SUURLAKKOKUVIA

I.

Katso, tehdaskorttelissa seisahtivat koneet äkin, pyörät kaikk' on nukuksissa, asuntoina hämähäkin; ei nyt kuulu kalke, kilke sieltä niinkuin aina ennen; poiss' on raatajoiden vilke töiden luona tullen, mennen.

Suunnattoman suuret pajat, joiss' on työtä tuhansille, lukoss' ovat pitkät ajat, vailla miestä moukarille; kymmenien kutomoiden koneet nukkuu tuhatluvut; eivät suihka pirrat, joiden ääress' seisoi äsken suvut.

Lakoss' ovat orjajoukot. Kurjiss' esikaupungeissa, joissa heill' on täynnä loukot kamalissa kasarmeissa, näkee nälkää lakkolaiset vaimoineen ja lapsinensa, vaikka kädet auttavaiset tuokin heille antimensa.

Nälkää näkee lakkolaiset. Eikä tuossa kyllin vielä: sadat naiset, lapsukaiset, miehet kuolee hätään siellä. Runsaimmatkin avunlähteet suovat erän liian niukan; ain on eessä pelkät tähteet; hyvä jos saa kukin hiukan.

Mut on hätää muuallakin, ei vaan orjain asunnoilla: Vaiv' on vakaa linnoissakin kapitaalin valtijoilla: tuottaa päivä joka ainoo, tappiota tuhat sataa, Vararikot varmat vainoo, jos vaan jatkuu tätä rataa.

Vaan ei toistaan lähemmäksi astu kumpainenkaan puoli. Viel' ei kyllin käskijäksi ole käynyt julma huoli. Voitostansa varmat ovat Voima työn ja kapitaali; isännill' on tunnot kovat, lakkolaisill' ylhä maali.

II.

Saavat tietää lakkolaiset, että isännistö koittaa, apunansa raukkamaiset petturjoukot, pelin voittaa; saavat tietää tuskatunnoin rikkurien kurjan aikeen viedä heiltä, minkä kunnoin sais he kautta vaivan vaikeen.

Nousee viha poljetuiden niinkuin sutten; kauhunsana vierii kautta kansan suiden väkivallan tartuntana: — Teko tuo on torjuttava; vaikka vaatisi se verta. I'ät täss' on horjuttava, ellei totta tehdä kerta!

Saavat vielä tiedon milloin tunnottomat työhön käyvät. Lakkolaiset joukoin silloin tehtaiden luo ehättäyvät. Syntyy siinä käsirysy miesten kesken hurjan huima, kukin lyö, ei kenkään kysy, kun on eessä toimi tuima.

Saapuu avuks rikkureille poliiseja parvi sankka; mutt'ei nuokaan riitä heille, kosk'on vainolainen vankka, ja kun vielä ryysytakit paljastavat aseet murhan, hopun saavat vallan rakit jälkeen verenvuodon turhan.

Oteltua tuossa ajan asein sekä kourin kovin, petturit jo hujan hajan pakenevat työstä tovin. joku heistä kuolon unta nukkuu talven tantereella, useampi punas lunta haavojensa hurmehella.

Voimmakkaammat saivat voiton. Mutta niinkuin siivin sentään peloss' ankaramman koiton joukot kotihinsa entää; Voittajat näät kauempana kauhukuvan synkän näki: ylpeänä, ankarana siellä saapui sotaväki.

III.

Kuule, mikä melske, melu niinkuin vuorenvyöryn pauhu, käskysanain kajahteiu, hämmennys ja hurja kauhu täyttää ilman kaupungissa, jossa vielä äsken aivan toimiss' oltiin rauhaisissa arkihuolen, arkivaivan.

Liikkeell' ovat lakkolaiset; ryysyissä ja repaleissa nälistyneet miehet, naiset ajelehtaa kulkueissa, joiss' on joka ainoassa tuhat määrät inehmoista sama verta saattamassa muuta elononnen loista.

Peloittavat voimat liikkuu kaikkialla katuloilla; niinkuin merten laineet liikkuu hirmumyrskyn soiden noilla; niinkuin pedot tuhatpäiset mustat ihmismassat matkaa; niinkuin sadun jättiläiset taivaltansa joukot jatkaa.

Mutta vaikka eri tietä kulkee ihmismetsät tummat, johtaa samaan määrään heitä salavoimat varmat, kummat. Keskeen monimiljoonaisen kaupungin käy kulku vakaa, työntäin joukon etumaisen tieltään aina toinen takaa.

Torill' aavall', avaralla seisahtavat laumat vasta punalippujensa alla virstamääräin poljennasta; seisoo satatuhat miestä, naista kuolon kalpeata, jotk' ei siedä orjan iestä mielivaltaa ruoskivata.

Äkin jotkut siellä täällä sanatäydet suunsa avaa seisten hartioiden päällä, kansan kuullen haasteltavaa: — Orjasisaret ja veljet, tulisimman tuskan tutut, katki kahleet, poikki teljet, palasiksi pakkonutut!

Orjaveljet, orjasiskot, uuvutetut työllä hoki: emmehän kuin madot, liskot madell' enää mieli toki. Pysähtyköön kulku kurja kuolonvaelluksen vinhan, tauotkoon jo tanssi hurja kanssa epätoivon inhan.

Kosk' on kerta noussut kansa ottamahan osaa siitä, min vei korskat kokonansa, niin ei sille rahdut riitä, ei, vaan vaivaan vaipumatta vihan vimmoin taistelkaamme, kunis viimein taipumatta hyvinvoinnin-voiton saamme.

Soikoot sotatorvet meidän luokkavihan säveleitä avoin korvin kuulla heidän, jotka jaloin tallaa meitä; soikoon ukkosäänin kerran sävel uudenajan kuoron: aik' on laata valta herran, olkoon nyt jo orjan vuoro! —

Sanoivat Mut amen kumma päätti puheet sananiekkain, kun näät sotaväen summa saapui ratsain kanssa miekkain, joiden terät tulikielin putoaisi päitä kohti, ellei poistu kansa mielin, jos se vastustella tohti.

Mut ei pakoon kansa suori lailla rikollisten halpain, vaan se seisoo niinkui vuori eessä kimmeltäväin kalpain, Ja kun viime kehoitusta eivät joukot varteen ota, alkaa toimi mustan musta, veljenverin ilmi sota.

Kannustavat ratsujansa asemiehet lakkolaumaan, sala-asein, nyrkein kansa käypi kiukuin puolustaumaan, vainon villi virsi raikaa, kuolonparahdukset soivat, kylmät kiroukset kaikaa, hurmevirrat huppeloivat.

Kaatuu alle kavioiden moni valju vaimoraukka, miekanteräin ankaroiden jäljiss' asuu miesten hukka. Mutta yhä iskut kiihtyy monen kertaisina karttuin, turmatyössä joukot viihtyy verenvuodannasta varttuin.

Vaan kun vielä saapuu kiirein tuhat sotamiestä jalan kaartain kalmanputkipiirein lakkolaisten taisto-alan, niin ei enää rahvas saata asett' eikä kättä nostaa, Vaan sen täytyy viimein laata, päättäin toki toisten kostaa.

Yli ruumisröykkiöiden, kahakassa kaatuneiden, jälkeen päivän hirmutöiden, kautta suorimpien teiden lakkolaiset verta valuin pakenevat kiirehellä, sotaväki surmakaluin jalka jalan kinterellä.

IV.

Puoliyö. On talven taivaan alla pilvipeite harmaa. Väsyneenä päivän vaivaan nukkuu kaikki kansa varmaan; jälkeen kaiken kauhun tuovan sekasorron, tuskan, turman tuta saa se rauhan suovan, huojentavan unen hurman.

Missä äsken sota soitti kamalinta kanneltansa, koska kansa seistä koitti vaikeassa vaivassansa, siinä lepää satakunta lakkolaista jäätyneenä ikipitkän yönsä unta kuolon helmaan häätyneenä.

Lepää lumi-untuvilla uhrit työn ja orjaikeen kiteisillä katsehilla unen raskaan, kuolonsikeen; uudenajan sankareina jälkeen uljaan urhotyönsä kunnialla kaatuneina nukkuvat he hangell' yönsä.

Mutta minne sodanhenki punasiivin päivin liitää, sinne halki yöhyenkin haaskalintuparvi kiitää; miss' on jälkeen taiston hetken vainajain ja veren lemu, siellä jälkeen lentoretken korpeill' on myös aimo kemu:

Hiipii taistotanterelle patrulleja parvi hiljaa työlle salakähmäiselle: korjatakseen kuolon viljaa ilman ruumissiunausta, ilman ainutt' arkkulautaa, ilman kelloin kilkahdusta vihkimättömähän hautaan.

Peitoss' yön ja tehden pilkkaa kymmenkunta halvint' orjaa, kunnotonta, kiirevilkkaa kaatunehet kaikki korjaa, ettei enää huomenella, saapuessa surijoiden mielin ottaa omaisensa, jälkeäkään löydy noiden.