IV. LUONTO JA ELÄMÄ.

Suksimiesten laulu.

»Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!»

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. — »Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!»

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. »Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!»

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — »Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!» — Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; — Keihäs sattui rintahan; — Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. — »Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!»

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakoisalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan. Mutta kun päivä Keväinen kutsuu, Pilviks ilmahan Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin. Maailman lapset, Raatavat, lempivät, Taistelevat; Vaan väsyneinä Horjuvat hautaan, Töistähän, teistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

Rantakalliolla keväällä.

Sä siintävä sininen reuna, Tuoll' takana talvisen jään, Oi milloin, oi milloin sun louna Tuo rantahan maa-paran tään? Taas toivoa taivahisinta Jo sykkii sydämeni, Taas huojeni huoleva rinta, Kun välkkehes lähenevi.

Mut mitä! — mi äkkiä poisti Taas ihanan näön, min näin, Tuon kultaisen sinin, mi loisti Eess' silmien imehtiväin? Vai tyhjäkö oiskin se ollut Mun mieleni kuvitus vaan, Värillä taivahan tullut Vaan poloa pilkkailemaan?

Ah, jospa kuin merien myrsky Käsvarten' nyt väkevä ois, Koht' aaltojen ankara hyrsky Jääpeittehen murtaisi pois! Tai aurinkona jos hetken Vaan paistaa lempeni sais, Jo laivat riemuten retkeen Taas tuttuhun kiiruhtais!

Mut linnuks luotu ma lienen Pääll' lumien visertämään; Ei voimat peipposen pienen Saa kesää rientelemään; Näin laulaa hän toki taitaa: »Oi toivo, se tyhjiin ei käy! Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, Vaikk' aina ei siintävän näy!»

Clarens'in hautausmaalla.[1]

Tule tänne, joka haet rauhaa! Muualla jos kuinkin riidat pauhaa, Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa, Yhdess' eroitetut makaa.

Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa Täällä lepää rinnoin rauhassansa; Uskoillakin, toisiaan mi vainoo, Tääll' on sija yksi, ainoo.

Tule tänne, joka haet rauhaa! Täällä ei maan riidat enää pauhaa; Suuren sanan jo näet täytetyksi: Yksi paimen, lauma yksi!

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin. Venyin suossa viatoinna Äidin armahan povella. Mannun, maammoni sylissä, Paistoin purppuran punaisna, Ruostehena ruskeaisna.

Ilkeä inehmon lapsi Minut suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti iki-orjaksensa.

Tunki takkini tulehen, Tuhkin purppuran tuherti: »Hame orjan harmajana, Kulonkarva käskyläisen!»

Pieksi paljoilla poloista, Mua muokkasi vasaroin: »Orjan niska notkeaksi, Orjan selkä sujivaksi!»

Työnsi tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: »Mene kuuset kaatamahan, Heinät katkomaan heleät. Kukat taittamaan koreat! Terin tuimasti tuhoa Kaikki siivin siukovaiset, Jalan nelin juoksevaiset! Myöskin Mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin!»

Tästä työstä kauheasta Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra, Varo, ilkeä isäntä! Itse orpoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi! — Kun nyt raivohon rupean, Yllyn vallan vimmaiseksi, Oman heimosi hävitän, Sinun itsesi katalan Virun sydän-verissäsi, Kylven keuhkosi kodassa! Sitten siinä pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purppuranpunaisna, Entistäkin ehdompana!

Tähden tuikkiminen.

Sä tähtönen kirkas, Oi sano, mi voi Tuoll' olla sun virkas, Miks Luoja sun loi? Suur' aurinko vaan Voi päiveä suoda Ja eloa luoda Yl' ilman ja maan;

Kuu valoa tarjoo, Kun pimein on yö, Unt' eläväin varjoo: Se hällä on työ. Kuin veljesi nuo Sä pieni et loista, Et pimeitä poista, Et ihmeitä luo.

Mut kuitenkin yhä, Kun tuikkeilet näin, On rauhoa pyhää Mun sydämessäin. Ma rohkenen taas, Ja kepeämmällen Mun tuntuvi jällen Täss' surujen maass'.

Kosk' yön läpi valon Näk' eksynyt mies, Hän tietävi: talon Tuoll' lekkuvi lies. Näin, tähtönen, liet Myös viittana varmaan, Mi luoks Isän armaan Laps poloiset viet!

Purjehdusretki.

Aamu onpi. Tyynnä lahti Niinkuin peili vielä lepäävi. — Mutta kas! nyt viiri heilahti, Tuulen tarkka, valpas vahti. Pian tunnet että tuuli valvoo: Värehille piirtyy veden kalvo, Raitis henkäys jo vilpastaa Paahtunehen posken, Ja, kuin ääni kosken Kaukahisen, metsä sohahtaa.

Nyt on aika, pojat, rientäkää! Vene veteen sysätkää! Purjeet valloillensa, Köydet kiinni paikoillensa! Onko valmis? — Kyll' on! — No, Sitten työnnä ulos jo!

Hiljallensa vene hiipii, Niinkuin hallitsija lintujen, Kotka, vaikkei souda siipi, Kiitää halki ilmojen. Matka kulkee kulkuaan; Seutuja siis katsellaan:

Tuossa näet ylpeä Seisoo kallio; Hänpä tahtoo kylpeä: Paljaaks riisui jo Ruumiinsa hän, veteen astui, Mutta vasta jalat kastui. — Tässä kas kuin koivu nuori, Metsän sorja neitinen, Kasvojansa hymyillen Kuvastaa. — Hoi, käännä ruori! — Siinä liki veden kalvoa Oli salaluoto. Niinpä usein muoto Päält' on kaunis, sydän kavala. — Katso nyt taas rantaa tätä Someroista. Tott' et toista Löydä missään emäntätä, Joka siivota kuin vesi vois! Järjestyksessään on kaikki täällä: Kivi kaunihisti kiven päällä; Kaikki pesty, huuhdottuna; pois Ruhkat kaikki lakaistut, Läjiin rantaan ajetut. — Voipa näiden näköin ihanuutta! Joka hetki yhä kuvaa muuttaa. Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii Ympäri, Tavoitellen, halaellen pyörii, Tanssivi. Näön yhden tuskin oikein näit Ihaellen, Jo se jällen Riensi pois, sä niemen taakse jäit.

Kotilahden kautta näin käy tie. Mutta viimeinpä jo joutuu Salmi, meren selälle mi vie. Metsä tuulen estää. Soutu, Veikkoset, nyt tarpeen lie. Näinhän myös, kun sulla työ on suuri Tehtävänä, sille uljaasti Riennät, mutta seisahdutpa juuri Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti Rintasi, puhaltamatta on. Nyt, mi äsken huokealle näytti, Vaikea on, milt' ei mahdoton.

Tuossapa jo onkin salmen suu. Katso! Purje äsken riippuva Höllällänsä niinkuin kuolleena, Äkkipäätä jälleen vilkastuu, Kuni orhi, sotatorvet kuullen, Pysty-korvin hörkähtää, Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen Hengen, riemuin säpsähtää. Taaspa höllästyy se, joko petti Tuuli taasen, vieteltyään jätti? Useinhan myös poika neiti-lemmen näin Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.

Ei, jo tuuli taasen palauupi, Purje täytehen jo pullistuupi; Vene, uljahasti päälle rynnäten, Alkaa taistelon kanss' aaltojen. Hei! kuin kokka nousten hyrskii, Lainehia vastaan tyrskii. Vimmastuin, Vaahtosuin Aalto estää koittaa Kulun rientoa, Mutta murtuu voimatta. Vene voittaa. Laineen niskallen Jaloin polkien, Kohoaa se korkealle, Rientää avaralle Selällen vaan eteenpäin. — Mieskin vankka näin Astuu tietään mailman kautta; Turhaan ponnistaa, Turhaan pauhajaa Pahat vastaan, ei se auta. Oi sä raitis, jalo miehentyö, Kamppaelu aaltoin kanssa! Mahdotont' on että lyö Kurja sydän rinnassansa Sillä, joka oppi täällä Purjehtimaan vastasäällä!

Viinitarhan edustalla.

»Oi terve, tarhuri-neiti! Kuink', ihana, käy sun työs?» Hän hymys ja mulle hän heitti Tuolt' alas rypälen myös.

»Oi neitinen, sult' ihaellen Mä otan lahjan, min suot. Vaan mustat silmäsi, kellen, Oi virka, sä heittänet nuot?»

»Nuot silmäs, mi täynnä on tulta, Kuin mehu sun marjoissais. Sep' onnen autuas, sulta Ken omaksensa ne sais!»

Naurava käki.

Puolessa on jo kesä, Keskellään Heinäkuu; Puun latvahan kas tuohon Käkönen istahtuu.

»Oi kuku, kultarinta, Taas laula mulle nyt!» Mut käki pyynnöstäni Ei lauluun ryhtynyt.

Sanani kuullen nauruun Vain suureen purskahtaa; Hän nauraa lakkaamatta: »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!»

»Semmoinen narri nuorna Kyll' olin minäkin; Yöt, päivät tyhjin vatsoin Ma huusin, hoilailin».

»Mut nyt sen aikaa heitin Jo muille houkillen; Ei laulaminen syötä, Miks viitsis tehdä sen?»

Hän läksi lentämähän. Ja vielä lennossaan Hän nauroi hohotteli: »Ha, ha, ha!» yhä vaan.

»Oi, käki, suloisemmin Tok' äänes ennen soi, Kun suven sanomia Se Pohjanmaille toi».

»Kun pitkät ikävuodet Lempeesti ennustit, Neidolle sulhon tulon Nopean lupasit!»

Varoitus.

Poikani, lemmen purppuraperhoo Pyytäissäs haluin hehkuilevin, Hellin tempaos hyppysin, Ettei sen runtau vienoinen verho!

Runoniekan sydän.

(Arvoitus.)

Meri täynnä heliöitä helmii, Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii, Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii, Niit' alta aaltoin saattais ilmi.

Kaste ja Kyynel.

Kaunis kukka on kauneinnaan, Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. Viel' ikävän haluhelmiä täynnä Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.

Elämän meno.

Nuoruus nopsakenkä tepastellen Elon tanssiin rientävi; Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen Ringistä pois pyrkivi.

Turvaton.[2]

Voi minua poika-raukkaa, Kuink' olen turvaton! Ikäänkuin taivaan lintu, Mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin Omassa pesässään; Vaan mull' ei maailmassa Kotoa missäkään.

Ja emä linnunpoikaa Siivillä suojelee. Minua talven tuisku Vain lumin peittelee.