"Luulen niin!"

"Nimenne?"

"Valmyra."

"Valmyra, elätkö vielä?"

"Olen ollut suuri syntinen", sanoi hän langeten piispan jalkoihin. "Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä."

"Valmyra parka, sinua on kovin koeteltu."

"Olen tehnyt paljon syntiäkin."

"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka olet elänyt koko tämän ajan?"

"Metsissä mustalaisten joukossa."

"Sinä, kristitty, pakanain seassa?"

"He uskovat myös Jumalaan ja elämään tämän jälkeen."

Molemmat vaikenivat. "Tahdotko ripittäytyä?" kysyi piispa vihdoin.

"Tahdon, teidän armonne!"

"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se kenties liian myöhäistä."

"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna täältä."

"Sinäkö, Valmyra?"

"Se on oleva viimeinen tehtäväni tässä maailmassa!"

"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö tiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?"

"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan alla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä."

"Se on eri asia!"

"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja meille ilmestyvät salaiset asiat."

"Nyt tahdot vain pettää itsesi ja minut!" sanoi piispa lempeästi.

"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin kuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo päästä sisälle."

"Siihen olen valmistunut!"

Mutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista iskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa silminnähtävästi.

"He menevät heti eivätkä palaa ennenkuin huomenna", sanoi Valmyra.

Särkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja rähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi päiväksi.

"Kerro edelleen, Valmyra."

"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen povaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella eivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta ainoastaan harvat valitut."

"Sinä käytät raamatun sanoja, Valmyra."

"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna ihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko käyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa vapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman kanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen auringon nousua on kutsu tullut minulle!"

"Mistä sen tiedät?"

"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle ole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä."

"Eikö kukaan toinen ole kantanut sitä?"

"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se kuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin."

Piispa teki torjuvan eleen. "Hävitä se, Valmyra!" sanoi hän.

"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on, että teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen."

"Onko niin varmaa, että olen läsnä?"

"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta koskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja asioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en tiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni tulevaisuuteen."

Piispa taivutti päänsä. "Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan sellaista, jota en voi selittää."

"Kunnianarvoisa isä, tahdotteko antaa minulle synninpäästön?"

"Tahdon kyllä!" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. "Valmyra, paljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä nuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle oikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä, mutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja itsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä kaikkinäkevän edessä."

"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä. Herra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta vielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa kaikkia niitä, joita hän piti rakkaana."

"Mistä sellainen kiintymys johtuu?"

"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut tyttärenpoikani."

"Se on siis kiitollisuutta?"

"Niin, kunnianarvoisa isä!"

"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja kaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi kaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!"

"Kiitos, kunnianarvoisa isä!" sanoi Valmyra ja suuteli kunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän nopeasti ja lisäsi: "Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella itseäni. — Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on tänä yönä pitkä tie taivallettavana."

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei Andreasta kuulu!"

"Kenties jokin tärkeä este", vastasi Valmyra kummallisella äänensävyllä. "Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista."

"Tee kuten tahdot, Valmyra!"

"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta. Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."

"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."

"Toivokaamme niin", vastasi Valmyra.

Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken muun maailmassa.

Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja höyryävä liemivati.

Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt muistan…"

Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi liikutuksesta, kun hän kysyi:

"Onko Andreas kuollut?"

"— — On, herra!"

Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:

"Hän oli uskollinen palvelija ja ansaitsi hyvin päästä Herransa iloon."

Nainen seisoi äänetönnä hänen edessään.

"Näitkö hänen kuolevan, Valmyra?"

"Näin, herra, hän kaatui ensimäisten joukossa."

"Kärsikö hän kauan?"

"Hän kuoli heti."

"Etkö saanut puhutella häntä?"

"En."

"Luulin hänen pyytäneen sinua tänne."

"Sitä ei tarvittu. Tiesin teidän olevan yksin."

"Asemieheni…"

"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki hakatut maahan."

"Sinä tiesit sen!"

"Arvasin sen!"

"Vähän tai en oikeastaan mitään ole voinut tehdä hyväksesi, Valmyra…"

"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle osanottoa ja armeliaisuutta."

"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys. Sentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin niin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä."

Syntyi pitkä äänettömyys.

"Nyt on aika lähteä, herra!"

Piispa nousi.

"Oletteko ottanut mitä tahdotte viedä mukananne?"

"En tarvitse mitään!"

"Mutta kalleutenne?"

"Raamattuni on ainoa!"

"Antakaa se minun kannettavakseni."

"Mihin menemme?"

"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä birgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin."

"Saisinpa vain lähetetyksi viestin Erik herralle!"

"Minä vien sen."

"Ja jätät minut?"

"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa ja saa lähteä teidän armonne mukaan."

"Etkö voisi lähettää häntä?"

"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli. Sellaisista ei ole paljon mihinkään."

"Tee sitten miten parhaaksi näet!"

Valmyra otti suuren kaavun ja tahtoi kääriä sen piispan ympärille.

"Ei", sanoi tämä torjuen. "Tiedätkös, Valmyra, johtuupa jotakin mieleeni."

"Mitä sitten, herra?"

"Sinun on saatettava minut tuomiokirkkoon…"

"Sen ympärillä raivoaa väkijoukko pahimmin."

"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen vastaan alttarin edessä."

"He ampuisivat teidät häikäilemättä kuoliaaksi."

"Kaatuisin silloin paikallani."

"Herra, me emme voi päästä sinne."

"Silloin täytyy meidän tehdä kuten olet sanonut."

Ja nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. "Täällä olen elänyt", sanoi hän, "täällä tahtoisin myös kuolla."

"Oletteko varma, että työnne on jo päättynyt?"

"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä kenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua vastaväitteittä."

Valmyra vei hänet salaportaista alas, ja he olivat pian ulkona kadulla.

Oli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita sadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava. Mutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain talojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.

Kuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat, katot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin, tukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät ahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua henkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.

Kiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin, kuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra iski tulta, mutta ketään ei näkynyt.

"Minusta se kuului takasta päin", sanoi piispa. Takalla olevia lehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.

Piispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi peloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin talossa.

"Se on tuhkaläjänä", sanoi Valmyra.

"Tuhkaläjänä?" Hän tuijotti häneen.

"Sen he sytyttivät ensiksi."

"Ja minun… minun…"

"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki muukin!" puuskahti Valmyra nopeasti.

"Ei, mieheni — pormestari!"

"Hänet vietiin vangittuna laivaan."

"Minä tiesin, etteivät he uskaltaisi tehdä hänelle mitään pahaa."

"Jos heille on suurempi etu siitä, että antavat hänen elää."

"Kuka on tämä nainen?" kysyi Leena Strivert kääntyen piispaan.

"Hän on pelastanut henkeni", vastasi piispa, "ja luullakseni teidänkin."

Pormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta syystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut alas tikapuut.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän.

"Mihin menemme?" kysyi Leena.

"Maanalaista käytävää birgittalaisluostariin."

"Minä en tule mukaan!"

"Tehkää kuten tahdotte! Tulkaa, kunnianarvoisa isä!"

"Tulethan sinä kanssani, Valmyra?"

"Niin pitkälle kuin se on minulle suotu."

Samassa kuului meteliä ulkoa.

"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huusi pelästynyt Leena.

"Saatte tulla mukaan, jos tahdotte."

Piispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle. Pormestarin emäntä päästi huudon.

"Te ilmaisette hänet!" kuiskasi Valmyra ja pani kätensä hänen suulleen.

"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!" huudettiin ulkona.

"Pelastakaa minut!" änkytti pelästynyt nainen.

"Ette ansaitse sitä, minkä teen hyväksenne!" jupisi Valmyra. "Pian alas!"

"Hei, hei, nähkääs, kuinka se palaa!" huusivat useat äänet.

"Portaat ovat niin pystyt, minä en uskalla…"

"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen nainen."

"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!" — "Tahdomme nähdä linnut ennenkuin heidät paistetaan." — "Täytyyhän ne kyniäkin!"

Yhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut. Ratkaiseva hetki oli tullut.

Romahdus! Ovesta oli kappale poissa.

"He menevät kellariin. Ampukaa, ampukaa!"

Laukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän horjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.

Ylhäältä kuului huutoja: "Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että laukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!"

Mutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin katajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain pelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden väistyä.

"Nyt olette pelastetut", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.

Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään, mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.

"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen hameestaan ja laittanut siteen.

"Se ei auta mitään."

"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?" kysyi piispa.

"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät. Elämä häipyy pois."

"Odotatko kuolemaa pelottomasti?"

"Vapisevin toivein."

"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?"

"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!"

Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä. Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra, niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta maailmasta?"

Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen poskilleen, ja hän vastasi:

"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät tulleet."

Syvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.

"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.

Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan kättä ne eivät polttaneet… Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta annettu lupaus oli pyhä.

"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen saa palamaan."

"Se ei varmaan onnistu…"

"Pankaahan maahan!"

"Kas noin!"

"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi."

"Mutta se on verinen…"

"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin."

Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän armonne nyt itse sytyttää?"

Piispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta. "Näette nyt!"

"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi laimeasti.

"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen läheisyys peloitti häntä.

"Olen luvannut…"

Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani on käännettävä…" Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin puhaltaa tuleen.

Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia putoili kuolleen päällekin.

Molemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista, etteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa ympäröivät Valmyran.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!" Ja hän veti piispaa mukanaan.

Kaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen häneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen tukehduttavasta savusta.

Melkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet luostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.

Mutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän ihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi palamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.

"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään", sanoi hän. "En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja ajallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän me ihmiset niitä käsitämmekään!"

Luostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke Juhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.

Suurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä saapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli odotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes tuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin koristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety; sitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla sanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko rikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.

Piispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli tapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois Turusta, tahtoi hän heti palata. "Nyt tarvitsevat he minua", sanoi hän. "Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa, vaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa."

Kun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se rehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään sanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja maalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan paloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja hatustaan.

Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen, se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon. Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset, että he kaikki ovat saman isän lapsia.

Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata, olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot, joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen. Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat alkuisin.

Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut, sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan. Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.

3.

STEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.

Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin taistellaan viimeiseen mieheen.

Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina Lyypekin satamaan.

Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa Tanskaa vastaan.

Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä. Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.

Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä, että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi kuin hän."

Matkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa seurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja palvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan neljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden viidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.

Lähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli. Kun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen eteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.

"Koskahan se taasen tulee omaksemme?" jupisi piispa. "Ja Kalmari, Kalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten käsissä!"

"Jospa voisimme vallata Bornholman takaisin!" huudahti Sten.

Hemmingin silmissä välähti, ja hän seisoi kotvan aikaa mietteissään…

"Mikään ei estä meitä tekemästä sitä nyt heti", sanoi hän.

"Vallata Voionmaa!" huusivat useat äänet.

"Vastaan siitä, että se käy laatuun!"

Tavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä hyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja hänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella taitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.

"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!" puuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.

"Ei mitään vaaraa, minä seuraan mukana nähdäkseni vastakohdan."

Äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys. Jotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori Sten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli herättänyt Hemmingin ihailua. "Se lupaa jotakin tulevaisuudessa", sanoi hän.

Mutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty pieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja jatkettiin matkaa Lyypekkiin.

Silloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. "Tiedätte", sanoi hän, "että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan, Voionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen johdosta."

Ja kaikki tekivät sen riemuhuudoin.

"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen kunniakseen."

Se tyhjennettiin samalla innostuksella kuin ensimäinenkin.

"Ja seuraava…"

"Sten Svantenpojan malja!" huusivat useat äänet.

"Ei…"

"Hän ansaitsee sen!" kirkuivat useat.

"Ei Sten Svantenpojan, vaan…"

"Kyllä, kyllä!"

"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"

"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"

Nuorukainen karahti punaiseksi. "Tietääkö isäni…?" sanoi hän.

Piispa otti esille kirjeen.

"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."

Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan ennen nähneensä.

Oli syntynyt äänettömyys.

"Mikään ei voisi olla minulle rakkaampaa!" sanoi nuorukainen.

Piispa kohotti pikarin, ja kaikki toiset seurasivat esimerkkiä.

"Sten Sturen malja!" huudettiin kuorossa.

"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa, että voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen."

Sen jälkeen tyhjennettiin pikarit pohjaan.

Mutta Sten heittäytyi piispan syliin.

"Tahdottehan aina tulevaisuudessakin auttaa minua neuvoin ja toimin?"

"Tahdon kyllä, niin kauan kuin kynnelle kykenen!"

Niin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten on ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan opiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja. Isältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen hyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu, rakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden joukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä vieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa. Heidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja isänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista. Märta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus, vaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa uskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi myös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja näyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt äitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja vaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku olisi heti hänelle kuiskannut korvaan: "Muista! — Ole varuillasi!"

Kun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli tunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan raadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa oli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat keskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan oli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan talossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa joukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen ulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He melkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.

He olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen hattuaan:

"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!"

"Eläköön Ruotsi!" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit liehuivat.

"Ja nuori Sten Sture!" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.

"Eläköön Sten Sture!" kertasi väkijoukko.

Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.

"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen arvoinen."

Nyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.

Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin. Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt, että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten siitä puhuvan.

Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!

Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

"Alku ei ole hullumpaa!" tuumi hän.

Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.

"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä. "Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen kunniakasta, vai kuinka?"

Ja silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.

Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin, jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta vielä puolta suuremman Stenille.

Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää kuin kyllikseen — silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen molemmille poskilleen.

"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän. "Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki seitsemän!"

"Niitähän on yhdeksän!" huusi pormestari.

"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"

Sten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen. He istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin, tulipunaisina ja pureksien liinojaan.

Pormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa osaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat kaikki, vaikenivat ja söivät.

Kun aamiainen — se oli ainoastaan aamiainen — oli vihdoin lopussa, täytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen "kultaista ritaria".

Hän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa saksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei hän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli tarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi katsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin emäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei ruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta ja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle rykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä kyllikseen, vieläpä vähän ylikin.

Sen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut ja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia kangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin vilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja puhelun esineenä.

"Siinä kuulette", sanoi muori heidän astuessaan sisään. "Ei puhuta muusta kuin teistä."

Jos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan täydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.

"Näyttäkää ritarille vaatevarastonne!" käski ankara perheenäiti.

Nyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista, korein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin huoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi saada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia päähineitä.

Tyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin kirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin täytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen huolehtiminen ulottui heihinkin.

Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa merkille otsa ja nenä!"

Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä tiehensä.

Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka johdosta hän oli tullut.

Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui, miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.

Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten voisivat saada aikaan viivykkiä.

"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään lausumasta vakaumustaan."

"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen."

"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."

Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset sangen tyytyväisinä vieraaseensa.

"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen astui sisään.

"En tiedä, miksi ette tullut ennemmin. Olisin teitä hyvin tarvinnut."

"Mihin niin?"

"Otattaa minulla yksin vastaan niin suuri lähetystö vieraita miehiä…"

"Oletteko luvannut mitään?"

"Ainoastaan olla saapuvilla ja antaa vastauksia neuvotteluissa."

"Mutta ette ole sitonut Ruotsia mihinkään."

"Siihen ei minulla ole mitään valtaa."

"Eikö valtionhoitajankaan puolesta?"

"Minähän olen ainoastaan alaikäinen nuorukainen!" vastasi Sten hymyillen.

"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt tänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti Saksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?"

"Onko se mahdollista!" huudahti Sten nauraen. "Ja mitä te vastasitte?"

"Etten minä tiennyt niin tarkoin."

"Mitä he siitä pitivät?"

"He eivät ihmetelleet sitä, koska siitä on niin kauan."

"Sanokaa minulle, ovatko he yleensä — tuhmia?"

"Ei, liukkaita ja ovelia kaikessa, mikä kuuluu kauppaan."

"He ilmaisevat suurta suopeutta Ruotsia kohtaan."

"Hyödynjanoa, pelkkää hyödynjanoa!"

"Ette siis tahdo uskoa mitään hyvää?"

"Uskoa semmoista, mitä ei ole olemassa!"

"Peruuttakaa se sana!"

"Todistakaa minulle ensin, että olen väärässä!"

"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja rakkaudesta."

"Sellaista kuvittelee ollessaan seitsemäntoista vuotias."

"Kuvittelee?"

"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät aivan toisiin kokemuksiin."

"Uskoisinpa sen!"

"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt, että me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin päiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin hyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen kukin suurimman palan."

"Tarkoitatteko sillä ihmisiä?"

"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein kuin ilman tai metsän villit eläimet?"

"Sodan ja vainon aikaan?"

"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa, mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa? Hahaha!"

Sten seisoi kuin puusta pudonneena.

"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."

"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi."

"Mikä se on?"

"Tieto, että te olette hyvin onneton!"

"Kuka moista sanoo?"

"Päätän omista sanoistanne!"

"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi, leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme; mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."

"Poikkeuksetta?"

"Niin, poikkeuksetta!"

"Mutta te itse…?"

"En voi olla parempi kuin muutkaan."

"Mikäs estää?"

"Eikö täydy ulvoa susien kanssa, jottei joutuisi niiden saaliiksi?"

"Parempi pettyä kuin pettää."

"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää, mutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa ihmisille niinkuin haluan."

"Siitä olisi teille vähän iloa."

"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties lujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin tuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat minulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!… Hannu kuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja hänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa, jotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He lyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani, ympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan nokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut vaalia… Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja joukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä vastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani yhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä karkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset ja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä herättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani, ja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa keskuuteen."

"Sellaisia luonnottomia ajatuksia! Te ette voisi koskaan panna niitä toimeen."

"Kukapa tietää!"

"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on parempi kuin te luulette."

"Aiotte siis kuolla sangen nuorena?"

"Jos Jumala tahtoo!"

* * * * *

Pormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita, ja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista puheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket tulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä, ivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä rakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.

Täällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai silloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä. Kysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän: "Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan."

Mesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä huolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani emäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta hämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän raikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari oli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä yhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.

"Jollen olisi nähnytkään, uskoisin sen kyllä sanoistanne!" vastasi Sten.

"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!" huudahti matami ihaillen. "Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin."

Illalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu kaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä, tosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille merkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta mielenkiintoa jalolla ryhdillään.

Kun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen tyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi rauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien kanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa olikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.

Lieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai jostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin pelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja suorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli heitä.

Sten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko sisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen käsiinsä, sanoi hän: "Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte enimmän molemmista naiduista!"

"Toiset olivat niin kainoja."

"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette ollut täällä muutamia viikkoja."

Sillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin arvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti ryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi odottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.

Oli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto oli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian odotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä laivastoa näkynyt.

Vihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan kokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston viipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.

"Tuolla, tuolla he tulevat!"

Kaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että näkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat lähestyivät jokseenkin nopeasti.

"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa", virkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.

"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa", huomautti eräs toinen. "Missä ovat muut?"

"Ne tulevat kai jälestä!"

"Jollei mitään onnettomuutta ole tapahtunut!"

"Jos ne olisivat ryhtyneet taisteluun!"

"Ja tuhonneet Hannu kuninkaan koko laivaston!"

"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme", huudahti muuan nuori laivanveistäjä.

"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein", huomautti hänen naapurinsa.

"Korea?… Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä milloinkaan on lähtenyt veistämöltä!"

"Niillä on täysi purjetuuli", sanoi eräs merimies. "Minusta ne tulevat liian verkkaan."

"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!" tokaisi eräs tympäisevän näköinen munkki. "Toiset laivat ovat kai joutuneet haaksirikkoon."

"Sellaiset laivat eivät joudu perikatoon!"

"Ne ovat kunniallisia saksalaisia laivoja!"

"Kunnon katolilaisten rakentamia!"

"Oivallisimmista aineista!"

"Pahansään lintu!"

Munkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin ilmaisemaan nyreytensä.

Olematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin, sanoi munkki mielistelevästi hymyillen: "Kukaan ei näe suuremmalla ilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus, että yritys on ollut Jumalalle otollinen."

"Se tulee Ruotsista."

"Niin minäkin olen kuullut."

"Me olemme ruotsalaisten ystäviä!"

"Jumala paratkoon!"

"Kuinka niin?…"

Useat lähestyivät munkkia.

"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia, jotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein armollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin valtionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on sanottu majesteetinrikkojiksi!…"

"Se on totta", virkkoivat muutamat äänet.

"Kuka välittää moisesta!" väittivät toiset.

"En minä paljoa ymmärrä", jatkoi munkki nöyrästi. "Toivon ja halajan vain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme antaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään istuisi siellä missä pilkkaajat istuvat."

"Tuo kuuluu raadille ja maistraatille."

"Kaupasta Ruotsissa emme tahdo luopua!" puuttui eräs kauppias puheeseen.

"Kuka välittäisi munkkien loruista!" Laivat olivat sillävälin lähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja laivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin päässeet kotiin.

Katsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava hiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin jäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava ilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.

"Eivät ikinä voi asiat olla oikealla tolalla!"

Kansanjoukko aivan värisi, kun suurin laiva laski laituriin.

Pormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat suunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti, päättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi ystäväinsä luo.

"Mitä on tapahtunut?"

"Hirmuinen myrsky…"

"Viisi laivoista on uponnut…"

"Ja miehistö…"

"Hukkunut järjestään."

"Ja muut seitsemän laivaa?"

"Me ajauduimme Pommeria kohden ja ne hukkuivat…"

"Ja lasti, mastot, ruorit…?"

"Kaikki mennyttä!"

Kansanjoukko kuuli herrojen keskustelusta sanan sieltä, toisen täältä, näiden verkalleen käydessä katua ylöspäin. Osa väestä nousi laivaan, toisia tuli pian perästä. Jokaisella oli joku omainen laivoilla tiedusteltavana.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että ainoastaan joka kolmas oli palannut, että kaikki muut olivat saaneet surmansa meressä, että oli tuhoutunut upein laivasto, minkä Lyypekki milloinkaan oli varustanut, ei taistelussa vihollista, vaan luonnonvoimia vastaan, silloin muistivat monet munkin sanat. "Ei ollut Jumalalle otollinen teko käydä liittoon ruotsalaisten kanssa, eikä pitänyt enää ryhtyä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin."

Raati sai tietysti syyn niskoilleen. Kaikki oluttuvat täyttyivät väestä. Täytyi hukuttaa surut ja keksiä kostokeinoja. Suuria joukkoja kulki edestakaisin neuvosherrojen talon edustalla huutaen ja karjuen. Mielten levottomuus jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Munkki liikkui väkijoukoissa, neuvoi kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen, mutta kehoitti jyrkästi kieltäytymään uuden laivaston varustamisesta, jos raati puolustaisi sitä.

Tuli pian tunnetuksi, ettei raati kokoonnu neuvotteluun kokonaiseen viikkoon. Pormestari Bornhoferin piti ensin laatia kertomus tapahtuneesta onnettomuudesta. Mutta tämä oli ainoastaan tekosyy. Mieliala Ruotsia kohtaan ei ollut tällä hetkellä suopea kansan kesken, se tiedettiin, mutta se voi mahdollisesti muuttua.

Oli yleisesti tunnettua, että useita munkkeja hiiviskeli kaupungissa kiihoittamassa tyytymättömyyttä, ja heidät oli välttämättä tehtävä vaarattomiksi. Hemming Gadd otti asian huostaansa.

Pyhiinvaeltajan puvussa ja sauva kädessään lähti hän kaupungille. Pyhiinvaeltajilla ei ollut ainoastaan vapaa pääsy kaikkialle ja ilmainen kestitys, heitä kohdeltiin myös erityisellä kunnioituksella, kun he sanoivat tulevansa pyhästä maasta ja Kristuksen haudalta.

Toivioretkeläisemme seurasi ensiksi kohtaamaansa munkkia. Mihin hän näki tämän menevän sisälle, sinne meni hänkin.

Kaunopuheisuudellaan veti hän pian kaikkien huomion puoleensa, ja kun hän tekemänsä lupauksen johdosta ei saanut näyttää kasvojaan, onnistui hän pysymään tuntematonna kaikille. Mutta kuinka suuresti erosivatkaan hänen kertomuksensa kaikista muista! Hän oli oleskellut kauan Kööpenhaminassa, hän oli käynyt ripittämässä köyhiä saksalaisia merimiehiä niistä laivoista, jotka Hannu kuningas oli ryöstättänyt. Hän kuvaili heidän kurjaa asemaansa; heidät oli kielletty lähtemästä maasta, heidän täytyi elättää itseään kerjäämällä, eikä heillä ollut toiveita paremmista päivistä.

Munkit käsittivät pian, että heidän omaan leiriinsä oli hiipinyt vaarallinen vastustaja.

"Voitteko mainita jonkun näistä?" kysyi munkki viekkaasti hymyillen.

"Muuan heistä oli Kock nimeltään."

"Veljeni!" huudahti eräs läsnäolijoista.

"Hänen etunimensä?" kysyi piispa.

"Evert!"

"Ei, niin ei se ollut!"

"Herman kenties?" puuttui muuan läsnäolijoista puheeseen.

"Niin, oikein, Herman hän oli nimeltään."

"Poikani!" huudahti muuan vanha mies. "Elääkö hän vielä, kunnon toivioretkeläinen?"

"Hän eli kuusi kuukautta sitten."

"Puhuiko hän isästään?"

"Hyvin usein!"

"Ja ikävöi kotiin?"

"Kaikesta sydämestään!"

"Mutta miksi häntä pidätetään?"

"Jos kaikki vanki parat päästettäisiin vapaiksi, kuinka luulisitte silloin käyvän kuninkaan hyvälle maineelle?"

"Jos hänellä sellainen on, niin se kai todistaa, että hän sellaisen ansaitsee!" tokaisi muuan munkki.

"Ei, kunnianarvoisa isä, se todistaa vain, että ne syntirahat, joita hän on riistänyt, käytetään ostamaan kieliä, jotka häntä kiittelevät ja ylistelevät. Väitetään, että hänen sopottelijainsa joukossa pitäisi olla useita munkkeja."

"Se ei ole mahdollista!"

"Sitä en usko minäkään!"

Saapuvilla olevat katsoivat toisiinsa. Oli yhtä uutta kuin opettavaakin tavata kaksi munkkia, joilla oli niin vastakkaiset mielipiteet, ja juuri nyt oli heille tärkeää saada selville, missä määrin saattoi luottaa Hannu kuninkaaseen ja hänen politiikkaansa, "Toivioretkeläinen" ei ainoastaan juonut heidän kanssansa, hänellä oli samalla ihmeellinen kyky puhua niin, että se pystyi heidän sydämiinsä.

Joka ilta kävi hän vähintään kahdessa oluttuvassa, mutta jo kolmantena päivänä oli hänen maineensa niin levinnyt, että mihin hyvänsä hän menikin sisälle, oli huone heti ihmisiä täytenään. Mutta hän puhui lisäksi siitä, kuinka kuningas oli kohdellut uskollisinta miestään Paul Laxmandia; kuinka pari tanskalaista ritaria oli hukuttanut hänet kuninkaan käskystä, kuinka hänen lapsensa oli tehty perinnöttömiksi ja kuinka kuningas oli otattanut kaikki hänen rikkautensa haltuunsa.

"Mitä pahaa oli hän sitten tehnyt?" kysyivät useat.

"Sanotaan hänen iskeneen silmänsä kuninkaan jalkavaimoon."

"Se ei ole totta!" huusi munkki.

"Sanokaa sitten minulle, kunnianarvoisa isä, mitä hän oli tehnyt?"

"Hän oli maankavaltaja!"

"Sitä ei ole lainkaan todistettu, ei edes koetettukaan."

"Siksi, että… että…"

"Älkää koettako tekään, kunnianarvoisa isä. En minä, mutta nämä toiset voisivat luulla…"

"Mitä sitten?" kysyi suuttunut munkki.

"Että kuulutte kuninkaan puolustusjoukkoon."

"Ja jos niin olisi?"

"Alentuisi oma arvonne."

"Sitä en pelkää!"

"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin…" Ja nyt aloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. "Toivioretkeläisen" lausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli kuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja heidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että tanskalaiset olivat nämä ostaneet.

Mutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli ollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista oli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle, että kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi saanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan hänelle huomenlahjaansa.

Tässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani kätensä Hemmingin olalle. "Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena", sanoi hän suurella liikutuksella.

"Ei, veli!"

"Mistäs syystä sitten?"

"Täytyykö se sanoa?"

"Minä vaadin sen!"

"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset mielellään katselivat."

Tähän karkeaan päähänpistoon vastattiin kaikuvalla naurulla.

Munkki tarttui huppukaulukseen temmatakseen sen pois, mutta Hemming oli valmis kaiken varalta.

"Enkö ole sanonut teille, veli, että tekemäni lupaus estää minut näyttämästä kasvojani?"

"Nimenne?"

"Josua!"

"Sen nimen olette ottanut luostarissa."

"Oikein arvattu!"

"Maallinen nimenne?"

"Sen olen unhoittanut aikoja sitten!"

"Luulenpa löytäväni keinoja, jotka panevat teidät muistamaan sen!" Kunnianarvoisa veli lähti pois suutuksissaan.

Mutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan keskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän tulisesti:

"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet ja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo päästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat määräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää uskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava ja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy."

Katkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli ilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä pappismiehet olivat koettaneet rakentaa.

Laivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan odottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen tyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti, tekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin. Nuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää tämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja tapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli ottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin — se oli samaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit, ja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.

Vaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen, kun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella joukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys, mutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.

Kukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon. Mutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin! Ääntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin olevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi mieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta todistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia selville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä samassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan nähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.

Munkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä toivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin sistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan tahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin niin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä mielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin hänestä oli vapauduttava.

Silloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin antauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa siinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat äänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.

"Eikö olisi parempi käyttää viekkautta?" kysyi apotti.

"Hän on itse munkki…"

Kukaan munkeista ei tahtonut ottaa houkutellakseen häntä satimeen.

"Onko hän hyvin väkevä?" kysyi apotti.

Sitä ei voinut kukaan sanoa.

"Jollen pelkäisi, että hän saattaa tuntea minut!"

"Me voisimme olla lähistöllä."

Kaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia uskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin viekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin, jollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen tuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän suuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa virtaavan.

Täältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin toivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen mahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien tarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos oikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai jonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti kärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa hymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä riemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.

Kun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle kuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin he ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä lähtemään kaupungista.

"Mutta tulettehan toki takaisin?" huusivat he.

"Aivan varmaan ja ennenkuin odotattekaan."

Kun hän tuli ulos kadulle näki hän dominikaanimunkin rinnallaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Pyytäisin keskustella kanssanne!"

"Puhukaa vapaasti!"

Hemming pysähtyi hänen eteensä, mutta samassa huomasi hän neljä olentoa, jotka tulivat jälestä ja jotka nyt kaikki pysähtyivät.

"Ettekö tahdo, että jatkamme taivalta?"

"Kyllä, mielelläni; missä asutte?"

"Sistersiiniluostarissa."

"Kaupungin ulkopuolella?"

"Aivan vieressä."

"Sitten tahdon saattaa teitä kappaleen matkaa."

"Ettekö tahdo jäädä sinne yöksi?"

"Venyykö keskustelumme niin pitkäksi?"

"Niinpä luulen."

"Alkakaamme sitten heti."

Apotti yski. "Teillä on joku tarkoitus tulollanne tänne…" sanoi hän.

"Samoin kuin teillä tällä keskustelulla."

"Aivan oikein! Teidän esiintymisenne on ollut niin rohkeaa, että jollen monista seikoista olisi vakuutettu teidän olevan pappi, päättäisin eräistä toisista seikoista, että olette kirkon vihollinen."

"En kirkon, vaan ainoastaan sen väärinkäytösten."

"Poistetaanko ne paljastamalla kaikki heikkoudet?"

"Kun pappi tunnustaa olevansa köyhä, syntinen ihminen, ei kansa enää näe hänessä Jumalan valtakunnan edustajaa."

"Mitä sillä voitetaan?"

"Käsitys, ettei pappi ole valehtelija, koska hän rehellisesti sanoo kansalle: 'Opettaja ja oppi ovat kaksi eri asiaa. Oppi, jota saarnaan, on Jumalasta; elämä jota vietän, on perkeleestä'."

"Ketä sillä tarkoitatte?"

"Jokainen kirkko voi sovittaa sen päämieheensä, jokainen luostari apottiinsa!"

Munkki hypähti. Oli kuin häneen olisi sattunut puukonpisto.

He jatkoivat muutamia minuutteja äänettöminä taivallustaan.

"Ylhäisten keskuudessa synti ja turmelus erityisesti rehoittaa. Kasvatuksen ja suuremman elämänkokemuksen pitäisi kuitenkin opettaa heitä näyttämään hyvää esimerkkiä. Papiston velvollisuus olisi kehoittaa siihen, mutta he elävät ainoastaan viettäen hyviä päiviä ja rypevät eläimellisissä himoissaan."

"Hm, hm!" jupisi apotti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja odotti vain tilaisuutta lyödäkseen.

Luostarin kello löi yhdeksän.

Hemming pysähtyi. "Minua aina ilahuttaa", sanoi hän, "lausua ajatuksiani virkaveljelle; olen kiitollinen, kun olette antanut minulle tilaisuuden siihen ja sanon nyt teille jäähyväiset".

"Tulkaa mukana luostariin! Meillä on espanjalaista viiniä."

"Ei, kiitos; minulla ei ole aikaa!"

"Teidän täytyy!" Hän pani kätensä Hemmingin olalle.

"Vai niin!" vastasi tämä.

"Ettekö ymmärrä, että tahdon maksaa teidän suoruutenne!"

"Millä tavoin?"

"Sanomalla teille omat ajatukseni!"

"Ei tarvitse, tiedän ne ennestään!"

"Tosiaankin, antaapas kuulua?"

"Ette ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi sanonut teille sellaisia totuuksia, ja luulette tekevänne kirkolle ja itsellenne suuren palveluksen passittamalla minut iäisyyteen. Siten aiotte ansaita aneet kaikista synneistänne lopuksi iäksenne. Juuri se oli tarkoituksenne, kun houkuttelitte minut tänne."

"Ja kuitenkin tulitte?"

"Pelotta?"

"Ilolla!"

"Ettekö luule minun voivan viedä tahtoani läpi?"

"Ei ilman suostumustani."

Hemming kääntyi ympäri.

Samassa kietaisi apotti käsivartensa hänen kaulansa ympäri aikoen hänet kuristaa.

"Oikea munkin metku!" jupisi Hemming rautakourin taivuttaen pois munkin käsivarret ja pitäen niitä kuin ruuvipihdissä.

"Auttakaa!" huusi apotti.

Toiset neljä munkkia hyökkäsivät luo.

Pontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä olevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti hänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit olisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi kaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi puolustautumaan.

Nähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen luotaan. "Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!" sanoi hän ja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.

Sillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin keskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa, oli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli persoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet kosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi ajatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista Ruotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa liittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen, veljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.

Nuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui mielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien kunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat sangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei voitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt lupaavalta. "Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan menemään lävitse", sanoi hän.

"Voinko minä tehdä mitään?" kysyi Sten.

"Olkaa kärsivällinen ja odottakaa aikaa!"

Mutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin varastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai vastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut ainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen luonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei pormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen samaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän kyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus, joka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.

"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!" vastasi pormestari. "Niin nuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja tyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen."

"Ettekö aio viedä asiaa läpi?"

"Kaikki riippuu siitä, millainen mieliala vallitsee suuressa kokouksessa raastuvassa."

"Ettekö aio tehdä mitään asian hyväksi?"

"Jokaisen täytyy päättää itse, muuten saa yksi kantaa syyn."

"Mutta luulen, että minun pormestarini…"

"Ole huoletta, hän tahtoo säilyttää kotirauhan!"

Mesmannin matami oli jotensakin hyvin säilynyt nainen eikä pormestari suinkaan pannut pahakseen, vaikka keskustelu päätettiin suukkosella. Mutta Mesmannin matami tunsi maailman. Hän tiesi, että oli useampiakin taloja kuin hänen, joissa oltiin arkoja kotirauhasta. Heti pormestarin mentyä ulos kaupungille kutsui hän seitsemän vanhinta tytärtään salakamariin.

He painautuivat yhteen kasaan kuten lammaskatras. Ainoastaan kaksi naitua uskalsivat hieman peremmälle kamariin. Kaikki ihmettelivät mitä nyt mahtoi tulla.

"Älkää nyt seisko kuten tuhmat hanhet!" huusi matami tyytymättömin katsein, itse lyllertäen, vilkkaana kuin orava, kamarin toisesta päästä toiseen.

Mutta parvi ei liikahtanut paikaltaan.

"Tahdotteko olla yhtä puolta kanssani?"

"Kyllä!" vastattiin vitkastellen.

"Kysymys on nuoren Sten Sturen auttamisesta."

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki. Nyt tuli eloa seitsemään impeen; jokainen saattoi seista toisiin turvaamatta.

Mesmannin matami pani molemmat kätensä lanteilleen. "Voin sanoa suoraan, että Sten herran asia näyttää jotensakin huonolta. Laivastoa kohdannut hirveä onnettomuus on tekosyynä kaikille, jotka eivät tahdo sotaa. Mutta nyt on vielä sangen monia, jotka eivät lainkaan tiedä mitä tahtovat, ja heidät meidän on otettava käsille. Jokaisen teistä on mentävä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. Voitte hyvin kutsua heidät tännekin, jos tahdotte, ainoastaan puhuaksenne Sten herrasta ja siitä, millainen häpeä olisi kaikille Lyypekin naisille, jollei upein ritari, mikä milloinkaan on käynyt kaupungissamme, saisi sitä apua, jonka jo puolittain olemme hänelle luvanneet ja joka sitä paitsi edistää omia etujamme."

"Minä sanon heille, että kuta enemmän suolaa ja kankaita täältä lähetetään, sitä enemmän kultakirjovaatetta ja silkkiä tulee tänne!" huudahti Meta.

"Minä sanon, että Sten herra kenties tulee uudestaan ja ottaa emännän Lyypekistä", puuttui Ursula puheeseen.

"Ja tuo mukanaan toisia ruotsalaisia ritareita, yhtä sorjia kuin hän itse!" lisäsi Gertrud.

"Meidän lapsillemme voi siitä koitua hyvää tulevaisuudessa!" selitti vanhempi naiduista.

"Ja kun he tulevat hieman suuremmiksi, voivat he seurata mukana Ruotsiin, näkemään maailmaa", tuumi toinen naitu sisko.

"Minä sanon, ettei kellään ihmisellä ole kauniimpia silmiä kuin Sten herralla!" huudahti neljäntoistavuotias Leena.

"Eikä kukaan tanssi niin hyvin kuin hän!" säesti yhdentoista vuotias sisko. "Sillä hän on tanssinut kaksi kertaa minun kanssani, ja sitä en unhota koskaan!"

"Luulen, että se tepsii ikäisiinne", sanoi ajatteleva äiti. "Sopikaa nyt vain, ettette mene samoihin paikkoihin, ja lähtekää heti liikkeelle!"

Vanhempi naiduista sisaruksista niiasi syvään. "Sanoittehan, että saisimme kutsua heidät tänne?"

Koko nuorempi parvi oli ennen kuiskutellut hänelle ja nyt tyrkännyt häntä kappaleen peremmäksi.

"Tahdotteko sitten kutsua?"

"Tahdomme!" vastattiin kaikista suista.

"No, kutsukaa heidät sitten iltapäiväksi kahden aikaan!"

Ilohuuto kajahti kautta kamarin.

"Mutta mistään tanssista ei puhettakaan!"

"Ei tanssia?"

"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat lähtemäisillään."

"Mitä toisilla sitten on täällä tehtävää?" kysyi neljäntoistavuotias.

Sisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys oli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin matami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi sentähden:

"Mitä he täällä tekevät, tiedätte kyllä minun sanomattanikin!"

Ja tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat kaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet — luonnollisesti, sillä nämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.

Pormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin ylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä oli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja sanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään sitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.

Muutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta Mesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai vaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla, missä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä kaiken voitavansa.

Nuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin nuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan. Vaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät olisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.

Mutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä "toivioretkeläinen" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan ja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan selkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei ollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!

Apotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti. Vihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen hyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille oli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän määrättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin, hankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään kustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin mahdollista.

Varhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa. Kaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa toimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja nunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman mitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat sulettuina.

Juhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha tapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin ja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä ollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että kirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.

Syytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto kansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin haluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti tieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä. Sellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla arvaamattomat seuraukset.

Yksin Hemming piispakin hämmästyi.

"Minä tahdon ottaa osaa juhlakulkueeseen", sanoi Sten.

"Mistä syystä?"

"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän täytyy kunnioittaa heidän muistoaan."

"Ette kenties ole niinkään väärässä."

"Eikö lähettiläidenkin pitäisi ottaman osaa?"

"Eiköhän vain!"

"Sitten kai pidätte huolen siitä?"

"Niin olen aikonutkin!"

"Teillä on jokin suunnitelma?"

"Kenties!"

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle sitä?"

"Ei, en vielä."

Kaupungin pormestareilla ja raadilla oli yön kuluessa salainen kokous. Useimmat tahtoivat vetäytyä pois peläten kansanliikettä, mutta Hemming sanoi: "Vastaan siitä, että he ajavat meidän asioitamme, jos annatte minun määrätä."

Niin sovittiin, että kaupungin viranomaiset liittyisivät juhlakulkueeseen ilman valtamerkkejään. Surujuhla sai siten yksityisluontoisen leiman.

Nyt kuului kellojen läppäys kaikista kirkoista. Sitä jatkui useita tunteja. Vihdoin avattiin piispantalon portit ja sieltä astui ulos suuri joukko nuorukaisia, kaikki surupuvussa ja etumaiset kantaen sauvoja, joissa mustat harsot riippuivat. Heidän jälestään tuli pappeja kantaen pyhimyslipasta, raamattua tyynyllä ja messukirjaa. Sitten seurasi jälleen kahdeksan nuorukaista kantaen kirkollisia lippuja, joiden kaikkien tangot oli kääritty mustiin. Heidän jälkeensä seurasivat kuoripojat valkoisissa puvuissaan. He heiluttivat ahkeraan suitsutusastioitaan, ja tuuli kuletti keveät savupilvet yli uteliaina ammottelevain kansanjoukkojen.

Sitten tuli hänen armonsa piispa. Hän oli vanha mies, joka kävellä köpitti sauvansa varassa, jokseenkin välinpitämättömästi silmäillen ympärilleen väkijoukkoon, joka polvistui hänet nähdessään. Useita pappeja seurasi jälestä kantaen pitkää laahusta. Taasenkin seurasi lipunkantajia ja sen jälkeen pappeja, jotka kantoivat ehtoollisleipiä ja kalkkia. Näiden edellä kulki myös kuoripoikia suitsutusastioineen.

Munkkikuntien oli sitten jonoa jatkettava, mutta silloin astui esiin kaksi kaupungin airutta viitaten sauvoillaan heitä perääntymään. Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, ettei ilmennyt mitään vastarintaa, vaan kaupungin viranomaiset asettuivat esteettömästi heti piispan jälkeen. Sen jälkeen tuli ruotsalainen lähetystö, etunenässä Hemming piispa täydessä virkapuvussaan. Munkit olivat kulkueen loppupäässä.

Viranomaisten näkeminen herätti hälinää väkijoukossa. Oli ilmeistä, että se miellytti kansaa; mutta niin ei ollut laita juhlakulkueen hengellisten osanottajain. He kääntyivät katselemaan taakseen, kuiskailivat ja ihmettelivät. Ystävämme apotti kuohui kiukusta ja mietiskeli, miten kääntäisi tämän hyväkseen. Sillävälin solui juhlakulkue eteenpäin kellojen yhä helkkyessä. Tuomiokirkon portille se pysähtyi. Piispa ja kaikki hänen toimituspappinsa menivät sisälle viranomaisten ja ruotsalaisten seuraamana, ainoastaan muutamain rientäessä toisiin kirkkoihin toimittamaan messun suurimmassa kiireessä, palatakseen sitten tuomiokirkkoon.

Seurakunnan asettuessa paikoilleen riensi Hemming sakaristoon tervehtimään piispaa ja pyytämään, että saisi ottaa osaa alttaripalvelukseen. Tämä oli kovasti hämmästyksissään, mutta jottei osoittaisi nurjamielisyyttä, suostui hän ruotsalaisen piispan pyyntöön.

Mustiin verhottu kirkko teki satojen vahakynttiläin valaisemana melkeinpä kaamean vaikutuksen, ja kun urkujen sävelet hiljaa ja valittaen hymisivät kautta holvien, kuului se aivan ruumisvirreltä. Sen jälkeen alkoi messu. Piispa toimitti siitä ainoastaan osan, jokaisella toimituspapilla oli oma osansa suoritettavana.

Mutta mikä oli syynä siihen, että Hemmingin puhuessa huomattiin kansanjoukossa melkoista levottomuutta?

Nyt alkoi vuorolaulu. Alttarilta lauloivat papit, ja lehteriltä vastasi nunnien kuoro.

Messu oli lopussa. Silloin hämmästyivät kaikki nähdessään muukalaisen astuvan saarnastuoliin.

"Ruotsalainen piispa!" kulki kulovalkeana kuiske kautta koko kirkon.

Hän puhui.

Ja uudestaan huomattiin sama levottomuus kansan keskuudessa.

"Se on toivioretkeläinen!" kuiskailtiin suusta suuhun.

Mutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa liikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden surujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja puhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat sen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.

Hän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli pidetty Ruotsissa. "Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet vierasvaraisia pyyntöjämme", sanoi hän, "olisivat he vielä viipyneet ruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin kodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet meidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä hetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että samaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin osoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät vastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät! Me otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin surumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa, lähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille veljen käden."

Äänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä voimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä. Rukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui Hemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.

Siellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen oli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden ilmaisu.

Saksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä löytänyt sanoja.

Mutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti häntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa "toivioretkeläinen", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon, kunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas pyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.

Apotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä asetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa voittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta huolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän käsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen kätyrinään.

"Täällä tapahtuu kauheita asioita!" sanoi hän hänelle.

"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?" kysyi tämä, joka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.

"Sinun on sanottava ystävillesi, että kansan täytyy itsensä puolustaa oikeuksiaan."

"Minun ainoa oikeuteni on kuolla nälkään."

"Jos tahdot palvella minua, niin minä maksan."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Riennä tuomiokirkkoon."

"Messuun?"

"Ruotsalaiset ovat siellä ja heidän joukossaan nuori Sten Sture."

"Onko häntä kuritettava?"

"On, mutta minä en tahdo tietää mistään."

"Tietysti!" nauroi hylkiö. "Eihän tiedä kirvestä pitelevä käsivarsi, kehen terä sattuu!"

"On kai siellä joku miehiäsi?"

"Luulenpa olevan."

"Niin, lyöttäydy heidän kanssaan yksiin!"

"Enkö voi tehdä sitä yksin?"

"Et, se ei saa tapahtua salakähmään."

"Tarkoitatteko, että siitä voisi seurata paljastuksia?"

"Tapahtukoon se avoimessa taistelussa!"

"Silloin täytyy haastaa riitaa."

"No, entä sitten!"

"Niin, sama se minusta… Mutta rahat!"

"Minä panen ne tavallisen puun alle, sinä otat ne tehtäväsi täytettyäsi. Lähde heti!"

Mies lähti ja hänen houkuttelijansa palasi tyytyväisesti hymyillen luostariin.

Kun käsityöläinen saapui tuomiokirkkoon, oli messu jo lopussa. Hemming oli äsken alottanut puheensa ja kaikki kuuntelivat. Mutta kuinka monta ihailijaa ja kannattajaa jollakin asialla lieneekin, niin lankeaa luonnostaan, että sillä on vastustajansakin, ja kun samanmieliset aina kohtaavat toisensa, niin tietysti nämä lyöttäytyivät yhteen ennenkuin juhlallisuus oli oikein lopussakaan.

"Kirotut ruotsalaiset."

"Eikö pitäisi ryhtyä käsikähmään?"

"Voisihan koettaa!"

"Kuka tekee alun?"

"Kyllä minä teen!" vastasi tuttavamme.

"Hyvä, me seuraamme jälestä!"

Parisen kymmentä kappaletta osaksi merimiehiä, osaksi työmiehiä lähestyi nyt porttia aivan yhdessä ryhmässä.

Hetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä ruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin, ja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä sisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli Mesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät kasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja he etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt oli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja silloin juuri oli vaara lähimmillään.

"Oletteko arka, herra?" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun hän tuli ulos.

"En erittäin."

"Niinpä osoittakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Seuraamalla minua!"

Sten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki epäilyttämään.

"Ettekö tahdo?" Mies hymyili ivallisesti.

Sten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän vastasi nopeasti: "Kyllä, minä tahdon!"

Mesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa tarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.

"Mene siskojesi luo!" sanoi Sten vapauttaen kätensä. "Minun täytyy lähteä tämän mukaan."

"Mihin menemme?"

"Kunhan vain pääsemme johonkin, missä meitä ei häiritä."

Mies suuntasi askeleensa kaupungin autioimpaan osaan päin, ja häntä seurasi Sten ennenmainitun miesparven keralla.

"Kuinka kauas aiotte mennä? Minua ei huvita tulla pitemmälle."

"Täällä ei voi kukaan kuulla meitä!" huusi muuan.

"Jäädään sitten tähän, vaikka minä olisin mieluummin mennyt lähemmäksi virtaa."

"Miksi niin?" kysyi muuan joukosta.

"Meillä olisi ollut vähemmän vaivaa."

"Näin suuri joukko kyllä selviää!"

"Suoriutukaamme siitä sitten pikimmiten!"

Tämä keskustelu kävi ääneen; joko sitten tahdottiin antaa siten Stenin tietoon, mikä häntä odotti, tai ainoastaan peloitella häntä.

"Kuulkaas, herra", sanoi mies kääntyen häneen, "mitä varten olette tullut tänne hyvään kaupunkiimme Lyypekkiin?"

"Vuosittain tulee monia satoja lyypekkiläisiä Ruotsiin", vastasi ritari. "Eikö minulla olisi samaa oikeutta kuin heillä?"