SISÄLLYS: (continued 4)
Lauri Soini translation
"Niin, äiti!"
"Tämä on ilahuttava herraani!" huudahti Märta rouva.
"Mutta Knut?"
"Sinä ajattelet aina vain häntä!"
"Minuun tekee kipeää aiheuttaessani toiselle surua."
"Hän näyttää nyt ottavan asian tyynesti."
"Tekotyyneyttä vain."
"Jos se on mahdollista, koetan saada hänet matkustamaan sisarensa luo joulua viettämään, se on viihdyttävä hänen ajatuksiaan."
Märta rouva teki ehdotuksen, mutta se hylättiin jyrkästi. Knut selitti, ettei hän ollut koskaan viihtynyt Ruotsissa niin hyvin kuin nyt.
Kun Sten ilmoitti hänelle liitostaan Kristinan kanssa, karahti hän punaiseksi, mutta toivotti hänelle onnea näennäisellä sydämellisyydellä.
Muutamia päiviä tämän jälkeen saapui Svante Niilonpoika Tukholmaan. Häntä odotti mitä hellin vastaanotto. Viisas emäntä salasi liikutuksensa nähdessään hänen kuihtuneen ulkomuotonsa, samalla kuin rakastava vaimo tuhansin tavoin koetti ilahuttaa ja viihdyttää häntä.
Suuresti ilahutti häntä tieto Stenin ja Kristinan liitosta. Hän sulki heidät molemmat syliinsä ja sanoi, että hän heidän nuoruudessaan näki takeen maan onnelle. He tulivat päättämään hänen työnsä.
Ja niin viettivät he yhdessä iloisen joulun. Svante Niilonpoika koetti pitää huolet loitolla, ja Märta rouva teki kodin hänelle niin miellyttäväksi kuin voi.
On selvää sanomattakin, että Kristina oli ikäänkuin aurinko, minkä ympärillä kaikki tähdet kiersivät. Ja päiväpaistetta toi hän mukanaan Stenille. Hänen näkemisensä nostatti nuoren miehen kasvoille aina säteilevän hymyn, ja tämä sanoi hänelle kerran melkein pelkäävänsä onneaan, niin suurelta näytti se hänestä.
"Meidän on koetettava olla niin hurskaita ja hyviä, niin kiitollisia ja nöyriä, että Jumalalla on meistä ainoastaan iloa", sanoi Kristina lapsenhymyllä, jonka Sten niin hyvin tunsi muinaisilta päiviltä. Ja kuka epäilee onnea, jota ennustaa rakastettu nainen?
Päätettiin, että nuorten häät vietettäisiin seuraavana syksynä.
Oltiin valmiit siihen, että sota puhkeaa kohta uudelta vuodelta. Millä tavoin Sten tulisi ottamaan osaa siihen, ei ollut määrätty; se riippui vihollisen hankkeista. Lankesi luonnostaan, että hän olisi mukana, ja se ilahutti sekä häntä että Kristinaa. Hänhän taistelisi isänmaan puolesta, ja jos tapahtuisikin suurin ajateltava onnettomuus, jos Kristina menettäisi sankarinsa, tietäisi Kristina, että tämä oli kuollut kunniakkaan kuoleman, ja jotka surulla toisistaan eroavat, he löytävät jälleen toisensa ilolla.
6.
YLEISKATSAUS.
Vuoden 1511 tammikuu aikoi tavattoman leudolla säällä.
Ruotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain juhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on niin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla ei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun aikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.
Mutta mainittuna vuonna olivat joulujuhlan makeanleivän päivät pian luetut.
Ensin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat, että Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori kuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä enää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.
Itä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat nuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin kihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. "Me emme tahdo makailla niiden turvissa," sanoivat he, "vaan mieluummin istua kotona." Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja lupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.
Tammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta Ruotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa kohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.
Kaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja niissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja rauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle, avustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen käskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä luetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta niitä puolustaa tai vastustaa.
Talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat paheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret joukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.
Sillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan, jossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia seuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua pitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.
Kuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret neitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut kutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui kuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin ryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä ryöstämään ja polttamaan.
Sittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin. Täälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin osoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä eteenpäin.
Mutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko kerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen Hemming piispa oli sitä johtamassa.
Kuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä, että ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi ollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan. Koko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti "nuori kuningas", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet hänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät muistissaan vetäytyi hän takaisin.
Pian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti Bohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa rukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut, että hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja jos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja polta, vaan ottaa hengenkin.
Sillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa pidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin, että oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen, asestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs mukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja kaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä oli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan uhkaavaa vihollista.
Niinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin sotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta kahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi, sillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä kuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön toiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.
Hannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli maksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu. Ainoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada siellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin laittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.
Tanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti purjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren etelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston, joka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen suojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan määränä.
Jöns Holgerinpoika kääntyi ensin Travemündeä vastaan, mutta kun hän ei voinut mitään saada aikaan, jatkoi hän matkaa Wismariin.
Kesäkuu oli alullaan; kaupungissa vietettiin suuria markkinoita; kaikki ajattelivat vain huvittelemista, ei kukaan vihollista. Vartia istui yksin ylhäällä tornissa silmäillen yli iloisen kaupungin. Silloin huomasi hän suuren laivaston, joka hyvällä tuulella lasketti satamaa kohden. Päätäpahkaa syöksyi mies portaita alas ja ilmoittamaan pormestarille vaarasta. Mutta tämä istui parhaallaan iloisessa juomaseurassa; oivallinen braunschweigermumma sai hänestä kaiken näyttämään ruusunpunaiselta.
"Sinä hourit, vanha hupsu!" vastasi hän ojentaen miehelle täyden pikarin. "Juo äläkä löpise turhia."
"Mutta arvoisa pormestari!"
"Ole vaiti ja juo, sanon minä! Jos olisi jokin vaara tarjolla, luuletko, että istuisin niin tyynenä!"
Torninvartija joi, sitten riensi hän takaisin tornikamariin, juuri kun tanskalaiset laivat laskivat ankkurinsa sataman edustalla.
Tämän nähdessään joutui mies pois suunniltaan, tarttui rumpuun ja nosti sellaisen metakan, että koko kaupunki kaikui.
Nyt oli hälinä yleinen. Pormestari ryntäsi juomapöydästään, raatimiehet, porvarit, kauppamiehet, talonpojat, naiset ja lapset, markkinavieraat ja ilvehtijät, kaikki syöksyivät yhtenä vilinänä satamaan. Mutta siellä oli yhtä mahdoton saada aikaan järjestystä kuin puolustusta ajatellakaan. Asukkaat saivat seistä katsellen, kuinka tanskalaiset purjehtivat pois vieden sataman edustalta mukanaan neljätoista sotalaivaa ja kuinka he sitten nousivat maihin ja sytyttivät etukaupungit palamaan.
Wismarista lähti Jöns Holgerinpoika Rostockiin, mutta joko kaupungissa oli kunnollisempi pormestari tai asukkaat olivat nukkuneet pois markkinahumalansa, kaikessa tapauksessa varustautuivat he vastarintaan ja ryntäsivät vihollista vastaan sellaisella menestyksellä, että tämä piti viisaimpana lähteä heti tiehensä laivoineen.
Sen jälkeen tuli Stralsundin vuoro. Kaupunki vallattiin, ja Jöns Holgerinpoika teki liiton Tanskan kuninkaan ja Pommerin herttuan välillä.
Nyt käänsi Tanskan laivasto pohjoista kohden ja saapui juhannuksen aikaan Voionmaan rannikolle. Täällä antoi päällikkö väkensä nousta maihin ryöstämään saarta. Hänen tarkoituksensa oli vallata Borgholma, ja piiritys alkoi. Mutta Kalmarin linnassa oli päällikkönä urhoollinen Juhana Maununpoika. Hän piti merta tarkoin silmällä, ja kun hän näki Tanskan laivaston suuntaavan matkansa Voionmaahan, kiiruhti hän lähettämään sinne sotavoiman, joka puhdisti saaren vihollisista. Puoliväliin toista sataa miestä otettiin vangiksi ja loput ajatettiin takaisin laivoihin.
Tanskan laivasto oli lähtenyt ryöstämään, ja olihan vielä hävitettävää. Kun Jöns Holgerinpoika lähti Voionmaalta, suuntasi hän sen sijaan retkensä vastapäätä sijaitsevalle Smålannin rannikolle. Täällä teki aseihin nostatettu rahvas urhoollista vastarintaa, mutta Juhana Maununpoika ei voinut estää sitä, että useita pitäjiä pahoin hävitettiin.
Lyypekkiläiset eivät saaneet laivastoaan valmiiksi ennenkuin heinäkuun lopulla. Siihen kuului neljäkymmentäkolme sotalaivaa ja neljätuhatta palkkasoturia. Kaksi raatimiestä oli asetettu ylipäälliköiksi, toinen heistä oli vanha tuttumme Eckermann. Jokaista laivaa komentamassa oli lisäksi kaksi porvaria.
Kunnon Lyypekin kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Travemündeen näkemään laivastonsa lähtöä. Silloin liehuivat lukemattomat liinat ja terveisiä lähetettiin, eivät suinkaan vähimmässä määrin ne, jotka luemme ystäviemme ja tuttaviemme joukkoon. Laivasto suuntasi kulkunsa itään päin yhtyäkseen niihin laivoihin, joita odotettiin Wismarista ja Rostockista. Mutta näitä ei kuulunut. Vihdoin saapui tieto onnettomuudesta, joka oli kohdannut Wismaria, mutta lisäksi kerrottiin, että Tanskan laivasto oli asettunut talviteloilleen eikä tänä kesänä enää lähde vesille.
Tämän tiedon saatuaan purjehtivat lyypekkiläiset suoraan Bornholmaan. Täällä olivat he tuskin alkaneet nousta maihin ennenkuin näkivät merellä kuusikolmatta tanskalaista sotalaivaa. Tämän nähdessään lyypekkiläiset päästivät riemuhuudon. Nyt saadaan vihdoinkin taistella!
Molemmat laivastot järjestyivät. Ne taistelivat viikinkiläistapaan, kukin laiva kyletysten vihollislaivan kanssa, ja laivanvaltaus ratkaisi voiton.
Taistelu jäi ratkaisematta, molemmat puolueet saavuttivat voittoja; mutta Hannu kuningas ei suinkaan kerskaillut vähän sillä, että hänellä oli laivasto, joka oli yhtä hyvä, jollei parempikin kuin lyypekkiläisten, ja epäilemättä tämä olikin huomattava ajan merkki.
Hemming piispa oli jo aikaisin keväällä matkustanut Lyypekkiin. Hänen lannistumaton tarmonsa se oli kannustanut laivaston varustamiseen; mutta hän oli, kuten aina, samalla hankkinut itselleen vihamiehiä. Hän heitteli pisteliäitä ja ivallisia sutkauksiaan kaikkea pikkumaisuutta, kaikkia halpamaisia laskelmia vastaan. Hän sai naurajat puolelleen, mutta naurun esineiksi joutuneista tuli hänen vihollisiaan, ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä.
243
Oli epäilemätöntä, että merisodasta koitui Ruotsille se suuri etu, että se säästyi vihollisen äkkirynnäköiltä, kaupunkien ja kylien poltolta ja ryöstöltä, mutta saksalaiset Tanskan ystävät, jotka olivat jonkun aikaa pysyneet vaiti, alkoivat taasen näyttää elonmerkkejä. He puhuivat, kuinka kaupungin kauppa oli huonolla kannalla.
Turhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi vihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne palvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä vastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty väittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit, ja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa poissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita. Silloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat toiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.
Kun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla sydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen retki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa paljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa hänen luonaan käydessään.
"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?" huudahti katkeroitunut piispa. "Voitteko todistaa heille, että kunnia on enemmän kuin kurja kulta?"
"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton", vastasi Eckermann hymyillen.
"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät enkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!"
Mutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän: "Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan."
"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä viheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat valmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun jaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!"
Näin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas satamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta purjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi laivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä päivänä mitään.
Kunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin saada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt vastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa pantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.
Hän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut kääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä. Yöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän puhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki merimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan mitä hän mahtoi hautoa mielessään.
Hän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa esine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan kaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus, joka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä, että unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen ymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi seisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.
Ei siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä rahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi kärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen maatilkun puolesta, millä oli syntynyt. "Ruotsin kansa seisoo lujana kuin kallio", sanoi hän, "ja sentähden sitä ei voida kukistaa."
Mutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat musertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.
Ja nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien editse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti ne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.
Hän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli ollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän eteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.
Tämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan sielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä pikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli kohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen äärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen tunne, palava kostonhalu.
Hemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja hän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen vastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.
Tuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin piispaa vähät huolestuttavan. "Minä tulen kyllä ajoissa perille", sanoi hän.
Mutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain, lyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata kohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja vinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki valui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.
Hemming katseli hetken.
"Antakaas, kun minä käyn käsiksi", sanoi hän, "tähystelkää te sillaikaa satamansuuta!"
Laivuri meni.
Rannikko sukelsi tosiaankin näkyviin, heillä oli maata suoraan edessään; valkeita vaahtopatsaita ja hyökyaaltoja tyrskyi kaikkia kallioita vasten, mutta piispa väänsi ruoriratasta miehen voimin.
"Tuosta meidän on mentävä välitse", sanoi laivuri ja viittasi parin saaren tai luodon rakoon.
Aallot heittelivät laivaa korkealle, mutta piispa piteli lujasti kiinni, ja laiva syöksyi huimaavalla vauhdilla luotojen välitse. "Nyt voitte sanoa heille Lyypekissä, että minä se pelastin teidän aluksenne", sanoi hän poistuen ruorista.
7.
SUOMALAISET YSTÄVÄMME.
"Mikä suurta on, se tapahtuu hiljaa!" Ja hiljaa oli Erik Turenpoika vaikuttanut sen läänin hyväksi, minkä hallitusmieheksi hänet oli asetettu. Surut ja huolet ojensivat joka hetki toisilleen kätensä, mutta hän kantoi edelliset kuten mies, ja jälkimäiset veivät kaiken hänen aikansa. Olemme jo ennen maininneet, että hänen päässänsä oli kauan pyörinyt kanavan rakentaminen Olavinlinnan ja Viipurinlinnan välille.
Vaarat idästä uhkasivat aina tanskalaiskahakoiden yhteydessä. Vuonna 1540 oli taasenkin tullut Suomeen kova vuosi, ja ankara linnanherra päätti, hankkiakseen kansalle työtä, todenteolla ryhtyä hommaamaan kulkuväylää Saimaan ja Viipurinlahden välille.
Työ alkoi. Satoja ihmisiä oli siinä käsin. Kaivokset Saimaan rantasärkillä olivat vielä viiden vuosisadankin jälkeen todistavat Erik Turenpojan mahtavan hengen voimasta ja rohkeudesta.
Työn keskeytyksen sai aikaan voimakkaampi tahto kuin hänen omansa. Joka päivä meni ritari työtä katsomaan ja jouduttamaan, ja aina seurasi häntä nuorukainen, jolla oli niin mustat salamoivat silmät. Se oli Sakko, mustalaispoika, joka nyt kuudentoista vuotiaaksi ehtineenä oli tummasta ihostaan huolimatta kaikkien naisten ihailun esineenä. Itse ei hän näyttänyt välittävän kenestäkään muusta kuin ritarista. Tämän toivomusten arvaaminen ja hänen käskyjensä täyttäminen näytti olevan hänen ainoa pyrintönsä.
Seuratessaan ritarin jälestä ja luullessaan olevansa huomaamatta koetti hän tarkoin asettaa jalkansa juuri siihen, mihin ritari oli juuri astunut. Gunilla rouva kertoi tästä nauraen herralleen.
"Hänen ikäisellään on aina joku, jota ihailee", vastasi Erik. "Hän kyllä löytää pian toisen ihailun esineen."
"Kaikki neitoseni ovat hurmaantuneet häneen!"
"Ja hän?"
"Hänen ylistyksekseen täytyy minun sanoa, että hän välittää heistä hyvin vähän."
"Hän kaipaa kai omaa kansaansa."
"Heidänkö luokseen hän menee, kun väliin katoaa täältä ja on poissa viikkokausia?"
"Niin luulen!"
"Heiltä ei hän oppine mitään hyvää."
"Ei ole helppo opettaa Sakolle mitään!" sanoi ritari.
"Tiedän kyllä, olenhan niin monta kertaa koettanut opettaa häntä lukemaan."
"Se ei varmaan onnistu koskaan!"
"Kyllä hän koettaa parastaan tehdäkseen minulle mieliksi, mutta silloin näyttää hän niin onnettomalta, että pian päästän hänet menemään."
"Mustalaisveri ei voi pysyä paikoillaan."
"Meidän pikku Annaamme kohtaan osoittaa hän ihmeellistä kärsivällisyyttä ja tekee mitä tyttönen tahtoo."
"Heliihän hän Akseliakin."
"Minä pelkään heidän hurjia leikkejään."
"Sakko suojelee häntä."
Tämä keskustelu tapahtui kamarissa rouvantuvan perällä, jossa ritari päivittäin vietti muutamia tunteja keskustellen emäntänsä ja leikkien lastensa kanssa. Kaksi tyttöstä astui sisään tervehtimään isäänsä. He niiasivat syvään ovella ja pysähtyivät sinne, kunnes saivat käskyn tulla lähemmäksi.
Silloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle, ja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen, hyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot sikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.
Nämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä olisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän kaunista ryhmää.
Vanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin tällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.
"En ymmärrä, kuinka hänelle on käyvä", sanoi Gunilla rouva huoaten.
"Hän saa aikanaan kuten sinäkin herran, joka on ankara ja tuima."
"Ei, lempeä sinä olit, kuinka minulle olisikaan muuten käynyt?"
"Ja minulle, Gunilla, jos olisit lähtenyt luotani?"
"Rakas, armas herrani! Sanokaa, oletteko oikein tyytyväinen minuun?"
"Olen, täysin tyytyväinen", vastasi ritari hymyillen.
"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa niin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että oli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa."
"Se on totta!"
"Mutta niin ette puhu koskaan minulle?"
"Oletko mustasukkainen?"
"Kyllä hieman!"
Samassa kuului kimakka kirkuna pihalta, sitä seurasi vielä toinen.
"Se on Akseli!" huudahti Gunilla rouva ja riensi ikkunan luo.
Erik herra seurasi häntä. Mutta ulkona pihalla ei ollut ketään muita kuin Sakko. Hän makasi kieritellen hiekassa ja nauroi kovaäänisesti.
Mitä tämä kaikki merkitsi? Silloin kuului uudestaan valittava huuto, ja kas, ylhäällä räystäskourulla istui nuori Akseli.
"Kaikki pyhimykset, poikani!" huusi Gunilla rouva.
"Ole huoletta, sillä ei ole mitään vaaraa!" vastasi ritari nojautuen ulos ikkunasta.
"Sakko!" huusi hän.
Poika seisoi heti jaloillaan.
"Tahdon heti puhutella poikaani!"
Poikanen kapusi muurille kuin kissa. Hän pysyi kiinni pienimmässäkin kiveyksen kulmakkeessa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, tarttui hän pojan vyötäröön ja kapusi alaspäin yhtä ketterästi kuin oli mennyt ylöskin.
Gunilla rouva tohti pelästyksissään tuskin hengittää; hän odotti, että molemmat syöksyisivät alas nurinniskoin.
Mutta Sakko laski pojan varovasti maahan ja kopisteli tomua hänen takistaan pilkallisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Ei edes sekään ole kärsinyt vahinkoa."
Heloittavan punaisena tuli poika vanhempiensa luo; häntä hävetti se, että oli ollut niin arka.
"Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön", sanoi isä.
"Minä pyydän Sakkoa viemään minut sinne ylös, enkä minä huuda", vakuutti kuusivuotias Kaarina.
Gunilla rouvan selitys, ettei hän sallinut heidän kummankaan ottaa osaa sellaisiin leikkeihin, ratkaisi asian.
Mutta lorun loppu oli, että Sakko luikki tiehensä, joko peläten toria tai muusta syystä. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän, kukaan ei tiennyt, mihin hän oli mennyt, mutta kaikki kaipasivat häntä. Ritarista, hänen emännästään, heidän lapsistaan aina vähäpätöisimpään kyökkipoikaan olivat kaikki häneen mieltyneet, tunsivat osanottoa, jopa ihailuakin häntä kohtaan.
Epäilemättä turhamaisuus oli Sakon luonteelle ominainen piirre, eikä hän varmaan olisi sietänyt sitä, joka olisi ollut hänelle välinpitämätön. Jos hän sitä vastoin kuuli ympärillään tunnustuksen huudahduksia tai näki kauniin neitosen heittelevän helliä katseita, silloin ei hänen riehakalla hilpeydellään ollut mitään rajoja, ja hurjilla uhkateoillaan saattoi hän usein saada kauhuihinsa sen, jonka sydän oli juuri tulvehtinut hellistä tunteista.
Nuhteita ei hän kärsinyt koskaan ja kuritusta vielä vähemmän. Lapsena oli hän kerran saanut linnanvoudilta selkäänsä, mutta sen jälkeen piiloutui hän heinäparvelle, ja kun hänet useiden päivien perästä sattumalta sieltä keksittiin, oli hän melkein nälinkuolias. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän ollut tullut ilmoille, vastasi hän, ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt vapaasta tahdostaan.
Siitä pitäen sai hän olla omassa vapaudessaan. Gunilla rouva saattoi joskus tehdä hänelle muistutuksia, mutta vaikka hän silloin olikin vaiti, osoitti hän sitten rouvalle silmiinpistävää kylmyyttä.
Mutta jos kerrottiin muista nuorukaisista, joilla oli ollut samoja vikoja kuin hänelläkin, mutta olivat ne jättäneet, silloin kuunteli hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ja silmien vilkunnasta saattoi huomata, kuinka suuresti se kiinnitti hänen mieltään.
Rakkauteen ja uhraavaisuuteen oli hän pystyvämpi kuin kukaan. Erik herran ja Gunillan puolesta olisi hän vähintäkään arvelematta uhrannut henkensä. Kaarinakin oli hänelle hyvin rakas.
Kun ritari kertoi hänelle hänen mummonsa, Valmyran, kuolemasta, joutui hän kovan pelästyksen valtoihin.
"Kuollut", huudahti hän, "kuollut ilmoittamatta minulle!"
"Kuinka hän olisi voinut tehdä sen?"
Kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän värisi kuin kovan vilutaudin kourissa.
"Hillitse mieltäsi", sanoi ritari. "Sellainen suru on epämiehekästä, ainoastaan naiset valittavat."
Hän lakkasi itkemästä aivan kuin taikaiskulla ja seisoi kalpeana ja näköjään tyynenä ritarin edessä.
Tämän jälkeen hän ensi kerran lähti tiehensä.
Kun hän palasi viiden päivän kuluttua, kysyi ritari häneltä, missä hän oli ollut.
"Metsässä!" vastasi hän.
"Mitä varten siellä?"
"Tavatakseni Valmyran."
"Etkö ole ristitty, Sakko?"
"Ristihän se Hollolan pappi."
"Eikö hän sanonut sinulle, etteivät kuolleet palaa jakaisin?"
"Väliin se kuitenkin tapahtuu."
"Oletko nähnyt mitään näkyä?"
"En vielä."
"Mutta luulet näkeväsi?"
"Valmyra on luvannut!"
"Ilmestyä sinulle?"
"Niin, herra!"
"Pappi on sanova sinulle, että sellaiset ajatukset ovat Jumalan käskyjä vastaan."
"Jumala ja Väinämöinen ovat yksi ja sama."
"Väinämöinen on pakanain jumala!"
"Silloin olen minäkin pakana!"
"Vaikka sinut onkin ristitty?"
"Minä uskon Väinämöiseen ja Ilmariseen, kuten isäni, veljeni ja sisareni ovat tehneet ennen minua."
"Valmyra sanoi, ettei sinulla ole ketään sukulaisia."
"Kaikki ne, jotka harhailevat ympärinsä kuten metsän otukset, joilla on taivas kattonaan ja suuri metsä makuukamarinaan, kaikki ne ovat Valmyran sukulaisia ja ystäviä, ja he ovat minunkin."
"Tahdot kenties jättää meidät?"
"Ei, tahdon palvella ja kuulla teitä; mutta tahdon mennä ja tulla vapaasti."
"Oppia et tahdo mitään?"
"Osaanhan ohjastaa hevosta. Heittää keihään, niin että se sattuu otusta keskelle rintaa, osaan yhtä hyvin kuin joku muukin. Luulen myös osaavani ampua nuolen vihollisen sydämeen, ja vaikkapa silmäänkin! Mitä vielä tarvitaan?"
Sakko näytti ritarista melkein nuorelta atleetilta, seistessään siinä pystypäin, ylpeänä ja tyynenä.
"Pakanalle riittää se yllinkyllin", sanoi hän. "Kristityn sitä vastoin tarvitsee osata paljon enemmän."
"Jahkahan minusta tulee se, kysyn sitten", vastasi Sakko nopeasti.
Täten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik herra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin luottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty — ainoastaan nimeksi.
Niissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa kaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän kasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen kiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he välittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he olivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.
Mutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia. Nämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja mielistelijöitä.
Päällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä, puolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää, mihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät velvollisuutensa.
Jokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret, tuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään ollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin hankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on suolaa ja leipää.
Liivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä suomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita huokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat he päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu liiviläisistä sanoa mitään pahaa.
Tämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi omilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.
Hän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät voineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja takaisin.
Ritarilla ei ollut tästä mitään tietoa, ja päällysmies oli asiasta vaiti.
Kun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana seisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän teki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana mielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta enemmän kuin muut.
Sakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet. Heillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä harhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla heidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli siis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.
Mutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin milloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli heidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa heitä ottamaan lepopäivän.
Mutta siitä eivät he tahtoneet kuulla puhuttavankaan.
Oli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä. Muutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä syömään omaa — ja toistenkin.
Vielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt enemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja poskia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita, jyrkeitä lapioitaan.
Päällysmies meni linnaan ja pyysi puhutella ritaria.
"Herra ritari", sanoi hän, "katson velvollisuudekseni eroittaa nykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia."
"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin jaksanut tulla heidän luokseen", vastasi Erik herra. "Huomenna teen sen. Sittenpähän nähdään."
"Epäilettekö minua, jalo herra?"
"En, mutta näen mieluimmin omin silmin."
Päällysmies meni työmiesten luo. "Linnassa ei olla oikein tyytyväisiä teihin", sanoi hän.
"Meillä ei ole leivän palaakaan, me kuolemme nälkään!" huusivat kaikki yhdestä suusta.
"Ja tuossa makasiinissa on monta sataa säkkiä leipää ja jauhoja, kellarissa on olutta, että voisitte monet kerrat juoda itsenne päihdyksiin", virkkoi päällysmies.
Työmiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.
"Mutta se on kaikki linnan väkeä varten."
"Me tahdomme ostaa sieltä!"
"Mutta sitä ette saa, vaikka voisitte maksaa kuinkakin hyvän hinnan… Se on linnan väkeä eikä yksinkertaista rahvasta varten."
Päällysmies meni. Kylvö oli tehty, varmaankin alkoi se nyt työntää orasta.
"Minä voisin maksaa leivästä kaksinkertaisen hinnan."
"Minulla ei ole siihen oikeutta, sillä kotona on niin monta nälkäistä suuta."
"Ajatelkaas, kenellä olisi kipponen olutta!"
"Ja leipää lisäksi!"
"Jos ottaisimme muutamia säkkejä?"
"Voimmehan maksaa takaisin!"
"Ei, ei, teemme itsemme onnettomiksi."
"Onko meidän kuoltava nälkään?"
"Kun ei tahdota antaa hyvällä, täytyy meidän ottaa väkisin!"
"Tulkaa, lähtekäämme!"
"Ei, ei!"
"Niin, niin!"
Niin huutelivat sikin sokin, mutta lopulta koko joukko hurjalla raivolla syöksyi makasiinille. Nälkä tekee ihmisen eläimeksi, ja kuten eläimet jyrsivät ihmisparat leipää ja lihaa, jota he löysivät suuret kasat.
Ahneimmat löysivät heti tien kellariin, he joivat, janosta melkein mielipuolina, niin kauan kuin jaksoivat. Vaikka mielessä vilahtikin ajatus, että rangaistus oli seuraava, niin mitä siitä: hetken nautinnosta eivät he siltä tahtoneet kieltäytyä. Saada kerran elämässään kyllikseen, ylenpalttisesti, se oli nautinto, jonka ensi kerran kokivat.
Päivän ensi säteet löysivät heidät makaamasta kellarissa, paljaalla maalla, ladoissa, heidän tavallisissa makuupaikoissaan. He makasivat niin raskaasti kuin eivät koskaan tahtoisi herätä.
Päällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle, lähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis tiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä linnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.
Sakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa lähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin päiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta ritarille.
"Suurin syy on teidän", sanoi tämä. "Te olisitte voinut estää pahan, jos olisitte heti kutsunut apua!"
"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!" vastasi mies langeten ritarin jalkoihin.
"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan kahtasataa miestä!"
"He löivät laimin työnsä — — —"
"Antakaa heille ero!"
"Mutta rangaistus?"
"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina voi enää ansaita mitään."
"Heidän palkkansa?"
"Kuinka pitkältä ajalta se on maksamatta?"
"Neljältätoista päivältä!"
"Saakoot he täyden palkkansa, mutta lähtekööt sitten heti täältä."
"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta armeliaisuudesta?"
"Ei, en tahdo nähdä heitä!"
Päällysmies kumarsi maahan saakka ja riensi pois.
Sillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa siitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen ajautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.
Päällysmies tuli. He katsoivat häneen kuten lampaat teurastajaan.
Hän antoi heille merkin seurata ja poikkesi nopeasti syvemmälle metsään.
"Rientäkää, joutukaa pois täältä!" sanoi hän. "Tiedän hyvin, mihin vaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista niin ankarasti."
Miehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen tarkoitustaan.
"Pois täältä!" toisti hän.
"Pois?"
"Kukin kotiaan!"
"Mutta rangaistus?"
"Sen saan kantaa minä yksin!"
"Ja palkkamme?"
"Sitä ei makseta."
"Ei kokonaiselta kahdelta viikolta?"
"Jollette lähde, odottaa teitä raipparangaistus."
"Saammeko silloin pitää palkkamme?"
"Ette, teidät ajetaan pois!"
Murina yltyi. Lopulta astui muuan mies joukosta esiin:
"Minä haluan puhutella ritaria!" sanoi hän.
"Sano sitten toisille jäähyväiset, sillä et palaa elävänä."
"Hän on kuitenkin ollut ennen hyvä herra."
"Mutta nyt hän on suuttunut ja lujasti päättänyt rangaista."
"Minä sanon hänelle, että meidät vei nälkä siihen."
"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!" puuttui toinen puheeseen.
"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?" huudahti päällysmies. "Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että minutkin ajetaan pois?"
"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin kuin sieltä läksimme?"
"Silloin oli meillä edes muutamia palasia leipää."
"Ja ne rahat, jotka lähetimme liiviläisen mukana?"
"Onko meidän menetettävä nekin?"
"Voinko minä sitä auttaa!"
"Hän oli kyllä petturi."
"Nyt ei meillä ole mitään!"
"Parasta on painautua maahan ja kuolla!"
"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei tarvitse lähteä minua kaukaa etsimään."
Ja niin he lähtivät toinen toisensa jälkeen.
Mutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka asuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut alistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä…
Mutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli kokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään tapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.
"Sanoihan hän kuitenkin olevansa meihin tyytyväinen!"
"Liivinmaalaiset maksavat vähemmän."
"Mutta me kuolemme nälkään."
"Mitä se häntä liikuttaa!"
"Tyly herra hän on!"
"Varokoon itseään!"
"Uskallatteko uhkailla!" tiuskaisi päällysmies. "Pian pois täältä, minä en enää teitä sääli!"
Ja nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa kodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.
Yksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä; se voi sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi tuleksi.
Kun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään, vetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden kahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän saattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu, ja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli viisaudellaan saavuttanut.
Ritari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet lankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli taipuvainen siihen suostumaan.
Mutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä, että ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti syvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä uudelleen.
"Tulevatko he takaisin?" kysyi ritari.
"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden luulen olevan parempia."
"Mistä he ovat?"
"Luullakseni Liivinmaalta", änkytti mies.
"Lähettäkää sitten peruutus! Työ saa pysähtyä toistaiseksi!"
Muuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista oman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin mietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko hän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä olikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä epäillä kaikkia.
Ensi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties ollut luottamista.
Mutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa päästäkseen totuuden perille.
Kun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle tapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan poissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta mikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka asianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä kukaan muu.
Mutta tästä lähtien pisti silmiin sangen merkillinen seikka.
Tavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä tarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut lähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.
Mutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan omat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se herätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin aniharvat tulivat pyytämään apua.
Oltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia retkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei hän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän asian leikiksi.
* * * * *
Oli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi. Oli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan olisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa hyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli tarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja ennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä huolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin, piti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis vastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli tieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen molemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet kasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei ainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa laivoja Ruotsiakin puolustamaan.
Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille ja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.
Itäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa mullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat vastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.
Kuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa. Johannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia kelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös tuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan tiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!
Mutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa luottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa valittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä. Heidän välillään oli jotakin… Hän luki epäluottamusta kansan silmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli itsekseen: mikä voi olla syynä?
Gunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille ja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja siunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa tulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden peninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä mennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.
Muutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui kuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että yhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.
Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas linnasta.
"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle. "Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"
"He ovat Jumalan suojeluksessa", vastasi Gunilla rouva.
"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko, "ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"
Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.
"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!" lisäsi poika kylmästi.
Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.
Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta, joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten jakaantuivat.
Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta, oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä minään ansionaan.
Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus, jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle riennettiin siitä ilmoittamaan.
Kauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän laittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja nälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään, näytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he hänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.
Hänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä tehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa kuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän saattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.
Hänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät. Silloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla äänellä: "Uhratkaamme!"
Oli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli osunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas maahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.
Jorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta sanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna piili joka sydämessä.
Sovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja jokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta ainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä; mutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava puhtaimpansa ja parhaansa.
Useimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se oli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli kyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät tunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta. Ja sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli tutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle otollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli uhraajalle yli kaiken kallis.
Ajaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden uuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri maan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä naisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä pitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut ainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä lapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.
Huhu tästä oli saapunut Gunillankin korville, ja hän kysyi Sakolta siitä.
"Se on mahdollista!" vastasi tämä.
"Etkö tiedä mitään varmaan?"
"Tiedän vaieta siitä, mistä minulla ei ole oikeutta puhua."
"Kuka kieltää sinulta oikeuden?"
"Veljeni!"
"Eikö sinusta heidän oppinsa ole hirvittävä?"
"Ei, se on hyvä!"
"Mutta, Sakko, sanotaan, että he uhraavat lapsia?"
"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten sovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät, että hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he häntä yhtä suuresti kuin ennenkin."
"Mutta jos hän kieltäytyy?"
"Silloin hänet pakoitetaan!"
"Mutta äiti, Sakko!"
"Hän kyllä rauhoittuu!"
"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!" puuskahti Gunilla. "Siitä koituisi kuolemani!"
"Vaikkapa se olisikin herranne pelastus?"
"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen Jumalan edessä?"
"Lapset kuuluvat vanhemmille."
"Kyllä, niin kauan kuin ne tarvitsevat heitä."
"Siinäpä sanoitte!" huudahti poika säkenöivin silmin. "Heidän on annettava henkensäkin toistensa puolesta!"
"Vapaaehtoisesti, niin!"
"Se riippuu eri uskoista!"
"Sinä uskot puukuviin, kuten pakanat, ja uhraat niille."
"Täytyyhän johonkin turvautua!"
"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen, jota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän kaikkien puolesta."
"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen," vastasi Sakko; "kunnianarvoisat isät sotkevat sen."
"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon kuin ymmärrän."
"Nyt on liian myöhä!"
"Liian myöhä?"
"Minut on heitetty ulos kuten kivi ikkunasta, nyt täytyy minun pudota."
"En ymmärrä sinua!"
"Kerran kyllä teette sen, kenties piankin!"
Näin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen huulilleen ja juoksi ulos.
Päällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin palvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta huolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea muuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut sietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt päivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja salaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin sanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein vastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan pojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.
Eräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen viikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä, kutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja nuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin hyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta hyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.
Sakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein poskin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut minulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin. Kiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te tahdotte, niin minä lähden."
Näin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä huutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria sanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin antanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.
Sakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti kostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka työmiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti heti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.
He puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli vaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.
"Mistä hyvästä?" kysyi Sakko.
"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää takaisin."
"Sanoihan ritari edeltäpäin, ettei hän tahtonut niitä", selitti Sakko.
"Mutta uudet miehet olivat jo pestatut aikoja ennen."
Nyt alkoi asia Sakolle valeta.
"Päällysmies tahtoi päästä miehistä", sanoi hän.
"Siinä hän tekikin viisaasti", vastasi tämä.
"Niin, oikein ovelasti!" nauroi Sakko.
"Tiedättekö siitä?"
"Minähän olin mukana juonessa."
"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin, saivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?"
"Ei, niitä he eivät saaneet!"
"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat sentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa. Mutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni."
"Tuolta tulee ritari! Puhukaa hänelle!"
Nyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen palkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.
Oli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä, että saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten pääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen, päästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi vuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen, suuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen hänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.
"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?" kysyi Erik herra, melkein hämmästyksissään.
"Täytyihän minun, herra!"
"Nyt ymmärrän heidän ynseytensä! He luulivat niin hekin!"
"Minä ilmoitan heille!"
"Et tunne heitä kaikkia."
"Kyllä, herra, mutta kosto ennen kaikkea!"
"Tahdotko pitää huolen päällysmiehen vangitsemisesta?"
"Tahdonko?" huusi Sakko. "Heti, heti!"
Ja hän melkein lensi takaisin linnaan.
Mutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän huomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä lipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli hän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut mukanaan.
Sakko itki raivosta.
"Mikä hullu olin!" huudahti hän. "Mutta minä kyllä löydän hänet!"
Asia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen rahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi tunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä syitä epäluuloon.
Päällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari toivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten nimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen kului pitkä aika.
Oli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli kuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne köyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera reessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik herra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa Sakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta. Gunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.
Ripeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät kulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin että paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän rinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.
Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön; hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet ja palavat esirukoukset.
Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne. Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi mielellään nähdä, ja niin hän suostui.
Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella, mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.
Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti asteli tietä myöten.
Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan; luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.
Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!
Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi? Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.
Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat ottaneet osaa kaivostyöhön.
"Katsokaas, äiti, se on Jorma!" sanoi Kaarina.
"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.
"Tunnettehan kyllä minut, vanha Jorma!" kysyi hän.
Ukko katsoi alas häneen ja näytti muistelevan.
"Ritarin rouva!" sanoi hän välinpitämättömästi.
"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä, vanha mies!"
"Sitä en voi tehdä. Olette jo kuoleman ympyrässä!"
"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän uskonne kanssa tekemistä?"
"Miksi tulitte tänne?"
"Viedäkseni ruokaa muutamille sairaille!"
"Sellaisia olemme kaikki! Keiden luo aioitte?"
"Tuonne metsään vasemmalle!"
"Avatkaa sitten tietä!"
"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!" huusivat useat äänet.
"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!"
"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!"
Gunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.
"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Jorma. "Minä teen teidän kärsimyksenne lyhyeksi."
"Eikö minun täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!" huusi muuan nainen hänen rinnallaan. "Ettekö luule, että rinta saattaa silloin aivan pakahtua!"
Hämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan kulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia… Hän tunsi sanomatonta kauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois häneltä… Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan.
Silloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli valitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä… Se yltyi, muuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan tuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!
Yhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen kirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret palavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet räiskyivät laajalle ympärinsä.
Oli aivan pimeää, kun synkkä kulkue vitkaan liukui äärettömän suureen aukeamaan keskelle metsää.
Laulu oli vähitellen hiljentynyt jälleen, nyt kuului se aivan kuin kuolinvirreltä, matalalta uikutukselta… Sitten yksi ainoa vihlaiseva epätoivon kirkaisu. Sen jälkeen oli hiljaista kuin haudassa.
Gunilla oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän oli kietonut käsivartensa molempain lastensa ympärille, hän näki tummien olentojen liikkuvan ympärillään, hän luuli, että ne olivat kuolleita, jotka olivat nousseet haudoistaan ottaakseen osaa kamalaan juhlaan.
Kappaleen matkan päässä hänestä paloi suuri rovio. Hän kuuli kuinka siihen alituiseen heitettiin uusia polttopuita, ja joka kerta sirkosi kokonainen kimppu tähtösiä korkeutta kohden.
Hänen kuulonsa oli teroittunut äärimmilleen, hän kuuli loitommalla jonkun puhuvan ja arveli sen olevan Jorman. Mutta — oliko se mahdollista — tai mistä syystä mies olisi maininnut hänen nimensä!… Hän kuuli sen niin selvään kuin olisi huudettu hänen korvaansa…
Nyt syöksyi koko joukko polvilleen ja painoi kasvonsa maahan. Kuinka he huusivat ja ulvoivat!
Jorma puhui jälleen. Nyt mainittiin erään toisen naisen nimi, mutta silloin kuului niin sydäntä viiltävä valitushuuto, että se kävi läpi Gunilla rouvan luiden ja ytimien. Mutta samassa raikuivat luikut ja paimentorvet.
Hän näki, kuinka naiset, jotka seisoivat hänen ympärillään, vietiin pois yksi toisensa jälkeen lapsi käsivarrellaan, ja kuinka heidät vedettiin väkisin, jos he kieltäytyivät seuraamasta vapaasta tahdostaan. He eivät palanneet takaisin, mutta niin pian kuin miehet palasivat noutamaan jotakin jälelläolevista, päästivät nämä hiljaisen, hillityn valituksen. Gunilla olisi tahtonut mielellään kysyä, mihin he menivät ja miksi he eivät tulleet takaisin, — mutta kieli oli tarttunut kiinni kurkkulakeen, hän ei voinut puhua.
Nyt vietiin viimeinenkin pois.
Koko joukko makasi taasen polvillaan kasvot maassa, huutaen ja ulvoen. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tämän kaksi vai kaksitoista kertaa. Aika ja luvut häipyivät siltä, joka on joutanut suuren surun tai kauhun valtoihin.
Samassa kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa:
"Ole hiljaa, Gunilla!"
Siirtyikö hän yhtäkkiä helvetistä taivaanvaltakuntaan! Suloisempaa soittoa ei hän ollut kuullut koskaan kuin nämä sanat ritarin huulilta. Tämä otti hänet vahvoille käsivarsilleen. Hän näki Kaarinan ja Akselin seuraavan… sitten ei mitään enempää, sillä hän oli menettänyt tajuntansa.
Mutta kun hän heräsi jälleen, oli hän toisessa reessä, lapset ja neitsyet luonaan. Asemiehet ja palvelijat ympäröivät heidät, mutta ritari ei ollut heidän joukossaan.
"Missä on herrani?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Hän on käskenyt, että meidän on odotettava häntä täällä", vastasi muuan asemiehistä.
"Hiljaa! Oliko se laukaus?"
"Kuulkaa, kuulkaa, mikä parku!"
Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.
"Tulevatko he tänne päin?"
"Ei, he menevät pois."
"Tuolla loistavat soihdut!"
"Siellä on itkevä lapsi!" sanoi Gunilla rouva. "Pyhä neitsyt, kuinka se itkee katkerasti!"
"Rakas äiti, se on varmaan pikku Anna", sanoi Kaarina.
"Mitä puhutkaan!"
"Kuinka tuo ääni kuului Sakon ääneltä!" kuiskasi muuan neitosista.
"Miksei Sakko ole täällä?" kysyi Akseli.
"Hän on varmaankin ritarin mukana."
"Tuolta tulee joku!"
"Se on varmaan isäni!"
Se oli ritari. Hän kantoi jotakin käsivarrellaan, mutta oli niin pimeä, ettei voinut eroittaa, mitä se oli.
"Hevoseni!" käski ritari.
"Tässä se on!"
"Ota tämä lapsi, Gunilla!" sanoi ritari vienolla äänellä. "Se on Jumalan avulla pelastunut kuolemasta!"
Ja hän pani pikku olennon hänen syliinsä ja kääri vaipan hyvin molempain ympärille.
"Onko se jonkun noista naisista?"
"Kyllä se on!"
"Herra olkoon kiitetty! Kuinka äiti on oleva iloinen!"
"Niin luulen! Nyt täytyy meidän rientää."
Ja koko pieni parvi riensi pikimmiten paikalta.
Gunilla rouva piteli nukkuvaa lasta sylissään.
"Lieneeköhän se poika vai tyttö", sanoi Gunilla sivellen kädellään hentoja kasvoja.
Kaarina kumartui pienokaista vasten.
"Rakas äiti, se on Anna", sanoi hän.
"Älä lörpöttele! Anna makaa kotona vuoteessaan ja nukkuu."
Mutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen pehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa, ja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa hoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu soihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra otti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.
"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä", sanoi Gunilla hieman tyytymätönnä.
Mutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet. Kotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin katselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän kuin oli lupa.
"Te salaatte minulta jotakin!" sanoi Gunilla rouva.
Silloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää Gunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli tapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista, joita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan syleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.
Kuinka hän hämmästyikään nähdessään ritarin polvillaan lapsen vuoteen vieressä, levottomalla hellyydellä katsellen sitä.
"Mitä on tapahtunut? Onko lapsi sairas?" kysyi äiti pelästyneenä ja riensi hänen luoksensa.
"Näethän itse, ettei häntä vaivaa mikään."
"Minusta hän nukkuu niin raskaasti."
"Hän on kenties kovin väsynyt."
"Mistä niin? Minä soitan hänen hoitajaansa."
"Hän on poissa."
"Poissa?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.
"Hän on poistunut ainaiseksi."
"Mutta sano sitten minulle, mitä on tapahtunut!"
"Ei tänä iltana!"
"Luuletko, että voin saada mitään rauhaa, kun ajatuksissani pyörii se, mitä täällä on tapahtunut? Tai että voin nukkua sen jälkeen mitä itse olen kokenut?" lisäsi hän väristen.
"Sitten sanon sen", vastasi Erik herra, "mutta sillä ehdolla, että ensin katsot oikein varmasti, että tässä makaava lapsi on sinun oma lapsesi."
"Luuletko, että äiti milloinkaan voi erehtyä sellaisesta?" kysyi Gunilla.
"Olet tehnyt niin!"
"Minäkö?… Erik!…"
Hän kalpeni lumivalkoiseksi.
"Sano… oliko se minun lapseni, joka…?"
"Nyt avaa hän silmänsä! Puhu hänelle!"
"Rakas äiti!" kuiskasi tyttö ja suuteli häntä, mutta nukkui sen jälkeen uudestaan.
"Oliko se hän, Erik?"
"Kiitä Jumalaa, Gunilla! Se oli hän!"
"Kaikki pyhimykset! Ja millä ihmeellä hän pelastui?"
"Sakko hänet pelasti."
"Sakko! Missä hän on?"
Ritari kääntyi pois.
"Maksoiko se hänen henkensä?" kysyi hän väristen.
"Maksoi!"
Gunilla painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.
"Hän oli uskollinen ystävä ja palvelija."
"Muutamia päiviä sitten sanoi hän kerran osoittavansa, että oli kiitollinen, ja täydelleen on hän pitänyt sanansa."
"Mutta te itse, rakas herra, näytätte niin sairaalta ja runnellulta. Pelkään, että tämä päivä on koskenut syvästi teihin. Menkää levolle!"
"Ja sinä itse, Gunilla?"
"Minulla on vielä kaikki, mikä on sydämelleni rakasta, minä tahdon kiittää Jumalaa ja siten rukoilla niiden eksytettyjen raukkojen puolesta, jotka nyt valittavat ja surevat."
* * * * *
Parisen päivää myöhemmin löydettiin päällysmies hirtettynä linnan edustalta. Vääryyttä kärsineet olivat itse kostaneet.
Tapaus koski syvästi ritariin. Laittomuus, jota hän oli koennut vastustaa, oli murtanut kaikki sulut ja puhjennut ilmoille kaikessa hirvittävässä raakuudessaan. Mitä jalansijaa oli kristinusko saanut sellaisessa kansassa, joka uhrasi omaa lihaansa ja vertansa? Mitä kunnioitusta nautti päämies, jonka silmien edessä, jonka läheisyydessä oli uskallettu tehdä sellainen rikos, ja kuinka voisi sen rangaista, kun koko kansa otti osaa siihen? Nämä ajatukset pyörivät öin ja päivin hänen päässänsä. Ne heikonsivat hänen ennestäänkin turmeltunutta terveyttään.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui vanha Jorma linnaan ja pyysi puhutella ritaria. Tämä päästi hänet puheilleen. Mies kantoi päätänsä pystyssä; hänen koko käytöksensä ilmaisi itsetietoisuutta.
"Mitä tahdotte?" kysyi Erik herra.
"Koko kansani puolesta pyydän, ettette rankaise meitä siitä synnistä, jonka olimme tekemäisillämme."
"Mistä puhutte?"
"Kun otimme teidän lapsenne…"
"Miksi tahdoitte tehdä minulle sellaisen surun?"
"Me rakastimme teitä, herra, ja tahdoimme, että teidän oli sovitettava se synti, jonka luulimme teidän tehneen."
"Luulitte minun pidättäneen teidän palkkanne?"
"Sakko sanoi meille, kuinka asianlaita oli, ja niin sai päällysmies rangaistuksensa, ja me saimme, mikä oikeudella oli meille tuleva."
"Ja Sakko?"
"Hän antoi henkensä lapsenne puolesta! Aivan sen edellä oli hän sanonut meille, kuinka asia oli."
"Ettekö luule, että minä tahdon rangaista teitä siitä?"
"Kuinka monta henkeä tahdotte?"
"Kuvitteletteko voivanne hengellä ja verellä hyvittää, mitä olette rikkoneet jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan?"
"Jumalallisen kanssa saamme kai itse selvittää asian. Olen tullut tänne maallisen lain tähden."
"Valtio on lähettänyt pappeja teitä opettamaan. Teidät on kastettu kristinuskoon, ja te harjoitatte kaikkia pakanuuden kauhistuksia!"
"Meidät ajettiin joukoittain kasteelle ja kirkkoon. Kukaan ei voi meitä estää ajattelemasta miten tahdomme."
"Eivät pappien puheetkaan?"
"He valehtelevat kaikki."
"Mitä sanotte?"
"Totuuden, jalo herra!"
"Näyttäkää se toteen!"
"Eivätkö he sano, että Kiesus kulki ympärinsä köyhien joukossa, tehden hyvää kaikille?"
"Sanovat!"
"Eivätkö he sano olevansa hänen seuraajiaan…"
"Eivät kaikki ole."
"Joko hän ei ole ollut parempi kuin hekään, ja silloin ei hän myös ole koskaan tehnyt niitä hyviä töitä, joita he sanovat hänen tekemikseen; tai ovat he kurjia ulkokullattuja, jotka käyttävät hänen nimeään kilpenään, jonka takana synti on luvallinen."
"Pappikin on ihminen."
"Mutta hän ei saisi olla pappina, jos hän on suurin syntinen seurakunnassa."
"Silloin on valitettava piispalle."
"Sellaista me emme ymmärrä, ja vähänpä siitä voisi olla hyötyäkin. Me kyllä tiedämme omat neuvomme."
"Ja palaatte takaisin pakanuuteen."
"Luullaksemme se voi olla yhtä hyvä!"
"Kuulkaas minua, Jorma! Oletteko koskaan nähnyt totista ja vilpitöntä kristittyä?"
"Kyllä, herra, olen nähnyt; mutta minä tunnen myös monta jalomielistä pakanaa."
"Ettekö huomaa mitään eroa heidän välillään?"
Jorma vaikeni kauan.
"Olen huomannut yhden", sanoi hän.
"Ja se on?"
"Kristitty antaa anteeksi vääryydet."
"Onko se teistä vaikeaa?"
"Vaikeinta kaikista."
"Mutta hyvin?"
"Kun voi sen tehdä!"
"Otaksutaan, että se on kysynyt kovia taisteluita, ennenkuin voi sen tehdä. Minkä luulette silloin vievän hänet siihen?"
"Hänen kristillisen velvollisuutensa!"
"Pakana ei sitä hyväksy?"
"Kyllä, mutta hän ei tee samoin."
"Miksi ei?"
"Meillä on sääntönä: 'silmä silmästä, henki hengestä'!"
"Ja onko se teistä parempi?"
"Sitä en tiedä sanoa…"
"Mitäs sitten tarkoitatte?"
"Sitä vain, että kristinusko asettaa toiset vaatimukset…"
"Luuletteko niiden olevan onneksi vai onnettomuudeksi ilmisraukoille?"
"Kyllä ne ovat onneksi."
"Ymmärrättekö silloin, Jorma, miksi toivoisin niiden leviävän teidän keskuuteenne?"
"Hankkikaa parempia opettajia!"
"Suokoon Jumala, että voisin! Mutta ettekö voi pysyä lujana uskossa?"
"Kukapa tahtoo peseytyä puhtaaksi likalätäkössä, herra?"
"Mitä sanotte?"
"Että siksi ovat papit ja munkit tehneet sen opin, jota saarnaavat. Jos joku sellainen tulee tölliini, saa hän mennä niine hyvineen; ei hän tahdo edistää herransa, vaan omaa ja luostarinsa asiaa."
"Surullista, jos niin on!"
"Meillä täytyy opin ja elämän olla yhtä, kuten ruumiin ja sielun, muuten on meistä kaikki ulkokultailua ja petosta."
"Ette ole niinkään väärässä!"
"Tiesin kyllä, että lopulta ymmärtäisitte minua", sanoi Jorma. "Te olette jalo ja oikein ajatteleva herra, sentähden koski meihin syvästi, kun luulimme, että ahneus oli teidät saanut valtaansa. Sakon veri on sovittanut syymme Jumalan edessä, hän oli vanhan suvun viimeinen vesa, ja hänessä meni suuri tietäjän alku manalle. Mutta vielä on jälellä velkamme teille, ja niinä olen tullut kysymään teiltä siitä."
"Mitä tarjoatte?"
"Viisikymmentä henkeä!"
"Se on liian vähän!"
"Sata!"
"Enemmän!"
"Viisi sataa!"
"Vielä enemmän!"
"Olkaa armelias, herra!" Jorma heittäytyi maahan ja suuteli ritarin takinlievettä.
"Vaadin, että kaikki tyyni luovutte eksytyksistänne ja rupeatte kristityiksi omasta vapaasta vakaumuksestanne. Sinä, Jorma, olet itse tunnustanut, että kristinusko on korkeampi. Sinun on myös myönnettävä, että sellaisessa, joka kuuluu ikuiseen autuuteemme, täytyy ihmisen kaikin voimin pyrkiä korkeimpaan."
"Tahdon noudattaa käskyänne. Mutta mitä vaaditte siitä, mitä on tapahtunut?"
"En mitään!… Menkää rauhassa!"
"Annatte anteeksi! Tämä on tosiaankin korkean mestarin opin mukaista! Se on suuri ja hyvä! Te opetatte sen meille omalla esimerkillänne."
Vanhus poistui sangen liikutettuna.
Tämä kohtaus oli suurena lohdutuksena Erik herralle, ja hän ryhtyi jälleen tarmolla tehtäviinsä. Tärkein oli niiden laivojen tarkastus, joiden oli lähdettävä vesille heti jäiden auettua. Sen jälkeen oli tärkeintä laittaa kuntoon linnoitukset Viipurin ympärillä. Vaarat uhkasivat idästä, ja tanskalaiset juonittelijat uudistivat vehkeilynsä. Outoja henkilöitä hiiviskeli ympäri rahvaan keskuudessa puhuen mikä onni olisi, jos tanskalaiset sotajoukot tulisivat kansaa puolustamaan.
Silloin sairastui Erik herra äkkiä. Heti alusta sai tauti niin vaarallisen käänteen, että luultiin kuoleman olevan lähellä. Erik herra oli siitä täysin tietoinen. Kuinka hellästi hän sulkikaan lempeän vaimonsa syliinsä ja kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan!
Ritarin käskystä koottiin läheisin talonväki sairashuoneeseen jäähyväisille. He itkivät ja nyyhkyttivät, mutta hän oli tyyni ja hymyili. Hänelle oli kuolema tervetullut vapauttaja. Gunillan käsi kädessään ja katse kiinnitettynä pienokaisiin, jotka olivat polvillaan hänen edessään, odotti hän tyynesti viimeistä hetkeä.
Mutta se viipyi; yöllä hän nukkui muutamia tunteja ja tunsi aamulla itsensä niin paljon paremmaksi, että tahtoi nousta jalkeille. Hänen tahtoaan noudatettiin, ja nojaten Gunillaan ja muutamaan uskolliseen palvelijaan kulki hän viereiseen huoneeseen.
"Kuinka täällä on pimeää kaikkialla", sanoi hän. Mutta kohta sen jälkeen kaatui hän alas penkille kuin kuollut.
"Gunilla!… Jo valkenee, nyt näen valoa. Oi, mikä kirkkaus!" huudahti hän säteilevin kasvoin, ja pakeneva sielu salli hänen viedä hautaan onnellisen tunteen siitä…
Koko Suomi suri häntä.
Mutta Ruotsiinkin levisi hämmennys ja levottomuus. Sellainen surusanoma saattoi tosiaankin herättää levottomuutta tulevaisuuteen nähden. Nyt ei enää tarmokas, luotettava ja valpas Erik Turenpoika ollut puolustamassa itärajaa ja pitämässä yllä epävarmaa, usein keskeytettyä rauhan työtä.
8.
NAISEN VOIMA.
Valtaneuvostossa istui, harvoilla poikkeuksilla, ainoastaan rauhanystäviä. Ne, jotka kuuluivat Svante Niilonpojan puolueeseen, eivät voineet saada tahtoaan voimaan, ja niin täytyi heidän sallia, että laadittiin kokonainen joukko syytteitä valtionhoitajaa vastaan. Nämä yhdistettiin avoimiin kirjeihin, joista yksi toimitettiin valtionhoitajalle ja toiset lähetettiin kaikkiin maakuntiin ja yksi Tukholman kaupungille.
Svante Niilonpoika vastasi muutamain päivien kuluttua, että hän tahtoi vastata asianomaisille tuomareille, ja jos nämä ja valtaneuvosto niin vaativat, oli hän taipuvainen jättämään päämiehyytensä neuvoston käsiin.
Mutta kohta sen jälkeen pyysi Tukholman kaupungin porvaristo pääsyä valtionhoitajan puheille ja rukoili, että hän heidän ja maan tähden tahtoisi pitää hallituksen käsissään.
Kauppakaupunkien miehet ja lähinnä asuva rahvaskin lähetti hartaita pyyntöjä, että herra Svante Niilonpoika pysyisi valtionhoitajana.
On helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet neuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta. Se selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin vapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla valtakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante Niilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi luottaa milloin hyvänsä kutsuikin.
Ruotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante Niilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon oli keksivä nainen.
* * * * *
Herra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran tyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat asumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.
Pernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan, mutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä kaikkien täytyi väistyä.
Hän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan valtiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti päättänyt viedä ne perille.
Hän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen herransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli niin mahtavan herran emäntä.
Mutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa hellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän sijassaan ja he hänen.
Luonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän tunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.
Ja hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että Kristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina oli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet valtionhoitajan pojan tähden.
Pernilla rouva ei ainoastaan hyväksynyt hänen suuttumustaan, vaan hautoi kostoakin hänen puolestaan. Mutta tällöin kuunteli hän jännityksellä kaikkea, mikä koski valtionhoitajaa ja hänen emäntäänsä. Hän pystyi laatimaan useampiakin suunnitelmia pienessä nokkelassa päässään.
Knut herra ajatteli ainoastaan rakkauttaan ja eli sille.
Eräänä päivänä saapui hän Pernilla rouvan luo tavallista kiihtyneempänä. "Minä lähden täältä", sanoi hän.
"Mitä sitten on tapahtunut?"
"Minä en kestä nähdä heitä yhdessä!"
"Heh, teitähän Kristina rakastaa!"
"Mutta Stenillä on kaikki edut puolellaan. Kuka nainen ei antaisi etusijaa tulevalle valtionhoitajalle kenen ja kuinka korkeasäätyisen aatelismiehen rinnalla tahansa!"
"Mutta jos hänestä nyt ei tulisikaan valtionhoitajaa?"
"Mikäs estää!"
"Mikä! Me molemmat esimerkiksi!"
"Jotka emme voi mitään."
"Se riippuu tahdon voimasta."
"Mitä tarkoitatte?"
"Että minä mielelläni tahtoisin palvella teitä", sanoi Pernilla rouva ojentaen hänelle kätensä.
Hän lankesi polvilleen ja suuteli sitä.
"Jos voitte tehdä sen", sanoi hän, "vannon etten ikipäivinäni lakkaa osoittamasta teille kiitollisuuttani."
"Nouskaa, herra Knut Alfinpoika, ja puhukaamme tyynesti."
Toinen totteli.
"Käskekää, mitä minun on tehtävä?"
"Vaiettava ennen kaikkea!"
"Kuten hauta."
"Sitten annettava joka päivä tietoja."
"Mistä?"
"Kaikesta, mitä linnassa tapahtuu."
"Minä tiedän niin vähän."
"Urkkikaa sitten! Teidän täytyy tietää paljon!"
"Mutta voinko ja saanko minä…"
"Epäröittekö?"
"Tunnustan, että teen niin!"
"Silloin ette rakasta häntä."
"Enemmän kuin elämääni, mutta…"
"Tarkoitatteko kenties, että ehdotan jotakin kunniatonta?"
"En tiedä mitä sanon! Käskekää, minä teen kaiken, mitä vaaditte!"
Ja siitä pitäen teki Knut herra selkoa kaikesta mitä linnassa tapahtui. Pernilla rouva ei ainoastaan saanut tietää, mitkä henkilöt kävivät valtionhoitajan luona, vaan sangen usein, mistä he olivat keskustelleetkin.
Saamiensa raporttien pohjalla hän tiesi, että valtionhoitajan terveys oli suuresti huonontunut; että hän suurella pelolla odotti tulevan vuoden sotaretkeä; ettei enää ollut odotettavissa mitään apua lyypekkiläisiltä sekä lopuksi että oli tehty monia turhia yrityksiä saada luostareilta ja kirkolta rahoja lainaksi.
Pernilla rouva oli kuitenkin liian viisas ilmaistakseen, mistä lähteestä hän oli saanut nämä uutisensa. Jos salaisuus olisi paljastunut, ei hän olisi saanut enää tietää mitään; ja hän tunsi tähän asti hänelle aivan outoa nautintoa ajatellessaan kysymyksiä, jotka koskivat maan ja kansan olemassaoloa. Hän laati päässään mitä ihmeellisimpiä ehdotuksia; väliin tahtoi hän, että hänen herransa nyt heti asettuisi rauhanystäväin eturintamaan, taistelisi erinomaisella urhoollisuudella ja niittäisi loistavia voittoja.
Mutta kun hän ajatteli Sten herraa, tarkoitti hän itseään. Hänen vilkkaissa kuvitelmissaan oli hän itse johtamassa sotajoukkoa, tekemässä urhoollisuuden ihmeitä ja niittämässä kunniaa ja mainetta. Hänen jalkoihinsa langettiin, häntä ihailtiin ja tehtiin hänet maan kuningattareksi. Jos hän olisi ilmaissut salaiset ajatuksensa jollekin ihmiselle, olisi hänelle naurettu vasten kasvoja. Ajatelkaas vain hänen kuvatonta olentoaan!
Mutta hän oli siksi viisas, että piti nämä mietteet omina hyvinään. Hänen herransa, joka heidän avioliittonsa alussa piti häntä kaikissa suhteissa merkityksettömänä, alkoi vähitellen käsittää, että hänestä saattoi olla suurta hyötyä. Ja niin uskoi vanha Sten herra emännälleen suunnitelmiaan, ja tämä puuhaili niitä kehittääkseen, ilmoitti saamansa salatiedot ja osoitti sellaista mielen terävyyttä, joka on mahdollista ainoastaan naiselliselle havaintokyvylle.
Pernilla rouva oli kokenut, ettei hän voinut ulkonäöllään saada vaikutusvaltaa miehiin. Hän päätti koettaa heidän vaimojensa kautta.
Kukapa emäntä ei haluaisi tehdä itseään tärkeäksi herralleen, ja tässä saattoi Pernilla antaa monia hyviä viittauksia.
Eivät kaikki rauhanystävät tahtoneet saada Hannu kuningasta valtakuntaan, mutta he tahtoivat päästä Svante Niilonpojasta ja — itse päästä ohjaksiin. Sanottiin, että nyt oli neuvoston aika ottaa peräsin käsiinsä ja luotsata hankautunut valtiolaiva satamaan.
Mutta ei käynyt päinsä eroittaa valtionhoitajaa ilman kansan myöntymystä; joka mies tiesi, että hän oli kansan suosikki.
Eräänä päivänä tuli Knut herra hänen luoksensa sangen kiihtyneenä.
"Mitä nyt?" kysyi hän.
"Puhutaan, että häät vietetään marraskuussa."
"Meillä on vasta syyskuu!"
"Teidän täytyy estää se!"
"Mitä sanoo Kristina?"
"Vaikenee ja suostuu!"
"Vastahakoisesti?"
"Olenhan sanonut teille, että hän rakastaa Steniä!" huudahti Knut epätoivoissaan ja kätki kasvonsa käsiinsä, katkerasti itkien.
"Oletteko mies?" kysyi Pernilla halveksuvasti.
"Enkö ole juossut kaikilla teidän asioillanne, hankkinut teille kaikki ne tiedot mitä olette halunnut? Ettekö te siitä hyvästä luvannut auttaa minua?"
"Eikö voisi ryöstää häntä!"
"Ryös — tää — hä — ntä?"
"Niin, houkutella hänet pienelle retkelle!"
"Millä verukkeella?"
"Voitte kai keksiä jonkun sellaisen."
"Voisin viedä hänet sisareni luokse."
"Pakottakaa hänet ensin matkalla salaa vihille johonkin luostarikirkkoon!"
"Siihen ei hän ikinä suostu!"
"Minä sanoin: pakottakaa hänet!"
"Olette paholainen itse!"
"Minäkö? Ettekö häpeä!" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. "Hoitakaa asianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!"
Julmistuneena nousi hän ja poistui huoneesta.
Mahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle ollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt enää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai saiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä hyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua alkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.
On mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt seurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta neuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä ikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi, että ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut aivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen käännökseen.
Sitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston syytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän saattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle…ja sitä ei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan emännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan emännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten Sturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta kuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik herra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä, johtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.
Cecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien kanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä huolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös pantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia. Sanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista mielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina Gyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren neitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa kuului Sten Sturelle.
Ennen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia rouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon, että kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.
"Millainen se muka on?" kysyi Cecilia hämmästyksissään.
Sitä ei Pernilla rouva tiennyt niin varmaan sanoa. "Kenen puolelta se uhkaa?"
Niin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että Pernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen tiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen ainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.
Cecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan varoituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva ihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi hän mielellään tehdä mitä voi.
"Asettukaa minun asemaani", vastasi tämä, "ja sanokaa minulle sitten, mihin varokeinoihin ryhtyisitte".
Tähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan hiusmartoaan myöten.
"Mihin varokeinoihin?…" toisti hän aivan ymmällä.
"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa kuin juuri te, Pernilla rouva."
"Minun on mahdoton tietää…"
"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon — jos tahtoo", lisäsi Cecilia rouva.
"Josko tahdon?"
"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle antanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön, millainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani pakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä minään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne saattanut siihen."
"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt — mutta varmasti en sitä tiedä."
"Tarkoituksessa estää avioliitto?"
"Muuan onneton rakastaja!"
"Herra Knut Alfinpoika?"
Nyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: "Älkää ilmaisko minua!"
"Ettehän ole sanonut mitään!"
"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa neitsyttä intohimoisesti."
"Kiitän teitä sydämestäni", virkkoi Cecilia rouva. "Nyt tiedän kaiken, mitä tarvitsen."
"Älkää mainitko minua!"
"Luottakaa minuun, kyllä vaikenen!"
Mutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut tyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi osoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti häntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia viisaampi ja ymmärtäväisempi.
Vielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa oli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin pahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää tulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?
* * * * *
Syytekohdat Svante herraa vastaan olivat lyhykäisesti seuraavat:
Valtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja vastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan rauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon, jonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin hallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.
Edelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen vastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona, että rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen poikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.
Se rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante Niilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä syytekohtana.
Herrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön, mutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä sanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan saantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa sekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen, erittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka rinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.
Edelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta, kirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista koroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut täällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston perinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen toimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa.
Maalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli vastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja otti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan talosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen rehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille, näiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja vastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut kihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.
Oheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä kirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin muistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin että kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet, joita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.
On selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista ennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti puolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi, jokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.
Nyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan, kynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra Erik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin, ettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut johtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi omaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.
Mutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli koko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta hallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.
Sten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat rauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä hommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!
"Aikapahan näyttää", sanoi Mathias piispa.
"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa", lisäsi Otto piispa tehden ristinmerkin.
"Luulen, että sen tulee Hannu kuningas tekemään", jupisi Erik herra.
"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää täyttämään tahtoaan", selitti Otto piispa.
"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme avuksi", huusi Sten herra.
"Sitähän toivoimmekin."
"Kuka masentaa kansan niskoittelun?"
"Heille ei voi kukaan mitään."
"Arkkipiispa voisi."
"Mutta hän ei tahdo."
"Kuinka niin?"
"Syytä ei tiedä kukaan."
"Minä tahdon puhua kansalle!" huusi Sten.
"Se ei hyödytä mitään!"
"Teitä ei pidetä kyllin arvossa."
"Jokainen tietää, että olette tanskanmielinen."
"He lähettävät Hemming Gaddin kimppuunne."
"Se mies on säätynsä häpeäpilkku", puuttui hurskas Mathias piispa puheeseen.
"Hän on ainoastaan ja yksistään soturi."
"Se ei ole hänen suurin rikoksensa."
"Irstailusta en ole kuullut häntä syytettävän."
"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen pyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä kunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan kuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan talonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen antavan etusijan edelliselle."
Ja pyhän kauhun valtaamana teki piispa Mathias ristinmerkkejä useaan kertaan.
"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!" huudahti Otto piispa.
"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!… Uskaltanut moittia hänen toimiaan!"
"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa tätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin oleskelemaan hänen läheisyydessään", vastasi Otto herra.
"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä asemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi palvelemaan sellaisen miehen komennettavina."
"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin taivaan ja maan välillä."
"Hemming Gaddille on ihminen vain ihminen, ei mitään enempää."
"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään kaikki olemassa oleva maahan!" huudahti Otto piispa.
"Pelkään sen vievän siihen!"
"Ja arkkipiispa sietää moista?"
"Jaakko Ulfinpoika on liian vanha; hänen seuraajansa on oleva parempi."
"Sanotaan sen olevan herra Kustaa Trollen."
"Hän on eroittava vuohet laumastaan!"
"Onko Erik herralla vaikutusta poikaansa?"
"Suuressa määrin, sanotaan!"
"Meidän täytyisi kenties…"
"Niin me tosiaankin lyömme hänet laimin."
Ja molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana oli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli malttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja poistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin tulisivat erityisesti hyötymään.
Tämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla rouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten ottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi hänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli tärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.
Kun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja kiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä pöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.
Neitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt salakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa, jos tämä halusi häntä puhutella.
Sinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia raukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria sanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.
"Oletteko te parempi?" kysyi Pernilla rouva hymyillen.
"Mitä minä voin yksin?"
"Luullakseni ette mitään."
"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin se riittäisi?"
"Paljoonkin, jos ne ovat urhoollisia ja niitä johtaa suuri ja mainio soturi."
"Ketä tarkoitatte?"
Hän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa. Sentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä sanoi: "Herra Hemming Gaddia."
"Mitä te tiedätte hänestä?"
"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen vihollisensakaan."
"Oikea karhu!"
"Ei, leijona!"
"Tunnetteko hänet?"
"Tahtoisin tuntea."
"Seitsenkymmenvuotias ukko."
"Mutta nuori sielu!"
"Ruma kuin synti."
"Mutta suuri ajatuksiltaan!"
"Hahahaa!" nauroi Sten herra. "Niin, jos rakastutte häneen, niin kernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen herra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Siitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa."
"Aiotteko lähteä pois?"
"Kyllä, viidensadan urhoni keralla."
"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan siirtymään meidän puolueeseemme."
"Yhtä hyvin voitte koettaa kuuta käännyttää."
"Toimittakaa hänet vain tänne luokseni."
"Onko se täyttä totta?"
"Täyttä totta."
"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole vastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!"
Kun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt myttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He päättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä vastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin taapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma levoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin päin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. "Hankkia sillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien täytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista", sanoi Pernilla rouva kiinnittäen terävät silmänsä häneen.
Sten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli välinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja puolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen emäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi päätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen läänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla. Sinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu, sen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.
"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?" kysyi hän emännältään ennen lähtöään.
"Niin luulen!"
"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa Hemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.
"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni", vastasi tämä äreästi.
"Hän haluaa tutustua teihin."
"Tietääkö hän, että olen seitsenkymmenvuotias?"
"Hän tietää sen."
"Luonnoltani kuin pippuri ja suola!"
"Se on juuri hänen makuunsa."
"Mutta naiset eivät ole koskaan olleet minun makuuni."
"Teidän pitäisi kuitenkin hyvän asian tähden."
"Mitä yhteyttä on hyvällä asialla ja naisella?"
"Pernilla rouvalla on suuri vaikutus herraansa."
"Muuten ei hän olisikaan niin hullu kuin on."
"Hän oli hullu jo ennen kuin Pernillan nai."
"Silloin oli hän naimisissa toisen kanssa."
"Teistä on siis nainen aina syypää?"
"Aina!"
"Mutta nyt on Pernilla rouva mitä syvimmästi ihastunut teihin."
"Luuletteko hänen olevan ensimäisen?"
"En, en suinkaan, mutta…"
"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän ahdistelujensa uhrina."
"Mutta ette ole koskaan antanut houkutella itseänne?"
"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on siitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois muistostani."
"Tympeydellä!"
"Inholla! Nainen on astunut kärmeen sijaan; hän on paholaisen edustaja."
"On poikkeuksiakin."
"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi, mihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä."
"Luulin, että olette tuntenut monia ylevämielisiä ja jaloja naisia."
"Niin olenkin; erittäinkin yhden… Hän melkein pani periaatteeni horjumaan."
"Elääkö hän?"
"Ei, Herralle kiitos!"
"Ilahuttaako se teitä?"
"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut ajattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'."
"Hän kuoli kuten oli elänytkin?"
"Ja minä sain pitää uskoni."
"Asetatte siis sittenkin naisen korkealle."
"Poikkeus ei kumoa sääntöä."
"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan, voitte nyt estää."
"Millä tavoin?"
"Pernilla rouva noudattaisi tahtoanne."
"Silloin on hänellä joku juoni mielessä."
"Minä en ymmärrä, millainen se olisi."
"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin hiekkajyväset meressä."
"Mutta te ette pelkää niitä?"
"Ei, minä en niitä pelkää", huudahti piispa kiihkeästi; "mutta hän voi kutsua jonkun paremman ihailijan."
"Hän tarvitsee jotakin aivan päinvastaista."
"Jonkun joka lukee lakia hänelle?"
"Vakavasti ja ankarasti."
"Hän pyörtyy kuullessaan sellaista."
"Ei, hän antaa sanan sanasta."
"Sen jättää hän kauniisti sikseen, jos joutuu minun kanssani tekemisiin."
"Silloin olisitte te ensimäinen, jolle hän jäisi vastauksen velkaan."
"Hyvä, minä tulen sitten!"
Ja piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva Pernilla Niilontytärtä.
Tämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin mukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon emäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa olikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän kysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin ihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen hänelle.
"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?" huudahti piispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.
"Voisin vastata", lausui Pernilla rouva, "että olen pyytänyt teitä tulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani."
"Vai niin, vai se on syynä", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja hieman ivallisesti.
"Niin, muuten olisin hiljaisuudessa tyytynyt seuraamaan teitä toiveineni."
"Yhä parempaa!… Mitä siis toivotte?"
"Että voittaisitte vihollisenne."
"Kotoiset voi ulkomaiset?"
"Viimeksi mainitut voitatte rukouksittanikin."
"Edellisiä taasen halveksin."
"Siinä teette väärin."
"Kuinka niin?"
"He ovat vaarallisimmat."
"Te olette yksi heistä."
"Olen vain näön vuoksi."
"Ettekö todella?"
"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja rajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan."
"Sellaista karhua."
"Leijona hän on rohkeudessa ja urhoudessa."
"Katkera sanoissaan."
"Suuri ajatuksissaan ja toimissaan."
"Häikäilemätön."
"Kuten totuus."
"Taipumaton."
"Kuten oikeus."
"Vihattu ja inhottu."
"Pikkumaisuuden kadehtima."
"Tekö häntä otatte puolustaaksenne!" kivahti piispa ylen kiihkeästi.
"Sitä olen tehnyt kauan."
"Ja mitä olette voittanut?"
"En mitään!"
"Näettekös! Sellaisia ovat ihmiset!"
"Minäkin halveksun heitä."
Ja taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella saavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja, jotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja hauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.
Kun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla rouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti hänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan saisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty salassa.
Hemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön mukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan järkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi sittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi nimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä jälleen.
Sten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa suostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että tiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.
Sillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri toimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin, kunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei ollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut naiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai ilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita paloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten maistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku huolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin se, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi hän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi hän siihen aivan tietämättään.
Pernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän hylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka päivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän nukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen, josta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta käsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella. Hän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä suututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan, ja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.
Pernilla rouva oli sanonut:
"Mitä tahdon teille sanoa, sen saatte tietää ainoastaan vähitellen."
Nämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli niitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella häntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia vihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan ilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki mitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei maistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.
Piispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan rauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti ja väärin.
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" saattoi piispa toistella kävellen huoneessa edestakaisin.
"Herra Svante Niilonpoikakaan ei edes ole poikkeuksena."
"Hänessä se on ainoastaan heikkoutta."
"Pettää sellainen ystävä!"
"Sitä ei hän ole tehnyt."
"Luotettava hän ei ole."
"Sitä ei ole kukaan."
"Ettekö tekään ole ollut?… Milloin petitte hänet tai isien maan?"
"Sitä en ole tehnyt koskaan!"
"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta mitä olette tehnyt?"
"Huonon kyllä."
"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut sellaisista kiittämättömistä."
"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut minua urotöihin."
Sillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu, kuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki tämän kalliin synnyinmaan tähden.
"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys", puuttui Pernilla puheeseen.
"Minä vastaan samalla mitalla."
"Mutta se kirvelee."
"Viisi siitä! Vielä tulee mullistus, joka murtaa vanhan ja lahon."
"Kuka silloin pysyy puolellanne, jollei teillä ole ystäviä?"
"Minulla on kansa. Se ei petä minua."
"Kurja kansa, joka ei käsitä teidän arvoanne; teidän täytyy vihata sitä."
"Niin teenkin."
"Ja toivoa kostoa."
"Niin, kostoa jokaiselle petturille."
"Mutta miten kostaa?"
Piispa vaikeni hetken.
"Päästämällä Tanskan kuninkaan maahan", sanoi hän nauraen.
"Sitä tahtovat rauhanystävätkin."
"Eivät kaikki."
"Mitä silloin tapahtuisi?"
"Hän tekisi maan suurmiehille samaa tuhoa kuin hänen edeltäjänsä ovat tehneet rahvaalle."
"Sitä hän ei uskalla."
"Hänen täytyy uskaltaa, muuten ottavat he pian vallan takaisin."
"Toivotteko, että hän tekisi niin."
"Melkeinpä toivon väliin."
"Niin, se olisi kauhea kosto."
"Ei kauheampi kuin heidän käytöksensä; kuinka monet tuhannet ovatkaan saaneet kärsiä heidän tähtensä!"
"Luuletteko, että lopulta joudutaan siihen."
"Kaikesta päättäen."
"Kuinka ihmeellistä on puhua teidän kanssanne", sanoi Pernilla. "Niin valaisevaa!"
"Kuten salamat pimeydessä", huudahti piispa. "Olisinpa neljäkymmentä vuotta nuorempi, tulisi minusta uusi Engelbrekt."
"Ja jos minä olisin mies, tarttuisin miekkaan ja seuraisin teitä", jatkoi Pernilla innokkaasti.
"Mutta nyt olen minä vanha ukko ja te olette heikko nainen."
"Mutta lujatahtoinen."
"Missä suhteessa?"
"Minä vien aikeeni lävitse."
"Onnistuuko se?"
"Minun on onnistunut saada teidätkin tänne."
"Niin, en tiedä, kuinka se on käynyt."
"Tulitte ensi kerran uteliaisuudesta."
"Se on totta, olette minulle arvoitus."
"Niin olen itsellenikin."
"Onko meidän ratkaistava se yhdessä?"
"Se olisi suurin hyvätyö."
"Tahdotteko vastata kysymyksiini?"
"Kysykää mitä tahdotte."
"Oletteko onnellinen avioliitossanne?"
"Kuinka sen asian ottaa! Herrani on ainoastaan toisten tahdon välikappale."
"Teidänkin?"
"Hän ei neuvottele koskaan kanssani, enkä minä puutu hänen asioihinsa."
"Mutta teillä on kuitenkin toivomuksia!"
"On kyllä."
"Mitä toivotte?"
"Että hän seuraisi teitä."
"Minua? Olenko siis teidän sankarinne?"
"Niin olette!"
"Merkillistä, että minulle on tapahtunut tällaista vasta tultuani seitsemiin kymmeniin! Sanokaa minulle, tarkoitatteko sillä, että hänen olisi kuuluttava samaan puolueeseen kuin minunkin?"
"Ettehän te kuulu mihinkään puolueeseen."
"Kuulun kyllä, valtionhoitajan!"
"Ette kokonaan."
"No, isänmaan sitten!"
"Niin, ja siksipä teitä ihailenkin. Siksi en viihdy yhtä hyvin kenenkään muun seurassa. Huolimatta kaikista niistä epäilyksistä, joita olette herättänyt mielessäni!"
"Mitä nyt tarkoitatte?"
"Ettekö ole sanonut minulle, että molemmat puolueet ovat yhtä epäluotettavia, kenties enimmän valtionhoitajan, koska hän torjuu luotaan ja kohtelee halpamaisesti suurinta asemiestään!"
"Toiset eivät ole sen parempia!"
"Yhtä hyviä siis!… Olette sanonut minulle, kuinka on käyvä vastaisuudessa. Eikö silloin voi olla samantekevää, mille puolelle kuuluu, jollei ole ansiokastakin jouduttaa, mitä ei voi estää…"
Piispa tuijotti vastaamatta eteensä.
* * * * *
Pernilla rouva oli jo saavuttanut yhden tarkoituksistaan; kaikkialla kaupungissa puhuttiin tiheistä, lopulta jokapäiväisistä käynneistä, joita Hemming Gadd teki Kristerinpojan emännän luo. Kukaan ei uskonut, että hän, naisvihaaja, olisi viehättynyt niin vähän miellyttävään naiseen kuin Pernilla rouvaan, ja täytyi siis olla olemassa joku valtioviisaudellinen syy. Kumpikohan heistä aikoi käännyttää?
Pietari Turenpoikaa ei ollut vähän hämmästyttänyt se vaikutus, minkä Pernilla oli saavuttanut piispaan. Niin hyvin hänet kuin hänen emäntänsäkin kutsuttiin usein Pernilla rouvan luo, ja aina kohtasivat he siellä Hemming herran. Seurassa ei Pernilla virkkanut sanaakaan valtiollisista kysymyksistä, hän käyttäytyi piispaa kohtaan kuin kuuliainen tytär, ja jokaisesta näytti, että hän oli tullut tälle melkein välttämättömäksi.
Katarina kysyi, mikä hänen tarkoituksensa oli.
"Hän miellyttää minua", vastasi Pernilla.
"Mutta liikkuu niin kummia puheita?"
"Sen huonon maineen, mihin Hemming piispa minut saattaa, luulen kyllä voivani kantaa", sanoi Pernilla nauraen.
"Tässä ei ole puhe huonoista, vaan vaarallisista huhuista."
"Mitä huhutaan?"
"Sanotaan, että piispaa on pyydetty nousemaan Sten Kristerinpoikaa vastaan."
"Onko hän kieltäytynyt?"
"Hän kuuluu vastanneen, että sen saa tehdä joku toinen."
"Nyt voin olla ylpeä!" vastasi Pernilla.
"Siitä pahasta, mitä olet saanut aikaan."
"Siitä voitosta, minkä olen voittanut. Niin vähäpätöinen kuin olenkin, olen voittanut Hemming Gaddin."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tahdon olla kellossa heilurina, joka panee koneiston käymään."
Sillävälin puhuivat piispa ja Pietari herra samasta asiasta.
"Lankoni on menetellyt kuin mielipuoli", virkkoi viimeksimainittu. "Neuvosto ei voi olla tuomitsematta häntä ankaraan rangaistukseen."
"Olkaa varma, neuvosto antaa koko asian raueta! Hän on tahtonut kehoittaa kansaa kapinaan, hän on rosvonnut ja ryövännyt sen tekosyyn nojalla, että hänen läänityksessään on tehty samoin. Milloin onkaan vaadittu rangaistusta sellaisesta?"
"Se olisi lain ja oikeuden mukaista."
"Mielivalta on muuttunut laiksi. Ken tahtoo muuta lakia lukea, hän on melkein tuomittu hengiltä."
"Te kieltäydyitte lähtemästä häntä vastaan?"
"Jos olisin lähtenyt, olisi se maksanut hänen henkensä!"
"Tahdoitte säästää häntä?"
"Hän ei ole pahempi kuin toisetkaan!"
"Tanskalaisystävä? Tanskalaiseksi ette kai muutu koskaan!"
"En mieleltäni, mutta se ei estä minua kannattamasta tanskalaisten asiaa."
"Ruotsin vahingoksi?"
"Jos kuolintuskat käyvät liian pitkiksi, otan mieluummin niitä lyhentääkseni."
"Kuinka useasti olen kuullut teidän sanovan, ettei kansaa, joka tahtoo puolustautua, voida voittaa."
"Minun olisi pitänyt lisätä: Jollei tätä kansaa ole sulettu piikkiaitaukseen, jota ympäröivät kavaltajat."
"Ne ovat kovia sanoja!"
"En ota niitä takaisin. Meille on pahat ajat tulossa."
"Vieläkö pahemmat kuin entiset?"
"Hansakaupungit luopuvat meistä. On tehty sopimus niiden ja Tanskan välillä."
"Mitä se sisältää?"
"Hyökkäys- ja puolustusliiton!"
"Ehdot?"
"Erioikeudet vahvistetut! Tanskalainen laivasto lähtee Viipuriin ensi avovedellä."
"Ja Gunilla rouva kirjoittaa, että kaikki tahtovat käskeä eikä kukaan totella."
"Venäläiset antavat pian kuulla itsestään. Nuori kuningas oleskelee Norjassa kooten joukkoja lähintä sotaretkeä varten. Ja Åke Hannunpoika on kuollut!"
"Mutta Hemming Gadd elää!"
"Mitäpä hän voi?"
"Paljon, jos hän tahtoo! — Ja hän tahtoo kyllä!"
"Älkää luottako siihen!"
"En usko koskaan, että hän pettää maansa!"
"Eikö häntä ole petetty?"
"Sellaista sankarimainetta ei mikään turmele."
"Sen laita on niin ja näin!"
"Vilppi unhotetaan, mutta maine elää ja levenee yli maailman."
"Se on kyllä totta!"
"Ja teillä on sellainen maine säilytettävänä."
"Taitaapa olla!"
"Teidän loitsustanne nousee kansa kuten ennenkin."
"Sopiihan koettaa!"
Ja niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin kohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin akanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari, josta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.
"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen", sanoi hän. "Ja olen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain tahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme."
"Se on minunkin vakaumukseni."
"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti lähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta."
"Mutta vuodenaika — korkea ikänne!"
"Pyh! Ikä ei ole riippuvainen vuosista, vaan sisäisestä voimasta."
Keskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt Hemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi kerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut vaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään… Mutta Pernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka ainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja sitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi aivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään, osasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen, jonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut saamaan selville.
Edellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva Nyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli pahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle, mutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi elävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.
9.
MENEVÄT JA TULEVAT.
Valtionhoitajalle saapui päivittäin tietoja niistä liikkeistä, joita herra Sten Kristerinpoika oli nostattanut Mälarin maakunnassa. Mutta nyt tuli lisäksi, että arkkipiispa piti hänen puoliaan, arvellen, ettei niin jalo herra suinkaan tehnyt perusteettomia valituksia.
Svante Niilonpoika otti kirjelmän vastaan emäntänsä ollessa läsnä. Tavallisella kiihkeydellään hypähti hän pystyyn, huudahtaen, että arkkipiispa tapansa mukaan tuomitsi korvakuulolta, mutta nyt tahtoi hän iskeä iskun, jota ei niin pian unhotettaisi.
Hän aikoi varustaa joukkoja lähetettäväksi Norjan rajalle, mistä heti uunna vuonna oli odotettavissa uusia hyökkäyksiä. Mutta hän oli sangen epävarma, kenen asettaisi sotapäälliköksi. Hemming Gadd olisi paras, mutta hän ei näyttänyt siihen halukkaalta.
Piispan tiheiden käyntien johdosta Pernilla rouvan luona oli syntynyt mitä kummallisimpia huhuja, ja ne olivat Hemming Gaddin arvoa alentavia. Jokaiselle oli selvää, että Pernilla rouva koetti taivuttaa häntä vihollisen puolelle, ja odotettiin melkoisen uteliaina, kuinka hän onnistuisi.
Paitsi keskustelua Pietari Turenpojan kanssa oli eräs toinenkin tapaus auttanut Hemming Gaddia tempautumaan siitä horroksesta, jossa hän oli ollut.
Muistamme Esbjörnin, lyypekkiläisen.
Oman toivomuksensa mukaan sai hän astua takaisin Sten herran palvelukseen. Hemming piispa oli mieltynyt mieheen ja piti häntä jommoisessakin arvossa. Hän piti siitä, että tämä väliin tuli hänen luoksensa ja antoi eräänlaisen selonteon entisyydestään.
"Minä en ole koskaan ennen välittänyt rippi-isistä", sanoi Esbjörn kerran nauraen. "Mutta sellainen ärrinpurri kuin piispa onkin, voin kuitenkin sietää häntä, ja jos hän tahtoo kuunnella, voin kyllä kertoa."
Huhu Pernilla rouvasta saapui hänen kuten muidenkin korville. Kerran, kun hänen nuori herransa näytti hänestä vähemmän iloiselta kuin hänen nykyisissä olosuhteissa piti olla, sanoi hän hänelle:
"Tuo piispa se kai teitä huolettaa, luullakseni?"
"Mitä tiedät hänestä?"
"Samaa kuin koko maailma."
Sten tunsi miehensä ja tiesi, että häneen saattoi luottaa. Hänen kanssaan saattoi huoletta puhua mistä hyvänsä, ja väliin vei se tekoihinkin.
"Olisi korvaamaton vahinko maalle ja isälleni, jos piispa kieltäytyisi häntä auttamasta ensi sotaretkellä."
"Niin, se asia näyttää pahalta."
"Ajatella Hemming piispaa naisen viettelemänä."
"Se tuntuu hullunkuriselta", nauroi Esbjörn.
"Hänen täytettyään seitsemänkymmentä vuotta!"
"Siinä juuri on onnettomuus. Silloin he ovat pahimmillaan!"
"Mitä tarkoitat?"
"Kun vanhat saavat lastentauteja, selviävät he niistä harvoin hengissä. Mutta juolahtaapa jotakin mieleeni", lisäsi Esbjörn ja raapi päätänsä, samalla kuin hänen koko naamansa vetääntyi leveään hymyyn.
"Mitä niin, Esbjörn?"
"Hän on minun rippi-isäni! Ja minua haluttaisi mennä hänen luoksensa tunnustamaan syntini."
"Onko sinulla jotakin erityistä mielessäsi?"
"Tahdon saada hänet muistamaan omat syntinsä."
"Se on rohkea yritys."
"Juuri siksi voi käydä niin, että se onnistuu!"
Ja Esbjörn lähti piispan luo. Oli varhainen aamu, ja tämä, äsken noustuaan, oli sangen huonolla tuulella.
"Mitä tahdot?" huusi hän tulijaa vastaan.
"Tehdä rippini, kunnianarvoisa piispa."
"Ei ole aikaa!"
"Milloin saan tulla uudestaan"
"Mene jonkun papin luo!"
"Tein sen, mutta hänellä ei ollut aikaa."
"Mikäs hänellä oli esteenä?"
"Ei mikään, luulen."
Hemming kääntyi pois. Nyt vasta juolahti hänen mieleensä, että Esbjörn tarkoitti häntä.
"No, pian sitten, mitä sinulla on sanottavaa?"
"Tiedättekös, piispa, minun laitani on jotakuinkin huonosti!"
"Kuinka niin?"
"Minä olen ennen voinut tehdä palveluksia herralleni."
"Olet kyllä!"
"On tietysti monia, jotka tahtovat niellä minut."
"Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? Herrasi suojelee kyllä selkäsi."
"Niin, tietysti selkäni, mutta…"
Nyt raapi Esbjörn uudestaan päätänsä ja näytti sangen hämmentyneeltä.
"Mitä mutta?"
"Nyt on piru merrassa."
"Missä muodossa?"
"Naisen."
"Vai niin!" sanoi piispa hieman pitkään.
"On hirveää, kun ne saavat miesraukan valtaansa. Vaikkei Reetta ole mikään kaunotar."
"Et ole kaunis sinäkään."
"Mutta kieli hänellä on! Tiedättekös, piispa, että kieli voi olla vaarallisempi kuin kauneus."
"Mitä hän sitten kielellään?" keskeytti Hemming kärsimättömästi.
"Houkuttelee minua hylkäämään herrani."
"Mitä sinä olet vastannut?"
"Tietysti, etten tahdo; mutta hän ei hellitä."
"Anna palttua hänelle!"
"Kunpa vain en olisikaan jo hänen vallassaan! Olen aivan kuin kiedottu hämähäkin verkkoihin."
"Hitolla, mies, tiedät kai mitä itse tahdot!"
"Tahdon pitää kiinni herrastani, mutta hänen kielensä tulee aina väliin. Se on niin lipakka, että aivan kuin nuolee pois hyvät päätökseni ja aikeeni."
"Mitä aiot tehdä?"
"Juuri sitä pyytäisin piispaa sanomaan."
"Luuletko, että minä annan sinulle luvan pettää velvollisuutesi?"
"Ei, sitä en luule!"
"No, silloin tiedät myös neuvoni."
"Tietysti, mutta tiedättekös, piispa, hän on kyllä oikeassa siinä, mitä hän sanoo."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että muut ovat kateellisia minulle, ja että hän minua pitäisi paljon parempana kuin muita, koska minä olen pelastanut valtionhoitajan hengen, ja muuta sellaista, joka hivelee korvia."
"No, nai sitten hänet!"
"Ei, se ei käy päinsä."
"Miksei?"
"Hänellä on jo mies ennestään."
"Mitä hän sitten tahtoo sinusta?"
"Narrata minut jonkun toisen palvelukseen."
"Etkö käsitä, että hän on petturi?"
"Tiedän kyllä, mutta en tahdo sitä uskoa!"
Ja Esbjörn veijari pani kätensä silmilleen ja oli itkevinään.
"Hyi perhana, mies, etkö häpeä!" huusi piispa.
"Rakkaus on vaarallinen, kun se valtaa vanhan miehen", nyyhkytti Esbjörn.
"Kuinka vanha olet?"
"Neljänkymmenen."
Rajua nyyhkytystä.
"Kuinka vanha piispa on?"
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Ajattelin vain, että mitähän jos se olisi vallannut teidät."
Ei tapahtunut usein, että Hemming Gadd punastui, mutta nyt hän karahti tulipunaiseksi, meni Esbjörniä vastaan ja sanoi kiukusta vapisevalla äänellä:
"Onko joku lähettänyt sinut?"
"Ei, herra, minä tulen itsestäni!"
Piispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä jalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta samalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan puolustautumatta vai antaisiko takaisin.
Luultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi. Tämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.
"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani", sanoi hän. "Mene tiehesi!" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.
Esbjörn kumarsi syvään ja riensi pois.
Olisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat Hemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi, osasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä ennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli jo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää. Lankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi tehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt muita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan, että kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa itsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut sitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja tieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän kaipauksen huokauksen.
"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen. "Minä olin ensimäinen, joka ymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!"
Seuraavana päivänä meni hän valtionhoitajan luo.
Svante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden sotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet ystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.
"Minun aikomukseni", sanoi Svante, "on lähettää Sten Taalainmaahan."
"Hyväksyn sen ehdottomasti."
"Mistä maan osasta veli aikoo ottaa pitääkseen huolta?" kysyi Svante.
"Eikö alussa vuotta tultaisi toimeen ilman minua?"
"Teillä on joku toinen suunnitelma."
"Niin minulla olisi."
"Viipurissa isännöi herra Tönne Erikinpoika."
"Onko hän luotettava?"
"Hän oli sukulaisuussuhteissa manalle menneen linnanisännän kanssa, mutta en tunne häntä paljoa. Aikapahan näyttää."
"Kuten tiedätte, ovat joukot matkalla Norjan rajalle."
"Johdatteko niitä itse?"
"Jos Jumala terveyttä suo."
"Pienempiin taisteluihin teillä on monta, jotka kelpaavat johtajiksi."
"He saavat koettaa puolestaan."
"En siis näe mitään esteitä tiellä."
"Laivaston laskemista vesille ei ole ajatteleminenkaan."
"Ei nykyään, jollei…"
"Nyt tulee teidän suunnitelmanne?"
"Pitäisi koettaa hajaannuksen synnyttämistä hansakaupunkien kesken."
"Liittosopimus on jo tehty."
"Se voidaan rikkoa. Minä tahtoisin kostaa lyypekkiläisille. Jollei asialla ole menestystä, lähden Norjaan katsomaan, mitä siellä olisi tehtävissä."
"Norjalaiset eivät tunne sortoa yhtä elävästi kuin me eikä heillä ole ainoatakaan lujatahtoista miestä."
"Niin pelkään olevan."
"Mutta kauan ette viipyne poissa?"
"Korkeintaan maaliskuuhun."
"Ja milloin lähdette?"
"Heti häiden jälkeen."
"Olisin valmis lykkäämään ne saadakseni pitää teidät sitä kauemmin."
"Se olisi julmaa nuoria kohtaan."
"Heillä on koko elämä edessään. Minusta tuntuu kuin olisin sen lopussa."
"Mitä onkaan minun silloin sanottava!"
"Te olette nuori sielultanne, Hemming, nuorempi kuin minä!"
"On kyllä totta, ettei se paina minua niin raskaasti."
"Teidän tultuanne tuntuu minustakin taakka keveämmältä. Tuntuu kuin olisimme nyt kaksin sitä kantamassa."
"En petä teitä!"
"Kiitos siitä sanasta!"
Ja molemmat ystävykset puristivat lujasti toistensa kättä.
Svante herran silmät täyttyivät kyynelillä.
"Näetkös", sanoi hän, "olen niin paljon vanhempi sinua."
"Tahdot uskotella minulle tulleesi lapseksi jälleen."
"Kenties olenkin tullut. Seuraa minua Märta rouvan luo; hän ilostuu sinut nähdessään!"
"Olenkohan tervetullut?"
"Katso ja päätä itse!"
"Vihdoinkin!" huudahti Märta rouva ojentaen hänelle kätensä. "Olen suuresti ikävöinyt teitä."
"Kiitos kirjeistänne, ne kuuluvat jälkimaailmalle."
"Nyt laskette leikkiä!"
"Herrani on ne sentähden ottanut taiteensa."
"Jälkimaailman on tiedettävä, kuinka olemme ajatelleet ja taistelleet", vastasi Svante Niilonpoika.
"Jälkimaailma tulee tuomitsemaan oikeuden mukaan", virkkoi piispa, "se ei tunne kateutta eikä vihaa."
"Jollei aatteita kohtaan", huomautti Svante.
"Minun aatteeni sointuvat aina yhteen kansan ajatuskannan kanssa."