SISÄLLYS: (continued 3)
Lauri Soini translation
"Me tuomme teille kaikki elintarpeenne."
"Ja me maksamme ne oikealla ja käteisellä rahalla."
"Se on totta!" jupisi muuan läsnäolijoista.
"Mutta me emme suosi tuollaisia hienoja herroja seurassamme, me ripustamme heidät mieluummin linnunpelättimiksi päärynäpuihimme."
"Oletteko tekin samaa mieltä?" kysyi Sten kääntyen läsnäolijoihin.
Nämä vetäytyivät noloina loitommalle.
"Te pelkurit, hylkiöt, ettekö ole luvanneet pitää minun puoliani!" huusi mies ja otti esille lyömäaseen, jonka oli kätkenyt takkinsa alle. "Odottakaas, minä kyllä selviän yksinkin!"
Näin sanoen syöksyi hän Stenin kimppuun. Ero koossa oli niin suuri, että mies näytti pelkällä painollaan voivan rusentaa hennon nuorukaisen, mutta tämän notkeus ja vikkelyys korvasi hyvin sen, mitä häneltä puuttui voimaan nähden.
Sentähden väisti hän syrjään. Kun jättiläinen syöksyi häntä kohden, pisti hän jalkansa tämän kinnerkoukkuun ja kaasi hänet maahan, ja nopeasti vääntämällä hänen kättään taaksepäin onnistui hän vääntämään aseen hänen kädestään.
Hänen urotyönsä palkittiin ihastuksen huudolla. Ulvoen kuin metsän peto syöksyi mies pystyyn ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.
"Ottakaa hänet huostaanne!" sanoi Sten tehden käskevän viittauksen ja väistyen syrjään.
Voimakkaamman tahdon pakottamana tottelivat miehet heti ritarin käskyä.
"Ettekö luvanneet pitää puoliani?" huusi mies. "Siihen sijaan menette vihamieheni puolelle."
"He ainoastaan estävät teitä teosta, joka koituisi ikuiseksi häpeäksi ei ainoastaan teille, vaan koko kaupungille. Olenko tehnyt mitä vääryyttä, mistä syystä ryhdytte murhatekoihin minua vastaan?"
"Sitä en sano! Päästäkää minut!"
"Ritari ei ole tehnyt mitään pahaa, emme salli, että hänet murhataan."
"Mitä hyvää meille siitä koituisi?"
"Kenties joutuisimme teilattaviksi!"
"Minä tiedän, mikä on vieläkin pahempaa, ja sitä te saatte maistaa", ähkyi hylkiö.
"Olemme ainoastaan köyhiä työmiehiä", sanoi muuan heistä. "Älkää tehkö meitä onnettomiksi."
"Luuletteko, että palkitsisin teidät sellaisella kiittämättömyydellä", vastasi Sten. "Olette osoittaneet olevanne ystäviäni ja voitte tästälähin luottaa apuuni."
"Olisipa minulla vain ollut aikaa juottaa heidän päänsä olutta täyteen, olisivat he nyt minun ystäviäni!" huusi vanki. "He olisivat aikoja sitten auttaneet minua musertamaan kallonne."
"Ritari, tänne tulee väkeä!"
Tosiaankin näkyi joukko ihmisiä, jotka kiireesti lähestyivät.
"Tuolla hän on! Tuolla hän on!"
Pikku Gunilla oli etunenässä.
Hän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä tämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.
Alussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt missään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa johdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.
Gunilla lennähti hänen syliinsä.
"Minäpäs jouduin ensiksi!" sanoi hän.
Mutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen, tulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus loisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni heidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt eivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen, kuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että hän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.
Mesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana räpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan huuhteli häntä kyynelillään.
"Johan se nyt riittää, Eva!" sanoi pormestari ja koetti heitä eroittaa. "Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus selittää mitä kaikkea tämä merkitsee!"
"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!" sanoi kunnon muori kohottaen kyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. "Nuo ihmiset ovat tahtoneet ottaa häneltä hengen."
Miehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat tosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät välissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.
"Ei", vastasi Sten, "he ovat pitäneet minun puoltani".
"Gunilla kuuli erään heistä kysyvän teiltä, oletteko arka… Eikö se tapahtunut pahoissa aikeissa?"
"Tosin kyllä, mutta…"
"Ovatko nämä miehet tavoitelleet henkeänne?" puuttui pormestari puheeseen.
"Yksi heistä tahtoi koetella voimiani."
"Oletteko tapellut hänen kanssansa?"
"Ainoastaan painiskellut."
"Ja te voititte?"
"Hän oli väkevämpi, mutta minä olen harjaantuneempi moisiin leikkeihin kuin hän."
"Ne hävyttömät!"
"Ette suinkaan aikone rangaista heitä?"
"Luuletteko, että Lyypekin kaupunki antaa rankaisematta loukata niin kunnioitettua vierasta?"
"Lyypekin kaupunki on nyt kuten aina pitänyt yllä maineensa. Sen ei siis ole luettava minulle viaksi, vaikka nuorekkaassa ylimielisyydessäni olenkin rohennut mitata voimiani sen pojan kanssa."
"Ettehän te häntä haastanut taisteluun!"
"Mutta minä suostuin haasteeseen. He eivät ole salakavalasti käyneet kimppuuni, kaikki on käynyt avoimesti ja rehellisesti."
"Tulemme kiinnittämään siihen asianomaista huomiota."
"Tehkää niin ja täyttäkää pyyntöni, että annatte kaikkien näiden miesten mennä vapaasti."
"Hyökkääjänkin?"
"Hänen myös! Eihän minulle ole tapahtunut mitään vahinkoa."
"Ikävä kyllä, etten voi suostua pyyntöönne."
"Mikäs estää?… Luulo, että kimppuuni on käyty salakähmäisesti?… Mutta sanon teille, ettei niin ole laita. Vapaaehtoisesti antausin taisteluun ja pääsin siitä voittajana. Kieltämättä olen siitä ylpeä. Pyydän teitä, pormestari Mesmann, sen ystävyyden tähden, jota tunnen teitä ja koko perhettänne kohtaan, ja sen syvän kunnioituksen tähden, jota tunnen koko tätä kaupunkia kohtaan, antakaa anteeksi mitä on tapahtunut ja ojentakaa merkiksi siitä minulle kätenne!"
Nuorukainen oli ottanut hatun päästään, hän seisoi paljain päin ja käsi ojolla.
Silloin remahti suunnaton riemuhuuto. Taaja joukko, joka oli kerääntynyt ympärille, oli henkeään pidätellen kuunnellut keskustelua. Sten Sture oli tuuma tuumalta valloittanut heidän sydämensä. He olisivat, jos hän olisi sallinut sen, tahtoneet kantaa häntä käsivarsillaan. Naiset itkivät ihastuksesta, ja miehet nyökyttivät tyytyväisinä päitään toisilleen.
"Vastustakoon teitä ken voi, minä en voi!" sanoi pormestari ja tarttui suurella kourallaan nuorukaisen käteen. "Tapahtukoon, kuten tahdotte, herra."
"Kiitos!" Säteilevä hymy lehahti nuorekkailla kasvoilla, mutta se vaihtui miehekkääseen vakavuuteen, kun hän poistui piiristä, joka kunnioittavasti väistyi syrjään, ja meni rikollisten luo, jotka seisoivat hieman loitompana.
Nämä, jotka eivät olleet kuulleet keskustelusta mitään, vaan ymmärsivät, että oli kysymys heistä, odottivat pelolla tuomiotaan. Mutta suuresti hämmästyivät he, kun Sten virkkoi:
"Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut, olette kaikki vapaat!"
He tuijottivat eteensä, tuskin tietäen saattoivatko uskoa korviaan.
Muutamat hiipivät tiehensä, toiset heittäytyivät hänen jalkoihinsa. He itkivät ja nauroivat vuoronperään.
Mutta pahantekijä seisoi paikoillaan. Hän ei itkenyt eikä nauranut, vaan katsoi synkkänä ja umpimielisenä eteensä.
"No, miksi et mene?" kysyi Sten.
"Mihin?"
"Kotiisi."
"Minulla ei ole kotia tämän jälkeen."
"Oliko sinulla tähän asti?"
"Hyvä ja mukava olikin."
"Ne, joiden palkoissa palvelit, eivät siis tahdo sinua enää käyttää?"
"Pidän varmana, etteivät he tahdo."
"Tahdotko tulla minun palvelukseeni?"
"Uskallatteko ottaa minut?"
"Kuulethan sen!"
"Antakaa minulle vain kovasti työtä, niin ette tule katumaan!"
"Sen lupaan."
"Saanko heti mennä laivaanne? En tahdo jäädä tänne kaupunkiin."
"Tee niin, jos tahdot!"
"Kiitos, herra, kun pääsemme täältä, saatte kuulla merkillisiä asioita."
Mies lähti ja Sten palasi ihailevain ystäviensä luo, jotka melkein juhlasaatossa veivät hänet takaisin kaupunkiin. Hemming piispa, joka oli vähäistä ennen palannut kirkosta ja hämmästyksellä kuullut mitä oli tapahtunut, sulki hänet syliinsä. "Sten Sture nuorempi kulkee vanhemman jälkiä", kuiskasi hän, "ja se ilahuttaa minua suuresti".
"Minunhan on palautettava teidän luottamuksenne ihmisiin!" vastasi Sten hymyillen.
Tänään oli tavallista suurempi seura kokoontunut pormestarin luo. Mutta nyt oli kaikki jäykkyys poissa. Sama harrastus elähytti kaikkia. Päivän tärkeät tapaukset olivat kaikkien keskustelun esineenä. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi kokoontunut vähäistä ennen ratkaisua, joka oli tärkeä enimmän pidetylle jäsenelle. Vertauksen tapaan saattoi sanoa, että Sten kulki kädestä käteen. Kaikki katsoivat häneen hellällä osanotolla. Talon lukuisat nuoret osoittivat tuhansin tavoin hänelle luottamustaan, he puristelivat hänen kättään, he hymyilivät hänelle, ja Mesmannin matamin silmät olivat aina kyynelissään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen, että hän oli ensi kerran ymmärtänyt, kuinka vaimo saattoi lähteä miehensä ja lastensa luota ja seurata vierasta miestä yli merien ja mannerten… Mutta hän sanoi sen hiljaa, etteivät hänen lapsensa kuulisi.
Ollessaan seitsentoistavuotias ei niin helposti huomaa liioitteluja, ja Sten sanoi Hemmingille: "Minulle käy vaikeaksi erota täältä."
"Miksi niin?"
"Ettekö sitten näe, mitä hyväntahtoisuutta minulle osoitetaan?"
"Heh!"
"Ettekö usko, että se on vilpitöntä?"
"Uskon!"
"Ja kuitenkaan ette anna sille suurta arvoa?"
"Se on kuin tuuli."
"Voimakkuudessa?"
"Ei, vaan vaihtelevaisuudessa! Kuukauden kuluttua unhotetaan teidät toisen tähden."
"Käykö se niin pian?"
"Ette tunne maailmaa."
"Ja te tuomitsette sitä ankarasti, kuten tavallisesti."
"Seitsemäntoista vuotta ja seitsemänkymmentä!"
Miesten kesken oli huominen kokous raatihuoneella yleisenä puheenaineena.
"Nyt olen varma menestyksestä!" virkkoi pormestari säteillen tyytyväisyydestä.
"On ihmeellistä, kuinka meille on kaikki hyvin onnistunut!" huudahti muuan läsnäolijoista. "Olette kai kaikki kuulleet toivioretkeläisestä?"
"Sanotaan, että se oli ruotsalainen piispa."
"Mahdotonta! Hän näytti aivan nuorelta."
"Kukaan ei saanut nähdä hänen kasvojaan."
"Hänen käytöksensä ja puhetapansa oli yksinkertainen ja sievistymätön."
"Mutta hän tiesi kaiken."
"Eikä hän pelännyt puhuessaan!"
"Vahinko, etten koskaan yhyttänyt häntä", sanoi pormestari. "Olisin kyllä ottanut selon, kuka hän oli."
Varhain seuraavana aamuna olivat sankat ihmisjoukot kokoontuneet torille.
Tiedettiin että parvekkeelta puhuttaisiin kansalle, ja uteliaisuus oli suuri. Pormestari oli luovuttanut tämän kunnian vävylleen, Eckermannille. Tämän voimakas ääni ja selvä lausuminen teki hänet siihen sangen soveliaaksi.
Kun porvaristo ja raati oli kokoontunut suureen saliin ja pitänyt lyhyen neuvottelun, menivät he kaikki ulos parvekkeelle. Eckermann kääntyi kansan puoleen ja sanoi, että koska oli kysymys sodasta tai rauhasta, eivät kaupungin vallanpitäjät tahtoneet sitä ratkaista ennenkuin olivat kuulleet kansan mielipiteen. Sen jälkeen kertoi hän lyhyesti kaikesta, mitä Lyypekki oli tehnyt saavuttaakseen ja säilyttääkseen Tanskan ystävyyden.
"Mutta se on ollut turhaa", sanoi hän. "Siitä on todistuksena, että kuningas on lähettänyt kopion niistä rauhanehdoista, jotka tehtiin Falsterissa hänen ja Lyypekin välillä, Ruotsin valtionhoitajalle. Ja takapuolelle oli kirjoitettu: 'Se, joka kerran on pettänyt, aikoo aina tehdä sen'!"
Joukosta kuului kovaa murinaa.
"Edelleen", jatkoi puhuja, "on hän lakkauttanut kaupungin erivapaudet, ryöstänyt laivamme yhden toisensa jälkeen ja nyt viimeksi hävittänyt ja polttanut Lyypekin alueella. Pitäisikö kauemmin kärsivällisesti sietää sellaista!"
Silloin korotti muuan porvari äänensä:
"Sellainen vääryys täytyy kostaa. Lyypekin vapautta tahdomme puolustaa hengin ja verin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
"Hengin ja verin!" huusi koko joukko.
Asia oli nyt saanut sellaisen päätöksen kuin oli toivottu. Raati laati heti puhdistuskirjeen Hannu kuninkaalle, jossa otti Jumalan todistajakseen, että kuningas itse oli pakottanut heidät tähän vihollisuuteen. Hän sai vastata seurauksista. Lyypekki lähetti sanan muihinkin hansakaupunkeihin, mutta ainoastaan Vismar, Rostock, Stralsund ja Lüneburg lupasivat apua.
Sten Sture ja Hemming Gadd olivat nyt suorittaneet tehtävänsä ja palasivat jälleen maahansa. On mahdollista, että piispan ennustus toteutui etteikä heitä kauan kaivattu, mutta varmaa on, että kaipaus oli elävä eron hetkellä.
Lyypekkiläiset eivät kauan odotelleet toisten hansakaupunkien apua; niin pian kuin olivat ehtineet varustaa laivansa, lähtivät he liikkeelle.
4.
USKOLLINEN PALVELIJA.
Palaamme Hemming Gaddin ja Sten Sturen kera Ruotsiin, missä asema oli likipitäen muuttumaton. Rauhan ystävät toimivat yhtä sitkeästi kuin tavallisesti saattaakseen maan ennemmin tai myöhemmin Tanskan valtikan alle. Svante Niilonpoika oli yhtä väsymätön heitä vastustaessaan, ja häntä tukivat siinä todelliset isänmaan ystävät.
Erik Turenpoika oli luvannut tulla Ruotsiin, mutta valitti kirjeissään lisääntyvää kivulloisuutta ja täytyi hänen sentähden lykätä matkansa määräämättömäksi ajaksi.
Hemming Gaddin kertomukset siitä kunnioituksesta, mitä "Sten poikanen" oli saanut osakseen Lyypekissä, ilahuttivat Märta rouvaa suuresti.
"Hän sukeutuu teille ja maalle kaunistukseksi ja kunniaksi", sanoi piispa Svante Niilonpojalle. "Antakaa hänelle tehtävää! Hän suoriutuu kunnialla, mihin ikinä hän ryhtyneekin."
"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa mennä sen mukana."
Hemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen Kalmaria vastaan. "Minua haluttaa nähdä", sanoi hän, "onko mahdotonta päästä linnan herraksi".
Tällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen tärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa linnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon Åke Hannunpojan isälle.
Sten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin yksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman edustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan toimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat laivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin, Åhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen noustiin maihin Laalantiin.
Sillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja nimitti Henrik Krummedikin "ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien ja kaiken meriväen päälliköksi". Oli saatu tieto hyökkäyksestä Laalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella taistelulla.
Sten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti. Lyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin palkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja väistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti purjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän päällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja luki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he jatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät takaisin Travemündeen.
Yhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä mihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana Travemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen erinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin vähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.
Muistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä oli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein koiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin säikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea perehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.
Kun kysyttiin hänen nimeään, vastasi hän vain:
"Sanokaa minua Esbjörniksi!"
Alussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään, mutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren herran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.
Laivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten käski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin, mutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta näki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli ilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.
Kun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten äkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä. Usein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän heidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä oli hän sanonut: "Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!"
"Mistä sen tiedät?"
"Tunnen sen ilmasta."
"Sellaisiin perusteihin en tue arvosteluani", vastasi Sten.
Lopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti sen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin tämä itse tahtoi myöntää.
Travemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne, mihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon, joka tosin oli paljon lähempänä rantaa.
"Miksi teet vastoin tahtoani ja käskyäni?" kysyi ritari ankarasti.
Mutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä täytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.
Samana päivänä sanoi Eckermann palkkasotureille, että he saivat lähteä. Lyypekin alueella eivät he saaneet oleskella.
"Ensin palkka!" huusivat he. "Pettureille ei makseta palkkaa." Nyt syntyi kiihkeä hälinä, ja ruotsalaisten voiman vähäisyyden tähden täytyi sietää, että palkkasotilaat leiriytyivät melkein ruotsalaisten ympärille.
Edellisten luku oli 2,000:n paikkeilla, jälkimäisten noin 500.
Sten Sture oli isältään ottanut vastaan rahaa väen palkoiksi, mutta hän oli samaa mieltä kuin Eckermann, ja sitä paitsi olivat molemmat saaneet Lyypekistä kirjeitä, joissa kehoitettiin heitä olemaan antamatta kolikkoakaan. Levottomuuksia välttääkseen oli Eckermann heille ilmoittanut, että he saivat kahdeksan päivän kuluessa ruokaa laivoilta, sen jälkeen täytyi heidän lähteä.
Mutta palkkasoturit olivat luvultaan ylivoimaiset, he nauroivat uhkauksille ja puolustivat oikeuttaan entistään kiivaammin.
Eräänä iltana sanoi Esbjörn herralleen: "Teidän täytyy lähteä täältä!"
"Väistyä väkivallan ja vääryyden tieltä! Sitä en tee."
"Se on välttämätöntä, he ovat voimakkaammat."
"Toivon, että Lyypekistä lähetetään apua."
"He eivät uskalla jättäytyä ilman vähäistä puolustusjoukkoaan, ja palkkasoturit tietävät sen."
"Mutta minulla on viisisataa miestä."
"Puoliinkaan heistä ei ole luottamista!"
"Mitä sanot?"
"Sanon kuten on, herra!"
"Et näytä olevan hyvissä väleissä heidän kanssaan. Kuinka he sitten ovat uskoneet sinulle salaiset mielihauteensa?"
"Se voi olla samantekevää. Toivoisin vain teidän luottavan sanoihini."
Eckermann astui kiihkeästi huoneeseen. Hän viittasi Esbjörnin heti menemään.
"Sallikaa minun vain sanoa muuan sana!" virkkoi tämä. "Metsäntylvässä on kaksi satuloitua hevosta, ottakaa ne, yksi mieheen!"
"Sinä tiedät siis!…" tiuskaisi Eckermann.
"Tiedän, että tänä yönä puhkeaa kapina! Teidät molemmat aiotaan ottaa vangiksi!"
"Ja sen sanot minulle nyt vasta!"
"Pelkäsin, että antautuisitte johonkin vaaraan."
"Ja luuletko sitten, että minä sitä pelkurimaisesti pakenisin! Kuinka vähän tunnetkaan minua, Esbjörn!" puuskahti Sten.
"Jos minulla olisi sata elämää antaakseni teille, ei se kuitenkaan riittäisi, ettekä itsekään voi koota useampia kuin kymmenen. Ajatelkaa isäänne, herra, ja säästäkää henkenne!"
Eckermann käveli levotonna huoneessa edestakaisin. "Pelkään, että Esbjörn on oikeassa", sanoi hän. Samassa alkoi sataa kiviä viheliäisen rakennuksen seiniin.
"Nyt he ovat täällä!"
"Tulkaa, herra!"
"En", huusi Sten päättäväisesti ja tarttui miekkansa kahvaan. "Minä en pakene!"
Ulkoa kuului melua ja huutoja, ja rajuja kirveeniskuja paukahteli oveen.
"Odottakaa, minä avaan teille!" huusi Sten. Esbjörn asettui hänen tielleen: "Onko teidän tahtonne, että he pääsevät sisälle?"
"Järkähtämätön tahtoni!"
Hän riensi ovelle, työnsi pois salvan ja avasi oven selkosen selälleen.
On luultavaa, että ulkona seisovat epäilivät jotakin juonta, sillä he vetääntyivät nopeasti takaisin.
"Mitä tahdotte?" kysyi Sten ja meni reippaasti heitä vastaan.
"Tahdomme saada palkkamme!"
"Olen kieltäytynyt sitä maksamasta petoksenne johdosta", puuskahti hän pontevasti.
"Rahat tai henki!"
"Henkeni voitte kyllä ottaa, onhan teitä siksi suuri luku, mutta vähäinen olisi kunnianne, jos kaksin tuhansin miehin kaataisitte yhden, ja meren pohjasta saatte etsiä rahoja, joita en vapaasta tahdostani teille anna. Siitä näette, ettette uhmalla voita mitään."
"Me emme salli, että kukaan pitää meitä pilkkanaan!"
"Tänne rahat!"
"Kuulkaammehan, mitä ehtoja hän tarjoaa!"
"Ne saa Lyypekin raati määrätä."
"Ei, ei", ärjyi joukko.
Nuoren ritarin silmät leimahtivat. "Isäni pään ja miekkani kautta", huusi hän, "en tarjoa teille mitään muita ehtoja. Raati on teidät palkannut, ja sen on maksettava palkkannekin!"
"Minä vien teidät raadin luo", puuttui Eckerman puheeseen. "Upseerit ja konstaapelit, järjestäkää rivit! Lähdemme heti Lyypekkiin!"
Joukko ei näyttänyt olevan erittäin halukas lähtemään mukaan.
"Me tahdomme, että palkka maksetaan täällä!"
"Kuinka pitkältä ajalta?"
"Siihen päivään, jona sen saamme!"
"Mutta siihen asti olette velvolliset tottelemaan ja se, joka rikkoo tämän velvollisuuden, joutuu vastuuseen sotalain mukaan."
Syntyi yleinen hiljaisuus; miehet katsoivat epäröiden toisiinsa.
"Järjestäkää rivit!" toisti Eckermann.
Muuan alipäälliköistä astui esiin. "Onko varmaa, että saamme rahat Lyypekissä?" kysyi hän.
"Siitä asiasta saatte sopia raadin kanssa!"
"Lähtekäämme sitten", virkkoi konstaapeli. "Raati pakotetaan!"
"Hän on kyllä oikeassa siinä, ettemme voita mitään ottamalla ritarin hengen!"
"Koko peijakas pitämään puoliaan!"
"Ei pelon hituakaan!"
"Eikä häneltä hevillä sanat takerru suuhun!"
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Eckermann.
"Viipyy puolen tuntia ennenkuin kukin saa kilunsa ja kalunsa kokoon."
"Neljännestunnin kuluttua raikuu rumpu, ken ei silloin ole valmis, syyttäköön itseään!"
"En uskalla antaa heille aikaa miettiä", sanoi Eckermann Stenille. "En ole huoletta ennenkuin olemme täältä lähteneet!"
Molemmat ystävykset pudistivat toistensa kättä jäähyväisiksi.
Rumpu kävi, ja sotamiehet tulivat paikoilleen, muutamilla reppu selässään, toisilla käsissään. Tyytymättömyys kuvastui useimpain kasvoilla. Ilmeisesti he vielä epäröivät.
Eckermann käsitti hetken tärkeyden.
"Kas niin, pojat," huusi hän hilpeästi. "Nyt lähdetään, huomenna olemme Lyypekissä, ja silloin tarjoan teille kipon olutta! Ja nyt eteenpäin, mars!"
He lähtivät liikkeeseen kirkkaassa, kuutamoisessa elokuun yössä.
Viipyi vielä muutamia päiviä, ennenkuin ruotsalaiset laivat saattoivat lähteä. Sitä ennen oli Stenillä ilo saada tieto, että päällikkö oli onnellisesti päässyt Lyypekkiin levottomine sotilaineen. Eckermann kirjoitti hänelle: "Sellaisesta väestä on palkkaajalla enemmän vastusta kuin vihollisesta, jota vastaan taistelemaan heidät palkataan."
Ruotsalaiset laivat laskettivat taasen merille, etupäässä suojellakseen kauppalaivoja, jotka olivat menossa Ruotsiin. Lyypekkiläinen laivasto risteili pitkin Tanskan rantoja, ja muutamia pikku kahauksia tapahtui Henrik Krummedikin kanssa, vaikkei niillä ollut suurempaa merkitystä.
Talvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot palasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset laivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli sotaretkellä Smålannin rajamailla.
Molemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa ja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä tahtonsa perillekin.
Svante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat harmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada varoja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.
Mutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän iloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli alottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika oli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!
Heidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti kannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä hädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta jatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden sotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli saanut tietoonsa. "Millainen se on?" kysyi Sten. "He aikovat käydä kimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta."
"Nuori kuningas kai on mukana?"
"On", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. "Hän se juuri on hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään Åke Hannunpoikaa puolustamassa maata."
"Lähettäkää minut häntä vastaan!"
"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee, että molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä jatkavat matkaa pohjoiseen päin."
"Luonnollisesti Tukholmaan?"
"Södermanlannissa aikovat he odottaa laivaston saapumista. Sen on määrä hyökätä Tukholmaan merenpuolelta, kun maajoukko saartaa kaupungin maanpuolelta. Suunnitelma on hyvä."
"Mutta silloin täytyy teidän olla Tukholmassa."
"Minä jään Länsi-Göötanmaalle."
"Rakas isä, teillä on jokin erityinen syy siihen. Ettekö tahdo sanoa minulle sitä?"
"Mistä niin päätät?"
"Luen sen teidän silmistänne."
"No hyvä, ympärilläni on kavaltajia!"
"Omienne joukossa?"
"Sitä en tiedä, mutta niitä on."
"Onko teillä todistuksia?"
"Päätä itse! Viikko sitten ammuttiin takaanipäin luoti, joka suhahti aivan ohitseni. Minä tein tutkimuksia, mutta kukaan ei voinut antaa tietoja asiasta. Muutamia päiviä sitten huomasin ihmeellisestä kohtalon sallimuksesta kalvon, joka oli kohonnut yöjuomani pinnalle. Minä tarjosin juoman koiralle, ja se kuoli siitä."
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
Palveluspoikani vakuutti mitä viattomimman näköisenä, ettei hän tiennyt mitään, ja minä pidän myös todennäköisenä, että joku vieras on käynyt makuukamarissa ja sekoittanut myrkyn pikariin.
"Ja kuitenkin tahdotte jäädä tänne?"
"Etkö luule kavaluuden voivan seurata minua kaikkialle? Täällä kenties onnistun sen paljastamaan ilmoille."
"Isä, minulla olisi teille pyyntö!"
"Sano pois!"
"Palveluksessani on eräs saksalainen mies, uskollinen kuin koira. Ottakaa hänet palvelukseenne!"
"Tiedätkö, tahtooko hän vaihtaa herraa? Uskollinen koira ei sitä tee."
"Minä kysyn häneltä!"
"Kahden päivän kuluttua matkustat täältä Tukholmaan."
"Antakaa minun jäädä tänne luoksenne!"
"Sinun läsnäolosi siellä voi monessa suhteessa olla hyödyllinen. Äitipuoltasikin se suuresti ilahuttaa."
"Ettekö te tule pian jälestä?"
"Jos se on mahdollista, tahtoisin mielelläni juoda jouluoluet kanssasi Tukholman linnassa. Kukaan ei tiedä voimmeko tehdä sitä enää koskaan."
"Rakas isä, on samantekevää, missä muuten juomme, kunhan vain juomme yhdessä. Tiedän, että äitinikin ajatus on sama."
Heti valtionhoitajan luota lähdettyään kutsui Sten Esbjörnin. Tämä tuli, synkkänä ja maahan luoduin katsein kuten tavallisesti, ja pysähtyi herransa eteen.
"Sinä olet tehnyt minulle monia palveluksia, Esbjörn, tahdotko tehdä minulle vielä suurimman kaikista?"
"Mitä käskette?"
"En käske, vaan pyydän."
Mies vilkaisi häneen pikimmiten, mutta vaivutti heti katseensa maahan: "Puhukaa, herra."
"Isääni ympäröivät vaarat."
"Hm."
"Eivät sellaiset kuin uhkaavat jokaista soturia, vaan salakavalat!"
"Sellaiset, joita munkit virittelevät."
"Hekö vain?"
"Ja naiset."
"Se ei ole luultavaa."
"Munkit voivat pitää naisia kätyreinään!"
"Mistä tulevat vaarat, jotka uhkaavat valtionhoitajaa, sitä en tiedä minä etkä sinä. Mutta jos voit pitää huolen hänen suojelemisestaan, Esbjörn, silloin minä tästälähin olen velallisesi."
Miehen kasvot värähtivät tuskin huomattavasti.
"Tietääkö hän minusta mitään?" kysyi hän.
"Ainoastaan sen, että olet uskollinen palvelijani."
"Hyvä! Sitten tahdon jonkun aikaa olla hänen!"
"Kiitos! Luota minuun, minä en ole kiittämätön!"
Esbjörn kumarsi. Hän ei ollut näkevinään ritarin ojennettua kättä, vaan poistui heti huoneesta. Sten ei nähnyt häntä enää ennen lähtöään, ja hänen kysymykseensä vastasi valtionhoitaja, ettei hänkään ollut miestä nähnyt.
Kaukana ei hän kuitenkaan ollut. Hän harhaili leirissä ympärinsä, sopersi kurjaa saksaa ja teki tuttavuuksia milloin siellä, milloin täällä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut. Väliin sanoi hän olevansa kiertelevä kaupustelija, jolta oli varastettu tavarat, väliin köyhä käsityöläinen, joka etsi työtä.
Mutta hänellä oli merkillinen kyky tehdä tuttavuuksia. Kipposesta olutta ei hän kieltäytynyt koskaan, ja ken tarjosi kaksi, hän voi varmasti odottaa kuulevansa laivurijutun, hauskemman ja hullunkurisemman kuin kukaan toinen saattoi kertoa. Mutta vaikka hän mielellään kertoi, piti hän kuuntelemisestakin, ja harvoilla oli sellainen kyky kysellä ihmisen kaikki mielihauteet kuin Esbjörnillä.
Hän oli jokseenkin pian kiinnittänyt huomionsa muutamaan parrattomaksi ajeltuun mieheen, jolla oli sileät, kiiltelevät kasvot ja joka alituiseen valitti päänsärkyä, sentähden pitäen suurta päähinettä painettuna aivan korvia myöten. Hän sanoi olevansa skånelainen ja ammatiltaan vaununtekijä. Bredingillä, siksi hän nimitti itseään, oli harvoja tuttavia; hän puhui vähän, ei juonut koskaan ja oli yleensä tunnettu säännöllisestä elämästään. Siitä huolimatta eivät häntä toverinsa suosineet. He tekivät pilkkaa hänen kohtuullisuudestaan, epäilivät hänen vaiteliaisuuttaan ja heittelivät pilkkasanoja hänen jälkeensä, niin pian kuin hän ei enää voinut heitä kuulla.
Bredingillä näytti olevan ainoastaan kaksi ystävää. Toinen oli vestmanlantilainen sotamies nimeltään Ek, toinen oli valtionhoitajan suuri koira, jonka kanssa hän usein jakoi ruoka-annoksensa ja joka aina huiskutti häntäänsä hänet nähdessään.
Valtionhoitaja otti väliin osaa pienempiin retkikuntiin, mutta useimmiten hän pysyi kotona, kirjoitteli kirjeitä ja otti niitä vastaan ja suunnitteli sotaliikkeitä. Tapahtui tuontuostakin, että valtaneuvokset tai muut korkeat herrat kävivät hänen luonansa neuvotellakseen maan asioista tai ilmoittaakseen tärkeitä uutisia; mutta he viipyivät ainoastaan harvoja päiviä, sillä tilaa oli liian vähän monille vieraille. Monet tunnit päivästä käytettiin sotilasharjoituksiin, muun osan päivästä laiskottelivat sotamiehet teltoissaan jutellen kotiväestä.
Mutta Esbjörn ja Ek eivät tänään lorunneet moisista, vaan lähtivät metsälle. Kummallakin oli pyssy olallaan ja palatessaan kantoi kumpikin kolmea ammuttua jänistä.
"Saalis ei ole suuri", sanoi Esbjörn; "mutta eipä meillä ole koiraakaan".
"Jos Breding olisi ollut mukana, olisi valtionhoitajan koira kyllä lähtenyt", sanoi Ek.
"Etkö kysynyt häneltä?"
"Kyllä, mutta hän ei sanonut lähtevänsä."
"Miksei sitten?"
"Hän saa ruokansa muutenkin!"
"Onko hän rikas?"
"Tuleepahan toimeen!"
"Te olette hyvät ystävykset?"
"Kyllähän me…"
Esbjörn veti pullon taskustaan.
"Täällä on minulla vähän Saksasta tuomaani evästä. Maista!" sanoi hän ojentaen pullon toverilleen.
Ek pani pullon huulilleen ja veti pitkän siemauksen. "Se polttaa kuin tuli!" sanoi hän.
"Moista viiniä niillä on munkeilla!"
Ek katsoi halukkaasti pulloon, jonka Esbjörn pisti taskuunsa. "Olisipa kenellä sitä oikein paljonkin!" sanoi hän.
"Bredingillä on kyllä!"
"Mistä hän olisi sellaista saanut?"
"Munkeilta luultavasti."
Mies hätkähti ja viiruili Esbjörniin, mutta pysyi äänetönnä.
"Hän ei ole antelias, huomaan!"
"Ei ollenkaan!…" myönsi Ek.
"Voisithan saada pullosen minulta."
"Älä viekoittele!…"
"En minä siitä tahdo mitään."
He jatkoivat taivaltaan kotvan äänettöminä.
Esbjörn otti taaskin pullon, siemaisi kulauksen ja maiskutteli suutaan.
Ek lipaisi kieltään ja katsoi kateissaan häneen, mutta toinen pisti pullon taskuunsa tarjoamatta hänelle.
"Jollei Breding olisi sellainen mies kuin on, voisin aina sanoa hänestä yhtä ja toista, mutta se maksaisi pääni, jos puhuisin."
"Ei tarvitsekaan, minä en välitä tietää mistään."
"Saanko vielä kulauksen?"
"Et!"
"Enkö vaikka sanoisinkin…"
"Heh! Se ei ole mistään kotoisin!"
"Miksi hän sitten pitää sitä salassa?!"
"Sinua puijatakseen!"
"Mutta se ei ole onnistunut, sillä minä olen nähnyt naisen!"
"Naisen?"
"Niin, naisen! Peijakkaan!"
"Arvasinpas sen!" mutisi Esbjörn itsekseen. "Vai niin, olet siis nähnyt hänet!… No, juo sitten hänen maljansa!"
Hän ojensi hänelle pullon.
Ek särpi ja nieli; hän ei aikonut pulloa suultaan ottaakaan. Esbjörnin täytyi lopulta vääntää pullo hänen kädestään.
"Nyt kait olet jo saanut kylliksi", sanoi hän. Mies katsoi häneen onnellisesti hymyillen. "Koskaan ei Breding ole tarjonnut minulle moista", sanoi hän. "Sen kai he pitävät omina hyvinään."
"Nainenko ja munkki?"
"Tiedättekö sen tekin!"
"Miksi hän aina kulkisi päähine painettuna niin syvälle? Näetkös", tässä pani hän kätensä hänen olalleen. "Asia on niin, että minä tiedän yhtä paljon kuin sinä, kenties enemmänkin!… Sentähden on parasta, että sanot kaiken yhdellä kertaa."
"Minä olen vannonut hirveän valan…"
"Kuinka suuresta korvauksesta?"
"Kaksi tuhatta äyrityistä!"
"Silloin odottaa hän suuria palveluksia sinulta?"
"Eikös mitä!"
"Sinähän ammuit valtionhoitajaa!" Mies kävi kalmankalpeaksi ja vapisi kuin haavanlehti.
"Kuinka voitte luulla!…" sanoi hän.
"Sinä se hiivit myös makuukamariin ja pudistit pulverin pikariin!"
Ek lankesi polvilleen.
"Te tiedätte kaiken", uikutti hän. "Tiedättekö myös, miksi tein sen?"
"Kurjista kolikoista!"
"Minulla oli talo rajalla; sen ovat tanskalaiset polttaneet. Minulla oli hyvä vaimo ja useita lapsia. He ovat kodittomat ja leivättömät. Kun minut kirjoitettiin sotaväkeen, itki vaimoni aivan poissa suunniltaan… 'Ole huoletta Leena, Jumala kyllä auttaa, että voin tuoda apua palatessani kotiin', sanoin hänelle…"
"Ja niin tuli perkele…"
"Ensin puhui hän niin kauniisti Leenasta ja lapsiraukoistani. Sitten sanoi hän, kuinka tämä sota oli järjetön ja kuinka paljon paremmiksi päivämme kävisivät, jos tulisi rauha jälleen. Siinä minä en voinut muuta kuin olla yhtä mieltä, ja silloin hän sanoi, ettei rauhaa saada koskaan valtionhoitajan eläessä. Tekisi oikein hyvän työn se, ken tahtoisi panna hänet päiviltä pois."
"Ja niin otit sinä…"
"Ei, Jumala minua armahtakoon, sitä en suinkaan tehnyt. Minä vastasin, ettei moisia tihutöitä tee kukaan kristitty…"
"Mutta sitten…"
"Minä pysyin lujana." Hän vääntelehti tuskissaan.
"Kuinka kauan?"
"Oh, niin kauan, niin kauan! Mutta sitten sanoi Breding kuulleensa Leenasta, että tämän laita taisi olla hirveän pahoin, ja hän kysyi, eikö minulla ollut lainkaan sydäntä vaimoani ja lapsiani kohtaan. Ja mitä olisin silloin voinut tehdä!"
"Oletko saanut rahat?"
"Minä en saa niitä ennenkuin se on tehty."
"Aiotko siis jatkaa?"
"Täytyy kai, kun kerran olen vannonut."
"Eikö sinun ole myös käsketty pitää asia salassa?"
"Ette kai aio antaa minua ilmi?"
"Tahdon päinvastoin sinua auttaa!"
"Ja jakaa ansion?"
"Ei, sen saat pitää yksin!"
"Kuinka niin?" kysyi Ek epäluuloisesti.
"Minäkin olen iskenyt silmäni valtionhoitajaan."
"Se on toinen asia".
"Tarkoitukseni on mennä hänen palvelukseensa."
"Ja sitten…"
"Se riittäköön sinulle! Ilmoita Bredingille, että minä olen salaisuudessa mukana!"
"Oletteko mieletön?"
"Silloin teen itse sen!"
"Ei koskaan, ei koskaan!"
"Kuules, joko taivut tai minä ilmoitan kaiken!"
"Te teette minut onnettomaksi!"
"Odotas! Annan sinulle viisikymmentä äyrityistä sillä ehdolla, että tottelet minua!"
"Mitä minun on tehtävä?"
"Sanot Bredingille, että annoin sinulle juoman, joka tykkänään pani pääsi sekaisin."
"Se onkin silkka tosi."
"Että minä sanoin tietäväni, että sinä olit rikosten tekijä."
"Niinhän sanoittekin!"
"Pelästys ja humala sai sinut tunnustamaan."
"Niin, aivan niin!"
"Hän ei luonnollisesti sinua usko, mutta sinä sanot hänelle, että odotan häntä heti tänne."
"Sanonko sen jo tänään?"
"Tahdotko sinä, että minun täytyy odottaa huomiseen?… Joudukin pian!…"
"Mutta minä en tiedä…"
"Kun menet juuri sellaisena miltä nyt näytät, tuntuu kertomuksesi uskottavalta."
Ek meni ja Esbjörn odotti.
Ei viipynyt kauan ennenkuin Breding nopein askelin tuli häntä vastaan, yhtä kiiltelevänä kuin tavallisesti, mutta kasvoillaan levoton ilme, jota hän kaikin voimin koetti salata. Esbjörn istuutui maahan aivan huoletonna, hän hyräili jotakin laulun pätkää, kunnes toinen tuli aivan lähelle. Silloin kohotti hän päänsä ja sanoi nauraen:
"Nyt luulen, että hämmästytte!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi toinen kalveten.
"Voin sanoa suoraan, kuinka asia on. Herra, jota palvelen, on lähettänyt minut tänne pitämään huolta valtionhoitajasta. Kolmena yönä peräkkäin olen nähnyt unta teistä ja Ekistä, että teilläkin on tarkoituksenne häneen nähden. Teidän mukananne näin erään naisen, mutta hän kääntyi aina selin."
"Tuo kaikki on vain pelkkää kuvittelua", vastasi mies virnistäen, siten ilmaistakseen, kuinka naurettavalta ja mahdottomalta sanottu hänestä tuntui.
"No, olkoon niin!… Älkäämme puhuko asiasta enempää. Kukin pitäköön huolen omistaan!"
Näin sanoen Esbjörn nousi ja teki lähtöä.
"Mihinkä kiire? Voimmehan rauhassa neuvotella asiasta!"
"Eihän ole mitään neuvoteltavaa!"
"Aiotteko tehdä väärän syytöksen meitä vastaan?"
"En edes oikeaakaan, kunhan ette vain asetu tielleni!"
Mies kärsi ilmeisesti kovia tuskia.
"Jos otaksuttaisiin, että olisitte oikeassa", sanoi hän, "mikä takaa, ettette ole petturi?"
"Enkö olisi jo voinut antaa teitä ilmi?"
"Ilman todistuksia?"
"Raskaiden epäluulojen alaisena!"
"Tuumitte, että voisimme toimia yhdessä?"
"Niin ajattelin!"
"Sanokaa minulle suunnitelmanne!"
"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi laatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla päänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla minulle hyödyksi."
"Tahdotte siis tehdä mitä tahdon?"
"Valtionhoitajaan nähden! Sen tahdon!"
"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?" kysyi Breding epäluuloisesti.
"Minulla on hyviä suosituksia Saksasta."
"Näyttäkääs!"
"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, niin tuhma en sentään ole!"
"Mutta tahdotte, että minun on uskottava teille omat salaisuuteni!"
"Enkö minä ota kaikkea niskoilleni? Enkö aivan yksin tahdo olla kätenä…"
"Tosin kyllä!…" Munkki näytti olevan aika hämillään. "Kuitenkin täytyy minun ajatella asiaa."
"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan luo."
"Milloin ensi kerran yhdymme?"
"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!" He erosivat, ja Esbjörn riensi Svante Niilonpojan luo.
Tämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja lupauksensa hänelle.
"Poikani lähti täältä jo viikko sitten", sanoi hän. "Miksi en ole koko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?"
"Minä olen ollut teidän asioillanne, herra."
Ja nyt kertoi hän kaiken mitä tiesi.
"Asia on heti tutkittava!" huudahti ritari vilkkaasti ja tarttui kelloon.
"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion jälille?"
"Kuinka se käy päinsä?"
"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän kanssansa."
"Jos he epäilevät sinua, tekevät he pikaisen lopun asiasta."
"Olen valmis siihen!"
"Ja tahdot uhrata henkesi?"
"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu se hänelle."
"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä minulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä."
"Huomenna menen kohtaamaan munkkia. Enempää en tiedä."
"Jos mahdollisesti saisit nähdä naisen…"
"Sitä juuri mietin."
"Jäätkö nyt luokseni?"
"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei ole luottamista."
"Eikö?"
"Se on lahjottu sekin!"
Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.
"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella minun ja rikostoverieni suunnitelmia."
"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"
"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä tuolle vestmanlantilaiselle."
"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?"
"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta."
Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat turvonneet ja hän vapisi pelosta.
"Te saatte vastata minulle!" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi Esbjörniä kohden.
"Kas, tuossa!" sanoi tämä ja ojensi hänelle rahat.
Hän tuijotti ymmällään, kasvojen ilme muuttui.
"Ette siis tahdo pettää minua?" sanoi hän.
"Onko joku sanonut niin?"
Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Olkaa varuillanne. Täällä on ketun häntä huiskamassa!"
"Palvele minua uskollisesti, minä kyllä palkitsen sen!"
"Luottakaa minuun!"
Kuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai oikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.
"Oliko se Ek?" kysyi hän hymyillen.
"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata", vastasi Esbjörn. "Jos meidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä suoriutuvan erilleen."
"Sitä olen ajatellutkin."
"Jos hänet antaisi ilmi, loitontaisi se kaikki epäluulot meistä."
"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin", huomautti munkki tutkistelevin katsein.
"Se kai voitaisiin estää."
"Millä tavoin?"
"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen ennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut samanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan."
"Te olette rohkea ehdotuksissanne."
"Se on ainoa keino, millä voimme onnistua."
"Oletteko ollut valtionhoitajan luona?"
"Siellä on jo kotinikin."
"Onko se mahdollista?" kysyi munkki hämmästyksissään.
"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen kirjoituspöydältään."
"Eikö se herätä epäluuloja?"
"Jotakin toista kohtaan, sitä juuri tahdonkin!"
Munkki avasi kirjeen ja luki:
"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen kaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä luonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne."
"Oh", huudahti munkki. "Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan arvottomia epäluuloja!" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen kirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:
"Ettekö nyt tahdo antaa sitä minulle takaisin?"
"Mitä sillä teet?"
"Näytän sen muillekin."
"Samoin minäkin tekisin."
"Minä en anna sitä hallustani."
"Sinä epäilet minua!"
"Samoin kuin tekin minua!"
Munkki seisoi kotvan epätietoisena. "Seuraa minua!" sanoi hän sitten.
"Antakaa minulle ensin kirje!"
"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.
"Ei aivan!" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.
Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville, vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.
"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?" kysyi hän mielistelevästi. "Toverini ei kai sitä salli."
"Kuka hän on?"
"Tuhma koira! Siinä kaikki, mitä tiedän!"
"Sallikaa minun tarjota pikari viiniä, käy kylmä syysviima."
"Sellaista en pane suuni sivuitse."
Munkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He tulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat pylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä hurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit eivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi palveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.
Portinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne päästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.
"Juokaa ja olkaa iloinen!" sanoi hän. "Minulla on muuta hommattavaa."
"Mitä, ettekö juo kanssani?"
"Kyllä, kyllä; odottakaahan minä tulen pian takaisin!"
"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."
Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan vieras viinille.
"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli voimakasta, tulista viiniä!"
Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen ällistyksekseen oli ovi sulettu.
Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi. Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää, mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän palveluksessa.
Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.
Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi lattialle ja tunnusteli tarkoin — siinä oli tosiaankin luukku. Mutta ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.
Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän poltti kätensä ja jalkansa… turhaan, savutorvi oli niin pieni, ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.
Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.
Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa. Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen. Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin. Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.
Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.
Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis hypätä alas.
Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.
Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.
"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"
Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt. Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.
Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.
"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah, tuolla mies makaa!… Minä sytytän kynttilän."
Hän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin:
"Kaikki pyhimykset minua auttakoot!"
Esbjörn pysyttäytyi hiljaa, ja niin teki munkkikin.
Mutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti liikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:
"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut… Enkö nähnyt hänen makaavan kuolleena lattialla… Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun täytyy koettaa päästä tynnyrin luo."
Esbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan lähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen suulleen:
"Sana vain ja olet kuoleman oma!"
"Armoa! Sääliä!"
"Missä on uloskäytävä?"
"Kolmannessa tynnyrissä nurkasta vasemmalle."
"Mihin se vie?"
"Ylös luostariin."
"Miksi tahdoit riistää henkeni?"
"Minäkö, kuinka voitte luulla moista?"
"Vaiti ja vastaa kysymyksiini!"
"Myrkky annettiin minulle."
"Kuka antoi?"
"Vieras nainen."
"Kuka hän on?"
"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva, hyvin rikas ja hyvin julma."
"Tahdotko ostaa henkesi?"
"Mitä on minun tehtävä?"
"Toteltava minua kaikessa."
"Vannon sen Jumalan äidin ja kaikkien pyhien kautta."
"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen jalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että saat sen takaisin murskana!"
"En liikahuta jäsentäkään."
Munkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri painanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.
"Näytä minulle uloskäytävä!"
Suureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin, oli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.
"Voiko sen sulkea ulkoapäin?"
"Kyllä, samalla avaimella."
"Mikä on nimenne, veli?"
"Efra."
"No hyvä, Efra, mihin oli teidän vietävä ruumiini?"
Munkki kyyristäytyi vavisten kokoon.
"Vastaa!"
"Tuolla loitompana on vanha kaivo!" Hän viittasi kellarin toiselle reunalle.
"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin lujassa?"
"Olitte avannut lattian väärästä paikasta."
Esbjörnin oli vaikea pidättää rähänaurua.
"Jos olisin avannut oikean luukun, niin olisitte huomannut vaaran!"
"Se ei ole mahdotonta."
Jos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä päällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt hän vain huokasi keveästi.
"Ylhäällä kai luulevat nyt…"
Tässä keskeyttivät hänet askeleet ylhäältäpäin.
Tulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta vilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn ehtinyt kuiskata:
"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on käsissäni!"
"Efra!" kuului ylhäältä.
"No, veli!"
"Sinä vapiset, raukka. Eikö se ole käynyt hyvin?"
"On!"
"Hän oli kuollut?"
"Niin."
"Hautaatko nyt hänet?"
"Hautaan!"
"Et kai ole unhottanut kirjettä?"
"Mitä kirjettä?"
"Enkö sanonut sinulle, että hänellä on kirje, joka rouvan täytyy saada."
"Minä otan sen."
"Tarvitsetko apua?"
Efra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten kohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:
"Eikö mitä, minä kyllä suoriudun ilmankin."
"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa ansiosta. Kuinka paljon saat?"
"Viisikolmatta äyrityistä."
"Pidä hyvänäsi! Ole hyvilläsi! Älä vain unhota kirjettä!"
Näin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut Bredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä kertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.
"Ennenkuin käyt työhön, otat kai tavallisesti ensin vahvistusryypyn?"
"En, vasta jälkeenpäin."
"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä. Missä on väkevintä viiniä?"
"Tuossa!" Hän viittasi pieneen nassakkaan. "Mutta se on ainoastaan apottia varten."
"Saat hyvin antaa minun maistaa sisältöä."
Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä, joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.
"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä juomisen sikseen.
"Luuletko, että se juovuttaa?" kysyi hän. "En tiedä."
"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt sen suurena syntinä."
"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo nyt!"
Efra lankesi polvilleen. "Minä juovun", sanoi hän. "Etkö muuta? Juo!"
Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän hillitsi itsensä.
"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.
Suurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.
Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.
Esbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen päänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet avaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin joka kulauksen.
Esbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi useita minuutteja aivan liikkumatonna.
Äkkiä hän kääntäysi.
"Miksi teit sellaista tenää?"
"En tahtonut joutua teidän valtaanne;"
"Oletko sitten nyt?"
"Olen."
"Tuo juomako on tarkoitettu sellaiseen?"
"Niin."
"Olen kuullut puhuttavan moisesta. Kuka on rouva, jolle kirje on vietävä?"
"Hänen oikeaa nimeään en tiedä, mutta…"
"Sano pois!"
"Olen ottanut vastaan kirjeen, jonka päällä luki: 'Sigbrit rouvalle'."
"Onko täällä useampia vieraita kuin hän?"
"Monet korkeat ruotsalaiset herrat tulevat tänne."
"He ovat liitossa hänen kanssaan?"
"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä tai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet elävänä."
"Sinunhan oli jätettävä hänelle kirje?"
"Nyt saat sinä tehdä sen minun sijastani."
"Se onkin aikomukseni. Minä otan sinun kaapusi."
Munkki nousi heti pystyyn ja riisui sen.
"Tuossa on", sanoi hän. "Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen, joka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan ennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!"
"Missä tapaan Sigbrit rouvan?"
"Hänen huoneensa on heti käytävän yläpäässä."
"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki sitten?"
"Veli Hiljainen!"
"Olenko varma siitä, ettet petä minua?"
"Annahan minulle kipponen lisää, niin nukun."
"Miksi pelkäsit niin alussa?"
"Luostarin salaisuuksien ilmaiseminen on kuolemansynti, suurempi kuin muut."
"Mutta kun se on pakollinen?"
"Kukaan ei usko sitä!"
Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla siemauksilla.
"Nyt nukun tuomiopäivään", sanoi hän laskeutuen maahan.
Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä. Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.
"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani", ajatteli Esbjörn.
Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.
Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös. Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle, mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.
Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen, mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä kiiltelevä kuin kasvotkin.
"Kaikki tehty?" kysyi hän.
Esbjörn nyökkäsi myöntävästi.
"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!"
Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.
Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua, silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin tekevän.
Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä tarkkaavaisesti kuin muutkin.
"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen taipumaan."
"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat tyhjiin."
"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan mennä sinne", sanoi kolmas.
"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan hieno ääni puheeseen.
"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."
"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan kannettavaksi neuvostoa kuulematta", virkkoi muuan uusi ääni.
"Minulle on sanottu", virkkoi toinen puhuja, "että valtionhoitaja otattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan talosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi olla vapaat sellaisesta."
Nyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. "Minusta näyttää kuitenkin moitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta."
"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta", lausui voimakas naisääni. "On kyllä totta, että Hemming piispa on saanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me tahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon majesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta kuin valehdellut ja pettänyt."
"Kysymys on, mitä on tehtävä."
"Eroittaa ette voi tai tahdo häntä?"
"Hänellä on monta kannattajaa."
"No hyvä, käyttäkää sitten viekkautta!"
"Onhan jo koetettukin."
"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on myös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan suuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen toimituttanut ilmiantajan tieltä pois."
"Mitä tarkoitatte?"
"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla avulliset tässä asiassa?"
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat useat äänet.
"Onko teillä mitään suunnitelmaa?"
"Ei, ei!"
"Minä olen laatinut sellaisen!"
"Antaapas kuulua!"
"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja vangitsette hänet!"
Kukaan ei vastannut.
"Te epäröitte?"
"Ajatelkaas, että olisi pettureita."
"Teidän joukossanne?"
Kuului suuttumuksen murinaa.
"Luostari saa suuria etuja, jos hanke onnistuu. Mitä teihin tulee, on minut Kristian kuningas valtuuttanut tarjoamaan jokaiselle läänin, minkä kukin itse haluaa."
"Ne ovat loistavat ehdot!"
"Jos suostutte niihin, niin ryhtykäämme toimeen ennenkuin on liian myöhäistä!"
"Eikö epäillä mitään?"
"Kyllä, niin juuri tehdään."
Samassa kuului läpitunkeva valitushuuto, pitkä, ja tuskainen.
Munkit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
Viereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä jatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella; hän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken kuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.
Hän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin odottivat toista valitushuutoa… Se tuli vielä läpitunkevampana.
Kaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen polvensa horjuivat.
Silloin laskettiin käsi hänen olalleen. Hän hätkähti kovasti.
"Kirje, tänne kirje!" sanoi veli Hiljainen.
"Ei, aion itse!"
"Hän ei ole oikein kuollut!" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa. "Olet tehnyt tehtäväsi huonosti."
"Tule heti!" huudahti Hiljainen.
Esbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat häntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä. Siihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti puettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta kauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.
Taasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka munkit syöksyivät portaita alas.
"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?" toisti harmistunut nainen. "Antakaa minulle kirje!"
Hän antoi sen naiselle. Tämä avasi sen ja luki.
"Kas tässä, hyvät herrat, on teille todistus!"
Esbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat kellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja vaatisivat häneltä avainta.
"Pysykää vaan paikoillanne!" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen aikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.
"Avain!" kuiskasi ääni hänen korvaansa.
Hän antoi sen vitkastellen.
"Tule jälestä niin pian kuin voit!" jatkoi ääni. Munkki katosi melkein kuulumattomasti.
Salaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn ei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään. Heittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi houkutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi? Eikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan? Ja kuinka hän pelastaisi herransa hengen?… Eikö voinut uskaltaa kymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa lävistäisi hänet!… Se ei siis kelvannut.
"Sen miehen täytyy olla kuuro!" huusi Sigbrit rouva.
Nyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!… Esbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän kuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs henkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.
Se oli muuan ritareista. "Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?" kysyi tämä!
"Antaa raukan mennä!" käski Sigbrit rouva. "Ja lähettäkää tänne veli Hiljainen!"
Esbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai koettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen päässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän kuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi odottaen ulkopuolella.
"Mikä Efraa vaivaa?" kysyi yksi heistä.
"Jonkin täytyy olla hullusti!" sanoi toinen.
"Menkää ylös katsomaan, minä jään tänne."
Toinen miehistä meni.
Samassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt. Epätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin ottaakseen selon syystä.
"Mitä helvettiä se mahtanee olla?" sanoi munkki.
"Mene katsomaan!" jupisi Esbjörn. Tarttuen veljeä kaulaan, heitti hän hänet kellariin ja väänsi avainta ovessa.
Melu kävi nyt vieläkin rajummaksi. Vedettyään avaimen ovesta kuuli hän munkin tulevan portaita alaspäin.
"Efra on menettänyt järkensä", sanoi munkki. "Rouva kutsui veli Hiljaisen."
Esbjörn seisoi liikkumatonna.
"Mikä sinua vaivaa?"
Nyt koetettiin ovea avata sisältäpäin; nyrkiniskuja suunnattiin sitä kohden.
"Avatkaa, avatkaa! Petosta!"
Esbjörn oli tarttunut munkkiin.
"Jos päästät äännähdyksenkään, niin olet kuoleman oma!" sanoi hän. "Auta minut heti täältä pois!"
Kaikki tämä tapahtui melkein yhdessä ainoassa minuutissa.
Hän veti munkin mukaansa pihan yli portille. "Avaa!" käski hän.
"Minulla ei ole avainta."
"Missä se on?"
"Portinvartiahuoneessa."
"Varo verukkeita, jos henkesi on sinulle rakas!"
"En petä sinua."
"Eikö ole mitään salaporttia?"
"On, mutta avain on apotilla."
"Tule sitten!"
Heidän täytyi palata samaan synkkään kammioon, missä ensimäinen hengenvaara uhkasi Esbjörniä. Hän piti munkkia lujasti käsivarresta ja otti itse alas avaimen, kun tämä sanoi hänelle missä se riippui. Alhaalta ammotti kellarin aukko; hän ei voinut vastustaa halua katsoa, elikö Efra. Muutamat munkit puuhailivat hänen ympärillään, mutta useimmat rähisivät ja jyskyttivät ovea.
Hänen ollessaan niin lähellä verivihollisiaan valtasi hänet uudestaan sanomaton kauhu, ja vetäen munkkia mukanaan riensi hän takaisin pihan poikki.
Silloin paiskattiin muuan ikkuna auki, ja eräs ritareista huusi: "Miksei hän tule?"
Esbjörn tunsi, kuinka munkki vapisi, mutta hän pelkäsi henkeään ja vaikeni.
Vihdoin he olivat portilla.
"Avaa!" kähisi hän ojentaen avaimen.
Munkki totteli.
"Annatte kai minun pitää henkeni?" kysyi hän nöyrästi.
"Minä en ole verenjanoinen!"
Portti oli auki. "Menkää rauhassa!" sanoi munkki.
"Ota avain pois!"
"Enkö saa sulkea porttia sisäpuolelta?"
"Et, vaan ulkopuolelta!" Näin sanoen tyrkkäsi Esbjörn hänet äkkiä ulos.
"Mikä on tarkoituksenne?"
"Että tulette saattamaan minua oikotietä metsän läpi."
Munkin naama venähti pitkäksi, mutta häneltä ei päässyt sanaakaan vastaan.
Esbjörn pisti avaimen taskuunsa, ja he lähtivät taipaleelle.
Munkki kulki äänetönnä hänen rinnallaan; hänkin näytti vaipuneen ajatuksiin.
"Kuinka he pääsevät kellarista?" kysyi Esbjörn hetken kuluttua.
"Herra kyllä auttaa heitä!"
"Kenties vesihaudan kautta? Jolleivät munkit pelkää aaveita."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi munkki kalveten.
"Kummastuttaisiko teitä, jos pääkalloja pilkistäisi esiin kaivosta?"
Munkki ei vastannut mitään, vaan joudutti yhä enemmän askeleitaan.
"Mistä luostari ottaa viininsä?"
"En minä tiedä; sellainen kuuluu kyökkimestarille."
"Hänkö oli laittanut juoman, mikä minulle tarjottiin?"
Ei mitään vastausta.
"Tai sen, jonka Efra sai? Se oli verratonta."
"Vai niin!" Munkki katsoi syrjäkarin uteliaasti häneen.
"Minua kummastuttaa, että Efra kieltäytyi juomasta."
Sama hiljaisuus.
"Se sai hänet kuitenkin hyvälle tuulelle!"
"Sellainen vaikutus on aina jalolla viinillä!"
"Mutta se tekee tavallista puheliaammaksi."
"Oliko se…"
"Hienointa lajia, luulen."
Munkki vitkasteli vastatessaan.
"Juopunut mies puhuu tuulia ja taivaita", sanoi hän.
"Ei aina, ja Efra ilmaisi minulle yhtä ja toista. Luuletteko, että hän on saanut surmansa?"
"Mistäs minä tiedän!"
He olivat kulkeneet jokseenkin kauan, ja Esbjörn ihmetteli, ettei hän tuntenut paikkoja. Päivä kallistui illoilleen ja aurinko läheni laskuaan. Veikö munkki hänet tahallaan väärään?
"Kuulkaas, isäseni, oletteko varma, että kulemme oikeaa tietä?"
Munkki karahti punaiseksi.
"Niin luulen", vastasi hän.
"Me emme viipyneet tuntiakaan tullessamme luostariin, veli Hiljainen ja minä…"
"Teistä ei seurani ole erittäin mieluinen?"
"Päinvastoin, minua miellyttää se enemmän kuin hänen seuransa! Sentähden on teidän seurattava minua valtionhoitajan luo", sanoi hän tarttuen munkin käsivarteen.
"Mielelläni, vaikkei minunlaiseni palveleva veli voi antaa mitään tietoja."
Esbjörnillä oli tarkka näkö, ja vaikka oli jo alkanut hämärtää, oli hän hieman loitommalla näkevinään saman luostarin, josta he olivat lähteneet, vaikkakin toiselta puolen. Hänet oli siis tuotu takaisin.
"Tiedättekö, missä nyt olemme?" kysyi hän.
"Matkalla valtionhoitajan luo."
"Eipäs, vaan luostariin! Te olette petturi!"
"Olenko voinut niin erehtyä?"
Tällöin pani munkki kätensä suulleen, ja silloin kajahti kova torvenääni.
Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, että Esbjörn joutui tuokioksi pois tasapainostaan. Munkki hypähti loitommalle ja teki vastarintaa, kun toinen tarttui häneen, mutta hän ei koettanut päästä pakoon, ainoastaan pitää toista kiinni. Hän kiersi käsivartensa vihollisensa ympärille, pureutui häneen kiinni. Hän muistutti oveluudessaan ja voimakkuudessaan kettua ja käärmettä.
Miksei mies ollut ennen käyttänyt niitä hyväkseen? Toivoiko hän nyt munkkien tulevan apuun ja luuli ettei Esbjörn täällä metsässä tekisi niin kovaa vastarintaa kuin jos ritari olisi syöksähtänyt alas luostarin pihalle?… Mutta Esbjörn tunsi munkkien metkut. Kovalla nyrkiniskulla munkin päähän kaasi hän tämän maahan.
Mutta munkki riippui yhä kiinni hänessä.
Nyt kuuli hän kaukaa kiireisiä askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Äkillisellä tempauksella riuhtaisi hän itsensä vapaaksi, juoksi metsään ja kapusi puuhun kuin ahdistettu orava. Hän näki kokonaisen parven munkkeja juoksevan kohti.
"Täällä sen täytyy olla!" huusi muuan.
Haavoitettu päästi valittavan äänen.
"Tuolla hän on!" huusivat kaikki ja riensivät lyödyn toverinsa luo.
Esbjörn rohkeni vielä kavuta puusta toiseen päästäkseen lähemmäksi. Tiheät, melkein yhteen punoutuneet oksat tekivät tämän mahdolliseksi. Hänen yllänsä olevan harmaan kaavun, ja yhä pimentyvän hämärän turvissa oli häntä vaikea keksiä.
Munkit puuhailivat haavoittuneen ympärillä.
"Onko hän kuollut?" kysyi muuan.
"Ei, ainoastaan pyörtynyt."
"Kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt, hän avaa silmänsä!"
"Onko pahantekijä kiinni?" kysyi makaava ja nousi.
"Ei, Jumala paratkoon!"
"Etsikää sitten häntä! Minä toin hänet luostarin maaperälle, hän ei voi päästä meiltä pakoon."
Koko joukko hajosi kaikille tahoille.
"Mikä hirveä onnettomuus!" virkkoi viimeksi tullut, joka äänestä päättäen oli vanha mies.
"Ovatko ritarit jälellä?"
"Ei, he pakenivat päätäpahkaa."
"Hänhän otti portin avaimen! Kuinka he pääsivät yli?"
"Tikapuita yli muurin."
"Ja Sigbrit rouva?"
"Hän on jälellä."
"Eikö hän pelkää?"
"Sitä ei hän tee koskaan, sanoo hän."
Haavoitettu päästi katkeran naurun.
"Naisella on enemmän rohkeutta kuin miehellä", sanoi hän. "Kurja Efra, joka ei antanut henkeään luostarin ja kirkon pyhän asian puolesta!"
"Kunnianarvoinen isä, jos veljet onnistuvat saamaan rikollisen kiinni, ei ole mitään vaaraa."
"En luota heihin, jos itse voisin…"
"Ettekö ole jo uskaltanut henkeänne?"
"Hyödytöntä, jos hän pääsee pakoon."
"Niin, silloin saamme pelätä mitä tahansa."
Apotti — sillä Esbjörn oli varma, että se oli hän — ei viitsinyt antaa mitään vastausta. Hän istui äänetönnä mietiskellen, pää kätkettynä käsiin, Absalon munkin sormiellessa rukousnauhaansa.
Metsässä oli niin hiljaista, että kuuli heikoimmankin äänen. Esbjörn ei uskaltanut liikahtaakaan.
Pian tuli takaisin munkki toisensa jälkeen, kaikki tyhjin toimin.
"Mutta sanon teille, että hänen täytyy olla täällä!" huusi apotti. "Sytyttäkää soihdut, päästäkää koirat irti, täällä on pantava ajometsästys toimeen, ja tahdon itse olla siinä mukana!"
"Eikö hän ole voinut päästä maantielle?"
"Hän aikoi mennä metsän läpi, siellä hän piilee, kenties jossakin puussa. Katsokaas tuonne! Kenties se on hän!"
Apotti osoitti suoraan Esbjörniin, joka tuskin uskalsi hengittää. Kaikkien silmät suuntautuivat puuhun. Onneksi oli niin pimeä, ettei mitään voinut selvästi eroittaa.
"Se on oksakimppu."
"Tumma varjo vain."
"Tuokaa soihtuja, minä jään tänne!"
Taaskin jäivät apotti ja Absalon kahden.
Mutta edellisellä ei ollut malttia pysyä paikoillaan. Hän käveli edestakaisin ja katsoi vähänväliä pahoja aavistaen ylös puuhun.
Nyt täytyi yrittää pelastautua; kun soihdut ja koirat saapuvat, on se myöhäistä. Esbjörn oli päättänyt pyrkiä maantielle, ja hän tiesi, mistä päin hänen oli sitä etsittävä. Mitä suurimmalla varovaisuudella kapusi hän alas puusta.
"Kuulitko mitään?" kysyi apotti pysähtyen.
"En, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Se oli hän… Varjo on poissa. Täällä hänen täytyy olla! Etsi, etsi!"
Nyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn esiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja riensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.
Apotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän kaatui kumoon.
Samassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse, huutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.
Tässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän viekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi hän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan takaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.
Hän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat väliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he huomanneet häntä kyllin nopeasti.
"Maantielle, maantielle!" huusi apotti.
Samassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. "Maantielle!" huusi hän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.
Nyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja vaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.
Siellä oli jo useita muita ennen häntä, toisia tuli jälestä.
Silloin soi taasen apotin pilli, kiihkeämmin, tuimemmin kuin ensi kerralla.
Kaikki pysähtyivät. Esbjörn teki samoin.
"Hän on saanut hänet kiinni!" huusi muuan.
"Hän on saanut hänet!" toisti toinen.
Ja nyt kääntyi koko parvi takaisin.
Esbjörnin päähän pälkähti onnellinen ajatus. Hän seurasi kappaleen matkaa, sitten oli hän kaatuvinaan väsymyksestä, sammutti soihdun ja riensi kiireimmiten tietä eteenpäin. Ja niin hän lopulta pääsi herransa luo.
Henkihieverissä hän vaipui valtionhoitajan huoneen kynnykselle. Tämä oli suurella levottomuudella odottanut hänen paluutaan. Hän ojensi hänelle lasin viiniä ja käski hänen pysyä hiljaa.
"Lähettäkää vartio joukko luostariin — vangitkaa heidät kaikki — ja Sigbrit rouva myös!"
"Sigbrit?" puuskahti Svante Niilonpoika.
"Rientäkää, rientäkää!"
Ritari lähetti heti luotettavan asemiehen ja osaston sotamiehiä. Vasta sen jälkeen tyyntyi Esbjörn; mutta hän oli liiaksi runneltu voidakseen puhua tai nukkua. Erittäinkin viimeinen kilpajuoksu oli vienyt hänen voimansa. Hän makasi äänetönnä ja läähättäen, katseillaan seuraten valtionhoitajaa.
Muutamain tuntien kuluttua tuli pieni sotilasosasto takaisin. Asemies kertoi, että hän oli tavannut luostarin typötyhjänä. Kuinka nopeasti tämä oli tapahtunut, saattoi nähdä siitä, ettei tulikaan ollut sammunut takassa.
"Minun täytyy lähteä sinne huomenna!" sanoi Esbjörn.
"Me menemme yhdessä", vastasi hänen herransa.
Seuraavana aamuna oli Esbjörn jotakuinkin toipunut ja saattoi kertoa merkillisistä seikkailuistaan edellisenä päivänä. Svante Niilonpoika kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi huolissaan. Hänestä näytti kuulumattoman häpeälliseltä, että valtakunnan herrat ja miehet antautuivat neuvotteluihin kuninkaan jalkavaimon äidin kanssa.
Ritari lähti luostariin mukanaan Esbjörn ja parvi asemiehiä. Huoneet tarkastettiin, Esbjörn esitti vielä kerran kertomuksensa, ja kaikki kuuntelivat häntä mielenkiinnolla. Kun kellarin ovi avattiin, huomattiin sen olevan täynnä vettä. Viini oli joko viety pois tai tapit oli avattu ja laskettu se maahan. Patoluukku oli otettu pois, ja kun Esbjörn kaalasi sen luo, oli vesi kaivonkehän yläpuolella eikä mikään ilmaissut, oliko Efra saanut siellä hautansa. Portinvartiahuone oli muutettu käytäväksi, joka vei alas kellariin. Näytti siltä, että oli odotettu tutkintoa ja poistettu kaikki muistutusten aiheet.
Kun Svante Niilonpoika kysyi Esbjörniltä, kuinka voisi korvata kaiken hänen urhoutensa, vastasi tämä, että hän oli tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain, koska oli päästänyt vihollisen pakoon. "Mutta", lisäsi hän, "heidän ulkonäkönsä on painunut syvälle mieleeni, ja minä kyllä huomautan teille!"
"Ei", vastasi ritari, "anna minun jäädä tietämättömäksi! Syyttää heitä en tahdo enkä voi, ja kaunan ja epäluulon kantaminen sydämessään olisi suurempi vaiva kuin voin sietää."
Kahakat tanskalaisten kanssa jatkuivat pitkin syksyä. Mitään oikeaa taistelua ei syntynyt. Molempain leirien ainoa pyrkimys näytti olevan ryöstöjen estäminen.
Joulukuussa yltyi pakkanen kovasti; tanskalaiset joukot vetääntyivät takaisin, eikä valtionhoitaja hidastellut sijoittaessaan sotamiehiään rajakaupunkeihin tarpeen varalle.
Itse lähti hän Tukholmaan.
5.
KRISTINA GYLLENSTJERNA.
Sten Sture oli saapunut pääkaupunkiin jo muutamia kuukausia ennen isäänsä. Hänen edellään oli kulkenut maine hänen miehuudestaan, ja ritarillisista teoistaan.
Märta rouva sulki hänet ylpeydellä syliinsä, ja kaikkialla kilpailtiin osoittaessa hänelle kunnioitusta ja suosiota.
Pääkaupungissa olivat puolueet jotensakin tuimasti vastatuksin. Keskenään vihamieliset suvut joutuivat harvoin yksiin; kun niin tapahtui, jouduttiin usein sanasotasille, joka väliin oli vähällä päättyä käsikähmään.
Hovi oli molempien puolueiden välillä, tiesi olevansa vihan ja kateuden esineenä ja oli kuitenkin pakoitettu näyttämään hymyileviä kasvoja.
"Kun vietämme joulumme Tukholmassa", sanoi Märta rouva, "täytyy meidän kutsua tänne ihmisiä, joita halveksin koko sielustani."
"Meillä on monia hyviä ystäviäkin", vastasi poikapuoli.
"Minä en luota kehenkään."
"Nyt teette vääryyttä itsellenne; luotattehan Erik Turenpoikaan."
"Niin, häneen kyllä."
"Ja hänen veljeensä Pietariin."
"Mainitset ainoat ystäväni!"
"Olen ollut täällä niin lyhyen aikaa enkä ole ehtinyt useampiin tutustua."
"Enkö ole sanonut sinulle, että useimmat ovat isäsi vihollisia?"
"Emmekö voisi tehdä heitä hänen ja meidän ystäviksemme?"
"Kyllä, antamalla vallan heidän käsiinsä!"
"Luuletteko heidän haluavan sellaista?"
"He aikovat luovuttaa sen kuninkaalle."
"Mutta sitä ei kansa tahdo. Sentähden se on isäni takana."
"Siinä on hänen voimansa."
"Ja ne harvat, jotka ovat hänen vastustajiaan, ne me pakoitamme."
"Millä tavoin?"
"Luottamuksella."
Märta rouva katsoi hymyillen häneen.
"Kuinka vanha olet, Sten?"
"Täytän tänä vuonna yhdeksäntoista."
"Kun tulet puolta vanhemmaksi, ajattelet toisin."
"Ajattelitteko tekin minun iässäni niinkuin minä nyt?"
"En, minä olin jo silloin kokenut maailmaa."
"Ja havainnut sen pahaksi?"
"Sangen pahaksi!"
Knut Alfinpoika oli kaksi vuotta vanhempi kuin Sten. Hänellä oli edullinen ulkomuoto ja hän käyttäytyi kuten aatelismiehen tuli. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt, mutta häntä miellytti viettää mukavaa ja toimetonta elämää. Hän ja Märta joutuivat vähänväliä riitaan keskenään. Sten sai kotiuduttuaan esiintyä usein välittäjänä.
"Sinä koetat pitää Alfin puolta", sanoi Märta rouva. "Tiedäkin silloin, että hän hieroo ystävyyttä valtionhoitajan vihollisten kanssa!"
"Mutta sehän on vain eduksi!"
"Etkö käsitä, että hän kannattaa heidän puoluettaan!"
"Se on mahdotonta!"
"Olisiko hänellä muuten tapana seurustella Sten Kristerinpojan, tämän minun ja jalon herrani katkerimman vihollisen kanssa."
* * * * *
Knutilla oli tapana väliin kerskailevasti puhua siitä, kuinka hyvin jalot neitsyet häntä sietivät. "Kuitenkaan", lisäsi hän, "en ole vielä löytänyt ketään, jonka pitäisin soveliaana sydämeni rakastetuksi."
Mutta eräänä päivänä hän astui äitipuolensa luo melkein ilosta säteillen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi tämä.
"Olen nähnyt hänet!"
"Kenet?"
"Hänet, jonka tahdon tehdä morsiamekseni!"
Sten tuli kohta tämän jälkeen huoneeseen. Hänellä oli muuan kirje kädessään, mutta hän pysähtyi hymyillen Knutin ihastuksen puuskalle.
"Kuka hän on?" kysyi Märta rouva.
"Neitsyt jaloa syntyä; hänellä on paljon tavaraa, mutta vielä enemmän nuoruutta ja kauneutta."
"Hänen nimensä?"
"Kristina Gyllenstjerna."
Sten kääntyi pois punastuen.
"Onko hän jo luvannut sinulle uskollisuutta?"
"Näin hänet eilen illalla ensi kerran!"
"Missä?"
"Hänen sukulaisensa, valtaneuvos Erik Juhananpojan luona."
"Ja sinä iloitset siitä, että miellytät häntä?" kysäisi Märta rouva.
"Teen sen hyvällä syyllä."
"Hyvällä syyllä?"
"Läsnä oli monia ritareita, jotka kilpailivat kaikki hänen suosiostaan. Mutta niin selvään antoi hän minulle etusijan, että kuulin kuiskittavan ympärilläni: Norjalainen lyö meidät laudalta."
"Onnittelen sinua kaikesta sydämestäni!"
"Nyt ymmärrän, miksi en tahtonut matkustaa täältä!" jatkoi Knut. "Aavistin onnea, joka minua odotti. Alf ja sisareni varmaan tulevat iloisiksi. Ai, niin, Sten, hän lähetti sinulle terveisiä!"
"Kiitos, voiko hän hyvin?"
"Niin onnelliseksi, kuin hän nyt on, ei hän olisi voinut tulla koskaan Ruotsissa."
"Ja kuitenkin tahdot sinä naida ruotsalaisen neitsyen?" sanoi Märta rouva.
"Hän on oleva iloinen seuratessaan minua täältä. Ai niin, he aikovat tulla tänne tehdäkseen hänen ruhtinaallisen armonsa puolisolle kunniatervehdyksensä", lisäsi hän kumartaen ivallisen syvään Märta rouvalle.
"He ovat tervetulleet."
"Luullakseni he tulevat tänä iltana."
"Vahinko, etten voi olla saapuvilla", sanoi Sten, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Kas tässä, äiti, kirje arkkipiispalta. Hän on nykyään Upsalassa ja kutsuu minua sinne."
"Näen", vastasi Märta rouva luettuaan kirjeen, "että sinun on lähdettävä jo tänään."
"Hän on vanha mies, ei sovi niin korkealla herralla odotuttaa."
"Minun vieraani varmaan pettyvät toiveissaan."
"Lupaan, etteivät he sitä tee", tokaisi Knut pöyhistellen. "Minä jään kotiin."
"Et voi suinkaan sanoa, että minä asetun tiellesi", puuskahti Sten. "Neuvon sinua käyttämään tilaisuutta!"
"Onko minulla syytä pelkoon?"
"Kenties."
Molemmat nuorukaiset seisoivat uhkaavina vastatuksin.
"Sten!" huudahti Märta rouva levotonna.
Hän malttoi heti mielensä.
"Hyvästi, äiti rakas!" sanoi hän syleillen häntä, "Hyvästi, Knut, ja onnea!"
Näin sanoen poistui hän huoneesta.
Knut katsoi nauraen hänen jälkeensä.
"Olisiko kenties hänkin ajatellut tyttöä?"
"Luulen, että se on ollut valtionhoitajan toivomus."
"Sitten valitan, että nyt asetun jo toisen kerran hänen onnensa tielle."
"Toisen kerran?"
"Eikö hän aikonut sisartani?"
"Lapsuuden päähänpistoja. Kristina oli vanhempi kuin hän eikä sitä paitsi ollut sukuperältään hänen vertaisensa."
"Oli liian hyvä hänelle, sanon minä!"
Sillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä oli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen seuraavaa aamua Upsalassa.
Oli tähtikirkas joulukuun yö, ja pieni parvi ratsasti ripeästi eteenpäin.
Stenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta. Hän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa tulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli unhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut Alfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia jo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla sinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois ajatuksistaan.
Ratsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta arkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin mihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa sinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat sinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.
"Onko arkkipiispa sairas?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
"Ei, jalo herra, mutta täällä on vieraita."
"Tulen siis sopimattomaan aikaan?"
"Huoneenne odottaa."
Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä vuoteessa.
Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin pöydälle ja poistunut huoneesta.
Sten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla taivaalla. "Olen nukkunut liian pitkään!" Näin tuumien hypähti hän vuoteesta.
Kummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä herättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt, avautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän näytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo ja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.
"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!" huudahti munkki. "Hän ei ole juonut!"
Nyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen isälleen. "Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?" kysyi hän.
"Nuori herra", vastasi munkki, "arkkipiispa on viaton."
"Mistä sen tiedätte?"
"Pahantekijätär on juuri ollut ripillä."
"Hän on siis nainen?"
"Rouva Bonti."
"Miksi hän tahtoo kuolemaani?"
"Hän sanoo, että hänelle on luvattu palkaksi autuus."
"Kuka on luvannut?"
"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle kamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua teistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain käsiin."
"En ymmärrä miksi hän minua vihaa."
"Ettekö tiedä, että hyvä aina on pahan tiellä?" kysyi munkki.
Sten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä jaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.
"En ole nähnyt teitä ennen", virkkoi hän kunnioittavasti.
"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta", vastasi vanhus lempeästi hymyillen. "Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra Sten Sturen kanssa olin hyvä tuttu."
"Nimenne?"
"Isä Johannes."
"Mihin veljeskuntaan kuulutte?"
"En mihinkään, olen vain pappi."
"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin varmaan tyhjentänyt maljan."
"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki minut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden."
"Isä, minä annan rikolliselle anteeksi."
"Ilman ehtoja?"
"Sellaisten asettaminen ei paljoa hyödyttäisi."
"Olette oikeassa. Sisäinen halu on voimakkaampi kuin ulkonainen pakko."
"Älkää ilmaisko arkkipiispalle mitään!"
"Tahdotteko niin?"
"Pyydän teiltä sitä."
"Olkaa varma, että tästälähin valvon heitä molempia."
"Voitteko tehdä sen?"
"Kyllä, niin kummalta kuin se näyttäneekin; olen molempain rippi-isä."
"Arkkipiispankin?"
"Hänen myös."
"Olette silloin mahtava mies?"
"Ja kuitenkin niin vähäinen."
"Oleskeletteko alituiseen piispantalossa?"
"En, mutta käyn toisinaan täällä."
Joku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi arkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa. Sten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: "Milloin tapaan teidät?"
"Sallikaa minun pitää siitä huoli!"
Nuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poikani!"
Täten he erosivat.
Arkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue oli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset syytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä suhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante Niilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä alistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa ja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt neljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään niistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa itsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei pystynyt niitä korjaamaan.
Kolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa "ritarille, herra Sten Sturelle" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.
Herrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä nimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle. Varhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet olivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen armonsa työhuoneeseen.
Sten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt Almarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas, ainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä rakkaaksi pojakseen.
Arkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään oli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan oli kallisarvoinen kultaketju.
"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi käsivarsillani", sanoi hän.
Nuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni, ujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan vieras.
"Kuinka olette kasvanut", jatkoi piispa, "ja saanut hyvän maineen! Se ilahuttaa sydäntäni!"
"Olen vielä tehnyt vähän sitä ansaitakseni."
"Ehditte vielä. Kuinka viihdyitte Lyypekissä?"
"Sangen hyvin."
"Teille osoitettiin huomaavaisuutta?"
"Se oli tarkoitettu isälleni."
"Minulle on sanottu, että siellä tavoiteltiin henkeänne."
"Ei niin pahoin, etten olisi voinut puolustautua."
"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin salahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on itsepuolustus mahdoton."
Sten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli tapahtunut hänen omassa talossaan.
"Teidän isänne on edelleen Länsi-Göötanmaalla?"
"Niin, teidän armonne."
"Mutta eikö hän väsy?"
"Velvollisuus kieltää sen."
"Taistelut eivät vie mihinkään."
"Hän toivoo lopulta saatavan rauhan."
"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten tunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä, vaan syvää kunnioitustakin."
"Hän ansaitsee sen, teidän armonne."
"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa minua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä."
"Hyödyttömiä?"
"Vihollinen on ylivoimainen!"
"Ei niin kauan kuin kansa on hänen tukenaan!"
"Kansa, kansa!… Se on pian lopen köyhtynyt. Kuka sille toimittaa elatuksen?"
"Luullakseni ne, jotka tahtovat isänmaan pelastusta."
"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole sodan jatkamisen puolella."
"Mielipiteitä on monenlaisia."
"Useimmat ovat vastaan!"
"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten hallituksesta!"
"Hannu kuningas lienee sangen sovinnollinen mieleltään."
"Tahtovatko suurmiehet sitä jälleen koetella?"
Arkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin alotti uudelleen.
"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä pois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni isänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että rakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani."
Hän huokasi syvään.
"Tiedätte kai, että täällä on pidetty kokous?"
"Olen kuullut siitä."
"Maan parhaiden miesten kesken!"
"Ei kaikkien, teidän armonne!"
"Siksi monien", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, "että kokouksella on mitä suurin merkitys."
"Erittäinkin sentähden, että se on pidetty täällä!"
"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante Niilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen muistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!"
"He eivät tunnusta sitä!"
"Minä pakoitin heidät siihen!"
"Tosiaankin?"
"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta…"
"Se oli ensi kerta…"
"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja sellaista sitkeyttä."
"Teidän armonne sai heidät myöntämään tämän?"
"Niin tein."
"Oliko asia sillä ratkaistu?"
"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä päässeet sen pitemmälle?'"
"Olemme torjuneet vaarallisen vihollisen pääsemästä kimppuumme."
"Olemme menettäneet Åke Hannunpojan!"
"Mutta meillä on jälellä Erik Turenpoika ja Hemming Gadd!"
Arkkipiispan oli Gaddin nimeä mainittaessa vaikea säilyttää malttiaan.
"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne eripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty", sanoi hän, "mutta tunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät pyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän kauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne…"
"Missä suhteessa, teidän armonne?"
"Hänen täytyy antaa myöten!"
"Rauhanystäville?"
"Niin, heille!"
"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin ken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata."
"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä muistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen pojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön."
"Minä kysyn häneltä!"
Piispa nousi.
"Kuinka kauan viivytte täällä kaupungissa?" kysyi hän.
"Tulin teidän armonne kutsusta. Lähden heti, kun ei ole syytä viipymiseeni."
"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän ponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne."
Sten teki syvän kumarruksen.
"Minä tahdon noudattaa teidän armonne tahtoa."
"Olette edelleen vieraani. Luulen, että teillä on monia tuttavia Upsalassa?"
"Olen tehnyt erään uuden tuttavuuden, jota toivon voivani jatkaa."
"Kenen kanssa?"
"Isä Johanneksen."
"Kuinka häneen tutustuitte?"
"Hän tuli huoneeseeni."
"Mistä syystä?"
"Luullakseni osanotosta isääni kohtaan."
"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies tehdä seuraa niin nuorelle?"
"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää päivän hänen seurassaan."
"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten katsoo hyväksi."
"Silloin tahdon itse koettaa onneani!"
Nuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen jälkeensä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen poistuivat piispantalosta.
Sten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että hän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa aikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa äänitorvena.
"On ilmeistä, että hän itse on tanskalaismielinen!" huudahti Sten.
"Hän oli sitä, kun te puhuitte hänen kanssansa", sanoi pappi.
"Aivan varmaan!"
"Kuka tietää, jollette ole muuttanut hänen vakaumustaan."
"Onko se niin horjuva?"
"Hän tahtoo olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"
"Se on totta, olen kuullut siitä kerran ennenkin", huudahti Sten nauraen.
"Keneltä?"
"Hemming piispalta!… Ah!" lisäsi hän. "Olette sama isä Johannes, josta hän on puhunut!"
"Muistaako hän vielä minua?" sanoi vanhus hieman punastuen.
"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen olitte yksissä."
"Eikö hän ole minulle suutuksissaan!"
"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen ollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle."
"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan", virkkoi Johannes. "Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden suurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta."
"Niissä, jotka eivät näe mitä hyvää tohtori Hemming on tehnyt maalle."
"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä lähinnä koskee heitä itseään."
"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää, sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"
"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä sydämestäni."
"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?"
"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."
"Niin kyllä onkin!"
"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan; mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja Herra auttaa omiaan."
"Sen uskon!"
"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa mailleen!… Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin mielin?"
"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?"
"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle. Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."
"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."
"Kaksi kertaa?"
Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka ihmeellisesti hän silloin pelastui.
Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin, oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa, ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.
Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.
Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.
Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen armonsa itsensä sairasvuoteeseen.
Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.
"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?"
"Ei minun kauttani!"
"Aiotteko pitää sen salassa?"
"Kaikilta!"
"Isältännekin?"
"Häneltäkin!"
"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies."
"Teidän armonne voi luottaa minuun."
"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen etupäässä hänen jalon poikansa tähden."
"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen tähtensä."
"Sanokaa mitä tahdotte" — tässä sai ääni vienomman sävyn — "ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava… Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään, ja siihenkin liittyy katkeraa surua… surua tuntiessaan, tietäessään… ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi…"
Vanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä kauniiseen ja hyvään. "Kiitos siitä, että tulitte luokseni", sanoi hän. "Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!"
Sten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin runsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo hänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen jumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa. Herra olkoon sinun kanssasi!"
"Ja nyt hyvästi, poikani!"
Syvästi liikutettuna Sten lähti ylipapin luota.
Vielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle kaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.
"Ettekö tahdo käydä hänen luonansa?" kysyi Sten.
"Jos hän haluaa sitä."
"Aivan varmaan!"
"Tiemme kulkevat erillään!"
"Mutta samaan maaliin!"
"Niin kyllä!"
Sten palasi Tukholmaan.
Taipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa oven edessä edellisenä yönä. "Saanko ilmoittaa teille jotakin, herra?" kysyi hän. "Mitä sitten, Erik?"
"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin, sulkeutui se yhtä nopeasti."
"Sinä et suonut itsellesi mitään rauhaa?"
"Isä Johannes neuvoi minua olemaan valveilla, koskei ovissa ollut salpoja."
"Kuinka ei ollut?"
"Ne oli otettu pois."
"Minä olisin mielelläni tahtonut tietää aiotun käynnin tarkoituksen."
"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun rouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä. Rouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli rikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa oli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei ollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin ritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan."
"Eikö nainen sanonut syytä vihaansa!"
"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi toivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi."
"Se ei ole mahdollista!"
"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa sitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'"
"Siitä oli rouva Bonti luonnollisesti vakuutettu?"
"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen pappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen kunnianarvoisuudelleen."
"Sitä ei kai toinen pelännyt?"
"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen mukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi mitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi — 'katukaa syntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes."
"Se rehellinen mies!"
"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi muutamain päivien perästä."
"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa."
"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.
Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin kaunis kuin Knut oli kertonut.
Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.
Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.
Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli pannut toimeen suuren juhlan.
Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."
Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä nähdessään.
"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva ojentaen hänelle kätensä.
"Enhän ole kauan ollut poissa."
"Sillaikaa on tapahtunut merkillisiä asioita."
"Ilahuttaviako?" kysyi Sten.
"Toivon niin, mutta mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään! Onko Knut jo kihlannut rakastettunsa?"
"Ei! Mutta, Sten, mikä tyttö!"
"Hän miellyttää teitä hyvin?"
"En ole koskaan nähnyt mitään rakastettavampaa!"
"Ja Knut…?"
"On tykkänään hurmaantunut häneen — kovaksi onneksi!"
"Miksi niin?"
"Tyttö ei rakasta häntä."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Siitä on hän itse antanut vihjauksen."
"Mutta onhan Knut sorja ja muhkea."
"Kristina rakastaa toista."
"Niinkö!" sanoi Sten tukehduttaen huokauksen.
"Oikeastaan on se eräs muisto, jolle hän on pysynyt uskollisena."
"Muisto?"
"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan — luullakseni Ekan tilalla."
Kuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään. "Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä."
"Mainitsiko hän pojan nimen? Älkää kiusatko minua, äiti!"
Silloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luoksensa. "Hän rakastaa sinua, Sten!"
"Tiedättekö sen varmasti?"
"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin tähdet, kun on puhe sinusta."
"Mitä hän on sanonut?"
"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin tiedän, että te rakastatte toisianne." Hän otti Stenin pään käsiensä väliin ja katsoi hänen silmiinsä. "Eilen näin sinun kuvasi hänen silmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte toisianne!"
"Vaikkemme ole tavanneetkaan toisiamme — mahdotonta!"
"Se on ennalta määrätty!"
"Mitähän Knut sanoo?"
"Hänen täytyy alistua."
"Mutta jos hän rakastaa häntä?"
"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota Kristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi."
"Sitä hän ei usko."
"Ole huoletta! Kristina sanoo sen hänelle jonakin päivänä."
"Oi, rakas äiti!"
Hän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. "Kuinka tämä onkaan ilahuttava isääsi!"
"Tiedän, että hän on toivonut sitä!"
"Eilen", jatkoi Märta rouva, "puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis Cecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut Lyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti siltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen."
"Älkää puhuko hänestä, äiti! Joudun pyörälle päästäni."
"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä tulemaan tänne?"
"En tahdo tehdä mitään, joka pahoittaa Knutin mieltä."
"Aina sinä palaat häneen. No niin, hänen syntymäpäivänsä on huomenna."
"Aiotteko kutsua heidät tänne?"
"Sitä ajattelin!"
"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin mahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen."
"Osaisipa hän vain pitää sinua arvossa!…"
"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle, kadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota rakastan, en katselisi moista leppein silmin."
"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!" vastasi Märta rouva.
Kun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän sanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.
"Pyydä hänen kättänsä", huomautti Sten.
"Sillä ei ole kiirettä."
"Joku toinen voisi tulla…"
Knut katsoi häneen. "Saattaisitko sinä tehdä sen?" kysyi hän.
"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien vuosien ajan."
"Sen jälkeen kuin sisareni antoi sinulle rukkaset?"
"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla oli jo toinen mielitietty."
"Ja nyt aiot pitää hänet hyvänäsi?"
"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon isäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä."
"Vaikka hän rakastaisikin minua?"
"Silloin ei voi kukaan tehdä etuoikeuttasi riidan alaiseksi; mutta tämä täytyy ensin todistaa."
Knut kuohui harmista. "Sinä et suo häntä minulle!" huudahti hän vihasta väristen.
"Kosi sitten ennenkuin olen häntä nähnyt jälleen!"
"Sitten olisi se liian myöhäistä!" vastasi toinen ivanaurulla.
"Tee kuten itse näet hyväksi!"
Että Knut oli noudattanut kehoitusta, mutta ettei tulos ollut onnellinen, näkyi hänen äänettömyydestään ja kalpeudestaan, kun hän myöhempään illalla kohtasi Stenin ja Märta rouvan.
Hän hymyili katkerasti kuullessaan, että hänen syntymäpäiväänsä tullaan viettämään juhlalla. "Juhla ei suinkaan tarkoita minua", sanoi hän.
Märta rouva oli kutsunut ainoastaan nuorisoa. Nuoret aatelismiehet, jotka olivat kaupungissa, ja ylhäisimpäin perheiden kauniit neitsyet kokoontuivat linnansuojiin, ja seurasalista kuului, kuinka viuluja viritettiin tulevaa tanssia varten.
Päivän sankari oli synkkä mieleltään. Hän olisi halunnut jäädä pois kaikesta; mutta osaksi oli hän mielissään, kun oli kaikkien onnittelujen esineenä, osaksi tahtoi hän nähdä, oliko Stenillä parempi menestys Kristinaan nähden.
Saattoi tapahtua, että tyttö silmäili häneenkin yhtä ylpeästi ja sanoi kuningatarmaisen 'ei'nsä. Knut tunsi, että ainoastaan tämä saisi hänet antamaan Stenille anteeksi sen, että rohkeni rakastaa Kristinaa. Jos velipuoli onnistuisi voittamaan tytön rakkauden, tulisi heistä ikuiset viholliset.
Sten Sturen sovinnonhieronta ei onnistunut, ja se suretti häntä. Mutta samalla tunsi hän ikävöimistä, levottomuutta; olihan hänen elämänsä kohtalo ratkaistava.
Vieraat tulivat, suojat olivat täynnä nuoruutta ja kauneutta; kaikkialla kuultiin leikinlaskua ja iloista hälinää.
Märta rouva kulki ympärinsä kaikkien kesken ystävällisenä, huolellisena emäntänä; mutta mieluimmin silmäili hän niitä kahta, jotka seisoivat keskustellen keskellä salia suuren kynttiläruunun alla. Nuori Kristina näytti hänestä kauneimmalta kaikista. Valkoiset helmet, jotka monina riveinä oli pantu hänen päänsä ympärille, valkoinen silkkipuku, joka laskeutui ihonmukaisena vartalon hienoille, pehmeille muodoille, antoi lapsellisuuden ilmeen hänen suloisille kasvoilleen.
"On merkillistä, miten olette entisenne kaltainen!" huudahti Sten. "Tunsin heti teidät!"
"Paha kyllä, en voi sanoa samaa teistä", vastasi Kristina. "Mutta kuitenkin tiesin heti teidät nähtyänne, että olitte Sten Sture."
"Mistä sen tiesitte?"
Kristina avasi suunsa, mutta sulki sen yhtä nopeasti, ja heleä puna peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa.
Sten oli niin ihastunut, että hän unhotti uudistaa kysymyksensä.
Äkkiä tunkeutui Knut esiin.
"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "ette kai kieltäydy tanssimasta kanssani tänä iltana?"
Kristina loi katseen Steniin, mutta kun tämä heti vetäytyi syrjään, pani hän kätensä Knutin käteen ja seurasi häntä.
Heitä seurasi pari parin jälkeen, ritareita ja asemiehiä, kukin vieden neitoaan.
Sten ei tahtonut ottaa osaa ensi tanssiin, hän sanoi tahtovansa katsella. Mutta hänellä oli silmiä ainoastaan yhdelle. Millä kuningattaren ryhdillä Kristina liikkui! Knut pakisi lakkaamatta, mutta hänen neitonsa näytti tuskin kuulevan mitä hän sanoi. Harvasanaisia olivat hänen vastauksensa, ja ainoastaan kerran veti hän suunsa hymyyn; se tapahtui silloin, kun hän näki Stenin seisovan eräässä ikkunankomerossa aivan lähellä häntä.
Tanssi oli lopussa ja parit palasivat takaisin juhlasaliin.
"Saanko tanssia seuraavan tanssin kanssanne?" kysyi Sten.
Kristina hymyili hyväksyvästi, mutta silloin tuli Knut ja sanoi, että hän oli pyytänyt neitsyen koko illaksi. Hän pitäisi loukkauksena sen, jos tämä antaisi etusijan toiselle.
"Sallit kai minun tanssia yhden tanssin neitsyen kanssa?" kysyi Sten.
"Jos hän vaatii sitä, muuten en anna ikinä suostumustani!"
"Herra ritari", sanoi Kristina kääntyen Steniin, "minä tanssin ensi tanssin veljenne kanssa, mutta sen jälkeen pyydän teitä pitkään keskusteluun. Minulla on paljon puhuttavaa teille rakkaasta Ekasta ja sisareni pojasta, nuoresta Kustaasta, joka varmaan tulee teitä miellyttämään!"
Sten ainoastaan kumarsi; hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja kuitenkin tunsi hän ylitsekuohuvaa iloa.
"Ylväs neitsyt, jos on ylen suuri uhraus tanssia minun kanssani, pyydän, ettette tee sitä", virkkoi Knut hillityllä kiukulla.
"Minä pysyn sanassani", vastasi Kristina ja nousi ylpeästi lähteäkseen tanssisaliin.
Soitto helisi uudelleen, ja tanssi alkoi.
Mutta Sten ei edes mennyt saliin; hän keskusteli Cecilia rouvan kanssa, Märta rouvan tehdessä seuraa muutamille vanhemmille rouville, jotka eivät ottaneet osaa tanssiin.
Kelpo Cecilia rouva hymyili ystävällisesti, kun Sten kyseli hänen pojastaan.
"Kaikki sanovat, että hänestä täytyy tulla jotakin", sanoi hän. "Sotaisia leikkejä hän rakastaa, ja ylpeä hän on mieleltään."
"Silloin hänestä kai tulee päämies!"
"Jos se koituu Ruotsin hyödyksi, en huoli siitä surusta, minkä minulle tuottaisi se, jos hänelle sattuisi jotakin pahaa", vastasi Cecilia rouva. "On aina niin, että ilo vetää surun mukanaan."
"Siinä sanotte sanan, jota ansaitsee ajatella, jalo rouva!"
"Mutta jota käsittämään te olette vielä liian nuori. Sanokaa minulle, tunsitteko vielä Kristinan?"
"Heti!" vastasi nuorukainen punastuen. "Hänelläkin on niin ylväs mieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!"
"Se voi olla hänelle hyödyksi."
"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei ilo eikä suru."
Tanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä pikareja kantaen.
Monet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia sieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän juttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat ottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä, kalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.
Mutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan. Hän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse vastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä kuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.
Knut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen naurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.
Kun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: "Milloin saan nähdä teidät jälleen?"
"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!" vastasi neitsyt kainosti ja riensi sisarensa mukaan.
"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?" sanoi Märta rouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.
"Oi, rakas äiti, rakastan häntä niin suuresti, että jos hän kieltäytyy tulemasta minulle, koituu se kuolemakseni!"
"Ole huoletta! Elämäsi on hänelle yhtä kallisarvoinen kuin rakkautesikin!"
"Mutta minä en uskalla pyytää hänen kättään, ennenkuin olen saanut isäni suostumuksen."
"Rakkain joululahja olisi hänelle teidän kihlauksenne!"
"Tarkoitatte siis?"
"Että voit kosia minä päivänä tahansa."
"Rakkahin, kuinka olette hyvä minua kohtaan!"
"Salaisuus on siinä, että pidän sinusta; mutta varsinkin tahdon tehdä kaikkeni valmistaakseni isäsi onnen."
"Mutta Knut?"
"Hän saa alistua!"
"Sitä ei hän tee!"
"Hänen täytyy! Kristinalla on vanhempainsa suostumus, että hän saa itse päättää kohtalostaan."
"Jos hän rakastaa minua, olen onnellisin ihminen maailmassa. Millään ehdolla en tahtoisi hänen kättään ilman hänen rakkauttaan."
"Niin ajattelee oikea aatelismies; toivoisin, että Knut olisi mieleltään yhtä ritarillinen."
Tämä astui huoneeseen. Hänen silmänsä paloivat hurjasti; hän näytti juoneen.
"Voi olla samantekevää, millainen mielenlaatuni on", sanoi hän. "Mutta varmaa on, etten luovu koskaan siitä, jonka kerran olen valinnut morsiamekseni."
"Se kai saa sentään riippua hänestä", sanoi Sten.
"Naisten on ainoastaan toteltava!"
"Luulin sinun oppineen minusta, ettei se ole kaikkien tapa", puuttui Märta rouva ankaralla äänellä puheeseen. "Nainen, jolla on oma tahto, osaa kyllä saada sen voimaankin. Niin olen tehnyt minä, niin on tekevä Kristina Gyllenstjernakin; ja hylkiöksi sanon sen, joka koettaa pahalla saada naisen rakkauden, kun sitä ei hyvällä hänelle anneta."
Knut karahti punaiseksi. Märtalla näytti olevan suuri siveellinen vaikutus häneen. Hän ei voinut siitä vapautua edes päissäänkään.
"Minä rakastan häntä!" sanoi hän.
"Mutta hän ei rakasta sinua!"
"Se on tuon syy!" Hän viittasi Steniin.
"Eikö hän kehoittanut sinua pyytämään Kristinan kättä ennenkuin he näkivät toisensa?"
"Niin teinkin ja sain kieltävän vastauksen."
"Mitä syytä sinulla silloin on valittamiseen?"
"Että tulevalle valtionhoitajalle annetaan etuoikeus."
"Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, mutta siitä menen takaukseen, että Kristina Gyllenstjerna kuulee sydämensä ääntä katsomatta säätyarvoon tai ylhäisyyteen", jatkoi Märta rouva. "Nyt on tahtoni, ettet enää vaivaa häntä tungettelevaisuudellasi tai häiritse talon rauhaa."
"Karkoitatteko minut täältä?" kysyi hän kiukusta leimuten.
"Jollet tottele, teen sen!"
"Ei, minä en tottele!" Hän polki jalkaansa lattiaan.
"Knut sinä et tiedä, mitä sanot!" huusi Sten tarttuen hänen käsivarteensa. "Pyydä äidiltämme anteeksi ja salli minun tulla mukana huoneeseesi!" Hän tahtoi viedä hänet Märta rouvan luo.
"Hän vihaa minua!"
"Tällä hetkellä vihaan päihtymystäsi."
"Jos olen juonut, olen sen tehnyt tukehuttaakseni suruani."
"Onpa paraskin keino!"
"Kas niin, Knut, taivuta polvesi! Pyydä häneltä anteeksi!"
Hän salli taivuttaa itsensä siihen. Mutta jäätyään kahden Stenin kanssa toisti hän: "Minä en luovu hänestä koskaan!"
Seuraavana päivänä ei Knut ollut tietävinäänkään siitä mitä oli tapahtunut, Kristinasta ei mainittu mitään, ja kun Sten mainitsi hänelle aikovansa kosia, vastasi hän vain:
"Mitä asia minua liikuttaa! Kukin toimii siten kuin parhaaksi näkee."
Ei viipynyt montakaan päivää ennenkuin Sten teki ensimäisen vierailunsa Cecilia rouvan luona.
Hänen herransa, valtaneuvos Erik, oli matkustanut valtionhoitajan luo ja odotettiin häntä kotiin näihin aikoihin.
Kristina punastui kuin ruusu ritarin nähdessään, mutta ei ollut yhtään hämillään, puhui ja vastaili vapaasti nuoruutensa yksinkertaisella luontevuudella.
Cecilia rouva arvasi osaksi, mitä hänen sielussaan liikkui, ja auttaakseen asian päätökseen sanoi hän:
"Vanhempani sanovat, että meidän on juotava jouluoluemme Ekassa, ja riippuu herrastani, tahtooko hän kohdata meidät siellä."
"Tuletteko viipymään siellä kauan?" kysyi Sten uutisesta masennuksissaan.
"Kristina jää luultavasti vanhempien luo. Minun oleskeluni siellä riippuu Erik herrasta."
Kohta sen jälkeen oli Cecilialla jotakin hommattavaa ja hän poistui huoneesta.
Sten tunsi, että nyt täytyi hänen puhua. Mutta aatelkaas, jos Kristina antaisi hänelle kieltävän vastauksen!
"Matkustatteko todellakin, jalo neitsyt?" sanoi hän surullisesti.
"Sisareni sanoo niin; minä en tiennyt siitä", vastasi Kristina.
"Muistatteko, kun kuljimme Ekassa käsi kädessä puistossa?"
"Muistan sen sangen hyvin."
"Ja meidän keskustelumme?"
"Senkin!"
"Minä kerroin teille, että olen luvannut sydämeni ja uskollisuuteni eräälle neitsyelle…"
"Niin, muistan sen!"
"Olin silloin ainoastaan lapsi, eikä ollut ihme, että hän piti lupauksiamme leikkinä ja kohta sen jälkeen vapaasta tahdostaan antoi kätensä eräälle jalosukuiselle herralle."
"Suritte kai suuresti?"
"Kyllähän se koski minuun! Minusta hän oli menetellyt vilpillisesti. Mutta vähitellen käsitin, että hän oli ollut paljon viisaampi minua — ja niin…"
"Suru hälveni vähitellen sydämestänne."
"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän kuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle, yhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina Gyllenstjernaa", lisäsi hän hiljaa.
Kristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina hehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.
Sten notkisti polvensa hänen edessään. "Kristina, voitteko rakastaa minua?" kysyi hän.
"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme", vastasi Kristina kainosti.
Silloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla sulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.
Kahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta rakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja välinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen osaksi.
Kun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän samalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä näytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa suuremmaksi kuin ennen.
Kun Cecilia palasi takaisin, menivät he käsi kädessä häntä vastaan.
Hän hymyili iloisesti ja sanoi:
"Enkö ollut viisas, kun jätin teidät yksin?"
Kun syleilyt ja onnittelut olivat suoritetut, kysyi Sten, oliko matka välttämätön.
"Se oli ainoastaan keino saada teidät puhumaan!" vastasi Cecilia.
"Te tiesitte siis?"
"Mitä teillä oli sydämellänne! Me rouvat näemme heti sellaisen, ja sen onnen, jonka itse omistamme, suomme mielellämme muillekin."
"Sinä ilkeä sisar!" sanoi Kristina jääden edelleen Cecilian syliin. "Minä luulin tosiaankin, että lähtisimme matkalle."
"Toivoit kenties sitä?"
"Älä kysy minulta!" Ja hän kätki punastuvat kasvonsa sisarensa rintaa vasten.
Cecilia syleili häntä hellästi. "Olen kyllä nähnyt sydämeesi", sanoi hän. "Se on kauan ikävöinyt tätä hetkeä."
"Vaiti, vaiti!"
"Etkö luule, että nämä sanat ovat suloiset hänen korvissaan! Nyt olen häneltä liian pitkäksi aikaa riistänyt hänen oikeutensa. Herra ritari, annan teille luvan syleillä morsiantanne!"
Ja Sten riensi käyttämään sitä hyväkseen. Cecilia rouvan suostumuksella sai hän painaa ensisuudelman kauniin tytön huulille, ja päihdyksissä rakkaudesta ja onnesta palasi hän linnaan tapaamaan Märta rouvaa.
Tämä päästi hänet nähdessään huudahduksen: "Hän on suostunut?"