VI. VAPAUS JA ISÄNMAA.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa Kukat, ruohot rehoittaa; Työmies viinitarhasessa Pelotonna rallattaa. — Kivisissä Kahlehissa Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans' alla On kenties jo sammunut. — Ei! — se miellä vihaisalla Pohjaan vaan on painunut. Siinä riehuu, Kuohuu, kiehuu, Keittää julmaa kostoa.

Kah — jo vuori puhkeavi, Päiväks muuttuu musta yö, Tulipatsas kohoavi, Pilviin leimahdellen lyö, Kallioita, Lohkareita Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maassa jyrinätä! — Manner vahva vapisee; — Meri säikähtäen tätä Paikoiltansa pakenee. — Viinatarhat, Pellot parhaat Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italialaiset, Unestanne havaitkaa! Ikeet raskaat saksalaiset Poies päältä survaiskaa! — Ruoskillensa, Kahleillensa, Kas, jo peikot pakenee!

»Terve joukkoon vapahien Ihana Italia!» Näinpä nyt iloitsevien Veljein kaikuu rinnasta. Riemu raikkuu, Huuto kaikuu: »Eläköön Italia!»

Pohjolan valkeneminen.

(Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.)

Pohjolan pitk' oli yö! Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus, Pimeydessä riemuton polkus, Vaikeat vaivat ja raskas työ. Pitk' oli Pohjolan yö!

Vaan eip' yö valoton! Tähtöset tuikki välkähytellen; Otavanas, sua tiell' opastellen, Loisteli säihkyen sammumaton Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan Riensi nyt aamu taas rusotellen, Valkeni, loistollaan herätellen Kalevan urhoja unestaan, Nerosi, oi Porthan!

Pitk' oli Pohjolan yö! Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa, Sätehin sammumattomin loistaa. Pohjolan, kun kesähetki lyö, Päivänä paistaa yö!

Suomalaisille.

Miekkain melske kuuluu täällä, Kuuluu kalke kilpien; Eri huudot onpi väellä, Er' on väri lippujen. Murhaajatko muukalaiset Tulleet on tuhoamaan? Voi, ei! miehet Suomalaiset Tässä seisoo vastakkaan.

Ilost' ilkkuellen peikko Muukalainen katselee Kuinka veikkoansa veikko Raivoellen raatelee. Kumpi kaatui, kumpi voitti — Hän on varmaa voitostaan; Min hän turhaan kaataa koitti, Kaatuu kaatamattakaan.

Yhtehen min Luoja liitti, Kuin näin ratketa se voi? Ykshän Suomi meidät siitti, Ykshän kieli meillä soi! Valvoimmehan yhdess' yötä Äidin sairaan vieressä; Yhdessähän teimme työtä Korpisuossa synkässä!

Nytkös, koska aamu koittaa, Suomi viimein virkoaa, Työmme kovan onnen voittaa, Korpi kolkko aukeaa, Nytkö, veljet, liittoamme Turha riita ratkaiseis, Uutta toivon toukoamme Kateuden halla veis?

Ei! min yhteen Luoja liitti, Näin se ratketa ei saa! Ykshän Suomi meidät siitti, Ykshän kerran peittää maa. Yhtenä siis seisokaamme, Suomeamme suojellen, Yhteis-voimin voittakaamme Yhteinen vihollinen!

Kumpi suurna, kumpi piennä, Olkoon lasten riitana; Kyynärähän tok' ei liene, Miehen kunnon mittana! Ylempänä, alempana, Mitä siitä huoltakaan, Kuu vaan kukin portahana Onpi Suomen kunniaan!

Koivu Etelässä.

Oi Suomen kaune, koivahainen, Solakka, vyöhyt-valkeainen, Mi saattanut sun tänne on? Sä luulit: »päiv' on lempeämpi Ja tuuli tuolla hempeämpi, Maa antaa runsaan ravinnon».

»Ma kasvan siellä uljahasti, Kohotan pääni pilviin asti Kuin muinoin tammi Jumalan. Ja katsomahan kummaa uutta, Komean koivun tuuhevuutta Kaikk' ehtii kansat maailman!»

Tääll' oli päivä lempeämpi Ja tuulen henki hempeämpi Ja runsaat antehetkin maan. Mut vaivaisena varreltasi Kuitenkin kuihdut huolissasi — Tää maa on sulle vieras vaan.

Provessori Lönnrotille

(15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa).

Suomea sorteli orjuudessaan Kielen vierahan ankara valta, Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan Armahtain, vapahaksi sen alta Päästit ja neuvoit: tuossa on tie, Lupauksen maahan mi vie!

Nääntyä oltihin jo janohon, Kuivaa korpea astuen kauan; Silloin, kovahan kalliohon Kalkahutellen mahtavan sauvan, Laulun lähtehet piilostaan Sinä sait taas uhkuamaan.

Vuoren päältä nyt nähtyä maan Luvatun, mieles jo levätä oisi. Mutta ei kansasi tok' kokonaan Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi, Siksi kun Sun alas kantanut on Lupauksien laaksohon.

Vieras lippu.

Sadathan kentät näki kuin tää kansa Yks kymmentäkin vastaan kestää voi, Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa Ahneesti Suomen miesten veret joi: Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa He Saksaan uskonvapauden toi, Tai jalo Evert Horn kun heitä johti Tuhannenkirkko Moskovata kohti,

Tai kun he seuras Pultavaankin asti Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, Tai kun he äsken piti urhoisasti Yksinkin jätettynä puoliaan, Ja viimein vielä verillänsä kasti Levolla makailevan Ruotsinmaan. Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? — Työt sankartemme vieras lippu peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa Ja kansat huolett' askaroida saa, Laivamme kyntää joka merta, rantaa Jokaista lähenevät, maailmaa Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa Kalleinta maasta maahan tavaraa. — Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? Toimemme kaikki vieras lippu peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo On monta pimeätä poistanut, Ja moni sävel ikisoiva, jalo Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. — Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? — Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi; Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. Suureksi hengen töissä tok', jos emme Me petä, Suomi vielä päästä voi. Sä vieraan kielen vieras lippu poista, Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

Hyljätty äiti.[4]

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauas miettehet lentää, Pois kauas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimiässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps, isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä».

Karkuri.

On musta yö, on synkkä syksy-yö; Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. Kaikk' ihmiset jo meni levollen, Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen! Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies Taloa yksinäistä. Se kenties On matkustaja eksynyt, hän varmaan Yömajaan pyrkii, ilomielissään Jo toivoo kohta helmaan unen armaan Vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovelienpa astuvan ei näy — Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. — Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, Mi talonväelle syvään nukkuvalle Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa Tuo pitkä, siivoomaton, sakea; Likaiset ryysyt kulunehen puvun; Reikäinen kate pörhettyisen pään; Ja liike levoton, mi Kainin suvun Eroittaa muista ihmis-veljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies Todella oli. Moni täällä ties Jutella vielä töistä Korven Kustan, Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. Ijäti näin on jälki veren mustan Pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa, Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: Jo Korven Kusta vangiks saatihin, Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin, Mist' ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut, Maan aitakin nyt jälleen palannut Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; Sill' ikkunalta luukun murtaa pois — Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, Unesta heitä herättää jos vois!

Mut ihme! liesi puolisammunut On miehen kasvot täysin valaissut: Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, Tää katse lempeä ja suruinen! Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, Ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. — Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, Vaan sitten astui nimismiehen luo:

»Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ja laittakaatte sitten vaikka minne! Palanut tuolla mielen' oli vain Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne, Miss' äidin syliss' istuskella sain!»

Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.

Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko! Kädet yhdistäin väki voittavi heikko: Ken meitä voi murtaa, Ken Suomea sortaa, Kun yhtenä muurina seisotahan?

Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon, Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon; Vaan yksiä teitä Tok' Jumala meitä On käsketyt veljinä kulkemahan.

Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky, Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky; Mut tuulien tuiske Ja kuusien kuiske Ne viihdytti lapsina kumpoakin.

Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu, Mun saloni suomen runoja kaikuu. Mut yksi on mieli Ja kummankin kieli Vain yhtä Suomea ylistelee.

Sun vainios kasvavi vehneä, ruista, Mä usein vuolailen pettua puista; Mut maan saman juotti Veremme, mi vuoti, Kun rinnoin sotihin rynnättiin.

Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino! Tää Suomihan kummankin armas on ainoo. Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Tuhma, raak' on Suomalainen!

»Tuhma, raak' on suomalainen!» Niin hän moittii, pilkkajaa. Sidottuas umpeen silmät, Naura vielä sokeaa!

Katkaistuas kotkan siivet, Ivaa ettei lentää voi! Poljettuas kansan kielen, Pilkkaa ettei ääuens' soi!

Sorra, polje, ivaa, pilkkaa, Kylvä vihan siemenet, Kummastele päälliseksi, Kun sä koston niittänet!

Suurelle herralle.

Kuin paksu pilvi peittänyt Meilt' olet auringon, Ja varjon valjun heittänyt Sun kansas elohon.

Sä maasi hikihelmet joit, Siit' olet aittunut; Sä veljiesi veren söit, Siit' olet paisunut.

Mut Ukko vihan valkeat Kun kerran virittää, Sä, pilvi paksu, halkeat, Ja taivas selkiää.

Feniläiset.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat Armotta Saksilainen löi, Ja nurmikkosi vihannat Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana, Ol' esi-isäis vanhat maat; Sä vierahana astua Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan, Mi ryöstäjältä jäänyt ois, Sun kieles armaan, ihanan, Sä houkka itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen — Omahan maahan rakkaus — Nyt sulle, Erin kurjainen, On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää, Ei valoa se sulle suo; Se polttaa vaan ja hävittää, Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton, Viel' astut paikkaas kotoisaa.